"Ja kuka on tuonut sen tänne, kuka on tuonut sen tänne?" kiljui useampi kuin yksi ääni joukosta. "Kuka toi ruton tänne idästä? Antakaa hänelle selkään!" Ja heilutellen käsivarsiaan ympäröi roskajoukko saarnaajan.
"Kaupunkinne tuhotaan, talonne tyhjentyvät ja koko maa muuttuu erämaaksi. Ja mitä te teette, oo, Prestonin miehet, tuhon päivänä ja hävityksen kestäessä, joka lähestyy teitä kaukaa?"
Roskajoukko sivuutti nyt Ralphin yhä kirkuen ja huutaen hurjalle kiihkoisalle intoilijalle edessään.
Ralph käveli kaupunkiin ja käsitti äkkiä syyn niihin synkkiin savupilviin, jotka peittivät sen. Joku hyvin levottomuutta herättävä kulkutauti oli alkanut raivota monessa kaupunginosassa ja pelättiin sen olevan tuota hirmuista ruttoa, joka oli saapunut Englantiin idästä.
Preston näytti tavattoman synkältä tänä sunnuntaiaamuna. Miehet ja pojat kantoivat soihtuja kaduilla desinfioidakseen ne ja soihduista lähtevä savu muodosti kuin pilven kaupungin yläpuolelle. Paksussa ja kellahtavassa ilmassa näyttivät ne, jotka kävelivät sinne tänne kaduilla, suurilta ja mustilta.
4.
Ralph oli kulkenut näin kauaksi siinä vakaassa aikomuksessa, että hän jatkaa Lontooseen asti, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee armahdusta. Mutta hänen päättäväisyytensä, joka ei milloinkaan ennen ollut jättänyt häntä pulaan, alkoi nyt horjua. Varmasti jokin muukin kuin hänen poliittiset rikoksensa oli aiheuttanut sen pitkän onnettomuuksien sarjan, mikä oli kohdannut hänen kotiaan. Hän ajatteli, kuinka jokainen rengas tässä onnettomuuksien ketjussa tuntui olevan kiinnitetty niihin kahleihin, jotka riippuivat hänen omissa ranteissaan. Wilsonin oleskelu Wythburnissä, hänen kuolemansa, Simin vaikeudet, Rothan suru, hänen isänsä hirmuinen kuolema ja vielä hirmuisempi tapahtuma hautajaisissa, sitten hänen äitinsä sairaus, joka oli vienyt äidin lähelle kuolemaa — kuinka lähellä kuolemaa hän oli silloin, tiesi ainoastaan Jumala — kaikki, kaikki, aina tähän viime onnettomuuteen, hänen henkipattoisuuteensa asti, näyttivät jollakin tavoin keskittyvän häneen itseensä. Niin, niin, sen täytyi olla synti ja synnin palkka, mikä näyttäytyi kaikessa tässä, mutta mikä synti? Mikä rikos se olikaan, joka varjosti hänen elämäänsä?
"Kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan", sanoi saarnaaja, "niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan."
Mitä kuninkaan suoma armahdus siinä tapauksessa hyödyttäisikään? Se olisi ivaa, paljasta ivaa. Tällaisessa asiassa voi vain itse kuningasten kuningas suoda armahduksen.
Ralph peitti kädellään silmänsä, kun hän jälleen oli näkevinään ratsastajattoman hevosen kiitävän kamalan kuormansa kanssa vuorten yli. Ei minkäänlaista hautaa. Se oli tuo vanha juutalainen kirous — rangaistus synnistä, jota ei milloinkaan voida antaa anteeksi.
Hän muisteli jälleen vanhassa kodissa asuvaa kovasti koeteltua äitiään ja sitten rakkautta, mikä oli haihtunut hänen elämästään kuin uni. Taivas oli määrännyt, että missä miehen sydän ikävöi rakkautta, haluaa jossakin maailman kolkassa asuvan naisen sydän vastata siihen. Mutta kirous saavuttaa jonkun siellä ja jonkun täällä — palkitsemattoman rakkauden kirous.
Kirkonkellot soivat vielä savun peittämän kaupungin yli.
Rotha on onnellinen rakkaudessaan! Jumala olkoon hänen kanssaan ja siunatkoon häntä. Ja mitä häneen itseensä tuli, liittyi sekin vielä häntä kohdanneeseen kiroukseen, että Rothan kasvot ahdistivat häntä unissa ja että hän oli kuulevinaan Rothan äänen nukkuessaan ja että nimi Rotha kohosi hänen huulilleen nyyhkytyksinä yön pitkinä vaikeina tunteina.
Niin sen täytyi olla, kuten hän oli ajatellutkin, että Jumalan käsi lepää raskaana hänen päällään. Ihminen ei voi kohtalolleen mitään. Miksi hän kohottaisi heikot kätensä estämään sen täyttymistä? Loppu olisi loppu, missä ja milloin se sitten häntä kohtaisikaan. Miksi hän siis vastustaisikaan?
Ralph oli päättänyt keskeyttää matkansa tähän. Hän aikoi viipyä Pretonissa yön ja lähteä jälleen pohjoiseen päivän koittaessa. Oliko hän joutunut toivottomuuden valtaan? Ja vaikka niin olisi ollutkin, tunsi hän olevansa voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Hänen toivonsa oli rauennut, mutta pelko oli haihtunut sen mukana.
Rohkaise mielesi, Ralph Ray, sinä epäitsekäs ja kovimmin koeteltu ihmisten joukossa. Jumalan käsi lepää todellakin raskaana päälläsi, mutta Jumala itse on oikealla puolellasi.
5.
Sinä päivänä käveli Ralph katuja tyynemmällä mielellä. Illan ruvetessa hämärtämään meni hän erääseen ravintolaan ja tilasi itselleen vuoteen. Sitten hän meni ravintolan vierashuoneeseen istuutuen sinne kokoutuneitten vieraiden joukkoon ja keskustellen vilkkaasti päivän kysymyksistä.
Seuran johtavana sieluna oli muudan pieni mustaan pukuun pukeutunut mies, jonka nauhakoristeista voitiin päättää, hänen kuuluvan asianajajien säätyyn. Toiset nimittivätkin häntä asianajaja Lampittiksi kysyessään häneltä, oliko hänellä paljonkin tekemistä oikeuden istunnossa huomenna.
"Kyllä", vastasi hän tärkeän näköisenä, "kveekarisaarnaajaa syytetään levottomuuksien toimeenpanemisesta ja minun pitää kuulustella häntä."
"Saatiinko hänet sitten kiinni?" kysyi muudan.
"Hän on nyt hyvin hiljaa vanhassa tornissa", sanoi asianajaja asettuen mukavaan asentoon tuoliinsa tulen ääreen.
"Mielestäni olisivat hänen kiusaajansakin sopivia tovereita hänelle", sanoi Ralph.
"Ehkä niin, nuori mies; en rupea väittelemään siitä."
"Niiden joukossa oli tuskin ainoatakaan miestä, joka ei näyttänyt roistolta", jatkoi Ralph.
"En aio lausua siitäkään mielipidettäni", sanoi asianajaja, "mutta ilmaisen teille erään vanhan teoriani. Olen nimittäin sitä mieltä, että murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä."
Kuuntelijat nauroivat. He olivat tottuneet näihin logiikan voittoihin ja nauttivat niistä. Jokainen mies suoristautui istuimellaan.
"Mutta, kuinka sen selitätte, asianajaja?" kysyi muudan kaupunkilainen, joka istui tuolillaan jalat allaan räätälien tapaan. Hän olisi tuskin hämmästynyt, jos asianajaja olisi tarjoutunut todistamaan, että hän ui kuin joutsen Kreikan saaristossa.
"Kerron teille erään tarinan", sanoi puhuteltu herrasmies. "Yorkshiressä asui kerran hyvin vanha perhe ja perheen päämies oli hyvin ärtyisä luonteeltaan. Muutamana päivänä tappoi hän mustasukkaisuudessaan vaimonsa ja kaikki lapsensa, jotka sattuivat olemaan kotona, heittäen heidät vallihautaan linnan tornista. Hänelle jäi enää vain yksi lapsi, jota hoidettiin eräässä penikulman päässä sijaitsevassa maalaistalossa. Hän oli lähtenyt matkalle sinne tappaakseen senkin, kun äkkiä puhkesi kova rajuilma ja hän pysähtyi."
"Hänen mielestään kai se oli jonkinlainen varoitus", sanoi muudan kuuntelija.
"Se herätti hänen omantuntonsa ja hän luopui yrityksestään."
"Entä sitten?"
"Mitä luulette hänen sitten tehneen?"
"Emme arvaa — hän hukuttautui varmaankin."
"Ei. Ja tämä todistaa sanani, että murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä. Hän antautui oikeuden käsiin puhumatta mitään oikeuden istunnoissa ja pelastaakseen omaisuutensa eloon jääneelle lapselleen hänellä oli tarpeeksi mielenlujuutta alistuakseen tuohon hirveään kuolemaan, jota sanotaan peine forteksi."
"Mitä se tarkoittaa, asianajaja?"
"Rikollisen mestaamista niin, että hänen alastomalle ruumiilleen ladotaan rautapainoja niin paljon, että hän murskautuu kuoliaaksi niiden alla."
"Hirveätä! Ja pelastiko hän todellakin maatilansa lapselleen kärsimällä sellaisen kuoleman?"
"Kyllä. Hän ei puhunut mitään oikeuden istunnoissa ja antoi tuomarien langettaa tuomion kuulustelematta häntä. Laissa on siihen selvät pykälät. Kruunu ei voi takavarikoida kenenkään maatilaa, ennenkuin rikollinen tutkitaan ja tuomitaan."
