VII.
Nousevan auringon punatessa itäisiä vuortenhuippuja pojat kohosivat havuvuoteiltaan. Aamu oli niin häikäisevän kaunis kuin vain peräpohjolan kevätaamu voi olla. Seudulla vallitsi syvä hiljaisuus. Ei niin risahdusta kuulunut mistään. Ja auringon ensi säteitten käydessä huurteisiin puihin loisti koko salo kuin satujen liima.
— Onpa veliseni tämä toista kuin istua ristikkojen takana! virkkoi iloisesti Erkki.
— No totta tosiaan! Toista on tämä! vastasi Paavo. — Mutta kuules mikä tuolla raksuttaa…
Pojat jäivät tarkasti kuuntelemaan raksutusta, joka juuri katkasi erämaan suuren hiljaisuuden. Ääni kuului yhä selvemmin, kiihtyi ja päättyi pitkään suhinaan.
— Metsohan siellä soi! kuiskasi Erkki. — Vuotahan, kun minä käyn sen kumauttamassa.
Paavo nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja otti samalla Lukkia kiinni kaulanauhasta, jottei se pääsisi peloittamaan soivaa lintua.
Erkki katosi metsään. Suhinan kuuluessa hän aina hyppäsi neljä viisi askelta, jääden raksutuksen ja narskuttelun aikana seisomaan kuin kivettynyt. Niin hän sinne hävisi huurteisten puitten sekaan.
Paavo istui hiljaa odotellen miten kävisi, ja Lukki korviaan höristellen vihelsi nenäänsä, tuon tuostakin koettaen riistäytyä irti, rientääkseen linnunpyytäjän avuksi.
Jo pamahti salo. Raksutus taukosi. Kuului oksien ropinaa ja lopuksi heikko humahdus, linnun pudotessa hangelle. Valtavana jylinänä kiiri kaiku vuoresta vuoreen, kautta tyynen ilman.
Pian tuli näkyviin metsämies saaliineen. Komea metso paistettiin vartaassa, tulen loisteen äärellä. Siitäpä tuli oiva ateria! Eikä liioin Lukki ollut pahoillaan saadessaan luut rouskuteltavakseen.
* * * * *
Ennen lähtöään eteenpäin pojat päättivät käväistä Nuorusen, koko Kuusamon korkeimman tunturin laella, katsomassa sieltä maailman avaruutta ja siellä myös mahdollisesti päättääkseen suunnan, mihin kulkunsa ohjaisivat.
He hiihtivät ylöspäin metsänrajaan saakka, jättivät siihen suksensa ja nousivat kävellen autiota paljakkoa pitkin tunturin huipulle. Sieltäpä avautui eteen valtava näky! Tuhansin kimmellyksin välkehti ympärillä huurteinen erämaa, etelässä kohousi ilmaan Ukonvaaran tunturimöhkäle, lounaassa taivaanrannalla Iivaaran mahtava kero, jalkain alla väikehti Tavajärven valkea lakeus, idässä aivan äärellä halkoi saloa Suomen rajan autio ura, kadoten kiemurtelevana juovana etelään ja pohjoiseen, koillisessa hallitsivat näköpiiriä Kivakkatunturin ja Päinuorusen mahtavat tunturijättiläiset valtakunnan rajan takana, Pääjärven valkean ulapan vartioina.
— Hei, veliseni! Oletko ennen tällaista nähnyt? huusi Erkki riemastuneena.
Paavo ei vastannut mitään. Hän oli aivan mykistynyt suurenmoisesta näystä.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Paavo vihdoin virkkoi:
— No minnekäs päin tässä avarassa maailmassa me nyt kulkumme ohjaamme?
— Päätähän sinä, vanhemmaksesi. Minulle se on sama, mennään minne tahansa, kunhan ei vaan länteen.
— No ohjataan sitten kaakkoa kohti. Siellä on suurimmat salot. Eiköhän sieltä, rajan tältä tai tuolta puolen, jostakin löytyne meille mieluisaa erämaan kätköä, minne eivät asiattomat kulkijat osaa.
Se tulikin päätökseksi. Pojat laskeutuivat entisiä jälkiään metsän rajaan, nousivat siinä suksilleen, lipuivat varovasti rinnettä alas ja lähtivät sitten hiihtämään kaakkoisia erämaita kohti.
Parin päivän päästä he saapuivat niin jylhään seutuun, etteivät koskaan olleet moista nähneet, niin paljon kuin he saloja jo kiertäneet olivatkin. Siinä oli puu puun vieressä, ikivanhoja pilvenpiirtäjähonkia taivaalle törröttämässä ja kaatuneita keloja maassa ristiin rastiin, niin että oli oikein vaikeata raivautua lävitse. Vihdoin he pääsivät kuitenkin taas aukeammalle paikalle, huomaten samassa joutuneensa pikkuisen erämaanjärven rantaan.
Siihen he tekivät tulen ja aterioituaan ryhtyivät seutua tarkastelemaan.
— Kuulehan! Tämä paikka olisi minun mieleiseni! virkkoi Paavo.
— Niin minunkin! yhtyi Erkki.
— Eiköhän jäädäkin sitten tähän?
— Jäädään vain! Jos myöhemmin vieläkin parempi paikka löydetään, niin mikäs meitä estää muuttamasta.
Pojat etsivät tasaisen kohdan, suojaisessa notkelmassa, kalliorinteen alla, raivasivat lumen pois ja ryhtyivät heti rakentamaan siihen tilapäistä erämiehen majaa, n.s. "kämppää", ensi asunnokseen. Heillä ei ollut kuin yksi kirves, joten työ kävi hitaasti, mutta kun he muutaman päivän uutterasti ahersivat, saivat he valmiiksi kolmiseinäisen majan. Seinänraot he tarkkaan tiivistivät sammalilla ja päälle rakensivat kuusenhavuista paksun katon. Kallionpuoleinen sivu, neljännen seinän paikka, jätettiin avoimeksi, ja sen edessä poltettiin öisin rakovalkeata, joka valoi kämppään tasaista lämmintään, niin että siellä kylmemmälläkin säällä hyvin tarkeni. Mitään pahempia pakkasiahan tosin ei näin huhtikuun puolivälissä enää ollutkaan.
Eväät olivat jo aikoja sitten loppuneet, mutta hätää ei pojilla kuitenkaan ollut. Lähellä oli metsojen soimapaikka korkealla kankaalla. Sieltä he aina öisin kävivät lintuja kumahuttelemassa, saaden niitä enemmänkin kuin mitä päivässä jaksoivat syödä, joten kämpän viereen rakennettuun riistalavaan kertyi vielä varastoakin kosolti. Hengissä he sillä ravinnolla hyvin pysyivät, vaikka ei se kehutun vaihtelevaa ollutkaan.
Mutta kun kevät läheni ja rannat alkoivat sulaa, parani heidän elonsa paljon. Kiskomistaan pitkistä päreistä he koivunvitsaksien avulla nitoivat pari katiskaa, jotka he jäältä käsin kiinnittivät pohjaan, hakattuaan kirveellä tarpeelliset avannot niitä varten. Kun sitten kalan kutuaika alkoi, ammensivat he niistä päivittäin, petäjänjuurista punotun haavinsa avulla, särkeä, ahventa ja haukea, suolaten niitä suuriin tuokkosiin. Vahinko vain, että suolavarat kävivät niin niukoiksi. Olihan Antti kylläkin varustanut laukkuun tätä metsäeläjän välttämättömintä tarveainetta puolisen leiviskää matkaan, mutta säästellen sitä piti kuitenkin käyttää, kun ei ollut vähintäkään tietoa, milloin uutta onnistuisi saamaan.
Kun jäät sulivat, koversivat he hongan kelosta ruuhen, meloen sillä pitkin ihanata erämaanjärveänsä, joka noin virstaa pitkänä, ehkä sataviisikymmentä syltä leveänä päilyi vuorten ja harjujen välisessä syvänteessä, synkän metsän sisässä. Sitä järveä oli melkein mahdoton huomatakaan salolta käsin, ennenkuin oli joutunut aivan rantaäyräälle.
Eipä taitanut tämän järven rannalle moni ihminen vuosisadassa eksyäkään. Niin kerrassaan koskemattomalta näyttivät kaikki sen ympäristöt ja koko sen luonto.
Pojat tunsivat itsensä hyvin turvallisiksi ja onnellisiksi nykyisessä elämässään. Öisin ja aamuisin he metsiä kävivät, päivisin kalakatiskoillaan pelailivat, laulellen järveä meloivat ja iltaisin kämpässään tarinoita kertoilivat.
— Tämäpä vasta on elämää! En vaihtaisi tätä mihinkään autuuteen maailmassa! myhäili Paavo tyytyväisenä muutamanakin iltana, kun yö jo läheni ja honkainen rakovalkea hiljaa räiskyen paloi kämpän edustalla.
