XII.
Seuraavan päivän ilta ei kerinnyt vielä hämärtyä, kun veljekset vieraansa kera jo saapuivat Erakkojärvelle. Ja olipa heidän hauska nähdä Ilves-Matin hämmästystä, tämän huomatessa, millaisessa saavuttamattomassa piilossa veljesten koti, erakon mökki, sijaitsi.
— No tännepä ei löytäisi itse ukko Hiisikään! virkkoi hän tyytyväisenä. — Enpä ole moista sopukkaa vielä nähnyt, vaikka Kiannalta aina Inarinjärvelle olenkin kaikki ryteiköt rymynnyt ja kolut kopeloinut.
Paavosta ja Erkistä tuntui ihmeen hyvältä ukon silminnähtävä ihastus. Kenties heidän toiveensa vielä täyttyisikin ja he saisivat ilon nähdä suomenpuoleisen pohjolan kuuluisimman metsämiehen täst'edes omana toverinaan, yhteisen pirtin, yhteisten ilojen ja murheitten jakajana.
Samana iltana vielä, kun he saunasta palattuaan pirtissä imeskelivät piipuista iltasauhujaan, virkkoi vihdoin Ilves-Matti, sitä ennen pitkän aikaa itsekseen myhäiltyään:
— Vilpittömäksi uskon pyyntönne minun tänne jäämisestäni, ja kunhan tässä katsotaan, ehkäpä jäänkin. Kaksi kohtaa on asiassa kuitenkin minun puolestani, ja niihin täytyy minun ennen päätökseni tekoa saada teidän vakuutuksenne. Ensiksikin tahdon säilyttää oman vapauteni, niin että minne vain mieleni tekee, sinne lähden, ja jos viivyn vaikka vuosia poissa, ette minua haikaile ettekä kysele.
— No sehän on selvä itsestään! vakuuttivat veljekset.
— Toiseksi taas, jos täällä kotosalla ollessani alkaisi kuolema minua lähestyä, silloin antakaa minun vapaasti mennä korpeeni yksinäisyyteen, kallistuakseni sinne viimeiseen lepooni, karhunsammalvuoteelle, pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisaan majaan. Tällaisen miehen kuolemata näkemässä ei saa olla kukaan muu kuin Jumala.
Vakaina kuuntelivat veljekset ukon puhetta. Se oli aito Ilves-Mattia! Semmoiseksi juuri he olivat tämän urhean eränkävijäkuninkaan ajatelleetkin. Terästä mielessä, terästä jänteissä, ja sydämessä erämaan henki.
— Täytyy kai meidän sitten siihenkin suostua, virkkoi vihdoin Paavo puoliääneen. Erkki nyökäytti hieman päätään, siten vakuuttaen ymmärtävänsä ukon pyynnön oikeutetuksi sekä suostuvansa siihen hänkin puolestaan.
* * * * *
Ilves-Matti jäi Erakkojärvelle. Ja nyt alkoi veljeksille metsästystalvi, jommoista he sitä ennen eivät vielä koskaan olleet kokeneet. Jo puolitalvessa oli kaadetun riistan määrä kahta vertaa suurempi kuin ennen parhaina talvina koko metsästyskautena. Joka päivä he oppivat yhä uusia erämiehen keinoja riistan saamiseksi, he oppivat kutsumaan eläimiä matkimalla niiden ääniä, ja he perehtyivät nyt kaikin puolin muinaisaikain metsänkävijäin salaisuuksiin.
Päivä päivältä veljekset kiintyivät ukkoon yhä enemmän. He oppivat hänessä näkemään miehen, johon aina saattoi luottaa ja joka aina oli altis antautumaan vaaraankin toisten edestä tai luopumaan omista mukavuuksistaan toisten vuoksi. He ihmettelivät hänen tavatonta notkeuttaan ja rajatonta kylmäverisyyttään karhun kaadossa, suden ajossa, ilveksen hiihdossa ja kaikessa missä oli kysymys nopeasta harkinnasta ja horjumattomasta päättäväisyydestä. Karhua hän ei koskaan ampunut pesän suulle. Sitä hän piti halpamaisena tekona. Hän sen sijaan antoi karhun tulla aivan ääreensä, jolloin upotti keihäänsä sen rintahuokoseen. Jos taas karhu pesästä noustuaan läksikin lipsottelemaan pakoon, niin silloin kyllä salli hän tuliluikkua käytettävän. Joutuipa hän tämän urheutensa vuoksi kerran ankaraan paikkaan, jossa oli vähällä menettää henkensäkin.
