XXXVIII.
PEINE FORTE ET DURE.
Istuntosali oli pakaten täynnä kello kymmenen seuraavana aamuna. Kaikki paikat, joissa oli vain vähänkin tilaa, olivat aivan täynnä ihmisiä. Suuri istuntosali oli kaupungintalon läntisessä päässä. Se oli suuri parvekkeeton neliskulmainen huone. Katto-orret ja parrut olivat jalostamatonta tammea, kirveellä suoraan veistettyjä kaadetuista puista. Ikkunat olivat pienet ja valaistus oli senvuoksi heikko. Pitkä pöytä, joka muistutti graniittipaatta, peitettynä haalistuneella vihreällä veralla ja varustettuna suurilla kaiverretuilla jaloilla, oli huoneen toisessa päässä ulottuen melkein seinästä seinään. Pöydän takana korokkeella istuivat tuomarit mustissa kauniisti kaiverretuissa korkeaselkäisissä tuoleissa. Pöydän toisessa päässä oli luja aita ja sen takaa johtivat portaat alempana sijaitsevaan huoneeseen. Muudan oikeudenpalvelija seisoi aidakkeen toisessa, päässä. Aivan sitä vastapäätä oli kolme lavitsaa, jotka askelmien tapaan kohosivat toisiaan korkeammalle. Ne oli varattu valamiehistölle. Määrätyillä paikoilla pöydän ääressä istuivat yleinen syyttäjä, notaari ja pari kolme asianajajaa. Pöydällä oli vanha raudoitettu tammiarkku, joka oli suljettu monella munalukolla.
Päivä oli hyvin kylmä. Sakea sumu oli laskeutunut vuorilta ja peitti nyt raskaana raatihuoneen tunkeutuen jokaisesta raosta huoneeseen kylmänä ja kosteana.
Valmistukset istunnon aloittamiseen veivät paljon aikaa, ja ihmiset, jotka tunkeilivat salissa, suhtautuivat niihin hyvin huonosti salatulla kärsimättömyydellä. Vangittuja syytettiin monenlaisista rikoksista, kuten murhista, tappelusta ja varkauksista.
Kaikki vaikenivat, kun Ralph Rayn juttu huudettiin esille.
Ralph nousi tyynesti portaita korokkeelle ja laski toisen kätensä aidakkeelle edessään. Hänen kätensä olivat kahleissa. Hän katsoi ympärilleen eikä hänen vakavassa katseessaan ollut ylpeyden eikä nöyryyden merkkiäkään. Järkähtämättä hän kesti kaikki lukemattomat katseet, jotka oli suunnattu häneen. Salin toisessa päässä melkein oven vieressä seisoi sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta ei kumpikaan näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Aivan toisen vieressä seisoi sama kömpelömpi roisto, joka oli loukannut katulaulajatarta. Ihmisjoukosta näkyivät vielä eräät tutut kasvot. Willy Raykin oli saapunut sinne ja kun hänen katseensa kohtasi hetkiseksi veljen katseen, käänsi Ralph äkkiä katseensa syrjään. Aidakkeen juurella istui Simeon Stagg katsoen maahan.
Notaari luki erään julistuksen, joka valtuutti oikeuden kuulustelemaan ja tuomitsemaan kavalluksesta syytteeseen asetetut, ja tämän muodollisuuden kestäessä tarkasteli Ralph tuomareitaan. Toinen oli lihavahko punakka mies, joka näytti jo melko vanhalta. Ralph tunsi hänet heti erääksi asianajajaksi, joka oli alistunut parlamentin määräyksiin kuusi vuotta sitten. Toinen tuomari oli ankaran näköinen mies ja aivan outo Ralphille. Istuntoa johti oikeastaan ensiksi mainitsemamme näistä tuomareista. Toinen tutki juuri jotakin asiakirjaa pitäen sitä kasvojensa edessä. Paperi peitti silloin tällöin hänen silmänsä ja vaipui joskus hänen leukansa tasalle.
"Hyvät herrat", sanoi tuomari aloittaen toimensa, "te muodostatte tämän kreivikunnan rikostuomioistuimen ja nyt teillä on edessänne vanki, jota syytetään valtiorikoksesta. Valtiorikoksia, hyvät herrat, voi olla kahta lajia: sellaisia, jotka tehdään vain ajatuksissa, ja sellaisia, jotka ovat ilmeisiä. Edelliset myrkyttävät sydämen, mutta jälkimmäiset puhkeavat toimintaan."
Tuomari kääri viitan paremmin ympärilleen ja aikoi juuri jatkaa, kun toinen tuomari laski äkkiä paperin, jota hän oli tarkastellut, pöydälle kasvojensa edestä.
"Suokaa anteeksi, veli Millet", keskeytti hän viitaten Ralphin käsiin. "Kun vanki tuodaan oikeuteen, on hänen kahleensa irroitettava. Onko teillä mitään muistuttamista noiden käsirautojen poistamista vastaan?"
"Ei mitään, veli Hide", vastasi tuomari melko äreästi. "Vanginvartija, irroittakaa vangin käsiraudat."
Oikeudenpalvelija näytti häpeävän ilmoittaessaan, ettei hänellä ole tarpeellisia välineitä mukanaan.
"Niiden ei ole väliä, herra tuomari", sanoi Ralph.
"Mutta ne on irroitettava!"
Kun tämän tehtävän aiheuttama viivytys oli ohi ja käsiraudat putosivat kolahtaen lattialle, ryhtyi tuomari Hide jälleen lukemaan asiakirjaa ja tuomari Millet jatkamaan selostustaan.
Hän kuvaili valtiorikosten luonteen ja rikollisuuden kaunopuheisesti ja perinpohjaisesti. Hän toisti sananmukaisesti sen vannan lain, jossa kansa puhuen itsestään sanoo, ettei se lähinnä Jumalaa tunnusta minkäänlaista muuta ylivaltaa kuin kuninkaan.
"Nämä eivät ole omia, vaan lain sanoja", sanoi hän, "ja painostan niitä senvuoksi sitä enemmän, ettei kukaan tekisi vaarallisia loppupäätelmiä peittääkseen niillä valtiorikolliset toimensa. Herrat, kuningas hallitsee Jumalan asemesta eikä häntä mahtavampaa ole. Jos joku henkilö anastaisi itselleen jonkun luulotellun vallan, pitää teidän ymmärtää, ettei se ole mikään lieventävä asianhaara, vaan hyvin raskauttava seikka."
Kerran vielä tuomari keskeytti, kiersi vaipan lujemmin ympärilleen ja kääntyi äkkiä valamiehistöön päin katsomaan sanojensa vaikutusta ja sitten tuomaritoveriinsa nähdäkseen hänen kasvojensa ilmeen. Mutta tuomari Hiden silmät olivat asiakirjan peitossa.
"Mutta nyt, hyvät herrat, kääntäkäämme tarkkaavaisuutemme näistä yleisistä seikoista yksityisiin asioihin. Sodan aloittaminen kuningasta vastaan on valtiorikollista samoin kuin hänen valtansa vastustaminenkin. Siitä seuraa senvuoksi, että kaikki sellaiset aikeet, joiden tarkoitus on estää kuningas kuninkaallisista tehtävistään, ovat valtiorikollisia. Jos ihmiset sopivat keskenään, että he sotimalla ajavat läpi jonkun näistä aikeistaan, on se valtiorikollista. Jos muistatte tämän, ei minun tarvitse sanoa enempää."
Kun tuomari lopetti esityksensä, kuultiin salista hyväksyvää muminaa. Ehkä tarkkaavainen katselija olisi huomannut tyytymättömyyttä toisen tuomarin kasvoissa niin usein kuin asiakirja, joka hänellä oli kädessään, vaipui niin alas, että hänen silmänsä ja suunsa tulivat näkyviin. Esityksen kestäessä liikahteli hän levottomasti tuolillaan puolelta toiselle, ja sittenkuin se oli loppunut, kysyi hän melko kärsimättömästi syytöskirjelmää.
Notaarion piti juuri huutaa todistajat esille, kun Ralph pyysi lupaa saada lukea syytöskirjelmän läpi. Hymyillen ojensi virkamies hänelle latinankielisen otteen siitä. Katsahdettuaan siihen Ralph heitti sen takaisin pöydälle pyytäen käännöstä.
"Luettakoon englanninkielinen; syytöskirjelmä julki", sanoi tuomari
Hide.
Se luettiin siis julki ja siinä väitettiin, että Ralph Ray muiden mukana, unhotettuaan Jumalan käskyt ja paholaisen viekoittelemana, kavalalla ja rikollisella tavalla, vastoin asianomaista alamaisellista velvollisuuttaan ja tottelevaisuuttaan, oli useissa tilaisuuksissa ja eri paikoissa vehkeillyt kuninkaan valtaa vastaan.
Ihmiset kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti syytöskirjelmän lukemista ja kun vankia kehoitettiin vastaamaan, ei salista kuulunut hiiskahdustakaan.
"Mitä tähän vastaat, Ralph Ray? Oletko syyllinen valtiopetokseen, josta sinua syytetään ja jonka vuoksi olet tuotu tänne oikeuteen, vai etkö ole?"
Ralph ei vastannut heti. Hän katseli tyynesti ympärilleen ja sanoi sitten lujalla äänellä osoittamatta minkäänlaista mielenliikutusta:
"Vaadin vapauttamista vetoamalla yleiseen armahdukseen."
Salista alkoi kuulua ihmettelevää ja kysyvää muminaa.