— En liioin minä! yhtyi Erkki. — Tällaista olen aina ikävöinyt. Suininkijärven talossakin ollessamme, vaikka siellä olikin niin hyvä olla…
* * * * *
Lempeä kevätyö peitti pehmeään hämäräänsä maan. Kaukana maailman humusta nukkuivat erämaan turvallisessa kätkössä onnellisina ja vapaina erämaan pojat.
VIII.
Juhannus oli ovella. Koko luonto aivan säteili nuorekasta ihanuuttaan. Raikas kevään henki tuntui vielä ilmassa, vaikkakin se päivä päivältä heikkeni, auringon valaessa huumaavaa kesän henkeä ja päivä päivältä yhä kuumempana kohotessa koillisesta järven takaa, lakkapäisten petäjäin latvoista.
Oli tyyni ja rauhallinen aamu. Ei niin viriä järven pinnalla. Syvä rauha vallitsi koko erämaassa.
Pojat olivat juuri nousseet. He laskeutuivat rantaan ja lähtivät ruuhellaan hiljaa meloen uittamaan uutta katiskaansa pitkin ruohikon rintaa, pientä lahdeketta kohti, jonka he edellisenä päivänä olivat mainioksi katiskapaikaksi katsoneet. He saapuivat kohdalle ja alkoivat siinä pohjasta työnnellen tunkeutua ruohikon lävitse rantaan, kiinnittääkseen sinne pyydyksensä johdeaidan.
Tultuaan jo rantapiihin he huomasivat, että siitä jatkuikin suurten, tiheäin puiden välitse aivan kapea salmeke, tai puron suun tapainen, suoraan metsään. Sitä oli mahdoton huomata kauempaa järveltä. Tuskin sylen päästä rannastakaan sitä vielä aavisti, niin kokonaan se oli puitten ja ruohikon peitossa.
— Taidettiinkin joutua puron suuhun? virkkoi Paavo.
— Niinpä näyttää. Mutta mitenkäs minusta tuntuu siltä, kuin se levenisi metsään päin? jatkoi Erkki, kurkistettuaan aukosta puitten alitse.
— Niinpä tosiaankin! Katsotaanhan pääseekö siitä pitemmällekin?
Jospa sieltä vielä hyvänkin kutupaikan löytäisimme!
Pojat ruuhineen työntyivät aukosta sisään. Vettä oli sen verran, että siitä pienellä venheelläkin olisi saattanut kulkea. Kas! Väylä leveni tosiaankin vähitellen, ja noin parinkymmenen sylen päästä avautui eteen pieni, pyöreähkö lampi, tuskin kolmeakymmentä syltä laidasta laitaan.
Sen rannat kasvoivat tuuheata metsää, paitsi läntisin pohjukka, jossa pojat hämmästyksekseen huomasivat aivan kuin vanhan viljelysmaan tapaisen pienehkön aukeaman. Siinä he nousivat maihin.
— Mutta mitäs tämä on? ihmetteli Erkki. — Eikös tuossa näy ojansijasiakin?
— Niinpä tosiaankin! Ja tuossa selviä kiviraivauksia! Peltohan tässä on ollut! Ja ehkäpä asumuskin joskus maailmassa?
Kierreltyään pellon seutuja pojat löysivät polun, joka tosin jo kasvoi vesakkoa. Mentyään sitä myöten parikymmentä askelta he pysähtyivät vielä suuremman hämmästyksen vallassa.
Tiuhasta metsästä kuumotti jotakin tummaa, jonka he heti huomasivat rakennukseksi. Lähemmäksi astuessaan he näkivät edessään vankoista hirsistä kyhätyn pirtin luukkuakkunoineen ja mataline ovineen. Katto oli hiukan luhistunut, sille kaatuneen hongan painosta, mutta muuten näytti rakennus ainakin päältäpäin olevan kunnossa.
— Onpas se oikean piilopaikan löytänyt, joka tänne on asumuksensa tehnyt! virkkoi Paavo.
— Mikähän eläjä lie ollutkaan? tuumi Erkki. — Pellon ja polun vesakosta päättäen on tämä tuskin pariakymmentä vuotta vielä asumatta ollut.
— Siltä se näyttää.
— Kurkistetaanpas sisälle.
Pojat raottivat ovea. Naristen se aukeni turvonneilla puusaranoillaan. He astuivat sisään, mutta perääntyivät samassa kauhistuen ovelle päin. Avoimesta ikkunaluukusta sisäänvirtaavassa valossa he näkivät lattialla lähellä toista seinustaa ihmisen pääkallon sekä penkillä sen kohdalla ryysykasan, siitä esiinpistävine ihmisluineen.
Säikähtyneinä he palasivat jälleen pihalle, istahtaen nurmikolle tuumimaan.
Mikähän eläjä siinäkin lie ollut, aikansa ahertanut ja yksinäisyyteensä kuollut? Vai olisiko murhattu? Ei! Mahdotonta ajatella näillä mailla! Elämän illan saapuessa on ukko varmaan rauhallisena kallistunut vuoteelleen ja siihen ikuiseen uneensa nukkunut, yksinäisenä ja unhotettuna, sitten aikaa myöten lahonnut, ja kallokin oli romahtanut lattialle. Niin se on käynyt, päättelivät pojat.
— Mitäs nyt teemme? kysyi Erkki. — Pirtti olisi meille tarpeen ja asunnoksi sopiva, mutta kun siellä on niin kamalata sisällä. Eihän sinne hirviä enää mennäkään, vielä vähemmin asumaan asettua.
— Niinkö tuumit? virkkoi Paavo ja hetken aprikoituaan jatkoi:
— Eiköhän tässä kuitenkin ole selvintä toimittaa kuolleelle kunniallinen hautaus, raivata pirtti kuntoon ja ottaa vastaan se perintönä edesmenneeltä saman salon eläjältä?
Kaamealta tuntui kyllä tähän toimenpiteeseen ryhtyminen, mutta olivathan pojat monasti elämässään jo saaneet karaistua mitä kovimpia mielenliikutuksia kestämään ja omia tunteitaan voittamaan. Niinpä he nytkin pian saivat mielensä tasapainon takaisin ja astuivat rohkeasti pirttiin.
Vainajan viimeiset jäännökset he käärivät makuulavalta saamaansa hurstivaippaan, kaivoivat läheiseen hongikkoniemeen haudan ja laskivat ukon sinne rauhassa viimeistä lepoaan nauttimaan. Peitettyään haudan ja vieritettyään kiven sen merkiksi he vielä pitkän aikaa seisoivat hatuttomin päin vakavina sen äärellä, lukien hiljaa Isämeidän ja Herran siunauksen sekä laulaen pari varhaisimmassa lapsuudessaan oppimaansa virttä.
* * * * *
Sen jälkeen he palasivat pirtille takaisin, tehden samalla pari uutta löytöä. Pirtti oli tähän saakka niin kokonaan kiinnittänyt heidän huomionsa, etteivät he lainkaan olleet nähneet aittaa läheisellä louhikkorinteellä ja pikku saunaa syrjäisessä rantalepikossa.
— Onpas tämä nyt oikein Jumalan lahja meille erämaan eläjille. Puhumattakaan hyvästä pirtistä saimme vielä valmiin saunan ja aitankin! virkkoi Paavo.
— Kiitos Hänelle tästä odottamattomasta hyvyydestä! jatkoi Erkki ilosta väräjävällä äänellä.
* * * * *
Melottuaan sitten kämpälleen — sinne ei ollutkaan kuin satakunta syltä — he sieltä maitse kantoivat pirtille kaiken omaisuutensa.
Sitten vasta he ryhtyivät tulevaa kotiaan tarkemmin tutkimaan. Ovenpuoleisessa nurkassa oli taitavasti ladottu savupirtin uuni, pitkin seiniä kiersivät halkaistuista hirsistä kyhätyt penkit, ja peräseinällä sijaitsi ristikkojalkainen pöytä. Kaapintapaisesta nurkkakomerosta he löysivät padan, teekeittiön ynnä muut tarpeelliset keitinkompeet sekä joukon ruoka-astioita. Löytyipä sieltä isohko peltirasiallinen sokeriakin sekä avaamaton naulan paketti teelehtiä tinapaperikääreessään. Nämä näyttivät vielä hyvinsäilyneiltä, kun taas kaikki muu, mitä hyvää siellä lie ollutkin, oli kerrassaan mädäntynyttä ja homehtunutta.
Peränurkassa, kaapin vastakkaisella sivulla, he näkivät komean jumalankuvahyllyn, sekä pitkin seiniä runsaasti jumalain ja pyhimysten kuvia outokielisine allekirjoituksineen. Pöydällä oli useitten pienempien kirjojen joukossa paksu nahkakantinen, jonka he kuvista päättäen arvasivat raamatuksi, vaikk'eivät sen tekstistä tunteneet kirjaintakaan.
— Tämän näköiseksi minä arvelen ryssäin raamattua, virkkoi Erkki.
— Sehän se kai onkin.
— Täällä on siis asunut ryssä.
