language: Finnish

ERAKKO

Ynnä muita kertomuksia

Kirj.

EBBA PAULI

Tekijän luvalla suomentanut

Helmi Pekkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

I. Onni
II. Rukouksenkuuleminen
III. Vain muruja
IV. Herramme erehdys
V. Kuinka tulla hyväksi
VI. Äiti
VII. Ristiretkeilijä
VIII. Kuningas
IX. Kääntyminen
X. Ennen aikojaan syntynyt
XI. Sairaus
XII. Uskoa
Kertomus Nunnasta
Vaeltaja
Paratiisin portilla

I. ONNI

Kerran, kauan, kauan sitten, kun ihmiset olivat hurskaampia kuin nyt, tapahtui se, mitä tässä kirjassa kerrotaan.

Kallioluolassa, autiossa metsässä asui erakko. Hän oli vanha, tuskin kukaan tiesi kuinka vanha; ja hän oli asunut siellä kauan; tuskin kukaan tiesi kuinka kauan. Talvet ja kesät hän eli siellä, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi tuntenutkaan muunlaisia elintapoja. Kallioluolassa oli kuusenhavuista ja sammaleista tehty vuode, karkeasti veistetty pöytä ja istuimena pölkky. Siellä oli pata litteällä kivellä, joka teki lieden virkaa. Vesiruukku ja muutamia saviastioita näkyi nurkassa. Muutapa siellä ei ollutkaan.

Luola sijaitsi korkealla vuorella, ja erakon oli kuljettava pitkä matka, osaksi aivan raivaamatonta tietä, kun hän jonkun kerran meni kylään noutaakseen sieltä niukan ravintonsa. Vielä vaivalloisempaa oli kiivetä luolalle laaksosta, missä ihmisten asunnot olivat hajanaisina kylinä. Mutta seudun asukkaat olivat kuitenkin ottaneet tavakseen lähteä erakon luo, kun he joutuivat sielunhätään, kun surut ja epäilykset kohtasivat heitä, ja kun heidän sydämensä kalpasi sitä, mitä elämä ei heille antanut.

* * * * *

Kerran tuli nuori nainen kallioluolalle. Hänen hipiänsä oli kukoistava, ja tumma tukka ympäröi runsaina kiharoina hänen kasvojaan.

»Isä», sanoi hän, »sieluani kalvaa onnen ikävä. Minä olen nuori ja voimakas ja tiedän, että minua varten on olemassa suuri onni. Mutta se pakenee minua alituisesti, ja elämä on kurjaa ja köyhää. Minä ikäänkuin näen onneni kaukana ja tiedän, että jos vain saavuttaisin sen, muuttuisi kaikki toisenlaiseksi. Köyhä elämä vaihtuisi suureksi, rikkaaksi ja ihanaksi. Isä, olen rukoillut Pyhää Neitsyttä, häntä, joka kuitenkin on nainen, kuuntelemaan minun sydämeni kaipausta, mutta hän ei sitä tee. Ja nyt on kaipaukseni niin suuri, että se kuluttaa voimani. Isä, mitä pitää minun tekemän saavuttaakseni onneni?»

Erakko vastasi: »Se, mikä sinusta näyttää onnelta, voidaan saavuttaa ainoastaan siten, että joko sinä tai joku muu tekee vääryyttä. Mutta se, mikä voitetaan vääryydellä, ei voi koitua onneksi. Sentähden sinun täytyy luopua siitä, mitä pidät onnenasi.»

Nainen vastasi: »Minä en voi luopua; onneni on minulle enemmän kuin elämä.»

Ja hän kääntyi nopeasti ja kiirehti takaisin kylään.

Kun vuosi oli kulunut, seisoi hän uudestaan erakon luolalla.

»Isä», hän sanoi, »sinä olit oikeassa. Minun onneni voitiin saavuttaa ainoastaan siten, että tehtiin vääryyttä. Ja nyt on vääryys tehty, ja nyt minä omistan sen, minkä piti olla onneni. Mutta ihmeellistä kyllä, sinä olit oikeassa myöskin siinä, että nyt se ei olekaan enää onnea.»

Erakko nyökäytti päätään hiljaa ja surullisesti, mutta ei sanonut mitään.

»Isä», jatkoi nainen, »eikö siis olekaan minun osalleni todellista onnea?»

Ei nytkään erakko vastannut. Hän pudisti vain harmaata päätänsä ja katsoi kauas etäisyyteen, ikäänkuin sieltä etsiäkseen vastausta naisen kysymykseen.

Sitten hän taas pudisti päätään, ja nainen ymmärsi häntä.

»Sittenhän ei kannata elää», hän sanoi, ja hänen nuorekkaan äänensä sointu oli särkynyt. Yhdessä hetkessä hän oli muuttunut vanhaksi naiseksi.

Hän aikoi mennä, mutta erakko viittasi häntä jäämään.

»On olemassa jokin, mikä on onnea suurempi», hän sanoi hitaasti, »jokin, jota saavuttaakseni minä olen paennut maailmaa ja ihmisiä. Jokin, joka ei koskaan häviä. Rauha.»

»Rauha», toisti nainen, ja hänestä näytti ensin, kuin tämä kehnosti korvaisi sen onnen, jota kohti hänen sielunsa hillittömästi ikävöiden oli kurkottautunut. Mutta kun hän kohtasi syvän katseen, joka loisti uurteisista kasvoista, niin hän ymmärsi, että tässä oli kysymys jostakin, jonka suuruus vielä oli häneltä salassa.

»Rauha», hän toisti vielä kerran koneellisesti ja lisäsi: »Sano, isä, kuinka se saavutetaan!»

»Jonkun täytyy tehdä suuri uhraus», vastasi erakko, »toisen täytyy taistella vaikea taistelu, ja kolmannen täytyy kantaa raskasta taakkaa. Kaikkien meidän täytyy alistua kuuliaisiksi Korkeimman äänelle sisimmässämme.»

Nainen katsoi häneen, nyökäytti vaieten päätään ja lähti takaisin kylään.

* * * * *

Kun jälleen vuosi oli kulunut, seisoi hän taas erakon luolalla.

»Isä», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Minä olen antanut uhrini ja minä olen ollut kuuliainen Korkeimman äänelle sisimmässäni. Onnea en enää etsi, mutta olen löytänyt rauhan.

II. RUKOUKSENKUULEMINEN

Erakon luo tuli kerran toinen nainen, joka hiljaa pysähtyi luolan ulkopuolelle. Hän näki, että ukko oli vaipunut rukoukseen, eikä tahtonut häiritä häntä. Mutta kun tämä vihdoin lopetti ja tuli luolan aukolle, virkkoi hän:

»Ukko, minkätähden sinä rukoilet? Ei ole totta, että Jumala kuulee ihmisten rukoukset, vaikka papit niin sanovat.»

»Nainen, tiedätkö, että pilkkaat Jumalaa?» kuului erakon vastaus.

»En pilkkaa», hän vastasi rauhallisesti, »minä tiedän, mitä sanon. Minä olen rukoillut Korkeimmalta kaksikymmentä vuotta yhtä ja samaa. Minä olen polvistunut kaikkien alttarien ääreen, joita on täällä usean penikulman alueella. Olen sytyttänyt vahakynttilöitä ja uhrannut lahjoja Jumalan äidille. Sitä rukousta olen kantanut sieluni sisimmässä lakkaamatta. Se on aamujeni ensimmäinen ajatus, iltojeni viimeinen. Ja kuitenkaan ei minua ole kuultu. Enkö sitten tietäisi, mitä puhun, sanoessani, ettei Jumala kuule rukouksia?»

»Et», sanoi erakko, »sinä et tiedä. Ehkei rukouksesi ollut Jumalan mielen mukainen rukous.»

Hän pudisti päätään.

»Eikö Jumala sitten tahdo, että aviopuolisot rakastavat toisiaan?» kysyi hän.

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän nuorena oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakasti. Mutta ei kulunut montakaan vuotta, ennenkuin hänen miehensä sydän kääntyi pois hänestä, ja kaikki, mitä hän senjälkeen teki ja sanoi voittaakseen takaisin hänen rakkautensa, oli ollut turhaa. Nyt alkoivat he molemmat tulla harmaiksi. He elivät yhdessä, mutta heidän välillään oli kuin korkea muuri, eikä ollut mahdollista elää edes ulkonaisesti sovussa hänen kanssaan.

»Onko olemassa», hän kysyi lopuksi, »suurempaa surua kuin elää vuodesta toiseen sen rinnalla, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, ja kuitenkin elää hänen kanssaan, kuin olisi hän vihollinen.»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Hän näki suuren kaipuun hänen sielussaan eikä sanonut, niinkuin kylän pappi oli sanonut, ettei hänen rukouksensa ole ollut kyllin palava voidakseen nousta taivaaseen. Hän näki, että huolimatta vuosista ja pitkästä kärsimyksestä, naisen rinnassa asui rakkaus, lämmin kuin seitsentoistavuotiaan. Mutta hän ei myöskään koettanut, niinkuin naapurikylän pappi oli tehnyt, puolustaa Korkeimman menettelyä sanomalla, että tuo rakkaus oli epäjumalanpalvelusta, joka suututti Korkeinta. Hän tiesi, etteivät ihmiset koskaan voisi rakastaa liian paljon, ja ettei rakkauden Jumala koskaan voi suuttua rakkauteen.

