Mutta nyt hypppäsi hän äkkiä seisoalleen. Hän oli melkein kääpiö mieheksi ja hänen kummallisessa ruumiissaan oli jotakin äärettömän naurettavaa. Pää oli suuri ja hyvin muodostunut, ruumis paksu ja kömpelö ja jalat lyhyet ja surkastuneet. Hän oli Wythburnin opettaja ja hänen nimensä oli Monsey Laman.
Laaksolaisten mielestä oli pieni opettaja hauskin toveri, mitä he milloinkaan onnistuivat saamaan kumppanikseen lasin ääreen. Hänellä oli joku sattuva huomautus jokaiselle heistä, hän lauloi, laski leikkiä ja sinkautti silloin tällöin sanan, joka sattui, mutta ei loukannut ketään. Heidän tapanaan oli sanoa häntä "pieneksi notkeaksi ranskalaiseksi" hänen kummallisen kävelytapansa vuoksi, mikä näiden raskasjalkaisten vuoristolaisten mielestä muistutti jollakin tavoin ranskalaisen tanssinopettajan käyntiä.
Samalla kun opettaja heräsi näytti keskustelu ravintolassa olevan muuttumaisillaan iloisemmaksi. Ei ulvova lumipyrykään kuulostanut enää niin kovalta eikä hirveältä. Oven vieressä lavitsalla lepäävä laaksolainen haukotteli ja nukkui jälleen entiseen tapaansa, ja Ralphinkin luja alahuuli kävi lempeämmäksi, vaikka hän ei milloinkaan ollutkaan mikään iloinen eikä leikillinen toveri. Miehet täyttivät jälleen piippunsa ja pyysivät emännältä enemmän maustettua olutta.
"Jumala siunatkoon sen sydäntä, joka panee hyvää olutta! sanoo sananlasku. Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?" sanoi Monsey vastakkaisessa uuninloukossa istuvalle Matthewille.
"Kehu kahlaamoa vasta sitten kun olet löytänyt sen", vastasi filosoofi. "Olen aina huomannut hyvän oluen suovan hyviä päähänpistoja. Ihmisiä, jotka halveksivat hyvää olutta, pitäisi kaikkien muiden halveksia."
"Siinä tapauksessa olisitte ollut valmis hirtettäväksi jo monta vuotta sitten, isä Matthew", sanoi Monsey, "sillä olette painanut alas hyvää olutta enemmän kuin kukaan muu koko Wythburnissä."
Vanha Matthew sai nyt sietää häneen itseensä kohdistuneen naurun tällä kertaa. Mutta sen vielä kestäessä kumartui hän Ralphiin päin ja kuiskasi kuin korvatakseen tappionsa: "Hän on hyvin poikamainen, tuo pieni mies, aivan varmasti."
Ja sitten hän lisäsi tärkeän näköisenä kuin hän olisi sanonut jotakin uutta: "Häneen nähden voidaan todellakin sanoa, että kuten metsään huudetaan, niin siten sieltä vastataan."
"No, no", sanoi hän ääneen, "älkää luulkokaan, etten voi kärsiä tappiotani."
Huolimatta tästä odottamattomasta häviöstä alkoi vanhus juuri nyt näyttää, mihin hän oikeastaan kykeni. Tämä sukkela harmaaparta ei ollut milloinkaan niin onnellinen, ei näyttänyt milloinkaan niin viisaalta, ei pudistanut milloinkaan päätään niin hyväntuulisesti eikä milloinkaan iskenyt silmää niin leikillisen syvämielisesti kuin silloin, kun pieni notkea ranskalainen sanoi jonkun sukkeluuden.
Hän pyysi Monseyta laulamaan ja soittamaan viulua, sillä hän oli aivan varma siitä, ettei Monsey halua kieltäytyä.
"Pitäisikö minun laulaa, herra?" huudahti pieni mies. "Laulaa! Herra, koira saa määrätä sen asian. Jos se heiluttaa häntäänsä, suostun laulamaan, mutta ellei se tee sitä, en sittenkään voi olla hiljaa. No, Laddie, mitä siihen sanot?"
Koira vastasi tähän pyyntöön heiluttamalla innokkaasti ellei juuri erikoisen ymmärtäväisesti sitä ruumiin jäsentä, josta tällä hetkellä niin tärkeä päätös johtui. Silloin haettiin heti esille viulu muutamasta vaaleasta seinäkaapista ja hetkisen kuluttua vaimensi kielien jännittäminen ja sävelikköjen harjoitteleminen myrskyn pauhinan.
"Teidän pitää lyödä tahtia, patriarkka", sanoi Monsey.
"Eikö mitä, hyvä mies. Sinun asiasi on lyödä tahtia ja tappaa aikaa", vastasi Matthew.
"Siinä tapauksessa pitää teidän lyödä merkki tahi merkitä lyönti tahi lyödä oma merkkinne, sillä ettehän luullakseni osaa kirjoittaakaan."
Sitä kannatti todellakin katsella, kun pieni opettaja käytteli käyräänsä, löi tahtia jalallaan ja päästi silloin tällöin hurjan huudon keksiessään jonkun iloisen päähänpiston, sillä hän osasi jonkun verran improvisoidakin. Kaikki nauroivat kuunnellessaan hänen lauluaan, jossa tällä kertaa puhuttiin muutamasta isä Matthewin raukkamaisesta teosta.
Nauru ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun oveen kovasti koputettiin. Ralph hyppäsi seisoalleen.
"Sanoinhan jonkun olevan tulossa ja olkoonpa hän sitten kuka tahansa, on hän ollut täällä ennenkin."
Sanottuaan sen meni hän ovelle ja avasi sen. Laddie oli siellä ennen häntä.
"Onko Ralph Ray täällä?"
Ääni oli naisen ja se värähteli mielenliikutuksesta.
Ralph oli selin tuleen ja senvuoksi ei nainen ollut tuntenut häntä.
Mutta valo sattui sitävastoin kirkkaasti tulijan kasvoihin.
"Rotha!" sanoi Ralph. Hän veti tytön sisään ja aikoi juuri sulkea oven, kun tyttö sanoi hermostuneesti:
"Ei, älähän nyt. Seuraa minua, sillä tuolla ulkona on joku, joka haluaa puhutella sinua ja joka ei voi eikä haluakaan tulla tänne."
Hänen vaatteensa olivat aivan märät ja lumisohjun kastelemat, ja tukka oli liimautunut otsaan kiinni. Hilkka, jonka hän oli kiireesti pistänyt päähänsä, oli mennyt vinoon tuulen voimasta. Ralph olisi mielellään vienyt hänet takan ääreen, mutta hän sanoi jälleen:
"Ei vielä!" Hänen silmänsä näyttivät huolestuneilta, hämmästyneiltä ja tuskallisilta.
"Silloin lähden mukaasi heti", sanoi Ralph.
He kääntyivät. Laddie syöksyi tielle ennen heitä ja hetkisen kuluttua olivat he jo hävinneet illan pimeyteen.
IV.
HYLKIÖ.
Myrsky ei raivonnut enää niin kovasti. Lumisohjua lennättävä pyry oli lakannut, mutta tuuli puhalsi vielä kovasti ja voimakkaasti ajaen edellään suuria synkkiä pilviröykkiöitä vasta nousseen kuun ohi. Ilma oli pistävän kylmää. Rotha käveli nopeasti puhuen tuskin sanaakaan. Ralph ymmärsi heidän matkansa tarkoituksen.
"Onko hän kaukanakin?" kysyi hän.
"Ei."
Rothan ääni vapisi liikutuksesta ja kun tuuli kantoi sen Ralphin korviin, tuntui Ralphista kuin se olisi ollut täynnä surua. Mutta tyttö koetti olla näyttämättä pelkoaan.
"Ehkä hän tuntee jo olevansa parempi", sanoi hän.
Ralph paransi vauhtiaan. Koira oli juossut heidän edelleen ja hävinnyt pimeään.
"Ojenna minulle kätesi, Rotha. Lumisohju on jäätynyt ja tie on liukas."
"Älä välitä minusta, Ralph. Kävele nopeammasti. Koetan pysyä mukanasi."
Samalla kuului kovaa haukuntaa aivan läheisyydestä. Se uudistui monta kertaa, mutta sen sävy muuttui. Laddie oli tavannut jonkun ystävän.
"Hän on tulossa", sanoi Rotha pidättäen henkeään.
"Tuossa hän jo onkin."
Huudahtaen kimakasti kuin jokin haavoittunut eläinraukka, joka taas huomaa pelastuneensa omiensa joukkoon, tuli Sim juosten heitä kohti pimeässä.
"Ralph, ota minut mukaasi, ota minut mukaasi äläkä salli minun palata enää tänä iltana vuorille. En voi mennä sinne, usko minua, en voi enkä uskalla. Ota minut mukaasi, Ralph! Sääli minua äläkä halveksi minua senvuoksi, että olen tällainen avuton raukka. Tämä on melkein sellaista, että olen valmis kiroamaan mahtavaa Jumalaakin. Ah ei, en tahdo tehdä sitäkään! Voi, Ralph, Ralph!"
Miesraukka olisi vaipunut väsyksissään ja hengästyksissään Ralphin jalkoihin, mutta Ralph kannatti häntä ja puhui hänelle jyrkästi, mutta ystävällisesti.
"Rohkaiskaa mielenne, Sim, kuuletteko", sanoi hän, kun räätäli alkoi vähitellen toipua.
"Teidän ei tarvitse palata enää sinne tänä iltana. Kuinka märkä olettekaan! Teillähän ei ole ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta yllänne, mies. Teidän pitää ensin tulla kanssani Punaisen Leijonan lämpimän takkatulen ääreen ja sitten menemme —"
"Ei, ei, ei!" huusi Sim. "Ei sinnekään, ei milloinkaan! Silloin haluan mieluummin olla täällä tuulessa ja sateessa. Suostun mihin muuhun tahansa, mutta en siihen."
