Juopuneitten melu lakkasi vihdoin ja humalainen humalaisen jälkeen autettiin vuoteeseen.
Sitten tuotiin huopapeitteitä Ralphille ja Simille ja heille valmistettiin vaatimattomat vuoteet leveille lavitsoille. Sim riisuutui heti ja nukkui, mutta Ralph käveli tuntikausia edestakaisin.
Tyyni yö oli jo kulunut aamupuolelle, kun Brown, isäntä, koputti oveen ja tuli huoneeseen.
"En ole nukkunut hetkeäkään", sanoi hän istuutuen kytevän takkavalkean ääreen.
Ralph jatkoi vain kävelyään edestakaisin. Hän muisteli jälleen, mitä oli tapahtunut ja mitä piakkoin tulee tapahtumaan hänelle ja hänen omaisilleen. Hän ajatteli Wilsonin ja isänsä kuolemaa, hevosen pakoa vuorten yli ja kaikkea muutakin, mikä jollakin tavoin keskittyi häneen itseensä. Kaiken tämän täytyi johtua synnistä, vaikka, hän ei ymmärtänytkään miten — synnistä ja sen rangaistuksesta. Hän pääsi yhä paremmin selville siitä, että Jumalan käsi lepää raskaasti hänen päällään. Jokainen hänen tekonsa kääntyi onnettomuudeksi, ja niitä, joille hän toivoi kaikkea hyvää, kohtasi kirous. Ja tätä onnettomuuksien ketjua, tätä kohtaloa, ei voitu murtaa. Eikö ollut minkäänlaista sovitusta? Oli kyllä; täytyi olla. Se, minkä hän aikoi tehdä, kelpaisi kyllä sovitukseksi Jumalallekin. Jumala ottaisi sen kyllä vastaan hyvityksenä — niin juuri. Tässä ajatuksessa oli suloista palsamia, joka vaikutti virkistävästi mieleen kuin aamutuuli.
* * * * *
Sim jatkoi nukkumistaan ja Brown istui kyyrysillään takan ääressä pää käsien varassa ja kyynärpäät polvilla. Talosta ja pihalta ei kuulunut minkäänlaista liikettä; kaikki oli hiljaista ja lumi peitti maan kuin valkoinen paarivaate.
Niin, niin sen täytyi olla; niin sen pitää käydä, että hänen pitää uhrata henkensä lunnaiksi.
Ja se maksettaisiinkin! Silloin pilvet hajaantuisivat ja aurinko pilkistäisi esille.
"Kova kohtalo, väisty! Äiti, Rotha, Willy, odottakaa, minä tulen!"
Ralphin kasvot kirkastuivat ajatuksien aiheuttamasta riemusta. Oliko hänen sairaalloinen kuvittelunsa muuttunut hulluudeksi? Mutta jos niin oli käynyt, oli se sellaista itseuhrautuvaisuuden hulluutta, mikä oli paljasta jaloutta.
Kerran Brown liikahti paikoillaan ja taivutti päätään sivulle kuin kuunnellen jotakin etäisyydestä kantautuvaa ääntä.
"Kuulitteko tekin sen?" kysyi hän kuiskaten ja näyttäen pelkäävän.
"Minkä sitten?" kysyi Ralph.
"Hevosen hirnunnan."
"En ole kuullut mitään", vastasi Ralph mennen ikkunaan kuuntelemaan.
"Minkä hevosen?" kysyi hän kääntyen huoneeseen päin.
"Meistä ei kukaan tiedä sitä oikein. Siellä on hevonen, joka kiitää vuorten yli öisin hirnuen yhtämittaa."
"Laaksonne taikauskoa vain — akkojen puheita, luullakseni. Onko sen hirnuntaa kuultu jo vuosikausia?"
"Ei monta viikkoakaan vielä."
Brown istuutui taasen, entiseen asentoonsa takan ääreen ja tunnit kuluivat.
Kun ensi harmahtava kajastus näkyi idässä, heräsi Sim, ja sittenkuin he olivat syöneet nopeasti aamiaisen, läksivät he jatkamaan matkaansa jalkaisin.
* * * * *
Missä Robbie nyt on? Tämän tunnin tapahtumista riippuu kokonainen ihmiselämä.
* * * * *
"Sanokaa heille, että hevoset ovat Woodmanin ravintolasta Kendalista", sanoi Ralph hyvästellessään vanhaa toveriaan. "Olette tehnyt enemmän kuin pelastanut henkemme, Brown. Jumala teitä siunatkoon!"
"Toivotuksenne on enemmän arvoinen kuin mikään maksu, kapteeni", sanoi tämä rehellinen mies.
Yöllä satanutta lunta oli tiellä monen tuuman vahvuudelta ja kukkulat olivat valkoisia niin kauaksi kuin silmä vain kantoi. Päivä valkeni hitaasti Harmaat juovat jatkuivat taivaalle tullen yhä pitemmiksi ja tehden tietä ensimmäiselle keltaisen ja punaisen väriselle sarastukselle. Aurinkokin nousi vihdoin. Ruusunväriset liekit leimahtivat esille kokonaisesta valomerestä ja paksut sumupilvet hajautuivat. Uusi päivä oli koittanut synkän yön jälkeen.
Ralph ja Sim jatkoivat matkaansa vaieten. Lumi kimalteli kuin miljoonat timantit vuorten rinteillä ja jyrkät huiput, joilla se ei voinut pysyä, kimaltelivat kuin teräskiskot.
"Kuinka kaunis maailma sentään onkaan!" sanoi Ralph.
"Niin se on kaikesta huolimatta", vastasi Sim.
"Kaikesta huolimatta", toisti Ralph.
He olivat kiivenneet muutaman pienen kukkulan laelle ja ruvetessaan laskeutumaan sen toista rinnettä näkivät he lumen muodostaneen suuria kinoksia sen juurelle.
Samalla kiinnittivät he huomionsa johonkin kummalliseen esineeseen etäisyydessä.
"Mikä esine tuolla on puoleksi lumen peitossa?" kysyi Sim.
"En tiedä. Mutta pian saamme sen selville."
Ralph puhui huohottaen.
"Mutta siellähän on joku hevonen!" sanoi Sim.
"Kuinka se on jätetty ulos tällaiseksi yöksi?" sanoi Ralph.
Hänen kasvonsa vapisivat mielenliikutuksesta. Kun hän puhui jälleen, oli hänen äänensä käheä ja hänen kasvonsa kalmankalpeat.
"Sim, mitä sen selässä on?"
"Varmasti kuorma. Sillähän on jokin musta esine poikittain selässään."
Ralph veti syvään henkeään ja pysähtyi. Sitten hän läksi juoksemaan.
"Suuri Jumala!" hän huusi "Betsy! Siellähän on Betsy ruumisarkkuineen!"
XXXIII.
VIHDOINKIN HAUDATTU.
Betsy siellä todellakin oli, tamma, jonka he olivat menettäneet tuona kauheana päivänä Stye Headin solassa. Sen hirmuinen kuorma, ruumisarkku, jossa oli Angus Rayn maalliset jäännökset, oli vielä kiinni sen selässä. Kukaan ei ollut päässyt sitä lähelle, sillä muussa tapauksessa olisi arkku irroitettu. Tamma oli riutuneen ja väsyneen näköinen noustessaan nyt jaloilleen lumessa. Vanha hevonen oli hyvin mukautuvainen tänä aamuna ja kun Ralph taputti sen päätä, näytti se tuntevan käden, joka kosketti siihen.
Se oli kiivennyt vuorten yli ja syönyt epäilemättä vuorten rinteitten ohutta ruohoa. Jos lunta olisi satanut aikaisemmin, olisi se piankin kuollut nälkään.
Ralph oli hirveästi liikutettu. Sim ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä niin järkytettynä. Jos hevonen kuormineen olisi ollut yliluonnollinen olento, ei sen vaikutus Ralphiin olisi voinut olla voimakkaampi. Tarttuessaan suitsiin oli hän sellaisen ihmisen näköinen, jonka on vaikea päättää, eikö tämä sittenkin, tämä, mitä oli tapahtunut, ollutkin pikemmin kuvittelua, mikä oli tullut esille hänen unelmiensa maailmasta, kuin ilmeistä todellisuutta, siunattua armollista todellisuutta, armoa, josta kiittääkseen hänen heti siinä paikassa olisi pitänyt langeta polvilleen maahan, vaikka lumi olisi peittänytkin hänet siihen ikuisiksi ajoiksi ja tehnyt tämän hänen viime työkseen. Sitten täyttyivät hänen riemun sokaisemat silmänsä kyynelistä, joita eivät tunteellisemmatkaan hetket olleet voineet houkutella esille. Nämä henkeä salpaavat sekunnit kuvastivat sen, mikä oli tuntunut viideltäkymmeneltä toivon ja pelon vuodelta.