»Nainen», sanoi hän hitaasti, »sinä et tiedä, mitä sanot, ja sentähden Korkein ei lue sinulle synniksi pilkkaamistasi. Mutta sinä olet suuren erehdyksen uhri. Rukouksesi on kuultu ehkä kauan, kauan sitten, mutta sinä et ole huomannut sitä. Ja sinä olet rukoillut yhä edelleen sitä, minkä jo olet saanut.»

»En ymmärrä sinua», sanoi nainen.

»Meidän ei pidä ainoastaan osata rukoilla», sanoi erakko, »vaan myöskin osata ottaa vastaan rukouksen kuuleminen. Mene kotiisi äläkä rukoile enää kauemmin, mutta sensijaan ota vastaan Jumalan lahja sinulle.»

Hän vetäytyi takaisin luolaansa. Mutta naisen katseeseen oli syttynyt toivon säde. Hänen jalkansa kompastelivat hänen kulkiessaan polkua alas kylään, niin kiire hänellä oli.

Kahdeksan päivää myöhemmin hän seisoi taas erakon luolalla.

»Isä», sanoi hän, »Korkein kuulee ihmisten rukoukset, minä tiedän sen nyt!»

Erakko nyökkäsi. Hänen mielestään oli tämä, mitä nainen nyt sanoi, varminta kaikesta. Hän ei näyttänyt edes halukkaalta kuulemaan, mitä tällä olisi hänelle kerrottavaa. Oli kuin hän tietäisi sen ennestään. Mutta nainen pakotti hänet kuuntelemaan.

»Isä», sanoi hän, »sinä iltana, jolloin menin kotiin luolaltasi, kiiruhdin minä viivyttelemättä puolisoni luo, ja, mitä hän ei ollut tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen, sen hän teki nyt. Hän nousi ja tuli minua vastaan. Miks'ei hän tehnyt sitä koskaan ennen?»

»Sentähden, ettet sinä kahteenkymmeneen vuoteen ollut kiirehtinyt hänen luokseen niinkuin sinä iltana», vastasi erakko.

»Ja kun kohotin katseeni häneen, näin hänen silmissään samaa loistetta», jatkoi nainen, »mikä loisti niistä vastaani sinä päivänä, jolloin tulin hänen omakseen. Sano, minkätähden se on ollut sammuksissa koko tämän pitkän ajan?»

»Sentähden, ettet sinä koskaan, ainoanakaan päivänä odottanut näkeväsi sitä», erakko vastasi.

»Ja nyt voimme puhua toistemme kanssa niinkuin ensimmäisinä ihanina aikoina. On kuin kaikki nämä pitkät, raskaat vuodet olisivat kauheata unta, ja kuin nyt vasta olisi tullut päivä. Isä, sano, kuinka on mahdollista, että huolimatta lukemattomista rukouksistani, kaikki tämä paha on voinut tulla välillemme ja pitää meidät vallassaan kaksikymmentä pitkää vuotta!»

»Etkö ymmärrä sitä vieläkään, tyttäreni», sanoi erakko. »Sinä olet rukoillut hyvää, mutta uskonut todeksi pahan ja siten ojentanut kätesi sitä kohti. Ei edes Korkein voi pelastaa ihmistä ihmisen itsensä sitä tietämättä. Ei edes Korkein voi antaa meille hyviä lahjojaan, jos meidän kätemme aina ovat ristityt rukoukseen, mutta eivät koskaan avaudu ottamaan vastaan, mitä olemme rukoilleet.»

Kauan seisoi nainen miettivänä paikallaan.

Näytti siltä kuin hän olisi ajatuksissaan uudestaan elänyt menneet vuodet.

»Minä hullu!» hän vihdoin sanoi.

Ja hän kiirehti joutuisin askelin polkua alas. Hänen oli otettava takaisin kadotettu aika.

III. VAIN MURUJA

Muutamana päivänä tuli erakon luo nuori pappi eräästä laaksossa olevasta kylästä. Oikeastaan oli ihmeellistä, että pappi tuli hänen luokseen, sillä kirkko ei katsellut häntä suopein silmin. Hän oli aina ja kaikille sanonut suoraan ajatuksensa, ja tämä ei aina ollut sopinut yhteen sen kanssa, mitä kirkon miehet opettivat. Kaiken lisäksi kansa piti erakkoa pyhänä miehenä, pyhempänä kuin pappeja ja munkkeja, jotka elivät sen keskuudessa. Se ei merkinnyt hyvää kirkon vallalle. Erakko kuuluikin niihin moniin pyhimyksiin, jotka julistetaan pyhimyksiksi vasta kauan kuolemansa jälkeen, kun he eivät enää ole vaarallisia niille, joilla on valta, tai jotka sitä tavoittelevat.

Nuori pappi tuli hitaasti kävellen polkua ylöspäin. Hän katseli kaikkea ympärillään ja näytti nauttivan kulkemisestaan suuressa, hiljaisessa metsässä. Silloin tällöin hän pysähtyi ja tarkasteli ajatuksissaan kukkaa, lehteä tai puuta, joka kuvastui taivasta vastaan. Mutta helppo oli havaita, ettei hän lehteä katsellessaan nähnyt puuta eikä puuta tarkastellessaan huomannut metsää.

Vihdoin hän saapui erakon luolalle. Lähtiessään kylästä, oli hän ollut täysin selvillä siitä, mitä kysyisi erakolta, mutta nyt hänestä tuntui kuin asia ei olisikaan kysymisen arvoinen. Siksi hän vaikeni, kunnes erakko kysyi:

»Mitä sinä etsit?»

»En juuri mitään», kuului vastaus. Mutta sitten hän katui ja lisäsi: »Niin, kai minä kuitenkin etsin. Minä etsin kaiketi vastausta, minä, niinkuin kaikki muutkin.» Ja sitten hän taas vaikeni.

»Jos minun pitää vastata», sanoi erakko lopuksi, »niin tulee sinun toki kysyä ensin.»

»Kaiketi minun täytyy», sanoi pappi hitaasti. »Minkätähden kohtelee
Jumala meitä ihmisiä niin ihmeellisesti? Minulle hän antaa vain muruja.»

»Kaikki te moititte Meidän Herraamme», sanoi erakko. »Minä saan olla täällä kuin mikäkin Herramme puolustaja. Mutta mitä tarkoitat sillä, että saat vain muruja?»

»Niin, kaikki on niin pientä», sanoi pappi, »eikä koskaan tapahdu mitään. Koko nuoruuteni on kulunut kuin tyyni virta. En tiedä, mitä suuri suru tai suuri onni tai suuri kaipaus merkitsee. Toinen päivä on toisen kaltainen, toinen vuosi toisen. Joskus melkein kadehdin suuria syntisiä ja suuria epäilijöitä, jotka tulevat ripittäytymään minulle. He tietävät ainakin, mitä suuri katumus ja tuska on, ja koska he sen tietävät, voivat he myös tuntea suuren lohdutuksen. Sitä en minä voi.»

»Nyt puhut mielettömästi», sanoi erakko.

»Niin, niin teen», pappi myönsi, »mutta minun mielestäni voisit ymmärtää minua. Katso, tällä tavoin ei minusta koskaan tule mitään. Ajatukseni, tunteeni ja toiveeni tulevat pieniksi ja mitättömiksi, kaikki tulee mitättömäksi ja pieneksi. Ja uskon kuitenkin, että voisin tulla joksikin. Jospa minut kutsuttaisiin taisteluun elämästä ja kuolemasta; jospa minut kastettaisiin tulikasteella tai saisin kärsimyksenkalkin juodakseni! Niin, ukko, minä tarkoitan, mitä sanon! Ilman sitä minusta varmaankin tulee vain vaivainen raukka. Mutta minulle ei koskaan tapahdu mitään. Elämä on ainaisesti yhtä ja samaa!»

»Sinun syntymäsi jälkeen on kyllä tapahtunut sangen paljon», sanoi erakko, »sekä suurta että pientä; mutta me voimme myöskin nyppiä rikki sen, minkä olemme saaneet käsiimme, niin ettei siitä koskaan tule mitään. Ehkäpä sinä teet niin.»

Mutta nyt nuori pappi suuttui.

»Sinäkin annat minulle vain muruja», sanoi hän, »luulin, että voisit antaa minulle kunnollisen vastauksen.»

