Tämä tavaton välikohtaus olisi voinut pahentaa vankien kohtelua yhä enemmän, mutta sillä olikin aivan vastakkainen vaikutus, sillä vielä samana tuntina muutettiin Ralph ja Sim Doomsdalestä erääseen tornin huippukerroksen huoneeseen.
Heidän uusi asuntonsa oli kaikissa suhteissa entistä mukavampi. Siinä ei ollut uunia ja sillä oli se epäilyttävä etu, että melkein kaikki savu alemmista kerroksista tunkeutui sinne. Nämä paksut pilvet haihtuivat osaksi muutamasta reiästä seinässä, josta kivi oli irroitettu. Sama aukko palveli vielä toista vähemmän toivottavaa tarkoitusta päästämällä huoneeseen esteettömästi tuulta ja sadetta.
Siellä vietettiin seuraavat päivät. Niitä ei ollut monta ja ne olivat lyhyitä. Ei itse Doomsdalekään olisi voinut pitentää niitä.
Pitkä takkuinen tukka kampaamattomana ohimoilla istui Sim tuntikausia ikkunan alla matalalla lavitsalla huutaen aina silloin tällöin, ettei Jumala sallisi heidän kuolla.
XLVI.
VYYHTI SELVIÄÄ.
Heidät tuomittiin kuolemaan torstaina ja tuomio tultaisiin panemaan toimeen seuraavana torstaina. Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat mitään sen tärkeämpää tapahtumatta. Tiistaina avasi muudan vankilan virkailija heidän koppinsa oven ja sheriffi tuli huoneeseen. Ralph meni häntä vastaan, mutta Sim perääntyi yhä enemmän varjoon.
"Kuningas on vahvistanut tuomionne", sanoi sheriffi kaunistelematta.
"Tämänkö vain olette tullut kertomaan meille?" kysyi Ralph yhtä lyhyesti.
"Ray, emme tunne toisiamme kohtaan minkäänlaista myötätuntoisuutta eikä meidän senvuoksi tarvitse teeskennelläkään sellaista."
"Emme vihaakaan, ei ainakaan minun puoleltani", lisäsi Ralph.
"Minulla on hyvä todistus tunteistanne minua kohtaan", vastasi sheriffi; "viiden vuoden vankeus." Sitten heilauttaen kärsimättömästi kättään hän lisäsi:
"Mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa. Tulin puhumaan muista asioista."
Ja nojautuen muutamaan lavitsaan hän sanoi: "Istunnon loputtua torstaina viittasi tuomari Hide, joka koko ajan oli teille suosiollisempi kuin hänen laiselleen arvokkaalle henkilölle olisi oikein sopinutkaan, minulle, että seuraisin häntä etuhuoneeseen. Siellä selitti hän, että rangaistus voitaisiin ehkä kuninkaan armahduksen nojalla muuttaa elinkautiseksi vankeudeksi senvuoksi, että todistukset teitä vastaan ovat pääasiallisesti epäsuoria."
Ralphin kasvot vetäytyivät kylmään hymyyn. "Mutta tämä suuri armo, jota teidän ei pidä varmasti toivoa, ei ainakaan minun mielestäni, johtuu kokonaan siitä, tahdotteko tahi voitteko tyydyttävästi selittää, kuinka saitte haltuunne tuon asiakirjan, oman vangitsemismääräyksenne, joka löydettiin taskustanne. Kirjoittakaa uskottava kertomus, kuinka satuitte samaan haltuunne sen, niin voi tapahtua — sanon, voi tapahtua — että tämä tuomio herramme ja kuninkaamme armosta ja suosiosta muutetaan elinkautiseksi vankeudeksi."
Sim oli noussut seisoalleen nähtävästi hyvin kiihkoissaan.
Mutta Ralph pudisti tyynesti päätään.
"En halua enkä sitäpaitsi voikaan", sanoi hän painostavasti.
Sim vaipui jälleen istuimelleen. Sheriffin kasvojen hämmästynyt ilme muuttui nopeasti tyytyväisyydeksi ja rauhallisuudeksi.
"Tunnemme toisemme entuudestaan ja, kuten äsken jo sanoin, meidän välillämme ei ole puhettakaan minkäänlaisesta myötätuntoisuudesta", huomautti hän, "mutta minun syytäni ei se ole, että olette nyt täällä. Mutta siitäkin huolimatta osoittaa vastauksenne tähän jalomieliseen tarjoukseen liiankin selvästi, kuinka hyvin olette ansainnut nykyisen tilanne."
"Teiltä meni viisi päivää tämän — tämän jalomielisen viestin tuomiseen meille, kuten sitä nimitätte", sanoi Ralph.
"Kuningas on nykyään Newcastlessa ja siellä on nyt tuomari Hidekin, josta te, jos olisitte ollut viaton, olisitte saanut innokkaan puolustajan. Sanon nyt teille jäähyväiset."
Sheriffi nousi ja kumartaen vangille naurettavan teeskennellyn kunnioittavasti ja ylpeästi meni ovelle.
"Odottakaa vähän", sanoi Ralph. "Sanoitte meidän tuntevan toisemme jo entuudestaan. Se on valhe. Tähän hetkeen asti ette ole milloinkaan tiennyt ettekä tule milloinkaan tietämäänkään, miksi seison tässä kuolemaan tuomittuna ja vielä kovemman kohtalon tuomitsemana syypääksi tämän viattoman miehenkin kuolemaan. Ette ole tuntenut minua milloinkaan ettekä itseännekään — niin, ette milloinkaan. Mutta ennenkuin poistutte tästä huoneesta, pitää teidän oppia tuntemaan meidät molemmat. Istuutukaa."
"Minulla ei ole aikaa turhiin väittelyihin", sanoi sheriffi äreästi; mutta hän istuutui kuitenkin vankinsa pyynnöstä niin nöyrästi kuin heidän asemansa toisiinsa olisi ollut päinvastainen.
"Teillä on ollut tuo arpi otsassanne", sanoi Ralph, "aina siitä päivästä lähtien, josta nyt aion puhua."
"Tunnette kai sen hyvin", sanoi sheriffi katkerasti. "Teillä on aihetta siihen."
"Niin minulla onkin", vastasi Ralph.
Ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen, minkä kuluessa hän koetti koota puoleksi unhotetun kertomuksen lankoja käsiinsä, hän jatkoi:
"Sanoitte minun syrjäyttäneen teidät kapteenin virasta. Ehkä tein niin ja ehkä en. Jumala saa tuomita välillämme. Menitte kuninkaallisten puolelle ja kuuluitte siihen joukkoon, joka oli juuri ottanut haltuunsa tämän linnan Parlamentin joukot piirittivät linnan eräänä päivänä kehoittaen teitä antautumaan. Mutta ainoaksi vastaukseksi käski kenraalinne ampua valkoista lippua. Se kaatui. Kuusi päivää makasimme juoksuhaudoissa ympärillänne. Sitten lähetitte sanansaattajan vakuuttamaan meille, että linnuejoukot ovat hyvin valmistautuneet piiritykseen, ja ilmoittamaan, ettei mikään voi taivuttaa teitä avaamaan porttejanne meille. Se oli valhe."
"Entä sitten?"
"Kenraalinne valehteli ja sekin mies joka toi meille kenraalinne viestin, oli valehtelija, mutta me lahjoimme hänet puhumaan totta."
"Vai alentuivat siis pyhätkin sellaiseen alhaiseen peliin."
"Hän vannoi päälliköllemme, että kaupungissa puhkeaa kapina, jos vain viivymme päivänkään vielä, ettei linnassanne ole suurempaa linnuetta kuin kourallinen ratsuväkeä ja pari raakaa harjautumatonta rykmenttiä, että niistäkin karkaa miehiä joka tunti ja että muutamissa komppanioissanne on vain parikymmentä miestä. Tämä tapahtui illalla ja meidän oli määrä lähteä sieltä seuraavana aamuna. Se määräys peruutettiin silloin. Lähettiläänne lähetettiin takaisin parikymmentä puntaa rikkaampana."
"Mitä tämä minuun koskee?" kysyi sheriffi.