Ja hän katsoi olkansa yli kuin koettaen katseillaan lävistää takanaan olevan pimeyden. Ralph ymmärsi hänet. Tällä ahdistetulla miesraukalla oli vielä villempiä tovereita kuin vuorilla elävät pedot.
"Mutta te kuolette ennen aamua, ellette saa kuivia vaatteita yllenne."
Simiä värisytti ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä. Hänen laihat kätensäkin vapisivat kuin tuskasta.
"Kuolenko minä? Mutta enhän minä saa kuolla, Ralph, en ainakaan vielä."
Oliko elämässä vielä olemassa jotakin, minkä vuoksi eroaminen siitä tuntui vaikealta hänen laisestaankin hylkiöraukasta?
"Seuraan sinua siinä tapauksessa takaisin ravintolaan", sanoi hän tyynemmin.
He kääntyivät ja pitäen Simiä välissään kulkivat Ralph ja Rotha takaisin samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet. Matka ei ollut pitkä, mutta Sim horjui kuin juopunut, ja vaikka ravintolaan oli enää vain muutamia askelia, pysähtyi hän kokonaan.
"Ei, en sittenkään voi", sanoi hän, hengittäen lyhyeen ja nopeasti.
"Kas niin, Sim, tulkaa nyt vain. He antavat teille paikan uuninloukossa, lupaan sen. No, tulkaahan nyt", sanoi Ralph suostutellen.
"Olen kävellyt jo tunnin tänä-iltana tämän talon edustalla", sanoi Sim. "Kuljin edestakaisin odotellessani sinua, pelkäsin omaa varjoani, jonka ikkunoista tulviva valo aiheutti, ja piilouduin joka kerta, kun ovi aukeni tahi sulkeutui."
Ralphiakin värisytti. Hänen aavistuksensa olivat olleet tosia. Sitten hän sanoi:
"Niin, niin, mutta nyt teidän pitää tulla mukaani kuin rohkea mies ainakin. Ymmärrätte kai sen?"
Sim säpsähti kuullessaan leikkipuheen, millä Ralph oli koettanut rohkaista hänen mieltään, sillä se herätti hänessä ikäviä muistoja. Ralphkin tunsi sen.
"No, tulkaahan nyt", sanoi hän murtuneella äänellä. "Ei!" huusi Sim tarttuen molemmin käsin päähänsä. "Ne ovat pahempia kuin villit pedot. Menin tänä iltana luolaani entiseen tapaani. Tuuli puhalsi kovasti ja läpitunkevasti laaksossa, mutta tuolla vuorilla raivosi täydellinen myrsky. Ryömin sisään ja rupesin kohentelemaan vuoteeni kuivia sanajalkoja, mutta silloin alkoi sataa, ensin vettä ja sitten rakeita, jotka vihdoin muuttuivat lumisohjuksi ja pieksivät minut melkein tunnottomaksi. Ja tuuli ulvoi hirveästi yksinäisen kotini ympärillä."
Ja suurissa sieluntuskissaan alkoi hän jälleen horjahdella.
"Tämä on täydellistä tyventä siihen tuuleen verraten", jatkoi hän. "Niin, tyventä. Ja sitten alkoivat kivet vyöryä kallioilta ja sade valui virtana luolaani sen katon suurista halkeamista. Mutta jäin kuitenkin sinne lähtemättä minnekään, vaikka puro rupesi kohisemaan yhä kovemmin, kunnes se oli tulvimaisillaan yli äyräittensä. Kuulin, kuinka virtaava vesi siirteli suuria kallionlohkareita paikoiltaan. Ne vyöryivät kovasti kolisten vuoren jyrkännettä alas laaksoon, jolloin painauduin vain lähemmäksi luolan seinää. Hetkisen kuluttua kuulin susienkin rupeavan ulvomaan ja —"
"Ei, Sim, älkää nyt puhuko hullutuksia, vanha ystäväni."
"Hullutuksiako? Kuulin varmasti Lauvellenin susilauman ulvovan. Myrsky oli karkoittanut nekin luolista, joissa eivät nekään uskaltaneet oleskella tänä yönä." Simin harhaluulot näyttivät nyt aivan musertavan hänet.
"Älkää muistelko sitä enää, Sim", sanoi Ralph kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen. "Olette nyt vihdoinkin turvassa ja kaikki muuttuu vielä kerran hyväksi."
"Odotahan nyt. Ne lähestyivät minua yhä enemmän, kunnes tiesin niiden olevan ympärilläni valmiina hyökkäämään kimppuuni. Painauduin kuitenkin vain kalliota vasten, kunnes melkein tunsin niiden kuuman hengityksen kasvoillani. Vihdoin näin parin punaisen silmän loistavan minua vastaan pimeästä ja —"
"Teillä on kuumetta tänä iltana, Sim", keskeytti Ralph.
"Silloin välähti kirkas salama ja iski suoraan edessäni kallioon. Sitä seurasi sellainen jyrähdys kuin taivas olisi haljennut enkä sen jälkeen enää kuullut tuulen ulvontaa, sateen rapinaa enkä veden kohinaa, sillä luultavasti pyörryin Tultuani tajuihini koetin hapuilemalla saada selville, missä oikeastaan olin —"
"Näitte vain unta, Sim."
"Ei se ollut unta! Mihin kosketinkaan? Olin pelastunut! Jumalalle kiitos, minua ei oltu aiottu sellaisen kuoleman uhriksi. Nousin, horjuin pois luolasta ja pakenin."
Ravintolan ikkunoista tulvivan heikon kajastuksen valossa — sieltä kantautui heidän korviinsa äänekästä naurua — näki Ralph, että kyyneleet vuotivat virtanaan hermostuneen räätälin poskille. Rotha seisoi lyhyen matkan päässä heistä kädet silmillään.
"Ja vihdoin, kun ette voinut löytää minua täältä, menitte Fornsideen, että Rotha läksisi hakemaan minua", sanoi Ralph.
"Aivan niin. Älkää halveksiko minua, Ralph, älkää taivaan nimessä."
Sitten hän lisäsi rukoilevasti: "En voisi kestää sitä, Ralph."
Kyyneleet vuotivat jälleen. Hänen tuntemansa hirmuiset sieluntuskat näyttivät vihdoin kokonaan lannistavan hänet ja hän vaipui tajutonna tielle. Rotha polvistui heti jäätyneelle maalle isänsä viereen, mutta ei itkenyt.
"Meillä ei ole enää valitsemisen varaa", sanoi hän murtuneella äänellä.
"Ei olekaan", vastasi Ralph. "Anna minun kantaa hänet sisään."
* * * * *
Sittenkuin ravintolan ovi oli suljettu Ralphin poistuttua Rothan kanssa, veti vanha Matthew Branthwaite, joka oli tointunut Monseyn laulun aiheuttamasta hämmästyksestä, istuttuaan hetkisen kyynärpää polvellaan, piippu kädessään ja suu ammollaan, ryppyiset kasvonsa tarkoittavaan virnistykseen ja sanoi:
"Vai sieltäpäin se tuuli nyt puhaltaakin!"
"Puhaltakaa tuleen, vanha korppi", vastasi Monsey, "älkääkä lörpötelkö."
"Kun keltamot ovat lakanneet kukkimasta, on suuteleminen sopimatonta eikä siitä tulekaan mitään", vastasi filosoofi mietittyään hetkisen.
"Olette väärässä jälleen, suuri Salomo", sanoi Monsey. "Ralph ei ole sellainen mies, että hän hylkää tytön senvuoksi, että tytön isälle on käynyt onnettomasti."
"Tiedätkö, onko hän kihloissa tytön kanssa?"
"En."
"Ehkä laitasi ei ole sen parempi kuin meidän muidenkaan. Et luullakseni saa selvää hänestä, onko hän musta vai valkoinen."
"Satuitte olemaan kerrankin oikeassa, suuri filosoofi. Aurinko ei paista hänen lävitseen."
"Hän on vain tavallinen maankiertäjä", sanoi muudan laaksolainen kohottaen oluttuopin huulilleen. Hän oli Wythburnin seppä.
"Mitä sanoittekaan?" kysyi Monsey.
"En mitään", murahti mies äreästi.
"Vai ette mitään", sanoi Matthew.
"En ainakaan teille, enkä muillekaan"
"Ettekö ole milloinkaan kuullut vanhaa sananlaskua: 'Se, joka puhuu itselleen, puhuu hullulle'?"
Kuuntelijat nauroivat.
"Ei", toisti Matthew kääntyen opettajan puoleen. "Ralph ei tule milloinkaan menemään kihloihin räätäliroiston tyttären kanssa. Miehellähän on jo melkein hirttonuora kaulassaan. On hirmuista katsella häntä luolassaan vuoren rinteellä. Hän on kuihtunut aivan varjoksi."
"En ymmärrä, mistä hän sai rahat vuokransa maksamiseen", sanoi muudan paimen. "Mistä hän ne hankki, opettaja?"
Monsey ei vastannut mitään. Nähtiin selvästi, ettei hän pitänyt tästä puheenaiheesta. Hänen sukkeluutensa olivat jo loppuneet kokonaan.
"Niin mistä hän ne sai, kysyn vain sitä", toisti paimen kuin hän olisi koettanut ratkaista jotakin vaikeaa arvoitusta.
Vanha Matthew otti jälleen piipun hampaistaan.
"Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta vastata."
Paimen liikahteli levottomasti lavitsallaan.
