Erakko

Vaistomaisesti hän veti lapsen luokseen.

Mutta erakon sanat kuuluivat sittenkin oudoilta. Hän ei ollut ajatellut avun tulevan sillä tavalla. Hän oli odottanut ihmeen tapahtuvan ja mieluimmin kirkon siunattujen välikappaleitten kautta. Tämä oli jotakin aivan toista. Taistelu, joka alkoi… Se viittasi kauas tulevaisuuteen, ja oli tietymätöntä, voitettaisiinko siinä.

»Ei siis ole totta», mumisi hän, »se, mitä ihmiset sanovat… mitä papit sanovat, että paastot ja rukoukset… että Jumalan Äiti tekee ihmeitä…?»

Hän vaikeni hämmentyneenä ja katsoi arasti erakkoon. Hänenhän olisi pitänyt iloita siitä, mitä erakko oli sanonut, mutta hän ei voinut. Kaikki oli aivan toisin, kuin hän oli odottanut.

»Jumala kuulee rukouksemme», vastasi erakko, »Jumala antaa lahjoja ja voimia, rikkaita lahjoja, ihmeellisiä voimia. Mutta sille, jolla sielunsa pohjalla on lahja kätkettynä ja joka kuitenkin elää niinkuin ei hänellä sitä olisi; joka on saanut Jumalalta salattua voimaa, mutta ei käytä sitä, hänelle ei edes Herramme itse voi antaa enää enempää. Ei kukaan ole tullut hengellisesti rikkaaksi, ellei hän ole oppinut uskossa sanomaan: Minulla on. Ei kukaan ole tullut hengellisesti voimakkaaksi, ellei hän ole oppinut uskossa sanomaan: Minä voin.»

Nainen nyökkäsi. Tämän hän ymmärsi. Se ikäänkuin liitti tämän uuden ajatustavan hänen vanhaansa. Mutta oli vielä jotakin, joka puuttui. Kuinka kävisi sen, mikä vielä hänen noustessaan rukousjakkaraltaan oli hänen ainoa ajatuksensa? Jokin ääni hänen sydämessään sanoi, ettei hänen pitäisi kysyä tätä nyt, mutta hän ei voinut olla kysymättä. Ja niin hän työnsi sen esille:

»Mutta tuleeko hän sitten terveeksi?»

Erakko ei vastannut, mutta lapsi teki sen hänen puolestaan. Ääneti oli tyttö kuunnellut aikuisten keskustelua. Ainoastaan osan siitä hän oli ymmärtänyt, sen että erakon sanat: »Tänään nousee mies ja aloittaa taistelunsa», koskivat isää, sen hän ymmärsi. Ja paremmin kuin sanat hän ymmärsi äänenpainon. Siinä oli ollut iloa ja voitonvarmuutta. Hän ei löytäisi sanoja tälle, mutta hän tunsi sen kuitenkin.

Nyt hän nykäisi äitiä hameesta, ja hänen äänensä oli ihmettelevä ja nuhteleva:

»Mutta, äiti, isoisähän sanoi, että isä alkaa tänään tulla samanlaiseksi kuin ennen.»

Äiti katsoi erakkoon. Saiko hän selittää hänen sanansa, niinkuin lapsi oli tehnyt?

Erakko laski kätensä lapsen pään päälle.

»Sinä sen sanoit», hän virkkoi lempeästi. »Hän, jonka sielu tänään nousee taisteluun, alkaa tänään myös tulla entiseksi itsekseen. Mitä voimakkaammaksi hänen sielunsa tulee, sitä suuremman vallan saa se ruumiista. Se päivä on ehkä tuleva, jolloin hän riemuiten ottaa vastaan Herramme kädestä täyden terveyden lahjan. Mutta on myöskin mahdollista, että sen sijasta tuleekin päivä, jolloin hän on valmis antamaan Herramme käsiin ruumiillisen terveytensä, koska hän on tullut kyllin voimakkaaksi olemaan sitä vailla. Sen tietää Jumala yksin. Mutta tulkoon hän sanomaan Herrallemme joko rohkeasti uskoen: 'Minä voin olla terve, sillä uskon, että Sinä tahdot niin', tai yhtä rohkeasti alistuen: 'Minä voin olla sairas, sillä uskon, että se on Sinun tahtosi', niin kummassakin tapauksessa hän on oleva kyllin voimakas toteuttamaan sanansa. Hän on tuleva taas omaksi itsekseen. Ei vain sellaiseksi, jonka tunsit ja jota rakastit, lupautuessasi hänen omakseen, vaan sellaiseksi, miksi tiesit hänen voivan tulla, uneksiessasi kauneimmin ja tuntiessasi lämpimimmin. Eikö siinä ole kylliksi?»

»On totisesti», vastasi nainen kiireesti. »Millaiseksi niinä päivinä tiesin hänen voivan tulla… On, siinä on kylliksi.»

XII. USKOA

Muuan nainen tuli erakon luo. Hän ei ollut nuori eikä vanha. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta hyvin vakavat, ja hänen liikkeensä olivat hiljaiset ja pehmeät. Näytti siltä, kuin ei hänellä koskaan olisi ollut kiirettä.

»Ukko», sanoi hän, »sinä olet onnellinen, kun voit uskoa. Kaikki, jotka voivat uskoa, ovat onnellisia. Mitä merkitsee kärsimys, kun uskoo, että sen on lähettänyt rakastava Isä? Mitä merkitsee rakkaansa kadottaminen, kun tietää, että tavataan taas haudan tuolla puolen? En ymmärrä, että ne, jotka sanovat uskovansa, voivat valitella elämäänsä. Minun mielestäni kaiken pitäisi olla helppoa heille.»

Ukko nyökkäsi. »Se on helppoa», sanoi hän, »jos me todella uskomme.»

Nainen oli hetken vaiti. »Minä en voi uskoa», sanoi hän sitten yksinkertaisesti ja hiljaa.

Erakko antoi katseensa viipyä kauan hänen kasvoillaan, ikäänkuin odottaen, että hän sanoisi jotakin lisää. Mutta hän oli vaiti.

»Etkö sinä koskaan ole voinut uskoa?» kysyi hän viimein.

Nainen epäröi. »Toisinaan liikkuu sielussani aavistus, että parhain ja kaunein siitä, mitä ihmiset uskovat, on totta», sanoi hän. »Se tuntuu melkein varmuudelta. Minun mielestäni niin täytyy olla. Elämä olisi muuten liian vaikeaa ja liian tarkoituksetonta. Mutta se on vain kuin jotakin kaukaista, eikä siitä koskaan tule pysyväistä. Minä en kuitenkaan omista sitä, mitä aavistan, enkä tätä varmuuttakaan. Jos se olisi omani, niin ei se niin pian katoaisi.»

»Tietämisemme hengellisistä asioista», virkkoi erakko, »on toisinaan kuin peilikuva, jonka rannat ja kalliot heijastavat tunturijärveen. Ainoastaan oikein hiljaisina hetkinä on kuva syvyydessä kirkas ja selvä; silloin se voi näyttää melkein käsin kosketettavalta. Mutta tarvitaan vain tuulenpuuska tekemään kuvan epäselväksi ja vain myrsky hävittämään sen kokonaan. Mutta peilikuvaa ei olisi voinut syntyä, ellei olisi ollut todellisuutta, joka sen synnytti.»

Nainen kuunteli ja näkyi punnitsevan ukon sanoja, mutta ei vastannut.

»Jos sanoisin sinulle, että voisit voittaa uskon vuosikausia kestävillä kieltäymyksillä ja parannusharjoituksilla, paastoilla ja valvomisilla, alistuisitko silloin sellaisiin?» kysyi erakko viimein.

»Kyllä», hän vastasi epäröimättä, »jos uskoisin siten saavuttavani uskon, paastoisin ja valvoisin ja alistuisin, mihin parannusharjoituksiin sinä vain tahtoisit.» Ja hänen sanoistaan kuului, että hän oli jo kauan käynyt tätä tietä.