"Se ei hyödytä teitä ollenkaan", sanoi tuomari, joka oli pitänyt puheen. "Armahdusta ei voida sovelluttaa teidän asiaanne. Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."
"Kai minullakin on oikeus yleiseen armahdukseen, kuten muillakin?"
Notaari nousi jälleen.
"Oletteko syyllinen vai ettekö?"
"Suodaanko minulle oikeus väittää syytöstä vastaan?"
"Teillä on siihen samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin kuninkaan alamaisilla", vastasi tuomari Millet. "Olette kuullut nyt syytöksen ja teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."
Tuomari Hide oli jälleen piiloutunut asiakirjan taakse.
"Minut on tuotu tähän oikeuteen syytettynä siitä, että olen vastustanut kuninkaan valtaa", sanoi Ralph tyynesti. "On ilmoitettu sekin, milloin tuon valtiorikoksen olisi pitänyt tapahtua. Vastustan syytöstä väitteellä, että Englannin kuningas oli kuollut silloin."
Yleisö alkoi liikahdella levottomasti salissa. Paperikin vaipui silmien alapuolelle.
"Vaivaatte oikeutta näillä anteeksiantamattomilla poikkeuksilla asiasta", huusi tuomari Millet koettamattakaan hillitä suuttumustaan. "Englannin lain mukaan ei kuningas kuole milloinkaan. Vastauksenne pitää olla asiallinen — syyllinen vai syytön. Ei kukaan, jonka asema tuomioistuimen edessä on samanlainen kuin teidän, saa vastata muuten syytökseen."
"Saanko puolustaa itseäni, herra tuomari?"
"Kyllä, mutta ette ennenkuin kuulustelussa."
"Tässä on kysymyksessä muudan lakipykälä ja senvuoksi haluan asianajajan avukseni", sanoi Ralph. "Voin maksaa hänen vaivansa."
"Näytätte olevan hyvin perillä oikeudenkäynnistä, nuori mies", vastasi tuomari peittelemättömän ivallisesti.
Paperi vaipui nyt leuan tasalle.
"Herra Ray", sanoi tuomari Hide ystävällisesti, "asianlaita on nyt niin, että teidän pitää vastata."
"Minua ei ole syytetty mistään rikoksesta, herra tuomari. Kuinka minä silloin voisin vastata?"
"Herra Ray", toisti tuomari jälleen, "olen pahoillani, että minun on pakko keskeyttää teidät. Olen sitä mieltä, että suurinta armeliaisuutta on osoitettava teidän asemassanne olevalle miehelle. Mutta nämä väitteenne sotivat kaikkea sellaista vastaan. Haluatteko vastata?"
"Hänen on pakko, veli; siinä ei ole mitään, haluatteko"? väitti toinen tuomari.
Paperi kohosi jälleen silmien tasalle. Pöydän edustalle kokoontuneet nauroivat hillitysti.
"Hän luulee voivansa rankaisematta uhmata oikeutta", sanoi yleinen syyttäjä.
"Veli Millet", sanoi tuomari Hide, "kun syytetty oikeuden kuullen vetoaa muodolliseen seikkaan, on hänen pyyntöönsä suostuttava."
"Tietysti, tietysti", vastasi toinen entiseen ystävälliseen tapaansa.
Sitten kääntyen Ralphiin päin hän sanoi:
"Mihin lakipykälään te vetoatte?"
"Se, mistä minua syytetään, tapahtui parlamentin käskystä silloin kun parlamentilla oli korkein valta maassa", vastasi Ralph.
"Vaietkaa, herra!" huusi tuomari Millet. "Parlamentissa oli silloin vain joukko vallananastajia, jotka tottelivat alhaisen tyhmän johtajansa määräyksiä. Herrat", jatkoi hän mielistelevästi hymyillen kääntyen valamiehistön puoleen, "muistakaa, mitä olen sanonut."
"Parlamentti oli kansan valitsema", vastasi Ralph tyynesti, "ja ulkomaalaisten ruhtinaitten tunnustama."
"Mutta se muodosti vain kolmannenosan valtiovallasta."
"Se ei toiminut ollenkaan salaisesti. Sen maine levisi useiden kansojen keskuuteen."
Ralph puhui vieläkin tyynesti ja kuuntelijat pidättivät henkeään.
"Tiedättekö, missä nyt olette, herra?" huusi tuomari punaisena raivosta. "Olette hänen majesteettinsa kuninkaan tuomioistuimen edessä. Oletteko niin tavattoman julkea, että puolustatte tämän armollisen ruhtinaan palvelijoiden kuullen rikoksianne vetoamalla anastajan valtaan?"
"Minua ei ole syytetty muusta", sanoi Ralph, "kuin siitä, että olen laskenut käteni auralle, jota silloin kaikkien oli pakko vetää. Minua on vain syytetty uskollisuudesta sitä asiaa kohtaan, mihin muutamat syyttäjistäni, jotka nyt näyttävät olevan täällä, aluksi alistuivat, mutta minkä he sitten kavalsivat."
Nyt kävi hälinä yhä äänekkäämmäksi salissa. Paperi oli vaipunut pöydälle tuomari Hiden kasvojen edestä. Hänen toverinsa oli kalpea raivosta.
"Mikä mies tämä oikeastaan onkaan?" kysyi viimeksimainittu hyvin levottomana. "Ettekö sanonut hänen olevan laaksolaisen vuoristosta?"
"Laaksolainen tahi ei, armollinen tuomari, on hän kaikissa tapauksissa viekas ja vaarallinen mies", vastasi yleinen syyttäjä.
"Näen jo, että hän on sellainen, joka on valmis sanomaan mitä tahansa pelastaakseen kurjan henkensä."
"Veli Millet", keskeytti toinen tuomari, "olette syystä huomauttanut, että tämä on armollisen kuninkaamme tuomioistuin. Johtakaamme senvuoksi sen istunnoita unhottamatta sitä."
Kuultiin lakimiesten viittojen kahinaa pöydän luota ja kuiskailemista salista.
"Herra Ray, olette kuullut syytöksen. Siinä vaaditaan teille rangaistusta valtiopetoksesta hänen armollisinta majesteettiaan kuningasta, korkeinta ja luonnollisinta hallitsijaanne vastaan. Teidän pitää nyt vastata, oletteko syyllinen vai syytön."
"Eikö minulla ole mitään oikeutta yleiseen armahdukseen?" kysyi Ralph.
Tuomari Millet, joka oli nyt toipunut tilapäisestä tappiostaan, sanoi:
"Armahdusmanifesti julkaistiin ennen hänen majesteettinsa nousemista valtaistuimelle."
"Entä minun rikokseni… eikö sitäkin tehty ennen hänen majesteettinsa valtaanpääsyä? Eivätkö kuninkaan lupaukset olekaan niin pyhiä, kuin kansan lait?"
Tuomioistuimen jäsenet mumisivat taasen jotakin.
"Veli Hide, sallimmeko syytetyn enää häiritä tuomioistuimen toimintaa näillä hyödyttömillä väitteillä?"
"Pyydän asianajajaa", sanoi Ralph.
"Tässä tapauksessa ei syytetylle voida määrätä asianajajaa", vastasi tuomari Hide. "Jos rikoksenne osoittautuu valtiopetokseksi ei sitä voida puolustaa, mutta jos sitä voidaan puolustaa, ei se olekaan valtiopetoksellista laatua. Laki on määrännyt meidät neuvonantajiksenne ja senvuoksi neuvon teitä luopumaan vetoamisestanne armahdukseen päästäksenne vapaaksi, sillä se on samaa kuin jos tunnustaisitte itsenne syylliseksi."
"En tunnusta mitään", sanoi Ralph.
"Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai syytön. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Oletteko syyllinen vai syytön?"
Kun tämä sanottiin, oli salissa hiljaista kuin kuolinhuoneessa.
Ralph viivytti vastaustaan. Hän kohotti päätään ja katseli tyynesti ympärilleen. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen kasvoihinsa, jotka näyttivät kovilta kuin kallio. Pari silmää kaukana oven luona kimalteli pirullisesta vahingonilosta. Ralph käänsi jälleen katseensa tuomareitaan kohti. Hiljaisuutta ei rikkonut vielä mikään. Tuntui siltä kuin sitä olisi ollut ilmassa.
"Syyllinen vai syytön?"
Vastausta ei kuulunut.
"Kieltäytyykö syytetty vastaamasta?" kysyi tuomari Hide.
Mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Ei ainoakaan kuiskaus eikä jalan raapaisu rikkonut hiljaisuutta. Sitten kuultiin tuomarin hitaasti sanovan:
"Ralph Ray, emme halua, että pettäisitte itsenne. Ellette vastaa, tullaan teitä kohtelemaan kuin olisitte tunnustanut."
"Eikö minulla ole oikeutta vaieta?"
"Ei ollenkaan!" huudahti tuomari Millet kiertäen viitan tiukemmin ympärilleen.
"Anteeksi, veli; lain määräysten mukaan saa syytetty olla vastaamatta, jos hän vain haluaa." Ja kääntyen Ralphin puoleen lisäsi tuomari Hide:
"Mutta miksi?"
"Pelastaakseni takavarikosta maani, lampaani ja irtaimistoni, samoinkuin äitini ja veljenikin omaisuuden, jonka on väärin ilmoitettu kuuluvan minulle."
Tuomari Millet katsoi kysyvästi tuomari Hideen.