Silloin erakko lähti luolastaan ja alkoi kulkea polkua ylöspäin. Pappi seurasi häntä ihmetellen. Vuoren huipulle saavuttuaan erakko osoitti kahta puroa, jotka juoksivat vähän matkan päässä toisistaan ja jotka molemmat omalla tavallaan etsivät tietänsä laaksoon. Ne olivat kuin kaksi leveätä, hopean valkoista nauhaa, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa.

»Katso tuota puroa», hän sanoi, »se heittäytyy toiselta kalliolta toiselle, se vaahtoaa ja kuohuu, ei koskaan ole vaiti eikä sillä koskaan ole lepoa. Se tekee ihmeellisiä mutkia ja polvia täällä metsän yksinäisyydessä. Ihmiset pysähtyvät ihailemaan sitä, mutta he eivät voi kulkea sitä pitkin. Ja meren se saavuttaa vasta pitkien mutkien perästä.»

Hän vaikeni, ja pappi vaikeni myöskin odottaen, että vanhus jatkaisi.

»Tuo puro on sellaisen elämän kaltainen, jollaista sinä itsellesi toivot», jatkoi erakko hetken vaitiolon jälkeen, »elämän, täynnä taistelua ja ristiriitaa, liikuntoa ja muutosta. On ihmisiä, jotka aina elävät sellaista elämää, ja jokainen meistä saa ennemmin tai myöhemmin kokea sitä jossakin määrin. Meidän ei tule moittia eikä kadehtia toisia eikä sääliä itseämme niinä aikoina. Se on nyt kerta kaikkiaan yksi elämän monista teistä. Ja niinkuin puro vihdoin löytää tien mereen, niin löytävät kyllä nekin, jotka saavat elää sitä elämää, ennemmin tai myöhemmin Hänen luokseen, joka samalla kertaa on heidän alkunsa ja päämääränsä.»

Hän vaikeni taas ja jatkoi vasta hetken kuluttua:

»Mutta, näetkö, niinä aikoina täytyy meidän panna melkein kaikki voimamme taisteluun oman itsemme kanssa. Monet ajatukset, epäilyt, surut, tuskat, etkö usko, että ne kuluttavat? Meidän täytyy kulkea katse sisäänpäin kääntyneenä. Mitä tapahtuu meissä itsessämme, on niin voimakasta, että se vaatii kaiken huomiomme ja kaikki voimamme. Tuskin havaitsemmekaan silloin toisia ihmisiä, ja niin kai täytyy ollakin.»

»No, toinen puro sitten, sanoi pappi, kun erakko taas vaikeni. »Minä kai olen sellainen?»

»Niin», vastasi erakko ja nyt hän hymyili. »Sinähän itse vastikään sanoit, että sinun elämäsi kulkee kuin tyyni virta. Katso, emme voi palvella Herraamme siten, että aina kuljemme ja panemme kaiken voimamme vain omaan itseemme. Sentähden melkein kaikilla ihmisillä on elämässään aikoja, jolloin he eivät omista omakohtaista onnea eikä omakohtaista surua. Ainakaan ei suurta onnea eikä suurta surua. Niinä aikoina pyytää Meidän Herramme heiltä, että he olisivat olemassa ei ainoastaan itseään, vaan monia muita varten. Heillähän on aikaa ja voimia, ja ne heidän tulee käyttää toisten hyväksi. Se, mitä tapahtuu heitä ympäröiville ihmisille, täytyy tuntua heistä, kuin tapahtuisi se heille itselleen. Siitä sinä tiedät hyvin vähän ja kuitenkin olet sinä kokonaisen seurakunnan pappi. Niinä vuosina, jotka sinä olet elänyt seurakuntasi keskuudessa, ovat suru ja ilo vierailleet siellä yhtä mittaa. Muistatko kadon ja kauhean nälänhädän, joka tappoi useita ja ajoi toisia mieron tielle? Muistatko ruton, joka hävitti kodin toisensa perästä, teki lapset orvoiksi, vanhemmat lapsettomiksi? Muistatko tulipalon kirkonkylässä ja maanvieremän, joka tuhosi kolme taloa? Muistatko?»

Pappi ei tosin ollut unohtanut näitä, mutta hän ei vastannut. Hän oli painanut katseensa maahan, ja puna kohosi hänen poskillensa.

»Siellä on ollut myös iloa», jatkoi erakko säälimättä. »Muistatko lesken, joka sai takaisin ainoan poikansa vahingoittumattomana kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen, ja neidon, jolle meri antoi takaisin hänen rakastettunsa? Muistatko tuhovuoden jälkeisen kesän ihmeelliset sadot? Muistatko siunatun sateen, joka sammutti raivoavat liekit, ennenkuin koko kylä tuhoutui? Muistatko?»

Pappi nyökkäsi. Niin, hän muisti kyllä.

»Muutakin on tapahtunut», jatkoi erakko. »Suru ja ilo eivät ole tärkeimpiä tässä maailmassa. Sinä olet nähnyt vihollisten tunkeutuvan seudulle. Eräs niistä oli nimeltään juoppous, ja nuoret miehet joutuivat helposti sen saaliiksi. Kylässä on kolme ravintolaa tänä vuonna; siellä ei ollut ainoatakaan muutama vuosi sitten. Tämän vihollisen jäljissä seurasi toisia: sekä toimettomuus että tuhlaavaisuus. Nyt vallitsee köyhyys siellä, missä ennen oltiin varakkaita. Ja miten on sen varasjoukkueen laita, joka kulkee läpi seudun kaikkien kauhuna? Sinä tiedät, että useita nuoria miehiä sinun kylästäsi on julkisesti antautunut laittomuuden ja jumalattomuuden valtaan ja liittynyt siihen joukkoon. Vai etkö tiedä?»

Papin pää vaipui alemmaksi. Hän tiesi sen kyllä. Niin, hän tiesi sen.

»Pappi», sanoi erakko kuuluvalla äänellä, ja hänen katseensa välähti, kuin olisi hän suuttunut, »tiedät kaiken tämän ja kuitenkin sanot minulle, ettei mitään tapahdu ja ettei ole olemassa taistelua sinua varten!»

Oli hiljaista tuolla korkealla vuoren huipulla. Papin pää oli vaipunut käsivarren varaan. Kun hän kohotti sen, oli viimeinenkin suuttumuksen jälki kadonnut erakon kasvoilta. Hän istui ja seurasi katseillaan jokea, joka luikerteli laaksossa.

»Näetkö», sanoi hän, »tuossa joessa ei vesi ole matalampi kuin purossa, joka heittäytyy alas jyrkänteeltä. Mutta se kulkee tietänsä tyynesti ja hiljaa eikä pidä melua itsestään. Leveänä ja mahtavana se virtaa kylän läpi. Ilman sen vettä olisi teidän vaikea tulla toimeen. Ja melkein aina, aiottepa minne tahansa, kuljette sen leveätä selkää pitkin.»

»Sellainen tulee minun elämäni olemaan», mumisi pappi.

»Niin», erakko sanoi, »niinä aikoina, jolloin Jumala kieltää meiltä suuren persoonallisen onnen ja säästää meidät suurilta persoonallisilta suruilta ja taisteluilta, tulee meillä olla aikaa mennä ulkopuolelle itseämme ja tehdä monien ilot ja surut ja taistelut omiksemme.»

IV. HERRAMME EREHDYS

Eräänä päivänä tuli erakon luo nuori ja iloinen mies. Hän nousi vihellellen polkua läpi metsän ja tunsi nähtävästi olevansa tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan. Hänen valpas katseensa näki, kuinka kaunis luonto hänen ympärillään oli, ja hänen herkkä korvansa kuuli lintujen liverryksen. Syvin siemauksin hengitti hän havuntuoksua. Hän ei pitänyt kiirettä, ja sentähden tuli ilta, ennenkuin hän saavutti vuoren huipun ja tuli erakon luolalle. Se oli tyhjä.

Etsien käänsi mies katseensa kohti paikkaa, missä vuori laskeutui äkkijyrkkänä laaksoon. Sieltä, juuri jyrkänteen reunalta, josta oli laaja näköala, hän löysi etsimänsä. Erakko istui, niinkuin hänellä joskus oli tapana, jalat ristissä allaan ja nojaten selkäänsä kiveen. Hänen harmaanvalkoinen tukkansa ja partansa valuivat järjestämättöminä kasvojen ympärille ja sekoittuivat kiven samanväriseen sammaleeseen. Hän istui niin liikkumattomana, että olisi voinut luulla hänen olevan osa siitä kivestä, jota vastaan hän nojautui.