"Entä jos rikollinen on julistettu henkipatoksi?" kysyi Ralph melko kiihkeästi.
"Paollaan tunnustaa rikollinen itsensä syylliseksi."
"Minulla oli kerran muudan toveri", sanoi Ralph värähtelevällä äänellä, "joka pakeni viranomaisia ja julistettiin henkipatoksi ja jonka lapsiraukat häädettiin maantielle. Olisiko hän voinut pelastaa kotinsa ja kontunsa perheelleen, jos hän olisi antautunut alttiiksi sellaiselle kuolemalle, josta äsken kerroitte?"
"Olisi. Se laki on voimassa vielä tänäänkin."
"Luuletteko kenenkään ihmisen voivan alistua sellaiseen nyt, jos asiat niin vaatisivat?"
"Kyllä", vastasi asianajaja, "mutta missä on sellainen mies. Voimme ainoastaan ajatella jotakin rikollista, jonka kaikissa tapauksissa pitää kuolla, siis jotakin murhaajaa."
"En tiedä, en tiedä", sanoi Ralph nousten ja voiden vain huonosti piilottaa mielenliikutuksensa. Hän poistui huoneesta lausumatta minkäänlaisia jäähyväisiä.
6.
Tiistaina käveli Ralph Kendalin läpi matkallaan pohjoiseen. Päivä oli vasta alullaan. Ralph aikoi syödä aterian Kent-joen varrella Kirklandissa vanhassa lepopaikassaan Woodmanissä ja sitten jatkaa matkaansa iltaan asti.
Tulevien postivaunujen torven ääni kantautui hänen korviinsa ja postivaunut — Carlislen postivaunut, jotka näyttivät olevan aivan täynnä matkustajia — vyöryivät ravintolan pihalle samassa silmänräpäyksessä kun hän saapui sinne jalkaisin.
Siellä vallitsi melkoinen hälinä. Joukko palvelijoita, siivoojattaret valkoisissa myssyissään, tallirengit avopäin ja muutamia tilapäisiä tallimiehiä, oli kokoutunut tarjoiluhuoneen ovelle. Postivaunujen ajaja hyppäsi alas istuimeltaan ja tunkeutui tämän joukon keskelle. Hänen matkustajansa keskeyttivät laskeutumisensa postivaunujen katolta voidakseen nähdä pihalla seisovien yli.
"Hän on luultavasti juovuksissa", sanoi muudan vieressään seisovalle.
"Tuo julistus oli aivan tarpeeton."
"Joku kulkuriraukka, herra; löysin hänet tajutonna tieltä ja toin hänet tänne", sanoi muudan tallirenki. Ralph käveli joukon ohi ravintolan ovea kohti. "Aukaiskaa hänen kaulahuivinsa; kas tässä on hänelle vähän konjakkia", sanoi eräs matkustajista.
"Hän näyttää tulleen tänne pohjoisesta, herra. Hän tuntuu olevan kuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen."
"Pohjoisestako?" kysyi ajaja. "Annan hänelle paikan vaunuissani illalla ja vien hänet kotiin."
Ralph peräytyi pari askelta ja katsoi muiden yli.
Muudan mies makasi maassa pää erään naisen sylissä.
Mies oli Simeon Stagg.
XXIX.
ROBBIE ALOITTAA ETSINTÄNSÄ.
Kun Robbie Anderson lähti Wythburnistä, oli hänen ensimmäinen ja suoranainen tarkoituksensa saada kiinni Simeon Stagg. Ralph Rayn etsiminen ja löytäminen ei ollut niin tärkeätä. Ralphin tarkoitus poistuessaan kotoaan oli nähtävästi ollut pysytellä niin kaukana kuin suinkin oikeudenpalvelijoista, jotka ajoivat häntä takaa. Mutta ei ollut olemassa ketään, joka voi sanoa, mille suunnalle hänen laisensa mies on lähtenyt turvatakseen niiden henkilöiden tulevaisuuden, joita hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä. Shoulthwaiten talon asukkaita oli uhattu häädöllä. Lunnaiksi kelpaisi vain Ralphin vapaus. Sim oli lähetetty ilmoittamaan se hänelle. Mutta vielä suurempi vaara uhkasi Ralphia. Suuren rikoksen varjo pimitti Ralphin elämän. Jos Robbie voisi tavoittaa Simin, ennenkuin Sim oli tavoittanut Ralphin, voisi ehkä estää peloittavan onnettomuuden. Niinkin rohkea mies kuin Ralph epäröisi varmaankin, jos hän kuulisi vaikkakin vain huhuina, että hirmuinen syytös ehkä odottaa häntä Carlislessa.
Syytös voi ehkä olla perusteeton ja sen täytyykin olla. Robbie luuli uskaltavansa vannoa sen valheeksi vaikka armoistuimen edessä. Mutta mitä hyödyttääkään olla viaton nykyään, jolloin syytös on sama kuin tuomio?
Sim on jo vanha mies tahi ainakin on hän jo sivuuttanut parhaimman ikänsä. Hän on heikko raukka ja siis voimaton kulkemaan kiireesti. Iloinen nuori laaksolainen, joka pitkin askelin jatkoi matkaansa, oli melkein varma, että hän jo muutamien tuntien kuluttua saavuttaa Simin ja voi palauttaa hänet takaisin.
Oli sunnuntaiaamu, kun pieni Liisa Branthwaite vainusi Robbien esille Punaisesta Leijonasta ja jo puolen päivän aikaan samana päivänä Robbie aloitti matkansa. Ensi penikulmilla ei hän nähnyt merkkiäkään Simistä. Tämä huolestutti häntä hieman, kunnes hän muisti Simin lähteneen matkalle myöhään illalla ja otaksui räätälin niin ollen sivuuttaneen tienviereiset pienet kylät kenenkään häntä huomaamatta. Kuljettuaan yhdeksän tahi kymmenen penikulmaa kohtasi Robbie ihmisiä, jotka olivat nähneet Simin. Hänestä kerrotut kuvaukset olivat yhtä surullisia kuin ne sopivat hänen luonteeseensa. Sim oli karttanut tervehtimästä niitä, jotka tunsivat hänet, ja yhtä pelokkaasti väistänyt niiden katsetta, jotka olivat hänelle tuntemattomia. Pelko, että häntä kaikkialla epäillään, seurasi hylkiöraukkaa niin hyvin muualla kuin kotonakin.
Vaikka ilta alkoikin äkkiä pimetä tänä talvisena sunnuntaina, oli Robbie kuitenkin kulkenut jo monta penikulmaa, ennenkuin välttämättömyys hakea itselleen asunto yöksi juolahti hänen mieleensä. Hän oli sinä päivänä päättänyt ehtiä pieneen Winanderin kaupunkiin ja hän oli kyennyt sen tekemäänkin. Oli jo kuitenkin hyvin myöhäinen ja syötyään yksinkertaisen illallisen Robbie meni heti nukkumaan.
Varhain seuraavana aamuna, maanantaina, rupesi nuori laaksolainen kyselemään kaupungin asukkailta, oliko muudan mies, joka vastasi hänen kuvaustaan Simistä, nähty kulkevan kaupungin läpi. Useat sanoivat nähneensä sellaisen miehen edellisenä päivänä ja muutamat väittivät hänen vieläkin olevan Winanderissä. Eräs vanha puseropukuinen mies, joka nähtävästi oli kykenemätön mihinkään työhön ja joka kulutti aikansa ja voimansa seisomalla kadunkulmissa ja tarkastelemalla ja puhuttelemalla jokaista, jolla vain oli aikaa kuunnella hänen vanhentuneita juttujaan, väitti lujasti puhutelleensa Simiä tunti sitten.
Oikein tahi väärin, tämä oli kuitenkin sellainen todistus Simin oleskelupaikasta, ettei Robbie voinut sitä aivan sivuuttaakaan. Hänen piti ainakin tutkia sen totuutta kävelemällä kaduilla ja kyselemällä enemmän. Olisi tyhmää lähteä jatkamaan matkaa ennen tämän johtolangan selvittämistä.
Ja niin Robbie kulutti melkein koko päivän etsiskelyyn, mikä sitten osoittautui aivan tuloksettomaksi. Oli selvää, että jos Sim oli ollut Winanderissä, oli hän lähtenyt sieltä jo sunnuntaina. Robbie ajatteli harmissaan, että nyt oli jo maanantai-ilta ja että hän nyt oli kauempana miehestä, jota hän oli lähtenyt ajamaan takaa kuin lähtiessään Wythburnistä.
Ollen melko pahalla tuulella Robbie lähti jatkamaan matkaansa uudestaan illan ruvetessa pimenemään ja seurasi suurta, viertotietä aina Staveleyn kylään asti. Siellä ei ollut hänellä mitään viisaampaa tehtävää kuin hakea itselleen vuode ja mennä nukkumaan, koska ilta oli jo myöhäinen.
Tiistai-aamuna ei Robbie kuluttanut hetkeäkään kysymyksiin, mutta tuhlasi monta kallista hetkeä saadakseen varmuuden muutamiin pieniin yksityiskohtiin, jotka eivät tyydyttäneet häntä ja joihin hän ei voinut luottaa. Kukaan ei näyttänyt huomanneen Simin laista miestä, ei tänään, eilen eikä sunnuntaina.
Hän oli aivan ymmällä ja alkoi ajatella, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin, kun muudan onnellinen ajatus juolahti hänen mieleensä.
Mitä olivat ihmiset sanoneetkaan hänelle Simin ujoudesta ja arkuudesta? Olihan selvä kuin päivä, että pieni miesraukka oli koettanut karttaa kyliä kiertämällä niiden ympäri ketojen poikki.