"Sellainen on laki", sanoi tämä nähtävästi vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. "Rikoksellisen omaisuutta ei voida takavarikoida kruunulle, ennenkuin hän on todistettu syylliseksi ja tuomittu. Sellainen on laki, ja meidän pitää alistua sen määräyksiin."
"Jumala varjelkoon muusta", sanoi tuomari Millet lempeimmällä äänellään.
"Ralph Ray", jatkoi tuomari Hide, "ymmärrättekö täydellisesti sen seuraukset, mitä nyt aiotte tehdä? Ellette vastaa, odottaa teitä hirveä rangaistus."
Tuomari Millet tokaisi väliin:
"Toistan, että syytetyn on pakko vastata. Vanhassa laissa peine fortesta ja duresta tehdään nimenomaan poikkeus vain kuninkaanmurhaa koskeviin juttuihin nähden."
"Eikä syytöskirjelmässä syytetä vankia mistään kuninkaanmurhasta."
Tuomari Millet piilotti tappionsa silmäilemällä syytöskirjelmän läpi jälleen kerskailevaan tapaansa.
"Mutta älkää silti pettäkö itseänne", jatkoi Hide kääntyen syytetyn puoleen. "Tiedättekö, millaiseen rangaistukseen vastaamaan kieltäytyneen on alistuttava? Oletteko selvillä siitä, että kieltäytyessänne vastaamasta pelastaaksenne omaisuutenne perheellenne alistutte samalla hirveään kuolemaan — kuolemaan tuomiotta, kuolemaan, joka on ehkä liian hirveä kuviteltavaksikaan? Tiedättekö sen?"
Yhteen sulloutunut joukko salissa uskalsi tuskin hengittää tämän hirveän silmänräpäyksen aikana. Jokainen odotti vastausta. Se tuli hitaasti ja harkitusti:
"Minä tiedän sen!"
Paperi putosi tuomarin kädestä liidellen lattialle. Salista kuului hiljaista hämmästyksen aiheuttamaa muminaa. Tuolla seisoi mies, joka oli valmis uhraamaan henkensä ja kaiken muunkin, mikä oli hänelle kallista ja rakasta. Ei itsepäisyydestä, ei senvuoksi, että hän oli joutunut vangiksi, eikä kovan kohtalon pakotuksesta, vaan iloisesti vapaasta tahdostaan.
Ihmettelyä ja kauhua voitiin nähdä kaikkein kasvoissa. Rohkeat miehet tunsivat sydämensä paisuvan ja valtimonsa sykkivän nopeammin nähdessään, että miehet — vaatimattomat sivistymättömät miehet, englantilaiset, veriheimolaiset — voivat vielä menetellä jalomielisesti. Mutta raukat kyyristyivät pelosta.
Ja koko tässä joukossa oli sen miehen katse, joka oli vihkiytynyt kuolemalle, tyynin ja kirkkain. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen rauhallisiin kasvoihinsa.
Tuomarin ääni rikkoi vihdoin hiljaisuuden.
"Ja tässä tarkoituksessa ja tietäen tämän te antauduitte vapaaehtoisesti lain käsiin?"
Ralph pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja kumarsi.
Hiljaisuus muuttui sietämättömäksi. Katselijain mumina puhkesi korvia huumaaviksi riemuhuudoiksi, kuin monien putousten kohina, kuin hirmumyrskyn jyminä ja vinkuna, mikä nousee ja laskee ja sitten hiljenee kohistakseen jälleen.
Vahtimestari ei ollut vielä kyennyt tukahduttamaan melua, kun huomattiin, että oven läheisyydessä metelöitiin jostakin toisesta syystä. Muudan nuori nainen lapsi käsivarrellaan tunkeutui keihäällä asestetun sotilaan ohi, joka oli vahdissa ovella, ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen vangin yhteen sulloutuneen joukon yli, jonka hallussa oli jokainen tuuma lattiasta.
"Sallikaa minun nähdä hänet vain vilahdukselta, vain vilahdukselta — antakaa minun, Jumalan nimessä, katsoa häneen vain kerran — vain yhden ainoan kerran!"
Tuomari vaati hiljaisuutta ja vahtimestari oli juuri ajamaisillaan naisen ulos, kun Ralph käänsi kasvonsa kokonaan oveen päin.
"Näen hänet nyt", sanoi nainen. "Minun mieheni ei hän ole. Ei", lisäsi hän, "mutta olen nähnyt hänet jossakin ennen."
"Missä, hyvä rouva? Missä olette nähnyt hänet ennen?"
Tämän kuiskasi hänen korvaansa muudan mies, joka oli tunkeutunut joukon halki hänen rinnalleen.
"Onko hän kotoisin Gaskarthin tuolta puolen?" kysyi nainen.
"Kuinka niin?"
"Tämä melu sopii hyvin huonosti tähän tärkeään juttuun, jota nyt käsittelemme", sanoi toinen tuomari ankarasti.
Hetkisen kuluttua olivat nainen ja mies, joka niin kiihkeästi puhutteli häntä, poistuneet salista toistensa seurassa.
Sitten neuvottelivat molemmat tuomarit hetkisen keskenään.
"Armahduksen täytyy pitää paikkansa", sanoi toinen; "sillä muussa tapauksessa kävisi toiselle puolelle Englannin asukkaista hyvin huonosti."
"Ja kuitenkin palasi kuningas takaisin minkäänlaisitta ehdoitta", vastasi toinen.
Salissa syntyi yleistä liikehtimistä. Julkinen huutaja vaati hiljaisuutta.
"Vangin kuulustelu lykätään viikoksi."
Sitten vietiin Ralph pois kaiteen vierestä.
XXXIX.
OMANTUNNON ÄÄNI.
He veivät Robbie Andersonin samana iltana vanhan lesken taloon, jossa hän asui, mutta heidän matkansa sinne oli aivan turha. Reuben Thwaite hyppäsi maahan ja koputti oveen. Vanha Becca Rudd aukaisi sen, kohotti kädessään olevan kynttilän korkealle ja katsoi pimeään. Saatuaan kuulla, millaisen sairaan vieraan he olivat tuoneet hänelle, alkoi hän vapista päästä jalkoihin asti ja pyysi, etteivät he lyhentäisi sellaisen vanhan raukan elämää, jonka päivät on jo luettu.
"Ei, ei; viekää hänet pois, viekää hänet pois!" sanoi hän.
"Oletteko tullut hulluksi vai mitä te tarkoitatte?" kysyi Matthew
Branthwaite rattailta.
"En, mutta armahtakaa minua, armahtakaa minua!" huusi Becca rukoilevasti.
"Ovatko asiat niin", sanoi Matthew. "Vanhoja hulluja sanotaankin pahemmiksi kuin muita. Poika hourii, kuuletteko, hän hourii. Haluatteko, että heitämme hänet ojaan kuolemaan kuin koiran?"
"Viekää hänet pois, viekää hänet pois!" huusi Becca peräytyen sisälle.
Hänen marinansa muuttui vain äänekkäämmäksi ja vihaisemmaksi.
"Otaksun, että olisitte parempi kasvatusäiti vanhalle nilkuttavalle koirallenne, jos se saisi syyhyn", sanoi Matthew.
"Ei, mutta rutto. Pelkään ruttoa! Olette kuulleet, mitä uudet saarnaajat sanovat siitä. Robbie on saanut sen, Robbie on saanut tartunnan, olen aivan varma siitä".
Becca laski kynttilän kädestään lavitsalle ja väänteli käsiään.
"Vai olette te varma siitä", sanoi Matthew. "Mutta nyt sanon teille, mistä minä olen varma. Olen nyt saanut varmuuden siitä, että kuulutte sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät mistään hinnasta tahdo luopua kurjasta hengestään. Olette vain vanha kurja juoruakka, joka yhtenä päivänä puhuu enemmän armeliaisuudesta kuin mitä hän on valmis osoittamaan koko vuonna. Tule, Reuben. Lyö vanhaa kaakkiasi selkään. Lähdetään meille. Olisin mieluummin köyhä kuin kirkonrotta, kuin kääntäisin selkäni äidittömälle poikaraukalle, joka on melkein haudan partaalla."
"Älä sano niin, isä", nyyhkytti Liisa.
"Ei, Matthew", huusi Becca, "asia ei ole ollenkaan niin. Tässä on päinvastoin minun henkeni vaarassa."
"Tyhmyyksiä! Arvoton kapine ei voi ikinä joutua minkäänlaiseen vaaraan. Minkä ruton luulette rupeavan vaivautumaan niin paljon, että se tarttuisi sellaiseen vanhaan nahkariekaleeseen kuin te olette. Hyvää yötä, Becca, hyvää yötä! Olkoon Jumala kanssanne ja palkitkoon teille ansionne mukaan."
Sitten ajoivat he Matthew Branthwaiten taloon ja laittoivat vuoteen sairaalle käytännöstä pois joutuneeseen työhuoneeseen, jossa kangaspuut eivät olleet helskyneet kymmeneen vuoteen.
Vaatimaton vuode oli pian kunnossa, uuniin sytytettiin heti tuli ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, istui rouva Branthwaite Robbien vuoteen vieressä ja hautoi hänen otsaansa etikkaan kastetulla rievulla. Pieni nainen, joka tavallisissa oloissa oli hyvin arka ja hermostunut, tahtoi nyt näyttää, että hän saattaa olla rohkeakin.
