"Muistatte kai ajan, jolloin Angus tuli ensi kerran näille seuduille?" sanoi hän. "Minä ainakin muistan sen vielä mainiosti. Luulen melkein näkeväni hänet Deer Garth Bottomin herraskartanon pihassa. Millainen mies hän siihen aikaan olikaan! Ralph on vain pieni poikanen siihen verrattuna, millainen hänen isänsä siihen aikaan oli. Naapurit sanovat, että isä ja poika ovat niin toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, mutta sellainen on vain joutavaa puhetta. Siihen aikaan ei ollut olemassa ketään, joka olisi kyennyt voittamaan Anguksen, eikä niitä ole ollut myöhemminkään. Ja Castenandissa asui muudan tyttö, joka oli rakastunut Angukseen, vaikka hän ei ilmaissut sitä kellekään. Hän oli niiden seutujen kaunein tyttö, oli totisesti. Sanotaan, ettei kauneus ole minkään arvoinen hyvyydettä, mutta hän oli läpeensä hyvä. Hänestä pidettiinkin yleisesti. Ette suinkaan pahastu, vaikka minäkin ilmaisen kuuluneeni hänen ihailijoittensa joukkoon: Mutta hän ei ollut tietääkseenkään minusta, vaan oli uskollinen Angukselle, jolloin palasin kotiin ja särjin haan uusista tuoleistani. Ja merkillisintä tässä kaikessa on, etten sen jälkeen jäänyt naimattomaksi."
Tämä muistelma varhaisimmasta ja melkein ainoasta rakkausseikkailustaan näytti liikuttavan jotakin vanhuksen sydämen herkkää kieltä, koska hän veteli haikuja piipustaan kiivaammin kuin ennen.
Rouva Ray tuijotti vain tuleen kuunnellen tuskin ollenkaan vanhuksen lörpöttelyä, joka niin ollen sai jatkua esteettömästi. Silloin tällöin käänsi hän levottomasti päätään kysyen Rothalta, oliko Ralph palannut, ja kuultuaan vastauksen, ettei häntä vielä ollut näkynyt, istuutui hän jälleen entiseen asentoonsa katsoen tiileen hajamielinen ilme silmissään. Kun jostakin kauempaa kuului tuulen huminaa kovempaa haukuntaa, heräsi hän jälleen todellisuuteen ja pyysi Rothaa valmistamaan illallista. Mutta Ralphia ei kuulunut vieläkään palaavaksi. Missä hän mahtoikaan viipyä?
Oli jo melko myöhäinen, kun Matthew nousi lähteäkseen. Hän oli tehnyt parhaansa lohduttaakseen vanhaa naapuriaan hänen surussaan, käyttäen kaikki sananlaskunsa ja lauseensa, jotka olivat jotenkin sopineet tilanteeseen ja joiden joukossa oli ollut pari melko sopimatonta ja raakaa. Mutta rouva Ray ei ollut kiinnittänyt niihin sen enemmän huomiotaan kuin muihinkaan. Hän oli vain kunnioittanut vanhuksen hyvää tahtoa katsomatta liian tarkasti "lahjaksi saamansa hevosen suuhun."
"Hyvää yötä, Matthew Branthwaite", sanoi hän vastaukseksi vanhuksen jäähyväisiin. "Hyvää yötä ja Jumala teitä siunatkoon!"
Matthew oli avannut oven ja katsoi pihalle ennen lopullista lähtemistään.
"Taivas on tasaisessa pilvessä tänä iltana", sanoi hän. "Kuu ei ole vielä noussut ja tuuli puhaltaa yhtä kovasti kuin ennenkin. Hyvää yötä, Mary; huomenna saatte olla ahkerasti toimessa saadaksenne kaiken valmiiksi hautajaisiin. Luulen vaimoni ja pienen Liisan pistäytyvän tänne huomenna."
Rouva Ray huokaisi raskaasti.
"Koettakaa rohkaista mieltänne, Mary. Muistakaa, että hyvässä sadossa saa olla muutamia ohdakkeitakin."
Kun ovi oli sulkeutunut kutojan mentyä, palasi Willy takaisin keittiöön pienestä huoneestaan.
"Eikö Ralph ole vielä tullut?" kysyi hän Rothalta.
"Ei", vastasi tyttö koettaen turhaan salata lievää levottomuuttaan.
"Ihmettelen, millaista asiaa Robbie Andersonilla mahtoikaan olla hänelle. Hän kävi täällä pari kertaa aamupäivällä. Entä opettaja sitten? Mitähän hänelläkin oli sanottavaa, koska hän näytti niin kiihtyneeltä? Sellainen ei ole ollenkaan hänen tapaistaan."
"Siitä saat olla aivan varma, ettei se ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa", sanoi Rotha. "Eilisiltainen tapahtuma on vain hermostuttanut meitä kaikkia."
"Niin kyllä, mutta he olivat molemmat hyvin kummallisen näköisiä, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen huomiotani. Sanotaan, etteivät onnettomuudet tule milloinkaan yksinään. Toivon, että Ralph olisi jo kotona."
Rouva Ray oli noussut paikoiltaan takan äärestä ja asetti nyt toisen kynttilän ikkunan komerossa sijaitsevalle pienelle pöydälle.
Seisoen selin vanhaan rouvaan kohotti Rotha sormen huulilleen merkiksi
Willylle, ettei hän puhuisi enempää.
VII.
SIMIN LUOLA.
Kun Ralph poistui omaan huoneeseensa isänsä kuoliniltana, painoi hänen sydäntään raskaampi taakka kuin tämä kauhistuttava tapaus voi aiheuttaakaan. Sellaisen miehen kuin Ralphin mielestä ei kuolemassa itsessään ollut mitään niin hirmuista, etteivät monet tunteet olisi voineet haihduttaa sen aiheuttamaa pelkoa. Ja mitä hänen isäänsä tuli, ei isä ollut tuntenut minkäänlaisia kuoleman kauhuja; hän ei ollut nähnyt sitä uhkaavana edessään, minkä vuoksi hänen kuolemansa oli vain sana eikä hänen hautansa ollut syvä. Ei, hauta ei ollut syvä. Ah, millainen pisto sisältyikään siihen ajatukseen, millainen uusi pisto siihen sisältyikään!
Ralph muisteli Simeon Staggin kasvojen ilmettä, kun hän illalla — kuinka kauan aikaa siitä tuntui jo olevankaan — oli pyytänyt häntä ilmaisemaan sen miehen nimen, joka oli murhannut Wilsonin. "Se on velvollisuutenne taivaan edessä", oli hän sanonut. "Sillä ette suinkaan halua tahrata lapsenne nimeä rikoksella, josta hänen isäänsä syytetään?" Silloin oli Simin silmiin ilmestynyt jotakin sellaista, mikä oli antanut erityisen merkityksen hänen äsken lausumilleen sanoille: "Ralph, et tiedä, mitä oikeastaan kysyt."
Ah, mutta eikö hän tiennyt sitä nyt liiankin hyvin? Ralph käveli lattialla edestakaisin tuntien, että suuren rikoksen kuorma oli musertamaisillaan hänet. Hauta ei ollut syvä, ah, kunpa se olisi ollut vain pohjaton, niin, kunpa! Jos asian laita olisi niin, lopettaisi hauta kaiken. Mutta ei, asia on niinkuin vanha kirja sanoo: "Kun ihminen kuolee, kysyvät eloon jääneet, mitä hän on jättänyt jälkeensä, mutta enkelit, jotka kumartuvat hänen puoleensa, tiedustelevat, mitä hän on lähettänyt edellään." Ja hänen isänsä, joka oli kantanut häntä sylissään ja jota hän nyt oli kantanut, mitä oli hän lähettänyt edellään?
Ralph käveli raskaasti edestakaisin. Hänen koiransa, joka nukkui matolla kynnyksen edustalla, rupesi raapimaan ovea ja ulisemaan, koska se ei ollut tottunut sellaisiin ääniin. Mutta kun kaikki asiat otettiin huomioon, ei hänellä vielä ollutkaan varmoja todistuksia. Huomenaamulla aikoi hän mennä vuorille puhuttelemaan Simiä kahden kesken. Simin täytyi tietää totuus. Jos se koski häneen niin läheisesti kuin hän nyt luuli, oli illan tapahtuma poistanut kokonaan syyt sen salaamiseen. Entä Robbie Anderson, mitä hän olikaan tarkoittanut? Ralph oli epäselvästi muistavinaan, että nuori laaksolainen oli kerran kysynyt jotakin hänen isästään. Robbie oli ystävällinen Simillekin, huolimatta muiden halveksimisesta. Mitä tämä kaikki tarkoittikaan?
Ralph alkoi riisuutua raskain sydämin. Hän oli jo avannut vyönsä ja heittänyt takkinsa tuolille, kun hän muisti paperin, joka oli pudonnut isän povitaskusta silloin kun hän oli nostanut kuolleen maasta tamman selkään. Mitä siihen oli kirjoitettu? Niin, tuossahan se oli hänen taskussaan ja kuumeisen kiivaasti hän avasi sen.
Oliko hän turvautunut heikkoon toivoon, ettei synkkä pilvi, joka näytti uhkaavan häntä, musertaisikaan häntä? Ah, hän oli nyt tuomittu menettämään viimeisenkin toivon kipinän, sillä paperi oli hänen omalle nimelleen laadittu vangitsemismääräys, jossa häntä syytettiin kavalluksesta. Sen oli laatinut Carlislen kruununvouti ja se sisälsi, että Ralph Ray oli vehkeillyt kuninkaan vallan kumoamiseksi silloin kun hän oli palvellut kapteenina viimeisen vallan anastajan vallankumousarmeijassa. Se oli allekirjoitettu ja vahvistettu ja annettu lähempiä toimenpiteitä varten kuninkaan palvelijalle, James Wilsonille. Määräys oli päivätty pari päivää ennen Wilsonin kuolemaa.
