Erakko

VII. RISTIRETKEILIJÄ

Eräänä päivänä tuli polkua pitkin erakon majalle nuorukainen, ratsastaen pikimustalla hevosella. Ryhdistä, ulkonäöstä ja puvusta saattoi helposti päätellä, että hän oli nuori ylimys. Saavuttuaan viimeisen jyrkän mäen juurelle, hyppäsi hän juoksijansa selästä, sitoi sen puuhun ja kulki joustavin askelin jyrkännettä ylös kallioluolalle. Erakko näki hänen tulevan ja varjosti kädellään vanhoja silmiään, paremmin nähdäkseen. Hänestä näytti, kuin itse nuoruus olisi tullut häntä vastaan, loistavan kauniina, terveenä ja reippaana. Kypäri lepäsi kevyesti nuorukaisen päälaella, jättäen vapaaksi korkean otsan. Hän oli puettu sotisopaan, mutta se näytti olevan hänen mielestään kevyt, ja aseita hän kantoi kuin leikkien. Mutta hänen tultuaan lähemmäksi huomasi erakko, että hänen kasvonsa eivät kuvastaneet nuoruuden huolettomuutta ja luottamusta.

»Ole tervetullut, nuori mies», erakko sanoi, kun nuorukainen oli saavuttanut majan ja vaieten, mutta kunnioittavasti tervehtinyt häntä. »Enrico on nimesi, ja matkasi päämääränä on ristiretkeilijäin sotajoukko.»

»Isä», vastasi nuorukainen, »sinä tiedät enemmän kuin minä. Eilen tarkoitti matkani ristiretkeilijäin joukkoa, tänään en tiedä itsekään, mikä sen tarkoitus on.»

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän, kun muutamia viikkoja sitten uskovaisia kehoitettiin kokoontumaan ja lähtemään vapauttamaan pyhää maata pakanain käsistä, oli myynyt kotitalonsa ja muuttanut rahaksi kaiken, mitä oli omistanut, voidakseen seurata kehoitusta. Hänestä ei mikään uhraus ollut tuntunut liian suurelta. Ja nyt hän oli valmis. Omaisilleen hän oli sanonut hyvästi ja saanut heidän siunauksensa; hän oli ostanut erinomaisesti kasvatetun hevosen, isiltä perityt aseet oli kiilloitettu, ja palvelijalla oli tavarat valmiina. Mutta tänään — niin, tänään oli pappi tuolla kylässä kieltänyt häneltä valkoisen ristin, jota jokaisen ristiretkeilijän täytyi kantaa puvussaan, merkiksi siitä, että hän kuului uskovaisten joukkoon.

»Hän kielsi minulta sen», toisti Enrico, ja ääni värisi harmista ja surusta. »Luulen, että kaikki muut saivat sen, mutta minulle hän sanoi, ettei Jumalan siunaus seuraisi aseitamme, jos minä olisin mukana. Minusta tulisi uusi Joona, ja kirous seuraisi sitä joukkoa, mihin minä kuuluisin, kunnes ymmärrettäisiin syy ja minut erotettaisiin joukosta. Hän sanoi, ettei minulla ole mitään osaa uskovaisten kanssa.»

»Minkä suuren synnin olet tehnyt, poikani?» kysyi erakko. »Totisesti sen täytyy olla kauhea, koska sinulle on voitu antaa sellainen tuomio.»

»Olen tehnyt syntiä, isä», vastasi nuorukainen, »olen ollut nuori ja seikkailunhaluinen, ja tietysti rikkonut. Mutta minä olen tunnustanut syntini ja koettanut hyvittää sen. Olen taipunut kirkon tuomioon, tehnyt parannuksen ja saanut synninpäästön. Ei se ole se mikä estää minun matkaani.»

»En minä sitä luullutkaan», vastasi erakko miettivästi, »sinun otsasi on liian puhdas ja kirkas. Etkä sinä halua tähän taisteluun itse taistelun ja seikkailujen takia? Sinä tiedät, että joka antautuu tällaiseen taisteluun, hänen täytyy myöskin etsiä totuutta ja palvella vanhurskautta puhtain sydämin ja vilpittömin tahdoin. Sinä tiedät sen, eikö niin?»

»Isä, minä tiedän sen ja minä tahdon sitä», vastasi Enrico. »Ei sekään estä minun matkaani.»

Silloin alkoi erakko puhua hänelle monista vaivoista ja vaaroista, jotka odottivat, pettymyksistä, joita tulisi olemaan legio, nöyrästä palvelemisesta, mikä ehkä tuntuisi vaikealta siitä, joka oli tottunut olemaan palveltavana. Mutta hän näki nuorukaisen valmiina kaikkeen.

Sitten hän kysyi, mitä palkkaa tämä odotti. Ehkäpä turhamainen kunnian ja maineen halu veti nuorukaista näihin uhrauksiin. Mutta ei näinkään ollut asian laita.

Erakko ei kysynyt enää. Hän katsoi syvälle nuorukaisen silmiin, ja tämä kohtasi rohkeasti hänen katseensa. Sitten hän kohotti kätensä käskevästi viitaten ja sanoi:

»Lähde rauhassa, poikani. Siunaus, eikä kirous, on seuraava aseitasi!»

Nuorukainen katsoi hämmästyneenä ja ihmeissään häneen.

»Mutta ethän edes tiedä, minkätähden pappi kielsi minulta valkoisen ristin», huudahti hän, »sinähän et tiedä… »

»Minun ei tarvitse tietää», vastasi erakko, »mutta jos haluat, niin kerro.»

»Minä en ole oikeauskoinen», sanoi Enrico hiljaa ja tarkasteli tuskaisesti sanojensa vaikutusta. »On paljon, mitä en voi uskoa. Lapsena elin milloin metsässä ja niityillä ja tarkkasin siellä Jumalan ihmeitä, milloin istuin isäni jalkojen juuressa ja kuuntelin, kun hän kertoi suurten miesten ajatuksista. Ne olivat ihmeellisiä ja ihania ajatuksia, tiedätkö. Sitten tahtoi äitini tehdä minusta papin, ja minä menin luostariin ja luin ja opin. Ne olivat myöskin ihmeellisiä ajatuksia ja ihania ajatuksia. Mutta en voinut saattaa opintojani loppuun saakka. Minun täytyi päästä pois sieltä. Oli paljon sellaista, mikä näytti minusta valheelta, ja paljon muuta, mikä oli hämärää ja pimeätä. Jumalan armohan ainoastaan voi antaa meille uskoa. Minä en saanut sitä koskaan, niin hartaasti kuin sitä rukoilinkin. Tahdoin uskoa, mutta en voinut. Silloin minun täytyi lähteä. Ja nyt, eikö kylän pappi ole oikeassa sanoessaan, ettei minunlaiseni voi olla niitten mukana, joitten avulla Jumala on hävittävä uskottomat?»

»Ei», vastasi erakko rauhallisesti, »hän ei ole oikeassa! Uskoa ei synny käskystä: Sinun pitää!»

»Mutta eikö ole niin, että meidän täytyy uskoa ikuiset totuudet?» kysyi
Enrico.

»Eivät kaikki totuudet ole ikuisia», sanoi erakko, »muutamat elävät vuoden, toiset vuosisadan. Mutta on olemassa myös ikuisia totuuksia.»

»Ja ne täytyy kai uskoa?» toisti Enrico.

»Niihin oppii uskomaan», vastasi erakko. »Elämä opettaa sitä, joka koko sielustaan etsii totuutta.»

»Entä kaikki se, mitä en ymmärrä?» kysyi Enrico epäröiden.

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä ymmärryksellä», vastasi erakko.

»Mutta ne sanovat, että täytyy uskoa vaikkei ymmärräkään», jatkoi Enrico vielä epäröiden, »täytyy sisimmässään tuntea Jumalan todistukset totuudesta, huolimatta ymmärryksestä. Minä en tunne.»

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä tunteella», vastasi erakko. »On hyvä niille, jotka ovat oppineet kuuntelemaan todistusta sisimmässään. Ennemmin tai myöhemmin opit sinäkin sen. Ja siihen asti… »

»Niin, siihen asti?» kysyi Enrico, ja nyt näytti kuin kaikki riippuisi siitä vastauksesta, minkä hän saisi.

»Siihen asti tulee sinun koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi palvella häntä, jonka teet Herraksesi ja Mestariksesi lähtemällä tähän taisteluun. Sinä et tule kuulumaan itsellesi, vaan Hänelle, Hänen palvelijanaan ja soturinaan.»

Laskien molemmat kätensä Enricon olkapäille erakko oli hiljaa painanut hänet polvilleen. Lausuessaan viimeisiä sanoja hän piirsi sormellaan ristin nuorukaisen vasempaan käsivarteen, juuri sille kohdalle, jossa valkoista ristiä kannettiin. Ja kas, valkoinen risti ilmestyi tummalle kankaalle. Oli kuin kaksi auringonsädettä olisi yhtynyt ristiksi Enricon käsivarrelle.

Viitaten käskevästi niinkuin äskenkin erakko toisti.

»Lähde rauhassa, poikani! Ei kirous, vaan siunaus on seuraava aseitasi!»

* * * * *

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti satakunta miestä kylän läpi. Siinä olivat ne kylän miehet, jotka olivat päättäneet jättää kodin ja konnun, liittyäkseen suureen ristiretkeilijäin joukkoon etelässä. Rikkaat ja köyhät ratsastivat siinä vierekkäin puettuina loistaviin pukuihin ja yksinkertaisiin sarkatakkeihin. Hitaasti sujui matka, sillä kaikkien hevoset eivät olleet jaloja juoksijoita, tottuneita sotatemppuihin. Moni oli useammin kulkenut auran edessä, kuin kantanut ratsastajaa.

Ukot, naiset ja lapset seurasivat ristiretkeilijöitä ja seisoivat tupien ulkopuolella, innokkaasti vilkuttaen jäähyväisiksi. Suurin oli katselijajoukko kirkon edustalla. Siellä pysähtyi joukkue. Pappi tuli kirkon portaille esilaulajain ja kuoripoikain saattamana, ja rivi rivin jälkeen ratsasti esiin ja miehet paljastetuin päin ottivat vastaan siunauksen.