"Kuulette sen pian. Olin ollut tarkastamassa etuvartijoita sinä iltana ja palatessani leiriin yllätin pari miestä, jotka parhaillaan ryöstivät, pieksivät ja kuten minusta näytti olivat murhaamaisillaan erään kolmannen. Toinen roistoista pääsi pakoon, vaikka hän saikin muskettini perästä sellaisen merkin otsaansa, että hän saa kantaa sitä kuolemaansa saakka. Toiselle annoin selkään paikalla. Mies oli oikeudenpalvelija Scroope, jonka olitte lähettänyt todistamaan minua vastaan. Heidän uhrinsa oli lähettämänne sanansaattaja, nimittäin James Wilson tahi oikeammin Wilson Garth. Tiedättekö tämän? Ettekö? No kuunnelkaa sitten. Huhu hänen kavalluksestaan ja hinta minkä hän oli siitä saanut oli jo levinnyt ja nuo molemmat roistot olivat asettuneet väijyksiin ryöstääkseen häneltä rahat. Hän oli vahingoittunut pahasti taistelussa ja pyörtynyt verenvuodosta. Otin hänet mukaani ja sidoin hänen haavansa. Hän nilkutti sitten kuolemaansa saakka."
"En vieläkään ymmärrä, mitä tämä minuun kuuluu", keskeytti sheriffi.
"Ettekö todellakaan? Selitän sen teille heti. Seuraavana aamuna hyökkäsimme kaupunkiin sakean sumun suojassa. Pääsimme tykkienne alle ja muurienne turviin ennenkuin meitä huomasittekaan. Silloin hyökkäsi pieni ratsuväkijoukko meitä vastaan ja te olitte siinä joukossa. Muistatte kai sen? Ahaa! Olimme kerran toisistamme noin neljän metrin päässä. Näin teidän saavan haavan ja putoavan satulasta. 'Tämä mies', ajattelin, 'luulee syvällä sydämessään minun tehneen hänelle suuren vääryyden. Aion nyt tehdä hänelle suuren palveluksen, vaikka hän ei ehkä saa kuulla siitä puhuttavankaan, ennenkuin viimeisenä päivänä.' Laskeuduin satulasta, nostin teidät ylös, sidoin huivin päähänne ja aioin nostaa teidät takaisin satulaan. Mutta silloin sattui musketinluoti hevosraukkaan ja se kaatui kuolleena kentälle. Samassa kaatui muudan meidän miehemme ja hänen hevosensa lähti pakoon. Otin sen kiinni, nostin teidät satulaan, käänsin sen pään linnoitusta kohti ja peloitin sen laukkaamaan omia joukkojanne kohti. Tiedättekö, mitä sitten tapahtui?"
"Mitäkö tapahtui?" toisti sheriffi koneellisesti näyttäen hyvin hämmästyneeltä.
"Ei, te olitte tajutonna", jatkoi Ralph. "Tänä onnettomana hetkenä kutsui rummun pärinä erään taempana piilleen joukkomme aseihin. Hevonen tunsi merkin ja totteli sitä. Se pyörähti takaisin ja vei teidät leirimme sydämeen. Siellä teidät tunnettiin, teitä kuulusteltiin karkurina ja teidät tuomittiin vankilaan. Oli ehkä luonnollista, että syytitte onnettomuudestanne minua."
Sheriffin katse oli kuin liimautunut Ralphin kasvoihin eikä hän vähään aikaan näyttänyt saavan sanaakaan suustaan.
"Onko tämä kaikki totta?" kysyi hän vihdoin.
"On niin totta kuin Jumala on taivaassa", vastasi Ralph.
"Huivi, minkä värinen se oli?"
"Keltainen."
"Oliko siinä mitään nimeä tahi muuta merkkiä? Minulla on se vieläkin."
"Ei mitään, mutta vartokaahan vähän: sen muutamassa nurkassa oli villalangalla kirjailtu ruusu."
Sheriffi nousi yhteenpurruin huulin ja suurin silmin. Hän meni ovelle ja nykäisi sitä voimakkaasti. Vankilan virkailija aukaisi sen toiselta puolelta ja sheriffi hyökkäsi ulos.
Kääntymättä oikealle tahi vasemmalle hän meni suoraan yleiseen vankilaan. Siellä samassa kopissa, jossa Ralphia oli säilytetty ensimmäisen ja toisen kuulustelun välisenä aikana, istui vääränvalantekijä, Mark Garth, vangittuna.
"Sinä helvetin koira", huusi sheriffi tarttuen häntä tukkaan ja vetäen hänet keskelle lattiaa. "Olen saanut selville pirullisen petoksesi", sanoi hän huohottaen. "Etkö sanonut minulle Rayn antaneen minulle tätä lyöntiä — tätä näin" — hän kosketti kädellään arpea otsassaan — "mutta se oli valhetta, kirottua valhetta!"
"Niin se olikin", sanoi mies katsoen takaisin raivosta leimuavin silmin.
"Ja etkö kertonut Rayn vieneen minut heidän leiriinsä tajuttomana vankina?"
"Sekin oli valhetta", huohotti mies koettamattakaan vapautua otteesta, joka painoi hänet lattiaan.
"Ja etkö taivuttanut minua ahdistamaan tämän miehen henkeä, jonka avutta minä nyt olisin kuollut?"
"Muistatte kaikki asiat ihmeellisen tarkasti, herra Lawson", vastasi vääränvalantekijä.
Sheriffi katseli häntä hetkisen ja heitti hänet sitten luotaan.
"Ihminen, ihminen, tiedätkö mitä olet tehnyt?" huusi hän muuttuneella äänellä. "Olet tahrannut sieluni innoittavalla rikoksellasi."
Vääränvalantekijä nyrpisti ivallisesti huuliaan.
"Minä annoin teille tuon lyönnin", sanoi hän julmasti hymyillen viitaten laihalla sormellaan sheriffin otsaan. "Mutta sekin oli valhetta."
"Sinä paholainen!" karjaisi sheriffi. "Ja nyt olet tappanut miehen, joka pelasti veljesi hengen, ja ruvennut toveriksi toiselle niistä, jotka aikoivat murhata hänet."
"Minä itse olin toinen", sanoi mies pirullisen tyynesti. Se olikin totta. "Minulla on todistus siitä täällä", lisäsi hän koskettaen takaraivoaan, jossa lyhyeksi leikatun tukan alta kuulsi syvä arpi.
Sheriffi perääntyi leimuavin silmin ja laajentunein sieraimin. Hänen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen oli hyvin vaikeata hengittää.
Mies katseli häntä yhteenpurruin hampain ivallisesti hymyillen. Kuin myrkyllinen käärme olisi kiemurrellut hänen polkunsa yli kääntyi Wilfrey Lawson pois ja poistui sanomatta enää sanaakaan.
Hän palasi linnaan ja kiipesi takaisin vankitorniin. "Ilmaiskaa minulle, kuinka saitte käsiinne vangitsemismääräyksen", sanoi hän. "Pyydän, kertokaa se minulle niin hyvin oman sieluni kuin teidän henkenne vuoksi."
Mutta Ralph pudisti päätään.
"Se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Lähden heti ratsastamaan
Newcastleen."
Sim oli hiipinyt Ralphin taakse ja veti häntä hiljaa takista.
Ralph kääntyi ja katsoi surullisesti vanhusta kasvoihin. Hänen päätöksensä näytti hetkisen horjuvan.
"Jumalan laupeuden nimessä", huusi sheriffi, "oman henkenne, tämän miesraukan ja kaiken sen nimessä, mikä on rakkainta teille molemmille, vannotan teitä antamaan minulle keinoja viattomuutenne todistamiseen, jos kerran olette syyttömiä tähän rikokseen?"
Mutta Ralph pudisti jälleen päätään.
"Siis olette päättänyt kuolla?"
"Kyllä. Mutta tämä ystäväraukka tässä — pelastakaa hänet, jos vain voitte."
"Ette siis halua sanoa minulle mitään vangitsemismääräyksestä?"
"En."
"Silloin on kaikki mennyttä."
Mutta hän meni kuitenkin suoraan linnan talliin ja huusi eräälle tallirengille:
"Satuloi hevonen ja tuo se asuntooni puolen tunnin sisällä."
Ja ennen sen loppumista ratsasti Wilfrey Lawson kovaa vauhtia
Newcastlea kohti.
XLVII.
RUTTO SAAPUU KAUPUNKIIN.
Seuraavana aamuna Rothan taistelun jälkeen rouva Garthin kanssa sillalla huhuttiin Wythburnissä, että rutto oli saapunut piirikuntaan. Uusien saarnaajien esiintymisestä asti olivat ihmiset kuvitelleet tuon peloittavan ruoskan riippuvan jokaisen sellaisen vieraan hihasta, joka oli saapunut sinne kaukaa pahasta maailmasta. He olivat pitäneet silmällä kaikkia peloittavia oireita, he olivat odottaneet niitä ja olivat kutsuneet ne luokseen. Jokainen tuulenpuuska tuntui heistä olevan tulvillaan rutontartuntaa ja jokainen pieninkin pahoinvointi näytti heistä siltä.