Kaikki oli nyt mennyttä, sillä tämä oli vain lopun alkua. Varjo oli laskeutunut. Mutta se ihmisluonteen näennäinen mahdottomuus, mikä vaikuttaa, että ihminen kärsii mieluummin onnettomuuden itsensä kuin sen aavistuksen, helpotti Ralphin mieltäkin, kun hän sai tietää pahimman.
Siihen liittyi kyllä vielä paljon sellaista, mitä hän ei osannut selittää, mutta huomenna hän saisi kaiken selville. Hän meni nukkumaan ja nousi päivän sarastaessa, ellei nyt juuri kevyemmälläkään sydämellä, niin ainakin tyynempänä.
Otettuaan paimensauvansa kouraansa sinä aamuna kääntyi hän Fornsiden kukkuloille päin. Kohoten Wanthwaiten laakson takaa sijaitsi vuori melkein Blencathran purppuran värisiä harjanteita vastapäätä. Sen kaikki rinteet olivat yhtä epätasaisia kuin jyrkkiä. Ralph ei kiivennyt kuiluihin, vaan kiersi Castle Rockin ja suuntasi matkansa pohjoiseen suurien kallionlohkareiden välitse. Irtonaiset kivenlohkareet olivat vielä kuurassa muodostaen kovan, mutta vaarallisen polun. Aurinko paistoi heikosti pilkistäen puiden latvojen yli. Se oli kimallellut Styx Ghyllin jääpuikoissa hänen kulkiessaan sen kautta ja kuilun yli pääseminen olisi ollut hyvin työlästä. Kestävät mustat vuoristolampaat olivat määkineet kylmissään jossakin näkymättömässä paikassa ja tuuli oli kantanut niiden äänen pois, kunnes se oli muuttunut vaikeroimiseksi ja lakannut kuulumasta.
Kun Ralph saapui täydellisesti varjoon, jonka Castle Rockin ulospäin työntyvä huippu heitti vuorille, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Niin, hän oli epäilemättä kiivennyt liian korkealle. Hän alkoi senvuoksi laskeutua alemmaksi. Kallioiden huiput suojelivat häntä nyt tuulilta ja hiljaisuudessa hän kuuli kuokan tahi vasaran lyöntejä ja heti sen jälkeen takovan miehen epäselvää laulua. Hän tunsi Simin äänen ja näki jo hetkisen kuluttua hänen luolansakin, vuoren rinteeseen uurtuneen kolon, joka oli niin korkea ja leveä, että mies saattoi tunkeutua siitä sisään. Suuria kallionlohkareita oli kaikkialla sen ympärillä.
Aurinko ei päässyt milloinkaan paistamaan sinne. Yksinäinen suuri kallionlohkare näytti suojelevan sen suuta ja pysyvän paikoillaan tuetta siinä asennossa, johon sen jäävirta vuosituhansia sitten oli sijoittanut. Koira olisi hyökännyt Simin kimppuun Simin istuessa siinä laulamassa työskennellessään, ellei Ralph olisi pidättänyt sitä katseellaan. Laulajan hiljainen ääni kuulosti sanomattoman synkältä tässä yksinäisessä paikassa ja omituinen laulunpätkä sopi mainiosti molempiin.
"Hän nojannut ol' päänsä nyt orjantappuraan, Carlislen valleille aurinko paistaa; ja lapsensa hän nuorimman siell' saanut maailmaan, kyll' maailman valta leijonalle maistaa.
Hän kuutamossa kaivoi viel' haudan hyvin syvän, Carlislen valleille aurinko paistaa; ja sinne hän nyt peittää tuon lapsensa niin hyvän, kyll' maailman valta leijonalle maistaa."
Laulaja keskeytti kuin hän olisi aavistanut jonkun kuuntelevan ja kohottaen katseensa istuessaan pyöreällä pölkyllä, jollaista samanlaista hän juuri pilkkoi haloiksi, huomasi hän Ralph Rayn, joka seisoi luolan suulla nojautuen sauvaansa. Hän oli jo kuullut puhuttavan onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaiten asukkaita.
Sanomattoman osanottavainen ilme villeissä aroissa silmissään, kuin jokin myötätuntoisuuden puuska olisi kehoittanut häntä kietomaan käsivartensa Ralphin ympärille ja suutelemaan häntä, vaikka toinen häpeän tunne kaskikin häntä polvistumaan Ralphin jalkoihin, lähestyi Sim häntä koettaen sanoa jotakin. Mutta hän ei voinutkaan puhua mitään. Ralph ymmärsi hänen vaitiolonsa ja oli kiitollinen siitä. He menivät luolaan ja istuutuivat siellä vallitsevassa hämärässä.
"Saatte empimättä kertoa minulle kaiken nyt", sanoi Ralph minkäänlaisetta esipuheetta, sillä kumpainenkin tiesi, mikä toisen sydäntä raskaimmin painoi. "Hän on kuollut nyt ja olemme nyt täällä kahden kesken, minkä vuoksi ei puhettamme kuule muut kuin me itse."
"Tiesin sinun saavan sen selville jonakin päivänä", sanoi Sim, "mutta tein kaikkeni voidakseni piilottaa sen sinulta. Usko minua, että tein kaiken voitavani, mutta sitä ei voitu auttaa."
"Näin onkin parempi, Sim", vastasi Ralph, "sillä te ette saa ottaa niskoillenne rikosta, jota ette ole tehnyt."
"En ole paljon rikollista viattomampi minäkään", sanoi Sim. "En luule ainakaan. Kaukana siitä."
"Luulen ymmärtäväni teidät, Sim, mutta te ette sittenkään ole syyllinen rikokseen."
"Voisin kyllä olla, ellei muudan sattuma olisi tullut väliin. Olen kuitenkin usein ajatellut, ettei rikos sisälly tekoon, vaan tarkoitukseen. Ei, Ralph, minä tässä sittenkin olen syyllinen, sillä isäsi ei ollut milloinkaan ajatellut tehdä rikosta, kuten minä, joka olin hautonut sitä jo viikkokausia."
"Menittekö ulos sinä iltana pannaksenne sen toimeen?" kysyi Ralph.
"Kyllä, sillä luullakseni ainakin aioin, vaikka en olekaan varma siitä. Kaikki tunteeni olivat sekaisin enkä tiennyt, mitä minulla oikeastaan oli mielessä. Jos Wilson olisi sanonut minulle tiellä silloin kun tapasin hänet, sillä aioin puhutella häntä, tulleensa takaisin pannakseen toimeen sen, mitä hän niin usein oli uhannut, silloin olisi minun ollut pakko tehdä se, niin, pakko, siitä en olisi päässyt mihinkään."
"Mitä hän sitten oli uhannut?" kysyi Ralph, mutta hänen äänessään ei ollut kysyvää sointua. "Keneen nuo uhkaukset kohdistuivat?"
"Sinuun, Ralph", vastasi Sim kääntäen päänsä pois. "Mutta mitä sen nyt enää on väliä", lisäsi hän. "Se on kaikki ollutta ja mennyttä nyt."
Ralph otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut hänen isänsä povesta.
"Tätäkö tarkoitatte?" kysyi hän ojentaen sen Simille.
Sim vei sen valoon nähdäkseen, mitä siihen oli kirjoitettu. Palattuaan takaisin Ralphin luo huusi hän kimeästi:
"Hän oli siis todellakin palannut takaisin tehdäkseen sen! Hyvä Jumala, voidaanko sellaisen roiston tappamista sanoa murhaksi?"
"Ettekö ole tiennyt tästä paperista ennen mitään?"
"En. Wilson uhkasi kyllä hankkia sellaisen, kuten jo sanoinkin, sillä hän sanoi ripustavansa sinut ensimmäiseen hirsipuuhun, sinut, joka olit pelastanut hänen henkensä, kuten olen kuullut sanottavan. Voi sitä kovasydämistä hirviötä!"
"Roiston pelastaminen vaarasta tuottaa aina onnettomuutta, Sim. Entä sitten?"
"En uskonut kuitenkaan milloinkaan, että hän tekee sen, niin, en milloinkaan. Miksi ei roiston tappamista sanota hyväksi työksi?"
"Kuinka se oikeastaan kävi, Sim?"
"Tiedän tuskin sitä itsekään ja se on totta. Muistat kai vallan hyvin, että se tapahtui päivänä, jolloin Abraham Coward, isäntäni, tuli hakemaan minulta vuokraa. Samana päivänä pakeni tuo naisraukka lapsineen turvaan luokseni. Sinäkin kävit luonani sinä iltana, muistat kai senkin? No, sitten kuin poistuit — muistatko, miten se tapahtui?"
"Kyllä, Sim."
"Sydämeni oli jo entuudestaan melkein murtunut, mutta suudelmasi teki minusta melkein hullun. Luulen varmasti olleeni aivan mielipuoli, Ralph, sitä ei voida epäilläkään, kun ajattelin, mitä mies aikoo tehdä ainoalle ystävälleni maailmassa, ainoalle minun ja tyttöraukkani ystävälle. Menin viertotielle ja kävelin siellä edestakaisin. Ilta oli hyvin pimeä. Äkkiä juolahti tuo hirveä ajatus mieleeni. Seisoin silloin tienristeyksessä, josta Gaskarthiin vievä tie eroaa. Tiesin Wilsonin palaavan sitä tietä, mutta jokin pakotti minut vain eteenpäin. Ennen olin silloin tällöin pysähdellyt, mutta nyt pakotti jokin kauhistuttava voima minut vain kulkemaan. En osaa sanoa, mitä se oli, mutta se oli sellaista, etten jaksanut sitä vastustaa. Se vaimensi kaikki epäilykseni, kaikki järjestään, ja silloin aloin juosta, niin, juosta. Mutta olin niin heikko, että minun oli pakko pysähtyä hengähtämään. Sydämeni löi kovasti ja painoin kädelläni sitä lujasti nojatessani vanhan kivisillan kaiteeseen. Mutta se löi vain. Silloin kuulin hänen tulevan. Tunsin hänen askeleensa. Hän oli jo hyvin likellä, mutta en voinut liikahtaa paikoiltani, en ollenkaan. Hengitykseni tuntui salpautuvan kokonaan, jos liikahdin. Hän tuli yhä likemmäksi ja hänen takaansa kuulin hevosen kavioiden kapsetta tieltä. Ratsastaja oli vielä kaukana, mutta hän ajoi laukkaa, laukkaa. Nyt se on tehtävä, ajattelin, nyt tahi ei milloinkaan. Otin läheltäni maasta kiven käteeni, niin, tein sen, ja koetin lähestyä miestä, mutta jokin naulasi minut paikoilleni. Minulla ei ollut voimia ollenkaan. Tuo heikkouteni oli tuskaa eikä mitään muuta. Wilson ei ehtinyt vielä saapua lähelleni, kun ratsastaja sai hänet kiinni. Kuulin Wilsonin sanovan jotakin miehen ratsastaessa hänen sivuitseen. Silloin tunsin isäsi ja näin hänen kääntyvän takaisin. Kuulin hänen sadattelevan Wilsonia kovasti ja erotin Wilsonin katkeran naurun — kai vielä muistat, millaiselta se kuulosti?"