"Robbie on sairastunut kuumeeseen, aivokuumeeseen", sanoi hän. Ja hän oli oikeassa. Vanhan naisen taudinmäärittely oli nopea kuin ajatus. Seuraavana päivänä haettiin Gaskarthin lääkäri sairasta katsomaan. Hän tuli, näytti viisaalta ja juhlalliselta, teki kolme kuusitavuista kysymystä keskeyttäen puheensa jokaisen tavun jälkeen. Sitten hän koetti sairaan valtimoa. Hän olisi melkein kuullut sen lyönnit. Mutta sairaan sydän jyskytti melkein kovemmasti. Hän ei vieläkään puhunut mitään. Syvän hiljaisuuden vallitessa otti hän lansettinsa ja avasi suonen. Sitten kuultiin hänen mumisevan ja hymisevän itsekseen neuvomatta ja rohkaisematta kuitenkaan ollenkaan.
"Onko tauti vaarallistakin?" kysyi pieni Liisa levottomana. Hän seisoi pää pois kääntyneenä kulhosta, jota hänen äitinsä piti kädessään, hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti ja rinta kohoili.
Viisas mies lausui vastaukseksi pari varovaista sanaa.
Oli näyttänyt aivan siltä kuin Robbie olisi ollut tajuillaan ennen suoneniskua, mutta nyt alkoi hän jälleen houria. Hetkisen kuluttua oli hän jo aivan sekaisin.
Kuuluisa mies otti samalla kertaa hattunsa ja maksun vaivoistaan. Hänen vaiteliaisuutensa oli todellakin ollut kullan arvoista.
"Oletteko milloinkaan nähneet tyhmempää mörökölliä?" sanoi Matthew lääkärin poistuttua. "Hän ei alentunut edes vastaamaan toisten kysymyksiin."
Tämä lääkäri ei pistänyt enää milloinkaan nenäänsä vanhan Matthewin taloon.
Robbie lepäsi neljä päivää tajutonna ja rouva Branthwaite oli silloin ja edelleenkin hänen ainoa lääkärinsä ja hoitajattarensa. Kolmantena iltana hänen sairastumisestaan — sunnuntaina — uskoi Rotha Stagg oman sairaansa erään naapurivaimon hoitoon ja käveli Matthewin taloon.
Willy Ray ei ollut palannut vielä Carlislesta. Hän oli tuskin vaihtanut puolta tusinaa sanaa Rothan kanssa tuon edellä kertomamme keskustelun jälkeen. Rotha ei ollut tullut Shoulthwaiteen miellyttääkseen Willyä, eikä hän aikonut poistuakaan sieltä sen vuoksi, että Willy oli suuttunut.
Kun tyttö tuli kutojan taloon ja meni sairastupaan, istui Matthew itse takan ääressä piippuineen puhallellen savun uuninpiippuun. Rouva Branthwaite hautoi sairaan päätä, josta tukka oli ajeltu pois. Liisa koetti kuvitella itselleen, että hän työskentelee hyvin ahkerasti neuloessaan uutta pukua itselleen, vaikka neula pysähtyikin parikymmentä kertaa minuutissa. Robbie oli aivan sekaisin.
"Robbie, Robbie, tiedätkö, kuka on tullut sinua katsomaan?" kysyi Liisa kumartuen hänen puoleensa.
"Niin, äiti, niin; olen nyt vihdoinkin taas kotona", mumisi Robbie.
"Hän hourii jälleen", sanoi Matthew uuninloukosta.
"Jumala siunatkoon vanhaa sydäntäsi, äiti, mutta nyt aion parantaa tapani. Voin kyllä pitää lupaukseni. Nyt se on ihan varmaa, äiti, saatpahan vain nähdä. Ei, ei, koeta minua vielä kerran, äiti."
"Hän jauhaa alituisesti vain tuota samaa asiaa, poikaraukka", kuiskasi
Matthew. "Se on ahdistanut varmaankin kovasti hänen mieltään vanhan
Marthan kuolemasta asti."
"Älä itke, äiti, älä itke."
Liisa-raukka huomasi juuri silloin, että hänen piti kiinnittää uuteen pukuunsa kaikki huomionsa. Hän painoi päänsä melkein siihen kiinni.
"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin, uskallan vaikka vannoa sen. Niin, uskallan vaikka vannoa sen!" huusi Robbie niin kovasti kuin hänen heikontuneet voimansa vain sallivat.
"Tuotakin hän toistaa alituisesti", kuiskasi Matthew Rothalle.
"Muistatko, että pieni Reuben sanoi samaa?"
Robbie mumisi vielä hiljaisella rukoilevalla äänellä:
"Älä itke, pikku äiti, ellet halua tappaa minua tähän paikkaan.
Tappaako sinut? Niin, se on totta, mutta aion nyt parantaa tapani.
Siitä saat olla aivan varma."
Robbien äänessä oli itkua, vaikka kyyneliä ei näkynytkään hänen silmissään.
"Kas niin, kas niin, Robbie", kuiskasi rouva Branthwaite tyynnyttävästi hänen korvaansa. "Rauhoituhan nyt toki, Robbie?"
Kohtaus oli järkyttävä. Voimattoman, oikullisen ja helläsydämisen nuorukaisraukan sielu näytti hänen houriessaan olevan aivan murtumaisillaan omantunnontuskiin.
"Jos hän vain saisi nukkua", sanoi rouva Branthwaite; "mutta hän ei voi."
Liisa nousi mennen pihalle.
Robbie koetti kohottautua kyynärpäänsä varaan. Hän käänsi tulipunaiset kasvonsa syrjään kuin kuunnellakseen jotakin kaukaista kolinaa. Sitten hän kuiskasi käheästi:
"Viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin. Se ei ollut unta — pohjoiseen, sanon minä, pohjoiseen."
Hän vaipui hengästyneenä takaisin pieluksille, ja Rotha valmistautui poistumaan.
"Tuosta sukeltamisesta tämä kaikki johtuu, sitä meidän ei tarvitse epäilläkään", sanoi Matthew, "siitä ja väkijuomista. Muistan hänen isänsä. Hän oli aivan samanlainen, aivan samanlainen. Vanha Martha-raukka, hänellä oli kyllä tekemistä hoitaessaan isää ja poikaa. Ja molemmat ovat pohjaltaan miesten parhaita, kummatkin, poikaraukat."
Tärkeämpi asia kuin Matthew milloinkaan osasi aavistaakaan riippui nyt Robbien tajuttomuudesta, ja kun hän palasi tajuihinsa, oli onnettomuus jo tapahtunut.
XL.
GARTH JA KVEEKARIT.
Kun Rotha poistui kutojan asunnosta, kohtasi hän Liisan eteisessä.
"En voi muuta kuin nauraa noille uusille saarnaajille", sanoi hän käheästi. Hän käänsi pois päänsä kuivatakseen salaa kyyneleet silmistään saaliinsa, jonka hän oli kietonut ympärilleen. "Siellä he ovat, Punaisessa Leijonassa. Teen väärin nauraessani heille, mutta he ovat todellakin hyvin hullunkurisia."
Veruke oli niin ilmeinen, ettei se voinut olla kiinnittämättä Rothan huomiota puoleensa. Sanomatta sanaakaan kietoi hän käsivartensa Liisan ympärille ja suuteli häntä. Pidätetyt kyyneleet valuivat nyt avoimesti tytön poskille ja hän painoi itkien päänsä Rothan rinnalle. He erosivat vaieten ja Rotha käveli pientä ihmisryhmää kohti, joka oli kokoontunut tielle punertavaan auringonpaisteeseen melkein ravintolaa vastapäätä. Miehet olivat juuri noita "uusia saarnaajia", joista Liisa oli kertonut, samoja, joiden Robbien asunnon omistajatar oli väittänyt ennustaneen rutosta. Heitä oli kolme ja heidän ympärilleen oli kokoontunut miehiä, naisia ja lapsia. Muudan heistä, eräs pitkä laiha mies, jolla oli pitkä harmaa tukka ja hurjat silmät, puhui kimeimmällä äänellään. Toinen korosti hänen sanojaan äänekkäillä halleluja-huudoilla, ja kolmas vaipui polvilleen tielle ja rukoili kiihkeästi äänellä, joka kajahteli kylän kaduilla, joilla ei sinä päivänä näyttänyt olevan minkäänlaista liikettä. Ennenkuin rukous oikein loppuikaan, aloitettiin nopeatahtinen hengellinen laulu, jonka kuoro kuulosti hyvin iloiselta.
Sitten seurasi toinen kehoituspuhe. Se oli täynnä hirveitä ennustuksia. Maailma on aivan täynnä vihaa, kateutta, juoppoutta ja turhia huveja. Ihmiset ovat hylänneet valon, sen, jonka pitäisi valaista kaikkia heitä. Heidän mielensä on täynnä petosta ja turhamaisuutta. He luottavat pappeihin ja opettajiin, jotka ovat vain kiliseviä kulkusia. "Mutta Herra on lähellä!" huusi saarnaaja, "hän musertaa voimallaan vuoretkin tomuksi."
Nyt seurasi toinen virsi, vielä riemuitsevampi kuin äskeinen. Heidän kiihkonsa tarttui vähitellen useaan kuulijaan. Siellä oli vanhoja miehiä, joiden riutuneet kasvot kertoivat pitkästä taistelusta maailmaa vastaan, jossa he kuuluivat voitettujen luokkaan; ja vanhoja naisia, kiusautuneita ja väsyneitä ja valmiita vaipumaan unholaan sittenkuin heidän pitkä päivätyönsä on päättynyt; äitejä pienokaisineen ja lapsia, jotka eivät uskaltaneet liikkua minnekään heidän viereltään, sekä leikkiviä tyttöjä ja poikia, joilla oli vielä elämän koko taistelu edessään.