Paavo ja Erkki olivat nimittäin kiertäneet karhun, mutta eivät oikein varmasti voineet määrätä sen makuupaikkaa. Kun he sitten kevättalvella läksivät Ilves-Matin kera karhua etsimään, saivat he puolisen päivää nuuskia laajaa mäentöyrästä, löytämättä mitään. Kontio makasi kai niin syvällä ja niin paksun lumen peitossa, etteivät koiratkaan, Lukki ja Matin mainio Liekko, siitä saaneet vainua nenäänsä, vaikka kuinkakin tutkivat ja pärskyttelivät. Vihdoin miehet alkoivat jo luulla, että kontio olikin ehkä muuttanut myöhemmin talvella toiseen makuupaikkaan. He olivat jo aikeissa lähteä pois, kun Ilves-Matti virkkoi:
— Käynpä vielä tuota kasaa tonkaisemassa. Vuottakaahan tässä!
Veljekset näkivät hänen poistuvan noin sadan askeleen päähän ja siellä upottavan keihäänsä hankeen… Ei mitään!
Ilves-Matti kääntyi jo heihin päin, tullakseen takaisin, kun Paavo ja Erkki yht'äkkiä huomasivat suuren karhun nousevan lumesta aivan ukon takaa. Samassa huomasi ukkokin sen, käännähti ympäri, kohotti keihäänsä, mutta silloin se kirposi hänen kädestään karhun voimakkaan iskun tapaamana. Ja pyssynsä hän oli jättänyt veljesten luokse.
Tulisesti kiitivät paikalle Paavo ja Erkki. He näkivät ukon hievahtamattomana seisovan kontion edessä, tuijottaen sitä silmiin. Kontio kohotti voimakkaan kämmenensä iskeäkseen miestä, mutta pysähtyi ja antoikin sen hetken kuluttua painua alas, jääden tuijottamaan vastaan, ja ruveten sitten ärhentelemään Lukin ja Liekon kanssa, jotka jo olivat joutuneet takakarvoihin kiinni. Silloin heittäytyi Ilves-Matti lumen sisään, ja samassa pamahti hänen ylitsensä kaksi laukausta. Kontio kaatui hangelle, sätkytellen jalkojaan ilmassa hetkisen, nytkähtäen pari kertaa ja jääden liikkumattomaksi.
— Siinäpä rupesi olemaan jo hiukan kiperät paikat, hymyili ukko. — Vaikka tiesinhän minä, että kyllä se seisottuu, kun sitä oikein silmiin katsoo karvaa räpäyttämättä. Mutta uskoa siinä pitää olla!
Talven jännittävimpiä metsästysretkiä oli tämän lisäksi muuan ilveksen ajo.
Ukko oli jäänyt kotiin, nylkemään edellisinä päivinä saatuja kettuja, kun Paavo ja Erkki aamun valjetessa olivat hiihtäneet metsään katsoakseen, olisiko sillä nyt mitään annettavaa. Puolisen päivää he jo olivat viipyneet poissa, kun ukko yht'äkkiä kuuli pirttiin raivoisan haukunnan jostakin läheltä. Hän sieppasi pyssynsä, kuunteli portailla, hypähti suksille ja lasketti Erakkojärven jäälle. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun näki harmaan pedon matalana kiitävän jään poikki, mutta pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Leimauksena hän viiletti jälestä. Peto katosi pensaikkoon järven takana. Samassa tulivat näkyviin koirat, jotka jälkiä myöten juuri laskeutuivat jäälle. Heti heidän perässään Paavo ja Erkki, molemmat vähissä vaatteissa. Erkki oli jo heittänyt paidankin yltään, jottei sekään olisi haittana selkään jäätymässä. Iho punoitti tulipalopakkasessa.
Ilves-Matti oli päässyt muutamia satoja syliä toisista edelle, ja vaikka olikin jo vanha mies, pysytti hän parin tunnin ajan välimatkan melkein muuttumattomana, silloin tällöin sinkautellen hänkin liikoja vaatekappaleita päältään. Vihdoin kuulivat hiihtäjät koirien haukunnan pysähtyvän, joutuen itsekin pian luo.