"Kyllä, kyllä. Entä sitten?"
"Angus laskeutui seuraavassa silmänräpäyksessä satulasta ja sitten kuulin kumean jymähdyksen enkä mitään muuta."
"Ettekö todellakaan tiedä muuta?"
"Tiedän kyllä vähän muutakin. Isäsi nousi jälleen satulaan, jolloin minäkin olin jo ehtinyt tien keskelle. Hän huomasi minut ja pysähtyi. 'Olet ansainnut hyvin vähän viime aikoina', sanoi hän, 'ota tämä, ystäväni, ja maksa vuokrasi.' Hän otti muutamia kolikoita kukkarostaan antaen ne minulle ja ajoi laukkaa tiehensä Luulin hänen tappaneen Wilsonin ja hiivin senvuoksi katsomaan ruumista. En löytänyt häntä ensin, vaan hapuilin pimeässä, kunnes kosketin kädelläni hänen kasvoihinsa. Mutta silloin luulin hänen olevan vielä hengissä, niin, olin siitä melkein varma. Säikähdin ajatustani ja lähdin pakoon, en tiedä, miten. Ralph, näin käteni jäljen hänen kasvoillaan seuraavana päivänä, kun minut pakotettiin menemään ravintolan makuuhuoneeseen. Sinä iltana maksoin vuokrani isäsi rahoilla ja palasin kotiin."
"Ne olivat siis isäni rahoja eivätkä Wilsonin?" sanoi Ralph.
"Kaikki tapahtui niinkuin olen kertonut", vastasi Sim kuin loukkautuen huomautuksesta.
Ralph laski kätensä hänen olalleen. Miesraukka oli tuominnut itsensä syylliseksi ja hänen omatuntonsa oli kuin pyörre, joka veti kaikki luokseen.
"Kertokaa minulle, Sim, jos suinkin voitte, kuinka tulitte epäilleeksi
Wilsonia kaikesta tästä?"
Sanoessaan tätä naputti Ralph sormellaan vangitsemismääräystä, jonka
Sim oli antanut hänelle takaisin.
"Saamalla selville, ettei hänen oikea nimensä ollutkaan James Wilson."
"Vai huomasitte te senkin. Kuinka se kävi?"
"Rouva Garthin ansiota se oli eikä minun", sanoi Sim.
"Mitä hän kertoi teille?"
"Ei mitään, ei ainakaan sitä, että Wilson käyttää väärää nimeä. Ei, sain sen kokonaan itse selville, vaikka minun onkin kiittäminen häntä huomiostani."
"Tiesitte siis kaiken tämän tuona onnettomuuden yönä Martinmessun aikaan?"
"Kyllä osapuilleen, Ralph. Muori tuli asuntooni eräänä iltana ja mursi Wilsonin matka-arkun auki. Sitten hän vei mukanaan muutamia papereita, niin, ainakin yhden."
"Ette luultavasti tiedä, mitä siinä oli?"
"En. Se tapahtui kerran Wilsonin ollessa poissa tavallisilla matkoillaan Gaskarthiin. Rotha oli Mossissa; hän ei ollut palannut kotiin sinä iltana. Olin työskennellyt pimeään asti ja silmäni olivat väsyneet, jolloin menin tielle kävelemään. Ilta pimeni nopeasti ja palatessani kuulin muutamien miesten laulavan ja nauravan tullessaan minua kohti."
"He olivat varmaankin olleet juopottelemassa Punaisessa Leijonassa."
"Niin. Hyppäsin kuitenkin ojan yli ja oikaisin kotiin niityn poikki seuraamatta tietä. Tullessani Fornsideen näin valoa takimmaisesta pienestä huoneesta. Se oli Wilsonin huone, sillä hän oli halunnut juuri sen eikä muuta. Luulin hänen palanneen takaisin ja hiivin hänen ikkunansa alle, en tiedä miksi, mutta hiivin sinne ja katsoin sisään. Mutta siellä ei ollutkaan Wilson, vaan rouva Garth. Hän oli avannut vanhuksen arkun ja haki jotakin sen pohjalta paperien joukosta."
"Menittekö hänen luokseen?"
"Pelkäsin kyllä muoria, Ralph, mutta menin kuitenkin sisään epäröiden ja änkyttäen jotakin."
"Mitä hän sanoi?"
"Tullessani hänen luokseen hän juuri tarkasti muudatta paperia. Hän säpsähti vähän, mutta nähdessään kuka tulija oli, paiskasi hän arkun kannen kiinni ja syöksyi ohitseni paperi kädessään. 'Saatte kertoa hänelle, että olen käynyt täällä, jos haluatte', sanoi hän vain minulle ja ennenkuin ehdin kääntyä, oli hän jo poistunut. Mikähän paperi se oli, Ralph? Tiedättekö sen?"
"Ehkä saamme tietää sen vielä, ehkä emme."
"Heidän välillään oli kyllä jotakin erikoista, mitä sitten lienee ollutkaan."
"Ettekö voi arvata sitä? Tehän saitte selville hänen oikean nimensäkin."
"Niin, Wilson Garth. Sain sen selville hänen papereistaan. Avasin arkun muorin mentyä ja tarkastin paperit. En kiellä ollenkaan tehneeni sitä."
"Muistatte kai, milloin hän tuli näille seuduille? Se tapahtui kyllä niin kauan aikaa sitten, etten minä voi sitä muistaa, mutta teidän pitäisi muistaa se vielä, Sim."
"Muistaakseni sanoivat ihmiset hänen olleen naimisissa rajaseuduilla jonkun roiston kanssa."
"Ovatko ihmiset milloinkaan puhuneet, että mies on kuollut?"
"Ei. En voi ainakaan muistaa sitä. Mies oli lyönyt ja piessyt häntä, kunnes hänestä tuli tuollainen noita-akka, ja sitten oli hän paennut miehensä luota pienokaisensa kanssa, Joen, kuten häntä nyt nimitetään. En muista ihmisten puhuneen muuta."
"Pari kakkosta voidaan helposti laskea yhteen, Sim. Hänen nimensä oli
Wilson Garth eikä James Wilson."
"Ja hän oli rouva Garthin mies ja Joen isä."
"Niin minäkin luulen."
Sim näytti melkein murtuvan tästä odottamattomasta huomiosta, joka oli hitaasti valjennut hänelle.
"Mutta, Ralph, kuinka tulit tuoneeksi hänet tänne palatessasi sodasta?
Kaikki näyttää jollakin tavoin johtuvan siitä."
"Niin, kaikki ja luultavasti tämä viime onnettomuuskin." Ralph siveli kädellään tukkaansa ja sitten otsaansa. Sim huomasi ystävän käytöksessä tapahtuneen muutoksen.
"Olin väärässä sanoessani niin", sanoi hän. "En tiedä sen olevan tottakaan. Mutta kerro minulle, kuinka se tapahtui."
"Juttu on lyhyt ja helposti kerrottu, vanha ystäväni vaikka en tähän saakka ole siitä puhunutkaan. Tein miehelle erään palveluksen Carlislessa."
"Sinun sanotaan pelastaneen hänen henkensä."
"Se oli suorastaan onnen potkaus, se on totta, mutta olin tehnyt sen, ainakin aluksi, vaikka en siitä tiennytkään. Mutta se on pitkä juttu."
"Kerro se minulle, Ralph."
"Se on nyt ollutta ja mennyttä, kuten mies itsekin, mutta seuraukset eivät ole kuolleet eivätkä ne helposti häviäkään muistista. Muutamien meistä pitää katsoa niitä silmästä silmään vieläkin. Wilson, häntä nimitettiin siihen aikaan niin, oli kuninkaallismielinen tutustuessani häneen. Jumala yksin tietää, millaiset hänen mielipiteensä ennen olivat olleet. Mutta jouduttuaan kerran vaaraan pelastui hän erään puritaanin avulla. Hän oli kavaltanut kuninkaallismieliset eikä senvuoksi uskaltanut palata ystäviensä luo. Ymmärsin hänen asemansa ja suojelin häntä. Valloitettuamme Carlislen joutui hän yhä läheisempiin tekemisiin kanssani, jakun sotaretki loppui, rukoili hän, että ottaisin hänet mukaani näille seuduille. Suostuin vastahakoisesti hänen pyyntöönsä. En luottanut häneen ollenkaan, mutta luulin hänen haluaan saada oleskella läheisyydessäni kiitollisuudeksi, miksi hän sitä sanoi. Mutta se ei johtunutkaan siitä, Sim."
"Oliko se pelkoa? Pelkäsikö hän, että ystävät ja viholliset hirttävät hänet? Eikö hän ollut kavaltanut kumpiakin?"