— Siltä näyttää.
— Ja hurskas mies.
— Enemmän kuin hurskas, kaikesta päättäen. Minä luulen, että se on ollut oikea erakko, tai munkki, miksikä niitä sanotaankaan, tuumi Paavo.
— Jaa! Erakko. Niinpä on saattanut ollakin. Kas kun ei heti mieleeni juolahtanut. Niitä kuuluu näillä tämän pitäjän saloilla aikoinaan elelleen paljonkin, ja hurskaita ja hyviä miehiä olivatkin olleet, kuulin kerran ukko Korhosen kirkolla kertovan, kun hän puheli rovastin kanssa, sattuessani siinä vieressä seisomaan. Niin hän sanoi. Muuta en heistä tiedä. Oletkos sinä koskaan kuullut niistä puhuttavan?
— Olenhan minä. Tavajärvellä kuuluu elävän vieläkin yksi niistä, kertoi Rajalan mies viime kesänä Kärppävaarassa käydessään.
— Vai Tavajärvellä, jonka sivuitse keväällä hiihdimme.
— Niin.
— Ukko Korhosen puheesta jäi minulle mieleen, että nämä erakot olivat joitakin lahkolaisia, "vanhauskolaisia", kuten hän sanoi, jotka olivat Venäjän hallituksen ja pappien vainoa paeten etsineet turvapaikkoja suomenpuoleisissa erämaissa, siellä yksinäisyydessä ja rauhassa omaa jumalataan palvellakseen. [Yhden tällaisen erakon tapasi vielä elossa tämän kertomuksen kirjoittajakin v. 1909 Kuusamon Tavajärvellä käydessään.]
— Kyllä varmaan on tämänkin pirtin asukas ollut juuri sellainen hurskas mies. Ja tämän sopukan kätköstä ei häntä mikään vainooja voinut löytää. Se ainakin on varma asia se!
— Kunnia miehelle ja rauha hänen tomulleen! lopetti Erkki, niinkuin oli kuullut vanhempien miesten tällaisessa tapauksessa sanovan. — Kiitos vielä hänelle siitä, mitä hän nyt perinnöksi meille jälkeentuleville "erakoille" on jättänyt. — Mutta annetaankos me kuvien olla seinällä?
— Annetaan olla vain, ukon muistoina! Eihän ne meitä pahenna, vaikk'emme samaa uskoa olekaan.
— Niinpä minunkin mielestäni.
— Kirjat sen sijaan voimme viedä aittaan, niillähän emme mitään tee, mutta voihan niistäkin ehkä joskus maailmassa jollekin hyötyä olla. Ja ovathan ne joka tapauksessa Jumalan sanaa.
Hetkisen vielä pirttiä katseltuaan pojat lähtivätkin kirjat kainalossa aittaan, samalla tarkastaakseen mitä sieltä löytyisi. Ensi silmäyksellä he heti huomasivat joukon vaatteita toisella seinustalla sekä niiden alla kuokan ja kirveen, jotka viimemainitut tervetulleella tavalla täydensivät heidän työkaluvarastoaan, aikaisemmin löydetyn lapion lisäksi. Toisella seinustalla taas seisoi jauholaari, puolillaan jauhoja, jotka kuitenkin jo näkyivät olevan kosteudesta pilaantuneet kokonaan käyttökelvottomiksi. Sen sijaan löytyi melkein kokonainen suolasäkki, joskin osittain sulanutta, mutta kuitenkin vielä hyvää tavaraa.
Perinpohjaisen puhdistuksen ja pesun jälkeen saatiin pirtti pian asuttavaan ja kodikkaaseen kuntoon.
Illan tultua pojat sitten sanomattomalla nautinnolla kylpivät saunassaan, ja auringon painuttua metsien taa he vielä pitkän aikaa istuskelivat rauhaisessa pirtissään, porisevan samovaarin äärellä, vieläkin ihmetellen suurta löytöään ja samalla sitä Jumalan käden ihmeellistä johdatusta, joka siinäkin ilmeni.
Erämaan pojillakin oli nyt koti.
IX.
Suuri oli poikain innostus, heidän nyt hyöriessään uusilla kotitanterillaan Erakkojärven rannalla — sen nimen he erakkovainajan muistoksi olivat järvelle antaneet. Ensi töikseen he korjasivat pirtin päällyskaton, kattaen sen kokonaan tuoreilla tuohilla tiiviiksi ja vedenpitäväksi. Polut rantaan ja saunaan he raivasivat puhtaiksi sekä perkasivat kaivon, jonka reunamat vuosien vieriessä olivat monesta kohden sortuneet. Niin he ahersivat päivät päästään, tuntien suurta tyydytystä ja iloa nähdessään kaiken vähitellen tulevan oivaan kuntoon.
Muuten oli asiat hyvin, mutta leivän puute rupesi vähitellen käymään sietämättömäksi. Yksipuolinen liha- ja kalaravinto alkoi tympäistä, vieläpä heikontaakin heitä.
— Kuulehan, Erkki! Tämä ei enää vetele, tämä leivättömyys. Kyllä nyt on lähdettävä jauhon ostolle kyliin. Ja sitä paitsi ovat ampumatarpeemmekin jo vähissä.
— Niinpä kyllä! Hyväpä kylään olisi päästä, mutta mistäs sen löydät? Kuusamonpuoleisiin ei meillä ole asiaa. Voisivat vielä hyvinkin napata kiinni. Vienan kyliin taas emme osaa.
— Eiköhän sieltä sentään jostakin kylää löytyisi, rajan takaa, jos hakemaan ruvettaisiin. Kuusamon kyliin me emme kylläkään lähde. Se on itsestään selvää, se.
— No jospa pitkän harhailemisen jälkeen Vienasta kylän löytäisimmekin, niin miten osaisimme tänne takaisin? kysäsi Erkki.
— Elähän heittäydy tyhmäksi, poika! Onhan siihen selvä keino. Kun lähdemme itää kohti ja jätämme tämän järven rannat, lyömme kirveellä tiheän pilkoituksen puihin, aina siihen saakka, kunnes tulemme jollekin tielle. Merkitsemme sen paikan tarkkaan ja käytyämme kylässä palaamme jälleen pilkoitusta myöten omille maille.
— Selvä on! Lähdetäänkö heti?
— Lähdetäänpä vain!
Niin he lähtivätkin, ottivat Lukinkin ruuheen, meloivat suoraan järven poikki toiselle rannalle ja kätkivät siellä soutupelinsä pensaikkoon huolellisesti.
Paavo asteli edellä pitäen suunnasta huolta. Erkki tuli perässä iskien kirveellä pilkkoja puihin.
Mahtavia olivat seudut jyrkkine harjanteineen ja jylhine vuorineen, joita ikimetsät peittivät. Siellä täällä läikähti näkyviin jokunen järvi tai lammin silmäke suoaukeaman keskessä, ja joskus katkaisi tietä hiljaa-juokseva tumma erämaanjoki, joka äänetönnä äyräittensä välissä lipuen virtasi tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, yhtä tuntemattomista lähteistään, jostakin Tapiolan takamailta. Ja aina löytyi lähistöltä jokunen hongan kelo joen poikki kaatuneena, tehden sillan erämaan poikien yksinäiselle polulle.
Näin he kulkivat, joutuen yhä lähemmäksi Vienan-Karjalan kaukaisen kansan elelypaikkoja.
— Kummaapa on mielestäni, ettei vaan tietä jo eteen tule, vaikka puolisen päivää olemme astuneet, — ei niin polun pahaistakaan, virkkoi Paavo.
— Ihmettäpä on, ja sitäkin ihmeempää on mielestäni se, ettemme vieläkään ole kulkeneet Suomen rajan poikki.
— Sitäpä juuri olen itsekin kauan jo odotellut, mutta eipäs vain näy! Liian pieniä ovat nuo joetkin valtakunnanrajaksi olleet.
— Mutta minäpä luulenkin nyt arvaavani asian. Raja kulkee meidän järvessämme!
— Niinköhän? Eipä se kylläkään mahdotonta ole. Kun muistan vielä, miten Nuoruselta katsoen raja kulki ja miten me viistoon sitä kohti läksimme, niin tuntuupa minusta mahdottomalta, että raja olisi kaukanakaan meidän pirtistämme. Ja voipa olla juuri niinkuin arvelet.
Jälkeenpäin pojat saivat huomatakin tämän arvelunsa oikeaksi.
* * * * *
Vuoriseutu ja korkeat harjanteet loppuivat pieneen suohon, jonka poikki kahlattuaan matkamiehet saapuivat kauniille kankaalle. Kauan he eivät vielä sitä pitkin olleet astelleetkaan, kun yht'äkkiä metsä katkesi ja eteen ilmestyi tie, tai oikeastaan leveähkö polku. Pojat löivät siinä kohdassa honkaan suuret merkit, pannen muutenkin paikan tarkasti muistiinsa.