Ollen tästä melkein varma läksi Robbie jälleen matkalle päättäen pysähtyä vasta Kendalissa. Kun hän tuli kylien läheisyyteen, haki hän sellaisia polkuja, joiden hän luuli lyhyesti mutkitellen kiertävän ne, ja kulkiessaan erästä sellaista sivuutti hän muutaman tuvan, joka sijaitsi eräässä tienristeyksessä. Hän oli tähän saakka tehnyt joukon tuloksettomia kysymyksiä ja saanut vastauksia, jotka olivat olleet vielä huonompia kuin arvottomat, mutta hän ei sittenkään voinut vastustaa kiusausta kysyä tästäkin talosta.
Kiertäen tuvan päästäkseen ovelle, joka aukeni takapihalle, meni hän avonaiseen kuistiin. Kuullessaan hänen oudot askeleensa tuli sisähuoneesta kuistiin muudan vanha nainen, jonka kasvot olivat hyvin ruskeat ja ryppyiset. Hän tervehti vierasta niiaten ja kysyi lempeällä äänellä tahi näytti kysyvän, mitä hän haluaa.
"Pyydän anteeksi, rouva", sanoi Robbie, "mutta oletteko ehkä sattumalta huomannut erään harmaatukkaisen ja pitkäpartaisen pienen miehen kulkevan tästä ohi?"
"Sanoitteko pienen miehen?"
"Sanoin. Pienen ja riutuneen näköisen miehen."
"Kyllä", vastasi nainen.
Robbie oli epävarma, mitä tämä vastaus oikein sisälsikään. Mutta ymmärtäen sen pyynnöksi tarkempaan kuvaukseen hän jatkoi:
"Tarkoitan erästä ujoa arkaa miesraukkaa."
"Niin", vastasi nainen vaieten sitten.
Robbie, joka tuskastui viivyttelyyn, oli juuri pyörähtämäisillään melko epäkohteliaasti kantapäällään, kun nainen lisäsi: "Haetteko häntä hyvässä tarkoituksessa?"
"Kyllä, rouva", sanoi Robbie palaten entiseen asentoonsa heti ja ruveten jälleen käyttäytymään tavalliseen ystävälliseen tapaansa.
"Tiedättekö hänen nimeään?" kysyi nainen.
"Tiedän. Hänen nimensä on Sim — tarkoitan Sim Stagg. Älkää pelätkö minua, rouva, olen hänen ystävänsä, saatte luottaa siihen."
"Olette kiltin näköinen poika mielestäni", sanoi muori. "Sim nukkui täällä viime yön."
"Missä hän nyt on?" kysyi Robbie.
"Hän lähti täältä aamulla päivän koittaessa. Hän kysyi Lancasterin postivaunuja ja kun sanoin niiden lähtevän Kirklandin Woodmanistä, lähti hän sinne."
"Kirklandinkö? Missä Kirkland sijaitsee?"
"Kendalissa, kirkon vieressä."
Vihdoin selveni, että kiltti muori oli tuntenut Simin vuosikausia, he kun olivat asuneet naapureina saman kadun varrella eräässä suuressa kaupungissa. Hän oli hoitanut Simin vaimoa hänen viimeisen sairautensa aikana ja pitänyt huolta hänen tyttärestään äidin kuoltua.
Robbie ei tiennyt, milloin postivaunut lähtevät Kendalista Lancasteriin; Simillä oli monen tunnin etumatka ja senvuoksi hän sanoi nopeat jäähyväiset muorille. Vanhus, joka vietti yksinäistä elämää tuvassaan, katsoi kauan nuoren miehen jälkeen silmin, jotka näyttivät sanovan, että huolimatta vaistosta, mikä oli taivuttanut hänet luottamaan Robbiehin, hän jo puoleksi katui tekoaan.
XXX.
KILPAJUOKSU ELÄMÄSTÄ.
Tuskin oli Ralph huomannut, että pohjoisesta tullut kulkuri, joka makasi tajutonna ravintolan pihalla Kendalissa, oli Simeon Stagg, kun hän aukaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja nostaen kevyen ja riutuneen olennon käsivarsilleen käski erään palvelijan näyttää hänelle tien johonkin matkustajahuoneeseen.
Siellä palasi Sim vähän ajan kuluttua tajuihinsa; hänen tautinsa ei ollut sen vakavampaa kuin väsymystä ja kiihoittumista, joka sen osaksi oli aiheuttanut.
Kun hän tajuntansa ensi hetkenä avasi silmänsä ja näki Ralphin, joka oli kumartunut hänen puoleensa, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän siveli vain hermostuneesti laihalla ja luisevalla kädellään kasvojaan kuin karkoittaakseen näyn, joka useammasti kuin kerran oli ahdistanut ja kiusannut häntä. Mutta kun hän vihdoin käsitti, että hänen edessään oli todella se mies, jonka jäljessä hän oli kulkenut niin pitkän ja väsyttävän matkan ja jonka kasvot hän oli aina nähnyt unissaan — kun hänen huumautuneet aivonsa ymmärsivät, että Ralph Ray oli todella täällä hänen vieressään pitäen hänen kättään omassaan ja puhuen hänelle samalla syvällä äänellä, jonka hän tunsi niin hyvin — silloin ei väsynyt kulkuriraukka voinut enää pidättää mielenliikutustaan, mikä kumpusi esille hänen sydämestään.
Tarina, jonka Sim kertoi ja jota kertoakseen hän oli kulkenut tämän pitkän matkan, oli hyvin hurja ja epäjohdonmukainen, ja innostunut kuulija sai selville sen sisällyksen pikemminkin kertojan innosta kuin selostuksesta. Kiihkeiden tunteenpurkausten keskeyttämänä loppui se kuitenkin vihdoin, ja sittenkuin Ralph mielessään oli koonnut sen langat yhteen ja järjestänyt ne olettamuksensa perusteella luonnolliseen järjestykseen, ymmärsi hän kaiken, mikä hänen pitikin ymmärtää, omasta asemastaan ja vaarasta, joka uhkasi hänen rakkaimpiaan. Se vääryys näytti olevan liiankin uhkaava, että hänet julistetaan henkipatoksi, hänen maatilansa takavarikoidaan ja hänen äitinsä, joka vielä elää, häädetään hänen veljensä ja Rothan kanssa maantielle.
"Parin viikon kuluessa, sanoitteko niin?" kysyi hän. "Aikoivatko he tulla takaisin neljäntoista päivän kuluttua! Parin viikon kuluttua mistä päivästä?"
"Lauantaista", vastasi Sim. "Se on, viikon kuluttua ensi lauantaista."
"Ja tänään on tiistai. Siihen on siis vielä kymmenen kokonaista päivää", sanoi Ralph kävellen pää painuksissa huoneen poikki. "Minun pitää heti lähteä pohjoiseen." Hän aukaisi ikkunan ja huusi ajajalle, joka juuri sattui menemään sen ohi: "Milloin lähtevät ensimmäiset postivaunut pohjoiseen?"
"Yhdeksän aikaan, herra."
"Yhdeksän aikaanko illalla? Niinkö myöhäiseen? Eikö sinne lähde mitään ennen, eikö kuormarattaitakaan?"
"Ei mitään ennen, herra, paitsi — ainakin — ei, ei mitään ennen. Katsokaa, se odottaa Lancasterin postivaunuja ja ottaa sieltäpäin saapuvat matkustajat mukaansa."
"John, John", huusi emäntä, joka oli kuunnellut keskustelua, lähimmästä ikkunasta, "ehkä herra haluaa vuokrata hevosen tahi pari pariksi kyytiväliksi, jos hänellä on kiire."
"Onko teillä sellaista hevosta, joka voi juosta vielä tänään kolmekymmentä penikulmaa?" kysyi Ralph.
"Kyllä, teidän armonne; meillä on montakin sellaista."
"Mihin asti ehtivät postivaunut kello kuudeksi huomenaamulla?"
"Ainakin Penrithiin", vastasi ajaja ottaen lakin päästään ja kynsien korvallistaan, kuin hän olisi ollut hyvin epävarma laskutaidostaan ja maantieteestään.
"Kuinka kauan luullaan koko matkan kestävän?"
"Kaksitoista tuntia, olen kuullut sanottavan — tarkoitan, ellei mitään estettä satu ilmaan ja tiehen nähden tahi jotakin sellaista."
"No laita sitten hevonen heti kuntoon, poikaseni, ja opasta minut sitten emännän luo."
"Et suinkaan aio jättää minua tänne, Ralph?" kysyi Sim, kun Ralph oli sulkenut ikkunan.
"Olette hyvin heikko, vanha ystäväni. Parasta on, että lepäätte täällä tämän päivän ja matkustatte sitten illalla Carlislen postivaunuissa takaisin Mardaleen. Ne saapuvat sinne hyvin varhain aamulla ja hämärissä voitte kävellä Styx-solan kautta Shoulthwaiteen."
"En uskalla, en uskalla; älä jätä minua tänne."
Simin itsepintaisuutta oli mahdoton vastustaa ja Ralph mukautui siihen enemmän säälistä kuin vakaumuksesta. Hän tilasi vielä toisenkin hevosen ja vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua ratsastivat molemmat matkustajat, jotka olivat vahvistaneet itseään aterialla, vierekkäin viertotiellä Kendalista pohjoista kohti.
Sim oli vieläkin niin väsynyt, että ratsastamisen aiheuttamat ponnistukset — hänelle se milloin tahansa muulloinkin olisi ollut hyvin kovaa voimistelua — hetkisen kuluttua jälleen synnyttivät hänessä voimattomuuden oireita. Mutta hän pysyi vain päätöksessään seurata Ralphia pohjoiseen niin sitkeästi, etteivät sitä voineet järkyttää hänen toverinsa huolestuneet katseet eivätkä talonpoikien naurunröhötykset. Talonpojista tuntui nähtävästi hauskalta katsella kömpelön, heikon ja aran ratsastajan vääntelehtimistä ja huutaa hänelle ohimennessään kaikenlaisia karkeita sukkeluuksia.