"Se johtui osaksi pelosta, mutta suurimmaksi osaksi ahneudesta ja kostonhimosta. Hän ehti tuskin olla viikkoakaan Shoulthwaitessä, kun keksin hänen salaisuutensa, sillä olisin ollut sokea, ellen olisi huomannut sitä. Kun hän meni naimisiin nuoren vaimonsa kanssa rajalla, eivät ihmiset sanoneet hänen vaimoaan noita-akaksi. Naisen piti jonakin päivänä periä pieni omaisuus ja silloin kun hän pakeni, menetti mies kaikki oikeutensa noihin rahoihin. Wilson ei pitkiin aikoihin haeskellutkaan häntä, sillä hänhän oli vielä köyhä ja koditon ja pienen lapsen äiti. Vasta myöhemmin alkoivat hänen aviomiehen oikeutensa käydä voimakkaammiksi. Muistatteko ajan, jolloin Joe Garth perusti oman pajan tuonne kylään?"
"Kyllä", vastasi Sim. "Se tapahtui sota-aikaan. Ihmiset kertoivat erään vanhan naimattoman tädin, tuollaisen vanhan akan kuin hän itsekin on, jättäneen Joen äidille noin sadan punnan suuruisen perinnön."
"Wilson tiesi sen asian paljon paremmin kuin naapurimme. Hän tiesi senkin, mihin hänen vaimonsa oli piiloutunut, vaikka hän ei siitä tähän asti ollut etujensa vuoksi välittänytkään. Sim, hän käytti hyödykseen minua päästäkseen Wythburniin."
"Se paholainen!"
"Päästyään kerran tänne ilmoitti hän piakkoin vaimolleen tulostaan. Pidin häntä silmällä ja tiesin senvuoksi hänen tekonsa. Huomasin hänen tarkoituksensa olevan tehdä Garthit onnettomiksi, sekä äidin että pojan, ryöstää heidän omaisuutensa ja jättää heidät sitten puille paljaille. Päätin estää hänen aikomuksensa. Tiesin sen syykseni, että hän oli tullut tänne vaivaamaan heitä. 'Jos uskallatte vaivata heitä tahi jos sanalla tahi teolla näytätte muille tuntevanne heidät, luovutan teidät heti kavaltajana ensimmäiselle tuomioistuimelle', sanoin hänelle."
"Miksi et tehnyt sitä joka tapauksessa? Voi, miksi jätit sen tekemättä?" huudahti Sim kiihkeästi.
"Olisin menetellyt tyhmästi. Hän vihasi minua nyt senvuoksi, että olin turmellut hänen suunnitelmansa."
"Mutta sinähän olit pelastanut hänen henkensä."
"Hän vihasi minua kaikissa tapauksissa enemmän tahi vähemmän. Minulla ei nyt ollut muuta keinoa kuin pitää hänet kurissa edistääkseni etujani ja Garthien etuja. En pidättänyt häntä enkä sallinut hänen poistuakaan."
"Olit voimakkaampi häntä viimeiseen asti", sanoi Sim, "ja suojelit minua ja tytärtäni hänen ilkeyksiltään. Mutta mitä Joe Garthiin ja hänen äitiinsä tulee, niin he eivät näytä olevan hyvinkään kiitollisia sinulle."
"He luulevat minun tuoneen Wilsonin tänne kiusaamaan heitä. Selitykseni eivät voisi muuttaa ollenkaan asiaa. Olen kyllä pahoillani senvuoksi, mutta sellaiset erehdykset jätän tulevaisuuden oikaistaviksi. Ja silloin kun totuus vihdoin tulee ilmi tällaisissa tapauksissa, on siinä aina jokin tarkoitus."
"Niin, silloin kun se tapahtuu. Mutta milloin se tapahtuu?" sanoi Sim hiljaa kuin itsekseen. "Siihen saattaa joskus kulua pitkältikin aikaa."
"Saattaa kyllä, siinä olette aivan oikeassa." Laaksolainen oli ymmärtänyt Simin tarkoituksen ja laski kätensä Simin käsivarrelle omaan vanhaan tapaansa, millä hän ilmaisi ajatuksensa paremmin kuin sanoillaan.
"Ja nyt on jäljellä vain yksi mahdollisuus, minkä vuoksi tämä vilpitön keskustelu asiasta on ollut paikallaan, nimittäin se, että muutkin koettavat tehdä saman kuin Wilson. Viranomaiset, jotka ovat laatineet vangitsemismääräyksen, unhottavat tuskin, että he ovat joskus sellaisen kirjoittaneet. Näin erään muukalaisen täällä tutkimispäivän jälkeisenä päivänä ja luulen tietäväni nyt, kuka hän oli."
Sim vapisi huomattavasti.
"Silloin hän poistui, mutta saatte olla varma siitä, että hän ilmestyy tänne jälleen."
"Onko sitten totta tuo Wilsonin puhe, että kaikki Oliverin puoluelaiset vangitaan?"
"Sanotaan vakoilijoita olevan joka kylässä ja nimettömiä valmiiksi sinetöityjä vangitsemismääräyksiä jokaisen poliisiviranomaisen hallussa siltä varalta, että niitä voidaan käyttää jonkun ilmiannetun vangitsemiseen. Nuo ihmiset sanovat, että puritaanit hävitetään Englannista sukupuuttoon. Emme siis voi olla tarpeeksi varuillamme."
"Toivoisin voivani suojella sinua, Ralph, tahi ainakin toivon, että saisin astua sijaasi."
"Aioitte pelastaa minut silloin, vanha ystävä, kun menitte Wilsonia vastaan tuona yönä kolme kuukautta sitten. Isänikin luuli pelastavansa minut tehdessään tekosensa. Hätäilitte molemmat liiaksi ja olitte molemmat väärässä. Ette voineet pelastaa minua siten. Isäraukka! Taivas yksin tietää, kuinka vähän hän on auttanut minua vielä."
Hän kohotti kätensä silmilleen.
VIII.
ROBBIEN ILMOITUKSET.
Kun Ralph nousi mennäkseen, seurasi Sim häntä rinteen puoliväliin. Siellä tuli Robbie Anderson vastaan lähestyen heitä nopeasti. Koska hänellä oli selvästi asiaa Ralphille, palasi Sim takaisin luolaansa.
"Kävin jo hakemassa sinua Shoulthwaitestä", sanoi hän, "mutta siellä sanottiin minulle sinun lähteneen vuorille, jolloin seurasin sinua tänne."
"Näytät huolestuneelta, poikaseni", sanoi Ralph. "Onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää?"
"Ei, Ralph, mutta sinulle voi tapahtua jotakin, ellet kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavaa."
"Sellaista, mikä voisi huolestuttaa minua suuresti, ei voi tapahtua,
Robbie. Ei enää missään tapauksessa."
"Tuo Joe Garth houkkio; seppä, ei ole milloinkaan antanut sinulle anteeksi selkäsaunaa, jonka annoit hänelle vuosia sitten senvuoksi, että hän tappoi koirasi Laddien emän."
"Hän ei tule antamaan sitä minulle milloinkaan anteeksi, mutta mitä se tähän kuuluu? En ole sitä pyytänytkään."
"Mutta, Ralph, pelkään hänen aikovan maksaa sen sinulle takaisin moninkertaisesti. Tiedätkö, että hänen asunnossaan on jälleen vakoilijoita? Miehet ovat tulleet tänne vangitsemaan sinua. Joe oli tänään Punaisessa Leijonassa juovuksissa, vaikka päivä ei olekaan vielä sen pitemmälle kulunut. Hän sanoa tokaisi silloin jotakin vakoilijoistakin, jolloin riensin ilmoittamaan sinulle."
"Joe ei ole ollenkaan syyllinen tähän tukalaan tilanteeseen, Robbie, vaikka vakoilijat tahi keitä he Menevätkään ehkä maksavatkin hänelle vähän alivakoilijan tehtävistä niin kauan kuin se on heidän etujensa mukaista."
"Joe tahi ei, he aikovat kaikissa tapauksissa vangita sinut ensi sopivassa tilaisuudessa. Ihmiset sanovat kaiken olevan hunningolla nyt, maan ja lait, kun suuri Cromwell on kuollut. Eiköhän olisi parasta, että poistuisit täältä jonnekin?"
"Olit kelpo toveri, Robbie, tullessasi varoittamaan minua, mutta en voi poistua kotoani vielä. Isäni on ensin haudattava, ymmärrät kai sen."
"Aivan niin", sanoi Robbie muuttuneella äänellä. "Angus-raukka!"
Ralph katsoi tarkasti toveriinsa ajatellen hänen eilisiltaista kysymystään ravintolassa.
"Sano minulle", kehoitti hän katsoen tutkivasti Robbieta silmiin, "tiedätkö mitään vanhan Wilsonin kuolemasta."
Nuori laaksolainen näytti joutuvan hämilleen. Hän taivutti päänsä kumaraan kuin hän ei olisi voinut sietää Ralphin katsetta.
"Kerro minulle kaikki, Robbie, sillä tiedän jo melkein koko totuuden."
"Ryöstin rahat", sanoi nuorukainen; "niin, tein sen, mutta heitin ne puroon minuutin kuluttua."
"Kuinka se tapahtui, Robbie? Kerro se minulle."
Robbie seisoi vielä paikoillaan pää painuksissa ja raapi jalallaan maata, kun hän sanoi:
"Juopottelin kovasti siihen aikaan, kuten tiedät. Olin juovuksissa sinäkin iltana eikä minulla ollut penniäkään taskussani. Ollessani matkalla ravintolasta kotiin kaaduin ojaan ja nukuin sinne. Heräsin kuullessani parin miehen riitelevän. Tiedät, keitä he olivat. Vanha Wilson heilutteli muudatta paperia päänsä yläpuolella nauraen ja ivaillen. Silloin sieppasi toinen sen hänen kädestään. Wilson kirosi hirveästi ja hyökkäsi toisen kimppuun. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Toinen antoi pienelle roistolle sellaisen lyönnin, että roisto lensi päälleen tielle. Näin miehen ratsastavan pois ja näin Simeon Stagginkin. Kun kaikki oli jälleen hiljaista, ryömin esiin ojasta ja otin Wilsonin rahat; niin, otin ne, mutta heitin ne seuraavaan puroon. Koskiessani häneen luulin hänen olevan vielä hengissä. En ole juonut sen jälkeen enää niin kohtuuttomasti, Ralph, enkä aio sitä tehdäkään."