Yksinkertainen kveekarivirsi kertoi suuresta, rauhallisesta, kaukaisesta kodista, joka kuitenkin on niin lähellä.
Melu oli houkutellut vieraat Punaisesta Leijonasta tielle ja muutamat olivat tulleet hyvin lähelle saarnaajia. Pari kolme heistä oli jo aivan juovuksissa. Heidän joukossaan oli Garth, seppä. Hän nauroi hurjasti, huusi ja karjui jokaiselle kehoitukselle ja uudelle säkeelle. Kun saarnaajat huusivat halleluja, huusi hänkin toistaen sitä alituisesti sopivaan ja sopimattomaan aikaan, kunnes hänen äänensä sortui ja hiki valui virtanaan hänen punaisille kasvoilleen. Hänen juopuneet toverinsa yhtyivät alussa hänen koviin huutoihinsa. Kun muudan saarnaaja koroitti äänensä kiihkeään rukoukseen, huusi Garth yhä kovemmin kysyen, luuleeko mies, että Kaikkivaltias on kuuro.
Ihmiset alkoivat vapista kuunnellessaan sepän pilkkaa. Juopuneimmatkin hänen tovereistaan hiipivät pois hänen luotaan.
Saarnaaja mainitsi kerran jotakin niistä joukoista, jotka seuraavat heitä.
"Teillä on pullollinen viinaa jossakin", huusi Garth, "sen vuoksi ne seuraavat teitä."
Voimatta enää sietää tätä hirmuista epäsointua tunkeutui muudan noista kolmesta kveekarista — hän oli pieni vilkassilmäinen, hermostunut mies — joukon läpi sinne, missä Garth seisoi sen laidassa. Garth nojasi selkänsä ravintolan seinään ja nauroi hysteerisesti kveekarin varoitukselle: "Voi sinua ja sinun laisiasi, kun Jumalan rakkaus kääntyy pois teistä!"
Garth vastasi tähän niin ivallisesti ja Jumalaa pilkkaavasti, ettei hänen hirveitä sanojaan voida toistaa. Mutta hän uudisti ne huutaen ja kiljuen.
Kauhuissaan vaipui kveekari polvilleen sepän eteen ja mumisi melkein kuiskaten seuraavan rukouksen:
"Jumala suokoon, että ne seitsemän perkelettä, niin, seitsemän kertaa seitsemän perkelettä voitaisiin karkoittaa hänestä!"
Silloin Garthkin vaikeni hetkiseksi.
"Tunsin samanlaisen miehen kuin sinäkin olet, viisi vuotta sitten", sanoi kveekari. "Ja kuinka luulet hänen kuolleen?"
"Missä?" kysyi Garth nikotellen.
"Mutta hän pelastui vihdoin. Valo, jolla Kristus valaisee kaikkia ihmisiä, pelasti hänetkin."
"Missä?" toisti Garth kiroten kamalasti.
"Hirsipuussa. Hän oli tappanut oman isänsä ja —"
"Ole kirottu! Ole kirottu sekä maailmassa että helvetissä!"
Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet heidän ympärilleen, tukkivat korvansa käsillään voidakseen päästä kuulemasta hirmuisia kirouksia. Garth, joka oli selvinnyt hieman hurjassa raivossaan, mikä ei enää ollut teeskenneltyä, vaan todellista, työnsi heidät syrjään ja poistui pitkin askelin muudatta takatietä.
Rothakin erosi joukosta ja lähti kävelemään Shoulthwaiteen päin. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hänen edellään kävellä laahusti seppäkin pää painuksissa. Rothaa halutti ottaa hänet kiinni, vaikka hän olikin juovuksissa, puolihullu ja ehkä pirujen riivaamakin tällä hetkellä. Hän ei ymmärtänyt, mikä voima, ajatus tahi toivo pakotti hänet siihen. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut minkäänlaista kiintymystä tuohon mieheen, mutta nyt halusi hän kuitenkin puhutella häntä. Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt! Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt — ei hänen vuokseen eikä hänen itsensäkään vuoksi — mutta nyt, juuri nyt, kun jumalattomat sanat vielä polttivat hänen huuliaan.
Rotha juoksi pari askelta ja pysähtyi. Garth tallusteli vain äreänä eteenpäin. Hän ei kohottanut kertaakaan katsettaan taivaaseen.
Kun hän tuli kotiin, heittäytyi hän lavitsalle uunin eteen. Hän oli jo selvinnyt. Äiti oli nukkunut sunnuntai-iltapäiväuneensa lavitsalle keittiön toisella seinällä, mutta heräsi nyt pojan aiheuttamaan kolinaan. Seppä musersi muutamia turpeita turvetikulla ja potkaisi palaset tuleen.
"Mikä sinua nyt vaivaa?" kysyi rouva Garth avaten silmänsä ja haukotellen.
"Voisin kysyä pikemminkin, mikä sinulle on tullut", murahti Joe.
"Mitä nyt?"
"Myytkö omaa lihaa ja vertasi?" kysyi Joe.
"Myynkö mitä? Mitä tyhmyyksiä sinä nyt taasen jaarittelet, tuuliviiri? Joskus voitaisiin sinua luulla niin kylmäksi, ettei voikaan sula suussasi, mutta sitten taasen —"
"En ole sentään niin tyhmä kuin minä minua kohdellaan, äiti", keskeytti seppä.
"Olenhan sanonut sinulle ennenkin, että kuulut viisaiden aasien joukkoon. Mitä tarkoitit tuolla myynnilläsi?"
"Mielestäni sinun pitäisi tietää se, kun vieraat ihmiset voivat sanoa sen minulle jo kadulla."
Seppä vaipui synkkään äänettömyyteen katsoa tuijottaen vain tuleen.
"Ahaa, olet kai kuullut tuon miehen joutuneen Doomsdaleen, vai mitä?"
Joe murahti jotakin käsittämätöntä.
"Aion lähteä kuulemaan kuulustelua", jatkoi rouva Garth tyytyväisenä kehräten.
"Ehkä et haluaisi nähdä minua hänen sijassaan, äiti? Ah ei, et suinkaan."
"Sinä iankaikkinen lörpöttelevä tyhmeliini!" huusi rouva Garth nousten ja koventaen äänensä uhkaavaksi. "Missä olet ollut?"
Joe murahti jälleen jotakin kumartuen syvempään tulta kohti ja äidin jäntevä vartalo nojautui uhkaavasti hänen ylitseen.
XLI.
HEVOSEN HIRNUNTA.
Sumea aurinko oli laskemaisillaan sumukerroksen läpi. Rotha käveli nopeasti kujaa, joka johti tielle Mossin asuinrakennuksesta. Laddie, paimenkoira, joka Ralphin poistumisen jälkeen oli kiintynyt häneen, juoksi nyt hänen rinnallaan.
Hän oli matkalla Fornsideen, vaikka hänellä ei ollut sinne mitään asiaa. Willy Ray ei ollut vielä palannut. Rothan isä ei ollut vielä tullut takaisin pitkältä matkaltaan. Missähän Willy oli? Mihin oli hänen isänsä joutunut? Mikähän oikeastaan heitä viivyttikään poissa kotoa? Ja kuinka oli Ralphille käynyt, hänelle, joka niin sanoaksemme oli kuin kuoleman kidassa, jonne hän omin käsin oli lähettänyt hänet? Uskaltaisiko hän enää milloinkaan toivoa? Nämä samat kysymykset oli Rotha tehnyt itselleen jo satoja kertoja ja elänyt enemmän kuin viikon kestäneiden päivien ja öiden vastauksista tyhjät tunnit jollakin tavoin, hän ei itsekään tiennyt, kuinka.
Levottomuus jäyti hänen sieluaan uhaten polttaa sen piakkoin kuivaksi tuhaksi. Ja hän oli syntynyt naiseksi, heikoksi naiseksi, olennoksi, joka on määrätty istumaan kotona jalka rukinpolkimella sillä aikaa kuin hänen rakastamansa henkilöt olivat vaarassa ja menehtyivät muualla.
Rotha oli kokonaan muuttunut. Hän ei ollut enää sama hilpeä tyttönen, joka kerran oli voittanut vanhan jäykän Angus Rayn sydämen. Koettelemuksien koulussa hänestä oli tullut päättäväinen nainen. Melkein sellaisen tunteen kuin toivottomuuden ärsyttämänä oli hän nyt vaarallisempi kuin päättäväinen.
Hän oli toimittava kummallisia tekoja jonkun ajan kuluttua. Hänen aurinkoinen ja tyttömäinen viattomuutensakin oli häviämäisillään. Hän oli kehittymäisillään yhtä viekkaaksi kuin pelottomaksikin. Epäilettekö sitä? Mutta asettukaa vain hänen sijaansa. Ajatelkaa, mitä hän oli tehnyt ja miksi hän oli niin menetellyt; muistelkaa sen aiheuttamia seurauksia ja mitä siitä vieläkin seuraisi. Sitten tarkastelkaa omaa sydäntänne tahi pikemminkin jonkun toisen, että huomaisitte sitä nopeammin kaiken siellä piilevän totuuden ja vääryyden.
Sen jälkeen odottakaa, mitä seuraavat kuusi päivää tuovat mukanaan.