"Vanha Wilson olikin hyvin ilkeä mies", jatkoi Matthew tyynesti. "Hän oli tottunut kohtelemaan huonosti naapureitaan välittämättä ollenkaan heidän kärsimistään vahingoista. Hänellä oli aina paha mielessä, ainakin viime aikoina. Tuo kurja maankiertäjä olisi kyllä aiheuttanut jonkinlaisia vaikeuksia Ralphille, jos hän vain olisi saanut elää. Hän vannoi tekevänsä sen, tuo kiittämätön roisto; ja hän olikin hyvin häikäilemätön mies."
"Ihmiset sanovat hänen uhanneen Ralphin isääkin", sanoi Monsey huomattavasti vapisten.
"Niin kyllä, mutta Angus ei olekaan mistään arkalasta kotoisin.
Muistan, miten hän kerran pieksi sonnia hypättyään ensin sen selkään.
Angus on oikea miesten mies ja hyvin vaarallinen silloin kun hän on
vihoissaan."
"Muistatteko vielä Anguksen ja Wilsonin välisen riidan, josta kerroitte minulle silloin?" sanoi Reuben Thwaite Matthew Branthwaitelle.
"Mistä riidasta sinä nyt puhutkaan?" kysyi Monsey.
"Mistäkö? Heidän viimeisestä riidastaan tietysti. Silloin sai Wilson lähteä siekailematta Shoulthwaitestä", sanoi Matthew.
"En ole kuullut siitä milloinkaan mitään", sanoi opettaja.
"Siinä ei ole paljon kuulemistakaan. Olin menossa Ralphin kanssa Mossiin eräänä päivänä, kun kuulimme Anguksen ja Wilsonin riitelevän. Wilson sanoi Angukselle katkeran ivallisesti: 'Koittaa vielä hetki, jolloin selvitän välini täydellisesti kanssanne. Hän saa osakseen vielä kummallisen kohtalon. Vannon, että komea poikanne saa piakkoin tutustua pyöveliin.' Angus oli aivan suunniltaan raivosta, sanon sen teille, ja sanoi Wilsonille: 'Sinä änkyttävä ja uikuttava roisto siinä, näytän sinulle vielä huutia! Vai aiot sinä hankkia vangitsemismääräyksen. Miten paksupäinen ja pöyhkeä houkkio sinä oletkaan! Annan sinulle vielä kunnollisesti selkään. Laputa nyt matkoihisi hyvän sään aikana, kun vielä voit liikuttaa koipiasi!'"
"Ja Angus olisi kyllä toteuttanutkin uhkauksensa eikä se olisi ollut ensi kerta", sanoi pieni Reuben pudistaen tarkoittavasti päätään.
"Entä sitten, Matthew?" kysyi Monsey. "Sanottuaan sen kohotti Angus keppinsä ja Wilson huusi ennenkuin häntä lyötiinkään. Mutta Angus laski sauvansa ja sanoi hänelle: 'Huuda sitten vasta kuin sinua lyödään.'"
"Mutta kun vanhusta sitten lyötiin, ei hän voinutkaan huutaa", lisäsi
Reuben.
"Emme tiedä sitä tarkasti", sanoi Matthew, "ja tuskin milloinkaan saammekaan tietää."
"Mitä te sanoittekaan vangitsemismääräyksestä?" kysyi Monsey.
"En mitään, hyvä ystävä, mutta uhkauksen alla piili luullakseni enemmän kuin kukaan meistä varmasti tietää."
"Mutta te aavistatte kuitenkin jotakin, eikö niin?" sanoi Reuben iskien imartelevasti silmää saadakseen Matthewin puheliaammalle tuulelle.
"Luulisinpa melkein niin", sanoi kutoja tyytyväisen näköisenä.
"Ymmärsikö Ralph hänen tarkoitustaan?" kysyi Monsey.
"Ei, opettaja. Tahi jos hän ymmärsikin, ei hän ruvennut sitä selittämään, vaikka heti kysyinkin sitä häneltä."
"Mutta te ymmärsitte kai itse, mitä hän tuolla puheellaan vangitsemismääräyksestä tarkoitti?" sanoi Reuben merkitsevästi.
"Niin, niin, miehet, asiat ovat niinkuin olen ne kertonut. Koko maa on menossa hunningolle ja nuori Kaarle aikoo katkaista melkein jokaisen kaulan, joka on taistellut Oliverin puolella häntä vastaan. Enkä ole puhunut muuta kuin totta hallituksen vakoojista, joita on kaikkialla, ehkä paraillaan täälläkin keskuudessamme. Ja vanha Wilson oli sellainen vakooja, ei enempää eikä vähempää, ja hän aikoi hankkia vangitsemismääräyksen Ralph Raylle. Siinä nyt kuulitte koko jutun."
"Mutta Sim teki siitä lopun repäisevällä tavalla", sanoi Reuben myhäillen. "Hän ei aavistanutkaan, millaisen palveluksen hän teki Ralphille tuona yönä Martinmessun aikana."
"Muistaakseni olen kuullut ihmisten kertovan, että Ralph oli pelastanut Wilsonin hengen sodassa", sanoi Monsey. "Miksi siis Wilson syytti häntä ja koetti saada hänet hirtetyksi?"
"Koira lakkaa ulvomasta, kun heität sille luun, mutta vakoilija on koiraakin pahempi", vastasi Matthew syvämielisesti.
"Mutta miksi hän tahtoi tehdä sen?"
"Tietysti kostaakseen vain vanhalle Angukselle."
"Sen on täytynyt johtua vielä jostakin muustakin, Matthew, aivan varmasti."
"Minä puolestani en ole kuullut milloinkaan muuta."
"Vanhalla Wilsonilla oli varmaankin rahoja taskussaan tuona yönä", sanoi Monsey, joka oli katsellut vakavasti tuleen kädet ristissä polvien ympärillä.
Saadessaan tällä tavoin rohkaisua rikki viisaalle mielijohteelleen, mihin hän äsken itse oli vihjaissut, sanoi sama paimen, joka äskenkin oli puhunut: "Niin, mistä hän muualtakaan olisi voinut ne hankkia, kysyn minä?"
"Käenpoikanen siinä", sanoi Matthew, "osaatte vain kukkua yhdellä tavalla."
Sukkeluutta seuranneen ivallisen naurunpuuskan aikana aukeni ravintolan ovi taasen ja hetkistä myöhemmin seisoi Ralph Ray keskellä lattiaa Simeon Stagg sylissään. Rotha seisoi hänen takanaan hyvin kalpeana, mutta tyynenä. Jokainen huoneessa oleva mies nousi seisoalleen. Isäntäkin tuli lähemmäksi kaikkea muuta kuin ystävällisen näköisenä ja sisähuoneesta riensi hänen vaimonsa nopeasti paikalle. Pieni Monsey seisoi paikoillaan väännellen käsiään. Vanha Matthew oli pudottanut suustaan piipun, joka oli murskautunut palasiksi takkakiviä vasten.
"Hän on pyörtynyt", sanoi Ralph laskematta taakkaansa maahan.
"Siirtäkää tuo lavitsa tulen ääreen." Kukaan ei liikahtanutkaan, vaan
jokainen seisoi paikoillaan kuin huumautuneena. Simin pää retkotti
Ralphin käsivarrella ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.
"Pois tieltä!" karjaisi Ralph tyrkäten syrjään muutaman suuren kömpelön miehen, joka seisoi hänen vieressään suu auki.
Miehet saivat vihdoinkin puhelahjansa takaisin. Pitäisikö heidän istua ravintolassa tuon räätälihirtehisen kanssa? Isäntä, joka luuli miesten vedonneen häneen, vastasi, ettei hän kärsi minkäänlaista meteliä talossaan.
"Tämän ei tarvitse synnyttääkään sellaista", sanoi Ralph laskien tajuttoman Simin lavitsalle ja ruveten riisumaan hänen yltään märkää takkia. Kääntyen sitten emännän puoleen sanoi hän:
"Martha, tuokaa minulle pian vähän vettä."
Martha kääntyi ja totteli häntä vastustamatta ollenkaan.
"Hän tointuu kyllä pian", sanoi Ralph Robbie Andersonille pirskotellen vettä Simin kalpeille kasvoille. Robbie, joka näytti nyt olevan täydellisesti hereillään, oli polvistunut Simin viereen hieromaan hänen käsiään.
Rotha seisoi isänsä vieressä liikkumattomana.
"Kas niin, nyt hän tointuu", sanoi Ralph. "Martha, eiköhän olisi parasta, että veisitte Rothan keittiön takan ääreen."
Naiset poistuivat huoneesta.
Sim avasi silmänsä, jotka olivat kosteat jostakin muusta aineesta kuin kyynelistä. Puna palasi jälleen hänen poskiinsa, mutta tajunnan palatessa kävivät hänen poskensa laihemmiksi ja riutuneemmiksi. Hän huokaisi raskaasti ja näytti tuntevan ympärilläolijat. Toisella vapaalla kädellään — Robbie hieroskeli vielä toista — tarttui hän Ralphia vyöhön.
"Salli minun poistua, sillä olen jo paljon parempi", sanoi hän käheästi kuiskaten, koettaen nousta.
"Ei mitenkään", vastasi Ralph painaen hänet hiljaa takaisin makaavaan asentoon.
"Parasta olisi, että antaisitte tuon uikuttavan raukan mennä", sanoi muudan mies äreästi. "Ehkä hän ei ollut edes pyörtynytkään."
Seppä siinä jälleen puhui, sama mies, joka oli murahtanut Ralphin nimeä mainittaessa Ralphin poissaollessa. Häntä sanottiin Joe Garthiksi.
"Tuki kitasi, kurja raukka!" karjaisi Robbie Anderson kääntyen kiivaasti puhujan puoleen.
Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan.
"Kas tuossa", sanoi hän heittäen Simin takin Matthewille, joka oli palannut uuninloukkoon uusi piippu suussaan. "Kuivatkaa se tulen ääressä."
Märkä takki oli jäätynyt aivan kovaksi.
"Tätä pitäisi oikeastaan käsitellä pyykkinuijalla", sanoi vanha kutoja levittäen sen eteensä.
"Hoitakaa te tätä, opettaja", sanoi Ralph heittäen Simin lakin hänen syliinsä.
Monsey hyppäsi paikoiltaan huudahtaen pelosta kuin käärme olisi häntä pistänyt.
Ralph katsahti häneen säälivästi.
"Minun olisi pitänyt tietää, että olette pelkuri raukka, opettaja.
Mutta lasin ääressä olette kyllä rohkeampi."
Pienen Monseyn pelkoa ei voitu epäilläkään. Hänen leikillisyytensä oli ollutta ja mennyttä.
Sim oli huomannut, että hänen vaatteihinsa koskeminenkin aiheutti kauhua. Hän oli melkein sairaalloisen valpas huomaamaan kaikki pienimmätkin tapahtumat.
"Salli minun poistua", sanoi hän jälleen katsoen rukoilevasti Ralphiin.
Vanha Matthew nousi ja avasi oven.
"Ilma ei näytäkään enää niin hirveältä. Myrsky alkoi tyyntyä vähän aikaa sitten."
"Entä sitten?" kysyi Ralph, vaikka hän ymmärsikin huomautuksen.
"Anna minun Jumalan nimessä mennä!" huusi Sim tuskissaan katsoen miehiä kasvoihin.
"En", vastasi Ralph istuutuen hänen viereensä. Robbie oli palannut takaisin lavitsalleen.
"Tarvitset härän marhaminnan voidaksesi pitää hänet aisoissa", sanoi vanha Matthew ivallisesti Ralphille.
"Ja te aasin kuolaimet voidaksenne tukkia suunne", lisäsi Ralph vakavasti.
"Viisaiden miesten poissa ollessa saavat hullutkin määräillä. Muuten ei meidän mitenkään olisi ollut pakko sietää tätä", jatkoi Matthew. "Uskallan lyödä vaikka vetoa, että joukossamme on nyt muudan henkilö, jonka vanha Niku on pyytänyt vieraakseen tulevassa elämässä."
"Olkaa senvuoksi varuillanne, ettette itse joudu samaan kyytiin."
Vanha Matthew mumisi jotakin partaansa.
Seurasi pitkä vaitiolo, sillä Ralphin oli harvoin kuultu puhuvan niin katkerasti. Kaikki huomasivat vastustaneensa jo tarpeeksi. Simin vetiset silmät eivät olleet sekuntiakaan liikkumatta. Ollen täynnä kuvottavaa pelkoa katselivat ne salavihkaa miehiä kasvoihin. Miesraukka näytti päättäneen koota rintaansa kaiken halveksimisen, mikä poltti sitä.
Takassa hehkuvat turpeet levittivät voimakasta lämpöä ympärilleen, mutta räätäli värisi sittenkin vilusta. Silloin Ralph otti haltuunsa takin ja lakin ja saatuaan varmuuden siitä, että ne olivat kuivat, ojensi hän ne Simille, joka puki ne ylleen. Ehkä hän ei ollut oikein ymmärtänyt Ralphin tarkoitusta, sillä hän nousi seisoalleen ja katsoi kysyvästi nuorukaista kasvoihin kuin pyytäen lupaa saada poistua sieltä.
"Ei vielä, Sim", sanoi Ralph. "Lähdette silloin kun minäkin. Saatte nukkua tämän yön luonani."
Uunin loukossaan istuva Monsey näytti hämmästyvän ja vetäytyi yhä kauemmaksi suuren liikkiön varjoon, joka riippui hänen yläpuolellaan.
"Ja nyt, miehet, kuunnelkaa minua", sanoi Ralph. "Sanotte ihmisen tappamista kurjaksi teoksi, ja niin se onkin!"
Monsey muuttui kalmankalpeaksi ja jokainen pidätti henkeään. Ralph jatkoi:
"Ettekö ole milloinkaan ajatelleet, että ihminen voidaan tappaa muutenkin kuin lyömällä?"
Ei kukaan vastannut, mutta Ralph ei näyttänyt vastausta odottavankaan, vaan jatkoi:
"Halveksitte sellaista ihmistä, joka vuodattaa lähimmäisensä verta, ja siinä te menettelettekin oikein. Se ei vaikuta mielestänne ollenkaan asiaan, että murhattu on ehkä ollut paljon pahempi mies kuin murhaaja. Olette siinäkin oikeassa, sillä te kiinnitätte vain huomionne vaikutteihin, joiden vuoksi murha on tehty, onko se tehty kostosta vai ahneudesta. Sitten te sanotte: 'Tuon miehen täytyy kuolla!' Jumala suokoon, että me aina voisimme kammoksua murhaa niin."
Kuului hyväksyvää muminaa.
"Mutta me voimme tappaa ihmisen vuodattamatta lainkaan hänen vertaan. Voimme olla murhaajia aavistamatta ollenkaan, millaisen hirveän rikoksen olemme tehneet. Kun kiusaamme jotakin epäluuloillamme, tuhoamme hänet ivallamme; kun kiusaamme häntä julmilla vihjauksilla ja kidutamme häntä kovilla katseillamme, niin silloin tapamme hänet vuodattamatta verta. Ettekö ole milloinkaan ajatelleet sitä? Maailmassa on paljon virallisia pyöveleitä pahempia ihmisiä."
"Mutta hänhän aikoo hirttää itsensä", mumisi Matthew Branthwaite.
Toisetkin mumisivat jotakin epäselvästi.
"Ymmärrän tarkoituksenne", jatkoi Ralph. "Mielestänne pitää syyllisen, jota lain käsivarsi ei ole voinut saavuttaa, joutua lähimmäistensä kirouksen alaiseksi. Niin, sellaista on taivaan jakama oikeus."
Sim painautui lähemmäksi Ralphia ja vapisi huomattavasti.
"Mutta kuunnelkaahan vielä", sanoi Ralph. "Tiedätte minun puhuneen Simin puolesta", hän kiersi voimakkaan käsivartensa räätälin hartioiden ympärille, "mutta ette tiedä sitä, etten ole milloinkaan kysynyt häneltä eikä hän ole milloinkaan ilmoittanut minulle, onko hän syyllinen vai syytön. Syyllinen on ehkä nytkin tässä huoneessa ja hän voi olla aivan eri mies kuin Sim. Mutta vaikka hän olisi oma veljeni tahi isäni, niin —"
Vanhan Matthewin piippu oli sammunut ja hän tuprutteli nyt tyhjää. Sim nousi ja polki jalkaansa samalla kun hänen kasvojensa surkea ilme muuttui uhmaksi.
"Salli minun heti poistua, kuuletko!" huusi hän.
Robbie Anderson meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, mutta Sim näytti olevan aivan suunniltaan ja purskahtaen hermostuneeseen itkuun vaipui hän takaisin lavitsalleen taivuttaen päänsä rinnalleen.
"Hänet hirtetään vielä mitä karkeimmalla köydellä", murahti muudan mies. Joe Garth oli jälleen syyllinen. Hänet vaiennettiin vielä kerran. Muut olivat alkaneet käydä lempeämmiksi.
"En ole kysynyt häneltä, onko hän viaton", jatkoi Ralph, "mutta tämä vainoaminen pakottaa minut siihen ja kysyn häneltä nyt sitä."
"Olen, olen!" huusi Sim kohottaen päätään ja paljastaen heille kauhistuneet kasvonsa.
"Tunnetteko murhaajan?"
"Tunnen, mutta mitä sanonkaan! Sallikaa minun poistua."
Hän oli noussut seisoalleen ja kulki nyt kiivaasti edestakaisin lattialla. Ralphkin nousi ja asettui häntä vastapäätä.
"Taivaan nimessä olette velvollinen ilmaisemaan meille hänen nimensä", sanoi hän.
"Ei, Jumala varjelkoon!" huusi Sim.
"Se on velvollisuutenne itseänne ja —"
"En välitä ollenkaan itsestäni."
"— tytärtänne kohtaan, ajatelkaahan sitä. Tahdotteko tahrata hänen nimensä rikoksella, josta teitä syytetään?"
"Taivaan Jumala minua auttakoon!" huusi Sim vapisten mielenliikutuksesta. "Ralph, Ralph, älä kysele minulta enempää, sillä et aavista ollenkaan, mitä haluat tietää."
"Se on velvollisuutenne taivasta kohtaan, sanon sen teille."
Hän laski kätensä Simin olkapäälle ja katsoi häntä vakavasti silmiin, mutta Sim riistäytyi hurjasti huudahtaen irti, juoksi ovelle ja katosi silmänräpäyksessä ulkona vallitsevaan pimeyteen. Ralph jäi seisomaan siihen paikkaan, johon Sim hänet jätti, näyttäen aavistavan jotakin hirveää. Jonkinlainen hidas halpautuminen näytti puuduttavan hänen aistinsa. Se, minkä hän oli lukenut noista silmistä, näytti vieläkin kummittelevan hänen edessään.
"Hyvää yötä!" sanoi vanha Matthew nousten ja poistui hitaasti tuvasta.
Useimmat muutkin nousivat mennäkseen.
"Hyvää yötä!" sanoivat useimmat, mutta Ralph ei vastannut mitään.
Robbie Anderson oli viimeinen.
"Hyvää yötä, Ralph!" sanoi hän. Hänen karkea äänensä värähteli liikutuksesta.