Ralph päätti, ettei mikään voima maailmassa voisi irroittaa hänen kättään suitsista, ennenkuin isän ruumis vihdoinkin haudattaisiin. Askhamin seurakunnalla oli varmaankin kirkko ja hautausmaa, ja sinne Angus Ray haudattaisiin. He eivät olleet vielä sivuuttaneet kirkkoa, sen täytyi siis olla jossakin kauempana, ja taluttaen hevosta, joka kantoi kuormaansa, ystävykset jatkoivat matkaansa.
Kun Ralph sai puhekykynsä takaisin, sanoi hän:
"Keskiviikko. Siitä on siis kolme viikkoa tänään, kun menetimme sen, ja kolme viikkoa on isäni saanut odottaa hautaamistaan."
Hetkisen kuluttua näkivät he pienen vaatimattoman kirkon, joka sijaitsi kahden tien risteyksessä. Kulmassa oli tienviitta, jonka osoittimet viittasivat kolmelle taholle. Kirkko oli matala valkaistu goottilaistyylinen rakennus pienine tapulineen, jossa ei ollut kelloa. Sen takana oli toinen rakennus taitepäätyineen ja pyöreine kattoikkunoineen, jotka olivat syvällä olkikatossa. Molempien rakennusten edustalla oli hautausmaa. Se oli nyt hyvin synkän ja kylmän näköinen, kun lumi peitti sen monet kummut ja vesi tippui sen vanhojen vaatimattomien ristien lämpimämmästä puusta. "Tässä on kai pappila", sanoi Ralph. He menivät sen edustalle ja koputtivat laajan kuistin oveen. Muudan vanha mies aukaisi sen ja katsoi vieraitaan tiukasti ja tutkivasti. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen jakku sinisestä kotikutoisesta kankaasta ja hänen leveäkärkiset saappaansa oli pauloitettu lyhyitten housunlahkeitten ympärille.
"Asuuko pastori täällä?" kysyi Ralph tieltä, pidellen tammaa kiinni suitsista.
"Täällä ei asu ketään pastoria", sanoi vanhus hieman äreästi.
"Tämä on siis varmaankin katolisen papin asunto?"
"Ei hänenkään."
Kirkollisen hallinnon vaihdokset olivat viime aikoina olleet niin lukuisat, että oli mahdotonta tietää, mikä uskonto milloinkin oli voimassa. Ralph ymmärsi vanhuksen lyhyillä vastauksillaan tahtovan ilmaista vastenmielisyytensä nykyisiä oloja kohtaan ja koetti senvuoksi toisella tavalla.
"Saarnaatteko te tässä kirkossa?"
"Minäkö? En! Koetan vain noudattaa Jumalan käskyjä."
Hetkisen kestäneen väittelyn jälkeen, joka paljon enemmän ärsytti kuin huvitti Ralphin asemassa olevaa henkilöä, saatiin selville, ettei seurakunnassa tällä haavaa ollut pappia ja että kirkko oli ollut kiinni monta kuukautta, minkä vuoksi seurakuntalaisten sielunhoito nykyään oli lamaannuksissa. Vanhus, joka vastasi Ralphin kysymyksiin, oli seurakunnan haudankaivaja, ja tärkeämpää kuin vanhuksen kuvailema seurakunnallinen vararikko oli nyt Ralphille sen selville saaminen, oliko haudankaivajankin työ lopetettu — eikö seurakuntalaisia kuollut ja eikö haudankaivajan tarvinnut haudata heitä sinä aikana, jolloin seurakunta on ilman pappia.
Ralph selitti lyhyesti käyntinsä tarkoituksen ja pyysi haudankaivajaa kaivamaan haudan heti.
"Luulen sen olevan vastoin kirkkolakia", sanoi vanhus pudistaen vakavasti harmaata päätään. "Pelkään, että minua rangaistaan, jos se tulee tiedoksi."
Ralph työnsi muutamia kolikoita vanhuksen käteen niin huomaamatta kuin suinkin, jolloin ukko jatkoi paljon suopeammin:
"Mutta minun asiani ei ole kieltää keneltäkään kristityltä kristillistä hautaamista, tarkoitan sitä osaa siitä, mikä voi käydä päinsä ilman kirjaa. Herra, tulen luoksenne aivan heti. Kiertäkää portille, herra."
Ralph tovereineen totteli määräystä ja muutamien minuuttien kuluttua vanhus tuli kiiruhtaen heidän luokseen muutamasta takaovesta, josta päästiin hautausmaalle.
Hänellä oli lapio olallaan ja suuri avain kädessään.
Hän pisti avaimen suureen munalukkoon ja väänsi syrjään portin ruosteisen salvan, jolloin portti kääntyi hitaasti ruosteisilla saranoillaan, jotka olivat kokonaan sammaleen peitossa.
Sitten Ralph pitäen vielä kiinni tamman päästä tuli hautausmaalle Simin seuratessa hänen kintereillään.
"Tässä on muudan paikka, johon ei ole milloinkaan haudattu ketään", sanoi vanhus viitaten erääsen kohtaan läheisyydessä, jossa pitkiä siankärsäheinän korsia pisti esille lumesta. "Se on hyvää maata, herra, ja kirkkaina päivinä paistaa aurinko siihen."
"No kaivakaa hauta sitten siihen", sanoi Ralph.
Vanhus loi heti lumen pois, teki suorakaiteen muotoisen neliön maahan lapionsa kärjellä ja alkoi kaivaa.
Ralph, Sim ja Betsy seisoivat parin askeleen päässä hänestä. Aamu oli vielä niin varhainen, ettei kukaan tullut häiritsemään hautausmaalle kokoutunutta pientä ryhmää.
Vanhus keskeytti silloin tällöin työnsä hengähtääkseen ja kuivatakseen hien otsaltaan. Näinä väliaikoina; olisi hän nyt mielellään ollut yhtä puhelias kuin hän ennen oli ollut vaitelias, mutta Ralph ei halunnut kiihoittaa hänen puheliaisuuttaan ja Sim seisoi mykkänä jonkinlainen kauhunilme silmissään.
"Niin, sitten Mikonmessujen ei meillä ole ollut pappia;: silloin tuli uusi asetus voimaan, kuten tiedätte", sanoi vanhus.
"Mikä asetus?" kysyi Ralph.
"Mitä? Herra ei suinkaan tarkoita, ettei herra tiedä mitään yhdenvertaisuuslaista?"
"Tarkoitan juuri sitä, ystäväni", vastasi Ralph.
"Sitäkö, ettette tunne yhdenvertaisuuslakia? Oletteko sitten kuullut puhuttavan viiden penikulman laista?"
"En."
"Ettekö test-laistakaan, jonka piispa haluaa julkaista?"
"En siitäkään."
"Siunatkoon!" huudahti haudankaivaja selvästi kauhuissaan huomatessaan
Ralphin tietämättömyyden näistä ehdotetuista kirkollisista laeista.
Sitten kääntäen päänsä syrjään ja iskien viekkaasti silmää lisäsi
vanhus: "Ehkä teidän armonne on oleskellut ulkomailla?"
Ralphin oli pakko torjua tämäkin kunnioitettava veruke, millä hän olisi voinut puolustaa vaillinaisia tietojaan olevista oloista, jotka nähtävästi sen miehen mielestä, jonka kanssa hän keskusteli, olivat oikeita elinkysymyksiä ja hänen päivittäisten keskustelujensa aiheita.
Vanhus oli jälleen ryhtynyt jatkamaan työtään. Kun hän seuraavan kerran keskeytti työnsä, teki hän sen haihduttaakseen Ralphin tietämättömyyden näistä tärkeistä asioista.
"Katsokaa, herra, vanha episkopaalinen kirkkolaki on astunut jälleen voimaan ja ne presbyteriläiset papit, jotka alistuvat siihen, saavat pitää virkansa, kun taas ne, jotka eivät alistu siihen, erotetaan virastaan. Sellainen on yhdenvertaisuuslaki."
"Sanoisin sitä mieluummin erilaisuuslaiksi", vastasi Ralph.
"Eikä ainoakaan presbyteri saa asettua asumaan viittä penikulmaa lähemmäksi jotakin markkinapaikkaa — sellainen on viiden penikulman laki. He eivät saa ruveta koulujen johtajiksi eivätkä opettajiksi eivätkä he saa hoitaa yleisiä virkoja, elleivät suostu nauttimaan kirkon sakramenttia. Sitä sanoo piispa test-laikseen, mutta sitä ei hän saa ajetuksi läpi moneen vuoteen, ei missään tapauksessa."
Vanhus oli lausunut helposti käsitettävän selityksensä sellaisen miehen tapaan, joka voi vaatimattomasti ylpeillä suuremmilla tiedoillaan.
"Mutta sittenkuin hän saa sen ajetuksi läpi, tarvitsee hän vielä toisenkin lain, ainakin minun ymmärtääkseni", sanoi Ralph, "nimittäin lain; että hän saa haudata presbyterit elävinä. Hehän joutuvat jo tämän lain perusteella melkein sellaiseen asemaan."