»Ja jos sanoisin, että sinun täytyy kärsiä paljon», jatkoi erakko, »ja sinä voisit itse valita. Minkä valitsisit?»

»Kärsimyksen», vastasi nainen, »jos uskoisin sen auttavan.»

Erakko hymyili surullisesti hänen »jos uskoisin» sanoilleen. Hän ikäänkuin seisoi vartioimassa epäilystään.

»Ja jos sinun täytyisi uhrata, uhrata se, mitä suuresti rakastat?»

Hän epäröi hetken, ja hänen ennestään vakavat kasvonsa tulivat vielä vakavammiksi.

»Myöskin sen», virkkoi hän vihdoin, »myöskin sen tekisin.»

»Silloinhan sinä uskot», sanoi erakko.

»Uskonko?» kysyi hän ihmeissään, »minähän sanon ainoastaan, että tekisin kaiken tuon, jos uskoisin, että se auttaisi.»

»Sinä uskot siihen, mitä olet valmis odottamaan vuosia kestävin kieltäymyksin, minkä hyväksi olet valmis kärsimään ja uhraamaan», sanoi erakko. »Sinä uskot, että se on olemassa ja on uhrien ja kärsimyksen arvoinen. Muuten sinä et olisi valmis niihin. Sinä et tunne uskovasi, et omista uskon iloa ja voimaa, mutta itse uskon sinä omistat.»

»Omistanko», sanoi nainen yhä enemmän ihmetellen, »onko minulla usko?»

»On», vastasi erakko, »sinun huomaamattasi sitä ja tietämättäsi kuinka, on Jumala antanut sen itää ja kasvaa sielussasi. Nyt sinulla on se. Mutta sinä olet epäillyt niin kauan, että nyt epäilet omaa uskoasi.»

»Epäilen omaa uskoani», toisti nainen, »niin, totisesti, niin teen.»

»Sinun ei pidä tehdä sitä», sanoi erakko. »Usko on arka kasvi, ja sinun uskosi on hento taimi. Epäilyn jääkylmässä ilmassa voi se kuolla.»

Hän vaikeni ja jatkoi sitten:

»Sinä tahdoit paastota ja valvoa, kärsiä ja uhrata saadaksesi uskon. Sitä sinun ei tarvitse, sillä sinulla on se jo. Sinulla on se Jumalan ihana lahja. Nyt sinä et saa sitä tukahduttaa.»

Nainen seisoi hiljaa, ja hänen kasvoillensa levisi valoisa ja kaunis ilme. Mitä kauemmin hän siinä seisoi, sitä kauniimmaksi ja lämpimämmäksi muuttui hänen ilmeensä. Oli kuin erakko olisi sanonut hänelle, että hän oli äidiksi tulemassa.

Vihdoin hän katsoi erakon kasvoihin. Hänen silmissään oli kyyneleitä, mutta ne olivat ilonkyyneieitä.

»Minä en tahdo tukahduttaa», sanoi hän hiljaa, »mutta kuinka minä…?»

»Sinun pitää uskoa omaan uskoosi», vastasi erakko. »Jos sinä kiellät sen, ei se voi elää. Sinun pitää uskoa siihen.»

Nainen painoi päänsä alas. Tällä hetkellä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut kieltämäisillään lapsen, jota hän kantoi sydämensä alla.

Sitten hän katsoi erakkoon, kuiskasi kiitoksen ja kääntyi hiljaa pois.
Erakko näki hänen kävelevän polkua alas hitaasti ja uneksien.

KERTOMUS NUNNASTA

Kukkulalla, suuren kylän ulkopuolella, sijaitsi nunnaluostari. Sen paksuissa, harmaissa muureissa oli pieniä, pitkänomaisia ikkunoita, jotka vain säästävästi päästivät valoa sisään. Muutamat muistuttivat enemmän muurinhalkeamaa kuin oikeaa ikkunaa. Sisäpuolella sijaitsivat nunnien pienet kammiot.

Luostarin eri rakennusten välissä ja korkean muurin suojassa oli puutarha. Tänne tunkeutuivat auringon säteet aikaisesta aamusta myöhään iltaan. Ja täällä vallitsi suorastaan häikäisevä väriloisto. Ensi sijassahan piti täällä viljeltämän lääkitseviä yrttejä, mutta abbedissa tahtoi myös mielellään, että luostarin puutarha tulisi kuuluisaksi kauniista kukistaan ja harvinaisista pensaistaan ja lehtikasveistaan. Sentähden tuskin voi kyllikseen kävellä keskikesällä vastapuhdistetuilla käytävillä ja perattujen kukkasarkojen välissä. Toinen kukka koetti voittaa toisen kauneudellaan ja tuoksullaan. Ja eräässä puutarhan kulmassa tarjosivat tiheät leikatut puut vilvoittavaa varjoa yksin kuumimpana kesäpäivänäkin.

Pitkää holvikäytävää myöten voivat nunnat tulla luostarista suoraan luostarikirkon lehterille ja sieltä he kuuntelivat jokapäiväisiä juhlallisia messuja sekä pyhäpäivän vielä juhlallisempaa jumalanpalvelusta, sillä aikaa kuin ihmiset kylästä ja lähiseudusta kokoontuivat alas kirkkoon.

Eräänä päivänä tuli nuori, iloinen tyttö kirkkoon ripittäytymään. Hän oli poiminut kukkia matkansa varrelta ja laski ne eräälle penkille, samalla kuin hän meni ripitettävien paikalle papin rippituolin viereen ja antoi esiripun pudota takanaan.

Mitäpä voi tuolla viattomalla lapsella olla tunnustettavaa? Tuli ihmetelleeksi sitä, kun näki hänen lapsellisen pyöreät ja avomieliset kasvonsa.

Hänen tunnustuksensa oli myöskin pian tehty, mutta hän viipyi kuitenkin polvistuneessa asennossaan. Oli nähtävästi jotakin, jota hän tahtoi kysyä papilta.

»Kuinka voi todella palvella Jumalaa», kysyi hän viimein. »Kuulen hänen äänensä sisimmässäni ja tahtoisin antaa hänelle koko elämäni. Mutta en tiedä, kuinka sen tekisin.»

»Rupea nunnaksi», vastasi pappi. »Jätä maailma kaikkine pahoine houkutuksineen ja turhine nautintoineen. Tule ja rupea Kristuksen morsiameksi, valitse Hänet maallisen yljän sijasta. Silloin sinä todella palvelet Jumalaa.»

Pilvi kulki yli nuorten kasvojen. Hänen mielestään ei maailma suinkaan ollut paha; hän ei ollut nähnyt juuri muuta kuin hyvää ja kaunista. Ja hänellä oli paljon sukulaisia ja ystäviä, joita hän rakasti.

Mutta pappi osoitti hänelle niin vakuuttavasti kuin suinkin, että maailma oli kokonaan pahan vallassa, ja että se, joka ei vihannut isää ja äitiä ja sisaria ja veljiä, vieläpä omaa henkeäänkin, ei voinut olla Kristuksen opetuslapsi. Hän kuvasi hänelle luostarielämän ainoana turvallisena pakopaikkana pahaa vastaan ja ainoana täydellisenä Jumalanpalveluksena. Niin hyvin hän puhui, että tyttö lopulta lupasi ruveta noviisiksi.

Ja pappi iloitsi, sillä hän ymmärsi, että tämä viaton ja ehjäsydäminen neito tulisi olemaan koristuksena sille järjestölle, jonka rippi-isä hengellinen johtaja hän oli.