"Hyvää yötä, poikaseni", vastasi Ralph hajamielisesti.
Robbie oli jo mennyt ovelle ja nojasi toisella kädellään sen pieleen.
Mutta hän kääntyikin takaisin ja sanoi:
"Ralph, missähän isäsi mahtaa olla tänä iltana?"
"Gaskarthissa. Nythän on toripäivä. Hän meni viemään sinne viime keritsemisessä saatuja villoja."
Hän puhui kuin unissaan. Robbie poistui hänen luotaan.
"Onko Rotha valmis lähtemään?" kysyi Ralph.
V.
TYHJÄ SATULA.
Yö on ollut levoton: — — — Ilmassa on kajahdellut valituksia, kummallisia kuolinhuutoja.
Macbeth.
Myrsky oli jo melkein lakannut raivoamasta. Kuu loisti kirkkaasti ja sen ohi kiiti enää vain muutamia pilviä. Idästä häämöttävä Lauvellen näkyi kokonaan huipulle asti ja lännestä siintävä Raven Craig kuvastui synkkänä taivasta vasten. Tuuli oli kuitenkin vielä pistävän kylmää ja ilma oli jäähtynyt paukkuvaksi pakkaseksi. Äsken satanut lumisohju oli jo jäätynyt levyihin tielle, jota varmajalkaisten vuoristolaistenkin oli senvuoksi melkein mahdoton kulkea. Puut eivät enää huokailleet eivätkä valittaneet tuulessa. Niiden jäykät neulaset olivat jäätyneiden lumikiteiden peitossa ja tuuli kiiti humisten niiden oksien välitse. Tulvivat vuoripurot kohisivat kovemmin kuin tavallisesti ja niitä näytti nyt ilmestyneen jokaiseen kallionuomaan. Putoukset olivat tulvineet yli äyräittensä, mutta hiljaisuus hiipi hiljaa virroille ja suurimmat joet näyttivät melkein tyyniltä.
Ralph ja Rotha kävelivät rinnakkain Shoulthwaite Mossia kohti. Ralph oli sanonut, ettei tytön kannata lähteä enää takaisin Fornsideen. Hänen isänsä ei ole kuitenkaan siellä eikä autio talo sovi hänelle turvapaikaksi tällaisena yönä. Rothan oli senvuoksi tultava yöksi hänen äitinsä luo.
He olivat tuskin vaihtaneet sanaakaan lähdettyään liikkeelle. Isän surullinen kohtalo painoi tytön mieltä sanomattoman raskaasti. Lapsen luonteen ensi vaisto kehoittaa sitä turvautumaan vanhempiin kuin johonkin voimakkaaseen tukeen. Maailman silmissä voi tämä tuki kyllä särkyä, mutta lapsen ounastavasta mielestä tuntuu se kuitenkin aina vain samalta. Lapsi turvautuu vielä horjumatta ja ylpeästi raunioon, joka ei sen rakastavaisista silmistä näytä ollenkaan sellaiselta. Ah, miten onnellinen se onkaan, ellei sen silmiä milloinkaan aukaista! Mutta kun kaikki, mikä tuntuu voimakkaalta ja todelliselta, näyttää selvenneestä katseesta heikolta ja väärältä, niin onko silloin olemassa sellaista sanaa, jolla voidaan ilmaista huomion aiheuttama suru?
"Luuletko, Ralph, että voin kestää hirveän vastauksen seuraukset, jos teen sinulle hirveän kysymyksen?"
Rotha rikkoi heidän välillään vallinneen hiljaisuuden näillä sanoilla ja Ralph vastasi heti:
"Kyllä. Mitä tahtoisit kysyä?"
Tyttö ei näyttänyt voivankaan jatkaa. Hän koetti puhua, mutta keskeytti ja peruutti sanansa lausuakseen ne uudelleen toisessa muodossa kuin peläten kysymyksensä töykeyttä. Hänen toverinsa huomasi hänen hämminkinsä ja tahtoi auttaa häntä sanoen iloisesti:
"Esitä kysymyksesi vain pelkäämättä, Rotha. Luullakseni voin sen arvatakin. Haluat tietää, onko —"
"Ralph", keskeytti tyttö äkkiä, sillä hän luuli paremmin kestävänsä sanat, jos hän itse saisi lausua ne, "Ralph, hän on isäni ja se on riittänyt minulle tähän asti. En voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka mitä tapahtuisi. En ole milloinkaan kysynyt häneltä mitään. Hän on isäni ja vaikka hän olisi millainen tahansa, on hän silti isäni. Mutta, Ralph, kerro minulle, koska sanoit minun voivan kestää sen ja minä tunnenkin sinun puhuneen totta, kerro minulle, Ralph, onko isäni todellakin syyllinen?"
Rotha oli pysähtynyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Ralphkin pysähtyi.
Hänen äänensä oli syvä ja paksu, kun hän vastasi hitaasti:
"Ei, Rotha, hän on aivan syytön."
"Eikö isäni olekaan syyllinen?" huusi tyttö. "Tiedätkö sen varmasti?"
"Tiedän."
Hänen äänensä ei kuulostanut nytkään sellaisen ihmisen ääneltä, joka tuo iloisia uutisia, mutta sanat sisälsivät muutenkin runsaasti riemua niiden korvien kuultaviksi, joille ne oli aiottu, ja Rotha näytti olevankin melkein suunniltaan onnesta. Hän tarttui Ralphin käsivarteen molemmin käsin.
"Taivaalle olkoon kiitos!" sanoi hän. "Nyt jaksan kestää kaikki. Isä, isäraukka!"
Tämän jälkeen näytti tyttö melkein kiitävän jäätynyttä tietä pitkin vasta saavutetun onnensa riemun vallassa. Raskaiden kuukausien kasvavan jännityksen kuorma näytti äkkiä pudonneen hänen hartioiltaan ikuisiksi ajoiksi. Puoleksi nauraen ja puoleksi itkien riensi hän eteenpäin koiran laukkaillessa iloisesti hänen ympärillään. Hänen iloiset sanansa kajahtelivat kylmässä ilmassa. Silloin tällöin ilmestyi hänen eteensä puronen, joka matkallaan ylempää vuorilta alempaan järveen katkaisi tien, mutta hän hyppäsi kevyesti sen yli, ennenkuin Ralph ehti ojentaa kätensä auttaakseen häntä.
Heidän oli kävellessään pakko seurata ratsutietä, joka mutkitteli lammikon rantaa pitkin, ja tämän tästä hän riensi veden rajaan taittelemaan siellä kasvavia sanajalkoja tahi koettelemaan heikkoa jäätä jalallaan. Hän nauroi ja vaikeni jälleen ja purskahti taasen iloiseen nauruun. Lörpöteltyään hetkisen itsekseen tietämättään hän naurahti taasen. Koko maailma oli tänä iltana onnellisen tytön mielestä aivan erilainen kuin ennen.
Ja luonto oli todellakin tarkoittanut hänet hilpeäksi tytöksi luodessaan hänet. Hänen tumma tukkansa oli sotkeutunut, kuin orjantappurapensaat olisivat sitä repineet ja se olisi ollut vielä täynnä piikkejä. Hänen tummat kulmakarvansa ja pitkät ripsensä varjostivat mitä tummimpia tummanruskeita silmiä. Suu oli ilmeikäs ja herkkä, ja pieninkin tunteitten vaihdos kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen pukunsa oli väljä, melkeinpä kulunut, mutta ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan siihen eikä ajatellut, oliko se vaatimaton vai hieno. Ääni oli tavallisesti hilpeä, vaikkakin pehmeä, ei puissa vinkuvan vihurin kaltainen, vaan pitkässä ruohossa humisevaa tuulta muistuttava, ja vuoristolaistyttö oli ehkä saanut sen ponnistuksista puhua kovemmin kuin nämä luonnon äänet. Se värähteli joskus heikosti, ja kun hänet sattumalta yllätettiin, saattoi hän katsoa kieroonkin. Tällaisina vakavina hetkinä oli hänen olennossaan jotakin, joka vangitsi katsojan mielikuvituksen. Hänellä oli varmasti käytettävänään suuret voimanlähteet, jotka oli suotu hänelle turvaksi itselleen ja lohdutukseksi muille jonkun tulevan hirveän hetken koittaessa. Mutta tänä iltana, kun hän kävellä sipsutteli kuutamossa, ei aavistuskaan tuosta hetkestä kyennyt hetkeksikään synkistyttämään hänen mieltään.
Entä millainen oli Ralph, joka käveli niin juhlallisesti hänen rinnallaan? Hän oli muuttunut viime aikoina. Hän puhui hyvin vähän eikä milloinkaan niistä tapahtumista, joita hän oli nähnyt pitkällä sotaretkellään. Hänestä oli äkkiä tullut hyvin toimelias ja ajatteleva mies. Hänen mielestään näytti jonkin yliluonnollisen olennon varjo pimittävän kaiken, ja tänä iltana oli tuo varjo paljon synkempi kuin ennen.
Suunnattomassa ilossaan Rotha ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Ralphin ääneen, kun Ralph yhdellä sanalla oli antanut hänelle sen uuden elämän, mikä pani hänen valtimonsa sykkimään. Mutta hänen äänensä oli ollut surullinen ja tuo sana oli näyttänyt imevän hänen suonistaan osan siitä ilosta, joka nyt pani Rothan sydämen tykyttämään. Eikö se merkinnyt hänelle mitään, että tuo hylkiö miesten joukossa, jota vain hän ja tämä nuori urhoollinen tyttö olivat uskaltaneet puolustaa, oli nyt onnistunut saamaan hänet vakuutetuksi viattomuudestaan? Ja eikö sekään ollut hänestä minkään arvoista, että kirkkaan aamun sarastus oli lopettanut hänen rinnallaan kävelevän hilpeän tytön pitkän yön ja valaissut hänen nuoren elämänsä onnellisemman tulevaisuuden lupauksella?