Vanhuksen viekkaiden silmien ovela katse ilmaisi, että hän nyt oli tehnyt kolme johtopäätöstä. Ralph oli hänen luulonsa mukaan joko presbyteri tahi puritaani taikka kumpikin.
"Meidän pappimme oli presbyteri", huomautti hän ääneen, "ja silloin kun asetus astui voimaan, poistui hän paikastaan."
Mutta Ralph ei ollut ollenkaan halukas keskustelemaan tästä aiheesta.
Hauta oli nyt kaivettu. Sen piti olla pitkä ja leveä, mutta ei syvä.
Lunta alkoi sataa jälleen.
"Kovaa työtä tällaisena aamuna", sanoi haudankaivaja yskien ja heitti lapionsa pois. "Tämä on sellainen varhainen aamu, mikä panee tällaisen vanhan miehen huohottamaan. Enkä ole sitäpaitsi aina ollutkaan haudankaivaja. Mikonmessuihin asti olin opettaja."
Aika oli nyt koittanut sen kuorman luovuttamiseen haudalle, jota tamma oli kantanut selässään kolme viikkoa. Vasta nyt päästi Ralph irti Betsyn suitset lujasta otteestaan. Tehtyään sen ryhtyi hän aukomaan niitä hihnoja ja nuoria, joilla arkku oli sidottu kiinni. Kun kaikki oli kunnossa, valmistautui hän nostamaan arkun maahan. Mutta se oli niin suuri ja raskas, että sekä Simin että haudankaivajan piti auttaa.
Heidän yhteisillä ponnistuksillaan saatiin arkku kuitenkin lasketuksi maahan hevosen selästä. He olivat juuri tekemässä sitä, kun Betsy, päästyään äkkiä vapaaksi kuormasta, jota se oli kantanut, hyppäsi sivulle näyttäen pelästyvän jotakin, syöksyi portista tielle ja läksi laukkaamaan.
"Antaa sen mennä", sanoi Ralph kiinnittäen huomionsa taasen maahan laskettuun arkkuun.
Sitten Angus Ray laskettiin viimeiseen leposijaansa ja lumihiutaleet putoilivat hänen arkulleen muodostaen kuin valkoisen pehmeän paarivaatteen.
Ralph seisoi vieressä, kun vanhus ajoi mullan takaisin hautaan. Se putoili arkulle kumeasti jymähdellen. Sim seisoi kumarassa muutaman kiven vieressä ja katseli pelästynein silmin toimitusta.
Viimeksi asetettiin turpeet paikoilleen. Askhamin pieneen hautausmaahan oli ilmestynyt uusi kumpu, ja niin oli kaikki lopussa. Haudankaivaja heitti lapion olalleen ja aikoi sulkea portin.
Mutta juuri silloin heidän huomionsa kiintyi siihen, että taivaalta heidän päänsä yläpuolelta kuului ääniä, jotka olivat kuin puron lirinää kesän kaunistamien puitten juurilla, kuin syvän veden kohinaa sen syöksyessä padon yli tahi kuin vaahtopäisten aaltojen vyörymistä kajahtavaa kalliota vasten. Katsokaa taivaalle! Jokainen vanhan lehdettömän seljapuun oksa oli täynnä lintuja. Kuunnelkaa! Hetkinen vielä ja niiden laulu on vaiennut, ne ovat jälleen kohonneet siivilleen ja kiitäneet pois kuin synkkä sadepilvi valkoisten untuvien täyttämässä ilmassa. Sitten vallitsee hiljaisuus kaikkialla.
Oliko se Jumalan antama merkki ja tunnuskuva — Jumalan lähettämä viesti tämän onnettoman miehen sielulle? Oliko se Jumalan lähettämä rauhansanoma?
Kuka uskaltaa sanoa, ettei se ollut?
"Nyt on raskas kuorma nostettu sydämeltäni", sanoi Ralph.
Hän muisteli vuorilla viettämäänsä hirveätä yötä. Ja hänen kasvojaan kirkasti todellakin nyt toisenlainen ilme. Hänen isänsä oli nyt haudattu. Jumala oli antanut tämän armonosoituksen hänelle merkiksi siitä, että hänen piti tehdä se, mitä hän aikoikin tehdä. Siten selitti Ralph hevosen satunnaisen löytämisen.
He sanoivat jäähyväiset vanhukselle ja poistuivat hänen luotaan. Sitten he, kävelivät teiden haarautumaan, jossa tienviitta oli. Osoittimet olivat lumen peitossa ja Ralph kiipesi kiviaidalle sen taakse ja pyhkäisi niiden kirjoitukset puhtaiksi kuurasta.
"Kendaliin." Se osoitin viittasi sille suunnalle, mistä he olivat tulleet.
"Gaskarthiin."
"Se on meidän tiemme", sanoi Sim.
"Ei", vastasi Ralph; "tämä se on — 'Penrithiin ja Carlisleen'."
Mitä mahdollisuuksia jäikään nyt enää Robbielle?
XXXIV.
VÄISTY, ESTÄVÄ KOHTALO!
Muutamia minuutteja vaunujen saapumisen jälkeen Mardaleen ponnisteli Robbie eteenpäin pimeässä tuntemattomalla tiellä. Entinen väsyttävä päänkipu alkoi vaivata häntä jälleen ja silloin tällöin otti hän kourallisen lunta maasta viilentääkseen pakottavaa otsaansa.
Se oli hyvin väsyttävää kävelyä ja sen suorittamiseen tarvittiin todellakin nuoret voimakkaat jäsenet ja rohkea mieli. Hän sivuutti kyliä, mutta ne olivat kaikki yhtä hiljaisia ja rauhallisia kuin ihmisetkin, jotka nukkuivat niiden tuvissa. Vasta viiden tunnin kuluttua kohtasi Robbie ensimmäisen elävän olennon.
Päivän koittaessa lakkasi lumisadekin ja Robbien saavuttua Askhamiin oli myöhäinen aurinkokin jo noussut. Koska hänen alkoi olla jo nälkä, meni hän muutamaan tupaan ja kysyi eräältä vanhalta mummolta, joka asui siinä, saako hän vaivata mummoa maksusta valmistamaan hänelle jotakin aamiaiseksi. Vanhusta säälitti nuoren miehen väsynyt ulkomuoto ja hän pyysi vieraanvaraisesti nuorukaista käyttämään hyväkseen talon antimia. Kun Robbie oli syönyt kulhollisen puuroa ja maitoa, voitti matkan aiheuttama väsymys hänet kokonaan. Vastatessaan katkonaisesti vaatimattoman emäntänsä kysymyksiin hän nukkui kesken kaiken tuoliinsa. Säälistä antoi vanhus hänen nukkua tarpeekseen.
"Poikahan on aivan kuolemanväsynyt", sanoi hän katsellen Robbien riutuneita kasvoja.
Kello oli jo yli kahdentoista päivällä, kun Robbie heräsi.
Ah, mitä silloin oli menetettykään ikuisiksi ajoiksi! Mitä sellaista oli silloin tapahtunut, mitä ei enää voitu peruuttaa?
Hän hyppäsi seisoalleen vihoissaan menettämästään ajasta ja läksi uudestaan matkalle. Kun hän sivumennessään poikkesi ravintolaan, kuuli hän harmikseen, että jos hän silloin olisi mennyt sinne, kun hän auringon noustessa oli poikennut pieneen tupaan, joka sijaitsi vain parin sadan metrin päässä siitä, olisi hän helposti tavoittanut Simin ja Ralphin. Postivaunut eivät kuitenkaan olleet vielä ehtineet tähän kyytitaloon, ja senvuoksi Robbie voi osaksi suoda itselleen anteeksi viipymisensä.
Hän ei epäröinyt juuri ollenkaan, minkä tien hän valitsee saapuessaan teiden haarautumaan kirkkomaan kulmassa. Jos Ralph oli valinnut Gaskarthiin vievän tien, oli hän turvassa, mutta jos hän on lähtenyt Carlisleen, on hän vaarassa. Senvuoksi päätti Robbie seurata viimeksi mainittua.
Hän ei kysellyt ihmisiltä mitään, ennenkuin hän kuljettuaan Penrithin kauppalan läpi oli saapunut sen pohjoiselle sulkupuomille. Silloin hän kysyi niiltä, jotka näyttivät tulevan kaukaa, olivatko he nähneet paria sellaista miestä, joita hän haki. Sillä tavoin sai hän kuulla puhuttavan monesta sen vaivalloisen matkan yksityiskohdasta, jolle hänen ystävänsä olivat lähteneet. Simin voimat olivat loppuneet ja Ralph oli halunnut jättää hänet erääseen ravintolaan tien varrelle voidakseen, itse jatkaa matkaansa Carlisleen. Mutta Sim oli rukoillut, että hän pääsisi mukaan, ja vihdoin oli muudan maalainen, joka oli matkalla Carlislen torille ja jolla oli vain yksi vapaa paikka rattaillaan, tarjoutunut ottamaan Simin mukaansa. Tätä tarjousta olivat ystävykset käyttäneet kiitollisina hyväkseen.