Tuli seitsemännen rivin vuoro. Sen keskustassa ratsasti Enrico ilman valkoista ristiä. Levollisena oli hän ottanut kypärin päästään ja levollisena kohtasi hän papin katseen. Mutta tämä säpsähti, ja puna kohosi hänen poskilleen.

Mitä! Eikö tämä ollut Enrico, hän, jonka täytyi jättää luostari ja papillinen kutsumus itsepäisen epäuskonsa tähden? Tuo Jumalan hylkäämä, joka, huolimatta kaikista rukouksista ja paastoista, ei ollut saanut armoa uskoa! Enrico, jolta viimeksi eilen, itse piispan käskystä, kiellettiin valkoinen risti, ja joka, tuomion saatuaan, aivan murtuneena jätti kirkon. Mistä tuli nyt tuo levollisuus? Oi, tuota julkeata! Luuliko hän voivansa pilkata kirkkoa, voivansa uhmata häntä, pappia, joka oli lukenut julki tuomion piispan nimessä? Luuliko hän? Oi, hän saa kokea kirkon valtaa!

Pappi oli heittänyt päänsä takakenoon, astunut askelen eteenpäin ja uhaten kohottanut oikean kätensä. Kaikki kansa seurasi hänen liikkeitään, ja vasta nyt huomasivat kaikki, ettei Enricolla ollut valkoista ristiä. He tunkeutuivat lähemmäksi, ihmetellen ja samalla kertaa peläten, mitä nyt tapahtuisi.

Silloin nosti Enrico vasemman käsivartensa, ja katso, auringonsäderisti loisti tummalta kankaalta niin kirkkaasti, että lähimmät hevoset nousivat takajaloilleen. Ihmisjoukko surisi hämmästyksestä ja ilosta. Tämä merkkihän todisti selvemmin kuin mikään muu, että Jumala oli ristiretkeilijäin mukana, eikä ollut ainoatakaan miestä joukkueessa, joka ei olisi tuntenut rohkeutensa kasvavan kaksinkertaiseksi.

Mutta pappi oli säpsähtänyt toisen kerran. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulittuna Enricon käsivarteen. Hitaasti kohotti hän sen nuorukaisen kasvoihin ja näki niistä säteilevän vastaansa valoisaa luottamusta.

»Enrico», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta, »sinä et tarvitse minun siunaustani. Sinä olet saanut sen, mikä on enemmän arvoista. Lähde rauhassa!»

Ja hän kääntyi seuraavan rivin puoleen.

Ilman papillista siunausta, mutta auringonsäderistin häikäisemänä, kaiken kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ratsasti seitsemäs rivi kauas avaraan maailmaan.

VIII. KUNINGAS

Sen maan kuningas oli viisas ja hyvä kuningas, joka hallitsi oikein valtakuntaansa. Nuoruudessaan hän oli ollut hurjastelija, ja hänen seikkailuistaan ja väkivaltaisuuksistaan kerrottiin kaikenlaista. Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin hänestä tuli kuningas, oli hän muuttanut elämäntapansa, ja nyt ei kukaan tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää. Mutta seikkailunhalun mukana oli hän kadottanut myöskin iloisuutensa. Ei kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän sen päivän jälkeen, jolloin hän tuli kuninkaaksi.

Eräänä päivänä tämä kuningas saapui erakon majalle useiden palvelijoiden seuraamana. He rakensivat nuorista puunrungoista ja oksista matalan risumajan lähelle erakon asuntoa. He valmistivat vuoteen kuivista lehdistä ja levittivät kuninkaan viitan sen päälle ja kantoivat majaan vaatimattomat ruokatarpeet, mitkä he olivat tuoneet mukanaan. Omin käsin ripusti kuningas norsunluisen ristiinnaulitunkuvan majan seinälle ja levitti rukousmaton sen eteen. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähetti hän pois palvelijansa ja jäi yksin majaan.

Illan tultua hän meni erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »aikomukseni on elää sinun tavallasi täällä metsän yksinäisyydessä jonkin aikaa. Tahdon rukoilla ja paastota, kuten sinä. Nuoruuteni syntien muisto on käynyt minulle liian raskaaksi. Janoan rauhaa, mutta olen etsinyt sitä turhaan tuolta alhaalta ihmisten joukosta. Ehkä löydän sen täältä.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »rauha ei asu täällä eikä siellä, se asuu ihmisessä itsessään.»

»Niin, tietysti», sanoi kuningas katsellen vanhuksen kunnianarvoisia ja rauhallisia kasvoja, »ja mitäpä antaisinkaan, jotta se asuisi minussa. Puolen valtakuntaani antaisin ilolla.»

»Rauhaa ei osteta, ei edes kuningaskunnilla», vastasi erakko.

Kuningas ei kysynyt enempää, vaan kääntyi miettivänä takaisin risumajalleen. Sekä sinä että seuraavina öinä kuuli erakko hänen levottomasti heittelehtivän vuoteellaan tai pitkien tuntien kuluessa mumisevan rukouksia, joihin sekaantui yksinäisiä, armoa anovia huutoja. Kuullessaan nuo huudot hän tiesi, että ne puristuivat äärimmäisessä hädässä olevan sielun syvyydestä.

Päivisin kuljeskeli kuningas levottomasti metsässä, joi puroista, jotka etsivät tietä jyrkänteiltä alas, ja söi kuivaa leipää sekä marjoja metsästä. Iltaisin tuli hän takaisin majalleen väsyneenä ja yhtä surullisena kuin aamulla lähtiessään. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta uni pakeni häntä kuten ennenkin.

Eräänä iltana seisoi hän taas erakon luolalla.

»Ukko», sanoi hän, »ota vastaan minun synnintunnustukseni.»

Hän polvistui vastausta odottamatta luolan multalattialle, painoi katseensa maahan ja alkoi kertoa synneistään. Ne olivat raskaita syntejä, epäilemättä. Erakko teki vaistomaisesti ristinmerkin useamman kerran ripin kestäessä. Hän oli niin kauan elänyt erämaassa, että oli unohtanut ihmisten kevytmielisyyden laajuuden ja syvyyden, heidän sydämensä kovuuden ja heidän vihansa, ja hänestä näytti nyt, kuin hän katsoisi alas pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ihmetellyt enää, ettei päivä voinut antaa kuninkaalle lepoa eikä yö unta.

»Ukko», sanoi kuningas lopetettuaan, »tee nyt, mitä moni pappi valtakunnassani on koettanut, mutta ei ole voinut. Anna minulle synninpäästö ja anna minulle oikeus unohtaa syntini!»

Hän kumartui vielä syvemmälle odottaen synninpäästön sanoja.

Mutta erakko vaikeni.

Silloin alkoi kuningas kerjätä ja pyytää häneltä armahdusta. Hän tahtoi tehdä kaikki, mitä erakko vaatisi, nöyrtyä kuinka syvälle tahansa, uhrata mitä tahansa. Mutta hänen täytyi nyt päästä vapaaksi velastaan.

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ei mikään ihmisääni voi julistaa sinua vapaaksi velastasi ja antaa sinulle oikeutta unohtaa sitä. Sen voi ainoastaan Jumalan ääni.»

»Mutta minä en kuule Hänen ääntänsä», sanoi kuningas; »minä huudan, mutta hän ei vastaa.»

»Jumala ei ole suuriääninen», sanoi erakko, »hänen äänensä kuullaan vain suuressa hiljaisuudessa. Sinä luulit kuulevasi sen täällä erämaan hiljaisuudessa, mutta hiljaisuuden täytyy asua meissä sisäisesti.» Kuningas Davidin tavalla voit sinä todella sanoa: »Jumalani, päivällä minä huudan sinua, mutta en saa rauhaa. Minä olen huutanut itseni väsyksiin, ja kurkkuni on kuivunut.» Opi nyt myöskin kuningas Davidin tavalla sanomaan: »Minä tulin äänettömäksi ja hiljaiseksi, minä vaikenin surussani.» Ehkä saat vielä kuulla äänen, joka ei ole myrskytuulen kaltainen, vaan kuin hiljainen hyminä. Ehkä voit silloin kuningas Davidin tavoin riemuita: »Kun minä huusin, vastasit sinä minulle. Sinä annoit minulle rohkeutta ja sieluni sai voimaa.»

Miettiväisenä nousi kuningas polvistuneesta asennostaan ja meni takaisin majalleen.

Taas kului joku aika. Aamuisin vaelsi kuningas, kuten ennen, syvälle metsään, ja iltaisin tuli hän väsyneenä takaisin. Mutta hänen katseensa ei enää ollut epätoivoinen, ja hänen piirteensä olivat kadottaneet kovuutensa, öisin hän nukkui.

Aikaisin eräänä aamuna seisoi hän erakon luolan edustalla, valmiina lähtemään pois.

»Ukko», sanoi hän, »sinä puhuit totta. Tyhmyydessämme huudamme me ihmiset alituisesti emmekä ymmärrä kuunnella. Nyt olen minä kuullut Jumalan äänen hiljaisuudessa. Minä kuulen sen uudestaan ja uudestaan, mutta se ei ole puhetta. Se on hiljainen varmuus syntieni anteeksisaamisesta. Etkö sinä tarkoittanut juuri sitä?»

»Eivät kaikki kuule Jumalan ääntä samalla tavoin», sanoi erakko, »olkoon sinulle kylliksi, että olet kuullut sen.»

»Niin», vastasi kuningas, »se on minulle kylliksi. Olen vapaa ja saan unohtaa. Nyt palaan takaisin kuninkaantoimeeni.»

Ensimmäisen kerran näki erakko hänen hymyilevän, valoisaa, voimakasta hymyä, kuten se, joka on saanut, mitä enimmin on ikävöinyt.