— No viimeinkin se tuli vastaan! riemastui Erkki.
— Sitähän minä sanoin, että kyllä täältä jostakin tie löytyy Valkeanmeren tältä puolen, kunhan vain tarpeeksi painellaan auringon nousun maita kohti, jatkoi Paavo.
— Mutta kummaltako suunnalta luulisit kylän pikemmin löytyvän?
— Siinäpä kysymys, johon minussa ei ole miestä vastaamaan. Mutta astellaan nyt vaikka etelää kohti. Jos ei siitä päästä mitään löydy, tullaan takaisin ja ruvetaan hakemaan toisesta päästä. Eihän tällainen tie mitään peikkojen polkua ole. Kyllähän se jossakin ihmisasunnoille päättynee.
Keventynein mielin he nyt riensivät tietä eteenpäin. Vaikka jo olivatkin melkolailla uupuneita, pitivät he hyvää vauhtia yllä. Kannustahan heitä toivo pikaisesta kyläänpääsemisestä. Mutta minkäänlaisia asutuksen merkkejä ei vaan tullut näkyviin, vaikka jo olikin ilta joutumassa ja pitkä taival selän takana. Yhä saloisemmaksi kävi vain seutu. Pojat alkoivat jo ajatella pysähtymistä ja levolle asettautumista muutamalle nurmikkoiselle hietikkorinteelle, kun heidän silmiinsä samassa kävi kuin veden välkähtelyä puitten välistä.
— Eipäs jäädäkään tähän! Tuollahan taitaa olla järvi, ja kenties on siellä kyläkin! virkkoi Paavo.
Kiireesti he riensivät rinnettä alas. Järvi tuli näkyviin, muuan kattokin vilahti samalla rantapetäjiköstä esiin sekä sen takaa suuri nuottatalas ja pari venettäkin.
— Ahah! Jopas viimeinkin tullaan kylään! riemastui Erkki.
— Siltä näyttää! myönsi Paavo.
Mutta tullessaan petäjikköön he huomasivat siinä aution pirtin, jonka näkivät kalasaunaksi.
— Hohhoh! huokasi Paavo. — Me läksimme sittenkin tietä väärään suuntaan ja tulimme näin heidän vakinaiselle kalastelujärvelleen. Tällaisia kalastuspaikkoja täällä Vienan puolella kuuluu olevan useimmilla kylillä. Ja parhaina pyyntiaikoina on näissä vilkas elämä, mutta niiden loputtua täysi hiljaisuus ja elottomuus, kuten nytkin.
— Jäädäänkös tänne yöksi? kysyi hiukan alakuloisena Erkki.
— No sehän on selvä! Minnekäpä sitä tästä enää patikoimaan väsyneinä miehinä?
Tyynenä päilyi erämaan järvi. Hiljaiseksi raukesi kesäinen ilta. Silloin tällöin kuului vain enää kuovin kuihotus kaukaiselta suolta tai sorsaemon äännähtely ruohikosta järven takaa, hänen siellä uitellessaan kuorestapäässeitä poikasiaan maailman ihmeitä katselemassa.
Paavo ja Erkki laskeutuivat rantaan ja heittäytyivät pitkäkseen vihreälle penkereelle, alkaen tarkastella outoa seutua aution järven ympärillä.
— Oikeinpa arvasin. Ei ihmiselämätä mitään, kun ei ole kalastusaika, virkkoi Paavo.
— Siltä näyttää. Tyhjä on kalasauna. Veneetkin jo ihan ovat hiekkaan iskostuneet, ja nuotta ritisee kuivuuttaan talaassa. Ei täällä ole kevätkalastuksen jälkeen ihmisiä nähtävästi käynytkään, jatkoi Erkki.
Hetkisen lepäiltyään pojat pistäytyivät talaassa, huomaten siellä nuotan lisäksi verkkojakin seinällä. He ottivat yhden niistä, kiersivät sen puoliympyrään ruohikkokielekkeen ympäri, polskuttelivat tarpoimilla rannan puolelta kalat siihen ja vetivät hyvän apajan ilta-ateriakseen. Vihdoin he vetäytyivät väsyneinä kalasaunan lavitsoille pitkälleen, peitteenään lämmin kesäillan henkäys.
He eivät vielä kuitenkaan olleet päässeet uneen, kun kuulivat yht'äkkiä Lukin tiukasti haukkuvan lähistöllä.
Pojat hypähtivät ovelle kuuntelemaan…
Sieltä mäenrinteestä se kuului, ja yhä kiivaammaksi tuntui käyvän.
— Mikähän siellä nyt? Lukki ei valetta hauko! Paha, kun sittenkin jätimme pyssyt kotiin!
Asestautuen seipäillä pojat varovasti alkoivat hissutella haukun kuuluntaa kohti. He näkivät jo koirankin. Se ärhenteli kiivaasti tiheän katajapehkon kupeella, kiepsahtaen tuon tuostakin puolelta toiselle.
— Enhän näe otusta mitään! kuiskasi Erkki.
— En minäkään!
— Mahtaisiko olla mäyrän tai ketun pesä?
— Mikähän lie.
Seipäät lyömävalmiina he yhä lähenivät epäilyttävää katajikkoa.
— Eihän täällä ole mitään!
— Mitäs siinä haukut? ärähti Erkki koiralle.
— Elähän! Nyt näen jotakin! varoitti Paavo samassa, kumartuen pensaikkoon.
Siihen jäi hän kyykylleen, saamatta hyvään aikaan sanaa suustaan.
— Kuollut kontio! hän vihdoin huudahti.
Erkkikin lähestyi samassa näkyä ihmettelemään…
Siinä nukkui pieni karhunpoika sammalvuoteella tiheässä suojapaikassaan. Rinnasta törrötti katkennut keihääntynkä, ja kyljessä näkyi puoliksi arpeutunut ampumahaava.
— Kukahan tuonkin lie jättänyt kitumaan? Sääliksi käy otsoparkaa! virkkoi Erkki. — Olisi edes kaatunut urheassa taistelussa ja saanut kunnialliset peijaat!
— Huonoja miehiä on siinä leikissä ollut! Tuommoista jälkeä ei meiltä koskaan ole jäänyt, eikä jää!
— Siinäpä on mieheltä päässyt otsopahanen karkuun!
— Tai on ehkä mies pökertynyt otsopojan kämmenen iskusta!
Näin puhellen pojat kiskoivat karhun näkyviin. Se oli kaikesta päättäen aivan äskettäin kuollut, kun ei vielä pahentumisen merkkiäkään saattanut havaita.
Mesikämmen vietiin rantaan, nylettiin, ja nahka lyötiin kalasaunan seinälle kuivamaan.
Pidettiinpä vielä pienet peijaatkin. Eihän sitä metsänkuninkaan kuolemata koskaan sovi juhlimatta jättää. Laukusta kaivettiin jälleen teet, sokerit ja pieni vesipannu — sekin erakon perintöä — kiehautettiin tsaijut, ja niin sitten pöydän ääressä istuen vietettiin hetkinen valoisaa kesäyötä, jutellen ja kontiotarinoita kertoillen.
— Niitä kuuluu kontioitakin olevan kahdenlaisia, kuten ihmisiäkin, toiset lujia, sisukkaita, pelottomia ja rautaisia, toiset taas arkoja, hentoluontoisia ja pehmeämielisiä, alkoi Erkki.
— Saattaapa olla. Luulen sentään, että näitä jälkimmäisiä on kontioissa vain jokunen, kun taas ihmisissä suurin osa, jatkoi Paavo.
— Ihmettelenpä muuten, miten mainiosti tähän tämäniltaisen kontion hiljaiseen kuolemaan sopii laulu, jonka Rajalan häissä kelloseppä lauloi, pikku huipperissa ollessaan. Se on mielestäni monessa suhteessa juuri kuin tästä kontiosta tehty.
— Jaa niin. Mitenkäs se olikaan? Laulahan jos muistat.
— Jäihän se mieleeni, kun ukko pitkin yötä aina uudelleen ja uudelleen sen vetäsi arvokkaana ja tärkeänä, niinkuin uuden laulun konsanaan, jota vielä kukaan ei ollut kuullut. Enpä kumminkaan tiedä, muistanenko sitä enää ihan tarkalleen.
Alakuloisella sävelellä, puoliksi hyräillen lauloi nyt Erkki laulun karhunpojasta:
Hämärtyi jo syksyilta, aurinkoinen verkallensa painui harmaan salon taa. Kellastunut syksyn korpi sumuvaippaan loistehensa peittää, luonto nukahtaa. Tuuli iltalaulullaan uinumaan saa kaiken maan.
Niin nyt nukkuu vuoret, metsät, hiiskaust' ei kuulla saata… yksin metsäpolkuaan pieni sairas karhunpoika samoaapi salomaata allapäin ja aatteissaan, tuumii viimein: "Uuvuttaa, parast' on kai istahtaa."