Kun he olivat lähteneet Kendalista, oli Sim nähtävästi ollut aivan varma siitä, että he ratsastavat Wythburniin. Senvuoksi hän vähän hämmästyi ja tuli melko levottomaksi huomatessaan, että Ralph kääntyi oikealle Penrithiä ja luodetta kohti, kun he päästyään kaupungista saapuivat tienristeykseen, josta toinen tie kääntyi Wythburniä ja toinen luodetta kohti.
"Olin luullut pääsevämme suorinta tietä kotiin Staveleyn kautta", sanoi hän epäröiden.
"Voimme kääntyä vasemmalle Mardalessä", sanoi Ralph jatkaen matkaansa rupeamatta sen paremmin selittämään tarkoitustaan. "Sanoitteko, ettei äiti ole vielä kertaakaan puhunut?" kysyi hän pysähdyttäen hevosen hetkiseksi antaakseen Simin vähän huoahtaa. "Ei kertaakaan, Ralph. Hän on mykkä kuin hauta, raukka."
"Entä Rotha?"
"Niin, tyttö on hänen luonaan."
"Jumala siunatkoon häntä tässä ja tulevassa elämässä."
Sitten he jatkoivat matkaansa jälleen vaipuen sellaiseen vaitioloon, mikä oli paljon puhuvampaa kuin sanat. He ratsastivat pitkälti ja nopeasti tällä kertaa ja kun he seuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, kääntyi Ralph satulassaan ja näki, että Kendal Scarin huipulla sijaitsevat rauniot olivat jo kaukana heidän takanaan.
"On oikein siunattu asia, että olette luopunut yksinäisestä elämästänne vuorilla, Sim. Minulle on suureksi lohdutukseksi, kun tiedän teidän aina tulevan asumaan heidän luonaan Shoulthwaitessä."
Ralph puhui kuin hän ei itse enää milloinkaan palaisi. Sim tunsi sen, ennenkuin Ralph käsitti sanojensa tarkoituksen.
"Erakon on hyvin vaikea pysyä hyvänä ihmisenä", jatkoi Ralph. "Hän aloittaa tulemalla onnettomaksi ja lopettaa muuttumalla itsekkääksi ja taikauskoiseksi, ehkä hulluksikin. Ettekö ole milloinkaan huomannut sitä?"
"Ehkä, Ralph, ehkä. Johtuu nähtävästi maailman katkerasta julmuudesta, että monet hautaavat itsensä ennen kuolemaansa."
"Silloin se johtuu siitä, että he ovat odottaneet liikaa maailmalta", sanoi Ralph. "Meidän pitää suhtautua tyynemmin elämään. Erehtyvällä ihmiskunnalla täytyy olla heikkoutensa ja kurjalla ihmiselämällä onnettomuutensa, ja silloin kun ne ovat raskaat ja välttämättömät, voiko ihminen menetellä tyhmemmästi kuin paeta niitä, alistua niihin tahi koettaa lieventää niitä? Velvollisuutemme on yksinkertaisesti sietää ne — sietää ne, vanha ystäväni."
Sim ei osannut vastata tähän mitään. Ralph kohdisti sanansa toverilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan, mutta oikeastaan hän näytti puhuvankin itselleen.
"Ja nähdä ihmisen tinkivän lykkäystä kuolemalta!" jatkoi hän. "Sitä ei ihmisen pidä tehdä milloinkaan, ei milloinkaan. Ettekö ole ikinä ajatellut, Sim, että se, mikä tapahtuu, on aina parhaaksemme?"
"Siltä se ei ainakaan näytä, Ralph; ei likimainkaan."
"Luulette niin, kun ette katso sen pitemmälle. Lopuksi on se aina parhaaksemme, mitä tapahtuu. Totuus ja oikeus voittavat lopulta; niin on aina käynyt ja niin tulee aina käymäänkin. Vaaditaan vain, että ihminen odottaa taistelun loppua huomatakseen sen." Näissä työmiehen vaatimattomissa sanoissa olisi ollut ylevää vakavuutta, jos Sim olisi aavistanut, että ne todellisuudessa olivat sellaisen henkilön mietteitä, joka luulee kulkevansa varmaa kuolemaa kohti.
Hevoset läksivät jälleen ravaamaan ja kului kauan aikaa, ennenkuin ratsastajien suitset pysähdyttivät ne jälleen. Päivä oli hyvin kylmä ja huolimatta ratsastuksen aiheuttamasta rasituksesta kalisivat Simin hampaat joskus kuin horkassa ja hänen sormensa olivat kohmeessa ja kankeat. He olivat lähteneet Kendalista kello yhdentoista aikaan aamupäivällä ja nyt he olivat jo ratsastaneet pari tuntia. Aamun vaaleat pilvet olivat hävinneet ja taivas oli nyt tasaisesti pilvessä ja lyijynharmaa. Raskas ilma tuntui asteittain tiivistyvän heidän ympärillään, vaikka leikkaava itätuuli puhalsikin kylmästi.
"Saamme pian lumimyrskyn, Sim. Katsokaa, kuinka Grey Crag on kietoutunut synkkiin pilviin. Meidän pitää kiiruhtaa, jos haluamme päästä pakoon."
"Kauanko viipyy, ennenkuin se on täällä?" kysyi Sim.
"Viisi, kuusi tuntia, ehkä enemmänkin", vastasi Ralph; "olemme silloin luultavasti ehtineet jo Penrithiin."
"Penrithiinkö?"
Simin ääni ilmaisi yhtä paljon hämmästystä kuin pelkoakin.
Ralph katsahti häneen. Samalla kun hän kumartui taputtamaan hevosen pitkää harjaa sanoi hän sellaisen henkilön tapaan, joka tekee liian selvän yrityksen vaihtaa puheenaihetta: "Eikö tämä tamma ole hieman vanhan Betsyn näköinen? En voinut olla huomaamatta, kuinka se on vanhan eksyneen tamman näköinen, kun tallirenki toi sen pihalle tänä aamuna." Sim ei vastannut tähän mitään.
"Betsy-raukka!" sanoi Ralph taivuttaen päänsä rinnalleen.
Jälleen jatkoivat he matkaansa kauan aikaa ajaen ravia. Kun he seuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, tekivät he sen voidakseen paremmin nähdä muutamat etäisyydessä olevat esineet, jotka samanaikaisesti olivat kiinnittäneet heidän molempien huomion puoleensa.
"Niitä näyttää olevan monta", sanoi Ralph ja suojaten kädellään korvaansa tuulelta hän lisäsi: "Kuuletteko niiden äänen?"
"Riitelevätkö ne? Onko siellä jokin mellakka?" kysyi Sim.
"Nopeasti nyt! Ratsastakaamme katsomaan." Hetkisen kuluttua saapuivat he pieneen tien vieressä sijaitsevaan kylään.
Siellä lapset huusivat ja naiset vääntelivät käsiään. Viertotiellä oli kaikenlaista kamaa ja huonekaluja yhdessä röykkiössä heitettyinä kasoihin toistensa päälle, niin että paljon oli mennyt rikki. Muudan kersantti ja komppania muskettisotureita toimittivat parhaillaan surullista hävitystyötään häätäen ihmisiä pois heidän pienistä olkikattoisista tuvistaan ja heittäen heidän vaatimattomia huonekalujaan heidän jälkeensä. Kaikkialla vallitsi hirmuinen sekamelska ja hämminki. Vanhukset lepäsivät kylmällä maalla tien vieressä. He olivat syntyneet näissä taloissa ja olivat toivoneet saavansa kuollakin niissä, mutta nyt eivät tuvat enää olleetkaan heidän omaisuuttaan. Hävityksen keskellä käveli muudan nälkiintynyt tilanhoitaja määräten, yllyttäen ja kiroillen silloin tällöin hirveästi.
"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi Ralph eräältä mieheltä, joka silmät leimuten vihasta katseli, kuinka hänen kotiaan hävitettiin.
"Hollowbank", vastasi mies hampaittensa välistä.
Ralph muisti täällä asuneen erään hyvin tunnetun kuningasmielisen, jonka omaisuuden parlamentti oli takavarikoinut. Tämän pienen laakson asukkaat olivat olleet innokkaita parlamentin kannattajia pitkän taistelun aikana. Olikohan lordi ehkä saanut takaisin maatilansa ja käyttikö hän nyt tätä keinoa kostaakseen vuokraajilleen sen, että he olivat vastustaneet sitä asiaa, jonka puolesta hän oli taistellut?
Muudan vanha mies makasi aidan vieressä ja katseli maahan silmin, jotka kertoivat vain toivottomuudesta. Pieni vaaleatukkainen poika piti kiinni isoisän nutun helmasta ja itki katkerasti pelokas ilme pienissä viattomissa kasvoissaan.
"Lähtekää täältä tiehenne kimpsuinenne kampsuinenne!" huusi tilanhoitaja kiroillen jälleen hirveästi.
"Sanotteko tätä paikkaa Hollowbankiksi?" kysyi Ralph katsoen miestä silmiin. "Hellbank [Hollowbank = onkalonäyräs; Hellbank = helvetinäyräs. Suom.] olisi mielestäni sopivampi nimitys."
Mies ei vastannut mitään, katsoi vain vihaisesti, kun Ralph kannusti hevostaan ja lähti jatkamaan matkaansa.
"Jumala taivaassa!" huudahti hän, kun Sim ehti hänen rinnalleen.
"Ajatella nyt, että tuollaista voi tapahtua hänen nähtensä?"
"Ja kuitenkin sanot sen parhaaksi, mitä tapahtuu", sanoi Sim.