* * * * *

Kun muutamia vuosia oli kulunut, tuli kuningas uudelleen erakon luo. Samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla, oli hän nytkin tullut polkua ylös mukanaan muutamia palvelijoita, jotka olivat panneet kuntoon rappeutuneen risumajan ja sitten poistuneet. Kun yö saapui, meni kuningas, niinkuin edelliselläkin kerralla, erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »minä olen kuolemaan asti väsynyt. Ei kukaan tiedä, mitä kaikkea kuninkaan täytyy kestää ja mitä kuormia hänellä on kannettavanaan. On kuin tulisivat surut, huolet, vaivat ja ihmisten pahansuopuus kaksinkertaisiksi sille, joka on saanut kruunun kantaakseen. Sieluani painaa taakka, joka taivuttaa minut aina maahan saakka, enkä kohta enää jaksa enempää.»

Erakko ei vastannut. Hän vain katsoi kuninkaaseen, joka jatkoi:

»En koskaan unohda sitä aikaa, jonka kerran vietin täällä erämaassa, enkä rauhaa, joka silloin laskeutui sieluuni; nyt tahdon taas viipyä täällä jonkun aikaa. Ehkä Jumala kuulee minun hartaat rukoukseni ja nostaa pois kuormat, tai, ellei kaikkia, niin kuitenkin jonkun niistä, niin että minä taas voin oikaista selkäni.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »kun me valitamme kuormiemme painoa, niin silloin ei paras rukouksenkuuleminen ole se, että Herramme nostaa kuormat hartioiltamme.»

»Eikö ole?» sanoi kuningas. »Minä olisin tyytyväinen siihenkin rukouksenkuulemiseen, vaikkei se olisikaan paras.»

»Ehkä olisit tyytyväinen», virkkoi erakko, »ja kuitenkin tuntisit, ettei tämä rukouksenkuuleminen olisi samanlainen kuin se, jonka sait viime kerralla, ja sielusi odottaisi jotakin uutta.»

»Sinä olet ihmeellinen mies», sanoi kuningas. »Mutta sano minulle, mitä sinä tarkoitat parhaimmalla rukouksenkuulemisella!»

»Kun Jumalan käsi on meidän kanssamme ja vahvistaa hartioitamme, niin etteivät kuormat enää ole meille liian raskaita, ja kun hänen kätensä ojentaa meidän koukistuneen selkämme, niin että me, kuormamme uhallakin, kuljemme eteenpäin pystypäisinä, emmekä katsele alaspäin, vaan eteenpäin, niin se on paras rukouksenkuuleminen.»

»Sinä olet oikeassa», sanoi kuningas uneksien, »se olisi todella samanlainen rukouksenkuuleminen kuin se, jonka Iäinen soi minulle viime kerralla.»

Hän oli vaiti hetkisen ja kysyi sitten: »Kuinka voi ihminen päästä siihen, että hän tuntee Jumalan käden olevan kanssaan?»

»Jumala ei ole kovakourainen», vastasi erakko. »Niin kauan kuin ihminen itse huitoo molemmilla käsillään, ei hän tiedä mitään Jumalan kädestä. Samoin kuin hänen täytyy tulla hiljaiseksi ja kuunnella, havaitakseen Jumalan äänen, niin täytyy hänen antaa käsiensä vaipua ja odottaa, jos hän tahtoo oppia, millaista on saada tuntea Jumalan voimakkaan käden olevan kanssaan.»

Kuningas ei kysynyt enää, vaan vetäytyi miettiväisenä majaansa.

Taas hän eli samaa yksinäistä elämää kuin edelliselläkin kerralla, ja kuten silloin, muuttui hän nytkin sitä mukaa kuin aika kului. Hänen vaelluksensa metsässä ei enää ollut levotonta pakenemista toisesta paikasta toiseen. Pitkät ajat hän saattoi seisoa hiljaa tarkastellen puroa, joka juoksi vuorta alas, kukkaa tai pensasta, joka oli tarrautunut kallion syrjään ja näytti etsivän ja saavan ravintonsa itse kalliosta, lintua, joka iloisesti visertäen kuljetti oksia pesäänsä. Ja kun hän jatkoi kävelyään, saattoi hän hymyillä joskus.

Aika kului, ja viikoista tuli kuukausia, ennenkuin kuningas eräänä aamuna seisoi matkavalmiina erakon luolan luona.

»Ukko», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Olen kulkenut nämä viikot odottaen. Minusta näytti, että koko luonto vakuutti minulle, että hän, joka antaa erämaan viheriöidä ja kaiken elollisen virkistyä uudelleen joka vuosi, hän antaisi myöskin minun sielulleni elämän voimia. Ja hän onkin sen tehnyt. Hänen kätensä on nyt minun kanssani. Palaan takaisin kylään. Surut, huolet ja vaivat odottavat minua. Tulee olemaan kuten ennenkin, eikä kuitenkaan kuten ennen. Nyt on selkäni suora, ja olkapääni tulevat kestämään kuorman.»

»Niin ne kestävätkin», vahvisti erakko.

»Ja valtakuntani viholliset», jatkoi kuningas, »tulevat, kuten ennen, idästä ja lännestä, mutta minun käsivarteni on nyt jaksava heiluttaa miekkaa.»

»Niin se jaksaakin», vahvisti erakko.

»Ja valtakunnassani», jatkoi kuningas, »on äärettömän paljon tehtävää, ennenkuin keskinäinen rauha ja oikeus hallitsevat siellä. Paha on rangaistava ja hävitettävä ja hyvää edistettävä. Jokaisen täytyy elää rauhassa ja saada oikeutensa. Voinko minä ehkä suorittaa sen työn?»

Erakko pudisti päätään.

»Herra kuningas», sanoi hän, »se työ, josta sinä nyt puhut, ei ole yhden miehen. Se ulottuu läpi aikojen. Se oli aloitettu ennen sinun syntymääsi, ja kun sinun elinaikasi on lopussa, jätät sinä sen perinnöksi toisille. Mutta sinä olet vievä sitä työtä lähemmäksi päämäärää. Olkoon se sinulle kylliksi.»

»Se on kylliksi», vastasi kuningas.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti. Ja erakko huomasi, että hänen askeleensa olivat lujat ja joustavat, kuin olisi hän vielä nuori mies. Hänen katseensa ei myöskään ollut suunnattuna alas — vaan eteenpäin.

* * * * *

Muutamia vuosia sen jälkeen sairastui kuningas ja hänelle selvisi pian, että hän eli viimeisiä hetkiään. Silloin hän lähetti sananviejän erakon luo ja pyysi häntä tulemaan.

Erakko otti sauvansa ja vaelsi alas laaksoon. Kaikkialla, minne hän tuli, hän tapasi ihmiset levottomina kuninkaan sairaudesta ja surullisina ajatellessaan kuninkaan mahdollisesti lähestyvää kuolemaa. Lukemattomia vahakynttilöitä sytytettiin ja monet rukoukset luettiin kuninkaan elämän puolesta.

Kun erakko oli saapunut kuninkaan linnaan, ohjattiin hänet heti siihen huoneeseen, jossa kuningas lepäsi vuoteellaan. Hän asettui, sauvaansa nojaten, vuoteen jalkopäähän, ja kuningas tervehti häntä kädenliikkeellä.

»Ukko», hän sanoi, »kaksi kertaa ennen elämässäni, kun olen ollut hädässä, olen etsinyt sinua. Nyt teen sen kolmannen kerran. Minun täytyy kuolla.»

»Niin sinun täytyy, herra kuningas», vastasi erakko rauhallisesti.

»On kauheata, kun katumus syntien tähden vaivaa», mumisi kuningas; »on myöskin kauheata vaipua surujen ja vaivojen kuorman alle ja tuntea, että voimat ovat lopussa. Mutta kaikkein kauheinta on varmaankin kuolla.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ehkä muistat, kun ensimmäinen kauhu jätti sinut?»

Silloin kuningas hymyili ja vastasi: »En koskaan unohda sitä päivää. Se oli silloin, kun kuulin Jumalan äänen sisimmässäni.»

»Ja mistä johtui, että sinä, suuri syntinen, voit kuulla Jumalan äänen sielussasi?» kysyi erakko taas.

»Minä opin en ainoastaan huutamaan, vaan myös olemaan hiljaa ja kuuntelemaan», vastasi kuningas, sulki silmänsä ja makasi hiljaa, ikäänkuin hän vielä kerran eläisi sen, mitä hänen oli tapana nimittää Jumalan ensimmäiseksi ihmeeksi elämässään.

»Vielä erästä seikkaa haluan kysyä sinulta», sanoi erakko. »Ehkä muistat myös, kun toinen kauhu jätti sinut?»

»En sitäkään ole unohtanut», vastasi kuningas, »se oli silloin kun minä tunsin Jumalan voimallisen käden olevan kanssani.»

»Ja kuinka voit sinä, suuri syntinen ja sellainen, jonka voimat olivat kokonaan lopussa, kuinka sinä voit tuntea Jumalan käden olevan kanssasi?» jatkoi erakko.

»Minä en oppinut ainoastaan ponnistelemaan ja taistelemaan, vaan olemaan hiljaa ja odottamaan», vastasi kuningas. Ja taas hän sulki silmänsä ja näytti vaipuneen mietiskelyyn, ikäänkuin hän uudestaan eläisi Jumalan toisen ihmeen elämässään.

Silloin erakko koroitti äänensä ja virkkoi hitaasti ja juhlallisesti:

»Kuningas, sinä olet kuullut Iäisen äänen ja kokenut hänen kätensä voimaa. Nyt tulet sinä näkemään hänen kasvonsa.»

»Näkemään hänen kasvonsa», toisti sairas, ja hänen jo sammunut katseensa sai uuden loisteen.

»Näkemään hänen kasvonsa. Niin, paetkoon sitten viimeinen kauhu. Sitä ei ole enää.»

Hän makasi hetken hiljaa ja kysyi sitten:

»Ukko, kuinka päästään siihen, että nähdään Jumalan kasvot?»

»Siihen pääsemme vasta kaikkein suurimmassa hiljaisuudessa», vastasi erakko, »kun katseemme ei enää ole suunnattuna sisäänpäin itseemme, tai alaspäin suruihin ja pettymyksiin, tai eteenpäin pelättyyn tai ikävöityyn tulevaisuuteen, vaan ainoastaan ylöspäin Jumalaan. Silloin näemme me hänet.»

»Kaikkein suurin hiljaisuus», mumisi kuningas, »voiko ihminen saavuttaa sen?»