Fornsidessa sijaitsevaa tupaa ei ollut kukaan valinnut asunnokseen sen jälkeen kuin räätäli hylkäsi sen. Koko Wythburnissä oli tuskin niin köyhää ihmistä, että hän olisi halunnut valita tämän kurjan hökkelin kodikseen. Se oli yksikerroksinen rakennus, jonka julkipuoli oli pihalle päin. Eteiseen johtivat viisi- tahi kuusiaskelmaiset portaat pienestä kasvitarhasta alaspäin. Rakennuksessa oli kolme pientä matalaa huonetta, joissa oli kivilattiat. Kesäisin koristivat sen julkipuolta valkoiset ja punaiset fuksiat, mutta näin talvella peitti sen seiniä vain tummanvihreä muratti.
Yksinäisenä, synkkänä ja nykyisin kyläläisten taikauskoisen pelon tuomitsemana näytti pieni tupanen niin ränstyneeltä kuin salaman halkoma petäjä kukkulan laella.
Kun Rotha saapui rakennuksen läheisyyteen, pysähtyi hän epäröiden kuin
hän ei olisi tiennyt, pitikö hänen mennä sisälle vai kääntyä takaisin.
Hän seisoi pienellä portilla koiran juoksennellessa kasvitarhassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Laddie hyökännyt jo tupaan sisälle.
Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Hänhän oli lukinnut oven. Avaimen oli hän piilottanut entiseen tapaansa sellaiseen paikkaan, jota eivät tienneet ketkään muut kuin hän ja hänen isänsä. Rotha kiiruhti portaille ja pisti kätensä syvälle olkiin, joilla eteinen oli katettu. Avain oli poissa. Ovi oli auki.
Ja nyt kuuli hän, paitsi koiran tassuttelemista, muutakin kolinaa huoneista.
Rotha painoi kädellään sydäntään. "Oliko mahdollista, että hänen isänsä oli palannut kotiin? Oliko hän täällä, täällä?"
Tyttö meni keittiöön. Silloin kuuli hän toisesta huoneesta kovan paukahduksen kuin jonkun arkun kansi olisi sulkeutunut. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului hameen kahinaa ja Rotha ja rouva Garth seisoivat vastakkain hämärässä huoneessa.
Rotha hämmästyi aivan sanattomaksi voimatta puhua mitään. Rouva Garth katseli häneen hetkisen niin pelästyneenä, ettei hänen kovissa kasvoissaan oltu milloinkaan nähty sellaista ilmettä.
Sitten hän tunkeutui Rothan ohi ja poistui.
"Pysähtykää!" huusi Rotha saaden takaisin tarmonsa.
Mutta nainen oli mennyt eikä tyttö lähtenyt ajamaan häntä takaa.
Rotha meni siihen huoneeseen, josta rouva Garth oli tullut. Se oli Wilsonin huone. Hänen arkkunsa, jota ei kukaan ollut tullut perimään, oli vielä siellä. Arkunkannen nopea lukitseminen oli aiheuttanut sen kolahduksen, jonka hän oli kuullut. Mutta se oli aina ollut huolellisesti lukittu. Rotha tarttui hermostunein sormin suureen munalukkoon, joka riippui arkun kannesta. Suuri avainkimppu riippui nyt siitä. Rotha ei tuntenut niitä. Kenenkähän ne olivat?
Arkku ei ollut lukossa, kansi oli vain painettu kiinni. Rotha kohotti sen auki vapisevin käsin. Arkussa oli kaikenlaisia vaatteita, mutta ne oli huolettomasti heitetty syrjään. Niiden alla oli papereita, paljon papereita hajallaan arkun pohjalla. Mitähän ne sisälsivät.
Ilta alkoi pimetä. Rotha muisti, ettei talossa ollut ainoatakaan kynttilää eikä yhdessäkään lampussa öljyä. Hän pisti kätensä arkkuun ottaakseen sieltä paperit ja viedäkseen ne mukanaan, mutta kun hän kosketti vainajan vaatteihin, peräytyi hän säpsähtäen. Kansi paukahti raskaasti kiinni.
Tytön jokainen jäsen alkoi vapista. Kuka tietää, eikö kuolleen sielu kummittele niissä paikoissa, jossa kuollut on elämänsä kuluessa asunut ja kuollut? Laupias taivas, hänhän oli Wilsonin huoneessa! Rotha horjui ulos lisäytyvässä pimeydessä tarttuen oveen mennessään. Kun hän jälleen tuli eteiseen, rupesi hän hakemaan ulko-oven avainta. Se oli lukossa. Tällä kertaa ottaisi hän sen mukaansa. Sitten hän muisti arkun lukosta riippuvat avaimet. Hänen pitää ottaa nekin mukaansa. Hän ei kysynyt, miksi. Mikä hyvä tahi paha voima pakottikaan tytön toimimaan?
Houkuteltuaan koiran luokseen hän meni rohkeasti tupaan jälleen ja sitten kerran vielä vainajan huoneeseen. Hän sijoitti munalukon paikoilleen, kiersi avainta lukossa, veti sen pois reiästä ja työnsi avainkimpun taskuunsa. Parin minuutin kuluttua oli hän jo viertotiellä kävellen Shoulthwaiteä kohti.
Hänen sydämessään sanoi jokin hänelle, että päivän tapahtumat olivat kohtalokkaita. Ja valon enkeli oli todella johdattanutkin häntä synkkään rakennukseen.
Aurinko oli laskenut. Höyryn kaltainen sumu ennusti yön tuloa. Haihtuva päivä peitti hänen poskensa ja kätensä tahmealla kosteudella.
Kun hän tuli Fornsiden tielle, käänsi hän katseensa pajaan. Tuolla se oli ja kirkkaanpunainen hehku tulesta, jonka kihisevä sydän oli valkohehkuinen, valaisi ilman sen ympärillä. Rotha kuuli palkeiden kumean puhkumisen ja kovat lyönnit alasimeen. Lukuunottamatta näitä ääniä oli kaikki hyvin rauhallista.
Millaista salaisuutta siellä asuva nainen säilyttikään? Rotha oli aivan varma siitä, että se koski hänen isäänsä, Ralphia, häntä itseään ja kaikkia hänen rakastamiasi henkilöitä. Nuori tyttö päätti, että tämä salaisuus kerran vielä riistettäisiin naisen sydämestä, olkoot seuraukset sitten millaiset tahansa.
Kuu yritteli heikosti hajoittaa muudatta pilviröykkiötä valaisten joskus taivaan kuin majakka meren. Kotimatkallaan sivuutti Rotha pari nuorukaista, jotka nauroivat kävellessään.
"Hyvää iltaa Rotha", sanoi nuori laaksolainen.
"Hyvää iltaa, kultaseni", sanoi hänen morsiamensa.
Rotha vastasi tervehdyksiin.
"Hän on hieno tyttö", kuiskasi nuorukainen.
"Onko hän mielestäsi? Hän on liian hidas minulle", vastasi hänen toverinsa. "Inhoan hitaita ihmisiä."
Tämän lyhyen keskeytyksen jälkeen alkoivat he laskea jälleen leikkiä ja ilakoida.
Kuu oli hajoittanut pilvet nyt.
Yöstä näytti tulevan aivan samanlainen, paitsi pakkasta ja tuulta, kuin sekin kohtalokas yö, jolloin Ralph ja Rotha tulivat yhdessä Punaisesta Leijonasta. Kuinka onnelliselta se yö oli silloin tuntunutkaan hänestä — onnelliselta aina loppuun asti! Hän oli silloin laulanutkin kuutamossa. Mutta hänen laulunsa oli ollutkin totuudenmukaisempi kuin hän oli silloin aavistanutkaan, paljon totuudenmukaisempi:
"Tornissa siellä vain vartija astuu,
vartija siellä vain vaeltelee."
Rotha palautti mieleensä vähitellen kaikki öisen kävelyn erikoiskohdat, kaikki Ralphin sanat ja hänen äänensä sävyn.
Hän oli sanonut Rothalle, että Rothan isä on syytön, vannoen tietävänsä sen.
Hän oli kysynyt Rothalta, rakastaako Rotha isäänsä, mihin Rotha oli vastannut: "Enemmän kuin ketään toista maailmassa."
Oliko se ollut totta, ehdottomasti totta? Rotha pysähtyi ja alkoi hypistellä muudatta pensaiden oksaa.
Kun hän oli kysynyt syytä Ralphin suruun, kun hän oli vihjaissut, että Ralph ehkä salaa jotakin, mikä tekisi tyhjäksi äskeisen hyvän uutisen aiheuttaman ilon niin mitä Ralph silloin oli sanonutkaan? Niin, Ralphhan oli sanonut hänelle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan, mikä turmelee hänen onnensa ja häiritsee hänen rakkauttaan. Oliko sekin ollut totta, ehdottomasti totta?
Ei ei, kumpikin vakuutus oli ollut valhetta; mutta petollisuus oli ollut Rothan alkuunpanema.
Hän rakastaa kyllä isäänsä, mutta ei enemmän kuin jotakin toista. Ja senjälkeiset tapahtumat olivat turmelleet hänen onnensa ja häirinneet hänen rakkauttaan. Kuka olikaan hänen rakkautensa esine, niin kuka?
Rotha pysähtyi jälleen kuin vetääkseen henkeään. Koko hänen sisimmäinen minänsä tuntui nousseen kapinaan. Se taisteli riistääkseen pois naamion, joka peitti sen omia kasvoja. Se ei sietänyt sitä enää.
Hän ajatteli kihlaustaan Willyn kanssa ja silloin häntä värisytti.