"Niin se on, Jumala tietää sen olevan niin kaikesta huolimatta", väitti Ralph. "Hirveätä on kuitenkin ajatella, että nuo ihmisraukat häädetään maantielle kuin karja. Karjako? Karjalle he olisivat armeliaampia. On kauheata joutua noin maantielle makaamaan, kuolemaan ja menehtymään."
"Onko nuo ihmiset julistettu henkipatoiksi?" kysyi Sim.
"Kirottua!" huusi Ralph kuin Simin yksinkertaiset sanat olisivat synnyttäneet hänen mielessään uuden kauhean ajatuksen ja lävistäneet hänet kuin tikarinpisto.
Sen jälkeen he ratsastivat kauan aikaa vaieten.
He samosivat vain eteenpäin penikulman penikulman jälkeen lepäämättä ja pysähtymättä, laaksojen halki ja kukkuloiden yli, soiden sivu ja jokien poikki myrskypilvien yhä vain synketessä.
Mikä kova kohtalo ajoikaan heitä eteenpäin tässä hurjassa kilpajuoksussa elämästä?
Oli cumbrialainen sydäntalvi ja päivät olivat lyhyitä. He eivät nähtävästi pääsisikään Penrithiin sinä iltana. Pysähtyminen Hollowbankissä ja lähestyvän lumimyrskyn vuoksi tavallista aikaisemmin tullut hämärä lyhensivät heidän matkaansa. He sopivat, että he viettävät yönsä Askhamin ravintolassa.
Lähestyessään lepopaikkaa näkivät he postivaunujen, jotka olivat lähteneet Carlislesta sinä aamuna, ajavan ravintolan portille. Ne pysähtyivät vain niin kauaksi, että kolme tahi neljä matkustajaa ehti laskeutua maahan, ja lähtivät sitten taasen eteenpäin sivuuttaen heidät matkallaan etelään.
Viisi tuntia myöhemmin niiden oli määrä kohdata pohjoiseen päin matkalla olevat postivaunut, jotka tulivat Kendalista.
Kun Ralph ja Sim laskeutuivat satulasta Askhamin ravintolan "Kettu ja Koirat" edustalla, tuli isäntä nopeasti ovelle heitä vastaan. Mies oli voimakas noin kolmikymmenvuotias laaksolainen. Hän lähestyi matkustajia lausuen heidät tervetulleiksi isännän tavalliseen tapaan, mutta pysähtyi sitten mennen Ralphin luo ja sanoen kuiskaten:
"Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta eikö nimenne ole Ray? Kapteeni… hssh!" kuiskasi hän.
Sitten hän vaikeni ja odottamatta minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä luovutti hän hevoset eräälle miehelle, joka juuri silloin sattui tulemaan heidän luokseen, ja viittasi Ralphia ja Simiä seuraamaan ei julkipuolen ovelle, vaan pihalle, takaovelle.
"Ettekö tunne minua enää?" kysyi hän heti vietyään heidät huomaamatta erääseen syrjäiseen pieneen huoneeseen.
"Mutta tehän olette Brown! Kuinka te nyt jaksatte, poikaseni?"
"Hyvin ja hyvinpä tuota tekin näytätte jaksavan. Ette ole paljonkaan muuttunut sitten Dunbarin päivien, olette ehkä hieman lihonut ja antanut partanne kasvaa. En unhota milloinkaan noita aikoja, jolloin palvelin joukoissanne."
"Hyvä on, Brown; mutta miksi johditte meidät taloonne tuollaisia kiertoteitä?"
"Hush!" kuiskasi isäntä. "Tänne on juuri saapunut pari Carlislen pahinta verikoiraa. He laskeutuivat äsken postivaunuista. Tunnen ne roistot. He ovat olleet täällä tänään jo aikaisemminkin. He olisivat varmasti tunteneet teidät ja voi minua, jos he joskus joutuvat vastakkain teidän kanssanne! En antaisi itselleni milloinkaan anteeksi, jos vanhaa kapteeniani kohtaisi jokin onnettomuus talossani."
"Kuinka kauan he viipyvät?"
"Huomiseen varmaankin."
"Kuinka pitkälti on seuraavaan ravintolaan?"
"Kolme penikulmaa Cliftoniin."
"Nukumme puulavitsoilla aamunkoittoon asti, Brown. Ja nyt, poikaseni, hankkikaa meille jotakin syötävää, olipa sitten jäljillämme verikoiria tahi ei."
XXXI.
ROBBIE. KIIRUHDA!
Saavuttuaan Kendaliin Woodmanin ravintolaan voi Robbie enää tuskin epäilläkään, että Sim oli ollut siellä ja jatkanut matkaansa. Muudan pieni tarjoilijatar, joka vastasi hänen kysymyksiinsä, kertoi Simin ohimenevästä sairaudesta ja hänen nopeasta poistumisestaan erään toisen miehen seurassa.
"Millainen mies hän oli, hyvä neiti, hän, joka vei mukanaan pienen miehen?" kysyi Robbie.
"Hän oli melko komea mies, ehkä niin hyvää sukua kuin joku toinenkin", vastasi tyttö.
"Noin kuuden jalan pituinen ja ryhdikäs ehkä?" kysyi Robbie suoristaen ruumistaan kuin täydentääkseen ja selittääkseen kysymystään.
"Niin; hän oli niin suuri kuin Bully Need ja suora kuin Robin Devil", sanoi tyttö.
Robbie ei tiennyt näiden paikallisten suuruuksien ruumiillisia mittasuhteita, mutta hän ei silti laisinkaan epäillyt, kuka mies oli ollut. Oli ilmeistä, että Sim ja Ralph olivat tavanneet toisensa täällä ja lähteneet jatkamaan matkaansa yhdessä.
"Kuinkahan paljon kello silloin oli, kun he lähtivät?" kysyi Robbie.
"Melkein kaksitoista. Ehkä yksitoista tahi niille paikoin."
Kello oli nyt kaksi ja Ralph ja Sim, jotka ratsastivat hyvillä hevosilla, olivat varmaankin kulkeneet jo monta penikulmaa. Robbien oli hyvin vaikea hillitä suuttumustaan ajatellessaan niitä tunteja, jotka hän oli kuluttanut Winanderissä, ja muistellessaan vanhaa kadunkulman lörpöttelijää, joka oli yllyttänyt hänet hyödyttömään hakemiseen.
"Tuo heikko vanha tyhmeliini!" ajatteli hän mykässä vihassaan. "Kun vanha mies alkaa muuttua vanhaksi akaksi, ei mikään ole sen oikeampaa kuin että hän saa kuolla ja joutua kuopattavaksi."
Robbie ei saanut mitenkään vuokrata hevostakaan, että hän olisi voinut lähteä ajamaan takaa ystäviään. Ne vaikeudet, jotka kiusasivat häntä, eivät olleet kuitenkaan pimittäneet hänen järkeään niin, ettei hän olisi ymmärtänyt, että vaikka hän olisi onnistunut saamaankin hevosen, olisivat hänen mahdollisuutensa olleet vähäiset, kun hänen piti tavoittaa kaksi miestä, joilla oli jo kolmen tunnin etumatka.
Hän meni ravintolahuoneeseen neuvottelemaan Carlislen postivaunujen ajajan kanssa. Mies tyhjensi juuri viimeistä lasiaan ennen nukkumaanmenoaan — hän teki työtä yöllä ja nukkui päivällä. Tämä kunnon mies neuvoi häntä hyvin jyrkästi lunastamaan paikan hänen vaunuihinsa, kun hän tänä iltana lähtee pohjoiseen päin.
"Mutta minulle sanottiin, että te lähdette vasta yhdeksän aikaan", sanoi Robbie.
"Entä sitten?" vastasi ajaja, "noiden miesten on pakko nukkua tulevana yönä; he pysähtyvät varmasti johonkin paikkaan yöksi ja siten tapaamme me heidät. Kannattaako siis teidän kiiruhtaa eteenpäin kuin hullu?"
Ajajaa ei näyttänyt epäilyttävän ollenkaan, hänen olettamuksensa kuulosti hyvin viisaalta ja vaikka hänen suunnitelmaansa ei olisi voitukaan toteuttaa, oli se kuitenkin ainoa käyttökelpoinen. Robbien oli siis pakko tyytyä välttämättömään, kuten monen muunkin henkilön, joilla on paremmat apukeinot käytettävinään.
Ehkä hän salaisesti oli hyvinkin tyytyväinen muutamien tuntien viivykkiin nykyisessä olinpaikassaan, koska hän kuvitteli, että pieni tarjoilijatar oli näyttänyt muutamia veitikkamaisia merkkejä puolueellisuuteen äskeisen lyhyen keskustelun aikana hänen kanssaan saadakseen nauttia hänen seurastaan.
Tyttö oli iloinen nenäkäs nuori veitikka, jonka käytöksessä oli juuri sen verran rohkeutta kuin tavallisesti hänen toimessaan tarvitaankin. Robbien vaatimattomuuden kunniaksi meidän onkin myönnettävä, ettei hän ollut hyvinkään paljon erehtynyt arvostellessaan sitä mielenkiintoa, minkä hän äkkiä oli herättänyt tytössä. Oli ehkä hyvinkin vakavaa velvollisuudentunnon unhottamista ajatella valloittamista, vaikkakin aivan viatonta, tällaisessa tilaisuudessa, puhumattakaan sellaisesta vakavasta rikoksesta, että hän voi unhottaa kaukana oleskelevan Liisan. Mutta Robbien oli pakko alistua välttämättömään matkansa keskeyttämiseen, ja nainen, joka hallitsi hänen tunteitaan, oli onnettomuudeksi liian kaukana voidakseen rauhoittaa ne, eikä hän ollut sellainen nuori mies, että hän voi kestää keimailevien mustien silmien hyökkäystä.