Jokaisesta yksityiskohdasta, minkä Robbie sai selville, voitiin selvästi nähdä, että Ralph ponnisti jokaista lihastaan päästäkseen perille Carlisleen. Mikä hirveä kohtalo se olikaan, joka niin pakotti häntä kiiruhtamaan eteenpäin ehkä kuolemaansa kohti?
Penikulman penikulman jälkeen Robbie kulkea laahusti eteenpäin vaivalloisella matkallaan. Hän oli sairas, vaikka hän tuskin sitä huomasikaan, ja hänen oli pakko levähtää hyvin usein.
Rupesi hämärtämään ja kerran vielä pimeni ilta, mutta reipas nuori laaksolainen ponnisteli vain eteenpäin päämääräänsä kohti. Lumi oli kovettunut ja käveleminen oli nyt helpompaa, mutta tie oli pitkä ja kulkija oli hyvin alakuloinen.
Aamu valkeni vihdoin ja kun sumu haihtui niityiltä, näki Robbie edessään vanhan Carlislen kaupungin. Aavistus, että hän tulee liian myöhään, riisti kaiken ilon kauan ikävöidyltä näöltä.
Oliko taivas pilvessä? Uhkasiko myrsky maailmaa? Kertoivatko virtaavat joet ja kohisevat kosket Robbielle sen toivottoman tarinan, mikä lepäsi kylmänä ja mykkänä hänen sydämessään? Eivät!
Aurinko nousi pannen valkoisen maailman säteilemään. Se pehmitti puiden kankeat oksat ja lumi alkoi sulaa ja tippua maahan suurina pisaroina, jotka olivat kuin aamukastetta. Koko luonto näytti iloitsevan julmasti, ivallisesti ja armottomasti, hilpeästi ja riemuitsevasti. Linnut tulivat esille kuurottuneista pesistään laulaen iloisesti kirkkaassa aamuilmassa. Muudan pieni hamppuvarpunen, joka ei ollut paljon sormustinta suurempi, lensi kauniille koivun oksalle ja valoi koko sielunsa kirkkaihin säveliin.
Robbie käveli vaivalloisesti eteenpäin laahustavin askelin ja hyvin alakuloisen näköisenä. Hänen takkinsa oli auki, niin että villapaita näkyi, toisen kätensä, jossa oli piippu, hän oli työntänyt vyönsä alle ja toisella veti hän perässään raskasta sauvaa; lakkinsa oli hän työntänyt takaraivolleen kuumalta otsaltaan.
Hän käveli välinpitämättömänä Carlisleen sen eteläisestä Bother-portista. Kirkonkello löi juuri kymmentä. Kulkiessaan kaduilla hän tuskin tiesi omaa asiaansa ja päämääräänsä. Hakematta sitä sen paremmin saapui hän vihdoin vanhan kaupungintalon edustalle. Paljon väkeä oli kokoutunut torille sen läheisyyteen ja lisää näytti olevan vain tulossa sinne johtavilla kaduilla. Robbie oli vain kerran ennen käynyt Carlislessa, mutta hän oli kuitenkin varma, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Hän kysyi eräältä kaupunkilaiselta, joka seisoi hänen vieressään, mitä joukkojen liikehtiminen kaduilla oikeastaan merkitsi. Mutta mies ei kyennyt selittämään hänelle mitään. Sitten hän kysyi toisilta tämän näytelmän katselijoilta, jossa ei näyttänyt olevan mitään nähtävää, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä kuin hänkin. Hälinä kiihtyi kuitenkin vain kaikesta huolimatta.
Torilla oli vanha kiviristi korkealla askelmilla varustetulla jalustalla ja Robbie kiipesi sinne nojautuen siihen. Sitten hän kuuli ihmisten puhuvan, että jokin kuuluisa rikollinen oli antautunut. Toiset väittivät rikollista varkaaksi, toiset taasen murhaajaksi; muutamat sanoivat häntä väärentäjäksi ja muutamat taasen väittivät häntä kuninkaanmurhaajaksi, jonka viranomaiset lähettävät nyt Lontooseen.
Vain yhdestä seikasta näytti joukko olevan melkein samaa mieltä, nimittäin siitä, että rikollinen oli vapaaehtoisesti antautunut viranomaisille sittenkuin määräys hänen vangitsemisestaan oli julkaistu.
Melu kiihtyi huippuunsa, kun vanhan kaupungintalon ovet avautuivat ja ryhmä sotilaita ja siviilipukuisia henkilöitä tuli torille.
Miehet oli määrätty vartioimaan vankia, jota nyt vietiin yhteiseen vankilaan odottamaan tutkintoa.
Robbie joutui synkän, kiusallisen ja painostavan tunteen valtaan. Hän kiipesi ristin poikkipuulle ja katseli joukon yli pientä ryhmää.
Vanki oli Ralph Ray. Hän käveli parin sotilaan välissä lujin askelin ja avonaisin vakavin katsein. Aivan hänen kintereillään laahusti Simeon Stagg katsoen maahan.
Robbien hakeminen oli loppunut.
XXXV.
ROBBIEN MATKAN LOPPU.
Kaikki oli nyt ohi. Vaivalloinen haku oli loppunut ja Robbie Anderson oli tullut liian myöhään. Ralph oli antautunut ja paljon ikävämmät mahdollisuudet kuin Robbie oli arvannutkaan ja paljon kauheampi onnettomuus kuin Rotha Stagg ja Willy Ray olivat pelänneet tahi aavistaneetkaan uhkasi nyt johtua siitä.
Sotilaat olivat poistuneet vankeineen, joukko oli seurannut heitä ja
Robbie seisoi yksinään torilla. Seisoen ristin portailla hän kääntyi
katsomaan poistuvaa kirjavaa joukkoa. Se näytti suuntaavan kulkunsa
English-kadulle.
Kuinka kuumalta ja polttavalta hänen otsansa tuntuikaan! Sitä oli kivistänyt ennen, mutta nyt se poltti kuin tuli. Robbie painoi sen lujasti ristin kylmää kiveä vastaan. Sitten hän läksi kävelemään sieltä tietämättä matkansa määrää. Hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne hän olisi voinut mennä, eikä hänellä ollut mitään tehtävääkään. Tuntikausia hän harhaili sinne tänne vanhan kaupungin kaduilla. Lunta oli vielä suuret kasat talojen räystäillä ja porttiholveissa, ja joskus se tipahteli suurina möhkäleinä kaduille. Viertotiet oli lakaistu puhtaiksi.
Edestakaisin Blackfriars-katua vankilan ohi, joka sijaitsi luhistuneen luostarin tontilla, pitkin Abbey-katua kirkon ohi suoraan Head Lanen poikki takaisin torille jälleen, sitten Caldewin rantoja pitkin ja läntisen muurin yli, jolta voitiin katsella etelään päin jatkuville kukkuloille, Shaddon-portin ympäri linnan varjostamalle sillalle ja sitten Eden-joelle ja pohjoiselle suurelle skotlantilaiselle portille hän ponnisteli. Hän vain kulki kulkemistaan tietämättä minne ja välittämättä miksi, kunnes hänen jalkansa kieltäytyivät kantamasta häntä enää ja kunnes pitkät talorivit vaalenneine parruineen, jotka pistivät esille seinistä, ja päätyineen ja vintinikkunoineen näyttivät nojautuvan häneen päin ja tanssivan kuin haaveelliset olennot hänen edessään.
Aamun tapahtumat olivat tehneet syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin. Heidän joukossaan vallitsi kummallinen samanmielisyyden puute siihen rikokseen nähden, josta vankia syytettiin; mutta Robbie huomasi kaikkien olevan yhtä mieltä siitä, että se oli jotakin hirveätä. Hän näki senkin, ettei kukaan menettänyt hyväntuulisuuttaan ajatellessaan sitä kohtaloa, mikä uhkasi heidän lähimmäistään. "Tämä on hyvin vastenmielistä. Tule, John, juomaan lasillinen kanssani."
Robbie oli kääntynyt sivukadulle, jota sanottiin Kings Arms Laneksi. Tarkoituksetta ja ajattelematta mitään hän pysähtyi erään ahtaan aukeaman laitaan, jossa oli muudan kummallinen rakennus vähän syrjässä kadusta. Mataloine leveine ikkunoineen, jotka olivat syvällä kiviseinissä, omituisine päänmuotoisine koristeineen, jotka vuosia sitten oli leikattu korkokuviksi, mutta jotka pakkanen ja sade nyt olivat turmelleet, näytti se jonkun vanhan luostarin sivurakennukselta, joka aikoja sitten jollakin tavoin oli mennyt kaiken maailman tietä. Muudan hyvin vanha pieni mies pyöriskeli aukeamalla luoden pois lunta ja puhdistaen ikkunoita.