Vaeltaja lähestyi hitaasti jyrkännettä. Niinkuin hän äsken oli nähnyt ja ymmärtänyt luonnon kauneuden, käsitti hän nyt melkein ensi silmäyksellä vanhuksen kasvojen ilmeen. Hän katsoi katsomistaan. Hän ymmärsi, että tuon otsan takana asui ajatuksia, toisenlaisia, kuin tavalliset, raskaat vanhanmiehen mietteet; hän aavisti, että tuo, nyt vähän väsynyt katse oli voinut jossakin määrin tunkeutua sen esiripun taakse, mikä yleensä rajoittaa ihmisten näköpiiriä, ja että nuo, nyt liikkumattomat huulet, alkaessaan puhua, sanoisivat hänelle jotakin uutta, ennen kuulematonta. Hän varoi häiritsemästä vanhusta, sillä tunne, joka oli hänet vallannut, oli sekä ihmettelyä että kunnioitusta. Mutta hän tutki edelleen innokkaasti ukon kasvoja tietämättään antaen sielussaan tilaa niitten esiin loihtimalle tunnelmalle. Hetki toisensa jälkeen kului.

Vihdoin erakko käänsi hitaasti katseensa mieheen ja kysyi:

»Ketä sinä etsit?»

»Sinua», kuului vastaus.

»Ja mitä tahdot minusta?» kysyi erakko edelleen.

Mies astui muutamia askeleita eteenpäin ja heittäytyi maahan.
Kääntämättä katsettaan ukon kasvoista, hän alkoi puhua:

»Ukko», sanoi hän, »sinä olet elänyt kauan, kauemmin kuin yleensä ihmiset. Ja nyt elämäsi iltana olet vahva ja murtumaton ja, mikäli luulen, onnellinen. Jo nähdessäni sinut aavistin sen. Ne sanovat, ne monet, jotka tulevat tänne, että sinä ymmärrät heitä kaikkia ja että sinulla on sana heille kaikille sanottavana. Sinä olet niin rikas, ettet tarvitse ketään etkä mitään omaa itseäsi varten, eläessäsi täällä yksinäistä ja puutteenalaista elämääsi, vaan sinulla on antaa kaikille. Katso, sitä voi kutsua elämisen taidoksi! Ihmetyttääkö sinua, jos minä, joka vasta olen aloittanut elämäni, mielelläni tahtoisin oppia jotakin sinulta?»

»Ajatteletko siis, että on vaikeata elää?» kysyi erakko.

»Oi, en juuri sitä», kuului vastaus. »Minulla ei ole ollut erikoisen vaikeata. Päinvastoin. Lapsuudessani ja aikaisimmassa nuoruudessani suojeli minua äitini rakkaus. Mieheksi tultuani olen matkustellut paljon ja nähnyt paljon. Minulla on ollut rahaa, terveyttä ja iloinen mieli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, jotka alituisesti voivottelevat tämän elämän surkeutta. Elämässä on kyllä paljon kaunista ja rikasta, täytyy vain olla valmiina tarttumaan siihen, kun se tarjoutuu meille. Katso nytkin, tällainen ilta ja tuoreen havun tuoksu, syvä ja voimakas hiljaisuus! Nyt vaikenevat kaikki linnut, ja lehtikään ei liiku. Tänne ylös kuuluu virran kohina vain hiljaisena kuiskeena. Eikö tällainen ilta voi kertoa ihmiselle, että elämä on kaunista ja rikasta?»

Erakko katsoi miestä. Noin ei ollut niitten tapana puhua, jotka tulivat tänne hänen luokseen kysymyksineen.

»Niin, enhän minä tarkoita, että kaikki elämässä on kaunista ja rikasta», jatkoi mies, kun erakko vaikeni ja äänettömyydellään tuntui kehoittavan häntä puhumaan. »Onhan olemassa sitäkin, mikä on rumaa ja pimeätä ja kehnoa. On ihmeellistä, että niin pitää olla. Tuntuu, kuin se olisi syntynyt jostakin erehdyksestä, mikä Iäisen, jos Hän on olemassa, tulisi korjata mitä pikemmin sitä parempi. Sitä ei pitäisi olla elämässä. Mutta kun se nyt kuitenkin on, täytyy siitä koettaa päästä niin pian ja niin helposti kuin mahdollista.»

Erakko hymyili. »Päästä siitä», hän toisti hitaasti. »Oletko sinä jo päässyt kaikesta pimeästä ja raskaasta elämässäsi? Surusta, kärsimyksestä, katumuksesta?»

»Surua ja kärsimystä ei minulla ole paljoa ollut», selitti mies reippaasti, »ja siitä vähästä, mitä minulla on ollut, pääsin todellakin pian vapaaksi. Äitini kuoli, ja ystävä petti minut, ja nainen, jota rakastin, ei ollut sellainen, jollaiseksi häntä luulin, Sellaistahan sanotaan suruksi, eikö totta? No niin, minä surin tietysti, raivosinkin jonkin aikaa. Mutta ymmärsin sitten, että se on mieletöntä. Kaikki äidit kuolevat. Edellisen sukupolven täytyy mennä pois ennen seuraavaa, se on luonnon kulku. Ja antaisinko toisten uskottomuuden tehdä elämän itselleni pimeäksi? En! Kaikki alhainen ja ruma täytyy pitää kaukana itsestään. On parasta olla päästämättä sitä niin lähelle, että täytyy surra sitä. Se ei ole murehtimisen arvoista.»

»No, entä katumus sitten», kysyi erakko, »oletko päässyt siitäkin?»

»Olen», sanoi mies rauhallisesti. »Olen kyllä. En ole mikään huono ihminen. En tee kenellekään pahaa, tahdon ainoastaan olla rauhassa ja elää elämääni. Täydellinen ei ole kukaan. Mutta minä koetan pitää kaiken alhaisen ja ruman kaukana itsestäni myöskin siinä mielessä, etten suosi sitä omassa elämässäni. En olisi rehellinen, jos näyttelisin katumuksentekijän osaa.»

Erakko nyökäytti myöntäen, ja mies jatkoi. Hänen ei näyttänyt olevan vaikeata puhua itsestään. Mutta nyt hän alensi ääntänsä ja puhui hitaasti.

»Ehkä en aina tulevaisuudessa voi tuntea niinkuin nyt tunnen. Toisinaan aavistan jotakin sellaista. Otaksun, että tuo vaikea elämässä, se, mikä on olemassa Herramme käsittämättömästä erehdyksestä, voi saada sellaisen vallan, ettei sitä enää voi pitää kaukana itsestään, vaan täytyy suhtautua siihen jollakin muulla tavalla. Ja minä arvelen» — hän näkyi taas tutkivan erakon kasvoja — »että sinä tiedät sen tavan.»

»Niin», sanoi erakko, »on olemassa toinen tapa. Täytyy elää se.»

Mies näytti tyytymättömältä. »Niin, tietysti», hän sanoi, »sitähän juuri ihmiset hokevat kaikkialla. He elävät, niinkuin sinä sanot, sekä surut että sairaudet ja kaikenlaiset kärsimykset ja katumukset ja mitä kaikkea ne ovatkaan nimeltään, nuo mustan seurueen jäsenet. Ja he tulevat köyryisiksi, kumaraselkäisiksi. Niin, usein selkä taittuukin.»

»Siinä olet oikeassa», vastasi erakko, »onkin kysymys siitä, voidaanko elää selän taipumatta, saati sitten murtumatta.»

Miestä eivät näyttäneet huvittavan tällaiset tulevaisuudennäyt. Vaistomaisesti hän työnsi syrjään sen, mikä ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi edellistä ajatuksen juoksuaan:

»Sitten on vielä eräs asia, josta tahtoisin puhua. Eihän voi olla huomaamatta, että on ero onnen ja onnen välillä maailmassa. Minä olen valmiina joka aamu ottamaan vastaan, mitä päivä tuo tullessaan. Nautin kaikesta, mikä on kaunista ja alkuperäistä, olkoon se sitten pientä tai suurta. Sitä eivät ihmiset yleensä ymmärrä; he tuhlaavat Herramme parhaimmat lahjat, kauneuden ja ilon, ja kulkevat niitten ohi. Antakoon Jumala heille anteeksi sen synnin! Se on ehkä heidän suurimpia syntejänsä, vaikkeivät he ymmärrä sitä. Ja sitten he laulavat ylistyslauluja kärsimykselle ja kuvittelevat sen jalostavan heitä ja hekumoivat siinä, samalla kuin tulevat katkeriksi, koviksi ja kykenemättömiksi elämään elämäänsä. Niin en tee minä. Mutta minä tunnen, ettei kaikki ilo ole ehjää ja täydellistä. Joko siihen liittyy jotakin häiritsevää tai se ei itsessään ole täysin hyvää. Se ei ole, mitä se voisi ja mitä sen tulisi olla, täydellistä onnea. Ja tiedän aivan, kuinka tulisi olla; tunnen sen parhaimpina hetkinäni. Toivon, että olisin Herramme ja voisin tehdä maailman uudestaan.»

»Sinä puhut rohkeasti, sinä», sanoi erakko.

»Ehkä niinkin», vastasi mies, »mutta en tarkoita sillä pahaa. Luulen muuten sinun ymmärtävän minua sangen hyvin.»

»Ehkä ymmärränkin», vastasi erakko.