Jo samalla viikolla hän tuli, puettuna tavanmukaiseen valkeaan pukuun ja tukka vapaana riippuen, valmiina abbedissan saksien katkaistavaksi. Hänen äitinsä, isoäitinsä ja monet muut sukulaisensa seurasivat häntä sanoakseen hänelle viimeiset jäähyväiset, ennenkuin ristikko-ovi, joka jakoi vastaanottohuoneen kahteen osaan, sulkeutuisi ainiaaksi. Tästä lähtien näkisivät he hänet ainoastaan ristikon toiselta puolen. Ääneen itkien sulkivat he hänet syliinsä. Mutta itse hän ei itkenyt. Hänhän oli tullut tänne oppiakseen todella palvelemaan Jumalaa.

Abbedissa, joka sai mennä minne halusi, astui ristikko-ovesta nuorta tyttöä vastaan. Hänen ankarat kasvonsa muuttuivat melkein lempeiksi, kun hän näki tytön, ja hänen kätensä vapisi hiukan, kun hän rupesi leikkaamaan tytön pitkiä, kauniita hiuksia. Useimmat noviiseista vuodattivat kyyneleitä, kun tämä tapahtui, mutta nuori tyttö vain hymyili. Tämä hymyily ihmetytti abbedissaa, ja kun hän kiinnitti nunnanhunnun tytön päähän, sanoi hän:

»Sinun pitää saada uusi nimi meidän keskuudessamme. Sisar Ilo on sinun nimesi oleva.»

Ja ristikko-ovi sulkeutui, ja sisar Ilo häipyi luostarin satojen nunnien joukkoon.

Hänen päivänsä, kului, niinkuin muittenkin nunnien. Se jakautui hartausharjoituksiin ja työhön. Valmistettiin lääkkeitä puutarhan yrteistä ja riivittiin liinanukkaa haavasiteiksi. Ne lähetettiin sellaisiin luostareihin, joissa hoidettiin sairaita. Enimmin ommeltiin: hienoja, kallisarvoisia messupaitoja, käsiliinoja ja muita samanlaisia esineitä eri kaupunkien ja kylien kirkkoihin, ja myöskin ylellisyystavaroita, joita varakkaat naiset ostivat, ja jotka tuottivat luostarille paljon rahoja. Ei mistään voinut saada niin hyvin tehtyjä ja hienoja liinatavaroita kuin luostarista. Siellä ei säästetty vaivaa eikä työtä valmistettaessa esineitä, jotta saataisiin niistä oikein kauniita. Nunniahan oli paljon, ja heillä oli hyvää aikaa.

Mutta kun huomattiin, että sisar Ilolla oli väriaistia enemmän kuin toisilla ja että hän osasi käsitellä sivellintä, sai hän piirtää ja maalata isot alkukirjaimet erääseen käsinkirjoitettuun kirjaan. Se huvitti häntä, ja hän piirsi siihen pienoiskokoisena toisen kukan toisensa jälkeen kotiniityiltä. Oli melkein kuin hän olisi kulkenut niityllä ja poiminut kukkia.

Hän ikävöi päästä työhön puutarhaan, mutta sitä ei sallittu nunnille, niin hartaasti kuin he sitä halusivatkin. He saivat ainoastaan kävellä siellä iltaisin, kun päivän työt olivat, lopussa, ja toiset lähteneet sieltä. Koko päivän heidän piti pysyä luostarin muurien sisällä työssä. Ainoastaan ateriat ruokasalissa, jolloin abbedissa luki ääneen pyhimystaruja, sekä päivittäiset aamu- ja iltamessut kappelissa katkaisivat yksitoikkoisuuden.

Kaikki luostarissa pitivät sisar Ilosta, ja hän piti kaikista. Tosin olivat vanhat nunnat hyvin vakavia ja ankaria, ja nuoret usein surullisia ja ikäänkuin kärsimättömiä kaikesta ulkonaisesta hiljaisuudesta ja lempeydestä huolimatta. Mutta oli kuin sisar Ilon valoisa katse olisi voinut pehmittää ankaruuden ja muuttaa kärsimättömyyden surumielisyydeksi. Kun heidän piti kävellä juhlakulkueessa, koettivat useat nunnat päästä kulkemaan hänen rinnallaan, samoinkuin he pyrkivät istumaan hänen viereensä pöydässä ja kirkonlehterillä.

Mutta abbedissa ei ollut aina tyytyväinen sisar Iloon. Kesken työn tai aterian, niin, joskus kesken messunkin saattoi hän vajota unelmiin ja kokonaan unohtaa, missä hän oli ja mitä hänen piti tehdä. Hänen katseensa sai silloin poissaolevan ja kaukaisen ilmeen, ja kokonaisia tunteja saattoi kulua, ilman että hän ompeli pistostakaan tai maalasi ainoatakaan kirjainta. Oli tapahtunut, että hän unohti laulaa kuoron mukana tai tehdä ristinmerkin ja polvistua tavallisuuden mukaan kirkkorukousten aikana.

Kun abbedissa nuhteli häntä tästä, vastasi hän ainoastaan: »Kuuntelin
Jumalan ääntä sydämessäni. En voinut ajatella mitään muuta silloin.»

Eikä abbedissa tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata.

Mutta tämä tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi. Ajatuksissaan ja hajamielisenä kulki sisar Ilo toisten joukossa. Ystävällinen hän oli sisarille ja nöyrä ja kuuliainen abbedissalle, mutta oli kuin hänen sielunsa olisi ollut kaukana.

Eräänä päivänä hän pyysi saada keskustella abbedissan kanssa.

»Äiti», sanoi hän, »en voi jäädä luostariin.»

Abbedissa ihan pelästyi. Mitään sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Sisar Ilo oli jo päättänyt noviisiajan ja tehnyt luostarilupauksen. Abbedissa muistutti häntä nyt siitä.

»En ymmärtänyt, mitä lupasin», sanoi sisar Ilo. »Minä tahdoin palvella Jumalaa. Mutta nyt sanoo Jumalan ääni sydämessäni, että Jumalaa voi palvella ainoastaan palvelemalla ihmisiä. Minä tahdon mennä ulos maailmaan palvelemaan ihmisiä.»

Abbedissa pelästyi yhä enemmän. Hän koetti selittää sisar Ilolle, että tämä oli vain ylpeyttä. Ymmärtäisikö hän tämän asian paremmin kuin pyhät miehet ja naiset, jotka olivat perustaneet luostarit ja koko elämänsä eläneet luostarielämää?

Ei, ei hän sitä tarkoittanut. Mutta Jumala ei varmaankaan ollut sanonut tätä heille. Hän tiesi vain, että hän oli sanonut sen hänelle.

Silloin abbedissa määräsi sisar Ilon pysymään kammiossaan kolme päivää rukoillen ja paastoten. Aivan varmaan täytyi tämän olla perkeleen tuoma harhakuva, ja tämä voitiin karkoittaa vain rukouksella ja paastolla.

Ihmeissään sisar Ilo katseli abbedissan ankaria kasvoja. Nyt ne eivät olleet ensinkään lempeät. Ja hänen äänensä kaikui kuin tuomarin ääni. Mutta hän alistui nöyrästi abbedissan tahtoon ja meni kuuliaisena puolipimeään kammioonsa.

Kolmantena päivänä kutsuttiin hänet priorin luo. Abbedissa oli keskustellut tämän kanssa, ja hänen piti nyt koettaa saada nunna luopumaan aikeestaan. Ensin puhui hän lempeästi tälle, esittäen, kuinka väärin oli edes ajatella luostarilupauksensa rikkomista. Kun se ei auttanut, alkoi hän uhata nunnaa. Hänet lähetettäisiin rankaisuluostariin, jonne vastahakoiset nunnat aina lähetettiin, ja josta ei vielä kukaan ollut palannut. Häneltä kiellettäisiin oikeus messuun ja armonvälikappaleihin. Kirkko julistaisi hänet kiroukseen.

Hän vastasi hiljaisesti, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä. Hän kuuli Jumalan äänen sydämessään, ja se käski hänen lähteä palvelemaan ihmisiä. Hänen täytyi tehdä se.