Hän jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui samojen puiden varjoon, joiden juurelle Angus Ray oli kuollut. Siihen hän pysähtyi katsoen maahan. Hän voi melkein kuvitella näkevänsä kaiken samoin kuin silloin, jolloin he löysivät ruumiin.
Samalla alkoi koirakin nuuskia juuri sitä paikkaa. Tässä hänen jalkansa olivat luiskahtaneet; tässä oli Ralph nostanut hänet syliinsä, tässä taasen oli Ralph vetänyt häntä mukanaan ja tässä hän oli kuullut melua talosta.
Mutta mikä ääni tuo olikaan? Hevonenko siellä hirnui? Saman äänen olivat he silloinkin kuulleet. Hänen muistelmansa menneistä tapahtumista ja nykyinen todellisuus sekaantuivat nyt toisiinsa.
Vieläkö kerran? Ei, ei, tuo oli hirnuntaa, oikeaa hirnuntaa. Rotha kiiruhti eteenpäin. Koira oli jo laukannut pihaan. Hetkisen kuluttua haukkui se jo kiihkeästi. Silloin saapui Rothakin kartanolle.
Siellä seisoi vanha tamma aivan kuin ennenkin.
Oliko tämä unta? Oliko hän menettänyt järkensä? Rotha riensi lähemmäksi ja tarttui marhamintaan.
Ei, tämä oli todellisuutta. Hevonen oli Betsy.
Sen selässä ei ollut ruumisarkkua. Hihnat, joilla se oli ollut kiinni, riippuivat maassa.
Mutta hevonen oli kuitenkin entinen vanha tamma eikä mikään harhakuva.
Niin, Betsy oli tullut kotiin.
XLII.
TURMIOLLINEN TODISTAJA.
Paljon ennen sovittua määräaikaa, jolloin tuomarien piti kuulustella Ralph Raytä uudestaan, oli Carlislen torille kokoontunut ääretön ihmisjoukko, joka tunkeili vanhan raatihuoneen portaitten edustalla odottaen ovien avaamista. Kun tornikello löi kymmenen, käveli kolme miestä rakennuksen sisällä sijaitsevaa käytävää avatakseen sisäänkäytävän yleisölle.
"Minä melkein kadun sitä", sanoi muudan; "olette pakottanut minut siihen. En olisi milloinkaan ryhtynyt siihen kehoituksettanne."
"Tyhmyyksiä, ystäväni", kuiskasi toinen, "näittehän, kuinka se meni.
Tuon toisen toimiessa tuomarina ja tämän viekkaan roiston seisoessa
syytettyjen paikalla olivat kaikki mahdollisuudet melkein lopussa.
Toiveemme ratkaisevan tuomion langettamisesta olivat hyvin vähäiset."
"Niitä ei ollut ollenkaan, mutta älkää vaivatko enää aivojanne sillä, herra Lawson", sanoi kolmas.
"Pieni räätäli on varma. Hänen todistuksensa ei voi vahingoittaa ketään."
"En ole niinkään varma siitä", vastasi ensimmäinen puhuja.
Ovi avattiin nyt ja nuo kolme miestä väistyivät syrjään päästääkseen ihmiset ohitseen. Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli rouva Garth. Ilkeä vanha akka katsahti nopeasti ympärilleen, kun hän hyvin puettuna pakkasen varalta tuli sisään muiden joukossa. Hänen katseensa kohdistui erääseen niistä kolmesta miehestä, jotka seisoivat syrjässä. Hän tarkasteli miestä hetkisen hyvin tarkasti, mutta sitten kävi painostus hänen takanaan niin kovaksi, että hänen oli pakko mennä eteenpäin. Mutta tässä silmänräpäyksessä ehtivät he jo vaihtaa nopean ja ilmeisen tuntemisen katseen. Miehen kasvot värähtivät hieman. Hän näytti tuntevan huojennusta naisen mentyä hänen ohitseen.
Vaikka tungos salissa edellisessä istunnossa olikin ollut suuri, oli se nyt vielä suurempi. Yleisölle tavallisesti varatut lavitsat oli nyt siirretty pois ja katselijat olivat vallanneet jokaisen tuuman lattiasta. Muutamat kiipesivät ikkunoihin ja istuutuivat ikkunanlaudoille. Pari kolme rohkeata veitikkaa kiipesi naapuriensa olkapäille ja sieltä kattoparruille istuutuen hajareisin niille. Vanha raatihuone oli pakaten täynnä kansaa.
Salin vasemman pään ovesta tulivat vuorotellen kaikki ne, joiden paikat olivat pöydän ääressä. Ensimmäiseksi ilmestyi näkyviin sheriffi, Wilfrey Lawson. Hänellä oli muutamia papereita kädessään ja hän istuutui aivan valamiehistön osaston kaidetta vastapäätä. Sitten tuli notaario, koettaen kerskailevaan tapaan näyttää yleisölle, kuinka läheinen tuttava hän oli yleisen syyttäjän kanssa, joka seurasi hänen kintereillään.
Tuomarit istuutuivat paikoilleen. Heidän tullessaan saliin jutteli punakka tuomari hilpeästi toverinsa kanssa, jonka tyyniä vakavia kasvoja eivät hilpeät sukkeluudet kyenneet juuri ollenkaan kirkastamaan.
Vaadittiin hiljaisuutta ja Ralph Ray määrättiin astumaan esille. Hän oli tuskin ehtinyt asettua paikoilleen, kun Simeon Staggkin huudettiin esille. Ralph näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä. Sheriffi huomasi sen ja hymyili. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Sim hänen rinnallaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja hänen pitkä mustanharmaa tukkansa valui ohimolle. Hänet talutettiin sisään ja asettuessaan paikoilleen tarttui hän kuumeisesti kaiteeseen edessään. Vielä ei hän ollut kohottanut katsettaan. Hetkisen kuluttua teki hän sen ja kohtasi Ralphin katseen. Silloin hiipi hän aivan Ralphin viereen. Katsojat venyttivät kaulojaan nähdäkseen paremmin odottamattoman vangin.
Monien valmistavien muodollisuuksien jälkeen ilmoitettiin molempia vankeja syytettävän murhasta perustelluista syistä.
Syytöskirjelmä luettiin julki. Siinä syytettiin Ralph Raytä ja Simeon Staggia siitä, että he harkitusti ja pahassa tarkoituksessa olivat murhanneet James Wilsonin, oikeudenapulaisen.
Vankeja kehoitettiin vastaamaan. Ralph vastasi heti kovalla äänellä: "Ei syyllinen", mutta Sim epäröi, näytti hämmentyneeltä, änkytti, kohotti kysyvästi katseensa Ralphin kasvoihin ja mumisi sitten epäselvästi: "Syytön."
Tuomarit katsoivat toisiinsa. Notaari mumisi jotakin ivallisesti yleiselle syyttäjälle. Katselijat kuiskailivat hieman levottomasti keskenään. Heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaiset kuin vankien — ainakin Ralphiin nähden.
Kun vangeilta kysyttiin, kuinka he halusivat heitä kuulusteltavan, vastasi Ralph kääntyen tuomarien puoleen, että häntä seitsemän päivää oli pidetty niin kovassa vankeudessa, ettei kukaan ollut päässyt häntä puhuttelemaan. Pakotetaanko hänet vastaamaan, vaikka hän ei ollut tiennyt syytöksestä mitään ennen oikeuteen tuloaan?
Hänen valitukseensa ei kuitenkaan kiinnitetty minkäänlaista huomiota, ja valamiesluettelo laadittiin. Yleinen syyttäjä nousi sitten ja aloitti tavalliseen monisanaiseen tapaansa ladella syytöksiään molempia vankeja vastaan. Aluksi ryhtyi hän selostamaan sen hirveän alhaisen ja raakamaisen rikoksen vaikutetta ja syytä, joka oli tehty ja jolle hänen sanojensa mukaan tuskin löydettiin vertaista oikeuden pöytäkirjoista; sitten pyysi hän tuomareita kiinnittämään huomionsa niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa rikos oli tehty, ja lopuksi hän ehdotti, että hän saisi selittää, millä perusteilla hän päättää, että molemmat vangit ovat syyllisiä murhaan.
Hän kertoi oikeudelle, että James Wilson-vainaja oli hyvin innokkaasti toimittanut virka-asiansa, mitkä kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa etsivänä. Laillisessa toimessaan ollessaan oli hän pyytänyt ja saanutkin määräyksen vangita Ralph Rayn. Mutta tuota määräystä ei hän ollut milloinkaan käyttänyt. Miksi? Wilsonin ruumis oli päivänkoitteessa löydetty syrjätieltä molempien vankien asunnon läheisyydestä. Vangitsemismääräystä ei oltu löydetty ruumiin taskuista. Se oli vieläkin kateissa. Hän väittää, että vangit olivat jollakin tavoin saaneet kuulla tällaisen vangitsemismääräyksen olemassaolosta ja senvuoksi hyökänneet nyt kuolleen etsivän kimppuun heidän murhanhimoisille aikeilleen hyvin sopivassa paikassa ja otolliseen aikaan. Ollen viekkaita kuin kekseliäät rikokselliset ainakin olivat he olleet läsnä ruumiintarkastuksessa.
Toista heistä, joka ei ollut niin ovela, oli luonnollisesti epäilty. Mutta toinen, viekas ja vaarallinen mies, oli kaiken hyvän lisäksi vielä puolustanut tehokkaasti kanssarikollistaan. Mutta rikollisen omantunnon soimaamina eivät he olleet uskaltaneet jäädä rikoksensa tapahtumapaikan läheisyyteen, vaan molemmat olivat paenneet kotoaan. Kaiken tämän tulisivat kumoamattomat ja epäämättömät seikat todistamaan.