»Niin, nyt olen sanonut sanottavani», lopetti mies, »ja olen valmis kuulemaan vastausta, jos sinulla on sellaista minulle antaa.»

»Minun vastaukseni on hyvin yksinkertainen», sanoi erakko. »Ei ole olemassa ainoastaan aurinkoisia päiviä luonnossa, vaan myöskin sateisia ja myrskyisiä. Ei mikään kehittyisi ja kasvaisi pelkässä päivänpaisteessa. Samoin ei ole olemassa ainoastaan ilonpäiviä ihmiselämässä, vaan myös surun ja taistelun hetkiä. Toinen ei ole vähemmän tarpeellinen kuin toinenkaan.»

Varjo kulki miehen kasvojen yli.

»Luonnossa, niin», hän tokaisi, »senhän ymmärtää. Sade ja myrsky eivät ole pahasta. Sade on mitä ihanin jumalanlahja kuivalle maalle, ja myrsky on sitä kauniimpi, mitä rajumpi se on. Mutta ihmiselämän surut ja kärsimykset ovat pahasta ja kuuluvat pimeyteen. Puhe kärsimyksen välttämättömyydestä on vain synkkä, vanha ennakkoluulo. Se pitäisi hävittää maailmasta.»

»Sinä luulet niin», vastasi erakko rauhallisesti, »ehkä sentähden, että olet nähnyt sen, joka ei koskaan ole saanut maistaa elämän iloa tai joka on sulkenut sielunsa siltä, tyhmyydessään pitäen sitä syntinä, tulevan köyhäksi ja jossakin suhteessa olennoltaan surkastuneeksi. Se on mahdollista. Mutta on olemassa paljon sellaista, jota ihminen ei voi voittaa yksinomaan ilon kautta. Jos me ihmiset olisimme jotakin muuta, kuin mitä olemme, ei näin olisi. Sinä sanoit äsken, että on ero onnen ja onnen välillä. Siinä olit oikeassa. Ainoastaan sen onnen, joka kohottaa meidän sisäisen minämme vähäisenkin lähemmäksi korkeinta ja parasta, miksi voimme tulla, tunnemme todellisena onnena. Mutta jos on olemassa muutakin kuin ilo, joka voi kohottaa meidät askeleen lähemmäksi korkeinta ja parasta, niin ei suinkaan tämä muu ole pahaa?»

»Ei», sanoi mies, »mutta mitään sellaista ei ole olemassa. Ihminen tuntee tarvetta mukautua kohtaloonsa ja sentähden hän on keksinyt puheen kärsimyksen välttämättömyydestä. Siinä kaikki.»

»Koetahan ajatella miestä, joka ei koskaan näe itseään sellaisena, kuin hän todella on», jatkoi erakko, ikäänkuin hän ei olisi kuullut toisen viimeisiä sanoja. »Hän on totuttautunut sulkemaan silmänsä siltä, mitä hänen täytyisi hävetä itsessään, jos hän näkisi sen. Ajattele sitten toista, joka lahjomattomassa totuuden rakkaudessaan näkee kaiken ja tuomitsee omassa itsessään kaiken, mikä ei ole hyvää. Tämän jälkimmäisen sielunelämä on viritetty mollisävelmään, jonka matalin ääni on nimeltään itsetutkistelu ja korkein — katumus. Siinä sävelmässä on koko joukko väliääniä: itsensähalveksiminen, nöyryytys, katumus, tuska ovat muutamat nimiltään; eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö koko säveljakso kuulu siihen, mitä sinä äsken kutsuit mustaksi seurueeksi. Mutta valitessasi elämän joko ainaisessa valheessa itseesi nähden tai totuudessa ja murheellisena, valitset sinä kai kuitenkin jälkimmäisen?»

»Niin teen», sanoi mies. »Mutta minä valitsen kuitenkin mieluummin totuuden ilman murhetta. En ole itse luonut itseäni enkä voi auttaa, että olen sellainen kuin olen.»

»Sillä keinoin voit puolustautua ainoastaan niin kauan kuin sinulle ei ole selvinnyt, että sinä joka päivä työskentelet oman itsesi rakentamiseksi», vastasi erakko. »Paha, jonka teit vuosi sitten ja hyvä, jonka laiminlöit eilen, aiheuttaa, että sinä tänään olet se, mikä olet. Sillä keinoin voit edelleen puolustautua ainoastaan niin kauan, kuin sinä et täydellä vakavuudella toivo voittavasi täydellistä ja parhainta onnea, sitä, joka voitetaan tulemalla korkeimmaksi, miksi voidaan tulla. Se puolustautumiskeino ilmaisee, että sinä tyydyt johonkin paljon vähempään. Mutta siirtykäämme eteenpäin. Toinen noista kahdesta miehestä ei näe eikä murehdi, henkisessä laiskuudessaan hän ei tee mitään tullakseen joksikin muuksi ja paremmaksi, kuin mitä hän on. Toinen koettaa sitkeästi taistellen itsessään toteuttaa parhaimman näyn, mikä hänen sielussaan on väikkynyt. Tämän miehen elämässä on käymässä taistelu, alituinen alemman uhraaminen korkeamman hyväksi; siinä on tulta, joka polttaa kuonan jalosta metallista. Kaikki tuo on enemmän sukua kärsimykselle kuin nautinnolle, eikä ensimmäinen tiedä paljon siitä. Mutta jos sinun pitäisi valita, niin kumpi heistä tahtoisit olla?»

Mies ei vastannut, ja erakko jatkoi: »Sitten on vielä eräs asia. On olemassa ja on aina ollut ihmisiä, jotka elävät vain yksinäisinä ihmisinä, ja toisia, jotka ovat oppineet tulemaan yhdeksi monien kanssa, koko ihmissuvun kanssa. Tuo edellinen ei ole pahaa. Sen oppii ensin, sitten tuon toisen. Vaistomaisesti koskee ihmisen ajatteleminen, tunteminen, valitseminen ja toimiminen ensin omaa itseä, ja monet pysähtyvät siihen. Mutta sille, joka ei näin rajoita näköpiiriään, vaan laajentaa sitä enemmän tai vähemmän, merkitsee tämä aivan varmaan uhraamista ja kärsimistä, hän kantaa koko maailman tuskan jossakin määrin omana tuskanaan, hänellä ei koskaan ole lepoa, hän ei koskaan pääse loppuun taistelussaan pahaa vastaan, ei ainoastaan itsensä puolesta, vaan kaikkien puolesta. Oli eräs, joka tässä mielessä voi laajentaa näköpiiriään enemmän kuin kukaan muu ja eikö hänestä juuri sentähden tullut tuskien mies?»

Mies istui ja katseli erakkoa tämän puhuessa. Nyt hän nyökäytti myöntäen.

»Olet oikeassa», hän myönsi, »minulla ei ole tätä vastaan mitään sanomista. Se on vain liian korkeata minulle toistaiseksi. Mutta jos nyt tunnustankin sinun olevan oikeassa siinä, että katumus ja itsetutkistelu ja taistelu ja uhraus kuuluvat sille, joka tahtoo kulkea ylöspäin ja siten saavuttaa parhaimman onnen — vaikka Jumala tietää, että se onni tulee kalliisti ostetuksi, niin kalliisti, että voi tuntea kiusausta olla sitä vailla — niin en kuitenkaan usko, että voit sanoa minulle, minkätähden kaikki muu, — kärsimys, sairaus, vaivat, köyhyys ja kurjuus, — on olemassa. Olisimmehan me ihmisparat voineet päästä vapaaksi edes niistä, joskin meidän täytyy alistua katumukseen ja uhrautumiseen.»

»Sinä et ole ensimmäinen, joka kysyy sitä», vastasi erakko. »Ajasta toiseen on nuoriso kysynyt, niinkuin sinä, ja vanhuus hapuillut vastausta, niinkuin minä. Kun näkee ihmisen pahuuden ja hänen sydämensä mustuuden, niin ei pidä enää ihmeellisenä sitä, etteivät hänen elämänedellytyksensä ole yksinomaan valoisia ja hyviä. Tässä ehkä täytyy olla määrättyä johdonmukaisuutta. Tai ajattele hyvien ihmisten maailmaa, sellaisten, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä me tarkoitamme puhuessamme korkeimmasta ja parhaimmasta, miksi me voimme tulla, puhtaitten, hyvien ja toisiaan rakastavien ihmisten maailmaa, ja sano sitten, luuletko siinä maailmassa löytyvän sitä, mitä äsken sanoit kurjuudeksi. Aavistammehan myöskin jotakin yhteyttä elämisemme ja kärsimisemme välillä, nähdessämme jonkun tietyn synnin kantavan seurauksenaan tiettyä kärsimystä, tai nähdessämme jonkun inhimillisen suuruuden piirteen saavutettavan määrätyn kärsimyksen kautta. Ajattele sankariutta, voiko sitä saavuttaa ilman kuolemanvaaraa? Ajattele sen vaatimattomampaa, mutta ei silti halvempaa veljeä kärsivällisyyttä, voiko se kypsyä muuten kuin pitkäaikaisessa kärsimyksessä? Mutta nämä ovat ainoastaan sen kuvan hajanaisia piirteitä, jota meidän himmeä silmämme ei vielä näe. Kuka tietää, minkä verran henkistä pääomaa ihmisen yksityisenä ihmisenä ja ihmissukuna täytyy saavuttaa, ennenkuin hän on sitä, mitä hän voi ja mitä hänen tulee olla. Ja kuka tietää, millä keinoin hänen tulee saavuttaa se. Mitä enemmän meille kirkastuu päämäärä, sitä vähemmin uskallamme sanoa, kuten sinä äsken: Toivoisin olevani Herramme ja voivani tehdä maailman uudestaan.»