Jylhän louhikkorinteen alla he näkivät Lukin ja Liekon äreästi haukkuvan, telmien korkean lakkapääpetäjän alla. Pian keksikin miesten silmä petäjän latvasta otuksen. Ukko ampui. Samassa tulla roiskahti ilves alas, mutta ponnahuttihe viereiseen puuhun ja siitä niin nokkelasti suoraan Paavon niskaan, ettei kukaan kerinnyt aavistaakaan. Mies ja peto painuivat lumeen, ja nyt alkoi ankara kamppailu, koirien joutuessa samaan rytäkkään. Ampuminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Mutta silmänräpäyksessä oli vieressä ukko, ja nopeasti iski hän hiihtokeihäänsä pedon kylkeen. Vaan kun hänen piti varoa miestä, ei isku ollut kyllin tehokas. Peto ponnahti irti uhristaan, syöksyen nyt suoraa päätä Erkkiä kohti. Mutta tämä oli varuillaan ja upotti keihäänsä ilveksen niskaan. Siihen se kellistyi.
Paavo nousi hangesta, kopasi olkapäätään ja sitten kylkeään, molemmissa aikamoiset haavat, joista veri virtanaan valui hangelle.
— Kah! Eikö siinä sen pahemmin käynytkään! murahti hän, alkaen repeytyneen paitansa kaistaleilla sitoa haavojaan, johon työhön Ilves-Matti heti kahlasi avuksi, mutisipa vielä verensulkusanatkin siinä puuhatessaan.
Nopeasti piti liikkua. Pakkanen yltyi armottomasti, ja hiihtäjillä ei ollut paljoakaan verhoa yllään, puhumattakaan Erkistä, joka siinä punoitteli paljaana kuin kiiliäinen. Hän roikotti ilveksen harteilleen — lämmittihän se edes hieman — ja alkoi edeltä hiihdellä kotiin päin. Toiset seurasivat hitaammin perässä. Olisipa sellaisen rytäkän jälkeen joltakin toiselta hiihtämättä jäänyt, mutta Paavo lykki tanakasti toisella kädellään, tullen hyvää vauhtia ukon jäljessä. Koskihan haavoihin aikalailla, varsinkin olkapäässä olevaan, mutta hammasta purren hän sen kesti, koettaen yhä vain kiihdyttää menoaan, hikisten vaatteiden ruvetessa jäätymään.
Paremmalta alkoi tuntua, kun jonkun matkaa mentyä nostettiin tiensivusta Ilves-Matin takki hänen harteilleen.
Laskeuduttiin vihdoin kotijärven jäälle ja saavuttiin lämpimään pirttiin, jonne Erkki jo oli kerinnyt virittää valkean uuniin, ennenkuin oli lähtenyt omia ja Paavon vaatteita salolta etsimään. Olipa vielä pannut saunankin lämmitä.
— Tuntuipa hyvältä sentään päästä tänne pakkaselta suojaan, virkkoi Paavo. — Sääliksi käy vain Erkkiä, joka sai lähteä vielä peninkulmia salolle tässä paukkuvassa pakkasessa. Olisihan ne vaatteet ehkä voinut sinne huomiseksikin jättää, mutta se poika painaa aina yhtä päätä hommansa loppuun, ennenkuin lepää.
— Niinkuin oikean miehen tuleekin! jatkoi Ilves-Matti.
Vasta iltapimeässä Erkki saapui. Reippaana hän sieltä tuli kahisevine vaatteineen.
— Ja nyt saunaan, pojat! Kylläpä se tämän päivän päälle maistuukin hyvältä! myhäili Ilves-Matti.
Ja maistuihan se. Heti ensimmäisen löylyn pihistessä rauniokiukaasta levisi miesten kasvoille autuaallinen hyvinvoinnin ilme. Haihtuivat siinä pakkaset ja vaivat.
Eipä unohtanut Ilves-Matti saunaloitsuaankaan. Hiljaa hymisten hän sen luki kaikkien terveydeksi, erikoisesti Paavon, jonka haavoihin samalla valeltiin tervasta ja karhunrasvasta keitettyä voidetta. Alkoipa nyt kylpeminen. Se oli oikeata miesten meininkiä. Paukahteli ja sähisi kiuas kirkkaaksi palaneine teräkivineen. Voimakas löyly, kuuma, mutta lempeä, hyväili heidän pintaansa pehmeällä kädellään, poistaen vaivat ja väsymykset luita ja ytimiä myöten.