Huokaa siinä kaihoellen: "Miksihän jo loppui kesä? mua alkaa pelottaa, pimenee ja tulee kylmä, missähän lie emon pesä? siell' ois hyvä nukahtaa; sinne kun vain päästä vois, sielt' en koskaan lähtis pois.
Kevääst' asti yksikseni olen saanut maita juosta. Oli kaunis aamuhetki, kun me, veikot, emo, siskot söimme karpaloita suosta; siitä alkoi kurja retki, koira meihin hyökkäs, haukkui — tulta iski, metsä paukkui.
Muut ne kaikki läksi karkuun, minä tunsin kipeätä, siihen paikoilleni jäin, pääsin vaivoin toisten perään, kova oli mulla hätä, rakki riehui edessäin… silloin emo tulla loikki puri rakin niskat poikki.
Lopen väsyneenä viimein pääsin sitten toisten luoksi, piilohon jäin nukkumaan; toiset lähti maailmalle, emonikin poijes juoksi, sanoi kyllä katsomaan viikon päästä tulevansa… hänet varmaan peri ansa.
Nyt oon yksin maailmassa, laitan pienen oman pesän alle sammalmättähän, siellä nukun pitkän talven odotellen tuloo kesän onnellisen, lämpimän, jolloin taas saan juosta noita pohjan kankahia, soita."
Valkeneepi syksyaamu, herää koko luomakunta, idän taivas ruskoansa valaa yli korpimaiden… Karhunpoika vetää unta pehmoisella vuoteellansa, hymysuin ja kyyryllänsä mieluisissa mietteissänsä.
Painuu päivä, painuu toinen, yhä nukkuu karhuparka; niin on uni makeaa, ettei herää siitä koskaan… Kestänyt ei sydän arka pahaa tätä maailmaa. Nyt on sillä rauha syvä, kesä ikuinen ja hyvä!
Pitkän äänettömyyden jälkeen myhähtää viimein Paavo:
— Niinpähän vaan! Onhan se laulu sekin, ja kuulostaapa se toiselta täällä salolla kuin siellä häitten remakassa.
— Niin, onhan se laulu sekin, vaikka siinä kerrotaankin juuri sellaisesta hentomielisestä otsopojasta, joka ei juuri olisi sopinut salojen kuninkaaksi.
— Eipä kylläkään. Mutta muistatko muuten, mitä Ilves-Matti sanoi kellosepälle, hänen jo kuudetta kertaa ryhtyessään tätä mielilauluaan laulamaan?
— En.
— "Se sinun kontiosi ei ollut mikään kontio, se oli — tantti!" niin hän sanoi, ja siitäkös kelloseppä suuttui. — Kun me sitten myöhemmin yöllä istuskeltiin aitan portailla, kysäsi Ilves-Matti meiltä muilta miehiltä: "Olettekos kuulleet laulua oikeasta kontiosta, oikein kuningaskontiosta?" Ja sitten hän harvaksensa veteli tähän tapaan:
Nouse kontio kolosta, metsän mälvi mättähästä!
Nousi kontio kolosta, metsän mälvi mättähästä, ei oo vankka varreltansa, eikä kooltansa komia, mutta on sisulta suuri, vankka mielenmittelyltä, iski miehet mantereesen, tärskähytti tantereesen, kaikki kellisti ketohon, suisti suohon suuta myöten. Tuli kimposi ki'asta, säkenöitsi sieramista, kyinä kyntyset kyhisi, kämmenpäiset käärmehinä, kun hän nousi notkeana, kimposihe, kierähtihe keskestä tulisen tuiskun, kapsahtihe katsomahan kuin ol' kaikki kaadettuina, maahan paiskattu pakanat. Läksi voittaja väkevä kostomiellä korskealla, vaikk' ol' keihäs kylkiluissa, kirves rinnassa kirottu, mäet mäikyi männessänsä, vaarat vaskiset vapisi… Kun hän kerran karjahutti, kävyt kuusesta karisi, petäjistä pyörähteli, kun hän kahta kämmentänsä vavahutti vastatusten, kelohongat keikahteli, korpi kaukoa kajasi. Vielä viikon vimmoissansa samosi sata saloa, kaatoi karjat männessänsä, tuhoi peuroja tuhannen… vaipuu viimein vaaksallensa, laelle lakean vaaran, korven kolkkohon sylihin, kun oi' suonet suohon juossut, veret viitahan valunut. Siihen kuolevi kuningas, vaipuu valtia salojen, voiton tieto tunnossansa.
— Niin lauloi Ilves-Matti, ja olipa siinä kontio toisenmoinen kuin se kellosepän haikea otus. Tämmöinen sen olla pitää! lausui Paavo.
— Niinpä pitääkin! Semmoinen se vasta on oikea kontio! Mutta minä sanon vain, että niitä on kahdenlaisia, niinkuin ihmisiäkin, virkkoi Erkki.
— No, kumpaisiinko luulet tämäniltaisen mesikämmenemme kuuluvan? kysyi Paavo.
— Eiköhän se vain ollut niitä kellosepän kontioita?
— Äläst, poika! Kyllä se oli niitä Ilves-Matin laulamia. Näithän keihääntyngän ja miten se törrötti rinnassa. Sisu sitä otsoa on näin kauan elossa pitänyt. Talvikelillä on taistelu tapahtunut; eihän siihen mies muulloin keihäineen pääse. Ja nyt vasta on pokko henkensä heittänyt!
— Olkoonpa niin. Parempihan on mielesi.
Siihen taukosivat tarinat. Pojat kallistuivat lavitsoilleen, mieli täynnä metsäelämää ja sen hurmausta.
Punaisena kurkisti nouseva aurinko petäjien välistä, leikitellen varjoineen kalasaunan kiiltomustalla seinällä, ja aamun ensimmäiset laulajat jo virittelivät virsiään, ennenkuin pojat viimein saivat unen päästä kiinni.
X.
Seuraavana päivänä pojat palasivat tietä takaisin merkkipaikalleen, jatkaen siitä nyt yhä pohjoiseen päin. Tuskinpa he olivat vielä kymmentä virstaa tätä uutta tiepalasta astelleet, kun eteen avautui pienehkö järvi, jonka takaa näkyi kaunis kylä aurinkoisella rinteellä, siroine karjalaistapaisine taloineen, korkeine päätyineen, tiheine valkokaiteisine akkunariveineen ja kattokoristuksineen. Taustalla kohosi jylhänä taivoa kohti kalmisto ikikuusineen, muodostaen omituisen vastakohdan kyläseudun puuttomalle aukeudelle.
Tie päättyi rantaan. Pojat virittivät merkkitulen, ja kohta näkivätkin jo kylästä veneen soutavan heitä noutamaan. Veneen saapuessa luokse he näkivät siinä soutajana komean pitkäpartaisen vanhuksen valkeassa kauhtanassaan.
— Terveh vierahille!
— Terve sinulle! vastasivat pojat. — Mikäs on tämä kylä?
— Käpäli.
— On kai kylässä kauppamies?
— On niitä kolmekin! A ketäpä te olette?
— Erakkojärveltä ollaan! Ja tultiin tänne jauhojen hakuun.
— Erakkojärveltä! Enpä tunne moista paikkaa, mahtaa loitoss' olla täältä. Samapa se! Vai jauhoa etsitte! Sitä on meillä, veljet! On sitä minullakin myytäväksi asti. Talvella toin Kieretistä. Olen pikku kauppias minäkin, Jehhiimei Rotoni.
— No hyvä juttu! Sittenpä tässä ollaankin oikeaan kylään ja vieläpä oikeaan mieheenkin osuttu!
Saavuttuaan kylän rantaan pojat kipusivat ukon jäljessä rinnettä ylös läheiseen taloon, jossa joukko uteliaita naamoja jo heitä tirkisteli valkokaiteisten akkunaruutujen takaa. Talon kaikki rakennukset, pirtit, navetat, tallit, olivat yhdessä salvoksessa ja saman katon alla, niinkuin pojat kuulopuheista tiesivät Karjalassa tavan olevan. Ukko johti heidät nyt ulko-ovesta hämärään vajantapaiseen, siitä portaita ylös sintshiin [= etehinen] ja vihdoin pirttiin. Heitä vastaan kävi nyt emäntä ja pari nuorta tyttöstä, kaikki kätellen ystävällisesti ja saatellen heti kyselemättä pöytään tsaijun ja kolatshujen [= rinkeli] ääreen. Kotvasen pakistua veljekset alkoivat tehdä ostoksiaan, sijoitellen laukkuihinsa jauhojen lisäksi vielä suolaa, kahvia, sokeria, pari pakettia teetä ynnä muuta, mitä katsoivat tarvitsevansa. Olivatpa nyt hyvään tarpeeseen Suininkijärven isännältä saadut rahat, eikä niistä mennytkään tässä vielä edes neljättä osaa.
Asiansa toimitettuaan pojat aikoivat heti lähteä takaisin, mutta eihän sieltä niin vain päässyt. He eivät tunteneet vielä Vienan-Karjalan erämaankylän vierasvaraisia tapoja.