"Et, Robbie, ja sinä kykenet paljon parempaankin."
Ralph ei sanonut enempää. He eivät puhuneet kumpikaan mitään pitkään aikaan. Hiljaisuuden rikkoi vihdoin Robbie, joka ei voinut kestää sitä kauempaa, vaan toisti jälleen: "Otin ne, mutta heitin ne seuraavaan puroon."
Miesraukka näytti turvautuvan tähän viimeiseen tosiseikkaan kuin se jossakin määrin olisi vähentänyt hänen rikoksensa suuruutta. Hiljaisina katumushetkinään oli hän usein ajatellut sitä kuin jotakin lieventävää asianhaaraa. Hän oli päättänyt parantaa tapansa äkkiä ja se oli ollut tämän päätöksen ensi hedelmä. Huomatessaan, millaista osaa hän oli näytellyt rikoksessa, hän selveni humalastaan ja käsitti, että hänen ottamansa rahat muodostaisivat todistuksen häntä vastaan. Hän heitti ne pois ja silloin jäi hänen mieltään kiusaamaan vain muisto siitä, mitä hän todellakin oli aikonut tehdä, vaikka hän ei oikeastaan ollut pannutkaan aikomustaan täytäntöön.
"Miksi et kertonut tästä tutkinnossa?" kysyi Ralph. "Olisit voinut pelastaa Simeon Staggin. Vaikenitko senvuoksi, ettet tahtonut syyttää isääni?"
"En voi sanoa tehneeni sitä siitäkään syystä, sillä tunsin olevani itse rikollinen. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisin ollut siihen puoleksi syyllinen."
Nyt vaikenivat jälleen molemmat hetkiseksi.
"Robbie", sanoi Ralph vihdoin, "voisitko olla puhumatta tästä muille, jos pyydän sinua?"
"En ole puhunut siitä vielä kellekään eikä minun ole pakko vastakaan lörpötellä."
"Simkin vaikenee kyllä, jos pyydän. Tässä on kysymys äidistäni, poikaseni; hän ei elä enää pitkää aikaa ja miksi siis murtaisimme hänen mielensä. Hänen rakkaat vanhat hartiansa ovat jo tarpeeksi kumarassa muutenkin."
"Lupaan sen sinulle, Ralph", sanoi Robbie. Hän oli kääntynyt puoleksi syrjään ja puhui änkyttäen muistaessaan erään toisen äidin, jonka pää oli saanut painua vielä syvempään ja jonka sydän oli ollut sairas poikansa pahoista töistä. Nyt kasvoi jo ruoho hänen haudallaan.
"Silloin se on sovittu."
"Ralph, on jotakin, mistä minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin, mutta en ole uskaltanut, sillä kukapa olisi luottanut juopon sanoihin. Sillä sellainen olin, Jumala minua auttakoon! Siitä ei sitäpaitsi olisi ollut mitään hyötyä, ei ainakaan minun tietääkseni, enemmän vain harmia."
"Mitä on se?"
"Eikö Wilson sanottu löydetyn viidenkymmenen kyynärän päästä sillan alapuolelta?"
"Kyllä. Hänet löydettiin tieltä viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta eteläänpäin."
"Mutta silloin kun poistuin hänen luotaan, oli hän yhtä kaukana sillan pohjoispuolella. Olen aivan varma siitä, sillä selvenin kokonaan katsellessani riitaa. Voisin vannoa sen taivaan nimessä, Ralph. Hän lepäsi viidenkymmenen kyynärän päässä sillan toisella puolella pajasta laskien."
"Ajattele tarkemmin asiaa, poikaseni, sillä puhut vakavista asioista."
"Olen ajatellut sitä jo liiaksikin. Se on kiusannut minua yöt päivät. Vaikka koetankin sanoa itselleni, että olen erehtynyt, ei se hyödytä mitään. Paikka oli varmasti viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta puron toisella puolella pajasta laskien, Ralph."
Laaksolainen näytti vakavalta. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat kuin toivon säde olisi kiitänyt hänen lävitseen. Sim oli sanonut nojanneensa sillan kaidepuuhun. Kaiken, mitä Angus oli tehnyt, oli täytynyt tapahtua sen pohjoispuolella. Oliko sittenkin mahdollista, ettei Angus ollut tappanutkaan Wilsonia lyönnillään?
"Sanoit äsken, että koskiessasi häneen luulit hänen olevan vielä hengissä."
"Sanoin kyllä, sillä ajattelin silloin niin."
Simkin oli luullut samaa.
"Näitkö ketään muita liikkeellä sinä iltana?"
"En."
"Etkö kuullut askeliakaan?"
"En viimein muita kuin omani."
Siinä ei ollut mitään johtolankaa. Ralph pisti tietämättään kätensä povitaskuunsa ja kosketti paperiin, jonka hän oli työntänyt sinne. Ei, tässä ei ollut mitään toivoa. Varjo, joka oli himmentänyt hänen taivaansa, oli pimittänyt sen ikuisiksi ajoiksi.
"Ehkä mies tointui niin paljon, että hän kykeni kävelemään sata metriä ennen lopullista kaatumistaan. Ehkä hän koetti päästä kotiinsa."
"Mutta, Ralph, silloinhan hän olisi kulkenut aivan väärälle suunnalle."
"Olet oikeassa. Tämä on hyvin, hyvin kummallista, jos vain puhut totta. Lepäsikö hän viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta sen pohjoispuolella?"
"Lepäsi."
Laaksolaiset jatkoivat matkaansa. He pääsivät jo kylään vievälle tielle, kun pieni opettaja törmäsi heihin melkein ennenkuin he ehtivät huomatakaan häntä.
"Ah, siinähän sinä vihdoinkin olet!" huohotti hän. "Ovatko he tulossa?" kysyi Robbie Anderson hypäten turveaidalle nähdäkseen paremmin.
"Ovat." Pieni opettaja oli istuutunut muutamalle kivelle ja kuivasi nyt otsaansa. Huoahdettuaan hän jatkoi:
"Sanon sinulle, herra miekkailija, että miksi et tappanut häntä kunnollisesti silloin kun olit tilaisuudessa tekemään sen? Niin, miksi et tappanut?" Monsey käänsi peukalonsa maata kohti katsoessaan Ralphia silmiin.
"Tappanut! Kenen sitten?" Hän ei voinut olla hymyilemättä opettajan naurettavalle olemukselle ja hänen liikkeelleen.
"Tuon Garthin, tuon ilkeän, roistomaisen ja pirullisen Joe Garthin!"
"En näe heitä", sanoi Robbie hypätessään jälleen tielle.
"Kyllä he sieltä pian tulevat, odotahan vain", sanoi Monsey ja ojentaen kätensä Ralphia kohti hän huusi melkein hurjasti:
"Pakene, pakene, pakene!"
"Sallikaa minun ilmoittaa teille", huomautti Ralph hymyillen, "ettei pakeneminen voi tulla kysymykseenkään, ja kysyä, miksi en saa jäädä tähän paikoilleni, kunnes olette kertonut minulle kaiken."
"Elämäsi ei olle penninkään arvoinen, jos jäät tänne ja antaudut niiden vangiksi. Voi tuota pirullista ja roistomaista Joe Garthia!"
Nähtävästi ei ollut olemassa mitään sellaista lisänimeä, joka olisi paremmin sopinut Monseyn kiihkeän vihan esineeksi kuin hirviön oma nimi.
"Ystäväni", sanoi Ralph vakavammin, "on selvää, etten voi poistua näiltä seuduilta ennen isäni hautaamista, ja yhtä selvää on, etten saa olla läsnä hautajaisissa, jos jään tänne. Mutta avullanne voin mahdollisesti suoriutua molemmista tahi ainakin olla suoriutuvinani."
"Selitä meille, kuinka, sillä en jaksa nyt ruveta ratkaisemaan arvoituksia", sanoi Monsey. "Poistua vai eikö poistua, siinäpä se kysymys juuri onkin."
"Voinko minä auttaa sinua?" kysyi Robbie vakavasti ja vaatimattomasti.
"Opettaja, teidän pitää palata takaisin Punaiseen Leijonaan."
"Tunnen sen paikan, sillä olen ollut siellä ennenkin. Entä sitten?"
"Kertokaa siellä, jos omatuntonne vain sen sallii, sillä tiedän miten herkkä se on, että näitte minun menevän Lauvellenin yli Fairfieldiä kohti. Puhukaa tyynesti, ei, kuiskatkaa se salaisuutena vanhan Matthewin korvaan, niin muuta ei tarvitakaan."
"Minulla on ollut muutamia yhteisiä salaisuuksia sen patriarkan kanssa ennenkin ja tunnin kuluessa ne ovat muuttuneet kaikkien yhteisiksi, niin yhteiseksi kuin kasvavat sienet ja hänen sananlaskunsa."
"Robbie, hautajaiset on määrätty ylihuomiseksi kello kolmeksi iltapäivällä. Silloin kirkkomaalla? —"
"Voi tuota Garthia, tuota pirullista Joe Garthia!"
"Silloin tuodaan ruumis Gosforthin kirkkomaalle", jatkoi Ralph. "Kierrä talosta taloon sekä kaupungissa että laaksossa ja pyydä hyvissä ajoin jokaista isäntää ja emäntää tulemaan Shoulthwaite Mossiin kello yhdeksän aamulla. Tule sinne itsekin edustamaan perhettäni ja pidä huolta siitä, että kaikkia vanhoja tapoja noudatetaan. Kirkkomaa on parinkymmenen penikulman päässä rotkoisen vuoriston takana ja teidän pitää kulkea sinne yleistä tietä."