»Ei elämässä, herra kuningas», vastasi erakko. »Niin kauan kuin elämme, täytyy katseemme olla suunnattuna milloin alaspäin, milloin sisäänpäin ja useimmin eteenpäin. Kaikkein suurimman hiljaisuuden saavutamme vasta kuolemassa.»

»Silloin tahdon kuolla», sanoi kuningas.

Ja hän antoi lähettää sanan kaikkialle valtakuntaansa, ettei enää saisi uhrata eikä lukea messuja hänen elämänsä puolesta. Hän tahtoi kuolla, ja jos kerran hänen kansansa rakasti häntä, ei se estäisi häntä saamasta hänen viimeistä toivomustaan toteutetuksi.

Mutta kuninkaan huoneessa vallitsi koko päivän ja koko yön se suuri hiljaisuus, joka käy kuoleman edellä. Ja kun aamu koitti, erosi kuningas täältä rauhassa. Hänen sammunut katseensa oli suuntautunut kaukaiseen etäisyyteen, ja huulillaan hänellä oli valoisa hymy.

IX. KÄÄNTYMINEN

Eräänä päivänä tuli erakon luo muuan keski-ikäinen mies. Hän oli terve ja voimakas, ja hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, joihin eivät suuret surut ja kuluttavat ajatukset olleet kaivaneet vakoja. Häntä rasitti kiipeäminen luolalle, aivan kuin hän koko ikänsä olisi tottunut kävelemään tasaisella maalla. Ja hänen tultuaan luolalle näytti siltä, kuin hän oikeastaan olisi ollut hämillään huomatessaan olevansa siellä. Hän kulki tänään outoja teitä, sen voi nähdä.

Erakko tervehti häntä kädenliikkeellä ja antoi himmeän katseensa silmänräpäyksen viipyä miehen kasvoissa. Mutta hän ei löytänyt niissä mitään, mikä olisi kertonut hänelle jotakin miehestä, ja niin hän käänsi taas katseensa avaruuteen. Mies tuli vielä enemmän hämilleen. Hän ei tiennyt, kuinka alkaisi.

»Sinäkö se olet, jolta voidaan kysyä kaikkea?» kysyi hän lopulta vähän kiivaasti. Eihän käynyt laatuun, että hän vain seisoi täällä ja vaikeni, kun hän nyt kerran oli kulkenut tämän pitkän matkan. »Ne sanovat kylässä, että sinulta saa kysyä, ja että sinä vastaat. Minä olin oikeastaan aikonut mennä papin luo, mutta tulinkin sensijaan tänne.»

Hän ajatteli varmaankin, että erakon pitäisi olla tyytyväinen siihen, että hän oli kävellyt tänne saakka, sensijaan että olisi mennyt kirkkoon, joka sijaitsi itse kylässä. Mutta ukko ei siltä näyttänyt. »Voithan kysyä», hän vastasi vain. »Ja voi myöskin sattua, että minä osaan vastata.»

»Niin, se on hyvin ihmeellistä», aloitti mies. Hän puhui nopeasti ja katsoi koko ajan maahan, kuin olisi hän yhäkin hämillään liikkuessaan oudolla alalla. »En oikeastaan ole ajatellut sitä, sittenkuin joskus nuorena. Minulla on kotini ja taloni hoidettavana ja aina paljon tekemistä, eikä minulla ole aikaa sellaiseen. Käynhän minä aina välistä messussa ja ripittäydyn jouluna ja pääsiäisenä ja teen muuta sellaista, mutta sehän on vallan eri asia, ja sellainenhan kuuluu sitäpaitsi enemmän naisille. Ja vaimoni huolehtii siitä enemmänkin kuin tarpeeksi. Mutta minä en luule olevani huonompi kuin muutkaan. Olen koettanut olla kunniallinen ja oikeudentuntoinen ihminen koko elämäni, niin, olen ainakin tahtonut olla sellainen. En ole tehnyt kenellekään ihmiselle vääryyttä, mikäli tiedän. Olen sellainen kuin ihmiset yleensä ovat.»

Erakko ei näyttänyt epäilevänsäkään tätä. Mutta hän ei vastannut, eikä mies siten saanut apua kertoakseen, mitä hänellä oikeastaan oli sydämellä. Hän sai aloittaa uudestaan itse, jos tahtoi päästä johonkin.

»Mutta eilen tapahtui jotakin. Veljeni palasi kotiin vierailta mailta. Emme ole nähneet toisiamme kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kun olimme lapsia ja nuoria, emme olleet toisistamme erillään päivääkään. Leikimme ja opimme yhdessä. Meillä oli vain vuosi välillämme, niin että olimme aivankuin yhdenikäiset. Ja toisiamme me seurasimme kaikessa. Puhuimme kaikesta toisillemme, tahdoimme aina samaa ja, luulen, että ajattelimmekin samoin. Niin, tietäähän sen, minkälaista on nuoruudessa. Tahdoimme uskaltaa henkemme palvellaksemme Korkeinta ja tahdoimme palvella ihmisiäkin hänen tähtensä. Ja yhdessä me rukoilimme Jumalan Äidiltä voimaa siihen. Äiti oli opettanut meitä tekemään niin. Äiti ei ollut kuin muut, näetkös, hän tarkoitti totta joka sanalla, minkä hän opetti meille.»

Hän katsoi erakon kasvoihin, ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli tullut tarkkaavaiseksi. Mies jatkoi rohkaistuneena:

»Niin, me tarkoitimme myöskin totta joka sanalla, jos nyt sellaiset lapset, kuin me silloin olimme, voivat tarkoittaa jotakin. Niin kului aika. Minun täytyi jäädä kylään ja ottaa talo, kun isä kuoli, ja sitten menin naimisiin; mutta veljeni lähti ulos avaraan maailmaan ilman mitään omaisuutta. Niin pitikin olla, sanoi hän. Ja siellä kaukana liittyi hän johonkin veljeskuntaan ja tuli Roomaan ja on ollut mukana jos jossakin. Emme ole kuulleet toisistamme sanaakaan. Ja nyt eilen hän tuli takaisin.»

»No», sanoi erakko, kun mies vaikeni. »Oliko hänellä paljon sanottavaa sinulle?»

»Oli», sanoi mies ajatuksissaan, »kyllä oli. Mutta minä en oikein ymmärtänyt. Se oli niin ihmeellistä. Hän puhui niinkuin kaksikymmentä vuotta sitten, kaikesta, mitä me silloin ajattelimme ja tahdoimme. Mutta hän ei puhunut pojan tavoin, ymmärrätkö, hän on nyt mies, paljon miehekkäämpi kuin minä. Ja sitten on vielä se ero, että nyt hän ei vain ajattele ja tahdo kaikkea sitä kaunista ja hyvää, jota mietimme siihen aikaan ja jonka ikäänkuin saimme äidiltä, vaan hän on jollakin tavoin päässyt pitemmälle. Hän on tehnyt sen, mitä ajattelimme tehdä, ja hän on sellainen, millaisia tahdoimme olla. Hän ei koskaan ole omistanut mitään eikä tahdo omistaa; hän kulkee vain ympäri ja opettaa ihmisiä olemaan hyviä. Hän kerjää rikkailta ja antaa köyhille. Ja hän ei varmaankaan ajattele mitään muuta kuin Jumalan palvelemista.»

»Pidätkö sitä hyvin ihmeellisenä?» kysyi erakko. »Sinähän itse tahdoit aivan samaa kaksikymmentä vuotta sitten.»

»Niin, sehän juuri onkin ihmeellistä», huudahti mies, ja nyt oli kaikki ujous poissa. »Kaksikymmentä vuotta sitten ajattelin ja tahdoin samaa. Me olimme samanlaisia, Jumala minua auttakoon! Ja nyt, nyt on hän se, mitä me olimme silloin, ja jotakin paljon enemmän. Hän on Jumalan palvelija, pyhimys! Ja minä, minä en edes voi häntä oikein ymmärtää. On kuin hän puhuisi kieltä, jota minä en ole kuullut kahteenkymmeneen vuoteen. Ja kuitenkin olen minä puhunut samaa kieltä. Minä olen puhunut sitä, kuuletko! Mutta nyt, nyt minä olen…»

Hän vaikeni ja etsi sanaa, joka ilmaisisi hänen ajatuksensa, mutta ei löytänyt. Silloin heilautti hän kättänsä ja lopetti lauseen umpimähkään:

»Nyt olen minä varmaankin sellainen kuin ihmiset enimmäkseen ovat.»

Erakko hymyili melkein huomaamatta. Sitten osoitti hän tummaa pilveä heidän päittensä yläpuolella ja sanoi:

»Taivas oli eilenkin pilvessä. Luuletko, että tuo on sama pilvi, jonka me näemme tänään?»

Mies pudisti tyytymättömänä päätään. Hänestä ei ollut oikea hetki ruveta puhumaan ilmasta ja tuulesta.

»Tiedäthän, ettei pilvi pysy muuttumattomana eilisestä tähän päivään», jatkoi erakko. »Tiedät senkin, että siitä häviää jotakin sateena ja sumuna, ja että se vetää itseensä uutta kosteutta. Muuten se haihtuisi olemattomiin. Tiedät myös, että kaikki luonnossa tekee samoin. Puut pudottavat hedelmänsä ja lehtensä, ne mätänevät ja muuttuvat uudestaan maaksi, mutta samaan aikaan imee puu uusia nesteitä maasta ja uutta ravintoa ilmasta, ja runkoon muodostuu uusia vuosirenkaita ja uusia oksia ja haaroja. Kaksikymmenvuotias puu ei ole yksivuotisen taimen kaltainen. Ja kuitenkin on se sama puu.»

»Tiedän sen», sanoi mies viivytellen.

»Ihminen on tässä muun luonnon kaltainen», jatkoi erakko, »eikä vain meidän ruumiimme uudistu ja muutu. Sen tekee myöskin sielumme. Ei kulu vuotta, tuskin päivääkään, ettemme jätä jotakin, joka ennen oli meidän, ja omista itsellemme, mitä emme ennen omistaneet. On vain kysymys siitä, mitä jätämme ja mitä omistamme.»