— Hehei, hehei! Pois tieltä! Herrat ne ajaa hevosella, vaan jätkät saavat kävellä! remahti Erkki riemuissaan, iskien vastallaan huimasti kuin mustalainen hevostaan.
— "Hevonen kuin perhonen, vaikk' on vasta viikon vanha, sano Sepän-Erkki!" Täältä sitä tullaan myökin, vaikka ontuvalla tammalla! jatkoi Paavo viuhtoen terveellä kädellään, jotta vastan lehdet lentelivät pitkin lakea.
— No olettepa koko pejuunia! Eihän tässä tuhinassa tahdo enää vanhan miehen selkä kestääkään, hohhoh, vaikka hyvää tekeekin! ähkäili Ilves-Matti ripsutellen hänkin puolestaan.
Jopa laukesi Erkin ilo lauluksikin. Näin hän veti sydämensä kyllyydestä:
Saunassa minä eläisin ja saunassa minä söisin, saunassa minä piehtaroisin päivisin ja öisin!
Saunassa viha viilenee
ja saunass' sammuu sappi.
Jos ois' vielä jouluoltta,
hihkuisin kuin pappi!
Saunass' saat sinä siirappia
ähkyhys ja vaivaas.
Lauantaina kun saunaan käyt,
niin olet niinkuin taivaass'.
— Kas, kas! Se poika se paukautti paikalleen! Niinkuin taivaass'! Ahhah, vai niinkuin taivaass'! ähkäili Ilves-Matti, painuessaan lauteilta vastoineen suinpäin permannolle, Paavon heittäessä vielä kipollisen kiukaalle.
— Ahhah! Vai taivaass'! puhkuili hän alas päästyäänkin. — Kyllä kai siellä nyt jo kohta alkaa paremmin olla niinkuin siinä päinvastaisessa paikassa. Mutta vaikutus on taivaallinen, sen myönnän minäkin!
Näin he siellä aikansa melskattuaan astelivat jälleen pirttiin. Vietettyään sitten hetkisen samovaarin ja tuprahtelevain piippujensa keralla he kallistuivat tyytyväisinä vuoteilleen, raukeina sekä kovasta päivästä että kovasta löylystä.
Niin he nyt saloillaan elelivät. Tulipa kova pakkas-aika heti ilvesjahdin jälkeen. Silloin he pysyttelivät pari viikkoa kotosalla sekä kylmän vuoksi että myöskin odotellakseen Paavon haavojen paranemista. Niinä joutopäivinä Erkki leipoi leipää lähiviikkojen tarpeiksi tai kiskoi päreitä katiska-aineksiksi kevättä varten. Ilves-Matti kutoili verkkoa tai paikkaili vanhoja, mutta Paavo sai pitkät ajat toimetonna katsella toisten hommailua, kun hänen kätensä vielä tuntui niin kankealta ja voimattomalta.
Illat kumminkin kuluivat enimmäkseen rattoisassa juttelussa takkatulen äärellä. Kerrottiin siinä monenlaisia muistoja ja kokemuksia sekä tarinoita, puolelta jos toiseltakin.
Niin he taas muutamanakin iltana, töitten päätyttyä, loikoilivat karhuntaljoilla roihuavan tervasvalkean paahteessa. Ulkona oli niin kamala pyry, että koiratkin oli kutsuttu pirttiin. Siinä nekin nyt makasivat koipiaan nuoleskellen, Lukki penkin alla ovensuussa ja Liekko isäntänsä jaloissa.
— Niin. Onhan sitä jo monenlaista pyryä tässä elämässä nähty! Kamala on tämä, mutta vielä kamalampi oli se ensimmäinen, minkä lapsuudestani muistan, alkoi viimein Ilves-Matti katkaisten pitkän hiljaisuuden pirtissä ja painaen uuden panoksen piippuunsa.
Hän aikoi jatkaa, mutta jäi kuin kuuntelemaan korven hirveätä ryskettä. Kamalasti siellä vonkui tuuli ja metsät pauhasivat kuin kaatuakseen.