Ei luottamus Jumalaan eikä uskominen kohtaloon, ei rohkeus eikä alistuminen, ei epäitsekkäisyys eikä huoleton välinpitämättömyys olleet pelastaneet asukkaita tuosta alituisesti uudistuvasta pelosta, että näkymätön ja kavala vihollinen niittää heidät maahan. Ja nyt tuntui rutto todellakin saapuneen jo heidän ovilleen. Se oli aluksi mennyt pajan viereiseen tupaan. Huhuttiin rouva Garthin tuoneen sen mukanaan Carlislesta ja nyt oli hänen poikansa sairastunut.
Seppä oli palannut kotiinsa heti sen jälkeen kuin Rotha oli eronnut hänestä. Hänen äitinsäkin oli jo tullut ja kertoi pojalleen kaiken, mitä hän oli kuullut rutosta. Tämän hän teki kääntääkseen pojan huomion pois niistä asioista, joiden hän tiesi poikaa enimmin vaivaavan — oikeudenistunnosta ja siitä, kuinka se oli päättynyt. Hänen tarkoituksensa onnistui liiankin hyvin.
Garth kuunteli häntä vaieten ja lähti sitten äreänä pajaan.
"Olen niin sairas, etten voi työskennellä tänään", sanoi hän tullen takaisin puolen tunnin kuluttua.
Hänen äitinsä siirsi lavitsan takan ääreen ja järjesti pielukset, että poika voisi laskeutua levolle.
Mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa. Hän palasi alasimen ääreen ja työskenteli niin kovasti, että hiki virtasi hänen otsaltaan. Sitten hän palasi tupaan.
"Suutani kuivaa niin kummallisesti tänään", sanoi hän; "etkö sanonut sitä yhdeksi merkiksi?"
"Tyhmyyksiä, poika, olet vain kuumissasi työstäsi."
Garth palasi vielä kerran pajaan ja työskenteli siellä aavistusten kiduttamana, kunnes hänen kaikki vaatteensa olivat ihan märkinä hiestä. Sitten hän palasi tupaan jälleen.
"Kuinka ohimoni jyskyttävätkään", sanoi hän; "sanoit varmasti jyskyttäviä ohimoita yhdeksi merkiksi, ja minun ohimoni jyskyttävät."
"Vaiti siinä; olet nyt vain saanut jotakin päähäsi."
"Valtimonikin lyö hurjasti, äiti. Sanoit sitäkin joksikin merkiksi. Älä kielläkään sitä. Olen aivan varma siitä, olen aivan varma siitä, ja valtimoni lyö hurjasti. Voisin kärsiä kuivan suun ja jyskyttävät ohimot, ellei valtimoni löisi niin kovasti."
"Mene tiehesi, tyhmeliini. Mitä sinä nyt oikeastaan kuvitteletkaan?"
Nyt ei puuttunut muuta kuin ajettuneet rauhaset, että oireet olisivat olleet täydelliset.
Garth palasi alasimen ääreen vieläkin kerran. Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan ja kävivät pian yhtä punaisiksi kuin rauta, jota hän takoi. Hän kirosi poikaa, joka auttoi häntä, lyöden poikaa kovasti. Hän huusi kuin hullu ja heitti vasaran kädestään joka kolmannella lyönnillä. Poika säikähti ja hiipi kotiinsa. Hetken mielijohteesta repi Garth paitansa rinnan auki ja työnsi vasemman kätensä oikeaan kainalokuoppaansa. Nyt hän ei enää epäillyt. Hän tuli hyvin surulliseksi ja menetti kokonaan rohkeutensa. Hänen jokainen jäsenensä vapisi vilusta huolimatta hikoilemisesta, ja viime kerran palasi seppä nyt tupaan.
"En välittäisi kuivasta suustani enkä jyskyttävistä ohimoistani, äiti, en ollenkaan, enkä hurjasti lyövästä valtimostanikaan, mutta ah, äiti, rauhanenkin on ajettunut, niin, se on ajettunut. Olen tuomittu mies, tuomittu mies. On hyödytöntä kieltääkään sitä. Olen kuoleman oma, sellainen on totuus, sellainen on totuus, äiti."
Ja silloin laski tauti, olipa se sitten ruttoa tahi jotakin muuta kuumetta, kuuman kätensä sepän jyskyttäville ohimoille ja seppä alkoi houria.
Pieni Betsy hiipi kotiinsa, kuten pajapoikakin, kertoen kauheita juttuja sepän taudista ja kuumehoureista.
Alussa tulivat naapurit kysymään hänen tilaansa osaksi uteliaisuudesta, mutta pääasiallisesti pelosta. Mutta rouva Garth lukitsi oven kieltäytyen avaamasta sitä uusille tulokkaille.
Tämä pakollinen eristäytyminen osoittautui pian tarpeettomaksi. Jonkun ajan kuluttua ei Garthin perheestä, äidistä eikä pojasta, välittänyt enää kukaan. Nopeammin kuin huono maine levisi Wythburnin asukkaiden keskuuteen hirveä uutinen, että vihdoinkin pitkän odotuksen jälkeen rutto, oikea rutto, oli saapunut heidän keskuuteensa.
Sepän tupa oli sillan vieressä ja päästäkseen tien varrella sijaitsevaan markkinapaikkaan täytyi ihmisten sivuuttaa se vähemmän kuin viidenkymmenen metrin päässä. Oli todellakin surkeaa katsella kaikkia niitä temppuja tartunnan karttamiseksi, joihin muutamat sellaisetkin turvautuivat, jotka sanoivat luottavansa Jumalan tahtoon ehdottomasti. He tuomitsivat itsensä vankeuteen omiin koteihinsa tahi luopuivat Gaskarthin matkoistaan tahi tekivät penikulman pituisen mutkan erään kukkulan yli voidakseen päästä joutumasta saastutetun asunnon läheisyyteen.
Kolmen päivän juoruamisen ja otaksumisien jälkeen ei piirikunnassa ollut ainoatakaan sielua, joka olisi uskaltanut mennä viidenkymmenen metrin päähän asunnosta, jossa ruton luultiin raivoavan. Sinne ei tullut ainoatakaan lääkäriä, sillä sellaista ei sinne oltu kutsuttukaan. Ne, jotka toivat sinne elintarpeita, jättivät ne kauas tielle ilmoittaen huutaen asukkaille tuomisistaan.
Rouva Garth istui yksinään tuvassa sairaan poikansa luona ja jos joku olisi voinut nähdä hänet siellä yksinäisyydessä ja hylätyssä tilassaan, ehkä hänestä tämä nainen, joka muista tavallisesti tuntui kovalta kuin pii, nyt olisi näyttänyt pehminneen, surussaan. Kun kuumehoureet lakkasivat ja Garth palasi tajuihinsa, vaikka hänellä oli vieläkin kuumetta, valitti hänen äitinsä heidän hylättyä tilaansa.
"Kukaan ei tule katsomaan meitä, Joe, ei kukaan. Siitä nähdään, millaisia naapurit oikeastaan ovat, poikaseni. He antaisivat mielellään meidän kuolla, meidän molempien; he antaisivat meidän kuolla tänne yksinäisyyteen eikä kukaan tulisi meitä katsomaan."
"Yksinäisyyteenkö, äiti? Sanoitko yksinäisyyteen?" kysyi seppä. "Emme ole enää yksinämme, äiti. Joku on tullut meitä katsomaan."
Rouva Garth katsoi hämmästyneenä ympärilleen kääntyen puoleksi istuimellaan.
"Äiti", sanoi seppä, "etkö milloinkaan rukoile?"
"Hiljaa, poikaseni, hiljaa", sanoi rouva Garth nyyhkyttäen.
"Etkö milloinkaan rukoile, äiti?" toisti seppä kuumeisin silmin katkonaisella äänellä.
"Hiljaa, Joe, hiljaa!"
"Äiti, olemme viettäneet melko huonoa elämää, sinä ja minä, mutta ehkä
Jumala sentään voisi antaa meille anteeksi."
"Tuki nyt suusi, poikaseni, kuuletko!" Rouva Garth rupesi pöyhimään vuodevaatteita käärien ne poikansa ympärille.
Poika käänsi kokonaan kasvonsa häneen päin ja heidän katseensa yhtyivät.
"Älä katso minuun noin", sanoi äiti koettaen karttaa hänen katsettaan. "Mikä sinulle nyt on tullut, Joe, koska näytät tuollaiselta ja puhut niin kummallisesti?"