»Sinä tarkoitat», mies sanoi vielä viivytellen, »että emme voi pysyä aivan sellaisina, kuin olimme kaksikymmentä vuotta sitten.»

Erakko nyökkäsi. »Minä tarkoitan», sanoi hän, »että sen, mitä sinä vähitellen olet antanut luisua käsistäsi, kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka te jaoitte keskenänne nuorukaisina, ne on veljesi sulkenut sieluunsa parhaimpana aarteenaan. Ja minkä hän on sulkenut pois sielustaan, huolehtimisen omasta itsestään ja osastaan tässä maailmassa, sille olet sinä avannut sisimpäsi oven. Ja se on kasvanut yhteen olentosi kanssa. Kuinka voisitte siis olla toistenne kaltaiset?»

Mies mietti hetken, mutta ei löytänyt tähän mitään vastaväitteitä. Se oli yksinkertaista ja selvää ja kuitenkin peloittavan vakavaa.

»Ukko», sanoi hän vihdoin hiljaa, »ellen olisi hankkinut itselleni taloa ja kotia ja ottanut vaimoa ja elänyt levossa ja rauhassa, jos olisin lähtenyt köyhänä ja yksinäisenä vieraisiin maihin, olisinko minä nyt… sellainen kuin hän?»

Erakko pudisti päätään. »Sitä en tiedä», hän sanoi, »toinen ihminen ei koskaan tiedä, mitä toisen täytyy tehdä ja jättää tekemättä, jottei paras, mitä hän omistaa, luisuisi hänen käsistään, ja jotta hän voisi saada jotakin uutta. Sen tietää vain hän itse.»

Taas mietti mies, ja hiljaa ja epäröiden tuli myöskin hänen seuraava kysymyksensä:

»Ukko, luuletko, että minä voisin tulla sellaiseksi kuin hän?»

»Voisit kyllä», vastasi erakko. »Vielä tänä päivänä kärsii taivaanvaltakunta väkivaltaa, ja voimalliset repivät sen itselleen. Mutta sinä panit voimasi muuhun.»

»Niin tein», mumisi mies. »Olen puuhannut ja tehnyt työtä ja huolehtinut. Mutta en tämän hyväksi.»

Hän vaikeni taas ja kysyi sitten:

»Kuinka tulee menetellä, jotta kadottaisi jotakin, mitä ennen on omistanut?»

»Sitä varten ei tarvitse tehdä mitään erikoista», vastasi erakko surumielisesti. »Tulee vain välittää siitä niin vähän, etteivät ajatukset viivy siinä ilolla. Silloin ikäänkuin siirtää sen ulkopuolelle itseään. Silloin sitä ei enää kauan omista.»

»Ja jos on jotakin pahaa, mistä tahtoisin päästä, käykö se yhtä helposti?»

»Ei aina», vastasi erakko, »mutta siitäkin vapautuu helpoimmin, jos sen ikäänkuin siirtää ulkopuolelle itseään. Ihmiset luulevat, että he pääsevät vapaiksi omasta pahuudestaan alinomaa suremalla ja pelkäämällä sitä. Kun olemme oppineet näkemään, mitä Jumalan voima voi saada aikaan heikossa ihmisessä, opimme myöskin pahan halveksimisen pyhän taidon emmekä anna sen ajattelemisen enää täyttää sieluamme. Siten voimme vähitellen kadottaa pahan, joka todella kuului meihin. Me voimme päästä aina siihen, että Herramme antaa meille oikeuden unohtaa sen tuntematta sitä omaksemme.»

»Ja hyvä, minkä haluaisin saada…?» kysyi mies.

»Sitä sinun tulee pitää suuressa arvossa», vastasi erakko, »niin suuressa, että sinulla aina on aikaa pysähtyä iloitsemaan, kohdatessasi sen tielläsi. Niin suuressa, ettei mikään uhraus tunnu liian vaikealta niinä hetkinä, jolloin tunnet, että on kysymyksessä joko voittaminen tai kadottaminen. Niin suuressa, että sinä uskoen, ikävöiden ja rukoillen teet sen omaksesi jokaisena elämäsi päivänä.»

Mies ei kysynyt enää. Hänen hyväntahtoiset, arkipäiväiset kasvonsa olivat saaneet miettivän ilmeen, ja hänen katseensa seurasi polkua, joka vei luolalta alas laaksoon.

»Sinä olet oikeassa, luullakseni», sanoi hän viimein, »ei voi korjata toista viljaa, jos on kylvänyt toista, se on selvää. Jos on kadottanut jotakin, saa koettaa hankkia sen takaisin, jos mahdollista. Ja jos on kulkenut väärää tietä, saa kääntyä ja kulkea eteenpäin siihen, missä hän nyt on. En näe mitään loppua sille.»

Hän katsoi ylös ja odotti vastausta, mutta erakko vain tarkasteli häntä tutkivasti. Oli kuin hän punnitsisi miestä vaa'alla, nähdäkseen, kuinka paljon tämä ymmärsi, niistä oli kysymys.

»Ja se, mitä tahtoisin omistaa, on kaukana minusta», jatkoi hän.
»Minulla ei varmaankaan ole pienintä osaa siitä.»

»Jos omistaisit sen, ei sinun tarvitsisi hankkia sitä», sanoi erakko.

»Ei, sitä minun ei tarvitsisi», myönsi mies, »mutta nyt minä olen hankkiva sen. Olen saanut nähdä ikäänkuin kuvastimessa sekä sen, mitä olen, että sen, mitä voisin olla. Ja minä en tahdo… minä en voi jäädä sellaiseksi kuin nyt olen, vielä vähemmin jatkaa tällä tiellä. Täytyy löytää toinen. Mutta, Jumala minua auttakoon, en tiedä, kuinka se käy ja kuinka aloittaa.»

»Sinä olet jo aloittanut», sanoi erakko.

»Olenko minä?» huudahti mies, ja hänen äänessään kuului vilpitöntä hämmästystä.

»Se, että tänään tulit tänne kysymään ja saamaan vastauksen, oli alku. Se, että sanot: Minä tahdon, minun tulee, minun täytyy, on alku, melkein enemmän kuin alku. Uskotko, että olisit tehnyt sen muutama päivä sitten? Uskotko, että olisit tullut siihen itsestäsi?»

»Sitä en olisi», vastasi mies, ja silminnähtävä ilo valaisi hänen kasvojaan. »Etten ymmärtänyt sitä itsestäni! Mutta, jos niin on, silloinhan ei Herramme ole minua vastaan, kaikesta huolimatta! Minähän olen pettänyt kaikki kerran antamani lupaukset ja aikomukset. Ja on kuin Herramme täytyisi olla minua vastaan. Mutta hän ei ole vastaan, hän ei ole!»

Hän syventyi tähän ajatukseen ja toisti vielä kerran viimeiset sanansa.
Sitten hän riuhtaisihe äkkiä irti mietteistään ja sanoi ukolle hyvästi.

»Se tulee onnistumaan», hän sanoi. »Jos Herramme ei ole minua vastaan, vaan minun kanssani, mitä muuta tarvitaan! Sen täytyy olla kylliksi.»

»Se on kylliksi», erakko sanoi hiljaa.

Kylän pappi ei tosin olisi sanonut kääntymykseksi sitä, mitä tälle miehelle tänään tapahtui. Hän ei puhunut kuin kääntyneet eikä ollut kulkenut heidän polkujaan. Paljon siitä, mitä he tiesivät, oli hänelle vielä salaisuutta. Mutta tämä ei huolettanut erakkoa. Hän tiesi, että mies oli tehnyt täyden kääntymyksen elämänsä tiellä.

X. ENNEN AIKOJAAN SYNTYNYT

Hämärissä eräänä iltana tuli muuan mies erakon luolalle.

Hän ei ollut enää nuori. Kasvot olivat laihat ja kalpeat ja piirteet terävät. Hänen tummat silmänsä olivat väsyneet ja hyvin surumieliset, hänen laihat kätensä olivat pehmeät ja valkoiset kuin naisen; näkyi, että nämä kädet olivat pidelleet kauniita esineitä, mutta eivät koskaan tehneet raskasta työtä.

Hän tuli ja istuutui erakon luolan ulkopuolelle kuin odottaen. Ja erakko meni vihdoin ulos ja istuutui hänen viereensä.

»Ukko», sanoi hän silloin, »onko aina synti lopettaa oma elämänsä?»

Erakon ei ollut tapana hämmästyä ihmisten hänelle tekemistä kysymyksistä. Hän oli huomannut, että ihmissydän oli usein hyvin ihmeellinen. Mutta tämä kysymys, hillitysti ja hiljaa lausuttuna, yllätti hänet. Hän katsoi tutkien miestä eikä vastannut.

»Elämällä tulee kai olla tarkoitus», jatkoi mies; »kun se on kadottanut tarkoituksensa, saanee kysyä, minkätähden sitä tulee jatkaa. Kun kaikki, mitä on rakastanut ja hoitanut on kadotettu tai hävitetty, kun ei enää ole ainoatakaan ihmistä, jolle olisi tarpeellinen, minkätähden sitten elää?»

Hän istui ja katsoi eteensä, ja hänen laihat sormensa nyppivät neulasia männynoksasta, jonka hän oli ottanut maasta. Hän jatkoi:

»Sinä voit sanoa minulle, että on yhtä ja toista tehtävää maailmassa, ja että jokainen kai voi löytää jotakin työtä itselleen. Niinhän voikin, epäilemättä. Mutta minä en voi nähdä, mitä se hyödyttäisi. Yhden ihmisen työ — mitä se on? Se häviää ajan virtaan mitättömämpänä kuin pisara. Ja sinä voit sanoa, että kunkin osaltaan tulee etsiä totuutta, ja ettei ihminen koskaan tule valmiiksi siinä. Se on kyllä varmaa. Totuus pakenee aina. Se pakenee niin, ettei kannata etsiä sitä. Joskin minä käsittäisin pienen murto-osan totuutta elinkautisen ponnistuksen jälkeen — sanon jos, sillä se ei ole juuri todenmukaista — niin mitä se oikeastaan merkitsisi? En tulisi siitä sen onnellisemmaksi, eikä kukaan muukaan. Enkö voi päästä ponnistuksesta ja painaa päätäni lopulliseen lepoon?»