Priori ei tiennyt, mitä tekisi hänelle. Oli helppoa uhata, mutta ei ollut helppoa panna uhkausta täytäntöön. Eihän toki voinut lähettää rangaistusluostariin sitä, joka ainoastaan pyysi saada palvella Jumalaa sillä tavoin, kuin hänen omatuntonsa käski. Ei ainakaan priori sitä tahtonut. Hän tiesi liiankin hyvin, millaisen kohtelun alaisiksi nunnat joutuivat rankaisuluostarissa, eikä hän voinut auttaa, että tunsi pientä väristystä ajatellessaan tuon rakastettavan ja viattoman lapsen joutuvan kokemaan sellaista. Ei, hänen täytyi löytää toinen keino.

Sitten hän sanoi, että sisar Ilo saisi valvoa sen yön yksin luostarikirkossa. Jos hän sitten vielä pysyisi toivomuksessaan, saisi hän lähteä luostarista joksikin aikaa. Hän, priori, ottaa päälleen suuren vastuun myöntymällä tähän. Mutta hän tekisi sen, jotta sisar Ilo tulisi huomaamaan suuren erehdyksensä. Sisar kyllä pian ikävöisi takaisin luostariin. Mutta hän saisi lähteä kuin tottelematon, joka oli sekä abbedissan että priorin epäsuosiossa. Hänen ei sallittaisi sanoa hyvästi kenellekään nunnalle, vaan heidän annettaisiin uskoa, että hänet oli karkoitettu luostarista. Ja kun hän katuen palaisi takaisin, saisi hän alistua vaikeihin parannusharjoituksiin, voidakseen tulla otetuksi uudelleen luostariin.

Sisar Ilo kiitti prioria. Mutta hän näytti pitävän aivan luonnollisena, että priori antoi hänen lähteä. Hän meni yksinäiseen yövalvontaansa rohkeana ja iloisena, koska oli saavuttanut päämääränsä. Ja seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin luostarin kello vielä oli kutsunut nunnia aamuhartauteen, päästettiin hänet ulos luostarin portista, ilman että hän oli saanut sanoa kenellekään hyvästi. Mutta hän ei näyttänyt surevan sitä. Hän kiirehti alas pitkää mäkeä kylää kohti, katsomatta kertaakaan taaksensa.

Kylätielle ennätettyään hiljensi hän askeleitaan ja viimein pysähtyi.
Minne hän nyt menisi ja mitä tekisi?

Samassa kuului aivan tien vierestä matalasta talosta lapsen hiljaista itkua. Sisar Ilo meni porttikäytävään, työnsi auki erään oven ja seisoi pienessä ja pimeässä huoneessa. Siellä makasi sängyssä nainen ja hänen vieressään pieni lapsi.

Nunna meni sängyn luo ja nosti lapsen syliinsä. Se oli vasta päivän tai parin vanha. Joku oli ollut siellä eilen ja hoitanut äitiä ja lasta, mutta yön olivat he saaneet viettää yksin. Nyt itki lapsi nälkäänsä. Äidillä ei ollut maitoa antaa sille.

»Kuka olet», kysyi nainen, »voitko auttaa minua?» Ja odottamatta vastausta alkoi hän valittaa hätäänsä. Hänen itsensä oli nälkä, ja sentähden hänen rintansa olivat tyhjät. Häntä paleli, ja lapsellakaan oli tuskin mitään riepuja verhonaan.

Sisar Ilo tarkasti huonetta. Hän huomasi puukasan nurkassa, ja kohta paloi tuli takassa. Ruokaa ei ollut. Mutta hän otti korin ja ruukun, meni niityn toisella puolella olevaan taloon ja pyysi Jumalan laupeuden nimessä maitoa naiselle. Ja kun emäntä antoi sitä hänelle, kiitti hän niin valoisasti hymyillen, että emäntä tunsi sydämensä ilostuvan.

»Mikä sinun nimesi on?» kysyi emäntä. »Sisar Ilo», vastasi nunna. »Sen voi nähdä», sanoi vaimo hymyillen, »jos tarvitset vielä apua, niin tule minun luokseni.» Ja koko päivän hänestä tuntui, kuin näkisi hän edessään sisar Ilon valoisan ja iloisen hymyn.

Mutta sairas nainen nukkui heti kun hän oli saanut ruokaa ja lapsi maitoa. Ja hänen vieressään istui sisar Ilo ja ompeli pikkulapsen vaatteita omasta paidastaan, jonka hän oli riisunut päältään.

Toisinaan huokasi nainen unissaan tai säpsähti ja heräsi. »Jääthän tänne?» kuiskasi hän silloin. »Ethän lähde sillä aikaa, kun minä nukun?»

»En lähde», vastasi nunna. Hän siveli kädellään naisen hiuksia, ja tämä nukahti uudelleen.

Kun nainen voimistui, niin että jaksoi olla jalkeilla ja itse hoitaa lapsensa, oli kylässä toinen äiti, joka tarvitsi sisar Iloa. Hänen lapsensa oli sairastunut kuumeeseen, ja hänen täytyi istua sen vieressä yöt ja päivät. Sitten siellä oli vanha ukko, joka oli menossa ikuiseen lepoon. Sisar Ilo hoiti häntä ja rauhoitti häntä, kun tuska iski kyntensä hänen sieluunsa. Ja sisar sai lopuksi painaa kiinni hänen silmänsä.

Kylä oli suuri, ja monet tarvitsivat sisar Ilon apua. Mutta hän ei koskaan ollut epätietoinen, minne hänen piti mennä tai mitä hänen tuli tehdä. Hän ei etsinyt työtä, mutta työ tuli hänen luokseen.

Kerran hän oli vanhan vaimon luona, joka ei ollut erikoisen ystävällinen eikä kiitollinen saamastaan avusta. Nunna ei voinut ymmärtää, mikä teki vanhuksen alituisesti tyytymättömäksi. Vihdoin hän huomasi, että mummoa paleli kapeassa puusängyssään. Heti häh lähti ulos hankkiakseen hänelle peitteen.

Kylätiellä seisoi hän silmänräpäyksen epäröiden. Sitten meni hän rikkaan kauppiaan luo. Oli kuin, joku olisi vetänyt häntä juuri sinne. Muutenhan ei olisi voinut esittää sellaista pyyntöä kauppiaalle. Hän oli tunnettu kitsaudestaan köyhiä kohtaan, niin, oikein saituudestaan, ja tänä iltana hänellä sitäpaitsi oli tavallinen juominkinsa, jolloin jokainen tiesi, ettei ollut hyvä lähestyä häntä. Mutta sisar Ilo meni, niinkuin sanottu, kauppiaan luo.

Taloon tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta, melua ja vatien ja pikarien kalinaa. Mutta hän ei epäröinyt, vaan avasi oven pitosaliin, josta hän tiesi löytävänsä kauppiaan itsensä. Tämä istui pöydän ääressä täysinäinen pikari edessään. Hän oli jo ottanut liian paljon ja joutunut sananvaihtoon pöytänaapurinsa, punakan, rotevan talonpojan kanssa. Sananvaihto oli juuri kääntymäisillään tappeluksi.

Huoneen nurkassa seisoi kauppiaan vaimo valmistamassa lisää tarjoiltavaa vieraille. Nähdessään sisar Ilon vaimo meni kiireesti häntä vastaan estääkseen häntä tulemasta sisään. Hän häpesi miehensä puolesta ja pelkäsi, että tämä olisi raaka ja karkea nunnalle. Mutta nunna työnsi hänet hiljaa sivulle, meni kauppiaan luo ja sanoi hänelle, minkätähden hän oli tullut.

Ensin tuli kauppias niin ihmeisiinsä siitä, että tämä nuori nainen uskalsi tulla hänen luokseen tällaisena iltana, jolloin kaikki tiesivät hänen haluavan olla rauhassa, ettei hän osannut sanoa mitään. Mutta sitten hän suuttui. Hän kirosi ja työnsi nunnan luotaan. Uskaltaisipa tämä vain kerjätä häneltä! Elleivät ihmiset olisi laiskoja, eivät he olisi köyhiäkään. Hän ei jaellut omaisuuttaan laiskureille.