Viskattuaan sitten muutamia tervaskäkkyröitä tuleen hän puhalsi pitkän sinisen sauhun ja jatkoi:
Niin. Olettehan te kertoneet elämänne vaiheet minulle, miks'en minä siis teille nyt juttelisi omiani, kun tämä pyrykin aivan kuin väkisin raottaa muistojeni kontin kieliläppää.
Ja näin hän sitten kertoi:
— Olin tuskin viittä vuotta täyttänyt silloin. Raskas aika painoi koko pohjolaa. — Nälän minä ainakin siitä muistan vielä. Me asuimme Suolijärven kylässä, lähellä Kemijärven rajaa. Kurjuus pakotti meidät silloin lähtemään muille seuduille elatustamme hankkimaan. Porotkin oli syöty kaikki, paitsi kaksi parasta ajokasta, joista isäni ei tahtonut luopua. Ne nyt valjastettiin ja ajaa karautettiin pohjoista kohti, päämääränä Jäämeren rannikko, Ruija, josta oli kulkenut huhuja mainioista kalansaaliista. Isäni ajoi etumaisessa pulkassa ja minä hänen sylissänsä, äitini toisessa pulkassa jäljessä.
Muistan vain, että matka oli mielestäni loppumattoman pitkä. Ainoastaan yhden kerran koko alkumatkasta sain nälkänikin sammutetuksi. Sen mukaan kuin myöhemmin olen saanut asiasta selvää, oli se Inarissa, Kyrön kylässä.
Tästä kylästä läksimme sitten suuren järven jäälle ja jouduimme siilien hirveään jumalanilmaan, josta jo äsken mainitsin. Kuinka monta päivää siinä harhailimme, tieltä eksyttyämme, en tiedä. Sen muistan vain, että lopulta porot heittäytyivät alituisesti hangelle pitkäkseen eivätkä enää tahtoneet vetää. Äitini itki kovasti. Isä ei puhunut mitään moneen päivään. Hän talutti poroa rinnallaan ja veti minua pulkassa perässään. Äitini tuli jäljessä toista poroa taluttaen.
Minä aloin jo itkeä nälästä ja vilusta. Vihdoin tultiin erääseen saareen, jossa, Jumalan kiitos, oli kalasauna. Muuten kai olisimmekin pian olleet jo kuoleman omat.
Mutta siellä virkistyimme nopeasti tulen hauteessa. Isäni teurasti toisen poroistamme ruuaksi. Muu ei enää auttanut. Kauan viivyimme sitten siinä, näin jälkeenpäin ajatellen ainakin pari viikkoa. Pyry ei tahtonut mitenkään ottaa tauotakseen, ja lisäksi oli päivisinkin melkein pimeä.
Vihdoin kuitenkin läksimme eteenpäin taas. Vuoroin ajoi isä, vuoroin äiti minun kanssani pulkassa, toisen kahlatessa lumihangessa jäljessä pehmeätä vakoa myöten.
Viimein tultiin sitten sulan meren rannalle, johonkin Varangin vuonon eteläisistä pohjukoista, suureen kalastajakylään.
Pari vuotta elettiin siellä onnellista elämää. Isäni palveli ensin tavallisena nuottamiehenä toisten työssä, mutta ansaitsi pian rahaa niin paljon, että pääsi itse osalliseksi nuottaan.
Silloin vasta alkoivat hyvät päivät, mutta niitä ei kestänyt kuin puolisen vuotta, kun isäni hukkui myrskyssä, muutamana kolkkona syysyönä. Äitini jäi minun kanssani aivan turvattomaksi.
Satoi juuri ensimmäisen lumen. Äitini kiiruhti ennen talven tuloa lähtemään etelään, vähäisine säästöineen. Me kuljimme aluksi suuremmassa joukossa, mutta vähitellen se pieneni pienenemistään, ihmisten jäädessä tienvarteen kotikyliinsä. Vihdoin jäimme jatkamaan matkaa aivan kahden. Äitini veti minua pienellä kelkalla perässään. Joka päivä satoi lunta, ja ilma kävi yhä kylmemmäksi. Tie kulki tunturilta tunturille, korvesta korpeen, suolta suolle. Joskus siellä täällä vain satuimme johonkin kyläpahaseen.