Kun Robbie palasi ravintolahuoneesta ilmoittamaan, että hän aikoo odottaa postivaunuja, pyydettiin häntä keittiön takan ääreen lämmittelemään — etuoikeus, johon päivän kova pakkanen tietysti antoi suurimman aiheen. Siellä hän sytytti piippunsa ja aloitti keskustelun siitä, mille suunnalle hänen ystävänsä todennäköisesti olivat lähteneet.
Oli selvää, etteivät Ralph ja Sim olleet lähteneet suorinta tietä kotiaan Wythburniin, sillä jos he olisivat tehneet niin, olisi hän kohdannut heidät tullessaan Staveleystä. Oli olemassa vain se mahdollisuus, että he olivat sivuuttaneet hänet silloin kun hän oli mennyt ketojen poikki vanhan vaimon tuvalle, mutta se ei tuntunut hänestä ollenkaan uskottavalta.
"Oletteko aivan varma, että haette vanhaa miestä?" kysyi tyttö hyvin korostavasti, minkä oli tarkoitus ilmaista epäilyä Robbien kiihkoa kohtaan nähdä niin paljon vaivaa jonkun vähemmän houkuttelevan kuin toiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön takaa-ajamisessa, joka ei saanut olla vanha.
Robbie antoi kunniasanansa pantiksi, ettei hänen milloinkaan oltu nähty juoksevan nuorien, tyttöjen jäljessä — vakuutus, jota kuuntelijat näyttivät suuresti epäilevän. Tyttö tuli keittiöön ja poistui sieltä toimittaessaan tehtäviään, ja palatessaan kerran oli hänellä pergamentille piirretty kartta kädessään, jolloin hän sanoi:
"Tässä on muudan paperi, jota Jim, ajaja, käski minun näyttää teille.
Siihen on piirretty kaikki tiet Kendalin ja Carlislen välillä. Saatte
nyt itse katsoa, voivatko ystävänne matkustaa jotakin toista tietä
Wythburniin."
Robbie levitti kartan keittiön pöydälle ja alkoi heti tarjoilijattaren avulla hakea siitä niitä teitä, joita Ralph ja Sim mahdollisesti olisivat voineet kulkea. Kartan kuviot olivat hyvin sokkelomaisen epäselvät ja Robbie ja hänen pieni ystävättärensä saivat ponnistaa järkensä äärimmilleen ottaakseen niistä selvän.
"Kas niin, tässähän se on", huudahti Robbie sen näköisenä kuin hän olisi tehnyt arvokkaankin huomion, "tuossa on penikulmapaalut, ensimmäinen, toinen ja kolmas — ne ovat penikulmapaaluja, ymmärrätkö?"
"Joutavia, tyhmeliini; mittakaavahan se on", sanoi tyttö. "Näethän siihen olevan kirjoitetun: 'Mittakaava'."
"Aivan niin, tyttöseni", sanoi Robbie, joka ei tiennyt varmasti, mitä 'mittakaava' tarkoittaa. Hän oli kuitenkin liian viisas paljastaakseen tietämättömyyttään toista kertaa tälle oppineelle tarjoilijattarelle.
Mutta tehtävää oli silti mahdoton ratkaista. Vaikka he olisivat kuinka kauan tahansa nojautuneet kartan yli, eivät he nähneet siinä muuta kuin viivoja.
"Se on niin täynnä viivoja kuin vanhan Sim-raukan kasvot", sanoi Robbie.
Robbie ja tarjoilijatar ryhtyivät yhteistoimintaan muissakin asioissa. Kartta oli tavattoman pieni. Kaksi henkilöä ei voinut tutkia sitä samalla kertaa joutumatta ärsyttävän lähelle toisiaan.
"Kas, siinähän se nyt on", sanoi Robbie viitaten piipullaan erääseen kohtaan, jonka perinpohjaiseen tarkasteluun tyttö oli syventynyt.
Äkkiä peitti koko kartan melkoinen savupilvi. Se kietoi samalla vaippaansa maantieteen tutkijatkin ja hetkisen kuluttua kuului jostakin syystä hiljainen huulien maiskahdus.
"Ja siinä on sinulle", sanoi tyttö naurahtaen veitikkamaisesti, lyöden
Robbieta korvalle ja kiiruhtaen tiehensä.
Jim, ajaja, tuli silloin keittiöön aikoen mennä nukkumaan ja ratkaisi kartan salaisuuden selittämällä, että Robbien ystävät voivat Askhamin kylässä poiketa Carlislen tieltä Gaskarthiin ja Wythburniin johtavalle tielle.
Robbie tyytyi tähän selitykseen ja koetti parhaansa mukaan nykyisissä olosuhteissa käyttää hyväkseen yhdeksään asti sen sataman mukavuuksia, johon hän oli ajautunut. Hän onnistuikin ehkä täydellisemmin näissä yrityksissään kuin olisi voitu odottaakaan, kun kiinnitetään huomio hänen ystäviensä vaaraan ja hänen uskollisuuteensa Liisa Branthwaiteä kohtaan.
Mutta kun kello tuli yhdeksän ja aloitti kymmentä ja vaunut olivat yhä ravintolan pihassa, voitti Robbien velvollisuudentunne sen, mitä hän olisi nimittänyt ajanvietteeksi. Carlislen postivaunut odottivat tavallisesti Lancasterin postivaunuja, ja koska eivät viimeksimainitut olleet vielä saapuneet Kendaliin, oli ensimmäistenkin mahdotonta poistua sieltä. Robbien kärsimättömyys lisäytyi melkoisesti seuraavan puolituntisen kuluessa, mutta sittenkuin kello löi kymmenen eikä vieläkään mitään ratkaisevaa tapahtunut, kiihtyi hänen suuttumuksensa äänekkääksi.
Vaunuihin piti tulla neljä sisämatkustajaa, kaikki naisia; ja vaikka yöstä tuntui tulevankin hyvin kylmä, oli Robbien määrä istua jossakin ulkopuolella. Näiden viiden matkustajan vastalauseet kävivät, vihdoin liian äänekkäiksi ja heidän vaatimuksensa liian vakaviksi sietääkseen pitempää viivyttelyä. Ajaja valjasti senvuoksi hevosensa ja asettui paikoilleen ajurinistuimelle.
Tämä oli tuskin saatu tehdyksi, kun Lancasterin vaunujen torvi kuultiin kaukaa, mikä aiheutti vielä lyhyen odottamisen.
"Toivokaamme, ettette saa siitä ainoatakaan matkustajaa sen saavuttua tänne", sanoi Robbie hieman vihaisesti.
Muutamien minuuttien kuluttua myöhästyneet vaunut ajoivat pihaan ja matkustajat laskeutuivat niistä maahan.
Pari näistä, joiden oli määrä matkustaa Carlisleen, kiipesi tikapuita pitkin Robbien taakse. Oli liian pimeä, että olisi voitu nähdä, keitä ja mitä he olivat. Nähtiin vain, että he olivat miehiä, jotka olivat verhoutuneet pitkiin kaapuihin ja lakkeihin, jotka imeytyivät tiukasti heidän poskiensa ja päänsä ympärille senvuoksi, että ne oli sidottu heidän partansa ja leukansa alle nauhoilla.
Paljon moitteita osakseen saanut Jim lyödä läimäytti nyt ruoskallaan hevosiaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät jo vaunut viertotiellä.
Yö oli pimeä ja hirmuisen kylmä, ja sittenkuin oli päästy kaupungista, oli vaununlyhdyistä virtaava valo ainoa valaistus, johon matkustajat saivat tyytyä ensimmäisellä monen penikulman pituisella kyytivälillä.
Lievä päänkipu, joka oli vaivannut Robbieta silloin tällöin sen jälkeen kuin hän oli pistänyt päänsä jokeen Wythburnissä, oli nyt kokonaan haihtunut, mutta sitä alkoi seurata jonkinlainen omituinen herpaantuminen, mikä tylsistytti jossakin määrin hänen järkeään. Kun vaunut vierivät eteenpäin väsyttävällä matkallaan, eivät Robbien nykyisen korkean ja suojaamattoman aseman jännittävät olosuhteetkaan voineet pysyttää häntä täydellisesti hereillä. Hän torkahti aina muutamiksi silmänräpäyksiksi heräten silloin tällöin lieviin väristyksiin, joskus hioten ja joskus vapisten vilusta.
Kerran ollessaan hereillään kuuli hän katkelmia hänen takanaan istuvien muukalaisten keskustelusta. Hän ei ollut tarpeeksi tarmokas eikä utelias halutakseen kuunnella heidän puhettaan, mutta hän ei voinut silti tukkia korviaan.
"Hänestä olisi varmasti kehittynyt mainio poliisi, jos hän olisi ollut kuninkaan palveluksessa", sanoi toinen. "Viekkaampaa miestä en ole milloinkaan tavannut. On oikein naurettavaa, kuinka hän pettää meitä."
Puhuja oli selvästi joku cumbrialainen.
"Joutavia!" vastasi hänen toverinsa kuiskaten. "Hän on tavallinen pölkkypää. Vien hänet Haribeehin käden käänteessä."
Toinen puhuja oli nähtävästi skotlantilainen, joka kiihkeästi taisteli sitä vaaraa vastaan, että hänen puheensa ehkä ilmaisee hänen kansallisuutensa.
"Olet todellakin kovin kiihkeä saamaan hänet käsiisi. En ole milloinkaan oikein ymmärtänyt vihaasi häntä kohtaan."
"Sinun pitää elää ja oppia. Kunhan vain saan hänet kerran Wilfrey Lawsonin kynsiin, näet sitten kyllä, miksi vihaan tuota ylpeätä roistoa."