"Styehead-solan kauttako?"
Ralph nyökäytti myöntävästi päätään. "Lähtekää matkalle kello yhdentoista aikaan. Sitokaa arkku vanhan tamman selkään ja antakaa pojan ratsastaa varsalla, jonka sidotte tammaan tullessanne suuren solan suulle. Nuo miehet, nuo vakoilijat tahi poliisit, keitä he nyt lienevätkään, väijyvät minua luonnollisesti talon läheisyydessä sinä aamuna. Elleivät he näe minua isäni hautajaisissa, luulevat he tietysti minun paenneen. Sinun pitää taluttaa tammaa, muista se, Robbie. Kun olette päässeet solan päähän, tulee ehkä joku sijaasi tahi ei tule. Ymmärrätkö?"
"Kyllä."
"Älä anna minkään rikkoa tätä suunnitelmaa, jonka olen selittänyt sinulle. Jos unhotat jonkun pienen yksityiskohdankaan, voi kaikki mennä myttyyn."
"Lupaan, etten anna minkään vaikuttaa asioiden kulkuun. Mutta ajattelehan Willyä. Ellei hän suostuisikaan."
"Sano hänelle minun sitä toivovan, niin silloin hän kyllä suostuu."
Molemmat vaikenivat hetkiseksi.
"Robbie, päätöksesi, josta kerroit minulle äsken, on jalo. Voit kai pysyäkin siinä?"
"Kyllä Jumalan avulla."
"Älä riko sitä ylihuomennakaan. Muistat kai vanhat tapanne, joiden rikkomista joskus pidetään kunniakkaampana kuin niiden pitämistä, mutta sinun pitää pysyä päätöksessäsi sinä päivänä, sillä kaikki riippuu siitä. Tämä on kyllä hirveän uskallettua, mutta —"
Robbie ojensi kätensä Ralphille ja molemmat kookkaat laaksolaiset katsoivat toisiaan vakavasti silmiin. Nuoremman miehen silmien ilme oli pelottoman päättäväinen. Hänen päätöksensä oli jyrkkä ja hänen rikoksensa oli pelastanut hänet.
"Tämä riittää", sanoi Ralph. Hän oli tyytyväinen.
"Mutta tehän nukutte, nukutte!" huudahti pieni opettaja.
Edellisen keskustelun aikana hän oli juoksennellut tiellä edestakaisin, kiivennyt aidalle ja hypännyt maahan jälleen, ja kohottanut silloin tällöin kätensä kulmilleen suojellakseen silmiään takaapäin puhaltavalta tuulelta, samalla kun hän oli pitänyt silmällä odotettua vihollista.
"Te nukutte, nukutte, ja tuo Garth, tuo pirullinen Garth, joka on ilkeätäkin ilkeämpi, tulee —"
"Ja nyt me eroamme ainakin lyhyeksi ajaksi", sanoi Ralph. "Lausun jäähyväiset teille molemmille." Sanottuaan sen hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.
Monsey ja Robbie ehtivät kävellä vain muutamia askelia toiselle suunnalle, kun pieni opettaja pysähtyi ja kääntyen ympäri huusi kovasti:
"Niin, kyllä tiedän, Leijona! Olen ollut siellä ennenkin. Kuiskaan vanhalle Matthewille, että olet poistunut."
Robbie laski kätensä Monseyn olalle ja käänsi hänet ympäri. Ralph ei kuullut sen enempää.
IX.
RIKOKSEN VARJO.
Viime yönä rukoilin ääneen huolissani ja tuskissani.
Coleridge.
Yö oli jo pitkälle kulunut eikä Ralph ollut vielä palannut Shoulthwaiteen. Matthew Branthwaiten poistumisestakin oli jo kulunut kolme tuntia. Rouva Ray istui vielä turvevalkean ääressä ja katseli vaieten tuleen. Rotha istui hänen vieressään ja Willy lepäsi takan viereen siirretyllä lavitsalla. Kaikki odottivat askelia, joita ei milloinkaan kuulunut.
Vanha kello käydä raksutti yhä kovemmin ja sirkkain tasainen sirkutus tuntui käyvän yhä tuskallisemman äänekkääksi. Tuuli humisi lehdettömissä puissa ulkona ja kun tyyntyvä myrsky hetkiseksi hiljeni, kantautui sisällä istuvien korviin vesiputouksen kohinakin. Mikähän Ralphia viivytti? Ei ollut mitään tavatonta, että hän oli ulkona aamuvarhaisesta hämäriin, mutta nyt näyttivät kellon osoittimet jo melkein yhtätoista eikä häntä vieläkään kuulunut tulevaksi. Tämän yön jos minkään olisi hän tietysti halunnut mielellään viettää kotonaan.
Aikaisemmin illalla oli Rotha keksinyt jonkun verukkeen mennäkseen jollekin asialle naapuriin ja siellä oli hänelle kerrottu Ralphin ratsastaneen heti puolenpäivän jälkeen Styeheadin kautta Wastdaleen. Kun hän palattuaan kertoi sen Mossissa, näytti vanha emäntä tyyntyvän.
"Hän ajattelee kaikkea", oli hän sanonut. Koko päivän oli hän toivonut, että Angus ehkä voidaan haudata vuorien toisella puolella sijaitsevaan Gosforthiin. Sen vanhassa kirkkomaassa lepäsivät hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki hänen muutkin sukulaisensa. Noille ylätasangoille, jotka sijaitsevat Wastdalen autioiden rantojen takana, oli matkaa parikymmentä penikulmaa. Sitä matkaa ei voitaisi suorittaa edestakaisin vähemmässä kuin viidessä tunnissa. Mutta kun nyt oli ehditty jo laskea kaksi kertaa viisi tuntia eikä Ralph ollut vielä palannut, eivät vanhan talon asukkaat voineet enää hillitä levottomuuttaan. Heidän siinä jännittyneinä odottaessaan tuntui heistä kuin kello olisi raksuttanut kovemmin kuin ennen, sirkat sirkuttaneet riemuitsevammin, tuuli ulvonut kimakammin ja putous kohissut kovemmin. Mutta ei mikään mieluisampi ääni rikkonut hiljaisuutta.
Vihdoin Willy nousi ja otti hattunsa. Hän aikoi mennä kapean polun ja päätien risteykseen odottamaan Ralphia. Hän olisi mennyt sinne jo ennenkin, mutta kuljeskeleminen niiden puiden varjossa pimeällä, joiden juurelle hänen isänsä eilen illalla oli pudonnut, oli peloittanut häntä niin, ettei hän ollut uskaltanut. Mutta nyt hän tukahdutti pelkonsa ja läksi matkalle.
Myöhäinen täysikuu oli noussut ja loisti kirkkaasti. Sykkivin sydämin sivuutti hän kauhistuttavan paikan ja pääsi sen taakse viertotielle, mutta ei kuullut ollenkaan hevosen kavioiden kapsetta. Sen sijaan kuuli hän askelia ja meni niitä kohti. Pari miestä meni aivan hänen sivuitseen, mutta ei kumpikaan niistä ollut Ralph. He eivät vastanneet hänen tervehdykseensäkään, kun hän paikkakunnan tavan mukaan sanoi heille: "Hyvää iltaa!" Miehet olivat outoja ja katsoivat häneen tarkasti, melkeinpä epäilevästi, kävellessään hänen ohitseen.
Willy kulki vähän kauemmaksi ja palasi sitten takaisin. Päästyään taloon vievälle kujalle näki hän miehet jälleen. Nytkin katsoivat he häntä tarkasti kasvoihin. Peloissaan puhutteli hän heitä, mutta he menivät taasen hänen ohitseen vastaamatta. Kun Willy kääntyi kotiin päin, selveni hänelle totuus, että nuo molemmat miehet olivat syypäät Ralphin poissaoloon. Hän tiesi tarpeeksi hyvin maailman tapahtumat ymmärtääkseen, että veljen paljas osanottokin parlamentin sotaan vuosia sitten voi ehkä vieläkin aiheuttaa hänelle ikävyyksiä. Näytti aivan varmalta, että Wythburnin Manorin herra hirtetään. Vain Ralphin vähäpätöisyys ja mitätön yhteiskunnallinen asema olivat suojelleet häntä tähän saakka.
Kun Willy palasi takaisin keittiöön, voitiin hänen kasvoistaan nähdä, että Ralphin olemassaolo oli muistettu ja että häntä ajettiin takaa. Hänen äitinsä ymmärsi hänen huolistaan vain sen, että hän oli pahoillaan veljensä viipymisestä, ja käänsikin katseensa heti hänen kasvoistaan takaisin tuleen, joka nyt hitaasti oli sammumaisillaan takassa. Rotha sitävastoin käsitti paremmin Willyn hermostuneisuuden ja kummalliset sanat. Tilanne alkoi jo näyttää hänestäkin melkein toivottomalta. Mitä tulisikaan koko tästä taloudesta, jos viimeinenkin voimakas tuki vietäisiin pois nyt, kun vanha isäntäkin lepäsi kuolleena ullakolla? Sitten hän muisteli omaa isäänsä. Mihin hänkin joutuisi? Missä hän mahtoi ollakaan tänä yönä? Mutta uhkaavan onnettomuuden aiheuttama tunne lisäsi kuitenkin hänen voimiaan. Hän nousi ja laski kätensä Willyn käsivarrelle, kun Willy käveli edestakaisin maalattialla, sillä Willyn heikkouden vaikuttama tuskin selitettävä tunne kiinnitti hänet yhä läheisemmästi Willyyn.
"Nyt sieltä on tulossa joku", sanoi Willy kiihkeästi — hänen kuulonsa oli käynyt melkein kiusallisen herkäksi. "Kuulin jonkun tulevan pihaan takaportista."