Niin oli kuljettu pitkät matkat, kun kerran yön pimetessä huomasin, ettei äiti ryhtynytkään nuotion tekoon, kuten tavallisesti. Hän vain istui hangessa itkien, otti minut syliinsä ja painoi povelleen. Siihen hän vihdoin kaatui, huokasi syvään eikä puhunut enää mitään.
Oli alkanut pyryttää. Äitini rupesi peittymään lumeen. Minä koetin häntä nostaa ylös, mutta siihen väsyin ja lopuksi nukahdin…
Heräsin sitten lappalaiskodassa. Kuinka kauan lienen nukkunut, en voi sanoa. Äidistäni ei näkynyt jälkeäkään, enkä hänen kohtalostaan saanut silloin mitään tietää, kun ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani enkä minä heidän.
Olin silloin yhdeksännellä vuodella. Pian kotiuduin lappalaiskylän, vartuin nuorukaiseksi, ja minusta tuli oiva poromies sekä metsänkävijä. Lappalaiset olivat hyviä ihmisiä ja kohtelivat minua ystävällisesti.
Menin sitten naimisiinkin naapurikodan tyttären kanssa. Sain myötäjäisiksi omia porojakin. Rakensin oman kodan ja elin siinä onnellisena pari vuotta. Sain pienen pojanpollukankin, joka oli elämäni suurin ilo. Mutta sitten sattui taas kova tapaus.
Me olimme siirtyneet kesäksi kuolanpuoleisille tuntureille porokarjoinemme, vaimoni ja minä sekä tietysti pikku poikani ynnä pari poromiestä. Vaimoni jäi poikani kera kotaan, kun me miehet poropaimenina jouduimme viikon päiviksi kauas tunturien taa, kauemmaksi kuin olimme aikoneetkaan. Ja palatessamme kohtasi meitä kamala näky. Vaimoni verissään ja kuolleena kodan lähistöllä, kirves kädessä! Puolihulluna surusta törmäsin kotaan. Siellä oli pikku poikani vielä hengissä, mutta kuoli pian käsiini.
Tapausta en voi muuten selittää kuin että kontio oli hyökännyt kodan lähellä olleiden porojen kimppuun ja vaimoni juossut kirves kädessä sitä pois ajamaan, mutta joutunut verenmakuun päässeen pedon uhriksi. Ja pikku poikani oli kitunut nälkään, johon kuolikin. Vaimoni kuolema oli ehkä tapahtunut jo samana päivänä, jolloin me miehet kodalta läksimme.
Sen jälkeen valtasi minut ääretön suru ja kaiho, päästä jälleen lapsuuteni kotoisille kankaille Kuusamoon.
Pakenin Lappia ja kaikkia sen muistoja tänne takaisin, mutta ihmisten ilmoilla en voinut viihtyä, ja nyt olen sitten jo nelisenkymmentä vuotta elänyt tätä salojen sissielämää, jonka te kyllä tunnette, ja täältä löytänyt lohdutuksen kaikille suruilleni.
Tähän lopetti ukko, pyyhkäisten karkealla kädellään kyyneleen silmäkulmastaan.
Veljekset eivät virkkaneet mitään. Hiljaa hiipivät he vuoteilleen, ukon jäädessä vielä tuijottamaan kytevään hiilokseen pimenevässä pirtissä.
Ulkoa kuului yhä pyryn kaamea pauhina, ja raskaasti kohisi erämaa.
XIII.
Talven viimeinen pakkas-aika oli ohi. Kevät läheni. Hanget alkoivat kestää.
Silloin valjastivat Erakkojärven miehet porohärkänsä pikku rekien eteen, kuormaten ne kukkuroilleen riistaa sekä taljoja kotoisista säilöistään, ja läksivät viemään niitä ukko Rotoselle, rahaksi muuttamista varten.
Hauskaltapa heistä tuntuikin taas päästä pistäytymään Käpälin ystävällisissä ihmisissä. He eivät olleetkaan siellä käyneet sitten joulun. Ja varsinkin Erkillä tuntui olevan sinne kiire. Monena aamuna, vaikk'eivät hanget vielä kestäneetkään, hän oli vanhemmalta veljeltään kysellyt: "Eiköhän jo lähdetä niitä nahkoja viemään?" — "Vai nahkoja viemään! Etköhän tarkoita Iroa katsomaan?" oli silloin Paavo aina suu hymyssä vastannut.
No nyt oli viimeinkin lähtöhetki edessä. Ilves-Matti jäi kotimieheksi koirien kanssa.