"No niin", sanoi cumbrialainen äänellä, joka ilmaisi suurempaa alistumista kuin hän ennen oli osoittanut, "minulla ei ole enemmän syytä pitää hänestä kuin sinullakaan. Näithän, kuinka hän heitti minut kumoon Lancasterin kadulle."
"Kunpa saisit hirttää hänet siitä tempusta, Bailiff Scroope", vastasi skotlantilainen. "Toivon sinun saavan hirttää hänet Haribeen huipulle."
Robbie ymmärsi tarpeeksi paljon tästä keskustelusta saadakseen varmuuden matkatoveriensa yhteiskunnallisesta asemasta ja heidän matkansa tarkoituksesta. Mutta keskustelun yksityiskohdat ja sävy eivät kiinnittäneet niin paljon hänen mieltään, että hän olisi pysynyt hereillään. Hän torkahti uudestaan ja levottoman unensa tiedottomuudessa katkaisi hän monta penikulmaa väsyttävästä yöllisestä matkastaan.
Jokin valo heijastui hänen silmiinsä ja herätti hänet hetkiseksi. Vaunut vierivät juuri Hollowbankin kylän läpi. Tielle oli sytytetty nuotioita ja tummia olentoja istui kyyrysillään niiden ympärillä. Robbie oli liian väsynyt tiedustellakseen noiden tulien tarkoitusta ja hetkisen kuluttua nukahti hän jälleen.
Kun hän heräsi seuraavan kerran, oli hän kuulevinaan sanan "Wythburn" lausuttavan takanaan, mutta oliko se sellaista hänen kuulonsa aiheuttamaa petosta, mitä joskus sattuu heräämisen hetkellä, ei hän voinut sanoa, ennenkuin (nyt hän oli täydellisesti hereillään) hän selvästi kuuli cumbrialaisen lausuvan nimen Ralph Ray.
Hänen uteliaisuutensa heräsi heti ja koettaessaan haihduttaa uneliaisuutensa aiheuttamaa raskasta tunnelmaa hän heitti päätään taaksepäin, minkä molemmat muukalaiset huomasivat. Hän tiesi toisen miehen nousseen seisoalleen ja kumartuneen ajurin puoleen kysyäkseen häneltä, kuka hän on ja mihin hän on matkalla.
"Hän on vain joku maalaispoika", sanoi Jim. "En tiedä hänestä sen enempää."
"Luulin häntä erääksi ystäväksemme", sanoi vieras epäiltävällä totuudenrakkaudella.
Sitten jatkettiin keskustelua vähentymättömällä innolla.
"Hänen matkansa Carlisleen saattaa minut kokonaan ymmälle. Olen jo sanonut häntä hyvin viekkaaksi. Mitähän hänellä nyt mahtanee ollakaan mielessä?"
"Ei mitään! Hän joutuu vain kiinni, siinä kaikki."
"Olisin hyvin tyytyväinen, jos tämä matkusteleminen sinne tänne pian loppuisi. Mistä luulet häntä syytettävän?"
"Sitähän meidän ei tarvitse juuri epäilläkään."
"Murhastako? Luuletteko voivanne järjestää sen niin, Wilfrey ja sinä?"
"Anna meidän pitää siitä huolta."
Robbien koko ruumis oli hiestä aivan märkänä. Hän taisteli melkein ylivoimaista kiusausta vastaan koettaa lihaksiensa voimaa muutamiin raskaihin ruumiisiin heittämällä ne maahan vaunujen katolta vapauttaakseen sen osaksi ruumiillisesta kuormasta, mutta enemmän moraalisesta pahuudesta, minkä alaisena se juuri silloin tuntui vaikeroivan.
Lunta alkoi nyt sataa ja ajaja löi hevosiaan joutuakseen erääseen läheisyydessä sijaitsevaan kylään.
"Meidän on pakko jäädä sinne yöksi", sanoi hän; "tämä lumimyrsky pysähdyttäisi meidät kuitenkin pian."
Molemmat muukalaiset näyttivät tulevan hyvin levottomiksi tämän välttämättömyyden vuoksi ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin taivuttaa ajajaa jatkamaan matkaa.
Robbie ei voinut päättää varmasti, oliko hänen tarkoitukselleen parempi, että vaunut pysähtyvät kylään yöksi ja siten viivyttävät noita molempia roistoja, jotka istuivat hänen takanaan, vai että ne jatkavat matkaansa ja auttavat häntä saamaan kiinni Ralphin. Mutta ajaja ratkaisi tämän pulman hyvin päättäväisellä tavalla pysähtymällä Mardalen ravintolan edustalle ja rupeamalla riisumaan hevosiaan valjaista.
"Maailmassa on henkilöitä, jotka eivät sääli ihmisiä eivätkä eläimiä", vastasi hän vierasten väitteihin.
Jimin mielipide oli enemmän paikallaan kuin hän itse tiesikään.
Molemmat miehet poistuivat muristen ravintolaan. Robbie jäi pihalle auttamaan ajajaa.
"Missä Haribee on?" kysyi hän.
"Carlislessa", vastasi ajaja.
"Mikä paikka se on?"
"Haribeeko? Mestauspaikka tietenkin."
Jäätyään yksikseen lumiselle pihalle alkoi Robbie ajatella asioiden tilaa. Oli jo aamupuoli yöstä. Nuo molemmat muukalaiset, jotka nähtävästi ajoivat takaa Ralphia, jäisivät tähän taloon ainakin aamuun asti. Ralph itse nukkui nyt varmaankin jossakin noin kymmenen penikulman päässä kauempana tien varrella.
Ilma oli tavattoman kylmä. Robbien kädet ja kasvot olivat kohmeessa.
Lumihiutaleita rupesi putoilemaan sakeammasti ja nopeammasti kuin ennen.
Robbie ymmärsi, että on olemassa vain yksi seikka, mikä korvaa tämän matkan vaivat, nimittäin se, että hän tavoittaa Ralphin ennenkuin postivaunut matkustajineen saavuttavat hänet.
Suoriutuakseen siitä olisi hänen pakko kävellä koko yö, satoipa sitten lunta tahi vettä tahi pakastui.
Hän voi ja hän tahtoikin tehdä sen.
Hyvä, Robbie! Tärkeämpi tulos kuin otaksutkaan johtuu matkastasi. Siis eteenpäin vain!
XXXII.
MITÄ LUMI LUOVUTTI TAKAISIN.
Askhamin ravintoloitsijan, joka oli vanha parlamentin kannattaja, mielenliikutus, kun hän Ralph Rayssä tunsi vanhan kapteeninsa, jota hän oli palvellut, uhkasi ilmaista hänet. Joutuen kuvaamattoman hämmingin valtaan hän tuli ja meni kattaen Ralphin ja Simin eteen sen vaatimattoman aterian, jollaisen hän voi tarjota sittenkuin hän oli täyttänyt kuningasmielisten vieraittensa suuremmat vaatimukset.
Huone, johon matkustajat oli viety salaa, sijaitsi vanhan rakennuksen kylkirakennuksessa ja oli avoin aina valkoisiksi kalkittuihin kattoparruihin asti ja varustettu tavanmukaisella suurella takalla. Seinillä oli aseita — täällä muudan miekka, tuolla keihäs ja uunin nurkalla haarniska. Se oli nähtävästi isännän perheen arkihuone ja huolellisesti erotettu ravintolan julkisemmasta osasta. Mutta kun ovi avattiin, siihen käytävään, joka yhdisti huoneen talon muiden osien kanssa, voitiin sinne kuulla nauravien tahi väittelevien kuninkaallisten äänet.
Kun perhe poistui huoneesta luovuttaakseen sen Ralphille ja Simille, oli takan viereen unhottautunut pieni kolmi- tahi nelivuotias poikanen, joka nähtävästi oli isännän nuorin lapsi. Ralph istuutui nostaen poikasen polvilleen. Lapsella oli suuret siniset silmät ja vaalea kihara tukka. Lapsenhuulet vastasivat hänen hymyynsä ja lapsenkieli lörpötteli hänen korvaansa sellaisella luottamuksella, mitä lapset osoittavat vain, sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka omistavat taikakalun lasten rakkauden voittamiseksi.
"Mikä sinun nimesi on, pieni mies?" kysyi Ralph.
"Kullanmuru", vastasi lapsi katsoen rohkeasti Ralphia silmiin.
"Vai niin. Eikö muuta?"
"Kyllä, Willie."
"Sanotaanko sinua äitisi näköiseksi, Willie?" kysyi Ralph sivellen kauniit kiharat pois lapsen otsalta.
"Olen äidin kullanmuru", vastasi pienokainen viattomin silmin ja nyrpistäen sievästi pientä suutaan.
"Aivan niin. Ja miksi aiot ruveta kasvettuasi suureksi, herttainen poikaseni?"
"Mieheksi."
"Ah, ja oikeinko nerokkaaksi? Mutta minkä ammatin aiot valita? Rupeatko maanviljelijäksi?"
"En, vaan sotamieheksi." Pienet kasvot oikein kirkastuivat tästä tulevaisuuden kuvasta.
"Älä suinkaan, kultaseni. Jos sinun käy, kuten meidän useimpien muidenkin, saat elämäsi kuluessa taistella tarpeeksi sinun tarvitsematta valita taistelemista ammatiksesi. Mutta sinä et ymmärrä minua vielä, Willie-kultaseni."
Pienokaisen isä tuli samalla huoneeseen ja oven auetessa kuulivat vieraat äänekästä melua jostakin kaukaisemmasta huoneesta. Nuo rähisevät kuningasmieliset olivat nähtävästi sellaisia ihmisiä, jotka luulevat, että ihmisten ravintoloissa pitää käyttäytyä aivan eri tavalla kuin kotonaan. Kuta kovemmin he puhuvat, kuten pahemmin he kiroilevat, kuta useammin he huutavat tarjoilijaa ja kuta kovemmin he lyödä läimäyttelevät heitä selkään, sitä tervetulleempia he luulevat olevansa yleisiin ravintoloihin.