"Katsohan, Ralph, noita kuihtuneita saroja, miten kuuraisia ne ovat!" sanoi Rotha iloissaan astuen hänen viereensä vasta taitettu korsi kädessään. Ralph vastasi hänelle hajamielisesti ja hän jatkoi lörpöttelyään itsekseen. "Aion panna sinut talteen, kaunis sara. Kuinka sinä kimalteletkaan kuutamossa!" Sitten hän alkoi laulaa erästä vanhaa rajaseutujen kansanlaulua.
"Dacre on lähtenyt sotaan, Willy,
Dacre on lähtenyt sotaan.
Dacre on poistunut meidän luota
kahlaamon poikki sotaan."
"Isäraukka", sanoi hän vakavammin, "isäraukka! Mutta nyt hän palaa kotiin jälleen, omaan pieneen kotiimme."
Ja sitten hän aloitti jälleen ymmärtämättä laulunsa vakavaa sisältöä:
"Naworthin linna on autio, Willy,
Naworthin linna on autio.
Tornissa siellä vain vartija astuu
vartija siellä vain vaeltelee."
Kuu loisti kirkkaasti, myrsky oli lakannut raivoamasta ja vain tytön hopeanheleä ääni vaimensi purojen kaukaisen kohinan ja Ralphin raskaiden askelien kolinan. Mutta äkkiä Rotha näytti huomaavan toverinsa surullisuudenkin eikä vain hänen vaiteliaisuuttaan. Hän ihmetteli, kuinka hän oli niin kauan aikaa voinut kulkea huomaamatta sitä.
"Mutta sinähän et näytäkään ollenkaan iloiselta, Ralph", sanoi hän muuttuneella äänellä puoleksi kysyen, puoleksi ystävällisesti moittien kuin sellainen, jonka mielestä oma ilo olisi tuntunut paljon suuremmalta, jos joku toinen olisi ottanut siihen osaa.
"Enkö? Mutta, Rotha, olen todellakin iloinen; tarkoitan, olen mielissäni senvuoksi, ettei isäsi ole enää vanhan Matthewin häränmarhamintojen tarpeessa", sanoi hän koettaen nauraa omalle sukkeluudelleen.
Kuinka ontolta se kuulosti hänen omista korvistaankin! Pilaa ei hänen isänsäkään olisi voinut sanoa sydämelliseksi. Mitä merkitsikään tämä surumielisyys, joka hiipi hänen mieleensä ja jäykisti kaikki tunteet? Oliko hän vielä itsekään huomannut sen vakavuutta? Ralph pudisti itseään ja löi kädellään rintaansa kuin karkoittaakseen kylmyyden ruumiistaan. Mutta hän ei voinut karkoittaa sieltä sitä aavistusta, mikä oli saanut hänet valtoihinsa silloin kun Sim viime kerran katsoi häntä silmiin ja huusi: "Salli minun poistua!"
Laddie hyppeli vallattomasti heidän ympärillään ja haukkui oman äänensä kaikua, joka kantautui takaisin heidän korviinsa kuulakkaassa ilmassa vuorten syvistä onkaloista. Heillä ei ollut enää pitkää matkaa jäljellä. Shoulthwaiten keittiön ikkunasta tulviva valo rupeisi jo näkymään ensimmäisessä tien mutkassa. Heidän piti kulkea vielä niittyä ympäröivän metsäsaarekkeen läpi päästäkseen Angus Rayn talon pihalle.
"Ralph", sanoi Rotha käveltyään hetkisen vaieten, "kaikki elämäni surut tuntuvat nyt haihtuneen. Sinä olet karkoittanut ne pois." Hänen äänensä värinä ilmaisi aivan toista kuin se hilpeä nauru, johon hän sanojensa johdosta purskahti.
Ralph katsoi hänen kyynelien sumentamiin silmiinsä. Oliko hänen ääretön surunsa todellakin haihtunut? Ja hänkö oli sen karkoittanut? Jos asian laita oli niin, eikö se kaikki ja paljon enemmän ollut sen sijaan kokoutunut hänen omaan sydämeensä? Mahtoikohan asia olla niin?
"Olet kestänyt sen rohkeasti, Rotha, hyvin rohkeasti", vastasi hän. "Luuletko nyt, että minä olisin voinut kestää sen niin urhoollisesti kuin sinä?"
Hänen äänensä värähteli ja hänen kasvoissaan oli niin hellä ilme, ettei
Rotha ollut nähnyt niissä sellaista milloinkaan.
"Kestääkö sen niin urhoollisesti kuin minä?" toisti hän. "Maailmassa ei ole mitään sellaista, mitä sinä et voisi kestää." Hänen iloiset kauniit kasvonsa loistivat kirkkaassa kuutamossa ihanasti kuin aurinko.
"Se ei ole niinkään varmaa, Rotha tyttöseni", vastasi Ralph epäröiden.
"En tiedä sitä vielä." Hän lausui nämä viimeiset sanat pää painuksissa.
Rotha astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen, pysähdytti hänet ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.
"Miksi olet niin suruissasi, Ralph? Onko olemassa vielä jotakin, mitä et ole kertonut minulle, jotakin sellaista, mikä kerran tultuaan julki riistää minulta kertomiesi uutisten aiheuttaman ilon?"
"En voisi olla niin julma, Rotha. Luuletko todellakin, että saattaisin menetellä niin?"
Hymy kirkasti hänen kasvojaan, kun hän siveli tukan pois Rothan otsalta ja suoristi irtautuneen hilkan, joka oli mennyt kallelleen.
"Minun ei siis tarvitse pelätä minkäänlaisia jälkiseurauksia?"
"Ei minkäänlaisia sellaisia, mitkä häiritsisivät onneasi, tyttöseni, tahi lopettaisivat rakkautesi. Rakastathan isääsi, vai kuinka?"
"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa!" vastasi Rotha tulisesti.
"Isäraukka!"
"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa", toisti Ralph hajamielisesti ja kuin huokaisten. Tytön kiihkeät sanat näyttivät liikuttavan häntä syvästi ja hän toisti ne vielä kerran, vaikka ne jäivätkin kesken hänen huulilleen. "Enemmän kuin ketään —" Sitten he jatkoivat matkaansa.
He olivat jo melkein saapuneet metsikköön, jonka puut varjostivat tietä, kun Rotha pysähtyi ja sanoi:
"Ralph, saanko suudella sinua?"
Ralph kumartui ja suuteli häntä otsalle, jolloin hänen sydäntään painava kuorma tuntui paljon raskaammalta kuin ennen. Hän tunsi suudellessaan tyttöä, että hänen ja tytön välissä oli hänen puolellaan kuilu, jonka yli ei ehkä milloinkaan voitaisi rakentaa siltaa. Oliko hän rakastanut tyttöä? Hän tuskin tiesi sitä, sillä hän ei ollut kysynyt sitä milloinkaan itseltään. Rakastiko tyttö häntä? Kyllä, eikä hän voinut sitä epäilläkään. Entä hänen suutelonsa? Niin, se oli rakkauden suudelma, mutta millaisen rakkauden? Nuo rehelliset ylöspäin kääntyneet kasvot ilmaisivat sen hänelle liiankin selvästi.
He olivat jo päässeet puiden varjoon ja näkivät Shoulthwaitestä tuikkivat valot. Parin minuutin kuluttua olisi heidän matkansa lopussa.
"Tartu käteeni, Rotha, sillä voit ehkä kompastua liukkaalla tiellä tällaisessa pimeydessä."
Ralph oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun Rotha huudahti heikosti ja horjahti. Ralph kiersi heti käsivartensa hänen ympärilleen, jolloin Rotha sai tasapainonsa takaisin.
"Mikä siinä oli?" sanoi hän vapisten pelosta ja kääntyi katsomaan taakseen.
"Kinos jäätynyttä lumisohjua luultavasti", sanoi Ralph potkaisten sitä paikkaa, johon Rotha oli kompastunut.
"Ei, ei", vastasi Rotha vapisten jostakin hirveästä pelosta.
Ralphkin peräytyi ja kumartui katsomaan jotakin suurta esinettä, joka oli poikkiteloin tiellä. Koirakin nuuski sitä.
"Mitä siellä on?" kysyi Rotha hermostuneesti.
Ralph ei vastannut. Hän oli laskeutunut polvilleen esineen viereen ja tunnusteli sitä nyt käsillään. Seuraavat hetket olivat tuskallisen jännittäviä.
"Mitä siellä on?" toisti Rotha.
Hän ei saanut vieläkään vastausta. Ralph oli noussut, mutta polvistunut jälleen. Hän hengitti kiivaasti. Rotha luuli kuulevansa hänen sydämensä sykinnänkin.
"Ah, mutta sinun on pakko ilmaista se minulle!" huudahti tyttö. Ja hän peräytyi taaksepäin kuin koskeakseen itse tiellä lepäävään esineeseen.
"Ei mitään", sanoi Ralph nousten ja tarttuen lujasti Rothan ojentamaan käteen. "Ei mitään. Rattailta on pudonnut tielle säkillinen ohria, ei mitään muuta", lisäsi hän käheästi kuiskaten.
Hän kuljetti Rothaa poispäin muutamia askelia. Mutta Rotha pysähtyi. Koira oli pysähtynyt samalle paikalle, jossa Ralph oli äsken ollut polvillaan, ja ulvoi nyt surkeasti.
"Laddie, tule tänne", sanoi Ralph. "Tule sinäkin, Rotha."