"Mikäkö minun on, äiti? Sanonko sen sinulle? Kuolema lähestyy minua, äiti; kuolema, eikä mikään muu."
"Älä sano niin, Joe-poikaseni."
Vanha nainen hautasi kasvonsa esiliinaansa ja nyyhkytti.
Garth katseli häntä kyyneleenkään ilmestymättä hänen avoimiin silmiinsä.
"Äiti", sanoi miesraukka jälleen heikolla katkonaisella äänellään, "äiti, etkö milloinkaan rukoile?"
Rouva Garth paljasti päänsä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat aivan märät, hän heilutteli ruumistaan ja vaikeroi.
"Kyllä, poikaseni, muistan rukoilleeni ollessani pienen pieni tyttö. Minulla oli punaiset posket silloin ja oma vanha äitini suuteli minua usein siihen aikaan. Niin, se on totta. Menimme kirkkoon sunnuntai-aamuisin, kun kaikki kellot soivat. Niin, muistan sen, poikaseni, mutta siitä on niin pitkälti aikaa."
Päivä oli pilvinen ja synkkä. Tuuli kiihtyi hämärissä ja joskus kuulosti sen surullinen humina kiertävän rakennusta. Jokikin, nyt tulviva ja kohiseva, joka virtasi läheisen sillan alitse, yhtyi siihen valittavalla äänellään ikuisella matkallaan kaukaiseen valtamereen.
Mutta sepän tuvassa kiiruhti toinen kulkija vielä nopeammasti vielä kaukaisempaa merta kohti. Ilta pimeni ja Garth heittelehti vuoteellaan. Hänen äitinsä heilutteli ruumistaan hänen vieressään. Muuten oli kaikki hiljaista.
Sitten kuului tieltä askelia ja oveen koputettiin. Seppä koetti kohottaa päätään ja kuunnella. Rouva Garthkin lakkasi liikuttamasta ruumistaan ja vaikeroimasta.
"Kukahan siellä mahtaneekaan olla?" kuiskasi seppä.
"Anna heidän olla siellä missä he ovat, keitä he sitten lienevätkään", mumisi hänen äitinsä liikkumatta paikaltaan.
Mutta oveen koputettiin jälleen.
"Ei, äiti, ei; nyt on jo niin myöhäinen, että —"
Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun salpa kohosi ja Rotha Stagg tuli tupaan.
"Tulin tänne auttamaan teitä hoitamisessa, jos vain sallitte", sanoi hän sairaalle.
Garth katsoi häneen hetkisen vakavasti. Kaikki hänen kasvojensa lihakset värähtelivät. Hänen kasvonsa ilmaisivat häpeää, pelkoa, kauhua ja kaikenlaisia muita tunteita, mutta eivät iloa eivätkä kiitollisuutta. Sitten hän koetti kääntää heikon ruumiinsa poispäin, mutta ei jaksanut. Päänsä hän kuitenkin onnistui kääntämään seinään päin.
"Minusta tuntuu sopivammalta, että ihmiset odottaisivat, kunnes heitä pyydetään", mumisi rouva Garth katsoen lattiaan.
Rotha riisui yltään huivit, joihin hän oli kietoutunut kylmän vuoksi, heittäen ne tuolin selustalle. Sitten hän kohensi tulta saaden sen palamaan kirkkaasti, sillä huoneessa ei ollut muuta valoa. Korupeite, joka sairaan heittelemisestä oli siirtynyt syrjään, levitettiin uudestaan sairaan jaloille. Kumartuen vuoteen yli kohotti hän hellästi sairaan pään käsivarrelleen suoristaessaan hänen pielustaan. Mutta seppä ei katsonut kertaakaan häneen.
Rouva Garth heilutteli vielä ruumistaan istuessaan lavitsallaan. "Ihmisten pitäisi odottaa, kunnes heitä kutsutaan", mumisi hän jälleen, mutta hänen sanansa hukkuivat tukahdutettuun nyyhkytykseen.
Rotha sytytti kynttilän, jonka hän löysi jostakin läheisyydestä, meni viereiseen keittiöön, otti sen nurkkakaapista ruukullisen kaurasuurimoita, palasi takan ääreen ja haki esille pienen padan. Parin minuutin kuluttua kiehua porisi jo jotakin hiilloksella.
Rouva Garth katseli hänen liikkeitään hyvin tarkkaavaisesti.
Hetkisen kuluttua palasi tyttö jälleen sairaan viereen kulho kädessään.
"Syökää vähän tätä, herra Garth", sanoi hän. "Suunne on varmaankin aivan kuiva."
"Kuinka sen tiedätte?" mumisi seppä kohottaen vihdoinkin katsettaan.
Rotha ei vastannut, painoi vain kylmällä kädellään sepän polttavaa otsaa. Mutta seppä käski häntä viittauksella ottamaan pois kätensä ja Rotha totteli.
"Se voi olla vaarallista — se voi olla hyvin vaarallista teille, tyttö", sanoi hän kuiskaten, hengähtäen joka sanan välissä.
Rotha hymyili, laski kätensä jälleen otsalle ja siveli pois kostean tukan hänen märältä ohimoltaan.
Rouva Garth nousi istuimeltaan vuoteen vierestä ja horjui takan ääreen.
Siellä istuutui hän matalalle jakkaralle peittäen esiliinallaan päänsä.
Kohottaen jälleen seppää pielusten varasta työnsi Rotha lusikallisen kauralientä hänen polttavien huuliensa väliin. Seppä oli lastakin taipuvaisempi nyt ja salli Rothan noudattaa tahtoaan.
Katsottuaan Rothaan surullisesti hetkisen sanoi hän kääntäen silmänsä muualle:
"Teillä on tarpeeksi omiakin huolia, Rotha, teidän tarvitsematta tulla tänne ottamaan osaa meidän — minun ja äidin vaivoihin."
"Niin onkin", vastasi Rotha ja hänen iloiset kasvonsa synkistyivät.
"Ajavatko he hänet maanpakoon?" kysyi seppä hengittäen kiivaasti. "Äiti sanoo niin. Tuomitaanko hänet maanpakoon?"
"Kyllä ehkä, mutta johonkin toiseen parempaan maahan", sanoi Rotha taivuttaen päätään.
Garth katsoi kysyvästi häntä kasvoihin. Hänen äitinsä liikahteli jakkarallaan.
"Miten niin, miten niin?" kysyi seppä hypistellen hermostuneesti peitettään.
"Miksi kiusaat häntä, tyttö?" sanoi rouva Garth kääntyen heihin päin.
"Makaa sinä vain, poikani, hiljaa paikoillasi."
"Äiti", sanoi Garth taivuttaen päätään taaksepäin, mutta siirtämättä hetkeksikään päättäväistä katsettaan Rothan kasvoista, "mitä hän tarkoittaa?"
"Hiljaa, Joe."
"Mitä hän tarkoittaa, äiti?"
"Hiljaa. Ei pidä milloinkaan välittää sellaisista ihmisistä, jotka pyytämättä sekaantuvat toisten asioihin."
Rouva Garth puhui äreästi, nousi jakkaraltaan ja asettui Rothan ja vuoteen väliin.
Garthin avoimet silmät olivat vieläkin kuin kiinniliimatut Rothan kasvoihin.
"Viis siitä, vaikka häntä ei ole pyydettykään", sano: hän; "mutta mitä hän tarkoittaa, äiti? Millaista valhetta hän on tullut kertomaan meille?"
"En mitään valhetta, herra Garth", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.
"Ralph ja isä on tuomittu kuolemaan ja he ovat viattomat."
"Ole vaiti ja mene tiehesi", mumisi rouva Garth työntäen tytön syrjään kyynärpäällään.
Seppä tuijotti häneen ja veti kovasti henkeä keuhkoihinsa.
"Se on valhetta, äiti; sano hänelle, että se on valhetta."
"Jumala tietää sen olevan totta", huudahti Rotha kiihkeästi.
"Sanokaa, että minä uskoin sen", sanoi Garth kohottautuen vaikeasti kyynärpäänsä varaan ja tuijottaen kauhistuneena Rothaan. "Sanokaa minun uskoneen, että ne houkkiot ovat tuominneet heidät kuolemaan rikoksesta, jota he eivät milloinkaan ole tehneet — eivät milloinkaan; sanokaa minun uskoneen sen — mutta se on valhetta eikä mitään muuta. Tyttö, tyttö, kuinka voitte tulla valhe huulillanne kuolevan miehen luokse? Miten julma te olettekaan! Ettekö ollenkaan sääli kuolevaa miesraukkaa?"