Heidän täytyi nyt käydä vuoron jälkeen kylän jokaisessa neljässätoista talossa. Heitä syötettiin ja juotettiin. Olipa silloin kalakukkoja, piiraita jos minkälaisia, rinkeleitä ja muuta hyvää pöydät kukkuroillaan jo odottamassa, heidän aina uuteen taloon saapuessaan. Vastapalvelukseksi heidän taas piti kertoa maailman kuulumisia. Eihän heillä niitä tosin paljoakaan ollut tarjottavana, kun he jo monta kuukautta olivat muusta maailmasta erossa olleet, mutta tiesiväthän he viime talven aikuisista suuren maailman tapahtumista sentään kaikenlaista, ja sitä he nyt parhaansa mukaan kertoilivat halukkaille kuulijoille, joille tiedot olivat kaikesta huolimatta mitä tuoreimpia uutisia.
Pojat olivat aivan ihmetyksissään kohtaamastaan ystävällisyydestä.
Heitä ihan liikutti ihmisten sanomaton hyväntahtoisuus.
— Tällaista on oikea erämaan kansa! Tällaista minä rakastan! Kuinka herttaista ja iloista heidän elämänsä täällä. Ja kaikki koko kylässä, kuin veljiä keskenään. Läheiseksi sukulaiseksipa tässä tuntee vieraskin itsensä heti! virkkoi Paavo veljelleen, hiljaa kuiskaten, heidän palattuaan kyläkierrokseltaan ja istuessaan jälleen ukko Rotosen pirtissä höyryävän samovaarin ympärillä.
— Ja katsopas Paavo noita neitojakin, kuinka ne kaikki on reippaita ja kauniita kirkkaissa puvuissaan, punaiset nauhat otsallaan.
— Onhan ne toisen näköisiä kuin meidän suomenpuoleiset kyssäniskat, myönteli Paavokin, silmillään seuraten nuorta kaunotarta, joka parhaillaan kiikutti pöytään kukkurallista suitsinavatia.
Pojat tunsivat olevansa kuin satujen maassa. Niin outoa ja uutta oli kaikki ympärillä. Ja kun he nyt kylällä olivat nähneet esimerkiksi veljesten samoin kuin sisarustenkin keskinäistä hellää suhdetta, sekä miten suurella kunnioituksella lapset kohtelivat vanhempiaan ja vanhemmat toinen toistaan, tunsivat he mielessään katkerata kaihoa, muistaessaan miten kaikki tällainen Suomen puolella jo alkaa olla harvinaista.
— Sanonpa vieläkin, virkkoi Paavo, että saloilla ja erämaissa ihmiset pysyvät ihmisinä, suuressa maailmassa ne menevät pilalle ja muuttuvat — miksikä muuttuvatkaan!
— Yhtä mieltä olen siinä asiassa minä! vahvisti Erkki.
* * * * *
Kun vielä iltasella kylän väki kokoutui avaralle kisakentälle ja siinä alkoi nuorten hilpeä leikki, mihin Paavo ja Erkkikin temmattiin mukaan, oli heidän riemunsa aivan rajaton, vaikkeivät he itse vielä paljoon kyenneetkään karjalaiskisan huimaavassa menossa. Mutta nähdessään, miten kylän pojat yksintanssissa keskenään kilpailivat, ken notkehin, ken voimakkain olisi, tulenleimauksena kyykkyyn pudoten, siinä ponnahdellen kuin teräsjousi, kierähtäen keränä maassa, kimmoten tuulispäänä pystyyn, hekin molemmat saivat voittamattoman halun päästä miehen tavalla pian siihen urheaan voimainmittelyyn. Tarkasti painoivat he näkemänsä temput mieleen vannoen jonkun ajan kuluttua jo lyövänsä laudalta yhden ja toisen notkeakoipisen brihan, vaikkakin parhaimpien rinnalle pääseminen tuntui mahdottomalta ajatellakin.
Loistavin silmin seisoivat neitoset ympärillä, ja innoissaan oli koko kylänväki, huudellen hyväksyvästi aina reippaimmille kisaveikoille. Varsinkin vanhat ukot seurasivat nuorukaisten jokaista liikettä tarkalla asiantuntemuksella, muistellen omia nuoruuden päiviään ja senaikuisia parhaita kisasankareita näissä kylissä.
Ihmeissään seurasivat Paavo ja Erkki tätä menoa.
— Voi jospa kerran osaisi kisata noin kuin nuo parhaat pojat! Ja saisi parikseen vielä tuon tummasilmäisen! Näethän, Paavo, tuon keltaisessa sarafaanissa liehuvan! Se on mielestäni kuin kuninkaan tytär, virkkoi Erkki.
— Kaunis on, myönsi Paavo. — Kaunis, mutta lapsi vielä. Sehän on
Rotosen tytär Iro.
— Rotosen tytär.
— Niin on. Näin hänet siellä sintshissä äsken, ja kuulin isänsä puheesta niin nimen kuin senkin, että se on hänen tyttärensä. Taisihan se pistäytyä pirtissäkin, kun tshaijua juotiin.
Paavo seurasi yhä brihojen notkeata ponnahtelutanssia, mutta Erkki ei saanut silmiään irti Irosta, joka kepeänä kuin keijukainen liiteli kisassa, kutrien vapaina hulmutessa punaisen otsipaikan alta. Miten notkea hänen solakka vartensa! Miten heleä kasvojensa väri! Miten kirkas naurunhelähdyksensä! Ja miten kepeä jalkansa nousu!
* * * * *
Yön tullessa, kun Paavo ja Erkki sitten läksivät kylän rannasta, parin nuorukaisen soutamina, öisen järven yli tien päähän, oli joukko kylän väkeä saattamassa, huiskuttaen rannalta ja huudellen ystävällisesti: "Toitshi tulkoa, toitshi tulkoa!"
Mistä tämä ihmeellinen hyvyys? kummastelivat pojat. Siitäkö vain, että nämä saloihmiset saivat hetkisen jutella toisten saloeläjien kanssa ja heidän kauttaan tuntea jonkinlaista vaihtelua hiljaisessa elämässään? Vaiko siitä, että he sisimmästään ovat niin hyviä? Ehkäpä molemmista syistä.
— Tässä kylässä me käymme vielä toistekin, virkkoi Paavo.
— Varmasti, jos vain eletään!
* * * * *
Lähtiessään tietään astumaan pojat kerran vielä katsahtivat kylään, jonka he niin lämpimillä muistoilla jättivät.
— Kas siellä on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Siinä kylässä asuu onnellista väkeä, virkkoi Paavo.
— Mutta onnellisia olemme mekin oman järvemme rantasilla, lausui
Erkki.
— Niin olemme. Ja vieläkin onnellisempia nyt, kun meillä on tällaiset naapurit.
* * * * *
Hiljaa kapsahteli korpi heidän askelistaan, kun he öisellä polulla riensivät kohti kaivattua kotijärveään. Kolmileiviskäiset taakat selässä pakottivat heidät kuitenkin tuon tuostakin istahtamaan. Niinpä he myös joutuessaan tiellään nyt merkkipaikalle, mistä oma pilkotustie alkoi, painautuivat kiven kupeelle, nojaten laukkunsa sitä vasten, ja viettivät pitemmän lepohetken.
— Kuulehan! virkkoi Paavo. — Tuo Käpälin kylä tuo mieleeni monenlaisia mietteitä. Olenpa varma, että siihenkin on aikoinaan, jokunen erämaan eläjäksi muuttanut, maailmata pakoon, vuosien vieriessä perustanut perheen, sitten lapset tai lastenlapset suuriksi tultuaan ovat raivanneet kunkin oman pirtin, kotipirtin käydessä ahtaaksi. Ja nyt siinä on kaunis kylä, hyvä ja onnellinen, ja josta erämaan henki vielä tuoksahtaa niin puhtaana ja rehevänä. Ajattelenpa omaa salopirttiämme. Kenties vielä joskus senkin seutuvilla nousee pikku kylänen onnellisine ihmisineen, jotka rakastavat erämaataan ja sen ikuista suurta rauhaa, ja kaikkia luonnonvastuksia vastaan taistellen raivaavat itselleen onnen kovankin koettelemuksen lävitse…
* * * * *
Öisessä hurmauksessaan värähteli suuri salo, poikain hiljaa astellessa pilkka pilkalta yhä lähemmäksi kaivattua kotiaan. Kankaalla hyrisi kehrääjälintu, ja korkealla honganlatvassa lauloi lahorastas öisiä kaihojaan.
XI.