Ralph sieltä vihdoinkin saapui. Hän oli laskeutunut vuorilta putouksen vierustaa ja tullut taloon takaportista. Kaikki hengittivät tyynemmin.
"Jumala sinua siunatkoon!" sanoi rouva Ray.
"Olette varmaankin olleet hyvin levottomia vuokseni. Menettelin kehnosti antaessani teidän odottaa näin kauan", sanoi hän nähtävästi ponnistaen, koettaessaan käyttäytyä entiseen tapaansa.
"Otaksun, ettet ole voinut sille mitään, poikaseni", sanoi rouva Ray. Tyyntyneenä ja iloiten Ralphin palaamisesta hääräsi hän ahkerasti valmistaessaan Ralphille illallista.
"En kyllä", vastasi Ralph. "Käväisin Gosforthissa ja sinne on pitkä matka. Lainasin Jacksonin ponin Armbothilta. Miten jylhää seutua se onkaan! Styeheadissä raivosi todellinen myrsky. Siellä oli ikävät oltavat tällaisena päivänä, äiti. Jaksoin tuskin hillitä hevostani."
"En sitä ihmettelekään, Ralph. Mutta katso, täällä on puurosi valmiina.
Syö nyt, sillä olet kai melkein nälkään kuolemaisillasi."
"Eikö mitä. Poikkesin sivumennessäni Broom Hilliin."
"Mutta miksi tulit kotiin takaportista, rakas Ralph? Etkö kulkenutkaan tavallista polkua?"
"Kävelin alemman niityn kautta nähdäkseni, onko siellä kaikki kunnossa, ja sieltähän pääsee suorinta tietä kotiin seuraamalla kukkulan juurta."
Willy ja Rotha katsahtivat samanaikaisesti Ralphiin kuullessaan hänen sanansa, mutta he eivät huomanneet hänen kasvoissaan, äänessään eivätkä käytöksessään mitään, mistä he olisivat voineet päättää, koettaako hän sanoillaan salata totuutta.
"Mutta kas, kuinka myöhäinen nyt onkaan!" sanoi hän, kun kello löi kahtatoista. "Eiköhän liene parasta, että me kaikki menemme nyt nukkumaan."
"Minun luullakseni on ainakin pakko", sanoi rouva Ray poistuen Rothan kanssa keittiöstä. Willykin seurasi heitä hetkisen kuluttua jättäen Ralphin syömään illallistaan. Laddie, joka oli tullut keittiöön isäntänsä seurassa, lepäsi kytevän valkean ääressä, ja sittenkuin sen isäntä oli lopettanut ateriansa, sai sekin runsaan osansa vaatimattomasta illallisesta. Vihdoin Ralph nousi ja ottaen hattunsa ja sauvansa meni tyynesti veljensä huoneeseen. Willy oli jo vuoteessa, mutta hänen kynttilässään oli vielä tuli. Istuutuen vanhalle tammiarkulle oven viereen sanoi Ralph:
"Lähden ehkä matkoihini aamulla ennen sinun heräämistäsi, mutta kaikki saadaan kuitenkin tehdyksi hyvään aikaan. Hautajaiset ovat ylihuomenna. Robbie Anderson pitää huolta kaikesta."
"Robbie Andersonko?" huudahti Willy hämmästyneenä.
"Tiedäthän laaksossa vahastaan olevan tapana, että joku perheen ystävä pitää huolta kaikista tällaisista asioista."
"Niin kyllä, mutta miksi valitsit juuri Robbie Andersonin?"
"Voitte luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Ralph.
"Kuulen nyt ensi kerran, että hän voi pitää huolta itsestään", sanoi
Willy.
"Olet oikeassa, mutta olen tyytyväinen Robbiehin. Sinun ei tarvitse pelätä mitään. Robbie on luullakseni kokonaan muuttunut."
"Muuttunut todellakin, Ralph, jos uskallat uskoa hänelle tehtävän, jota ei perheen parhain ystäväkään voi liian hyvin toimittaa."
"Mutta Robbie tekee sen yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä paremminkin. Tiedäthän, Willy, minun aina pitäneen enimmän eksyneistä lampaista. Saatuani sellaisen takaisin kuvittelen jollakin tavoin sen olevan parhaimman koko katraasta."
"Kunpa tämäkin eksynyt lammas todistaisi kummallisen luulosi oikeaksi, rakas veli."
"Rotha pitää kyllä huolta täällä kotona esiintyvistä tehtävistä", sanoi
Ralph nousten mennäkseen.
"Ralph", sanoi Willy, "tiedätkö, että minä —" Hän änkytti ja aloitti jälleen nähtävästi aivan toisesta asiasta. "Oletko käynyt tuolla tänä iltana?" Hän nyökäytti päätään huonetta kohti, jossa heidän isänsä maalliset jäännökset lepäsivät. "En, oletko sinä?"
"En, sillä en uskalla mennä sinne ja vaikka uskaltaisinkin, en sittenkään menisi. Haluan muistella häntä sellaisena kuin hän oli eläessään keskuudessamme ja vain silmäys hänen kuolleisiin kasvoihinsa haihduttaisi sen muiston ikuisiksi ajoiksi."
Ralph ei ymmärtänyt sitä. Hänen luonteessaan ei ollut sellaista kieltä, joka olisi värähdellyt tällaisista tunteista, mutta hän ei vastannut mitään.
"Ralph", jatkoi Willy, "tiedätkö minun luulevan, että Rotha — ajattelen melkein — etkö luule Rothan pitävän vähän minusta?"
Ralphin kasvot värähtivät melkein huomattavasti mutta sitten hän vastasi hymyillen kummallisesti "Luuletko todellakin hänen rakastuneen sinuun, veikko?"
"Kyllä. Olen siitä melkein varma."
Ralph oli istuutunut jälleen tammiarkun kannelle Juuri lausutut änkyttävät sanat olivat järkyttäneet häntä sydänjuuria myöten. Piiloutuneena sinne niin syvälle, ettei hän ollut tiennyt sitä itsekään, oli siellä uinunut jo kuukausia sellainen voimakas rakkaus, jota ainoastaan jalot sydämet voivat tuntea. Silmänräpäyksen kuluessa hän oli keksinyt sen ja oppinut ymmärtämään sen merkityksen. Niin, hän oli todellakin rakastanut tuota tyttöä ja rakasti häntä vieläkin. Kun hän puhui jälleen, kuulosti hänen äänensä aivan soinnuttomalta ja tuntui purkautuvan esille hänen rintansa syvimmistä komeroista.
"Entä sinä itse, Willy?" kysyi hän.
"Minäkin rakastan häntä luullakseni."
Kuinka varma olikaan toinen veli täydellisemmästä tunteesta kuin vakuuttavimmillakaan sanoilla voidaan ilmaista! Ralph istui hiljaa paikoillaan hetkisen, kuten hänen tapansa oli ollessaan jonkun voimakkaan tunteen vallassa. Hän taivutti päätään suunnaten katseensa lattiaan, samalla kun hän sisimmässään taisteli ankaran taistelun. Tunnustaisiko hän heti oman rakkautensa? Rakkaus vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, sillä rakkaus on yläpuolella kaikkien sukulaisuussuhteiden ja veren vaatimusten. Mutta uhrautuvan luonteen monet kielet vastasivat kieltävästi. Ellei tämä ollut oikein, menee se myttyyn itsestään, mutta jos se on oikein, oli taisteleminen sitä vastaan aivan hyödytöntä. Hänen sisällinen kamppailunsa päättyi pian hänen uhrautuvaisen luonteensa voittoon. Mutta mihin hintaan, mihin äärettömään hintaan!
"Ja sitten meidän pitää ajatella hänen isäänsä", lisäsi Willy. "Minua hieman peloittaa sellainen sukulaisuus. Veressä voi olla jotakin vikaa, sitä voidaan ainakin pelätä ja —"
"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi, että Rotha on perinyt joitakin huonoja ominaisuuksia isältään, Simeon Staggilta. Sim on viaton mies."
"Niin sinä sanot, niin sinä sanot ja toivokaamme asian olevankin niin. Minua oikein kauhistuttaa ajatus mennä naimisiin murhaajan tyttären kanssa."
"Rotha on yhtä vapaa rikoksen aiheuttamasta häpeästä kuin sinäkin. Hän on jalo tyttö ja sinun ja jokaisen muun miehen arvoinen huolimatta siitä, millainen hänen isänsä on", sanoi Ralph.
"Niin, niin, tiedän sen ja luulin sinun sanovankin niin. Olen iloinen, Ralph, en voi sanoakaan sinulle, kuinka iloinen olen kuullessani sinun sanovan niin. Ja jos olen oikeassa luulossani, että Rotha todellakin rakastaa minua, tiedän sinun iloitsevan siitä yhtä paljon kuin minäkin."
Ralphin kasvot värähtelivät hieman, mutta hän nyökäytti päätään ja hymyili.
"Mutta enhän minä voi ajatella sitä vielä pitkään aikaan", jatkoi Willy. "Tämän kauhistuttavan tapauksen on pakko karkoittaa sellaiset ajatukset mielestä vuosikausiksi."
Willy näytti kuitenkin olevan onnellinen ajatellessaan tätä suunnitelmaa, vaikka sen toteutuminen ei ollutkaan varma. Ralph veti syvään henkeään katsellessaan veljensä kirkastuneita kasvoja. Hänen oli pakko haudata oman sydämensä salaisuus sinne ikuisiksi ajoiksi. Niin, hän oli sen jo päättänytkin. Hän ei milloinkaan ryhtyisi pimentämään sitä tulevaisuutta, mikä kuvastui noista loistavista silmistä. Mutta tämä hetki oli siitä huolimatta hyvin tuskallinen, sillä hän sai nyt olla läsnä sielunsa voimakkaimman tunteen hautajaisissa. Vihdoin hän nousi ja avasi oven.
"Hyvää yötä ja Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän käheästi.