Hän vaikeni. Nyt putosivat viimeiset neulaset männynoksasta, ja hän istui ja piti sitä paljaana ja rumana kädessään. Hänen surullisissa silmissään paloi synkkä tuli.

»Sanot ehkä, että se on pelkurimaista», hän jatkoi matalalla äänellä. »Mutta en tiedä, minkätähden sitä kutsuttaisiin niin. Ihmisethän tavallisesti pelkäävät raukkamaisesti kuolemaa. Ja jos sodassa mennään rauhallisesti kuolemaa kohti, kutsutaan sitä urhoollisuudeksi. Toivon, että näkisin jonkun hukkuvan ja koettaessani pelastaa häntä menettäisin elämäni. Silloin myös kutsuttaisiin tekoani urhoollisuudeksi.»

Hän nauroi kovasti ja katkerasti, mutta katkaisi naurunsa ja jatkoi välittömästi:

»Mutta sano toki jotakin, ukko! Kutsu sitä raukkamaisuudeksi, jos tahdot! Sano, että se on kuolemansynti! Mutta sano toki jotakin!»

»Oletko nähnyt lasta, joka on ennen aikojaan syntynyt?» kysyi erakko.

Mies katsoi hänen kasvoihinsa hämmentyneenä. Hän ei voinut löytää edes kaukaisinta yhteyttä hänen äskeisten puheittensa ja tämän kysymyksen välillä. Mutta ukon vakavat kasvot vaativat vastausta.

»Kyllä», sanoi hän viivytellen, »minä näin kerran. Se oli pieni, kuihtunut ihmiskäppyrä. Se ei voinut elää.»

»Voisimme ajatella lasta», jatkoi erakko, »joka pitäisi oloansa äidinkohdussa liian ahtaana ja sidottuna ja pimeänä. Se tahtoisi lopettaa sen olotilan. Ja se tulisi ulos väkisin ja — syntyisi ennen aikojaan.»

Mies katsoi edelleen erakon kasvoihin. Nyt hän ymmärsi. »Sinä tarkoitat… », sanoi hän.

»Lapsi ei tiedä, mitä tähän olemassaoloon sisältyy», sanoi erakko. »Sentähden olisi väkivallalla tänne tunkeutuminen, jos nyt voitaisiin ajatella lapsen tekevän jotakin sellaista, tyhmintä kaikesta. Mutta sinä et tiedä enempää siitä olotilasta, johon sinä tunkeudut, jos väkivallalla otat elämäsi. Sinusta myöskin tulee silloin ennen aikojaan syntynyt.»

Mies painoi katseensa maahan, ja hänen sormensa alkoivat taitella oksaa, jota hän piti kädessään.

»Ihminen ei ole oman elämänsä herra», jatkoi erakko. »On olemassa laki hänen yläpuolellaan, laki, jota hän ei aina ymmärrä, koska se on viisaampi kuin mitä se olisi ollut, jos hän olisi saanut määrätä. Kuinka minä sen tiedän, kysynet ehkä. Siten, kun näen kaiken, mikä vapaaehtoisesti taipuu elämän hyvän lain edessä, kasvavan ja kehittyvän, ja kaiken, mikä uhmaten nousee sitä vastaan, kukistuvan ja joutuvan turmiolle. Kaikki luonnossa taipuu, ja sinä näet, kuinka siinä on voimaa ja kauneutta, alituisesti vaihtelevaa ja alituisesti uudistuvaa elämää! Osa ihmisistä oppii kunnioittamaan elämän hyvää lakia, he oppivat ottamaan elämän vaihtelut, surut ja ilot, vaivan ja taistelun, syntymisen ja kuoleman sanantuojina, jotka Elämän Herra lähettää. He oppivat ymmärtämään sydämellä, jos kohta eivät aina järjellä. He alistuvat lain alaisiksi hiljaa ja rohkeasti, ja katso, laki osoittautuu hyväksi. He saavat jotakin, mitä eivät ennen omistaneet, ja he tulevat joksikin, mitä eivät ennen olleet.»

Mies katsoi erakkoon. Hän istui hiljaa, ja kädet lepäsivät.

»Minä en ole oppinut mitään tällaista», sanoi hän vihdoin; »minä olen aina noussut vastustamaan sitä, mitä sinä kutsut elämän hyväksi laiksi, kun se on johtanut minua vastoin omaa tahtoani, kun se otti, sensijaan että olisi antanut. Minä olen noussut uhmaten ja vihaten. Ja nyt tahtoisin mieluimmin kieltää kaiken uskon ja kuuliaisuuden.»

Mies pysähtyi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten hitaasti ja miettien: »Sinä sanot, että minun sieluni olisi kuin tuo kuihtunut, pieni ihmiskäppyrä, jonka kerran näin, jos se nyt siirtyisi uuteen olotilaan. Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat sillä. Ja ehkä niin onkin. Jos nyt on olemassa uusi olotila, sitähän ei tiedä, eikä tiedä muutakaan. Ehkä on todenmukaisinta, että sellainen on. Ja minun sieluni on niin väsynyt, melkein kuollut… ajattelen sitä juuri samanlaiseksi kuin tuo kuivettunut, pieni käppyrä oli. Ihmettelen vain, voisiko se tulla toisenlaiseksi, jos minä annan elämän lain hallita enkä omin käsin leikkaa poikki elämäni lankaa. En tiedä, kuinka tulisi käymään. Mutta sinähän vaadit enemmän kuin ruumiini elämistä.»

»Niin», vastasi erakko, »minä vaadin sinua elämään niin, että sielusi kasvaa ja kypsyy.»

»Kuihtunut sieluparkani», mumisi mies, »sekö kasvaisi ja kypsyisi! Se on mahdotonta, kuuletko, mahdotonta! En edes tiedä, onko sielustani enää mitään jäljellä. Elämä on kohdellut sitä niin julmasti.»

»Silloinhan oli totta, mitä sanoin, että sen, joka vihaten ja uhmaten nousee elämän lakia vastaan, sen se murtaa», sanoi erakko. »Sinä itse todistat sanani todeksi. Nyt sinun tulee ruveta kunnioittamaan ja rakastamaan elämän lakia. Sinun täytyy vapaaehtoisesti taipua sen alle ja sinä tulet todistamaan, että se on hyvä. Sinun sielusi on kasvava ja kypsyvä.»

»Rakastamaan ja kunnioittamaan», toisti mies katkerasti. »Et tiedä, mitä pyydät. Voiko rakastaa ja kunnioittaa sitä, mikä on julmaa ja tarkoituksetonta, mikä ottaa kaiken?»

»Jos elämä on ottanut kaiken», sanoi erakko hiljaa, »niin on kai se kuitenkin ensin antanut. Rakastitko ja siunasitko sinä elämää, kun se antoi?»

Mies mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään. Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

»Ja oletko sitten aivan syytön siihen, että kadotit?» kysyi erakko edelleen. »Onko se, mitä olet kadottanut, jättänyt jälkeensä ainoastaan valoisia ja hyviä muistoja? Jos niin olisi, et sinä surisi niin katkerasti, kuin nyt suret. Mutta jos muistot ovat pimeitä, liittyy niihin jonkinlainen syyllisyydentunne, eikö totta? Jotakin omasta syyllisyydestäsi. Ja jos olemme syyllisiä, ei ole aivan tarkoituksetonta, että saamme kaivata ja kärsiä.»

Mies istui kauan pää painuneena ja katse maassa. Myöskin erakko vaikeni. Oli tullut hämärämpi, ja he voivat tuskin erottaa toistensa piirteitä. Vihdoin nousi mies.

»Ajattelin kyllä tänne tullessani», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi, »että sinä tahtoisit pakottaa minut elämään. Minä luulin sinun sanovan, että henkensä ottaminen on kuolemansynti, jota ei saisi anteeksi. Mutta sitä sinä et ole sanonut.»

»Synti on harvoin joku määrätty teko», sanoi erakko. »Syntiä on elää alemmalla tasolla kuin pitäisi ja voisi. Lopettaa elämänsä on pienempi synti kuin se, että on elänyt ja jatkuvasti elää, niin että tulee tahtoneeksi tehdä sellaista.»

Mies nyökkäsi. »Ymmärrän, että niin ehkä on», hän sanoi. »Sinä olet saanut minut siihen, mihin tahdoit. Tulen elämään. En voi muuta. Näen edessäni sen kuihtuneen, pienen ihmisolion. Ensimmäisen kerran taivun vapaaehtoisesti sen alle, mitä sinä kutsut elämän laiksi. Teen sen raskain sydämin. Mutta kuitenkin. Onko siitä mitään hyötyä, ehkä? Voiko siitä tulla mitään enää?»

»Niin», sanoi erakko, »sinä olet nyt lain alla, tuon hyvän lain. Se ei enää ole sinua vastaan, vaan sinun kanssasi. Sinä tulit tänne ylös kuin sellainen, joka uhmaten taistelee lakia vastaan, sinä palaat takaisin liitossa sen kanssa. Etkö ymmärrä, että se muuttaa kaiken?»

Mies seisoi miettien. Sitten alkoi hän kävellä alas polkua, hyvästiä sanomatta. Erakko seisoi ja katseli hänen jälkeensä.

XI. SAIRAUS

Kuumana kesäpäivänä, juuri puolenpäivän aikaan, kun erakko oli vetäytynyt luolaansa vilvoitellakseen, ilmestyi lapsi sen aukolle. Hän oli paljain jaloin ja paljain päin. Vaaleat hiukset riippuivat kauniisti järjestämättöminä kiharoina aina vyötäisille saakka. Hänen pukunsa oli yksinkertainen ja haalistunut. Ihmetellen hän seisoi ja katseli vanhusta ja astui vihdoin luolaan erakon luo.

»Isoisä», sanoi hän, »sinun pitää tulla isän luo. Hän on sairas.» Ja hän lisäsi ikäänkuin selitykseksi: »Hän on aina sairas, näetkö.»

Erakko hymyili lapsen käyttämälle puhuttelusanalle. Mistä hän sen sai? Mutta täysi-ikäisethän kutsuivat häntä usein isäksi, ilman että hän tiesi sanoa, minkätähden. Se vain lankesi luonnostaan niin. Ehkä lapselle oli yhtä luonnollista sanoa häntä isoisäksi.