Sisar Ilo seisoi rauhallisena paikallaan ja katsoi miestä. »Se ei ole
totta», sanoi hän kirkkaalla äänellään, ja huoneeseen tuli hiljaisuus.
»Köyhät ovat onnettomia. Ja sinun täytyy olla laupias. Kuinka luulet
Jumalan muuten voivan olla laupiaan sinua kohtaan? Sinähän tahdot, että
Jumala olisi laupias sinulle?»

Kauppias seisoi äänettä. Milloin oli joku sanonut hänelle: sinun täytyy? Tahtoisiko hän, että Jumala olisi laupias hänelle? Kyllä, sitä hän tahtoi. — Hän siveli kädellään otsaansa ja hoitamatonta tukkaansa, ikäänkuin selvitelläkseen juopumuksen sumentamia ajatuksiaan. — Niin, eihän hän ollut sellainen kuin hänen tuli olla. Jumala häntä auttakoon!

Taas siveli hän otsaansa ja kohotti hitaasti katseensa sisar Ilon kasvoihin. Noissa rauhallisissa kasvoissa oli jotakin, mikä vielä enemmän kuin sisaren sanat vaikutti häneen.

»Äiti», sanoi hän vaimolleen, ja oli kuin hän olisi hävennyt sitä, mitä nyt teki, mutta ei kuitenkaan voinut olla tekemättä. »Anna hänelle peite, sellainen lämmin, puotikamarista.»

Sisar Ilo kiitti häntä ja meni hiljaa ovelle. Mutta sulkiessaan sen hän näki, että kauppias oli vaipunut tuolille ja nojasi päätään käteensä, ikäänkuin miettien. Juoma-astian hän oli työntänyt luotaan. Ja toisetkin istuivat hiljaa.

Sinä iltana oikaisi vanhus mielihyvin itsensä uuden, lämpöisen peitteensä alle. Hän kiitteli sisar Iloa kerran toisensa perästä. Ajattele, ettei tarvitse palella! Se oli enemmän kuin kaikki muu.

Kerran kulki sisar Ilo kylätietä ihmetellen, minne Jumala nyt lähettäisi hänet. Kylänvoudin talon luona hän pysähtyi ja laski kätensä veräjän salvalle. Mutta samalla kertaa tuntui hänestä hyvin ihmeelliseltä se, että hänen pitäisi mennä sinne. Kylänvoutihan vietti suurellista elämää ja hänellä oli monta palvelijaa. Ei suinkaan häntä tarvittaisi täällä. Mutta samassa hän kuuli lapsen katkeraa itkua ja väsyneen naisäänen, joka turhaan koetti rauhoittaa lasta. Silloin hän nyökkäsi, ikäänkuin hän nyt tietäisi menevänsä oikeaan paikkaan. Hän avasi veräjän ja tuli pihalle. Nainen seisoi ikkunassa, lapsi käsivarrellaan.

»Älä tule tänne», huusi hän, »meillä on rutto talossa. Minä ja lapseni olemme sairaat. Kaikki palvelijamme ovat paenneet. Et saa tulla tänne.»

»Kyllä minä tulen», vastasi sisar Ilo ja tänä silmänräpäyksenä oli hän oikein nimensä veroinen, sillä niin loistivat hänen kasvonsa ilosta, huomatessaan tulleensa oikeaan aikaan.

»Mistä sinä aina tiedät, minne sinun pitää mennä?» kysyi sairas nainen myöhemmin päivällä, kun hän oli saanut laskeutua vuoteelleen, ja sisar Ilo istui lapsi polvellaan. »Kuinka sinä tiedät?»

»Minä kuuntelen Jumalan ääntä sisimmässäni», vastasi sisar Ilo, »ja siitä tiedän.»

»Ja etkö koskaan erehdy?»

Sisar Ilo ei vastannut. Hän vain pudisti päätään.

* * * * *

Muutamia viikkoja myöhemmin kulki sisar Ilo eräänä iltana pesuvaatekori olkapäällä joen rantaan. Hän oli viime aikoina kulkenut talosta taloon. Rutto oli levinnyt, ja monet tarvitsivat häntä. Hän oli tehnyt paljon työtä ja tuskin ollenkaan nukkunut. Nyt hänen piti mennä joelle pesemään erään köyhän kodin vaatteita, kodin, jossa kaikki makasivat sairaina.

Ilta oli kaunis eikä kovin pimeä. Hän teki tulen suuren padan alle, joka oli rannalla pesijöitten käytettävänä. Odottaessaan, että pata kiehuisi, istuutui hän kivelle ja katseli joelle. Hän ajatteli luostaria ja nunnia siellä. He menivät nyt parhaillaan levolle jokainen kammioonsa.

Hän ikävöi kammiotaan tänä iltana. Hän oli niin kuolettavan väsynyt, että itse tuo häiritsemätön lepokin tuntui hänestä mitä tavoiteltavimmalta. Hänen rintaansa koski ja hänen oli vaikea hengittää. Jos hän nyt sairastuisi, niin tulisivatkohan he luostarista hakemaan häntä sinne ja hoitaisivatkohan he häntä? Ehkäpä hän saisi maata ja katsella ihanaan luostaripuutarhaan.

Ei, sitä hän ei saisi. Kuinka hän voikaan ajatella niin tyhmästi! Hänhän oli priorin ja abbedissan epäsuosiossa. Hän ei saisi koskaan enää tulla luostariin, ellei hän vakuuttaisi syvästi katuvansa lähtöään sieltä ja alistuisi vaikeihin parannusharjoituksiin. Ja hänhän ei voinut katua, että oli seurannut Jumalan ääntä sydämessään.

Hän huokasi raskaasti, nousi vaivalloisesti ja alkoi työnsä. Mutta se kävi hitaasti, ja tuli yö, ennenkuin hän märkä vaatekori olkapäällään pyrki ylös polkua, joka vei joelta kylään.

Päästyään ylös äyräälle hän horjahti. Hänen silmissään musteni, kori luisui alas olkapäältä, ja hän vaipui maahan. Verivirta syöksyi hänen huuliltaan ja värjäsi hänen pukunsa punaiseksi.

Silmänräpäykseksi vilahti tuskan ilme noilla kuolemankalpeilla kasvoilla. Mutta se väistyi sisar Ilolle ominaisen kuuntelevan ilmeen tieltä. Myöskin tänä hetkenä hän kuuli Jumalan äänen sydämessään.

Hän kuuli varmaan ihmeellisiä sanoja, sillä hänen piirteensä tasoittuivat onnelliseen hymyyn. Ilmeeseen tuli jotakin ihmettelevää. Silmät avautuivat suuriksi ja kauaskatsoviksi. Hengitys kulki huokauksina yli verisien huulien, kunnes viimeinen huokaus hiljaa nousi — ja nousi — ylöspäin.

Siinä hän makasi, pieni, laiha olento, puoleksi nojautuneena märkiin vaatteisiin. Kasvot olivat marmorinvalkeat, huntu oli liukunut sivulle, ja lyhyet hiukset, joita muuten ei koskaan näkynyt, kihartuivat kevyesti ohimoilla.

Sellaisena löysivät hänet muutamat kylän asukkaista, kulkiessaan seuraavana aamuna kylätietä. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja itkivät ääneensä, sillä kaikki he olivat nähneet hänen tulevan ja menevän, hiljaa, lempeänä ja iloisena, ja kaikki he tiesivät, kuinka paljon hyvää hän oli tehnyt kylässä. Heistä tuntui nyt, kuin he kaikki rakastaisivat häntä.