Kuluu muutamia vuosia. Veljekset varttuvat jo täysiksi miehiksi. Sitä mukaa kehittyvät he mainiossa metsästystaidossaan, ja sitä laajemmiksi paisuvat heidän metsästysalueensa. Käyvätpä he pohjoisessa aina Kuolanniemelläkin, Imandrajärven ympäristöillä näätiä pyydystämässä, sekä etelässä Kiantajärvellä suden ajossa. Koko pohjoinen Vienan-Karjala, äärettömine ikimetsineen, alkaa heille jo kauttaaltaan olla yhtä tuttua kuin muille oman kylän seutu. Tunnetaanpa myöskin joka kylässä jo nämä urheat metsästäjäveljekset Erakkojärveltä. Missä Erakkojärvi oli, sitä vain ei kukaan tiennyt. Eivätpä edes käpäliläisetkään siitä selkoa saaneet, vaikka tiesivät olevansa lähimmät naapurit. Eikä veljeksillä ollut halua sitä ilmoittaakaan. Kun heiltä joskus heidän asuinpaikkaansa tiedusteltiin, vastasivat he vain ylimalkaisesti, länteen viitaten: Tuollahan se on, tuolla rajamailla! Eikä heiltä yleensä sen enempää udeltukaan. Kaikki tiesivät heidät mitä parhaimmiksi ja kunniallisimmiksi miehiksi, ja se riitti.
Kerran heidän käydessään Kieretin kauppalassa ilmestyi arvaamatta heidän eteensä joku nimismiehen tapainen — vaikka he tavallisesti koettivatkin sellaisia kohtauksia välttää — ja rupesi nyt heiltä passia tiukkaamaan.
Vastaukseksi kohotti Paavo jykevän nyrkkinsä lausuen:
— Tässä on sinulle passia ihan tarpeeksi asti, ja mitään vikamerkkiä siinä passissa ei ole, sen takaan! Tahdotkos nähdä?
Mutta silloin kalpeni nimismies, rientäen hakemaan avukseen poliiseja, kansan kadulla nauraessa virkaherran säikähdykselle ja voimattomuudelle. Veljekset olivat silloin jo Kieretissäkin hyvin tuttuja, varsinkin kauppamiespiireissä, joille he jo monta kertaa olivat suuria voittoja tuottaneet, mainioitten karhun-, suden-, ilveksen- ja ketunnahkavarastojensa myömisellä. Niinpä nyt muuan näistä kauppamiehistä, huomatessaan veljesten ikävän aseman, pelasti heidät suojaansa, kunnes he yön saapuessa taas pääsivät salojensa kätköön.
He nauttivat niin sanomattomasti siitä, että saivat pitää kotipaikkansa ja alkuperänsä omana salaisuutenaan. Kääntyköönpä maailma vaikka mitenpäin, ja joutukoonpa ihmiskunta millaiseen villitykseen tahansa, he tiesivät aina ja joka tapauksessa olevansa turvassa, koskemattomassa rauhassa, oman järvensä ja sen piilopoukaman rannalla. Siellä he tunsivat itsensä tyytyväisiksi, ja siellä heidän oli hyvä olla nyt vaurastuneissa oloissaan. Heillä oli apunaan jo kymmenkunta poroakin, jotka ukko Rotoni Käpälissä hyväntahtoisesti otti omaan porolaumaansa ja oman merkkinsä alaisiksi. Näistä pojat talvella aina pitivät pari parasta ajokasta kotonaan, kun taas toiset saivat Käpälistä käsin, heidän päävarastostaan, kiskoa nahka- ja riistakuormia määräpaikkoihin pitkin Karjalaa, ukko Rotosen valvonnan alaisina, elleivät veljekset itse kerinneet olla mukana.
Tästä Rotosen ukosta oli erakkojärveläisille tullut läheinen ja rakas ystävä. Hänen huostaansa he usein jättivät rahansakin, lähtiessään taas pitkille, monien kuukausien kierroksille suuriin erämaihin. Ja ukko oli puolestaan heihin hyvin kiintynyt, samalla kun tunsi suurta ylpeyttä siitä, että sai olla pohjolan parhaitten metsänkävijäin uskottuna ja heidän suurimpana riistan ja nahkojen myöjänänsä. Tuottihan se hänelle vuosittain suuret tulotkin, mutta vielä enempi kuin siitä hän tunsi iloa saadessaan Paavosta ja Erkistä kuin omat pojat itselleen, ja vielä sellaiset pojat! Eikä ukko pitänyt sitä lainkaan loukkaavana itseään kohtaan, etteivät pojat hänelle ilmaisseet asuinseutuaan ja entisyyttään. Hän arvasi, että heillä oli siihen jotkin omat syynsä. Ja olkoonpa vain. Kunnon miehiä he ovat kuitenkin.
* * * * *
Kaikissa Vienan kylissä olivat Erakkojärven miehet tervetulleita vieraita, puhumattakaan Käpälistä, jossa heidän tulonsa aina muodostui juhlapäiväksi. Vaikka he eivät kumarrelleetkaan jumalankuvia eivätkä ristineet silmiään, pidettiin heitä siitä huolimatta kuin omina miehinä. Hehän puhuivat jo kieltäkin kuin synnynnäiset Käpälin pojat.
Aina kun he tähän mielikyläänsä saapuivat, niin tuskin vielä olivat Rotosen pirttiin kerinneet istahtaa, kun se jo tulvahti väkeä täyteen. Kaikki halusivat kuulla mitä erakkojärveläisillä oli kertomista, sillä aina heillä jotakin erikoista oli tiedossaan. Ja kaikki halusivat Erakkojärven kuuluja metsämiehiä kätellä. Olipa silloin pikku lapsillakin riemun hetki. Muistaessaan omaa ilotonta lapsuuttaan Paavo ja Erkki jakelivat summittain makeisia, rinkeleitä, prenikoita, orehtia, ympärillään parveilevalle lapsilaumalle, nauttien sanomattomasti riemusta, minkä sillä teollaan saivat aikaan. Monesti meni siihen koko ukko Rotosen makeisvarastot, pitipä vielä lähettää toisista kauppiaistakin lisää hakemaan, jotta kaikki saisivat runsaasti. Vanhemmille ihmisillekin he usein lahjoittelivat mitä huomasivat millekin mieleen olevan, eivätkä he unohtaneet neitosiakaan. Monella kassapäällä olikin Erakkojärven urheain miesten antamat huivit harteillaan, helyt rinnassaan, peilit ja saippuat arkuissaan.
Erakkojärven pojat olivat omalla verrattomalla metsästäjätoimellaan tulleet jo varakkaiksi miehiksi ja sydämensä ilolla he nyt, erikoisesti Käpälissä, auttoivat jokaista, kenen he sen tarpeessa huomasivat olevan, ja ilahduttivat kaikkia, vaatimatta mitään vastalahjaksi. Heille oli yllin kyllin vastalahjaa siinä ystävällisyydessä, millä käpäliläiset heitä ensi tuttavuudesta alkaen olivat kohdelleet.
Kun joltakin kylän nurkalta kuului huuto: "Erakkojärven brihat tullah!" niin loppuivatpa silloin Käpälin taloissa työt kuin naulan kantaan. Puhtaat kauhtanat ylle puettiin, ja tytöt suoriusivat juhlavaatteisiinsa, lähitunnit kuluivat Rotosen pirtissä, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, mutta myöhemmin iltasella pantiin pystyyn hilpeät kisat. Mestareita olivat nyt Erakkojärven brihat jo kisakentälläkin. Riemumielellä heittäytyivät heidän kisaparikseen jo kauneimmatkin neitoset, kuuluimmatkin kisakaunottaret, jotka muuten valinnassaan ovat ylen tarkkoja eivätkä pariksi lähde muille kuin parhaimmille prissakan ripsuttajille. Poikien ja ukkojen mielestä oli Paavo notkein tanssija, mitä Käpälin kisakentällä miesmuistiin oli nähty, mutta neitoset pitivät Erkkiä vieläkin oivallisempana. Ehkäpä johtui se siitäkin, että Erkki oli näöltään Paavoa komeampi ja että hän joskus hieman osoitti heille suosiotaan, enemmän ainakin kuin Paavo, joka kisoissa kyllä reimasti riehui, mutta muulloin ei näyttänyt neitoihin kiinnittävän huomiota juuri minkäänlaista.
Erkin ilo oli suunnaton, kun hän nyt jo sai parikseen Rotosen Ironkin, johon jo ensi kerralla kylässä käydessään oli silmänsä iskenyt ja josta nyt oli tullut kiistämättä kylän kukkein kaunotar. Ja juuri tämä ilo hänet lieneekin pehmittänyt hieman suopeammaksi koko neitomaailmalle, vaikka hänkin sitä yleensä kohteli aito erämaansissin juroudella.