Pienokainen oli ojentanut hänelle kätensä. Vastaansanomatta hän otti sen, ja lapsen lämmin, pyöreä kätönen katosi hänen suureen ja suoniseen kouraansa. Toisella kädellään hän tarttui sauvaansa, ja niin alkoivat he laskeutua alas laaksoon.

Lapsi kertoi seuralaiselleen tulostaan vuorelle. Eilen oli isä sanonut, että hänellä oli yksi toivomus jäljellä elämässään, se, että saisi tavata erakon. Äiti ei voinut lähteä kotoa lehmien ja muitten eläinten tähden, eikä myöskään isän takia. Hänhän ei voinut maata yksin koko päivää, kun hän oli niin sairas. Silloin oli hän pyytänyt saada lähteä. Hän kyllä löytäisi tien ja tulisi takaisin ennen iltaa, sen hän oli luvannut. Ja äiti oli antanut suostumuksensa, ja aamulla hänet oli herätetty aikaisin, aikaisemmin kuin koskaan ennen elämässään. Hän oli saanut juustoa ja leipää pussiin ja lähtenyt matkaan. Ja hän oli löytänyt tien ja nyt saanut isoisän mukaansa. Nyt he kohta olisivat kotona, ja isä tulisi iloiseksi. Hän, joka oli hyvin sairas. Hän, joka aina oli sairas.

Erakko kuunteli lapsen puhetta niinkuin se, joka kuulee joukon asioita sanojen takaa. Vastaamalla parilla sanalla silloin ja tällöin hän sai lapsen jatkamaan.

— Kyllä, hän oli kyllä väsynyt. Mutta hän oli tottunut olemaan yksin metsässä, enimmäkseen eläinten kanssa, mutta myöskin marjoja ja risuja poimimassa. Äiti ei tahtonut paljon lähteä isän luota. Mutta toisinaan hänen täytyi. Silloin hän itse oli isän luona, ja se oli vaikeinta. Heidän tuvassaan täytyi aina olla hyvin hiljaista, eikä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Isä oli myöskin aina surullinen. Monet ihmiset olivat tulleet heidän luokseen auttaakseen isää ja he olivat iskeneet suonta ja sulattaneet lyijyä ja lukeneet rukouksia ja polttaneet vahakynttilöitä. Ja sitten he olivat sanoneet, että isä tulisi paremmaksi. Mutta hän ei tullut. Ei edes pappi, hän, joka tuli Pyhän Jumalan Äidin kuva mukanaan ja kaikki pienet kuoripojat ja suitsutusastiat ja muut voineet auttaa. Oli ollut niin paljon väkeä kulkueessa, etteivät kaikki olleet saaneet sijaa tuvassa, vaan osa oli seisonut ulkopuolella ja laulanut. Ja koko päivän oli tuoksunut suitsutukselta. Ja isä ja äiti olivat paastonneet ja rukoilleet. Mutta Jumalan Äiti ei tahtonut auttaa isää.

Hän oli puhunut pikkuvanhan vakavalla ja selvittelevällä äänellä. Viimeisen lauseen hän kuiskasi. Tässä oli selvästi salaisuus, jossa hänen lapsellinen ajatuksensa pysähtyi kuin muurin edessä. Hänen äänensä muuttui valittavaksi, kun hän toisti: »Hän on kuitenkin sairas; hän on aina sairas.»

Erakko puristi hänen kättään ja antoi hänen kertoa edelleen.

— Ei, hän ei usein leikkinyt kylän lasten kanssa. He melusivat niin, ja oli melkein aina jotakin tekemistä kotona. Hänestä oli hauskinta olla ulkona eläinten kanssa. Puutarhassa asusti vanha siili. Kaikki olisi kyllä hyvin, ellei isä vain olisi sairas.

Hän kertoi edelleen, mutta askeleet tulivat yhä raskaammiksi. He lepäsivät tien vieressä ja söivät hänen juustoaan ja leipäänsä, jonka hän hyvin huolellisesti ja tarkasti jakoi kahteen yhtä suureen osaan. Sitten hän nukahti pää vanhuksen polvella, ja pari tuntia kului, jolloin tämä tuskin uskalsi liikahtaa, ainoastaan hiljaa tarkasteli edessään olevia lapsellisia, mutta pikkuvanhoja kasvoja.

Kun hän heräsi, jatkoivat he vaellustaan, ja oli jo myöhäinen ilta, ennenkuin he rinnakkain kulkien ehtivät kylään. Pari naista tuli ulos tuvista ja seisahtui seuraamaan heitä katseillaan, ja yksi ja toinen vastaantulija pysähtyi ja pyysi vanhukselta siunausta. Mutta useimmissa kylän tuvissa nukuttiin jo.

Vihdoin he seisoivat lapsen kodin ulkopuolella. Kiirehtien, melkein riemuiten oli tyttö vienyt ukon portaitten eteen. Mutta kun äiti tuli siinä heitä vastaan, sanoi hän vain:

»Minä osasin», äiti. »Tässä on isoisä!»

Nainen ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän katsoi vain erakkoon.

»Isä», sanoi hän hiljaa, »olkoon tulosi tähän surun huoneeseen siunattu.»

Hän vei erakon sisälle, tarjosi hänelle tuolin sekä vettä käsien ja jalkojen pesemiseen ja järjesti sitten melkein äänettömin liikkein matalalle pöydälle leipää, maitoa ja hunajaa illalliseksi. Vasta kun vieras oli ravinnut itsensä, alkoi vaimo puhua.

Aivan samaa, mitä lapsi oli kertonut tiellä, kertoi nyt äiti. Toisinaan olivat sanat melkein samat, nyt vain lausuttuina täysi-ikäisen ihmisen hillitymmällä, mutta samalla kertaa syvemmällä äänellä. Ja niinkuin lapsi, lopetti äitikin kertomuksensa toivottomaan:

»Mutta se ei auttanut. Ei mikään auta. Hän on aina sairas.»

Erakko katsoi ympärilleen. Lapsi oli oikaissut vuoteelle huoneen nurkkaan ja nukkunut, mutta hän huokasi raskaasti unissaan. Pari kekälettä savusi liedessä, ja tuvassa vallitsi puolihämärä. Ulkona oli päivän hellettä seurannut virkistävä viileys, mutta täällä sisällä tuntui ilma raskaalta ja painostavalta. Oli kuin kaikki, nokisista kattohirsistä kuluneisiin huonekaluihin saakka olisi kaikuna toistanut naisen sanat: »Se ei auttanut. Ei mikään auta.»

Erakko nousi ja astui kohti ovea, joka vei sisempään huoneeseen. Nainen avasi sen, ja hän astui sairaan luo.

Huone oli pieni ja vaatimaton. Nurkassa paloi himmeävaloinen lamppu madonnankuvan edessä. Keskellä lattiaa oli sairaan vuode ja sen toisella puolen matala penkki.

Sairas makasi siinä pakottavin jäsenin, toiset ajettuneina, toiset luonnottomasti laihtuneina. Hänen kasvonsa olivat keltaisenkalpeat ja kuihtuneet, silmänsä palavat. Katse oli suunnattuna oveen, ja niin pian kuin erakko oli astunut kynnyksen yli, pysähtyi se tämän kasvoihin, pysähtyi eikä enää kääntynyt pois niistä. Erakon silmät kohtasivat sairaan, ja he katsoivat toisiansa pitkään.

Sitten vanhus nyökkäsi, ikäänkuin ajatellen; niin, tuollaiselta täytyi sen miehen näyttää, josta hän oli koko päivän kuullut kerrottavan.

Hän istuutui matalalle rahille vuoteen toiselle puolen, ja sairas alkoi puhua. Yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä ja kuitenkin harvinaisella sisäisellä voimalla kertoi hän, mitä lapsi ja nainen jo olivat kertoneet. Hän aloitti vain kaukaisemmasta ajankohdasta ja viipyi nuoruudessaan, jolloin hän ei koskaan saanut olla samanlainen kuin toiset, vaan oli aina kantanut tätä sairautta kaikkine vaivoineen. Hän kertoi nuoresta onnestaan kolmena lyhyenä vuotena, jolloin hän luuli, että terveys palaisi, ja kaikki näytti valkenevan hänelle, ja hän voitti hyvän naisen rakkauden, vaikkei hän ollut samanlainen kuin muut, meni naimisiin ja sai kodin ja lapsen. Mutta sitten oli sairaus palannut takaisin ankarampana kuin ennen, ja nyt hän oli sen vallassa ainiaaksi. Hän oli toivonut viimeiseen saakka ja koettanut kaikkea. Mutta mikään ei auttanut. Hän jäisi ainiaaksi yhtä onnettomaksi kuin nyt.

Hän puhui keskeyttämättä, ikäänkuin ennen ajatelluin sanoin. Erakko arvasi, että tämän saman hän oli toistanut melkein joka päivä jollekin toiselle ja melkein joka yö itselleen.

Nyt alkoi erakko puhua hitaasti ja hiljaa.

Hänellä, sairaalla, oli kyllä hyvin vaikeaa. Eipä ollut juuri muuta, mikä olisi niin vaikeaa kantaa kuin tämä. Sillä kaikki muut vaikeudet kohdistuivat elämän eri puoliin, mutta tällainen sairaus turmeli elämän kokonaisuudessaan ja ikäänkuin siirsi ihmisen elämän ulkopuolelle, ei kukaan muu voinut seurata sinne. Sillä toistenhan täytyi pysyä elämässä. Joskin he rakastivat, niin että olisivat tahtoneet seurata sinne, ei voinut antaa heidän tehdä sitä. Se olisi ollut samaa kuin siirtää heidätkin elämän ulkopuolelle. Ei, täytyi olla ja pysyä jossakin merkityksessä yksin.