Ravintolan kaukaisimmasta osasta kuuluvan melun keskeltä kuului jonkin oven avaaminen ja sitten ääni, jonka kovemmin kun kaikki muut kuultiin huutavan iloisesti isäntää.
"Minun on pakko mennä heidän luokseen", sanoi isäntä. "He haluavat minua vieraakseen, vaikka olenkin isäntä, ja vaativat minua juomaan heidän kanssaan."
Kun ovi sulkeutui jälleen, nosti Sim pojan polvelleen ja katsoi häneen hyvin hellästi. Pieni mies vastasi hänen katseeseensa hämmentyneen näköisenä, mikä ilme näytti asettavan satoja hiljaisia kysymyksiä Simille hänen ryppyisistä poskistaan ja harmaasta pitkästä takkuisesta tukastaan.
"Muistan ajat, jolloin oma tyttäreni ei ollut sen suurempi kuin tämä poikanen", sanoi Sim.
Ralph ei vastannut, vaan käänsi päänsä syrjään ja kuunteli.
"Hänkin oli äitinsä kullanmuru, Rotha."
Simin ääni tarttui kurkkuun.
"Ja minun myös", lisäsi hän. "Kiusoittelimme joskus leikillämme häntä ja kysyimme: 'Kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie', — sanoimme häntä Rotieksi silloin, — 'kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie, sittenkuin kasvat suureksi?' 'Isäni kanssa', vastasi hän tavallisesti kietoen pienet käsivartensa kaulaani ja suudellen minua."
Sim nosti känsäisen kätensä otsalleen piilottaakseen kyyneleensä.
Ralph istui vielä vaieten pää sivulle käännettynä ja katsellen tuleen.
"Siitä on jo monta, monta vuotta — minusta ainakin tuntuu siltä. Eukkoni eli silloin vielä. Menimme naimisiin Gaskarthissa, mutta siellä oli niin vähän työtä, että kokosimme tavaramme ja muutimme erääseen suureen kaupunkiin monien kymmenien penikulmien päähän etelään.
"Ja siellä sairastui Josephine-raukkani — lyhensin hänen nimensä Josieksi, koska se tuntui minusta somemmalta ja ystävällisemmältä — niin, siellä hän sairastui ja kuoli. Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän joka päivä, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan — hän oli aivan kuin Rotha siihen nähden — vaan hoiti talouttamme viimeiseen asti."
Kaukaisesta huoneesta kuului nyt kovempi naurunrähäkkä kuin milloinkaan ennen. Miehet laulaa loilottivat jotakin renkutusta.
"Tiedätkö, että Rothakin sanoi äitiään Josieksi. Toruin häntä, mutta vaimoraukkani sanoi: 'Sen ei ole väliä; pienokainen matkii vain sinua.' Olisit itkenyt, jos olisit ollut luonamme hänen kuolinpäivänään. Istuin syventyneenä työhöni, kun hän huusi sanoen olevansa pyörtymäisillään, jolloin hyppäsin seisoalleni, otin hänet syliini ja lähetin Rothan hakemaan naapurivaimoa. Mutta silloin oli se jo myöhäistä. Ystäväraukkani kuoli minuutin kuluessa ja kun pienokainen palasi juosten takaisin luoksemme posket punoittaen, näytti hän hyvin pelästyneeltä ja huusi: 'Josie, Josie!' 'Rotie-raukkani, pieni orpo Rotie-raukkam', sanoin hänelle, 'rakas Josiemme on nyt taivaassa.' Silloin pienokainen huudahti: 'Ei, ei!' purskahtaen niin katkeraan itkuun, että minunkin oli pakko itkeä hänen kanssaan."
Kaukaisen huoneen ovi aukaistiin luultavasti jälleen, koska he kuulivat jonkun miehen karkealla äänellä laulavan erästä juomalaulua. Sanat kantautuivat selvästi heidän korviinsa sen hiljaisuuden vallitessa, mikä ennusti yleistä yhtymistä kuoroon:
"Niin, herttuan nyt kunniaksi juokaamme, pohjaan asti kallistakaa lasinne, koska hän on marttyyrimme poika, kuninkaamme lemmikki."
"Hautasimme hänet sinne", jatkoi Sim; "niin, hautasimme hänet kaupungin kirkkomaahan. Tungos ja melu yläpuolellaan lepää nyt urhoollinen Josieni siellä enkä saa nähdä hänen kasvojaan milloinkaan enää."
Ralph nousi mennen ovelle, josta hän ja Sim olivat tulleet ravintolaan pihalta. Hän aukaisi sen ja seisoi hetkisen kynnyksellä. Suuria lumihiutaleita putoili taivaalta. Lumi oli jo peittänyt maan ja ulkohuoneiden katot ja lehdettömien puiden oksat olivat aivan valkoisina siitä. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut.
* * * * *
Robbie, kiiruhda! Älä tuhlaa tuntiakaan nyt turhaan, sillä tunninkin menetys voi maksaa ihmishengen.
* * * * *
Ralph oli juuri palaamaisillaan huoneeseen ja sulkemaisillaan ulko-oven, kun isäntä tuli nopeasti huoneeseen käytävästä. Hän oli hyvin kiihkoissaan.
"Eikö, kapteeni — sanokaa minulle, eikö isänne koti sijaitse
Wythburnissä. Bracken-järven rannalla?" kysyi hän.
"Niin, siellä on isäni koti. Entä sitten?"
"Silloin hakevat nuo verikoirat teitä."
Brownin otsa oli aivan märkänä hiestä.
"He eivät puhele keskenään mistään muusta kuin leikistä, jota he aikovat leikkiä Wythburnissä, ja mitä he aikovat tehdä eräälle, jonka nimeä he eivät milloinkaan mainitse. Jos he vain olisivat sanoneet minulle, ketä he tarkoittavat, silloin olisin näyttänyt heille."
"Isäntä, isäntä!" huuteli joku mies, jonka epävarmojen askelten ääni kuului käytävästä. "Isäntä, tuokaa molemmat vieraanne tänne luoksemme — heidän pitää juoda lasillinen kanssamme."
Mies oli tulossa huoneeseen jonne Ralph ja Sim oli salaa viety. Isäntä livahti käytävään niin kapeasta oven ja ovenpielen välisestä raosta kuin hänenlaiselleen kookkaalle miehelle vain oli mahdollista. Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuultiin hänen vastustavan jokaista aietta häiritä hänen vieraitaan. Molemmat herrat olivat tulleet kaukaa matkustaen pari vuorokautta yhteen menoon; he olivat senvuoksi menneet jo vuoteeseen ja nukkuivat nyt raskaasti; isäntä antoi kunniasanansa sen pantiksi.
Juopunut kuningasmielinen näytti tyytyvän tähän selitykseen vieraiden syrjäänvetäytymisestä ja palasi tovereittensa luo laulaa hoilottaen:
"Suojelkoot töryt kuningasta
ja riippukoot whighit nuorasta."
Ralph käveli levottomana huoneen poikki. Olivatkohan nämä miehet jo matkalla Wythburniin ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteihin häntä ja hänen omaisiaan vastaan?
Isäntä palasi hetkisen kuluttua.
"Se on niin varmaa kuin Jumala on taivaassa", kuiskasi hän. "He halusivat teidät luokseen pakottaakseen teidät juomaan kuninkaan maljan heidän kanssaan, ja kun vannoin teidän nukkuvan, kysyivät he, onko teillä hevosia mukananne. Sanoin teillä olevan yhden hevosen. 'Yksikö vain kahta miestä kohti?', sanoivat he nauraa kohottaen, 'silloin kai piru äitineen on vieraananne.' 'Hevonen', sanoin, 'tahi ehkä kaksikin.' 'Meidän pitää saada ne', sanoivat he; 'takavarikoimme ne kuninkaan nimessä. Meidän pitää ratsastaa vuorten yli Wythburniin huomenaamulla.'"
"Keitä he ovat, Brown?"
"Heidän joukossaan on kolme muskettisoturia ja sitten muudan äreä mies, joka nilkuttaa toista jalkaansa; häntä he nimittävät poliisi Davidiksi."
"Antakaa heille vain hevoset. Silloin säästytte monilta ikävyyksiltä."
Sitten kääntyen Simin puoleen Ralph lisäsi: "Meidän pitää lähteä liikkeelle aikaisin huomenaamulla, vanha ystäväni; päivän koittaessa meidän on oltava jo matkalla. Lunta on jo paksulti huomenna ja ehkä hevoset olisivat olleet meille vain vastuksiksi. Kaikki tapahtuu vain parhaaksemme."
Isäntä otti kiharatukkaisen poikansa Simin sylistä ja poistui huoneesta.
Sim ei voinut salata levottomuuttaan eikä Ralphkaan voinut olla aivan tyyni. Tulisiko hän liian myöhään tehdäkseen sen, minkä hän oli aikonut?
"Sanoitteko lauantaista viikon kuluttua? Nyt on tiistai", sanoi Ralph.
"Viikko lauantaista, niin ainakin Rotha minulle sanoi."
"Tämä on omituista, hyvin omituista."
Vihdoin Ralph rauhoittui ajattelemalla, että viereisessä huoneessa meluavat miehet matkustavat vain Wythburniin yhdeksän päivää aikaisemmin ollakseen valmiit toimittamaan aiotun takavarikoimisen samassa silmänräpäyksessä kuin he saavat määräyksen siitä. Ralphilla oli todellisiakin vaikeuksia siksi paljon, ettei hänellä ollut aikaa pelätä mahdollisia sellaisia.