Mies makasi hiljaa ja tuijotti avaruuteen. Oli tullut hämärä, ja heidän silmänsä erottivat ainoastaan maiseman ääriviivat.

»Entä jos nyt sanoisin sinulle, etten välitä ihmisen enkä ihmissuvun täydelliseksitulemisesta, jonka välikappaleena kaikki muu on», sanoi hän lopuksi.

»Sitä sinä et sano», vastasi erakko rauhallisesti. »Silloin olisit valehdellut äsken sanoessasi, että sinä etsit et ainoastaan onnea, vaan täydellistä onnea.»

»Se ei ollut valhe», sanoi mies ja hän nousi lähteäkseen. »Se oli totta ja on sitä vieläkin. Ja nyt sinä kai ajattelet, että minun täytyy palata elämään ja kutsua kärsimys vastaiseksi vieraakseni?»

»Sitä sinun ei tarvitse», vastasi erakko. »Kärsimys ei ole vieras, joka odottaa kutsua. Se tulee ilman sitäkin.»

»Ja kun se tulee…?»

»Niin silloin sinun ei tule kirota sitä eikä myöskään heti päästä vapaaksi siitä. Sinun täytyy elää se.»

»Ja saada selkäni köyryiseksi, ehkä murtuneeksi», tokaisi mies.

»Ei», vastasi erakko ja hän katseli mielihyvin miestä, joka seisoi siinä suorana ja voimakkaana ja oli jo ottanut muutaman askelen laaksoon johtavalla polulla. »Sitä sinä et saa. Ainoastaan se kuorma, jonka me kannamme napisten ja uhmaten ja ymmärtämättä sen tarkoitusta, taivuttaa selän tai murtaa sen. Sen kuorman, jonka me vapaaehtoisesti otamme hartioillemme, koska ymmärrämme, ettei voi olla toisin, sen me kannamme kohotetuin päin ja suorin selin.»

V. KUINKA TULLA HYVÄKSI

Eräänä syksyisenä iltapäivänä tuli nainen kävellen polkua ylös erakon luolalle. Hän ei tullut läheisimmästä kylästä, vaan kauempaa. Hän oli aloittanut kulkunsa varhain aamulla, melkein päivän koitteessa. Mutta hän oli viipynyt hetken jokaisen pienen ristiinnaulitunkuvan luona, joita oli pystytetty määrättyjen välimatkojen päähän laaksossa, kylien välillä mutkittelevan tien viereen. Toisten juurelle hän oli lasten tavoin asettanut kukkia; toisten luona hän oli mumissut »Aven» tai »Pater Nosterin». Korkeimman mäen harjalla sijaitsevassa pienessä kappelissa, jonka seinille oli kuvattu vainajia kiirastulessa, oli hän, niinkuin kaikki muutkin uskovaiset, viipynyt ja antanut rukousnauhan helmien liukua sormiensa välissä, sillä aikaa kuin hän rukoili kiirastulessa kiusattavien puolesta. Kirkkotarhan veräjän luona hän oli melkein koneellisesti pistänyt kätensä numerolaatikkoon ja vetänyt sieltä kahdeksan numeron. Silloin hänen ei tarvinnut edes lukea tuulen ja ilman pahoinpitelemältä taululta, mikä rukous hänen tuli rukoilla. Hän tiesi, että se oli tuo pitkä rukous Jeesuksen sydämelle, hänen haavoitetuille käsilleen ja jaloilleen ja hänen lävistetylle kyljelleen; ja hän luki sen hartaana erään haudan ääressä.

Mutta kaikki tämä vei aikaa. Nyt hän nousi polkua väsyneenä ja vähän hengästyneenä yhtämittaisesta nousemisesta. Mutta hän ei pysähtynyt silmänräpäykseksikään hengähtämään ja lepäämään, vaan kiirehti suoraan luolalle. Erakko istui kivellä sen edustalla. Hänen jalkojensa juuressa oli kasa risuja, mitkä hän oli koonnut metsästä polttopuiksi.

Nainen meni erakon luo ja istuutui hänen viereensä. Hän alkoi heti puhua.

»Isä», sanoi hän, »voitko opettaa minua tulemaan hyväksi? Minä teen työtä ja ponnistan voimiani yöt ja päivät, vuoden toisensa perästä. Minä teen karkeinta ja raskainta työtä, mitä suinkin voin löytää. Minä kieltäydyn tästä maailmasta ja sen houkutuksilta. Koetan joka päivä kärsivällisesti kantaa sen ristin, minkä Herramme antaa minulle. Köyhille annan, mitä voin, ja laiminlyön tuskin ainoatakaan messua. Rukoilen Jumalan äidiltä ja pyhimyksiltä apua, rukoilen heitä huokauksin ja kyynelin, mutta se ei auta. Sydämeni on varmaankin paha ja ilkeä kappale, sillä jokaisen voitetun synnin sijasta huomaan sisimmässäni jotakin uutta pahuutta. Tahtoisin tulla pyhimysten kaltaiseksi, mutta pysyn yhä suurena syntisenä. Kaikessa, mitä minä teen, ei ole varmaankaan mitään täydellisesti puhtaassa aikomuksessa tehtyä. Minä palvelen ihmisiä, mutta en rakasta heitä. Ja samalla kun istun tässä ja valitan sinulle syntejäni, olen ylpeä siitä, että minä hartaammin kuin muut kyläläiset pyrin tulemaan pyhäksi.»

Hän vaikeni ja katseli suoraan eteensä. Kun hän uudestaan alkoi puhua, oli hän alentanut äänensä.

»Eikö sitten voi tulla hyväksi? Ajattelen tätä alituisesti. Varon ajatuksiani ja sanojani. Teen niitä töitä, mitä luulen Herramme vaativan minulta. Koetan saada niitä tehdyksi niin paljon kuin mahdollista. Eikö sellainen auta? Mitä sitten pitäisi tehdä?»

»Ei», vastasi erakko hiljaa, »sellainen ei auta.»

Nainen ei näyttänyt ihmettelevän tätä vastausta, vaan odottaneen sitä. Se oli ainoastaan vahvistus hänen omalle kokemukselleen. Hän katsoi edelleen kuin poissaolevana avaruuteen ja toisti sanansa:

»Mitä sitten pitää tehdä?»

He olivat vaiti molemmat. Sitten kysyi nainen:

»Enkö ole katunut, taistellut ja rukoillut tarpeeksi?»

»Olet», sanoi erakko, »olet katunut, taistellut ja rukoillut kylliksi, ehkä liiaksikin. Sinä olet kärsinyt tuskaa ja kiusannut itseäsi. Herramme ei tarkoita, että elämän tulee olla sellaista. Katso ympärilläsi olevaa luontoa! Kukka ei ponnistele kasvaakseen, ei ole levoton saadakseen oikean muodon ja kirkkaan, lämpimän värinsä. Se imee nesteitä maasta, juo valoa ja aurinkoa ja kastetta, niin siitä tulee Jumalan vihreän maan ihana olio. Sinun pitäisi tehdä, kuten kukkanen.»

»Eikö minun pitäisikään katua ja taistella, nainen sanoi hitaasti ja käänsi ensimmäisen kerran katseensa erakon kasvoihin. »Pitäisikö minun panna käteni ristiin ja ottaa kaikki levollisesti? Kuka sinä olet, joka sanot sellaista ihmiselle?»

»Eräs, joka on elänyt kauan», oli erakon vastaus.

»Ihminen on toki jotakin muuta kuin kukka», jatkoi nainen melkein harmistuneena. »Tuolla kylässä on satoja ja taas satoja, jotka tekevät niinkuin sinä tahdot tehtävän. He eivät ajattele eivätkä sure sitä, millaisia he ovat tai millaisia heidän tulisi olla. Mutta he eivät ole hyviä, vielä vähemmän pyhiä.»

Erakko ei vähääkään pahastunut tästä vastaväitteestä.

»Minä en voi antaa sinulle muuta vastausta», virkkoi hän ainoastaan. »Palaa takaisin laaksoon ja elä elämääsi. Mutta koeta elää sitä niinkuin kukkanen.»