"Kestän kyllä, vaikka sanoisitkin minulle totuuden, Ralph. Luulen ainakin niin", vastasi Rotha.
Ralph kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan sanomatta sanaakaan. Rotha tunsi hänen voimakkaan ruumiinsa vapisevan ja hänen kovan äänensä hiljenevän kuiskauksiksi, jolloin hän arvasi totuuden. Hän tunsi tämän miehen paremmin kuin useimmat muut, niin, paremmin kuin kukaan muu.
"Palaa takaisin, Ralph", sanoi hän. "Minä kiiruhdan kotiin."
Koira jatkoi ulvomistaan heidän takanaan.
Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan, vaan jatkoi kävelyään hänen rinnallaan. Rothan rohkeus lannistui ja hän katsoi säälivästi Ralphia kasvoihin.
Ja samalla alkoi kuulua heidän edestään nopeiden askelten aiheuttamaa kopinaa. Ihmisiä oli tulossa talosta heitä kohti ja tulijoilla oli lyhty mukanaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä he saapuivat jo pihalle. Siellä olivat kaikki liikkeellä. Koko talon väki näytti kokoutuneen sinne, ja pihan keskellä seisoi tamma, Betsy, satuloituna, mutta ratsastajatta ja tyhjät villakorit riippuivat sen molemmilla sivuilla.
"Taivaan Jumalalle olkoon kiitos, että Ralph ehti kotiin", sanoi Willy.
Hän seisoi pihalla avopäin suitset kädessään.
"Niin, Jumala siunatkoon sinua!" huudahti rouva Ray, kun hänen poikansa astui hänen luokseen. "Tamma on tullut yksinään kotiin, poikani, mutta missä on isäsi?"
"Tiet ovat huonossa kunnossa tänä iltana, äiti", sanoi Ralph koettaen voimakkaasti hillitä mielenliikutustaan, mikä kuristi hänen kurkkuaan.
"Jumala auttakoon meitä, Ralph; et suinkaan tarkoita totta puheellasi!" sanoi Willy ymmärtäen veljensä vihjauksen.
"Poika, ojenna minulle lyhtysi", sanoi Ralph eräälle läheisyydessä seisovalle paimenelle. "Rotha tyttöseni, vie äiti tupaan."
Sitten hän astui äitinsä luo, joka seisoi paikoillaan kuin kivettyneenä pelosta, ja suuteli häntä hellästi. Sellainen kuului harvinaisuuksiin, minkä vuoksi rouva ymmärsikin hänen tarkoituksensa ja purskahti itkuun. Rotha kiersi käsivartensa äidin ympärille, suuteli häntä myös ja talutti hänet sisään.
Willy oli aivan suunniltaan kauhusta. "Ralph, et suinkaan tarkoita tietäväsi, että isä —"
Hän ei voinut sanoa enempää. Ralph oli kohottanut lyhdyn tamman koppien korkeudelle irroittaakseen hihnan, jolla ne oli sidottu yhteen. Valo sattui suoraan hänen kasvoihinsa.
"Ralph, onko hän loukkautunut hyvinkin vaarallisesti?"
"Hän on kuollut."
Willy horjui taaksepäin kuin häntä olisi lyöty.
"Jumala minua auttakoon! Ah, Jumala minua auttakoon!" huudahti hän.
"Anna minulle suitset", sanoi Ralph, "ja odota täällä pihalla palaamistani. En viivy poissa pitkää aikaa. Pidä silmällä, ettei keittiön ovea avata, sillä äiti on siellä. Mene isän huoneeseen ja laita kaikki valmiiksi."
"Ei, ei, en voi tehdä sitä." Willy vapisi huomattavasti.
"Jää nyt tänne kaikissa tapauksissa äläkä äännähdäkään, ennenkuin palaan."
"Ota minut mukaasi, Ralph, sillä en uskalla jäädä tänne yksikseni."
"Kanna sitten lyhtyä", sanoi Ralph.
Tamma välissään kävelivät veljekset äskeiselle paikalle puiden varjoon. Heidän tielleen oli tänä iltana langennut sellainen varjo, jota tuskin aikakaan kykenisi milloinkaan karkoittamaan. Hevonen oli aina tämän tästä kompastua jäätyneellä tiellä. Willykin olisi aina hetkisen kuluttua pysähtynyt ja kääntynyt takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa, sillä hän ei uskaltanut poistua veljensä viereltä. Koira ulvahteli heidän edessään ja vihdoinkin he saapuivat paikalle.
Angus Ray lepäsi siinä tiellä suullaan. Hänen suuri ruumiinsa oli nyt kova, kylmä ja jäykkä kuin sen alla oleva jää. Voimakas mies oli pudonnut satulasta päälleen maahan, jolloin hänen niskansa oli taittunut ja kuolema seurannut silmänräpäyksessä. Lähellä maassa oli merkkejä, joista nähtiin, miten hevonen oli kompastunut. Se oli pudottanut kaatuessaan yhden kenkänsä, joka löydettiin tieltä. Tamman polvista vuoti vieläkin verta.
"Ojenna minulle lyhty, Willy", sanoi Ralph ja polvistui koettamaan isänsä sydäntä. Hän oli kyllä laskenut kätensä sille ennenkin ja tiesi liiankin hyvin, ettei se enää sykkinyt. Mutta hän aukaisi takin ja koetti vielä kerran. Willy käveli edestakaisin tiellä uskaltamatta katsoa ruumiiseen. Ja tämän lohduttoman hetken yksinäisyydessä murtui hänen veljensä suuri sydänkin ja hän taivutti päänsä kylmälle rinnalle, jonka viereen hän oli polvistunut, ja hänen itkuun tottumattomista silmistään autoilivat nyt kuumat kyyneleet ruumiille.
"Kas niin, ota lyhty jälleen, Willy", sanoi Ralph nousten. Sitten hän nosti ruumiin heidän vieressään tyynesti seisovan tamman selkään.
Silloin putosi muudan paperi kuolleen miehen povitaskusta. Willy otti sen käteensä, mutta nähdessään, että sen taakse oli kirjoitettu "Ralph Ray", ojensi hän sen veljelleen, joka pisti sen lukematta poveensa.
Sitten he läksivät takaisin taloon kävellen kamalan kuorman kummallakin puolella.
VI.
HEIDÄN KOTINSA.
Kun seuraavan päivän aamu koitti Shoulthwaitelle, oli nevalla sijaitseva vanha talo vaipunut syvään hiljaisuuteen. Mies, joka oli tehnyt siitä sellaisen kuin se nyt oli ja joka oli ollut sen elinehdoille aivan välttämätön, nukkui viimeistä untaan makuuhuoneessa keittiön ullakolla. Neljänkymmenen vuoden aikana oli hänen äänensä ensimmäiseksi kuultu tässä vuoristokodissa silloin kun aamun ensi sarastus alkoi hiipiä huoneihin mataloista pieniin ruutuihin jaetuista ikkunoista. Ehkä hän jonakin toripäivän jälkeisenä aamuna nukkui tuntia pitempään kuin tavallista, mutta hänen ankara elämänjärjestyksensä ei säästänyt ketään ja häntä itseään kaikkein vähimmin.
Vaikka hänen voimakkaat jäsenensä eivät kuudenkymmenen ikäisinä olleet enää niin notkeat kuin ennen ja vaikka hänen Jupiterinpäähänsä ja aaltoilevaan partaansa oli ilmestynytkin kuuraa, ei hän senvuoksi ollut vähääkään tinkinyt itsehillinnästään.
Välittämättä käsillä olevasta työstään ja tilapäisestä seurastaan nousi hän paikoiltaan ja meni nukkumaan, kun keittiön kello iltaisin löi kymmenen. Ja tuskin aamu ennätti ruveta sarastamaan, kun hän oli jo liikkeellä herättäen ensin perheeseensä kuuluvat miehet ja sitten naiset. Jokainen oli aina odottanut hänen kutsuaan. Ei mikään ääni ollut heille ollut sen tutumpi kuin hänen lujat askeleensa, jotka joskus varhaisen aamun hiljaisuudessa olivat panneet vanhat lattiapalkit narahtelemaan. Noita askelia ei tulisi kukaan enää kuulemaan.
Rouva Ray istui takan ääressä tuolissaan, jossa hän oli istunut koko yön, puhuen tuskin mitään, mutta vaikeroiden silloin tällöin. Hän ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään, vaikka hän ei näyttänyt olevan oikeastaan hereilläänkään. Eilisiltainen järkytys tuntui kokonaan lamauttaneen hänen sielulliset kykynsä, vaikka se oli tuonut hänen mieleensä koko hänen entisen elämänsä. Kiinnittäen tuskin ollenkaan huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, näki hän kuin kuvastimessa kaikkien niiden kuluneiden vuosien tapahtumat, jotka olivat niin kauan olleet unhotuksissa.
Hän oli näkevinään Castenandin juurella sijaitsevan pienen talon, vanhan isän, joka soitti viuluaan kesäillan hiljaisuudessa, ja itsensä, nuoren reippaan tytön, askartelemassa hänen ympärillään ja tekemässä hänelle kaikenlaisia pieniä palveluksia. Sitten seurasi, suuri suru ja pitkä kuolettava hiljaisuus. Mutta kaikki nämä seikat tuntuivat kuuluvan johonkin toiseen varhaisempaan olotilaan. Ja sitten oli aurinko alkanut valaista myöhempää onnellisempaa elämää. Hänen koko olemuksessaan oli tapahtunut jonkinlainen pyhä muutos ja hänen kirkastuneista tunteistaan oli koko maailma näyttänyt erilaiselta. Mutta loistava aurinko oli nyt laskenut ja kaikki hänen ympärillään oli vajonnut pimeyteen. Hän istui tuntikausia tuolissaan heilutellen ruumistaan hitaasti sinne tänne näiden muistojen vuoroin tulviessa hänen mieleensä, vuoroin haihtuessa jälleen.