Yleinen syyttäjä istuutui katselijain raskaasti hengittäessä ja mumistessa äänekkäästi hänen takanaan. Hän aikoi juuri huutaa esille todistajansa, kun Ralph pyysi puheenvuoroa.
"Voidaanko sitä kieltää, että olen vapaaehtoisesti antautunut oikeuden käsiin?"
"Ei."
"Otaksutaanko rikollisen omantunnon pakottaneen minut siihenkin askeleeseen?"
Yleinen syyttäjä huomasi joutuneensa nyt pulaan, ja välittämättä
Ralphista sanoi hän:
"Armolliset tuomarit, nuorempi vangeista on antautunut vapaaehtoisesti. Hän antautui oikeuden käsiin saatuaan kuulla vangitsemismääräyksestä, jossa häntä syytetään vehkeilystä kuninkaan valtaa vastaan. Mutta hän vetosi kuninkaan armoon ja vaati päästä osalliseksi yleisestä armahduksesta. Ja miksi? Vain siitä syystä, ettei häntä osattaisi syyttää oikeasta rikoksesta, tahi että hän mahdollisesti parin vuoden vankeudella pelastuisi hirrestä. Siten koetti hän pettää oikeutta, mutta, hyvät herrat", — tässä suoristautui yleinen syyttäjä täyteen pituuteensa, — "mutta oikeus ei anna pettää itseään."
"Varjelkoon siitä Jumala!" myönsi tuomari Millet liikahdellen tuolissaan ja nyökäyttäen päätään hyvin vakavasti.
"En halunnut keskeyttää puhettanne", sanoi tuomari Hide tyynesti ensi kerran koko istunnon aikana, "tahi muuten olisin viitannut, missä esityksenne on ristiriitainen vangitun Rayn elämän kanssa, kuten minä sen tunnen. Ryhtykäämme nyt kuulustelemaan todistajia viipymättä."
Ensiksi esillehuudettu todistaja oli muudan ohuesti ja köyhästi pukeutunut nainen, joka tuli esille kyyneleet silmissä ja ilmoitti nimekseen Margaret Rushtonin. Ralph tunsi hänet samaksi nuoreksi naiseksi, joka ensimmäisen kuulustelun lopussa oli aiheuttanut hetkellisen metelin ovella. Sim tunsi hänet myös, mutta hänen muistonsa olivat vanhempia.
Hän sanoi itseään erään henkipaton leskeksi, jonka maatilan kruunu oli takavarikoinut. Aina siitä asti oli hän viettänyt kuljeskelevaa elämää.
"Oliko miehenne nimi John Rushton?" kysyi Ralph.
"Kyllä", vastasi nainen hiljaa melkein kuulumattomasti.
"John Rushtonko, Aberleighistä?"
"Sama juuri."
"Ettekö kuullut hänen milloinkaan kertovan eräästä vanhasta toveristaan, Ralph Raystä?"
"Kyllä, kyllä", vastasi todistaja peittäen kasvonsa käsiinsä ja nyyhkyttäen ääneen.
"Vanki tuhlaa oikeuden aikaa. Jatkakaamme."
Ralph ymmärsi heti tilanteen. Naisen todistus, olipa se sitten millainen tahansa, pakotettaisiin esille.
"Oletteko nähnyt vangin ennen?"
"Kyllä toisen."
"Ehkä molemmatkin?"
"Niin, ehkä molemmatkin."
"Olkaa hyvä ja kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle, mitä tiedätte heistä."
Nainen koetti puhua, mutta keskeytti, koetti taasen, mutta keskeytti jälleen.
Yleinen syyttäjä tuli hänen avukseen ja sanoi:
"Näitte heidät Wythburnissä. Milloin se tapahtui?"
"Kuljin sen kautta lapsineni Martinmessun aikaan", aloitti todistaja änkyttäen selostuksensa.
"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä silloin tapahtui."
"Olin kulkenut kylän läpi ja saapunut erään tuvan luo, joka sijaitsi parin tien risteyksessä. Aamu oli kylmä ja lapseni itkivät. Sitten rupesi satamaankin. Senvuoksi koputin tuvan oveen ja muudan vanha mies avasi sen."
"Onko sama vanha mies nyt täällä oikeussalissa?"
"Kyllä tuolla", sanoi nainen viitaten Simiin, joka seisoi paikoillaan katsellen maahan.
Kaikki vaikenivat hetkiseksi.
"Kas niin, hyvä nainen, kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle, mitä muuta tiedätte asiasta. Te menitte siis tupaan ja —"
"Hän sanoi, että saan lämmittää lapsiani takan ääressä — niiden pienet jäsenet olivat aivan jääkylmät."
"Entä sitten?"
"Hän näytti minusta puolihullulta, mutta hän oli hyvin ystävällinen minulle ja pienokaisilleni. Hän antoi heille hieman lämmintä maitoa ja lupasi meidän olla siellä ilman kirkastumiseen asti. Mutta se ei kirkastunutkaan koko päivänä. Illalla hämärissä tuli vanhuksen tytär kotiin. Hän oli suloinen kaunis tyttö, Jumala häntä siunatkoon!"
Salissa vallitsevan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan tukahdutettu huokaus syytettyjen paikalta, missä Sim seisoi katsoen lattiaan. Ralph katseli kyynelten sumentamin silmin kattoparruihin.
"Hän hoiti pienokaisiani antaen heille kaura- ja ohraleipää. Nuo hyvät ihmiset olivat köyhiä itsekin, näin sen kaikesta. Koska sade vain kiihtyi, laittoi tyttö meille vuoteen pieneen huoneeseen ja me nukuimme siellä aamuun asti."
"Sanottiinko mitään siitä huoneesta, jossa nukuitte?"
"He sanoivat sitä vuokralaisensa huoneeksi, mutta hän oli poissa ja palaisi kuulemma vasta seuraavana iltana."
"Jatkoitte siis matkaanne pohjoiseen seuraavana päivänä?"
"Niin, Carlisleen päin. Minulle sanottiin, että jos mieheni vangitaan, viedään hänet Carlisleen. Senvuoksi halusin lähteä sinne. Mutta ehdin tuskin kävellä penikulmaakaan — kannoin nuorinta lastani sylissäni ja pieni poikani voi vain kävellä lyllertää hiljaa vieressäni — kun poikani sairastui eikä jaksanut enää kulkea. Ensin aioin palata tupaan, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni kantaa molempia lapsiani. Senvuoksi istuuduin pienokaisineni tien viereen."
Todistaja keskeytti jälleen. Ralph kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Hän nojautui kaiteeseen edessään kuullakseen joka tavun. Kun nainen oli tointunut, sanoi hän tyynesti:
"Siinä läheisyydessä on muudan silta, jota pitkin päästään virran yli.
Kummalla puolen siltaa te silloin olitte?"
"Carlislen puolella — siis pohjoispuolella."
Yleinen syyttäjä esti nyt kaikki muut kysymykset. "Olkaa hyvä ja kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä muuta tiedätte, hyvä nainen."
"Olisimme varmasti paleltuneet siihen paikkaan, jossa istuimme, mutta katsoessani ympärilleni huomasin läheisellä niityllä ladon. Se oli avoin edestä, mutta siinä näytti kuitenkin olevan kolme seinää ja sen lattialla oli vähän heiniä. Menin senvuoksi sinne eräästä portista kantaen lapsiani."
"Mitä tapahtui ollessanne siellä? Kiiruhtakaa nyt, nainen, että vihdoinkin pääsisimme asiaan."
"Olimme siellä koko päivän ja kun ilta tuli, hautasin lapseni heiniin ja he itkivät itsensä uneen."
Naisen silmät kyyneltyivät ja muidenkin silmät olivat kosteat.
"Niin, niin, mutta mitä sitten tapahtui?" kysyi yleinen syyttäjä, jonka mielestä ei nähtävästi henkipaton lapsien itkuun kannattanut kiinnittää mitään huomiota. "En voinut nukkua", sanoi nainen käheästi, ja koroittaen äänensä uhmaavaksi hän lisäsi: "Toivon, että hyvä Jumala olisi suonut minun nukkua sinä yönä mieluummin kuin minään muuna yönä elämässäni."
"Kas niin, hyvä nainen", sanoi syyttäjä tyynnyttäen, "mitä sitten tapahtui?"
"Kuuntelin kulkijoiden askelien kopinaa tieltä ja niin kuluivat väsyttävät tunnit vähitellen. Vihdoin loppuivat askeleet kokonaan. Silloin kuulin hevosen kavioiden kapsetta kaukaa pohjoisesta päin."
Todistaja puhui niin hiljaa, etteivät kuuntelijat, jotka seisoivat varpaillaan ja pidättivät henkeään, voineet selvästi erottaa hänen sanojaan.
"Pieni poikani huusi unissaan. Sitten kaikki oli rauhallista jälleen."
Simiä värisytti selvästi. Hän tunsi selkäänsä karmivan.
"Mieleeni juolahti, että ratsastaja ehkä voi antaa minulle jotakin, joka olisi hyvää pojalle. Jos hän tulee kaukaa, on hänellä varmasti konjakkia mukanaan. Senvuoksi poistuin ladosta ja hapuilin ruohokon läpi pensasaidan luo. Silloin kuulin tieltä askelia. Ne olivat tulossa minua kohti."