Kyyneleet virtasivat Rothan poskille. Rouva Garth istuutui jälleen jakkaralleen ja heilutteli ruumistaan sinne tänne vaikeroiden.
Seppä katsoi toisesta toiseen hien helmeillessä suurina pisaroina hänen otsallaan.
Sitten hän huusi hirveästi. Hänen kasvonsa olivat kauheasti vääntyneet.
"Se on siis totta!" huusi hän kaatuen takaisin vuoteelleen, jossa hän kiemurteli kovissa tuskissa.
Seppä makasi koko yön polttavassa kuumeessa ja houraili hirveästi.
Tuuli vinkui tuvan nurkissa ja toisen kanssavaeltajan ääni, sillan alitse virtaavan joen, rikkoi hiljaisuuden silloin kun sairas oli rauhallisempi ja kun ei tuulikaan ulvonut.
Nyt ei ollut tulta ainoassakaan kynttilässä, mutta takassa palavat turpeet valaisivat kirkkaasti huoneen. Rouva Garth istui sen ääressä nostamatta katsettaan tuskin kertaakaan.
Hänen poikansa huusi hänelle alituisesti pienen lapsen heikolla äänellä. Silloin värisytti vanhaa naista, hän kumartui itkien tulta kohti ja veteli haikuja pienestä mustasta piipustaan.
Seppä kiemurteli tuntikausia vuoteellaan niin hirveissä tuskissa, ettei niitä voida kuvaillakaan. Hän näytti houriossaan muistavan pilkkaavat sanansa ja se vain lisäsi hänen sieluntuskiaan.
Alaston ihmissielu seisoi siinä vastakkain kuoleman kanssa taistellen sillä aikaa jonkun näkymättömän vihollisen kanssa. Siinä eivät auttaneet enää minkäänlaiset verukkeet.
Voi tätä kauheata synkkää yötä, jolloin tuulen ulvonta ja virtaavan joen toivoton kohina sekaantuivat kurjan, hylätyn ja toivottoman ihmissielun alituisesti toistuviin huutoihin! Olivatko sen mustat siivet pimittäneet ikuisiksi ajoiksi maailman?
Ei. Päivä alkoi vihdoinkin sarastaa. Heikko valojuova hiipi hiljaa huoneeseen pienestä ikkunasta, jossa ei ollut verhoja.
Silloin nousi Garth istualleen vuoteessaan.
"Antakaa minulle paperia — paperia ja kynä pian, no pian nyt!" huusi hän.
"Mitä haluaisitte kirjoittaa, Joe?" kysyi Rotha.
"Haluan kirjoittaa hänelle — Ralphille. Ralph Raylle", sanoi hän aivan muuttuneella äänellä.
Rotha riensi keittiön kirstun luo avaten sen. Muutamassa sivuosastossa oli kyniä ja paperiakin. Hän palasi laskien ne sairaan eteen.
Mutta seppä oli jälleen menettänyt tajuntansa.
Rotha katsoi häntä kasvoihin. Sepän silmät eivät näyttäneet näkevän mitään.
"Paperia ja kynä!" huusi hän jälleen vielä kiihkeämmästi.
Rotha pisti kynän hänen käteensä ja työnsi paperin hänen eteensä.
"Mitä tähän on kirjoitettu?" huusi seppä viitaten valkoiseen paperiin.
"Siihenhän on kirjoitettu jotakin punaisella."
"Mihin?"
"Tähän, joka paikkaan."
Kynä putosi hänen voimattomista sormistaan.
"Voidaanko ajatella kauheampaa kuin että he haluavat vangita kuolevan miehen!" sanoi hän. "Tuskin voisitte ajatella, että heillä on siihen sydäntä, noilla ihmisillä. Niin, tuskin voisitte ajatella sitä, vai mitä?" sanoi hän kiinnittäen lasimaisen katseensa Rothan kasvoihin.
"Ehkä he eivät tiedä sitä", Rotha vastasi lohduttavasti koettaen painaa sepän takaisin pielukselle.
"Se on totta", mumisi seppä; "ehkä he eivät tiedäkään, kuinka sairas olen."
Samalla huomasi hän äitinsä muodottoman vartalon takan ääressä. Tarttuen Rothan käsivarteen toisella kädellään viittasi hän äitiinsä toisella ja sanoi melko voimakkaasti:
"Olen päässyt perille hänen juonistaan, niin, olen päässyt niistä perille."
Sitten hän nauroi, kunnes Rothasta tuntui, että veri hyytyi suonissa.
Kun kirkas auringonvalo virtasi pieneen huoneeseen, oli Garth vaipunut syvään uneen.
XLVIII.
"SAMMU, SAMMU, LYHYT KYNTTILÄ!"
Kun kello löi kahdeksan, heitti Rotha huivit hartioilleen ja kiiruhti tielle.
Kääntyessään Shoulthwaiten kujalle tapasi hän Willy Rayn. "Tulin sinua vastaan", sanoi Willy lähestyessään.
"Älä tule lähemmäksi", sanoi Rotha viitaten torjuvasti kädellään.
"Tiedät missä olen ollut. Pysähdy siihen, olet jo tarpeeksi lähellä."
"Joutavia, Rotha!" sanoi Willy tullen hänen luokseen ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen. Kosketus ilmaisi luottamusta.
"Huomenna on määräpäivä", lisäsi Willy muuttuneella äänellä. "Lähden
Carlisleen puolenpäivän tienoissa, siis neljän tunnin kuluttua."
"Etkö voisi siirtää matkaasi vielä neljäksi tunniksi?" kysyi Rotha.
"Voin, jos haluat, mutta miksi?"
"En tiedä, tarkoitan, etten voi sanoa, mutta odota neljään asti, rukoilen sinua."
Tyttö puhui hyvin vakavasti.
"No, minä odotan", sanoi Willy hetkisen kuluttua.
"Ja lupaat kohdata minut sillalla pajan vieressä?" sanoi Rotha.
Willy nyökäytti myöntävästi päätään.
"Juuri neljän aikaan siis", sanoi hän.
"Tulin vain pyytämään tätä sinulta. Nyt pitää minun palata takaisin."
"Rotha, sananen vielä. Mitä sinulla on tekemistä noiden Garthien kanssa? Koskevatko toimesi jotenkin isääsi ja Ralphia?"
"Sanon sen sinulle sillalla", vastasi Rotha siirtyen sivulle.
"Kaikki ihmiset kummastelevat, että menet sinne", sanoi Willy.
"Minulla on siihen pätevämmät syyt kuin kukaan osaa arvatakaan", vastasi Rotha.
"Ja lujempi usko ja jalompi sydän", lisäsi Willy tunteellisesti kääntäen pois päänsä.
Garth nukkui vielä Rothan palatessa tupaan. Talviauringon vaaleat säteet tunkeutuivat heikosti pienestä ikkunasta huoneeseen. Ne sattuivat vuoteeseen ja valaisivat nukkuvan sairaan sinertävät silmäluomet ja värittömät huulet.
Tuli oli melkein sammunut. Vain muudan hiiltynyt oksa ja kostea turvepalanen savusivat vielä takan harmaassa tuhkassa.
Rothan tullessa tupaan nousi rouva Garth tuoliltaan, jolla hän oli istunut koko yön. Hänen kasvoissaan oli kummallinen ilme. Pitkien tuntien kuluessa oli hän mielessään hautonut vaikeasti ratkaistavaa arvoitusta, jota hän ei kyennyt selittämään, ja hänen kasvojensa ilmeestä voitiin nähdä, kuinka se saattoi hänet ymmälle. Vetäen tytön sivulle hän sanoi käheästi kuiskaten:
"Sano minulle, luuletko pojan puhuvan totta?"
"Isästä ja Ralphistako?" kysyi Rotha.
"Ei vaan hänestä itsestään. Luuletko hänen kuolevan?"
Rotha taivutti päänsä.
"Sano minulle, luuletko niin?"
Rotha ei vieläkään vastannut. Rouva Garth katsoi tutkivasti häntä kasvoihin ja kuin vastaukseksi lausumattomaan vastaukseen hän kuiskasi kiihkeästi:
"Se ei ole totta. Hän työskentelee jo alasimensa ääressä huomenna. Miksi olet tullut tänne kalpeine kasvoinesi? Itketkö sinä? Miksi, sano se minulle?"
Ja vanha nainen tarttui tyttöä olkapäihin pudistaen häntä kovasti.
Rotha ei vastannut. Rouva Garthin kasvojen hämmentynyt ilme kävi nyt yhä selvemmäksi, mutta kääntyessään syrjään hän mumisi jälleen hyvin päättäväisesti:
"Hän työskentelee alasimensa ääressä jo huomenna, aivan varmasti."