"Tuo mies tuli tänne juuri käräjiksi", huomautti toverilleen muudan nuorukainen viitaten taloon ja sanoen hiljaa jotakin, jota Robbie ei kuullut.
"Mikä paikka tämä on?" kysyi Robbie heidän mentyään kävellen portille ja kohdistaen sanansa ukolle.
"Tuomarin asunto", vastasi hoitaja kohottaen katseensa työstään ja näyttäen hämmästyvän kysymyksestä.
"Milloinka oikeudenistunnot alkavat?"
"Ensi viikolla ne alkavat."
Vanha hoitaja ei nähtävästi ollut lainkaan puhelias, ja Robbie, joka ei halunnut jaaritella joutavia, poistui sieltä.
Kaupungissa pitempään viipyminen tuskin kannatti. Kaikki oli ohi. Pahin oli jo tapahtunut. Hän voi yhtä hyvin lähteä kotiinsa. Mutta kuinka hänen otsansa olikaan kuuma! Olisikohan tuo sukellus Wythburnin vieritse virtaavaan puroon pannut hänen päänsä palamaan kuin sulatusuuni?
Robbie ajatteli Simiä. Miksi hän ei ollut tavannut Simiä pitkillä kierroksillaan kaupungin läpi? Hehän olisivat voineet lähteä kotiin yhdessä.
Bother-portin ja English-kadun kulmassa oli pari kauppaa ja kun Robbie meni niiden sivu, keskustelivat kauppiaat innokkaasti aamun tapahtumista.
"Näin hänen menevän tästä sivu tuon pienen raukan kanssa, aivan varmasti. Olin juuri avaamassa luukkuja, kun se tapahtui", sanoi toinen miehistä matkien silloin tekemiään liikkeitä.
"Siunatkoon! Mihin aikaan se oli?" kysyi toinen.
"Kuten jo sanoin, avasin silloin juuri luukkujani, kun se tapahtui", vastasi toinen matkien jälleen liikkeitään. "En ollut vielä hiekoittanut lattiaa enkä lakaissut kauppaa, joten kello oli kai noin kahdeksan tahi vähän vaille minun laskuni mukaan."
"Hyväinen aika, hyväinen aika?" vastasi toinen kauppias, jonka veri nähtävästi jähmettyi pelosta, kun hän kuuli näitä kauheita yksityiskohtia kerrottavan.
Robbie jatkoi matkaansa. Kahdeksan aikaan. Hän oli siis tullut vain pari tuntia liian myöhään — vain pari mitätöntä tuntia.
Hän ajatteli harmissaan ja katkeroituneena niitä useita tunteja, jotka hän oli kuluttanut turhaan tahi käyttänyt huonosti sen jälkeen kuin hän oli poistunut Wythburnistä sunnuntaina. Hän ei olisi suonut itselleen sitä aikaa, minkä hän oli käyttänyt nukkumiseen ja lepäämiseen.
No niin, kaikki oli ohi nyt; ja väsynein jaloin lähti Robbie Carlislesta Bother-portin kautta samaa tietä, jota hän aamulla oli tullutkin sinne. Lumi suli nopeasti ja tien molemmilla puolilla oli aurinkoisia viheriöitä niittyjä. Kuinka somia ne olivatkaan! Kuinka julmalta tuntuikaan luonto tahraamattomassa kauneudessaan!
Robbien mielestä ei haihtunut hetkeksikään tunne, että suuri onnettomuus uhkasi häntä, mutta siitäkin huolimatta sai jonkinlainen lamaannus vähitellen hänet valtoihinsa. Hän kulutti aikaansa tarkastelemalla pienintäkin tien yksityiskohtaa. Oliko hän huomannut tuota koivua tahi tammea ennen? Oliko hän matkallaan Carlisleen nähnyt tuon portin tahi kiivennyt tuon puomin yli? Muudan poika ajoi lammaskatrasta edellään. Toinen puoli katraasta oli merkitty punaisella ristillä ja toinen mustalla pilkulla. Robbie laski molemmat puoliskot lammas lampaalta ja arvaili, kenen ne olivat ja minne ne olivat matkalla.
Sitten hän istuutui lepäämään ja jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa painoi hän sen ruohoon. Kun hän jälleen nousi, tuntui koko tie tanssivan hänen ympärillään. Muudan maalaisrenki, valkoinen pusero yllään, lähestyi taluttaen paria hevosta ja toivotti ohimennessään matkustajalle "Hyvää iltaa!" Robbie jatkoi matkaansa kuin kuulematta sitä, mutta kun mies ehti hänen äänensä kuulumattomiin, kääntyi hän kuin jostakin äkillisestä mielijohteesta ja vastasi tervehdykseen viittaamalla ystävällisesti kädellään.
Sitten hän istuutui vielä kerran nojaten päätään käsiinsä. Ohimot jyskyttivät kovasti ja hänen koko ruumiinsa päästä jalkoihin asti oli joskus kuuma ja joskus niin kylmä, että hän vapisi vilusta. Vihdoinkin hän alkoi ymmärtää, että hän on sairastumaisillaan vakavasti.
"Pelkään laitani olevan huonosti", ajatteli hän koettaen miettiä asemaansa.
Hetkisen kuluttua hän koetti nousta ja huutaa renkiä palaamaan takaisin hevosineen. Kohoutuen vaivalloisesti toiselle vapisevalle polvelleen hän heilutti väsynyttä käsivarttaan suonenvedontapaisesti ja huusi lukemattomia kertoja. Mutta ääni hämmästytti häntä, sillä se ei kuulostanut ollenkaan hänen omaltaan. Hänen voimansa olivat lopussa. Hän vaipui takaisin maahan eikä muistanut mitään sen jälkeen.
Puseropukuinen mies oli mennyt, mutta toinen maalainen oli tulossa Carlislesta päin. Mies ei ollut kukaan muu kuin pieni silmiään räpyttelevä Reuben Thwaite. Hän istui hyvin suojattuna työrattaillaan ja lauleskeli iloisia laulunpätkiä pysyttääkseen lämmön keuhkoissaan. Reuben oli ollut Carlislessa yön tuotuaan sinne suuria lankakääryjä, jotka hän oli myynyt pellavankutojille. Hän oli tehnyt edulliset kaupat tuomalla tavaransa näin kauaksi ja palaili nyt Wythburniin hyvällä tuulella.
Kun hän — kuten hän itse olisi sanonut — "äkkäsi Robbien" makaamassa tien vieressä, hyppäsi hän tielle rattailtaan.
"Kukahan poikaraukka tämä on? Mitä nyt? Onko nyt kummempaa nähty?" huudahti hän koettaen käsittää tilanteen. "Robbie Andersonhan tämä on!"
Sitten kirkasti veitikkamainen hymy Reubenin ryppyiset kasvot, kun hän kumartui taputtamaan ja tyrkkimään makaavaa herättääkseen hänet tajuihinsa.
"No, Robbie, poikaseni! Kuuletko? Tämä tällainen ei käy mitenkään päinsä, Robbie. Nyt sinä olet taasen unhottanut lupauksesi. No, Robbie, nousehan nyt!"
Mutta Robbie ei näyttänyt kuulevan ollenkaan Reubenin kehoituksia, ei leikillisiä eikä uhkaavia.
"No, no, poika näyttää siemaisseen itsensä aivan täyteen tällä matkalla kaikissa tapauksissa."
Koska Robbien herättäminen näytti aivan mahdottomalta, koetti Reuben äärettömän vaivalloisesti nostaa nuoren miehen rattailleen muutaman ohimenevän työmiehen avulla, puhkuen, huohottaen ja hikoillen. Kun hän vihdoin makasi rattaiden pohjalla pitkin pituuttaan, heitettiin hänen peitokseen muutamia lankasäkkejä, minkä jälkeen Reuben kiipesi paikoilleen ja jatkoi matkaansa.
"Vanha Martha Anderson-raukka!" mumisi Reuben itsekseen. "On onni, että hän on kuollut, naisraukka. Tämä olisi melkein särkenyt hänen sydämensä… niin, uskon, että se olisi sen tehnytkin."
He eivät olleet vielä ehtineet kauaksi, kun Reuben itse vaativampien siveyssaarnaajien epäjohdonmukaisuutta noudattaen alkoi tuntea halua maistaa sitä siunattua juomaa, jonka vaikutuksia hän juuri oli surkutellut. Hän pysähdytti senvuoksi hevosensa siinä tarkoituksessa muutaman ravintolan edustalle, joka sijaitsi tien vieressä, ja tilasi lasillisen lämmintä viinaa. Hän oli juuri ottamaisillaan sen isännän kädestä, kun postivaunut saapuivat ravintolan pihaan ja ajaja ja pari matkustajaa tilasivat muutamia lasillisia konjakkia.