Sairas makasi äänettä ja kuunteli. Ajattele, tässä oli mies, joka ymmärsi, kuinka vaikeaa hänen oli, mies, joka ei tullut tavallisin lohdutuksen sanoin, sellainen, joka ei ensimmäiseksi ja viimeiseksi sanonut, että hänen pitäisi olla kiitollinen, ettei ollut pahemmin, ja että hänellä kesken onnettomuuttaan oli onni omistaa vaimo, joka häntä rakasti ja vain eli hänelle. Ajattele, tässä oli mies, joka ymmärsi, että mitä tahansa he tekivät hänelle kaikessa hyvyydessään, yksin, äärettömän yksin hän oli ja pysyi.

Erakon sanoissa oli kuitenkin eräs kohta, josta hän ei oikein pitänyt. Se oli se, ettei saanut antaa kenenkään seurata itseään elämän ulkopuolelle. Olikohan hänen vaimonsa ehkä kuitenkin jollakin lailla tehnyt sen? Ja lapsi? Hän ei voinut selvittää tätä itselleen.

Mutta erakko jatkoi puhumistaan:

»Oikeastaan on ihmeellistä, että Herramme voi panna niin raskaan kuorman kuin elinkautisen sairauden, ihmisen kannettavaksi. Voi ymmärtää, että niin tehdessään uskoi hän sangen paljon siitä ihmisestä. Sillä ei koskaan voi olla Herramme tarkoitus, että sairaudesta tulisi ihmisen sielun herra ja valtias, sentähden että se sai valtaansa hänen ruumiinsa. Vielä vähemmin voi olla Herramme tarkoitus, että sairaus saisi vallita koko sen ihmisen kotia. Mutta eikö juuri tähän sairaus pyri. Jos se saisi häiritsemättä jatkaa työtään, niin se valtaisi kaikki, ihmisen ajatukset ja toiveet ja mielikuvituksen ja kyvyt. Siitä tulisi hänelle ensimmäinen ja todellisin kaikista tosiasioista, ja se aiheuttaisi, ettei mikään muu olisi oikein todellista. Niin, sillä, josta ei tule sairautensa orjaa, täytyy olla jotakin, millä vastustaa sitä. Sitenhän voidaan ymmärtää, että Herramme, antaessaan ihmiselle sairauden, jota vastaan taistella, tiesi, että tuo ihminen oli tai hänestä voi tulla voimakas sielu.»

Sairas kuunteli hiljaa. Se, mitä erakko sanoi, sopi kyllä hänen ajatusmaailmaansa. Sairaushan oli kuin kauhea hirviö, joka piti häntä vankinaan. Se otti kaikki ja muutti kaiken hyvän pahaksi. Ja ehkei se omistanutkaan vain ruumista, vaan myöskin sielun. Vaikkei hän ollutkaan sitä koskaan ennen ajatellut. Sairaus oli varmaankin ottanut haltuunsa koko hänen elämänsä. Hän oli jotakin aivan toista nyt kuin lyhyinä terveytensä päivinä. Jos hän oli rehellinen, hän tuskin tunsi itseään. Siitä tuli kuin raskas paino rinnalle. Ja hänen uskonsa? Nuorena oli hänellä ollut usko, oma uskonsa. Missä se oli nyt? Kun usko ei ollut voinut vapauttaa häntä sairaudesta, oli hän antanut sen arvottomana mennä menojaan. Se oli siis sairaus, joka vaikutti ratkaisevasti hänen uskoonsakin.

Nämä olivat uusia ajatuksia, ja hän makasi ja hautoi niitä mielessään, kääntämättä katsettaan erakosta. Vihdoin sanoi hän:

»Sairaus tekee ihmisen pahaksi.»

»Niin», vastasi erakko, »jos se saa vallan. Se tahtoo saada meidät pitämään itseämme, vieläpä yksin ruumistammekin ainoana tärkeänä ja huomiomme ansainneena ilmiönä. Ja se onnistuu sikäli, mitä itsekkäämmiksi, se on, mitä pahemmiksi me tulemme.»

Sairas makasi ja ajatteli taas. Niin, tämä oli toden totta. Ei ollut paljoa jäljellä nuoruuden ajatuksista, toiveista ja aikomuksista. Nyt hänellä oli vain yksi ainoa köyhä toive, se, että tulisi terveeksi. Ja hänen tiedonjanonsa ja totuuden etsimisensä? Löytyi vain yksi tieto ja yksi totuus, joka nykyjään merkitsi hänelle jotakin, se, kuinka hän voisi tulla terveeksi. Pikkumaiseksi ja itsekkääksi oli sairaus tehnyt hänet. Hänen avioliittonsa ja kotinsa oli se hävittänyt. Hänen sisimpänsä oli se täyttänyt katkeruuden ja epätoivon ajatuksella, tyhjennettyään sen kaikesta muusta. Kun hänen kuolinhetkensä kerran tulisi, kuolisi hän köyhänä ja tyhjänä, kiroten tai ivaten sitä voimaa, joka oli antanut hänen syntyä. Hän ei tiennyt, kumpaistako tekisi.

Hammasta purren toisti hän:

»Sairaus tekee ihmisen pahaksi.»

»Niin», vastasi erakko uudestaan, »jos se saa vallan.»

Jos se saa vallan, niin. Ei hän ollut ajatellutkaan taistella vallasta sairauden kanssa. Tahdottomana oli hän jättänyt sille kaikki, kaikki. Ja nyt hänestä tuntui, kuin sairaus-hirviö näyttäisi hampaitaan ja sanoisi hänelle: »Sinä olet antanut minulle vallan, ja minä pidän sen.»

Taas makasi sairas hiljaa. Sitten hän kysyi:

»Kuinka otetaan valta sairaudelta?»

»Antamalla sille vähemmän sijaa sielussa», vastasi erakko, »yhä vähemmän ja vähemmän. Ja sille toiselle, jolla pitäisi olla valta, sille annetaan suurempi sija, yhä suurempi ja suurempi. Niin siirtyy valta.»

Sille toiselle? Sille, jolla pitäisi olla valta? Niin, mikä se oli?

»Se on meidän sisin minämme», vastasi erakko hitaasti, »se, minkä Herramme pani sieluumme silloin, kun me saimme elämän lahjan. Se, mikä tekee meidät erilaisiksi kuin muut ihmiset; mikä kätkee itseensä mahdollisuuden parhaimpaan, miksi me voimme tulla; jonka Herramme näki edessään täydellisenä ihmisenä silloin, kun me synnyimme. Juuri sillä pitää olla valta. Silloin me omistamme itsemme samalla kertaa kuin Jumala omistaa meidät, ja me Jumalan.»

Miksi hän olisi voinut tulla? Kuva toisensa perästä kulki hänen sielunsa silmien ohitse. Mitä hänestä olisi voinut tulla ihmisenä, puolisona, isänä, Jumalan ihmisenä, ellei…

Erakko nousi ja avasi ikkunaluukut. Kesäyön viileys virtasi huoneeseen, ja sairas hengitti sitä syvin siemauksin. Linnut eivät vielä olleet heränneet, niin että ulkona vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta idässä näytti keltainen viiru ennustavan päivää.

Kun erakko tuli ulos sairaan luota, nousi tämän vaimo rukous jakkaralta, joka oli madonnankuvan edessä huoneen nurkassa. Hän oli nähtävästi viettänyt ajan rukouksessa.

Rukousnauhaa kantaen hän tuli erakkoa vastaan. Hän näytti väsyneeltä ja valvoneelta, eikä rukous ollut tuottanut hänelle sielun rauhaa.

»Isä», sanoi hän eikä huomannut sanojensa ja äskeisen hartaudenharjoituksensa ristiriitaisuutta. »Voitko sinä enemmän kuin Pyhä Jumalan Äiti on voinut?»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Näytti siltä, kuin hän ei enää jaksaisi pysyä pystyssä.

Lapsi oli herännyt, lähtenyt vuoteestaan ja kulkenut avojaloin huoneen poikki. Nyt hän seisoi ja piteli äitiä hameesta. Uni painoi vielä hänen silmäluomiaan, mutta eiliset tapaukset olivat selvinä hänen muistissaan.

»Isoisä», sanoi hän ja katsoi erakkoon. »Tuleeko isä nyt terveeksi?»

Erakko katsoi vuoroin äitiä, vuoroin lasta. He olivat tehneet saman kysymyksen, molemmat omalla tavallaan.

»Oli kerran mies, jonka kimppuun hyökkäsi peloittava vihollinen», sanoi erakko hitaasti. »Ja tämä vihollinen otti haltuunsa miehen maat ja pellot ja koko hänen talonsa, hävitti hänen aseensa ja pani hänet itsensä vankeuteen. Ja sitten hän asettui vartioimaan miehen omaisuutta sotasaaliinaan ja häntä itseään sotavankina.»

Nainen nyökkäsi. Hän ymmärsi erakon.

»Mies ei koskaan ajatellut puolustautua tuota voimakasta vihollista vastaan», jatkoi erakko, »kaiken tämä sai. Talonsa ja kotinsa, vaimonsa ja lapsensa ja itsensäkin mies jätti ilman vastarintaa vihollisen orjaksi.»

Nainen nyökkäsi taas ja katsoi nyt jännittyneenä vanhusta.

»Mutta sitten eräänä päivänä», jatkoi erakko, »annettiin miehen ymmärtää, että niin ilman muuta ei toinen saanut olla hänen herransa. Jotenkin pitäisi hänen toki puolustautua. Ja hän tarkasteli siteitä, joilla hänet oli sidottu, ja Jumalan voimalla katkoi hän ne, toisen toisensa perästä. Hän alkoi taistella saadakseen viholliseltaan takaisin kaiken, mitä tämä oli häneltä ryöstänyt. Ja hän alkoi voittaa.»

Erakko oli puhunut sekä äidille että lapselle. Nyt hän katsoi ikkunasta keltaista juovaa, joka ennusti päivää, ja lisäsi hiljaa:

»Tänään nousee mies ja aloittaa taistelunsa.»

Nainen liikutti huuliaan, ikäänkuin hän toistaisi erakon sanoja. Ne löysivät vastakaikua hänen sielussaan. Oliko todella mahdollista, että uusi suunta alkaisi tänään? Eikö kaikki hänen kaipuunsa ja toiveensa olisikaan ollut turhaa? Vieläkö onnen rahtunen löytäisi tiensä heidänkin kotiinsa?