Seppä heräsi tyynenä kuin lapsi. Kun hän katsoi Rothaan, pehmenivät hänen riutuneet kasvonsa jonkinlaisesta hymyn tapaisesta. Sitten ne synkistyivät jälleen ja kerran vielä käänsi hän kasvonsa seinään päin.
Ja nyt alkoivat tunnit Rothan mielestä kulua hirmuista vauhtia. Jokainen hetki niistä oli niin kallisarvoinen hänelle kuin hänen oma sydänverensä. Kuinka mitättömän vähän tunteja olikaan enää huomiseen! Asiaa, mitä varten hän oikeastaan oli tullut tänne, ei oltu vieläkään toimitettu. Synkkä toivottomuuden tunne lamautti hänen mielensä.
Rotha hoiti sairasta huolellisesti ja hellästi, ja kun sairas joskus vaipui levottomaan uneen, istui Rotha liikkumattomana ristissä käsin katsoen ikkunasta tielle. Kaikki oli hiljaista, synkkää, kylmää ja väsyttävää. Tuuli oli tyyntynyt melkein kokonaan eikä jokikaan kohissut enää niin kovasti. Laakson toisella laidalla kaivoi joku nainen perunoita pellosta. Muita inhimillisiä olentoja ei ollut näkyvissä.
Siten kuluivat tunnit. Kerran heräsi Garth näyttäen levottomalta ja katsellen tarkkaavaisesti ympärilleen. Hänen äitinsä istui tavallisella paikallaan nähtävästi nukuksissa. Seppä tarttui Rothan hameeseen ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Rotha totteli heikon toivon syttyessä hänen rinnassaan. Mutta juuri silloin rouva Garth liikahti tuolissaan kääntäen kasvonsa heihin päin. Seppä veti takaisin kätensä ja painoi puoleksi kohotetun päänsä alas.
Rouva Garth nousi puolenpäivän tienoissa ja poistui huoneesta. Hänen poikansa näytti nukkuvan, mutta hän pitikin tarkasti silmällä jokaista liikettä. Hän tarttui jälleen Rothan hameeseen ja yritti puhua, mutta rouva Garth palasikin hetkisen kuluttua eikä mitään ehditty sanoa.
Rothan rohkeus lannistui. Tuntui aivan siltä kuin hän tuntikausia olisi ryöminyt jotakin toivonsädettä kohti, joka pakeni yhä kauemmaksi.
Alkoi vähitellen hämärtää eikä vieläkään oltu saatu aikaan mitään. Sitten kello löi neljä ja Rotha kietoi kerran vielä huivin ympärilleen kävellen sillalle.
Willy oli siellä satuloitu hevonen rinnallaan.
"Näytät väsyneeltä ja masentuneelta, Rotha", sanoi hän.
"Voitko siirtää matkaasi vielä neljä tuntia?" kysyi Rotha.
"Kahdeksaanko asti? Silloin saan mukautua pitkään ja kylmään öiseen ratsastukseen", vastasi Willy.
"Niin kyllä, mutta sinä voit viipyä kahdeksaan, voithan?"
"Tiedät matkani tarkoituksen. Jumala tietää, etten matkusta sinne ollakseni läsnä viime kohtauksessa heti auringonnousun jälkeen."
"Haluat tavata häntä vielä viime kerran. Niin, mutta odota kello kahdeksaan. En pyydä tätä turhan vuoksi, Willy. En millään muotoa tällaisena vakavana hetkenä."
"No, minä odotan."
Hän luki selvästi tytön surullisista kasvoista tämän tarkoituksen. He erosivat.
Kun Rotha palasi sairaan huoneeseen, oli sytytetty kynttilä ja asetettu vuoteen viereiselle pöydälle. Rouva Garth istui vielä kumarruksissa takan ääressä. Seppä oli hereillään. Kun hän kohotti katseensa tytön kasvoihin, näki Rotha niissä saman tarkkaavaisen ja levottoman ilmeen kuin ennenkin.
"Luenko teille jotakin, herra Garth?" kysyi hän ottaen samalla suuren kirjan katonrajasta hyllyltä. Raamattuhan se oli, tomuinen ruosteisine hakasineen eikä siihen nähtävästi oltu koskettu vuosikausiin.
"Rotha", sanoi seppä, "lukekaa minulle synneistä, jotka olivat veripunaiset, mutta jotka muuttuivat lumivalkoisiksi."
Tyttö haki sen kohdan. Hän luki ääneen täyteläisellä pehmeällä äänellään, joka oli kuin tuulen huminaa korkeassa kaislikossa. Sanat olisivat ehkä voineet lohduttaa jotakin toista miestä ja tytön ääni olisi ehkä vaikuttanut kuin viileä käsi polttavalla otsalla, mutta eivät sanat eikä ääni suoneet Garthille lohdutusta. Hänen mielensä tuntui olevan niin levoton kuin myrskyn myllertämä meri.
Vihdoin ojensi hän heikon kätensä koskettaen tyttöä käsivarteen.
"Olen tehnyt erään veripunaisen synnin", sanoi hän, mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, nousi rouva Garth ja kääntyi häneen päin luoden häneen varoittavan silmäyksen.
Oli ilmeistä, että seppä, ellei rouva Garth olisi ollut läsnä, olisi tunnustanut kaiken sen, mitä Rotha ennen kaikkea muuta halusi tietää.
Sitten Rotha jatkoi lukemistaan. Hän luki tuhlaajapojasta ja hänestä, joka ei halunnut tuomita syntistä naista. Hetki oli juhlallinen ja hirveä. Tytön kuvaamattoman syvä ääni, joka silloin tällöin, hiljeni vienoksi valitukseksi ja sitten jälleen kohosi läpitunkevaksi huudoksi, tunkeutui sanojen kanssa kuin nuoli kuolevan miehen sydämeen. Hän ei kuitenkaan saanut rauhaa. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi jäätävä kylmyys eikä mikään tuli levittänyt sinne lämpöään. Hänen kasvonsa näyttivät levottoman vakavilta, kun hän erään väliajan kuluessa sanoi:
"En voi saada rauhaa mielelleni, Rotha, ennenkuin kerron teille jotakin, mikä painaa kuin rautapaino sydäntäni."
"Vaikene, poika, ja nuku! Olet varmasti aivan terve huomenna", sanoi rouva Garth äreästi murahtaen.
"Äiti, äiti", huusi Garth surkean pyytävästi ja moittivasti, "milloin huomaatkaan, kuinka sairas olen?"
"Hiljaa, poika; parantumisesi edistyy nopeasti. Saat olla aivan varma siitä, että huomenna jälleen seisot jo alasimesi ääressä."
"Niinkö, äiti", vastasi seppä kohottautuen vaivalloisesti ja katsoa tuijottaen äitiinsä uhmaavasti; "niin, äiti, mutta vain iankaikkisen tulen ääressä, jos saan kuolla tämä hirveä synti omallatunnollani."
Huolimatta itsepetoksestaan oli naisen sielukin kauan taistellut omaa salaista tuskaansa vastaan, ja kun hän nyt kuuli pojan sanat, tasoittuivat hänen kasvojensa tuimat rypyt ja hän käänsi pois päänsä vielä kerran.
Rotha tunsi hetken vihdoinkin koittaneen. Hänen täytyi puhua nyt tahi ei milloinkaan. Ainoa toivo kahdelle viattomalle miehelle, joiden oli kuoltava uuden päivän koittaessa, sisältyi tähän hetkeen.
"Herra Garth", aloitti hän epäröiden, "jos jokin synti painaa raskaasti omaatuntoanne, on parasta, että tunnustatte sen Jumalalle ja heittäydytte taivaallisen isänne armoille."
Ja kooten voimiaan hän jatkoi: "Ja jos se on jokin synkkä salaisuus, joka koskee muitakin kuin teitä — jos muut saavat kärsiä tahi jo kärsivät senvuoksi — jos asian laita on niin, pyydän teitä niin totta kuin luotatte jumalalliseen armoon tunnustamaan sen nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä — vapauttakaa raskautettu sydämenne siitä — älkää antako sen hautautua sinne, että se tulisi julki vasta viimeisellä tuomiolla, jolloin jokainen inhimillinen teko, olipa se sitten kuinka salainen tahansa, paljastetaan Herralle, että palkka siitä maksettaisiin iankaikkisesta iankaikkiseen."
Rotha oli noussut seisoalleen. Nojautuen vuoteen yli painoi hän toisella kädellään kuvaamattoman tuskallisesti rintaansa ja tarttui toisella suonenvedontapaisesti sepän käteen.