Nainen katsoi erakkoon, ja näki hänen arvelevan, että hän oli erakolta saanut kiviä leivän asemesta. Mutta hän antoi naisen mennä ja katseli surullisena hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, seisoi erakko vielä hiljaa ja antoi katseensa viipyä siinä kohdassa tietä, missä hän oli kadonnut. Hänen huulensa liikkuivat, lausuen äänettömiä sanoja.

* * * * *

Kului pitkä aika. Mutta vihdoinkin eräänä päivänä tuli nainen uudestaan erakon luolalle. Tälläkin kertaa hän alkoi heti puhua.

»On ihmeellistä», sanoi hän, »mutta minä en ole voinut unohtaa sitä, mitä sinä sanoit kukkasesta. Luulen, että nyt ymmärrän jotakin siitä, mitä sinä tarkoitit. Olen koettanut tehdä, niinkuin sinä tahdoit. En aina taistele ja tee työtä, vaan olen hiljaa ja avaan sieluni ja ikäänkuin hengitän jotakin sisääni. Ja tiedätkö, kaikki muuttuu toisenlaiseksi kuin ennen. Oi, niin toisenlaiseksi! Ei ole enää raskasta ja vaikeata. On aivankuin jotakin kasvaisi minussa. Niin, en voi sanoa, millaista se on. On melkein kuin… niin, kuin virkoaisin elämään.»

Erakko katsoi häneen iloiten, mutta ei sanonut mitään. Nainen jatkoi:

»Ennen minä tein työtä ja taistelin alituisesti. Sain tuskin hengähdysaikaa. Ja kuitenkin kasvoivat minun syntini ja virheeni. Ne tulivat niin peloittavan suuriksi. Nyt on… » — sanat tulivat hiljaa ja hillitysti — »niin, on kuin Jumala tekisi työtä minussa.»

Erakko nyökkäsi vakuuttavasti.

»Juuri niin», sanoi hän. »Puutteemme ja virheemme eivät ole tärkeintä ja suurinta tässä maailmassa. Jos ne tulevat sellaisiksi meille, lamauttavat ne meidät. Mitä Jumala tekee, on tärkeintä. Se vapauttaa meidät.»

Nainen kuunteli miettien ja taivutti päätänsä myöntäen. Nyt hän ymmärsi tästä jotakin.

»Isä», kuiskasi hän hetken perästä, »sano minulle eräs asia: mikä se on, joka tulee minuun, koettaessani olla kuin kukkanen… kun sieluni avautuu, ja minä hengitän sisääni…?»

»Jumalanvoima», virkkoi erakko hiljaa.

Naisen kasvot loistivat suuresta, nöyrästä ilosta.

»Sitä minä ajattelinkin», sanoi hän kuiskaten. »Mutta sehän on Jumalan ihme! Sellainen kuin minä, jolla ei ollut yhtä ainoata puhdasta aikomusta. Se on Jumalan ihme!»

»Niin», sanoi erakko, »niin se on.»

Nainen seisoi kauan hiljaa, ajatuksiin vaipuneena.

»Olen hyvin iloinen», sanoi hän lopuksi. »Mutta samalla minua peloittaa, että entinen palaa takaisin. Sano, voiko kaikki muuttua samanlaiseksi kuin ennen!»

»Ei, ellet pelkää sitä», vastasi erakko.

Nainen punnitsi vastausta ja virkkoi sitten: »Luulen, etten ole vielä oppinut elämään tällä uudella tavalla, ja pelkään myöskin, etten osaa enkä ennätä tehdä kaikkea, mitä nyt tahtoisin. Katso, on paljon, mitä nyt haluan tehdä. Ja ennätän hyvin vähän ja kelpaan vähään.»

»Ellet koskaan pidä kiirettä, niin sinä ennätät», vastasi erakko. »Ellet ole levoton siitä, mitä seurauksia teoillasi tulee olemaan, niin sinä osaat.»

Taas nainen punnitsi vastausta.

»Ja ellen tiedä, mitä minun tulee tehdä…» jatkoi hän, »jos epäilen…?»

»Tee silloin, mitä hartaimmin tahdot», vastasi erakko.

»Mitä hartaimmin tahdon», toisti nainen ihmetellen. »Sinä et koskaan vastaa, niinkuin luulisi sinun vastaavan. Minun kaiketi tulee tehdä mitä Jumala tahtoo, eikä mitä itse tahdon?»

Erakko hymyili.

»Juuri Jumalan tahdostahan sinä olet epätietoinen», sanoi hän. »Ja kuinka pääsisit siitä selville muuten kuin kuuntelemalla sisintä minääsi. Juuri se, sinun sisin minäsi, tietää. Se tahtoo tehdä Jumalan tahdon. Ainoastaan sinun ulkonainen minäsi tahtoo joskus jotakin muuta.»

»Mitä sisimmässäni tahdon…», toisti nainen vielä kerran hitaasti ja ihmetellen.

»Niin», vakuutti erakko, »mitä tahdot Jumalan kasvojen edessä.»

Nainen kohtasi erakon katseen, ja se nöyrän ilon ilme, joka äsken oli valaissut hänen kasvonsa, palasi takaisin. Hän hengähti syvään.

»Vastaat ihmeellisesti», sanoi hän. »Mutta sinä autat.»

Ja niin hän lähti.

VI. ÄITI

Erakko kulki kylän tietä ja pysähtyi erään tuvan luokse, jonka ilma ja tuuli olivat muuttaneet harmaaksi. Hän kulki kirjavan kukkamaan ohi ja hän sai kumartua syvään päästäkseen sisään tuvan matalasta ovesta.

Sisällä vallitsi hämärä. Liedessä ei ollut tulta, ja huone oli kylmä. Nokinen pata riippui koukussaan lieden yläpuolella. Huone oli köyhästi sisustettu, ja poissa oli sieltä järjestys ja hauskuus. Nojatuolissa, matalan ikkunan ääressä istui nainen kädet helmassa. Hän ei tehnyt työtä. Hän vain istui siinä katsellen ulos ikkunasta.

Ukon astuessa sisään käänsi nainen katseensa oveen päin.

»Kuka sinä olet», kysyi hän nousematta tuoliltaan.

»Yksinäinen ja vanha mies», kuului vastaus.

Erakko meni peremmälle ja istuutui ikkunan viereen vastapäätä naista.
Ikkunasta voi nähdä koko laakson. Nainen tarkasteli häntä pitkään.

»Oletko vanhus tuolta vuorelta?» hän kysyi.

Erakko nyökkäsi. »Sinun ajatuksesi on kutsunut minut», virkkoi hän.
»Sinulla on surua.»

»Niin» vastasi nainen raskaasti, »minulla on surua. Poikani on kuollut.»

Hän ei näyttänyt ihmettelevän sitä, että erakko oli tullut, eikä sitäkään, että tämä tunsi hänen surunsa. Hän käänsi katseensa pois erakosta ja tuijotti uudestaan ulos ikkunasta. Mutta hän ei näyttänyt huomaavan mitään siitä väriloistosta, joka levisi hänen edessään. Laskeutuva aurinko pani juuri tällä hetkellä kaikki puunrungot hehkumaan ruskeanpunaisina ja kullankeltaisina.

Erakko tarkasteli hänen kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin kivettyneet.
Suun piirteet olivat kovat ja huulet kuivat; iho oli harmaanvalkea.
Hänen äänensä oli soinnuton.

»Meri otti hänet» sanoi hän. »Heitä oli kuusi. Vene kaatui. He hukkuivat kaikki. Isä ja kaksi poikaa eräästä tämän kylän talosta. Kaksi merenrannalla olevasta. Ja minun poikani.»

Tuntui, kuin hänen olisi ollut vaikea puhua. Lauseet olivat lyhyitä, ja hän melkein työnsi ne esiin. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

»Hän oli minun ainoani. Minulla ei koskaan ole ollut muita lapsia. Hän oli alituisesti poissa. Ei välittänyt vanhasta äidistään. Minä olin täällä yksin ja ajattelin häntä yöt ja päivät. Toivoin, että hän palaisi kerran… ja tulisi… toisenlaiseksi.» — Nyt hän kuiskasi. — »Tuolla kylässä on tyttö, jolla on lapsi. Poikani teki hänet onnettomaksi ja antoi hänen istua siellä lapsineen ja saada osakseen koko kylän ylenkatseen. Hän oli kurja mies, sanovat ihmiset, ja se on totta, Jumala armahtakoon minua. Sanotaan, että kuninkaan miehet etsivät häntä miesmurhan takia. Ja ehkä sekin oli totta. En tiedä, mutta minä en saa rauhaa hänen tähtensä.»

Hän alkoi heiluttaa ruumistaan edestakaisin, ja hänen äänensä tuli valittavaksi, kun hän jatkoi:

»Hän ei koskaan käynyt messussa. Ei ole sitä pappia, jolle hän olisi ripittäytynyt. Luuletko, että hän edes teki ristinmerkin Rouvamme kuvan edessä, kulkiessaan sen ohi? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jumalaton mies hän oli.» — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntänsä. — »Kun hän suuttui ja vihastui, mikä usein oli hänen tapansa, kutsui hän sitä… perkelettä.»