Muutamat miehet nostivat kuolleen paareille. Naiset riistivät kukkamaistaan köyhät kukkaset, ja niin kulki surusaatto luostariin. Siellä käärittiin sisar Ilo liinoihin ja pantiin yksinkertaiseen, mustaan arkkuun. Nunnanhuntua ja rukousnauhaa hän ei saanut pitää, mutta abbedissa laski, kun ei kukaan sitä nähnyt, muutamia puutarhan kauneimpia kukkia hänen päänsä ja käsiensä päälle.

Kaikki nunnat saivat nähdä hänet siinä, kun hän makasi arkussaan, ja priori puhui heille, ennenkuin kuolinmessu luettiin. Hän sanoi, että sisar Ilo oli saanut jättää luostarin joksikin aikaa, jotta hän itse tulisi vakuutetuksi siitä suuresta synnistä, jonka hän teki aikoessaan rikkoa luostarilupauksensa. Hän, priori, oli tarkoittanut tämän ajan miettimisajaksi eksyneelle. Mutta Jumala oli ankarampi kuin ihmiset. Hänen tuomionsa oli kohdannut sisar Ilon, ennenkuin hän oli ennättänyt katuen palata takaisin. Hän oli kuollut yksin pimeänä yönä maailman epäpyhän kulkutien varrella, ilman rippiä ja synninpäästöä ja ilman viimeistä voitelua. Nyt nähtiin, kuinka vanhurskas Jumala on kuluttava tuli, jonka edessä kaikkien tulee pelätä ja vapista.

Mutta useat nunnista eivät uskoneet prioria, kun hän sanoi tämän. Ensimmäisen kerran heidän elämässään tapahtui jotakin sellaista, ja he suorastaan kauhistuivat itseään. Mutta he eivät voineet uskoa häntä. Nuo kauniit, valkoiset kasvot arkussa, kasvot, jotka vielä kuolemassakin näyttivät hymyilevän heille, eivät puhuneet tuomiosta ja rangaistuksesta. Ne kertoivat vain sanomattomasta rauhasta.

VAELTAJA.

Pienen, meren rannalla sijaitsevan kylän laidassa asui mies vaimonsa ja lapsiensa kanssa. He istuivat eräänä iltana tuvassaan ja kuuntelivat, kuinka tuuli ravisteli puita tuvan ympärillä, ja sade valui virtanaan. Kauan oli tätä huonoa säätä kestänyt eikä se näyttänyt tahtovan lakata. Lamppu, joka riippui katosta, levitti heikkoa valoa huoneeseen, ja liedellä paloi iloinen tuli. Perheenäiti oli juuri pannut vadillisen keittoa pöydälle illalliseksi ja aikoi leikata tumman leivän yhtä moneen palaseen, kuin heitä oli, jotka ottaisivat osaa tähän ateriaan. Kolme lasta seisoi pöydän vieressä katsellen äitiä innokkaasti ja nälkäisinä.

Silloin kolkutettiin ovelle.

'Mies nousi ja avasi sen ja näki ulkopuolella kulkijan, joka pyysi kattoa yöksi päänsä päälle. Heti vaati mies häntä astumaan sisään, riisumaan märät vaatteet yltään ja pukeutumaan kuiviin sekä sitten istuutumaan heidän yksinkertaiseen illallispöytäänsä. Mutta näin tehdessään hän luuli miestä pyhiinvaeltajaksi, ja että hänen talonsa saisi osakseen erikoisen siunauksen sen vierasvaraisuuden tähden, jota vaeltajalle osoitettaisiin. Mutta hän huomasi pian, ettei miehellä ollut pyhiinvaeltajan pukua. Hän ei kuitenkaan näyttänyt hämmästyvänsä siitä, vaan vei vieraansa pöytään.

»Ole tervetullut talooni», sanoi hän; »ja'a leipäni tänä iltana.»

Mies kiitti häntä ja tervehti perheenäitiä. Hän otti vapaan tuolin ja istuutui lasten joukkoon. Ja hän hymyili heille niin iloisesti, että he unohtivat seurata katseillaan äitiä, jonka nyt täytyi leikata musta leipänsä useampaan osaan, kuin oli aikonut. Saatuaan leipäpalasensa käsiinsä he eivät huomanneet, että ne olivat pienemmät kuin tavallisesti, sillä mies vangitsi heidän katseensa.

»Olet vaeltanut pitkän matkan», sanoi perheenisä, samalla kuin hän tarjosi vieraalle kehnoa keittoa.

»Niin», vastasi mies, »olen vaeltanut pitkän matkan.» Mutta hän sanoi ne sanat, ikäänkuin olisi sanonut: 'Olen levännyt koko päivän.' Hän söi hiljaa, sanomatta enää mitään, kiitti ja nousi pöydästä toisten kanssa.

Sitten vaimo valmisti vuoteen miehelle huoneeseen, jossa he olivat aterioineet, ja itse hän meni lapsineen ja miehineen levolle sisempänä olevaan suojaan. Mutta ennenkuin he nukkuivat, kertoi vaimo miehelleen levottomuudestaan, jota hän ei voinut olla tuntematta. Mies ei varmaankaan ollut pyhiinvaeltaja. Ei hän ollut puettu eikä hän puhunut niinkuin sellainen. Hän ei ollut ottanut osaa pöytärukoukseen eikä tehnyt ristinmerkkiä. Kuka tietää, mikä hän oikein oli miehiään.

Mies rauhoitti häntä sanoen, että vieras epäilemättä oli rauhallinen kulkija. He eivät voineet kieltää häneltä yösijaa tällaisella ilmalla. Sitäpaitsi hän kyllä lähtisi aamulla.

He eivät puhuneet enempää, mutta myöskin miehen oli vaikea nukkua, siksi että hän ajatteli vierasta. Hän oli ehkä jumalaton mies, eikä ollut hyvä pitää sellaista talossaan.

Seuraavana aamuna huomattiin, että mies oli liian sairas voidakseen jatkaa matkaansa. Eilisen huonon ilman ja matkan ponnistusten johdosta hän oli selvästi sairastunut ankaraan tautiin. Hän makasi hiljaa polttavassa kuumeessa ja katseli ylöspäin, toisinaan sopertaen huulillaan sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hän kiitti jokaisesta saamastaan palveluksesta, mutta ei pyytänyt mitään.

Vaimo kulki huoneessa valmistaen ruokaa ja toimitellen muita talousaskareita ja hoitaen sairasta, minkä osasi. Ei kukaan voinut huomata hänestä, että hän itse asiassa olisi toivonut pääsevänsä miehestä. Hänen oli vaikea voittaa pettymystään siitä, ettei tämä ollut pyhiinvaeltaja. Mutta hän oli hyvä nainen, ja sentähden hänelle oli kylliksi, että mies oli sairas, hoitaakseen häntä hyvin. Mitä pitemmälle aika kului, sitä mieluummin hän myöskin sen teki. Hänen hymyilynsä oli valoisa ja kaunis, hänen kärsivällisyytensä täydellinen. Oli ilo auttaa häntä.

Ensimmäiset vaikeat päivät, jolloin pelättiin miehen henkeä, olivat ohi, ja hän tuli paremmaksi. Hän ei nytkään sanonut paljoa, vaan antoi muitten puhua. Lapset viipyivät mielellään hänen vuoteensa vieressä, kun hän sai takaisin sen verran voimiaan, että jaksoi puuhata heidän kanssaan. Kun hän jaksoi istua vuoteessaan, kantoivat he hänelle lastuja ja katajan juuria, ja hän palmikoi heille koreja niistä. Sitten he toivat olkia, ja hän teki tohveleita ja maton. Puunpalasesta hän veisti maljan kauniine kädensijoineen, ja lusikoita ja muita hyödyllisiä esineitä muodostui niistä puunpalasista, joita he veivät hänen vuoteelleen. Mutta vielä hän oli liian väsynyt noustakseen vuoteeltaan ja useita tunteja hän makasi hiljaa, suljetuin silmin. Aika kului.