"Tuletteko Carlislesta?" kysyi toinen näistä katsellen paikoiltaan Reubenia ja puhuen sellaisella äänellä, mikä pienestä laaksolaisesta kuulosti vieraalta näille seuduille.
Reuben myönsi sen nyökäyttäen tyytyväisesti päätään ja vääntäen samalla toisen suupielensä melkein silmännurkkaan asti. Hän ajatteli hyvää ansiotaan.
"Kuuluuko sinne mitään uutta?" kysyi toinen matkustaja äänellä, minkä pieni laaksolainen tiesi varmasti tunnettavan näillä seuduilla.
"Lanka oli siellä hyvässä hinnassa", vastasi Reuben.
"Kuulitteko minkäänlaisia uutisia linnasta tänään?"
"Linnastako? En — tarkoitan, kyllä. Kuulin jonkun miehen antautuneen viranomaisten käsiin, mutta en tiedä asiasta sen enempää."
"Kuulitteko hänen nimensä?"
"En."
"Kiiruhtakaa siellä edessä, hyvä ystävä. Lähtekäämme jo matkalle.
Olemme menettäneet jo tarpeeksi aikaa lumen vuoksi."
Ajaja oli jo kiivennyt istuimelleen ja kietoi juuri lampaannahkaa polviensa ympärille.
"Mikä teillä on rattaillanne?" sanoi hän Reubenille.
"Tämäkö? Robbie Andersonhan siinä vain on, poikaraukka! Hän kuuluu sellaisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole muuta kuin yksi vihollinen tässä maailmassa, nimittäin hän itse."
"Ollut juopottelemassa, vai mitä?"
"Kas niin, lähtekää nyt jo matkalle, mies, älkääkä tuhlatko enää aikaa ikävyyksiin", huusi toinen kärsimätön matkustaja.
Noin puoli penikulmaa kauempana hiljensi Reuben hevostensa vauhtia mennäkseen erään joen yli, jolloin hänen vieterittömien rattaittensa kolinan hiljetessä hän oli kuulevinaan Robbien puhuvan takanaan.
"Miten ilkeä ilma nyt onkaan", sanoi Robbie.
"Niin on, märkä ja liukas", vastasi Reuben mielistelevästi; "sekä sisällä että ulkona, jalkojen alla ja pään yläpuolella."
"Se oli sillan pohjoispuolella", kuiskasi Robbie.
"Mitä — Carlisleko?" kysyi Reuben hyvin iloisesti.
"Stye Headillä tuulee kovasti tänään, Ralph. Tie on hirveän kapea. En voi milloinkaan sitoa nuorta hevosta. Hiljaa, Betsy, hiljaa tamma —!"
"Vai niin, poika hourii", sanoi Reuben itsekseen.
"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin", kuiskasi Robbie jälleen ja koventaen ääntään hän huusi: "Se on pillastunut, se on pillastunut!"
"Hän hourii aivan varmasti."
Reuben alkoi nyt ymmärtää, ettei Robbie ainakaan nyt ollut juovuksissa, vaan sairas. Muutamien terveiden ihmisten epäjohdonmukaiseen itsepäiseen tapaan luuli hän voivansa haihduttaa Robbien sairauden leikinlaskulla, olipa se sitten millaista tahansa, ja sen vuoksi hän laskettelikin tulemaan tajuttomalle Robbielle kaikki kompansa, jotka vain sattui muistamaan.
Mutta hänen hyvää tarkoittavat yrityksensä olivat aivan turhat. Robbie vain kuiskaili: "Se oli sillasta pohjoiseen päin", tahi sanoi nauraa hihittäen: "Ah, tuolla on Garth, mutta minä iskin hänet maahan, sen pölkkypään."
Pieni laaksolainen luopui kaikista yrityksistään järkevän keskustelun aikaansaamiseksi vannoen juhlallisesti, samalla kun hän vakavilla päänpudistuksilla juurrutti käsityksensä terävään järkeensä, että poika todellakin näyttää sairastuneen vakavaan tautiin.
Sitten he jatkoivat matkaansa tuntikausia vaieten. Ilta oli jo pimennyt, kun he ajoivat Threlkeldin läpi ja kääntyivät Wanthwaiten laaksoon lähestyessään Wythburniä.
"Tiedän tuskin, missä Robbie nyt asuu, kun vanha Martha on kuollut", ajatteli Reuben. "Poikkean Shoulthwaiteen kysymään."
XXXVI.
ROTHAN TUNNUSTUS.
"Rakastettuunsa suuttuminen tuntuu aivoissa hulluudella."
Coleridge.
Kun Reuben Thwaite teki tämän päätöksen, ei Shoulthwaiteen ollut enää penikulmaakaan. Talon asuinrakennuksessa istui Rotha silloin yksinään, paitsi hiljaista ja tajutonta rouva Raytä. Päivän työt oli jo tehty. Oli ollut toripäivä eikä Willy Ray ollut vielä palannut Gaskarthista. Kaikki oli hiljaista ja rauhallista vanhan talon huoneissa eikä tuulen henkäystä tuntunut ulkonakaan. Ei kuulunut muita ääniä kuin kuivien risujen rätinää takassa ja sulavan lumen kumeaa tipahtelemista.
Tuolin vieressä, jossa rouva Ray istui ja tuijotti hajamielinen ilme silmissään samalle taholle, istui Rotha kirja kädessään. Hän koetti lukea, mutta sanat olivat menettäneet tarkoituksensa. Hänen katseensa siirtyi vastustamattomasti pois avatulta sivulta. Vihdoin vaipui nahkakantinen vanha kirja, joka pantiin kiinni suurilla vaskihakasilla, hiljaa tytön syliin.
Samalla alkoi kuulua askelia pihalta. Nousten levottoman näköisenä
Rotha meni ikkunaan siirtäen verhon hieman syrjään.
Siellä oli Matthew Branthwaite.
"Mitä kuuluu, tyttöseni?" sanoi hän avatessaan oven; "kaikki on kai ennallaan. Tiet ovat hyvin liukkaat lumisateen jälkeen", lisäsi hän kopistellen sohjun saappaistaan. Katsellen sitten ympärilleen huoneessa kysyi hän:
"Eikö Liisa ole käynyt täällä tänä iltana?"
"Ei vielä", vastasi Rotha.
"Mihinkähän tyttö on mennytkään? Luulin hänen juosta pyyhkäisseen tänne. Mutta kaikesta huolimatta on hänellä nykyään aina yllään parhaat vaatteensa ja koristuksensa."
"Hän tulee kyllä luullakseni pian tänne", sanoi Rotha nostaen Matthewille hänen tavallisen tuolinsa takan viereen rouva Raytä vastapäätä.
"Hän on tavaton juttelemaan, meidän Liisa. Sanoin hänelle, että hän levittelee liian innokkaasti kylään kaikenlasia juttuja poliisien tulosta Wythburniin eilen. Hänellä oli se niin selvillä kuin hän olisi nähnyt sen painettuna, että ne tuovat mukanaan huonoja uutisia, ja tuo pieni velho riensi heti kertomaan kyläläisille sen."
"Hän ei tarkoita mitään pahaa, Matthew."
"Mutta miksi hän ei rientänyt tänne tänään yhtä nopeasti kertomaan hyviä uutisia?"
"Hyviä uutisiako, Matthew? Millaisia sitten?" kysyi Rotha kiihkeästi, mutta enemmän pelkoa kuin iloa äänessään.
"Sellaisia vain, että poliisit ovat poistuneet."
"Poistuneetko?"
"Niin juuri. Muudan poliisi tuli tänään hakemaan heitä ja nyt he ovat menneet matkoihinsa."
Matthew odotti nähtävästi, että hänen uutistaan tervehdittäisiin riemulla.
"Mitä siitä sanot, tyttöseni?" lisäsi hän tuprutellen sauhuja piipustaan, jota hän juuri sytytti kynttilästä. Sitten kohottaen katseensa Rothaan hän sanoi: "Mitä nyt? Mikä sinua vaivaa? Mikä nyt on hullusti?"
"Menneet tiehensä, sanoitte te", sanoi Rotha. "Pelkään näitä kaikkein pahimmiksi uutisiksi, Matthew."
Mutta juuri silloin kuului kujalta rattaiden pyörien kolinaa. Hetkisen kuluttua ovi vetäistiin auki ja Liisa Branthwaite seisoi kynnyksellä Reuben Thwaite takanaan.
"Täällä tulee Robbie Anderson takaisin Reubenin rattailla!" huusi Liisa huohottaen.
"Tuokaa hänet tänne", sanoi Matthew. "Onko hänestä tullut ujo viime aikoina?"
"Minulla ei ole siihen tarpeeksi voimia, Matthew", sanoi Reuben. "Poika on aivan mennyttä, kokonaan lopussa, sanon sen sinulle. Nostin hänet rattailleni maantieltä."
"Hän voi tuskin liikuttaa käsiään ja jalkojaan!" huusi Liisa. "Tulkaa pian!"