"Viivy vielä hetkinen, Ralph. Näitkö tullessasi tiellä paria tuntematonta miestä? Ah, nythän minä muistankin, että tulit kotiin takaportista."
"Miehet ovat Joe Garthin ystäviä", vastasi Ralph sulkien oven mennessään.
Tultuaan omaan huoneeseensa hän istuutui muutamiksi minuuteiksi vuoteensa reunalle. Millaiset tunteet häntä nyt järkyttivätkään! Hän tiesi sitä tuskin itsekään, mutta hänen sydämensä tuntui toivottomalta. Hänen elämänsä näytti menettäneen toivonsa tahi toivolla ei ollut ehkä enää mitään toivomista. Eikä hän vielä kuitenkaan ollut kokenut pahinta. Jokin hirveä aavistus vielä kovemmasta kohtalosta näytti painavan hänen mieltään.
Noustuaan riisui hän kenkänsä ja veti jalkaansa tukevammat saappaat. Sitten pauloitti hän lujasti nahkaiset säärystimensä ja ottaen oven takaa esille paksun nutun hän heitti sen käsivarrelleen. Kaikki nämä tehtävät suoritti hän kuutamossa.
Hiipien hiljaa vanhaa narahtelevaa käytävää siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä lepäsi, hän avasi oven ja meni sisään. Takassa savusi suuri turvepaakku ja sen lämmin hehku sekoittui kuutamon kylmään sineen. Kuinka tulvillaan huone nyt tuntuikaan olevan menneiden vuosien tuntua! Vaalennut olkikatto näkyi selvästi jykevien kattoparrujen välitse. Mustalle tammilattialle oli levitetty lampaannahkoja. Ralph meni takan luo ja pysähtyi muutamalle nahalle nojautuessaan uuninreunaan. Kuinka hiljaista ja synkkää siellä olikaan!
Huone oli koko talon levyinen ja sen kummassakin päässä oli ikkuna. Kuu, joka näkyi julkipuolen ikkunasta, valaisi vuoteen toista päätä. Ralph oli tullut sanomaan viimeiset jäähyväisensä siinä lepäävälle miehelle. Tässä huoneessa hän oli itsekin kerran syntynyt. Ehkä hän ei milloinkaan enää tulisi astumaan sen kynnyksen yli.
Kuinka tuo voimakas mies nyt näyttikään avuttomalta! Kaikista hänen ylpeistä voimistaan oli vain jäljellä tämä. "Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman." Niin, mitä todellakaan on ihminen, joka hengittää sieraintensa kautta!
Kuunvalo hiipi hitaasti vuoteen pääpuolta kohti. Siinä lepäävä mies oli yhtä hiljaa kuin se salaisuuskin, jota hän ei ollut milloinkaan ilmaissut kuurolle pielukselleenkaan. Oliko tämä salaisuus kapinoinut sydämessä, joka tiesi kunniakkaan toimintansa jo loppuneen. Ah, kuinka totta se onkaan, että omatunto on kuin tuhat miekkaa! Vaikka häntä vastaan ei ollutkaan muita todistajia kuin hän itse, niin minne hän sittenkään olisi voinut paeta syytöstä, joka poltti hänen rintaansa kuin tuli? Kahleet ja vankilat eivät olisi voineet puhua niin tälle voimakkaalle miehelle kuin hänen ainutlaatuisen sydämensä kamala ääni. Kuinka omantunnonvaivat olivat mahtaneet jäytääkään tuota sydäntä, ja kuinka tarkasti hän nuo hetket oli mahtanut laskeakaan! Kuinka tämä yksi ainoa verinen teko oli mahtanut haihduttaa hänen mielestään kaikki entiset iloiset muistot! Mutta salaiset sieluntuskat olivat vihdoin loppuneet, loppuneet kokonaan.
Kuunvalo oli nyt siirtynyt vuoteen toiseen päähän. Se hopeoi pieluksella lepäävät harmaat hiukset. Ralph meni vuoteen viereen ja veti peitteen pois kuolleen kasvoilta. Olivatko ne muuttuneet sen jälkeen kuin hän viimeksi oli niitä katsellut? Eilen olivat ne vielä olleet hänen isänsä kasvot: oliko rikos lyönyt niihin nyt leimansa? Kuinka tuon kauhistuttavan hetken näkyvä harhakuva oli mahtanut usein näyttäytyäkään noille silmille! Kuinka ankarasti kohtalo oli mahtanut rypistääkään otsaansa noille piirteille! Ja kuitenkin olivat ne vieläkin hänen isänsä kasvot.
Entä sitten isän viimeinen suuri tilinteko? Kuka voi sanoa, millaisen tuomion välittäjä viimein julistaisi? Oliko hän, joka lepäsi tuossa, hänen isänsä, ottanut tämän syyllisyyden ja omantunnon tuskien kuorman niskoilleen rakkaudesta häneen, poikaansa? Oliko hän poistunut vielä ankaramman tuomioistuimen tuomittavaksi ja tehnyt kaiken tämän rakkaudesta perilliseensä?? Miten kovalta tuntuikaan, ettei hän ollut saanut tietää tätä ennenkuin nyt, kun oli liian myöhäistä tarttua hänen käteensä ja katsoa häntä silmiin! Ja vieläpä nyt, kun hän tietämättään oli kiduttanut häntä sadoilla julmilla sanoilla.
Ralph muisti, miten hän kuukausia sitten oli puhunut isänsä kuullen katkerasti siitä miehestä, joka sallii ihmisten syyttää Simeon Staggia murhasta, johon Sim oli aivan syytön. Ja murha olikin tehty hänen oman henkensä pelastamiseksi, tyhmästi ja ajattelemattomasti kylläkin, mutta kuitenkin hänen, Ralphin, hengen pelastamiseksi.
Ralph laskeutui polvilleen vuoteen viereen. Millainen muuri kuolleen ja hänen välillään oli ollutkaan, kun ei toinen elämänsä aikana ollut milloinkaan paljastanut tunteitaan toiselle? Tuollainen ilmaiseminen ei nyt enää voinut tulla kysymykseenkään, mutta kaikkihan voitiin nyt nähdä niin selvästi kuin kuvastimessa.
"Ah, isäni!" huudahti Ralph kätkien kasvonsa käsiinsä, "kunpa kyyneleeni voisivat polttaa pois syntisi!"
Sitten oli hän jälleen kuulevinaan kuiskattavan noita vanhoja sanoja:
"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."
Hän oli kauan polvillaan isänsä vuoteen vieressä ja kun hän vihdoin nousi, oli hän tyynempi, vaikka hänen sydämensä tuntuikin raskaammalta.
"Jumalan viha on varmasti kohdistunut minuun", mumisi hän, sillä hämärää arvoitusta ei voitu muuten selittää. "Hän on mennyt tuomiolle ei rikokseni, vaan kohtaloni kuorma niskoillaan."
Hän meni takan luo ja kohenteli turvepalasia, jotka leimahtivat palaaman hetkiseksi. Sitten hän otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut isän povesta, ja katseli sitä kauan heikossa valossa. Se oli melkein ainoa isän rikoksen todistaja ja se oli hävitettävä. Hän vei sen lähelle liekkejä, mutta vetäisikin kätensä pois miettiäkseen vielä kerran tarkemmin asiaa. Sitten hän muisti suruun vaipuneen äitiraukkansa ja näytti tekevän päätöksensä. Hänen oli pakko polttaa tämä todiste isää vastaan ja hävittää sen tumma varjo käsissään. Kunpa hän yhtä helposti voisi murskata uhkaavan tuomion varjonkin ja yhtä täydellisesti poistaa tulevassa maailmassa tehtävän tilin aiheuttaman pelon!
Hänen kädessään oleva paperi oli koskettanut lepattavia liekkejä. Se oli jo syttynyt, mutta hän veti sen vielä kerran pois ja musersi palavan nurkan tuhkaksi käsissään.
Ei, hän ei saanut sittenkään tuhota sitä. Hän muisti, kuinka Rotha oli kumartunut isänsä tajuttoman ruumiin yli kylän ravintolassa ja huutanut: "Sano heille, ettei se ole totta!" Kuka voi sanoa, millaiseksi hyödyksi tämä paperi vielä voi olla hänelle ja hänen isälleen?
Ralph työnsi hiiltyneen ja rypistyneen vangitsemismääräyksen yllään olevan takkinsa povitaskuun.
Palava paperi oli hetkiseksi valaissut huoneen kokonaan. Kun viimeinen liekki oli sammunut ja palaneen nurkan tuhka oli vielä hänen kädessään, käveli Ralph julkipuolen ikkunaan ja katsoi pihalle, kaikki oli hiljaista, ainoastaan tuuli humisi. Kuinka mustilta näyttivätkään laakson toiselta puolen kohoavan Castle Rockin jyrkät rinteet kuutamossa!
Kääntyen jälleen vuoteeseen päin peitti Ralph ruumiin kasvot ja sanoi:
"Kuolema on armeliain. Kuinka olisin voinut katsoa häntä kasvoihinkaan, jos hän olisi ollut vielä hengissä?"
Ja jälleen juolahtivat hänen mieleensä nuo vanhat sanat:
"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."
Sitten hän meni, toisen ikkunan luo ja aukaisi sen varovasti. Siitä voitiin katsella kedolle ja Shoulthwaiten putoukselle päin. Sen alla sijaitsevan matalan kuistin katto ulottui melkein maahan asti. Hän laskeutui hiljaa sille ja pysähtyi hetkiseksi sille lankeavaan varjoon.
Hänen piti luoda nyt viimeinen silmäys ympärilleen ja sanoa viimeiset jäähyväiset. Vastakkaisesta ikkunasta tulviva kuunvalo valaisi vielä kuolleen hopeanharmaita hapsia. Tuuli puhalsi kovasti ja tunkeutui huoneeseen avonaisesta ikkunasta heilutellen kuolleen kasvoille levitettyä liinaa. Ralph työnsi ikkunan kiinni ja hetkisen kuluttua oli hän jo poistunut.