Hän katsoi arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että pelkkä pimeyden ruhtinaan nimen mainitseminenkin voisi tuoda tämän hänen vierelleen. Sitten alkoi hän puhua uudestaan samaan kuiskaavaan tapaansa:

»Sellainen hän oli. Hänellä… pahalla… on monta nimeä. Poikani käytti niitä kaikkia. Ja nyt hän on kuollut. Ilman katumusta ja parannusta, ilman rippiä. Saamatta aikaa mihinkään. Jos Jumala olisi pannut hänet tautivuoteelle, tai jos hän olisi saanut istua pimeässä huoneessa toisten kanssa ja kärsiä tekojensa rangaistuksen, niin sen minä ymmärtäisin. Mutta nyt! Ei aikaa mihinkään!»

Tuskissaan puristi hän kätensä yhteen, niin että rystyset tulivat valkoisiksi.

»Olen rukoillut hänen puolestaan yöt ja päivät», valitti hän. »Olen myynyt, mitä olen omistanut, mistä voin saada rahoja, ja uhrannut ne Jumalan Äidille. Sain eräältä kuljeskelevalta munkilta pyhimyksenkuvan ja ompelin sen hänen vaatteisiinsa. Saatuani tietää, että hän oli kuollut, otin viimeisen lahjani ja menin papin luo saadakseni hänelle sielumessun. Pappi otti lahjan. Mutta minä näin, ettei hän uskonut messun voivan auttaa poikaani. Eikä se autakaan. Perkele ottaa omansa.»

Taas hän katsoi arasti ympärilleen. Mutta hän toisti kuitenkin, ikäänkuin uhmaten:

»Perkele ottaa omansa.»

Erakko oli kuunnellut sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Nyt hän virkkoi:

»Jos hän olisi tullut takaisin, kuinka sinä olisit ottanut hänet vastaan?»

»Minkätähden kysyt niin?» kuului vastaus. »Hänhän on kuollut.»

»Mutta jos hän olisi tullut takaisin», uudisti vanhus. »Olisitko antanut anteeksi?»

Nainen katsoi häneen ihmetellen ja harmissaan.

»Sinä et tiedä paljoa, kun kysyt sitä», hän sanoi viimein.
»Luonnollisesti minä olisin. Minähän olen hänen äitinsä.»

»Ja Jumala on ihmisten Isä, myöskin hänen» sanoi erakko.

Nainen katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, mutta ei vastannut.

»Minkätähden luulet Jumalan olevan vähemmän armeliaan, kuin sinä olet?» hän kysyi. »Sinä antaisit anteeksi. Minkätähden ei hän sitä tekisi?»

Tuli hiljaisuus.

»Niin», sanoi nainen vihdoin hitaasti, »ehkä, jos hän olisi katunut ja tehnyt parannuksen. Mutta nyt on liian myöhäistä. Hän on kuollut.»

»Jumala ei ole toinen kuoleman tämänpuoleisessa maailmassa ja toinen tuonpuoleisessa», sanoi erakko. »Jumala on yksi ja sama.»

»Sinä tarkoitat… » nainen virkkoi viivytellen ja epävarmana, »sinä luulet, että Jumala voi antaa anteeksi… tuolla… toisella puolen?»

Erakko nyökäytti äänettömänä.

Hiljaisuus ja rauha tuli huoneeseen. Nainen istui edelleen kädet helmassa. Mutta hän katsoi hellittämättä mieheen.

»Me ihmiset emme ymmärrä kuolemaa», sanoi erakko. »Me luulemme sen muuttavan yhdellä kertaa kaiken. Sitä se ei tee. Se on ainoastaan askel eteenpäin tiellämme. Poikasi ei ole huonompi, senvuoksi että hän on kuollut, mutta ei myöskään parempi. Hän elää ainoastaan toisissa olosuhteissa. Ja Jumala on sama.»

Hän pysähtyi ja antoi sanojensa ikäänkuin upota naisen sieluun, ennenkuin jatkoi:

»Kun ihminen kuolee, ajatellaan vain sitä, minkälaisena hänet nähtiin viimeisinä aikoina. Mutta se ei ehkä ollutkaan hänen oikea minänsä. Ehkä se, mitä tapahtui hänelle hänen elämänsä loppuaikana, ja ihmiset, joitten parissa hän eli, tekivät, että hän näytti paremmalta tai huonommalta kuin hän todellisuudessa oli. Siellä, kuoleman toisella puolen, tulee hänen oikea ja kokonainen minänsä esiin, myöskin se, mitä muut eivät nähneet ja mistä hän tuskin itsekään tiesi. Siellä paljastuu koko totuus. Se voi olla synkempi, kuin miksi me, jotka näimme hänet, sitä luulimme, mutta se voi myöskin olla valoisampi.»

»Kun hän oli pieni», mumisi nainen, »kun kannoin häntä käsivarsillani… ja sitten… hyvä lapsi hän oli.»

Hän alkoi kertoa. Piirre toisensa perästä tuli esille. Kuvan toisensa perästä hän piirsi. Pojan aivan pienenä, suurempana, nuorukaisena sekä varhaisina miehuusvuosina. Kaiken kauniin ja lapsellisesti viattoman, kaiken reippaan ja nuorekkaan, hänen rakkautensa eläimiin ja hänen työkuntoisuutensa, mitä hän oli sanonut ja tehnyt silloin ja silloin, ollessaan hyvällä tuulella, kaikki oli hän kätkenyt muistiin. Ja nyt se tuli esiin muistojen aarreaitasta. Jännittyneisyys ja kovuus hävisi hänen kasvonpiirteistään. Hän liikutti käsiään innostuessaan. Ääni oli matala, mutta se vaihteli muistojen mukaan. Kerran hän pyyhki pois kyynelen kätensä selkäpuolella.

Vihdoin hän vaikeni, mutta näkyi, että hän eli vielä siinä, mitä oli kertonut.

»Ja kaiken tämän», sanoi erakko, »tiedät vain sinä. Ihmiset eivät tiedä ja tuomitsevat siksi. Mutta koska sinä tiedät, rakastat sinä häntä. Jumala tietää sen myöskin. Hän tietää enemmän kuin sinä; mitä et edes sinä nähnyt, näkee Hän, sen, mikä vain jäi toivomukseksi, aavistukseksi ja kaipuuksi. Ja kaikki se tulee esiin nyt toisella puolen. Siellä ei tule kysymykseen puolinainen totuus, jonka me täällä näemme ja johon tyydymme.»

»Kaikki se tulee esiin… » toisti nainen. »Eikö häntä sitten olekaan iankaikkiseksi heitetty pois Ikuisen kasvojen edestä? Eikö?»

Hän odotti vastausta henkeään pidättäen.

»Jumala on Isä enemmän, kuin sinä olet äiti», kuului vastaus.

Hän istui kauan hiljaa. Hänen huulensa toistivat koneellisesti sanaa »enemmän».

Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin totuttuihin käsitteihin, perkeleeseen, helvettiin ja iankaikkiseen vaivaan. Hän siveli otsaansa, ikäänkuin tahtoen ajaa pois ne ajatukset, mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi kysyä:

»Mutta mitä sinä sitten uskot? Ikuinen tuli… ja pimeyden ruhtinas?
Eikö hänellä ole valtaa?»

»Minä uskon, ettei häntä ole», vastasi erakko hiljaa. »Ja jos hän olisikin, en pelkäisi häntä. Sillä Jumala on.»

»Ja vaiva?» Hänen katseensa vaipui erakon katseeseen. Siinä oli vielä ahdistusta.

»Meidän täytyy luopua siitä, mikä on pahaa» sanoi erakko lempeästi. »Se tuottaa usein tuskaa jo täällä. Eikä tule olemaan toisin kuoleman toisellakaan puolen. Sinä itse sanoit äsken, että ymmärtäisit, jos hän olisi saanut kärsiä. Me saamme niittää, mitä olemme kylväneet, se on laki, Jumalan hyvä laki ihmislapsilleen. Mutta sitten kärsiessämme tuskaa me opimme. Vapautuneina pahasta, mikä piti meitä alhaalla, kasvaa se hyvä, minkä olemme saaneet Jumalalta itseltään. Viimein jää vain se yksin jäljelle. Siitä tulee meidän ainoa ja oikea minämme.»

Hänen sielunsa oli juonut erakon sanat. Nyt hän huokasi hartaasti, risti hiljaa kätensä ja taivutti päänsä. Hänen äänensä värisi syvää onnea.

»Minä uskon sinua», sanoi hän. »Minä uskon sinua! Ja nyt saan minä uudestaan rukoilla hänen puolestaan. Minä olen rukoileva joka päivä ja joka yö.»