Totuttiin näkemään hänet tuvassa. Työ tuntui kevyeltä, ja toisinaan oli, kuin huolet eivät painaisi niin raskaina kuin tavallisesti. Oltiin iloisia huomaamatta, että ilo ikäänkuin säteili juuri vieraasta.

Iltaisin hän saattoi jutella kertomuksia vieraista maista, mutta ne eivät koskaan koskeneet häntä itseään. Hänestä he eivät tienneet oikeastaan mitään muuta, kuin että hänellä ei ollut vanhempia elossa, ei myöskään vaimoa eikä lapsia. Hänellä ei ollut liioin ollut taloa eikä kotia.

Melkein joka aamu aikaisin meni vaimo kylään messuun, ja sunnuntaisin mies seurasi häntä, sillä he olivat tottuneet luottamaan vieraaseen ja jättivät levollisina lapset hänen huostaansa. Kerran tuli kylän pappi tupaan, ja kaikki osoittivat hänelle suurta kunnioitusta. Ainoastaan vieras kohteli häntä samoin kuin kaikkia muita. Pappi koetti siitä huolimatta lähennellä vierasta ajatellen, että sairas voisi tarvita kirkon lohdutusta. Mutta sairas vastasi hänelle yksinkertaisesti ja suoraan, ettei hän tarvinnut mitään. Silloin pappi pettyneenä vetäytyi takaisin ja myöhemmin kysyi perheenisältä, mikä mies se oikein oli, se, jolle he olivat avanneet kotinsa. Tämä ei osannut vastata juuri mitään siihen kysymykseen, ja pappi sanoi, että ehkä olisi parasta, jos mies lähtisi pian tiehensä. He olivat tehneet hänelle, mitä heiltä voitiin pyytää, ja enemmänkin.

Seuraavana iltana vieras sanoi, että huomispäivänä hän lähtisi. Hän oli nyt noussut sairasvuoteelta ja ollut ylhäällä pari päivää. Ja hän kiitti sekä miestä että vaimoa kaikesta, mitä he olivat hänelle tehneet. Hänellä oli ollut rauhallinen ja onnellinen aika heidän kodissaan.

Kun hän sanoi sen, ei heistä tuntunut ollenkaan ihmeelliseltä, että hän sanoi sitä aikaa onnelliseksi, vaikka hän oli ollut sairaana ja yksinäisenä vieraitten luona. Heistäkin oli se aika ollut onnellinen, ja nyt, kun hän lähtisi, tulisi ihmeellisen tyhjää tuvassa.

Sitten vieras sanoi, että hän hyvin mielellään tahtoisi palkita heille jollakin tavalla kaiken heidän hyvyytensä. Mutta hän ei voinut. Hän oli köyhä vaeltaja, ilman omaisuutta. Hänellä oli ollut vain satunsa ja kertomuksensa antaa heille.

He vastasivat, ettei hänen pitäisi ajatella sitä. Joka antaa köyhälle, lainaa Jumalalle. Jumala kyllä palkitsisi heidät.

Mutta he tahtoisivat mielellään tietää, minne hän nyt aikoi suunnata kulkunsa. Ehkä hän kuitenkin menisi pyhään maahan? Ja kun he nyt kumminkin eroaisivat, voisi hän toki kertoa heille jotakin itsestään. Niin, heidän täytyi sanoa, että oli joukko asioita, jotka olivat tuntuneet heistä ihmeellisiltä. Hän oli ollut vaikeasti sairaana, eikä kuitenkaan ollut tahtonut ottaa vastaan kirkon lohdutusta. Hän ei ollut ottanut osaa rukoukseen eikä tehnyt ristinmerkkiä, kun pyhiä sanoja lausuttiin. Se kaikki oli hyvin ihmeellistä, sillä hänhän ei voinut olla jumalaton mies. Sen he olivat ymmärtäneet.

Vaimo koetti vaientaa miestänsä, mutta ei onnistunut. Papin vieraasta lausumat sanat kalvoivat häntä. Ja hän tahtoi myöskin mielellään tietää, mikä se oli, joka teki vieraan erilaiseksi kuin kaikki muut ihmiset.

Vieras oli istunut hiljaa ja kuunnellut. Nyt hän katsoi mieheen ja kysyi:

»Minkätähden te teette kaikkea sitä, mitä minä en tee, mutta mitä teidän mielestänne minun tulisi tehdä?»

Kysymys tuli yllättävänä. Hänen, joka ei koskaan kysellyt, ei koskaan voitu odottaa tulevan tungettelevaksi! Mutta perheenisän kysymyksethän olivat aiheuttaneet sen.

Niin, minkätähden täytettiin velvollisuudet kirkkoa kohtaan? Olipa sekin kysymys! Tahdottiin tietysti saavuttaa rauha Jumalan kanssa. Eihän kukaan ollut sellainen kuin piti olla. Kukapa sitä olisi. Ja kun tuomion päivä kerran olisi käsissä, voisi olla tyytyväinen, että oli saanut asiansa kuntoon niin paljon kuin mahdollista. Kirkkohan antoi synninpäästön uskovaisilleen. Silloinhan sai pitää huolta, että kuului niihin.

Ja minkätähden hän lähtisi pyhään maahan? Minkätähden?

Niin, sekin oli ihmeellinen kysymys. Sehän oli aivan kuin saisi asiansa kuntoon yhdellä kertaa. Hänelläkin oli kai jotakin sovitettavaa. Ja kun hän nyt kerran oli sellainen, joka vaelteli ympäri maata, niin voisihan hän suunnata kulkunsa sinne. Tai suuren kaupungin kirkkoon Pyhän Neitsyen kuvan luo, jonne oli vain kymmenen penikulmaa sieltä. Tai Roomaan. Kun kerran siten voitiin ansaita jotakin iankaikkisuutta varten. Niin, he olivat ajatelleet niin.

Vieras pudisti päätään. »Minä en usko niin», virkkoi hän yksinkertaisesti. »Minä uskon, että Jumala rakastaa meitä ihmisiä.» Ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, kun hän sanoi nuo muutamat sanat.

Niin, sitä kai hekin uskoivat. Vaikka olihan Jumala myöskin kostaja ja tuomari syntisille. Uskottomille kuluttava tuli.

Ei, hän ei uskonut niin. Jumala rakasti kaikkia ihmisiä.

Tuli hetkeksi hiljaisuus. Mutta perheenisä ei voinut lopettaa tähän. Pienin lapsista oli leikkinyt lattialla aikuisten keskustellessa. Nyt hän tuli isänsä luo, ja tämä nosti hänet syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Tyytyväisyydestä huokaisten lapsi nojautui isäänsä. Mies jatkoi puhettaan.

Varmasti oli Jumala kuluttava tuli. Varmasti joutui hänen tuomionsa alaiseksi se, joka kuoli synneissään. Ajattele, että kaikki luetaan! — Hän teki vaistomaisesti ristinmerkin tätä ajatellessaan. — Jos Jumala rakasti jokaista, huolimatta siitä, millainen kukin oli, mitä teki ja jätti tekemättä, niin silloinhan ei tarvinnut mitään tuosta kaikesta. Mutta niinhän ei voinut olla.

»Kyllä», kuului vieraan vastaus, »niin oli. Jumala rakasti kaikkia — aina. Hän ei voinut muuta, sillä hän oli rakkaus.» — Taas hänen kasvonsa kirkastuivat tätä sanoessa.

Mies oli vaiti, mutta pudisti päätään. Ei, hän ei voinut sitä uskoa. Olihan Jumala pyhä. Ja kaikki Jumalan rankaisutuomiot, mitä niistä tulisi ajatella?

»Niitä ei ole», kuului vastaus. »Jumala rakastaa meitä kaikkia — aina. Niinkuin sinä rakastat lastasi. Mutta kaikella rakkaudellasi et sinä voi estää, että lapsi polttaa itsensä, jos se tarttuu kädellään tuolla liedessä olevaan hiileen.»