Hetkisen kuluttua seisoi jo Rotha rattaiden vieressä.
"Hän on sairas ja aivan tajuton", sanoi hän. "Mistä löysitte hänet?"
"Parin penikulman päästä Carlislesta tännepäin", vastasi Reuben.
Rotha horjui ja olisi kaatunut, ellei Matthew, joka silloin tuli hänen luokseen, olisi estänyt sitä.
"Sanon sinulle, kuinka asiat ovat, tyttöseni", sanoi vanhus. "Olet itse sairas ja melko kovasti kaiken hyvän lisäksi. Mene jälleen tupaan takan ääreen."
"Niin, Robbien laita on jotenkin hullusti, sitä ei voida epäilläkään", sanoi Reuben.
"Tietysti on hänen laitansa hullusti", vastasi Matthew tarkoituksellisen korostavasti. "Hän ei ole milloinkaan osannut juopotella taiteelliseen tapaan, hän, Robbie Anderson."
"Hän on hourinut yhtämittaa koko kotimatkan", jatkoi Reuben. "Uudestaan ja taas uudestaan hän on kertonut jostakin, joka oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin."
"Meidän pitää viedä hänet kotiin", sanoi Liisa tullen nopeasti keittiöstä huopapeite käsivarrellaan. "Peittäkää hänet tällä. Rotha ei tarvitse sitä nyt."
Tuota pikaa kierrettiin peite monta kertaa Robbien tajuttoman ruumiin ympärille.
"Jättäkää hänelle kaikissa tapauksissa hengitysaukko", sanoi Matthew. "Poika saa totisesti enemmän kuin tarpeeksi villaa ylleen", lisäsi hän, kun Rotha toi vielä lampaannahan ja saalin.
"Yö on kylmä ja hänen kotiinsa on vielä ainakin kolme penikulmaa", sanoi tyttö.
"Hän asuu Becca Ruddin luona. No, lähtekäämme nyt liikkeelle", sanoi Liisa kiiveten aisalle ja siitä rattaille. "Tule sinäkin, isä, tänne pian."
"Robbie, Robbie, nyt olet pahemmassa kuin pulassa, niin, pahemmassa kuin pulassa", sanoi Matthew päästyään rattaille. "Pidä häntäsi vedessä, poika, niin kaikki toivosi ei ole vielä mennyttä."
Sanottuaan tämän kuvaannollisen lauseen istuutui Matthew ajaakseen mukana. Rotha kääntyi Reuben Thwaiten puoleen.
"Kuulitteko mitään Carlislessa? Tapasitteko siellä ketään tuttua?" kysyi hän.
"Kuulin ja tapasin", vastasi Reuben iskien silmää, mitä ei kuitenkaan huomattu pimeässä.
"Tarkoitan Wythburniläisiä. Tapasitteko ketään —? Näittekö Ralphia tahi isääni?"
"En kumpaakaan."
"Ettekö kuullutkaan heistä mitään?"
"En… mutta odotahan… hyväinen aika sentään, nyt kun oikein ajattelen asiaa… se ei ennen juolahtanut mieleenikään… kuulin jonkun miehen ilmoittautuneen viranomaisille kaupungintalolla ja viedyn sitten vankilaan. On aivan mahdotonta, että mies oli… ei, ei… rupean varmaan itsekin nyt hourimaan."
"Ralph; mies oli Ralph!" sanoi Rotha vapisten. "Kiiruhtakaa nyt: Hyvää yötä."
"Ralphko Carlislessa?" sanoi Matthew. "No, no, tuulta seuraa myrsky. Senvuoksi poliisitkin matkustivat tiehensä ja siksi on Robbiekin palannut takaisin. No, no! Nouse äkkiä rattaille, Reuben, että saamme koettaa, mihin vanha konisi kykenee."
* * * * *
Rotha ei saanut milloinkaan tietää, kuinka hän sinä iltana pääsi takaisin tupaan. Hän ei muistanut kuulleensa vieterittömien rattaiden kolinaakaan, kun ne poistuivat talosta. Kaikki oli silloin tuntunut hänestä kuolleelta ja tyhjältä.
Kun hän tuli tajuihinsa, istui hän rouva Rayn vieressä kädet sairasraukan kaulassa ja pää painautuneena hänen rintaansa vasten. Sairaan sieluttomat silmät katsoa tuijottivat ilmeettöminä tytön surullisiin kasvoihin.
Kiduttava tietämättömyys oli nyt lopussa ja pahin oli tapahtunut. Mitä pitää hänen nyt kertoakaan Willylle? Willy ei tiennyt mitään hänen teostaan. Simin poissaolo oli liian tavallinen ilmiö epäluulojen herättämiseksi eikä Robbie Andersonia ollut vielä kukaan kaivannut. Mitä hän sanoisikaan?
Nyt oli torstai-ilta. Sunnuntaita seuranneiden raskaiden ja kiduttavien päivien kuluessa oli Rotha usein kuvitellut mielessään sitä riemun hetkeä, jolloin hän ilmoittaa Willylle kaiken. Hän oli päättänyt tehdä sen silloin, kun hänen isänsä tahi Robbie tahi molemmat palaavat pantuaan hänen suunnitelmansa menestyksellisesti toimeen. Mutta mitä hän nyt sanoisikaan?
Lähestyvien vaunujen kolina herätti tytön näistä surullisista mietteistä. Willy oli tulossa kotiin. Minuutin kuluttua oli hän jo keittiössä Rothan luona.
"Rotha, Rotha", huusi hän kiihkoissaan, "minulla on sinulle hyviä uutisia, parempia kuin osaat aavistaakaan."
"Millaisia uutisia?" kysyi Rotha uskaltamatta katsoa häneen.
"Suuria uutisia", toisti Willy.
Kohottaen salaa katseensa hänen kasvoihinsa Rotha näki, kuinka hänen kasvonsa loistivat samasta ilosta, mitä oli hänen äänessäänkin.
"Verikoirat ovat menneet tiehensä", sanoi hän heittäen yltään viitan ja säärystimet. Sitten hän suuteli tyttöä ja nauroi onnellisen ihmisen iloista naurua. Tehtyään sen hän kiiruhti pihalle riisumaan hevosensa valjaista.
Mitä pitikään Rothan tehdä? Mitä hän sanoisikaan? Tämä Willyn erehdys muutti hänen asemansa vielä kauheammaksi. Kuinka hän voisikaan sanoa hänelle, että hänen ilonsa on aiheetonta? Jos Willy olisi tullut hänen luokseen surullisena, olisi hän ehkä voinut kertoa hänelle kaiken, niin, koko julman totuuden. Jos Willy olisi tullut kotiin moittimaan häntä, kuinka helposti hän silloin olisi voinutkaan keventää sydämensä taakan. Mutta tämä nauru ja suutelot olivat tehdä hänet hulluksi.
Minuutit kiitivät ohi nopeasti kuin ajatukset ja pian oli Willy taasen hänen luonaan.
"Uskoinkin, etteivät he uskalla tehdä sitä. Muistat kai minun sanoneen heille niin. Nyt he näkivät, että olin oikeassa."
Hänen oma käsityksensä tästä viime tapahtumasta oli kiihoittanut hänet niin, ettei hän voinut istua hiljaa paikoillaan paria minuuttia, vaan käveli edestakaisin huoneessa nauraen joskus ja pysähtyen joskus hyväilemään äitinsä tukkaa.
Oli onneksi Rothalle, että hänen täytyi ruveta puuhaamaan Willylle illallista, ja tämä velvollisuus pelasti hänet välttämättömyydestä heti vastata Willyn huomautuksiin. Willy puolestaan ei nyt ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi kiinnittänyt huomionsa pikku seikkoihin, eikä hän senvuoksi huomannut Rothan hämmennystä pitkiin aikoihin.
"Toivokaamme, että Ralph palaa pian taas luoksemme", sanoi hän. "Sitä ei voida epäilläkään, mutta me kaipaamme häntä, vai kuinka?"
"Kyllä", vastasi Rotha kumartuen niin syvään kuin mahdollista tulen yli, jota hän juuri sytytteli.
Vastauksen sävy kiinnitti Willyn huomion puoleensa. Hän näytti heti huomaavan, että tytön käytöksessä oli koko ajan ollut jotakin omituista.
"Etkö ole oikein terve, Rotha?" kysyi hän hiljempaa. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että tytön isä oli ehkä taasen jollakin tavoin syynä hänen suruunsa.
"Minua ei vaivaa mikään", vastasi Rotha heittäen päätään taaksepäin hieman pakotetun iloisesti.
"Mutta silmäsihän ovat kosteat kyynelistä, tyttö. Eivätkö? Ovathan!"
Ne ovat ilon kyyneliä, ajatteli hän; hän rakastaa Ralphia kuin veljeä.
"Minä nauran silloin kun olen onnellinen, Rotha, mutta sinä näytät
itkevän."