"Ah, rukoilen teitä", jatkoi hän, "tunnustamaan sen, mikä painaa sydäntänne, itsenne ja muiden vuoksi. Älkää tuhlatko kalliita hetkiä. Tunnustakaa totuus vihdoinkin, lopultakin! Antakaa sitten Jumalan tehdä itsellenne mitä hän haluaa. Älkää viekö tätä syntiä kanssanne viimeiselle tuomiolle. Siunattu, tuhat kertaa siunattu, on katuvan sydämen tunnustus. Jumala kuulee sen kyllä."
Garth katsoi tytön innoittuneihin kasvoihin.
"En voi nähdä tietäni selvästi", sanoi hän. "Olen kuin ihminen, joka hapuilee eteenpäin Legberthwaiten tunnelin keskikohdalla. Valo takanani himmenee yhä enemmän enkä vieläkään näe valon pilkahdustakaan edestäni. En ole vielä ehtinyt synkimpään pimeyteen, en ollenkaan."
"Vieras koputtaa sydämenne oveen, herra Garth. Ettekö halua avata sitä hänelle?" Sitten muuttaen ääntään Rotha lisäsi: "Huomenna päivän koittaessa kuolee kaksi miestä Carlislessa — isäni ja Ralph Ray — ja he ovat viattomat."
"Niin, se on totta", sanoi seppä vihdoinkin muserrettuna.
Jo koettaen vielä kerran kohottautua kyynärpäänsä varaan huusi hän:
"Äiti, kerro hänelle, että minä sen tein eikä Ralph. Kerro heille kaikille, että minä yksin olen syyllinen. Ilmoita heille, että minun oli pakko tehdä se niin totta kuin Jumala on tuomarini."
Vanha nainen ponnahti seisoalleen ja kumartuen lähemmäksi poikaansa hän kuiskasi:
"Sinä hullu! Mitä sinä nyt sanoitkaan?"
"Äiti, rakas äiti, äiti", huusi seppä, "ajattele mitä teet, ajattele minut seisomassa, kuten minun pian pitää seisoa — hyvin pian — Jumalan kasvojen edessä tämä kauhea rikos omallatunnollani! Anna minun vapautua siitä ikuisiksi ajoiksi. Älä koetakaan houkutella minua salaamaan sitä. Rotha, rukoilkaa häntä, rukoilkaa häntä, ettei hän antaisi minun mennä Jumalan kasvojen eteen näin suurissa omantunnontuskissa, tällainen veripunainen synti tunnollani!"
Garth hengitti läähättäen. Hetki oli hirveä. Rotha laskeutui polvilleen. Hän ei ollut tottunut rukoilemaan, mutta nyt virtasivat sanat hänen huuliltaan:
"Rakas Isä taivaassa", rukoili hän, "pehmitä kaikkien meidän sydämemme tänä juhlallisena hetkenä. Anna meidän ajatella kuolemattomia sielujamme. Älä salli meidän luopua iankaikkisesta autuudestamme tämän lyhyen elämän haihtuvien ilojen vuoksi. Isä, sinä tutkit kaikkien sydämet. Mikään salaisuus ei ole niin salainen, mikään teko ei ole niin hyvin piilotettu ihmisten silmältä, ettet sinä sitä näkisi ja voisi koskettaa siihen tulisormellasi. Auta meitäkin tunnustamaan syntimme sinulle. Jos olemme rikkoneet suuresti, anna meille laupeudessasi anteeksi ja suo meille rauha kuvaamattomassa hyvyydessäsi. Lähetä jokin pyhä enkelisi luoksemme nyt lohduttamaan meitä."
Ja Jumalan enkeli liiteli todellakin heidän luokseen tällä hetkellä pieneen tupaan autioiden kukkuloiden väliin.
Rotha nousi kääntyen Garthiin päin.
"Kuoleman varjon lähestyessä", sanoi hän, "vannotan teitä ilmaisemaan minulle, kuinka ja milloin teitte sen rikoksen, josta isä ja Ralph on tuomittu kuolemaan huomenna?"
Rouva Garth oli palannut kerran vielä jakkaralleen. Sepän voimat alkoivat heiketä. Hänen mielenliikutuksensa oli melkein uuvuttanut hänet. Hänen silmänsä olivat nyt täynnä kyyneliä ja kun hän puhui heikosti kuiskaten, kuultiin tukahdutettu nyyhkytys.
"Hän oli isäni", sanoi hän. "Jumala antakoon minulle anteeksi — Wilson oli isäni — ja hän jätti meidät kuolemaan nälkään, äitini ja minut — ja kun hän palasi tänne luoksemme, luulimme Ralph Rayn tuoneen hänet tänne, että hän saisi ryöstää meiltä senkin vähän, minkä omistimme."
"Jumala antakoon minullekin anteeksi", sanoi rouva Garth, "mutta siinä erehdyimme."
"Erehdyimmekö?" kysyi seppä.
"Niin, se selveni kuulustelussa", mumisi hänen äitinsä.
Garth näytti joutuvan uuden kiivaan mielenliikutuksen valtaan. Rotha kohotti kulhollisen kauralientä hänen huulilleen.
"Niin, niin, mutta kuinka se tapahtui — kuinka?"
"Hän ei kuollut tielle, jonne Ralph — Angus — kumpi sitten lienee ollutkaan, hänet kaasi, vaan nousi hetkisen kuluttua ja laahusti tupaamme — hän sanoi Rayn pukanneen hänet kumoon, jolloin hän sanoi loukkautuneensa — siinä kaikki, mitä hän sanoi. Hän tahtoi tulla luoksemme lepäämään, mutta minä paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edessä ja silloin hän kaatui. Sitten hän nousi huutaen jotakin — se oli jotakin minua koskevaa — hän sanoi minua äpäräksi, niin hän juuri sanoi. Silloin tuntui aivan siltä kuin jokin käsi takanani olisi tyrkännyt minua eteenpäin. Avasin oven ja löin häntä. En tiennyt, että minulla oli vasara kädessäni, mutta minulla oli. Hän kuoli heti."
"Entä sitten?"
"Ei mitään? — niin — myöhemmin samana yönä kannoin hänet samaan paikkaan, missä luulin häntä ensin lyödyn — siinä kaikki."
Garthin vähäiset voimat olivat nyt melkein lopussa.
"Tahtoisitteko kirjoittaa nimenne paperiin, jossa tämä kaikki on kerrottu?" kysyi Rotha kumartuen hänen ylitseen.
"Kyllä, jos siitä vain on jotakin hyötyä."
"Se voi pelastaa isän ja Ralphin hengen. Mutta äitinne pitää todistaa se oikeaksi."
"Hän tekee sen kyllä minun vuokseni", sanoi Garth heikosti. "Mitään muuta en enää häneltä pyydäkään. Hänen pitää itsensä matkustaa sinne todistamaan."
"Kyllä, kyllä", nyyhkytti murtunut nainen huojutellen ruumistaan.
Rotha otti kynän ja paperia ja kirjoitti käsialalla, josta voitiin nähdä, kuinka järkytetty hän oli:
"Täten tunnustan minä, Joseph Garth, ollen lähellä kuolemaani, mutta kuitenkin tietäen täydellisesti tekoni luonteen, murhanneeni miehen, jota nimitettiin James Wilsoniksi ja jonka kuolemasta Simeon Stagg ja Ralph Ray on nyt tuomittu kuolemaan."
"Jaksatteko nyt kirjoittaa tämän alle, Joe?" kysyi Rotha yhtä lempeästi kuin kiihkeästi.
Garth nyökäytti päätään myöntävästi. Hänet nostettiin istuvaan asentoon. Rotha levitti paperin hänen eteensä ja sitten kannatti hän selän takaa käsillään.
Seppä otti kynän voimattomaan käteensä koettaen kirjoittaa. Voi, millaisia tuskia tämä ponnistus aiheuttikaan! Voi kuinka jokainen pieni kynänveto tuntui tytön sydämessä kuin omantunnonpisto! Nimi saatiin vihdoinkin kirjoitetuksi, vaikkakin surkealla tavalla. Kuoleva mies laskettiin jälleen pieluksille.
Samassa sai hänen mielensä rauhan.
Kello löi kahdeksan.
Rotha kiiruhti tuvasta tielle ja sitten sillalle. Kuu oli juuri noussut synkän pilviröykkiön takaa. Oli pistävän kylmä.
Willy odotti hevosineen sovitulla paikalla.