* * * * *
Niin elelivät erakkojärveläiset suurissa erämaissaan ja niiden hiljaisissa, onnellisissa kylissä. He eivät enää olleet erämaan heikkoja, turvattomia poikia. Heistä alkoi tulla erämaan valtiaita. Koko heidän elämänsä ja olemuksensa oli niin erämaahan ja sen henkeen kiinnikasvanut, etteivät he koskaan voineet asutuilla seuduilla, kylissä, montakaan päivää kerrallaan olla. Heidän tuli ikävä, niin palava kalvava ikävä, ettei heitä pitempään voinut mikään ihmisten ilmoilla pidättää. Ei edes Käpälissäkään. He eivät itsekään tienneet, mitä he oikein ikävöivät, mutta vasta kun he jälleen tunsivat olevansa korpiensa kätköissä, joko villissä riistanajossa tahi nuotiotulen hiljaisen räiskeen äärellä tahi taas omassa piilopirtissään, silloin heillä oli hyvä olla. Silloin he eivät kaivanneet, ikävöineet mitään.
* * * * *
Lähes kymmenen vuotta he jo olivat saaneet omilla riistamaillaan rauhassa kuljeksia, kenenkään häiritsemättä, kun he kerran Koutajärveltä palatessaan, Pääjärven ja Suomen rajan välisillä mailla, olivat joutua ankaraan kiistaan eränkäyntioikeudestaan.
Oli myöhäinen syksy ja hämärtää alkoi ilta. Paavo ja Erkki parhaillaan rakensivat nuotiota suojaisan kallion kupeelle, yöpyäkseen siihen. Silloin tulla lennähti musta metso muutamaan lähikuuseen.
— Kas, tuostapa tuli tuore paisti illaksi! virkkoi Erkki ja paukautti linnun maahan.
Lukki riensi sitä noutamaan, mutta samassa siihen ilmestyi vieras koira, nostaen hirveän tappelun linnun omistamisesta. Veljekset saivat vihdoin kovilla ponnistuksilla koirat eroon ja olivat tuskin päässeet nuotiopaikalleen takaisin, kun pimenevästä metsästä ilmestyi äkkiä heidän eteensä vanhanpuoleinen, julmistunut mies.
— Mitäs miehiä te olette? ärjäsi hän käheästi.
— Olemmepahan vain eränkävijöitä! vastasi Paavo tyynesti.
— Minun riistamaillani!
— Ei sinun, vaan omillamme!
— Minun! ärjäsi ukko ja kohotti uhkaavasti pyssyään.
— Meidän riista-aluettamme on koko pohjoinen Viena, aina Kantalahtea myöten! kimmahutti Erkki.
— Ja minun Kuusamo sekä Kuolajärven Lappi ynnä tämä palanen Vienaa Pääjärveä myöten. Minä olen se paljonmainittu Ilves-Matti, Lapin kynnysten keisari!
— Ilves-Matti! huudahtivat veljekset hämillään, siristellen silmiään, ukkoa tarkemmin nähdäkseen.
— Niinpä vain!
— Ilves-Matti, kuulu metsien kuningas, sinähän se olet! Tunnen sinut nyt! virkkoi Paavo.
— Tule ja istu nuotiollemme! Pian on tsaijut tulella! jatkoi Erkki.
— Ilves-Matti! Kas, sinähän se olet! Ole tervetullut Erakkojärven miesten luokse, sinä pohjolan suurin eräntappaja! Me luovumme vaatimuksistamme tähän Pääjärven alueeseen, ja minkä kerran lupaamme, sen pidämme.
— Erakkojärven miehet! lausui kummissaan ukko. — Näenkö nyt edessäni teidät, joista koko Viena puhuu? Olen paljon teidän urheista retkistänne kuullut, ja iloinnut mielessäni, että vielä tähänkin maailman aikaan on elossa muutamia oikeita poikia. Voinpa nyt nuotiollenne käydä, kun riitakysymyksessämmekin sovintoon tunnutaan pääsevän.
— Sovintoon, sulaan sovintoon! Siitä saat olla varma! vakuutti Paavo.
Siinä nyt heidän istuessaan loimuavan nuotion lämpimässä paahteessa solui puhelu pian aikaisempiin aikoihin.
— No vieläkös Ilves-Matti muistaa Rajalan häitä? Siellähän sitä viimeksi tavattiin, virkkoi Paavo, samalla hymyillen ukon suurelle ällistykselle, minkä sanoillaan oli saanut aikaan.
— Ta-tavattiin! Mekö tavattiin? Onko me ennenkin tavattu? ihmetteli ukko. — Kyllä minä ne häät muistan, harvoinpa sitä niin suureen ropinaan satutaankaan. Mutta teitä en muista koskaan nähneeni.
— Niin, mitenkäpäs voisitkaan muistaa. Mehän olimme silloin vielä pikku poikia, lausui Erkki.
— Niin, et kai enää muista sellaista repaletakkista poikaakaan, joka siellä silloin aitan portailla istui jaloissasi, hartaana metsäjuttujasi kuunnellen? Se olin minä! hymyili Paavo.
— Ai! Muistanhan minä sen. Vai sinä se olit, se poika, joka aamuun asti siinä istui ja silmät paloi kuin huuhkaimen pojalla kyyhkysen saatuaan! Etkä levolle kellistynyt, vaan kuuntelit kuin hirvi, vaikka siinä vanhat miehet jo väsyivät ja nurmikolle kepertyivät, kun minä siitä suuresta Lapin retkestä juttelin.
— Minä se olin! Muistanhan minä sen juttusi ikäni kaiken. Ja muistanpa minä vielä laulusi kontiostakin.
— Niin siitäkö kuningaskontiosta, kirvesrintaisesta, keihäskyIkisestä?
— Siitä juuri! Sana sanalta se mieleeni iskeytyi. Ja onpa sitä monet kerrat viime vuosina näillä saloilla laulettu, sekä samalla sinua muisteltu.
Niin siinä pääsi pian rattoisa puhelu alkuun, ja nopeasti kehittyi läheinen luottamuksen suhde vanhan metsäkuninkaan ja Erakkojärven miesten välille, niin läheinen, ettei heillä kehenkään ihmiseen ollut ennen sellaista ollut. Kertoivatpa he ukolle avomielisesti koko oman elämäntarinansakin, tietäen sen varmasti jäävän lukon taakse, mistä sitä ei millään avaimilla esiin kaiveta. Ja sen tehtyään he tunsivat omituisen keventymisen rinnassaan, ikäänkuin se paino, mikä kahden rintaa tähän saakka oli painanut, nyt olisi jakautunut kolmen osalle.
— Niin! Ja nyt me asumme Erakkojärven piilopirtissä, jonka olinpaikkaa ei kukaan koko maailmassa tiedä, lopetti Paavo.
— Mutta missäs sinä asut? kysyi Erkki, Ilves-Mattiin päin kääntyen.
— Minäkö? Hm! Minä en asu missään! Neljäänkymmeneen vuoteen ei minulla ole vakinaisempaa asuntoa ollut kuin metsien savusaunat, risumajat ja nuotioitten kupeet.
Erkki ja Paavo vaihtoivat pari sanaa keskenään, ja sitten Paavo lausui:
— Kuulehan, Ilves-Matti! Etköhän pistäytyisi Erakkojärvellä nyt, kun tässä näin lähellä ollaan. Ja jos pirttimme siellä itsellesi sopivaksi kantapaikaksi katsot, olisi meille suuri kunnia ja ilo saada sinut kolmanneksi mieheksi joukkoomme, kun nyt kerran näin samoja sissejä ollaan. Siellä sinä huoletonna saisit elämäsi iltapuhteen viettää. Ja koko Viena samalla riistamaaksesi aukeaisi.
— Kiitos, veljet! Kiitos! Ymmärrän suuren luottamuksenne, tahtoessanne nyt viedä minut kotiinne, jota kukaan muu kuin te itse ei ole edes nähnytkään. Täytän pyyntönne hartaimmalla halulla. Mitä taas viimeiseen ehdotukseen tulee, nimittäin asumaan jäämiseen, voimme siitä sitten tuumia, kunhan sinne asti päästään.
* * * * *
Vähitellen raukesi puhe. Hiljainen syys-yö valtasi tienoon. Kirkkaana kimmelteli tähtitaivas, ja hievahtamattomana nukkui suuri korpi, nukkui kuin ikuiseen rauhaan painuneena. Räiskähdellen paloi kangashonkainen rakovalkea, kietoen nukkujat paahteensa viihtyisään vaippaan. Unen maille siirryttäessä valtasi nyt miesten mielet selittämätön onnen tunne, kummuten suoraan sydämestä rauhaisaan yöhön ja vierien sinne herkkinä värähdyksinä, joita keijukaiset kultahaaviinsa kilvan pyydystivät, valaen niistä yöhön tenhoisan laulun:
Jylhänä ja ääneti
jo nukkuu suuri öinen salo,
yllä aavan ikikorven
kaartuu syksytaivaan palo…
pyhää rauhaa huokuen
kun uinuu koko erämaa,
ihanaa on metsämiehen
nuotiolla nukahtaa!
Hongassa kun räiskää tuli,
heittäin kipunoita yöhön,
outo onni rinnan täyttää,
katse kohoo tähtivyöhön,
huoli, murhe, mainen melske
haipuu kauas unholaan,
onnellisna erämiesi
nukkuu syliin salomaan.