"Luuletko niin?" vastasi Rotha arvaillen, salliiko laupias isä taivaassa tämän katkeran hetken milloinkaan loppua.
"En. Olet vain suruissasi, Rotha; niin se on. On aivan ilmeistä, että olet vähän sairas."
Willy olisi ollut tyytyväinen tähän selitykseen, mutta Rotha rikkoi hiljaisuuden sanomalla:
"Mitä sanoisit, elleivät uutiset olisikaan hyviä?"
Sanat olivat tukahduttaa hänet ja hän keskeytti.
"Olisikaan hyviä! Mitkä uutiset?" kysyi Willy kummastellen toistaen hiljaa tytön sanat.
"Uutiset, että poliisit ovat menneet tiehensä."
"Tiehensä! Mitä se on? Mitä tarkoitat, Rotha?"
"Mitä, jos poliisit ovat poistuneetkin", sanoi tyttö taistellen mielenliikutustaan vastaan, "vain senvuoksi — mitä, jos he ovat menneet tiehensä vain siksi, että Ralph on vangittu?"
"Vangittuko? Missä? Mitä ajatteletkaan?"
"Ja ajattele, mitä seuraa, ellei Ralphia syytetäkään kavalluksesta, vaan — vaan — murhasta? Oi, Willy", huudahti tyttö toivottomuudessaan luopuen kaikesta teeskentelystä, "se on totta, siinä ei ole ollenkaan valhetta."
Willy istuutui huumautuneena. Hurja ja jäykkä ilme silmissään katsoa tuijotti hän Rothaan istuessaan häntä vastapäätä. Hän ei puhunut mitään, sillä kauhun tunne oli saanut hänet valtoihinsa.
"Eikä siinä ole vielä kaikki", jatkoi Rotha kyynelten virratessa hänen poskilleen. "Mitä sanoisitkaan siitä ihmisestä, joka tämän on tehnyt — siitä henkilöstä, joka on ohjannut Ralphin tälle — tälle kuolemanpolulle?" huusi tyttö kätkien nyt kasvonsa käsiinsä.
Willyn huulet olivat lyijynharmaat. Ne liikkuivat kuin puhuakseen, mutta sanoja ei kuulunut.
"Mitäkö sanoisin?" sanoi hän vihdoin katkerasti ja ivallisesti noustessaan jäykästi istuimeltaan. "Sanoisin —" Hän keskeytti purren hampaitaan ja siveli kärsimättömästi toisella kädellään kasvojaan. Aavistus, että Simeon Stagg oli toiminut ilmiantajana, juolahti silloin hänen mieleensä. "Älä kysy minulta milloinkaan, mitä sanoisin!" huudahti hän.
"Willy, rakas Willy", nyyhkytti Rotha kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. "Henkilö —"
Nyyhkytykset uhkasivat tukehduttaa hänet, mutta hän ei tahtonut säästää itseään.
"Tuo henkilö olin minä!"
"Sinäkö?" huusi Willy riistäytyen irti hänen syleilystään. "Entä murha?" kysyi hän käheästi. "Kenen murha?"
"James Wilsonin."
"Päästä minut, päästä minut heti irti, sanon sen sinulle!"
"Vielä sananen." Rotha meni ovelle, mutta Willy työnsi hänet äkkiä syrjään ja kiiruhti pihalle.
XXXVII.
MIKÄ SYYTÖS?
Carlislen vanhan yksinkertaisen raatihuoneen kellarikerroksessa oli kauppa, jonka omisti muudan käytettyjen kirjojen myyjä. Kaupan lattia oli kivestä ja sitä valaisi iltaisin pari lamppua, jotka riippuivat kattoparruista. Rivi kirjahyllyjä erotti huoneen toisessa päässä kaupan julkisemmasta osasta pienen komeron, jossa oli uuni ja huonekaluina pöytä, pari kolme tuolia ja täytetty lavitsa.
Noin viikon kuluttua edellä kerrotuista tapauksista istui takan ääressä siinä huoneessa muudan ilkeännäköinen mies, jonka useammasti kuin kerran olemme jo nähneet toisissa tilaisuuksissa.
"Eikö hän ole tullut vielä alas, Pengelly?" kysyi tämä mies kirjakauppiaalta, horjuvalta raukalta, joka oli pukeutunut pitkään takkiin ja samettikalottiin.
"Ei vielä."
"Eikö hän sitten milloinkaan tule? Tämä on sellaista hullun asioilla liikkumista, sen uskallan vaikka vannoa."
Sitten kohauttaen hartioitaan kuin häntä olisi värisyttänyt lisäsi hän:
"Tämä teidän kauppanne on kirotun kylmä."
"Lämpimämpi Doomsdaleä kuitenkin, vai mitä?" vastasi kirjakauppias irvistäen pyyhkiessään tomua laudakoilta.
Toinen nauroi. Hän otti kepin uunin nurkasta ja kohenteli tulta niin, että se leimahti kirkkaaseen liekkiin. Se olikin melko mukavaa työtä ajan kuluksi ja synnytti aika miellyttäviä ajatuksia.
"Nyt kuulen askelia portailta."
Muudan mies tuli kauppaan.
"Siitä ei ole mitään hyötyä", sanoi tulija. "Herra Wilfreylle puhuminen on paljasta voimien tuhlaamista."
Hänen äänensä kuulosti vihaiselta.
"Kerroitko hänelle, mitä olen kuullut tuomari Hidestä ja hänen menettelytavoistaan Newcastlessa?"
"Kyllä ja minä sanoin hänelle, ettei hän milloinkaan saa ajetuksi juttua läpi Hiden toimiessa tuomarina."
"Ja mitä poikanen siihen sanoi?"
"Joutavia", sanoi hän. "Millet on valamiesten joukossa ja hän pitää kyllä huolta siitä, että kavaltaja tuomitaan lain määräysten mukaan."
"Hän ei siis halua käyttää ollenkaan hyväkseen toista syytöstä?"
"Siitä ei ole mitään hyötyä, sanoo hän; mies tuomitaan varmasti kavalluksesta, sanoo hän. On vain tyhjää puuhaa, että koetatte pakottaa minua syyttämään häntä murhastakin."
"Pakottaa häntä! Tuo ei ollut minkään huonosti sanottu — pakottaa häntä — vai mitä?"
Puhuja kiinnitti jälleen huomionsa tuleen.
"Hän joutuu tappiolle", lisäsi hän; "hän joutuu tappiolle, herra Wilfrey. Hiden toimiessa tuomarina ei tuomio kavalluksesta voi tulla kysymykseenkään. Ja silloin pääsyyte menee päin seiniä ja Ray pääsee ehein nahoin asiasta."
"Kummastelen vieläkin suuresti, että Ray antautui vapaaehtoisesti oikeuden käsiin."
"Kaikkea muuta, mies. Etkö milloinkaan opi ymmärtämään temppuja? Hän teki sen vastatakseen kavalluksesta ja voidakseen pyytää armoa, saada sakkoja tahi istua vuoden Doomsdalessä päästäkseen joutumasta hirteen. Hän on viekas konna. Hän tekee kyllä kaikkensa pelastaakseen henkensä."
"Olet väärässä; minun on pakko sanoa, että olet erehtynyt siihen nähden. Tunnen miehen ja kuten olen sanonut sinulle, maailmassa ei ole mitään sellaista, mitä hän ei uskaltaisi tehdä. Voisitko uskoa sitäkään, että näin hänen eräänä päivänä —"
"Tuki suusi! Näkisit kyllä hänen vapisevan jonakin päivänä, ellei tuomarinne pelkäisi omaa varjoaan. Näkisit hänet vain Haribeella; niin, ehkä säätkin nähdä hänet jonakin päivänä siellä tuomarin tahdosta tahi tahtomatta."
Tämä sanottiin sellaisella katkeruudella, mikä ilmaisi syvää ja kuolettavaa vihaa.
Liikahdellen levottomasti toverinsa tiukan katseen edessä toinen sanoi:
"Miksi tuijotat minuun noin? Minulla ei ole minkäänlaista aihetta rakastaa häntä, vai mitä?"
"Ei minullakaan", vastasi edellinen puhuja ilkeiden tunteiden vääristäessä hänen kasvojaan. "Saat sylkeä hänen haudalleen vielä, herra Scroope, luota vain siihen, ja tanssia hänen hautakummullaan, kunnes sielusi riemuitsee; niin, sen sinä tulet tekemään tuomarista huolimatta."
Juuri silloin kantautui heidän korviinsa torven törähdys. Keskustelu katkesi ja molemmat miehet sekä kirjakauppias menivät ovelle. Torille oli kokoutunut paljon kaupunkilaisia. Hetkisen kuluttua lähestyivät Scotch-katua nopeata vauhtia hyvin kirjaviksi koristellut vaunut livreepukuisine eturatsastajineen ja torvenpuhaltajineen, joka ratsasti muiden edellä.
"Tuomarit ovat matkalla Kings Arms Laneen", huomautti kirjakauppias.