"Kuinka järkytetty oletkaan, Rotha; sinähän vapiset kuin haavanlehti", sanoi hän. "Ja mihin olet jättänyt huivisi?"
"Katsohan tätä paperia", sanoi Rotha. "Näet tuskin lukea sitä täällä, mutta se on tunnustus. Se sisältää, että Joe Garth-raukka tekikin sen murhan, josta isä ja Ralph on tuomittu kuolemaan päivän koitteessa."
"Vihdoinkin! Jumalalle kiitos!" huudahti Willy.
"Ota se — pistä se poveesi — talleta se hyvin, jos kuolematon sielusi on sinulle rakas — ratsasta Carlisleen niin nopeasti kuin hevosesi voi sinut kuljettaa ja näytä se heti sheriffille."
"Onko se allekirjoitettu?"
"On."
"Ja todistettu myös?"
"Todistaja tulee sinne itse — muutamien tuntien kuluttua — vain muutamien tuntien — ja hän hakee sinut käsiinsä sieltä."
"Rotha, Jumala itse pani sinut tekemään tämän, ja hän on suonut sinulle enemmän voimia kuin väkevimmälle miehelle."
"Kuinka lyhyessä ajassa voidaan nopeimmin matkustaa Carlisleen yöllä ja kärryillä?" kysyi tyttö kiihkeästi.
"Ehkä viidessä tunnissa, jos tien jokainen kohta on tuttu."
"Ennenkuin lähdet, ratsasta senvuoksi Armbothiin ja pyydä herra Jacksonia tulemaan rattaineen tähän sillalle puolenyön tienoissa. Älä anna hänen kieltäytyä, jos hän vain ajattelee sielunsa autuutta. Ja nyt hyvästi jälleen ja Jumala suokoon sinulle nopean matkan!"
Willyllä oli takki käsivarrellaan. Hän aikoi heittää sen Rothan paljaille olkapäille.
"Ei, ei", sanoi Rotha, "olet itse sen tarpeessa. Minun pitää palata heti takaisin."
Ja hän oli poissa melkein ennenkuin Willy huomasikaan.
Willy aikoi juuri lähteä jatkamaan matkaansa, kun hän kuuli askelia takaansa. Pappi Nicholas Stevenshän sieltä tuli lyhty kädessään, valaisten sillä tietään kävellessään kotiinsa Smeathwaitestä jostakin syntymäpäiväjuhlasta. Hänen lähestyessään Willy meni häntä vastaan.
"Pysähtykää", huusi pappi, "eikö nainen, josta juuri erositte, ollut tuon Simeon Staggin tytär?"
"Juuri sama", vastasi Willy.
"Ja hän tuli ruton saastuttaman sepän talosta?"
"Hän on siellä nytkin", sanoi Willy. "Luulin teidän haluavan jakaa uskonnon lohdutusta kuolevalle miehelle — Garth on kuolemaisillaan."
"Syrjään — menkää pois — älkää koskeko minuun — päästäkää minut ohitsenne", kuiskasi pappi kauhuissaan ja vetäytyi etemmäksi takista, jota Willy kantoi käsivarrellaan.
Rotha pääsi tupaan jälleen melkein ennenkuin kukaan oli häntä kaivannutkaan.
Joe nukahti silloin tällöin. Hänen äitinsä huokaili ja vaikeroi vuorotellen. Hänen ryppyiset kasvonsa, joiden kova ilme oli nyt pehmennyt, tarjosivat toivottoman näyn. Kun Rotha tuli hänen viereensä, kuiskasi hän:
"Poika oli väärässä, mutta en uskaltanut sanoa hänelle sitä. Tuo mies ei ollut Joen isä, vaikka hän olikin mieheni, ikävä kyllä."
Sitten nousten ja katsoen hermostuneesti poikaansa otti hän pöydältä veitsen, hiipi vuoteen viereen, viilsi pienen reiän patjanpäällykseen ja kaivoi sieltä esille likaisen ja ryppyisen paperin.
"Kuulehan, tyttö, otin tämän mieheni arkusta silloin kun hän asui teidän luonanne Fornsidessä."
Se oli ote Joen syntymätodistuksesta ja siitä nähtiin, että hän oli jonkun tuntemattoman miehen poika.
"Tiesin sen olevan hänen hallussaan. Hänen tapanaan oli aina uhata, että hän hankkii sen. Hän aikoi käyttää sitä johonkin ilkeään tarkoitukseen tavalla tahi toisella."
Rouva Garth puhui kuiskaamalla, mutta hänen äänensä häiritsi kuitenkin pojan levotonta unta. Garthin voimat vähenivät nopeasti, mutta hän oli levollisemman näköinen, kun hän jälleen avasi silmänsä.
"Luulen Jumalan antaneen minulle anteeksi suuren rikokseni", sanoi hän tyynesti, "laupiaan vapahtajamme tähden, joka ei tahtonut tuomita syntistä vaimoakaan."
Sitten alkoi hän hiljaa hyräillä kveekarien virttä:
"Veripunaiset vaikk' syntis oisi,
hän valkoisiks' kuin lumi muuttaa ne."
Oli sanomattoman liikuttavaa kuunnella hänen heikon katkonaisen äänensä ponnistavan näin viimeisiä voimiaan.
"Veisatkaa minulle, Rotha", sanoi hän keskeyttäen huoahtaakseen.
"Kyllä, Joe. Mitä minä veisaan?"
"Veisatkaa 'Oo Herra Jumalani'", vastasi seppä.
Ja kovemmin kuin virran kohina ja kiihtyvän tuulen hiljainen humina kuultiin tytön suloisen juhlallisen äänen laulavan hellästi ja kyynelten tukahduttamana seuraavan vanhan virren:
"Oo Herra Jumalani, särkynyt sydän vain on nyt osanain; kuria mulle suo, että siitä nähdä saan rakkautesi armiaan."
"Niin, niin", toisti Garth, "särkynyt sydän vain on nyt osanain."
Veisaajan ääni värähteli kovasti, kun hän jatkoi:
"Oo Herra Jumalani, vahvista mua viel', ennenkuin lepään siell' syvällä haudassain; armahda, oo Luoja suuri, sieluparkaani nyt juuri."
"Niin, sieluparkaani", mumisi seppä.
Rotha oli keskeyttänyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä.
"Siinä on vielä yksi värssy, Rotha; siinä on vielä yksi värssy."
Mutta Rotha ei voinut laulaa enempää. Silloin veisasi kuoleva mies itse heikolla äänellään huohottaen:
"Oo Herra Jumalani, väsynyt ma on, loukkaunut kivikkoon; säästä kuriltasi, kannan syntini ma sulle, rauha suo sa kiusatulle."
Hänen silmänsä näyttivät hyvin kirkkailta. Ja varmasti oli hän saavuttanut voiton vihdoinkin. Hän oli vapautunut syntitaakastaan ainiaaksi.
"Rauha suo sa kiusatulle", mumisi hän jälleen, ja kieli, joka lausui tämän rukouksen, vaikeni ikuisiksi ajoiksi.
Rotha tarttui hänen käteensä. Hänen valtimonsa löi yhä kiivaammin. Hänen kuolemansa oli kuin lampun sammuminen — liekki pieneni pienenemistään, leimahti vielä kerran ja sitten —
Kuolema, tuo laupias sovittaja — kuolema, ainoa oikea tuomari — kuolema, vääryyttä kärsineiden kostaja, — kuolema oli saapunut.
Rouva Garthin suru oli hillitön. Tämä jäykkä nainen oli niin heikko kuin pieni lapsi. Mutta alussa ei hän tahtonut uskoa aistiensa todistusta. Kumartuen vuoteen yli hän nosti puolittain ruumiin syliinsä.
"Ah, hän on kuollut, poikani on kuollut!" huusi hän. "Sano minulle, ettei hän ole kuollut, vaikka hän lepääkin niin hiljaa."
Rotha veti hänet sivulle, ja kumartuen alemmaksi hän suuteli kuolleen kylmiä, riutuneita ja kalpeita huulia.
Puoliyön tienoissa saapuivat katetut vaunut pajan vieressä sijaitsevan tuvan edustalle. John Jackson istui ajajan istuimella. Rotha ja rouva Garth nousivat vaunuihin. Sitten ne vierivät pois.
Kun he olivat kulkeneet sillan yli ja vaunujen piti kääntyä tien mutkassa, joka piilottaisi tumman tuvan heidän näkyvistään, käänsivät molemmat naiset päänsä sinnepäin ja ajattelivat ikävöiden häntä, jonka he olivat jättäneet sinne. Sitten he purskahtivat molemmat itkuun.