Kaikki taloushuolet olivat nyt joutuneet Rothan niskoille. Nuori tyttö oli istunut viime yönä kauan aikaa, vanhan emännän vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja puhuen hänelle hiljaa oman surunsa purkausten välissä. Hän oli kuiskannut jotakin kunnon pojista, joihin äiti nyt voi empimättä turvautua, mutta sitten oli lohduttaja itse tarvinnut lohdutusta ja hänen hyväilevä äänensä oli lakannut kuulumasta.
Kun aamuvalo alkoi tunkeutua huoneeseen verhoilla peitetyistä ikkunoista, nousi Rotha väsyneenä, mutta kävi kuitenkin päättäväisesti käsiksi niihin tehtäviin, jotka olivat niin odottamatta joutuneet hänen niskoilleen. Hän siirsi rukin ikkunakomeroon ja vyyhdin pitimen seinän viereen, sillä niitähän ei nyt tarvittu. Sitten hän järjesti keittiön laudakon ja otti alas ne suolatut liikkiöt, jotka riippuivat orressa kuivamassa. Vihdoin hän keitti varhaiseksi aamiaiseksi kaurapuuroa ja kaasi pojan navetasta tuoman maidon vateihin, jotka hän oli latonut pitkälle tammipöydälle, joka ulottui keittiön toisesta seinästä toiseen.
Willy Ray oli kulkenut melkein koko yön keittiöstä huoneeseensa ja taas takaisin. Hänen pieneen matoilla verhottuun makuuhuoneeseensa päästiin ensimmäiseltä portaanlevolta ja sen ikkunoista voitiin katsella rakennuksen takana virtaavaa vuoripuroa. Se ei ollut ainoastaan hänen makuuhuoneensa, sillä hän säilytti siellä kirjojaankin, mutta tänä yönä ei hän voinut nukkua eikä lukea. Hän käveli vain päämäärättä sinne tänne kuin unissaan päästäen silloin tällöin hermostuneita huudahduksia, joiden jälkeen häntä rupesi värisyttämään ja hän kiiruhti pois. Kuolema oli eilen ensi kerran ilmestynyt hänen tielleen ja niin hirmuisella tavalla. Sen nähtävä läheisyys kauhistutti häntä. Hän oli nyt heikko kuin lapsi. Hän oli valmis nojautumaan ensimmäiseen inhimilliseen käsivarteen, joka ojennettaisiin hänelle, ja vaikka Rotha ymmärsi vain epämääräisesti ne huolet, jotka ahdistivat hänen mieltään, keksi hänen terävä vaistonsa kuitenkin parhaimman tavan lohduttaa häntä.
Hän lohdutti Willyä niin ystävällisesti kuin hän ikinä vain voi ja Willy palasi hänen luokseen yhä uudestaan kummallisine kuvitteluilleen ja heikkoine filosoofisine päätelmineen, joita hän oli ajanut aivoihinsa kirjoistaan. Mutta vaatimattoman tytön silmien ilme ja hänen kätensä kosketus tekivät kuoleman vähemmän pelättäväksi kuin minkään muun. Willy näytti turvautuvan Rothaan, joka puolestaan tuntui tulevan voimakkaammaksi huomatessaan sen.
Kannettuaan vainajan yläkertaan oli Ralph edellisenä iltana mennyt nukkumaan tavalliseen tapaansa. Häntä ei nähty ennenkuin aamulla ja kun hän tuli alakertaan ja kumartui hetkiseksi katsomaan äitiään, joka istui tuolissaan tuijottaen tuleen, hämmensi Rotha juuri puuroa kapustalla. Hän katsoi Ralphia kasvoihin, kun Ralph kosketti hiljaa ja myötämielisesti äitinsä käsivarteen, jolloin hänestä tuntui, että jotakin toivon tapaistakin sekoittui siihen lievenneeseen suruun, jota ne ilmaisivat. Edellisen illan surua ei voitu huomata hänen äänessään eikä hänen ulkomuodossaankaan. Hän oli tavallista tyynempikin, vaikka hän näytti vanhentuneen kuluneina tunteina. Kaikesta huolimatta suoritti hän kuitenkin tavalliset aamutehtävänsä kodissa sellaisen miehen tapaan, jolla on ajatukset mukana työssään. Syötyään aamiaisen otti hän sauvansa nurkasta ja poistui vuorille koiransa kanssa.
Päivän kuluessa toimitti Rotha naapurien avulla, mitä tällaisissa tapauksissa auliisti tarjottiin, kaikki ne pienet tehtävät, joita tilanne vaati. Hän meni kuolleen huoneeseen ja poistui jälleen sieltä tuntien kammoa, mutta ei pelkoa. Vain kerran ennen hän oli katsonut kuolemaa silmiin tahi jos hän oli nähnyt sen pari kertaa ennen tätä päivää, oli hänen ensi tutustumisensa siihen tapahtunut kauan aikaa sitten hänen lapsuudessaan, jota hän tuskin enää muisti. Hänen isänsä oli silloin kantanut hänet sylissään tällaiseen samanlaiseen hämärään huoneeseen ja ojentanut hänet silmänräpäykseksi valkoisia kasvoja kohti, jotka olivat olleet hänen äitinsä. Mutta vaikka hän oli tottumaton kuoleman aiheuttamiin vakaviin tilanteihin, näytti hän sittenkin vaistomaisesti ymmärtävän tehtävänsä.
Uutiset siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaite Mossin asukkaita, olivat pian levinneet kaikkialle Wythburniin. Aina hetkisen kuluttua tuli joku paimen vaimoineen valittamaan surua, jolloin heidät vietiin yläkerrassa sijaitsevaan hiljaiseen huoneeseen. Muutamat ilmaisivat surunsa ja lohduttivat kuolleen omaisia niin yksinkertaisesti kuin he myötämielisyydessään huonon ymmärryksensä johtamina kykenivät, minkä vuoksi lohdutuksia usein voitiin verratakin lohduttajiin. Muutamat seisoivat melkein sanattomina huohottaen vain silloin tällöin: "Hyväinen aika!" mutta toiset taasen näyttivät joutuneen sellaisten tunteitten valtaan, joita vanha Matthew Branthwaite sanoi "vilutaudin puuskiksi".
Oli jo melkein ilta, kun vanha Matthew itse saapui Shoulthwaiteen. "Olen rouvan vanhin naapuri", oli hän sanonut Punaisessa Leijonassa iltapäivällä, kun siellä oli keskusteltu edellisen illan tapahtumista. "Senvuoksi teen siinä aivan oikein, että menen lohduttamaan häntä tänä kauheana päivänä. Hän ilostuu kyllä kuunnellessaan vanhan naapurinsa ystävällistä puhetta."
He olivat juuri syömässä illallistaan, makeaa lihalientä, kun Matthew koputti oveen. Hetkisen kuluttua ilmestyi hänen melko riutunut olemuksensa kynnykselle.
"Käykää peremmälle", sanoi rouva Ray. "Mitä teille kuuluu, Matthew?"
"Mitä minuun tulee, niin voin mainiosti. Mutta kuinka teidän itsenne laita nyt on?" vastasi vanhus.
"Tunnen jo olevani paljon terveempi, mutta minä menen kyllä piakkoin samaa tietä, mikä sopiikin minulle parhaiten nyt." Ja rouva Ray kohotti esiliinan silmilleen.
"Ette te vielä eroa täältä, Mary", sanoi Matthew. "Siihen kuluu vielä vuosia, ennenkuin hetkenne koittaa. Älkää senvuoksi itkekö, Mary."
Matthewin oma nyyhkyttävä ääni ei ollut oikein sopusoinnussa hänen tyynen neuvonsa kanssa.
Rotha oli ottanut esille kupin ja sijoittanut vanhuksen itsensä ja
Willyn väliin vastapäätä rouva Raytä.
"Tapasin Ralphin aamupäivällä", sanoi Matthew. "Hän kertoi minulle tarkasti, miten kaikki oli tapahtunut. Hän oli luullakseni matkalla kirkkomaalle sopimaan hautauksesta."
Rouva Ray kohotti esiliinan jälleen silmilleen. Willy nousi ja poistui huoneesta. Tällainen lohduttaminen kiusasi ainakin häntä.
"Hän on parempaa lajia, hän", sanoi Matthew nyökäyttäen päätään ovea kohti, josta Willy oli poistunut. "Häneen se on koskenut kovasti, on totisesti. Ralphkin oli kyllä alakuloinen, mutta ei noin kovasti kuitenkaan. Hyväinen aika, teillä on monenlaisia poikia, vaikka teillä on niitä vain kaksi. Niin, niin", lisäsi hän kuin mukautuen Willyn hellyyteen ja Ralphin jäykkyyteen, "ellei olisi vuoria, ei olisi laaksojakaan."
Matthew oli kääntänyt kuppinsa suulleen ilmaistakseen siten, että hän oli lopettanut ateriansa. Rouvakin nousi ja istuutui entiselle paikalleen tulen ääreen. Päivällä oli hän ollut iloisempi, mutta illalla oli hän käynyt jälleen vaiteliaaksi ja alkanut huojuttaa ruumistaan istuutuessaan tuolissaan.
"Alkaa olla jo pimeä, tyttöseni", sanoi Matthew Rothalle täyttäessään piippuaan. "Etkö aio sytyttää kynttilöitä?"
Kynttilät tuotiin ja vanhus sytytti piippunsa muutamasta istuutuen rouva Rayn viereen takan ääreen.