Perheenisä puristi lapsen lähemmä itseään, osoittaen itsetiedottoman kauniilla liikkeellä suojelevaa hellyyttä. Vieras näki sen ja hymyili. »Niinkuin sinä rakastat lastasi», toisti hän.

He istuivat kaikki äänettöminä. Silloin kuului epävarma kysymys naisen huulilta. Hän oli tähän asti kuunnellut sanomatta mitään.

»Mutta etkö sinä sitten koskaan rukoile?» — »Tietysti. Niinkuin lapsi tuolla puhuu sinulle.» — »Mutta mitä? Anteeksiantoako?» — Hän ravisti päätään. Kyllä, ennen. Mutta ei nyt. Hän tiesi, että Jumala antaa anteeksi. — No, apuako sitten? Sitä» mitä hän tarvitsi vaeltaessaan? — Ei, ei juuri sitäkään. Hänhän tiesi, että Jumala huolehti hänestä — »niinkuin sinä lapsestasi» — lisäsi hän ja hymyili uudelleen. — Mutta olihan muuta rukoiltavaa. Aivan yksinkertaisesti se, että voisi tulla hyväksi. Tulla siksi, miksi Jumala tahtoi ihmisen tulevan. Ja sitten oli rukoiltava toisten puolesta, niitten, jotka olivat: onnettomia, koska eivät ymmärtäneet…

Ja sairaana ollessaan, eikö hän pelännyt? Kuolemaa? — Se tuli epäröiden.

»Pelännyt? En, minähän uskon, että Jumala rakastaa ihmisiä. Silloin en voi pelätä. Hän antoi meille elämän, ja se oli jotakin hyvää. Hän antaa meille kuoleman. Sen täytyy myös olla hyvää.»

Se kuului yksinkertaiselta, mutta tuntui kuitenkin arvoitukselliselta.

»Ja kirkko? Sinä uskalsit työntää luotasi… lohdutuksen?»

»Niin», sanoi mies. »Minä en tarvinnut sitä. Sehän ei voinut antaa minulle enempää kuin minä jo omistin.»

Ei, sitä se ei kai voinut. Mutta kuitenkin… Ja pyhiinvaellusmatka?
Oliko sekin turhaa? Eikö hänellä todellakaan ollut mitään sovitettavaa?

Ei, ei ollut mitään, mikä erotti hänet Jumalasta. Ei edes paha, mitä hän oli tehnyt. Ei edes se paha, mikä asui hänessä. Jumala rakasti häntä. Jumala rakasti kaikkia. Hän oli rakkaus.

Taas kirkasti hänen kasvojaan valoisa ilo.

He ymmärsivät äkkiä, minkätähden tämä mies oli erilainen kuin muut ihmiset. Ja heidän oma uskonsa, niin puhdasoppinen kuin se olikin, tuntui heistä ensimmäisen kerran köyhältä. Oli kuin he alituisesti pitäisivät tilikirjaa Meidän Herramme kanssa. He näkivät vaivaa, saadakseen niin paljon kuin mahdollista viedyksi sille puolelle, missä heidän saatavansa olivat merkityt. Mutta he tiesivät kuitenkin sisimmässään, ettei loppusumma koskaan menisi tasan. Se oli toivotonta työtä. Mutta tämä mies, hän ei laskenut. Hän oli vapaa, voimakas ja iloinen. Ja varma, niin varma, että hän voi kuolla ilman pelkoa. Ja rikas, niin rikas, että hän voi työntää luotaan kirkon aarteet.

Ja samalla he ymmärsivät, minkätähden lapset olivat viihtyneet hänen vuoteensa vieressä, ja naapurit tulleet kuuntelemaan hänen kertomuksiaan. Minkätähden heistä itsestään olivat huolet tuntuneet pienemmiltä kuin tavallista ja työ kevyemmältä, minkätähden tupa huomenna tuntuisi ihmeellisen tyhjältä.

PARATIISIN PORTILLA

Kuolemanenkeli vei erään sielun maasta avaruuteen ja laski hänet hiljaa ja varovasti paratiisin portille. Ja enkeli, joka vartioi porttia, katsoi vakavasti ja tutkien ihmissielua ja kysyi; »Mitä olet tehnyt elämässäsi, ja mitkä työt elävät jälkeesi?»

Silloin sielua vapisutti ja hän vastasi melkein kuiskaten: »Minä en oikein tiedä, mitä olen tehnyt elämässäni. Minä ymmärsin vähän ja ennätin vähän. Ei varmaankaan ole mitään töitä, jotka eläisivät jälkeeni maan päällä.»

Ja sielu seisoi siinä hiljaa ja arkana ja painunein katsein.

Mutta paratiisista tuli vaeltaen toisia ihmissieluja, jotka aikaisemmin olivat jättäneet maan. Muutamat tulivat aivan tuon vastasaapuneen sielun luo ja asettuivat hänen rinnalleen. Toiset seisoivat matkan päässä. Mutta kaikki he katselivat vastatullutta sielua iloisina jälleennäkemisestä, ikäänkuin toivottaen hänet tervetulleeksi. Eräs heistä tarttui häntä käteen ja astui enkelin luo.

»Enkeli», sanoi hän, »me kaikki tunnemme tämän sielun. Hän kuului meihin, ennenkuin hän tuli tänne.»

Enkelin kasvot kirkastuivat, ja hän kysyi: »Eikö ole paratiisissa ketään, joka ei tahtoisi tavata tätä sielua, ketään, joka hänet nähdessään tuntisi sydämensä raskaaksi, muistaessaan sitä, mikä on ollut? Eikö ole ketään?»

Ja vastaukseksi kantoi kaiku hiljaisen ja selvän: »Ei ketään.»

Mutta tuntui siltä, kuin ei enkeli kuitenkaan olisi tyytyväinen. Hän kumartui ulos paratiisin portista ja kuunteli, mitä maasta kuuluisi. Ja asunnosta, josta sielu oli lähtenyt, kohosi hillitty ja hiljainen itku. Ne, jotka sielu oli jättänyt jälkeensä maan päälle, istuivat ja puhuivat keskenään poismenneestä.

»Hän rakasti meitä kaikkia», sanoivat he, »hän antoi meille niin paljon äänettömällä ymmärtämyksellään. Hänellä oli aina aikaa. Kenellä on nyt aikaa? Mutta me emme voi surra, että hän on saanut mennä pois. Hän on antanut paljon; nyt annetaan hänelle. Rakastakaamme vain toisiamme kaksinkertaisesti, sillä meistä on tullut hyvin köyhiä, sen jälkeen kuin hän ei enää ole keskellämme.»

He puristivat toistensa käsiä ja nyyhkyttivät hiljaa. Useita kulki hänen asuntonsa ohi ja omisti hänen muistolleen hyvän ajatuksen. »Sinä olit aina ystävällinen minulle», sanoi eräs. »Sinä rakastit minun lapsiani», sanoi toinen. »Jumala palkitkoon sen sinulle.» »Sinun sanasi eivät koskaan olleet pahoja ja katkeria», virkkoi kolmas. »Minä en tuntenut sinua paljon», sanoi neljäs, »mutta sinä tahdoit minun parastani. Sinä tahdoit varmaan kaikkien parasta.»

Taas kysyi enkeli: »Eikö sitten ole ketään, joka ajattelee pahaa tästä sielusta. Eikö todellakaan ole ketään?»

Ja taas kantoi kaiku vastaukseksi selvän ja kirkkaan: »Ei ketään.»

Silloin kääntyi enkeli sieluun, joka vielä seisoi siinä hiljaa ja arkana. Ja enkelin kasvoja kaunisti valoisa hymy:

»Ei kukaan ole tuominnut sinua», sanoi hän, »ei myöskään Jumala tuomitse sinua. Mene rauhaan!»

Ja hän astui syrjään, ja sielut, jotka olivat tulleet noutamaan vastasaapunutta, menivät hänen kanssaan paratiisin vihreitten puitten keskelle.