Kepeästi viilettivät porot liukkaalla hangella, miesten kannaksilla seisten niitä ohjatessa. Matkan Käpäliin he olivat laskeneet näin talvikelillä kolmeksi peninkulmaksi; kesällä tuli lähes peninkulmaa pitemmältä.
Nyt he ajoivat sen kuormineenkin vajaassa kolmessa tunnissa, heläyttäen tiukuineen keskelle iloista Käpälin kylää, ennenkuin aurinko kerkisi keskipäiväksi vielä hankia pehmentää.
Vastaanotto oli taas yhtä sydämellinen kuin ennenkin.
— Kovin on jo vuoteltu! Kovin on kaivattu! kuului ystävällisiä huutoja sieltä täältä.
Tällä kertaa veljekset eivät kuitenkaan kerinneet kauan kylässä viipyä. Toimitettuaan kiireimmät asiansa ja kun Erkki oli saanut ensimmäiset kaihonsa tunteet sammutetuiksi Iron seurassa, kiiruhtivat erakkojärveläiset taas jo saman päivän iltana heti hankien kovetuttua lähtemään saloilleen, keräilemään varastojaan riistalavoista, joita heillä oli ympäri pohjoista Vienan-Karjalaa. He ottivat nyt mukaansa Käpälistä vielä kaksikymmentä poroa saadakseen kaikki varastot määräpaikkoihinsa ennen kelirikon tuloa. Nuoret miehet kilvan pyrkivät Erakkojärven riistaruhtinaitten ajomiehiksi. Kaikki olisivat tahtoneet päästä näitten urheain metsänkävijäin mukaan, vaikkapa vain riistankeruuretkellekin. Kertomukset heidän pelottomuudestaan ja mainiosta metsänkäynti- ja ampumataidostaan alkoivat jo lumota kansaa laajoissa seuduissa. Tuhansia juttuja heidän retkistään ja seikkailuistaan tiedettiin kertoa, ja luonnollisesti kasvoivat nämä jutut kertoja kertojalta, kylä kylältä eteenpäin vieriessään.
Illan suussa Erakkojärven miehet lähtivät pohjoisille saloille, kuuden ylpeydestä säteilevän nuoren miehen seuraamina.
Kolmisen viikkoa sillä kierroksella viivyttyään sekä vietyään runsaat varastonsa Kierettiin ja Koutaan suuntasivat he kulkunsa jälleen Käpälin kylää kohti, kootakseen sinne vielä viimeiset rippeet hajallaan olevista varastoistaan kotoisempien korpien riistalavoista.
Lähetessään nyt kylää he kiiruhtivat porojaan vielä viimeisiin voimain ponnistuksiin, ajaen helskyvää hankea hyvää vauhtia, pitkin Pontshelejoen jäätä, Paavo ja Erkki edellä sekä muut pienen taipaleen takana perässä. Jäljessä-tulijat näkivät silloin yht'äkkiä Erakkojärven miesten hypähtävän porokelkoistaan, sieppaavan pyssynsä ja kiitävän metsään päin. Niin ne katosivat nopsasti kuin oravat rantarinnettä ylös viidakkoon ja hävisivät sinne hämmästyneitten ajomiesten näkyviltä. Samassa tunki jäällä olevien korviin kauhea hätähuuto siltä suunnalta, minne olivat nähneet veljesten häviävän.
Pari miehistä lähti heti juoksemaan huutoa kohti, toisten jäädessä pitelemään valloilleenjääneitä poroja. He arvasivat erakkojärveläisten jo aikaisemmin kai kuulleen metsästä samaa hätähuutoa ja siksi niin äkkiä jättäneen poronsa.
He seurasivat edelläjuosseitten jälkiä ja tulivat pian tiheään ryteikköön, jossa näkivät miehen ja karhun rinnakkain verisellä kentällä. Miehen ääressä kumarruksissa he huomasivat Paavon, kun taas Erkki parhaillaan oli irroittelemassa pitkää lappalaista puukkoaan kontion niskaluista, joihin se näkyi kiinni takertuneen.
— No, mitäs täällä on tapahtunut? Onko Ossippaisen isäntä kuollut?
— Kyllä se vielä hengissä tuntuu olevan, vaikka onkin saanut otsolta aika tärskäyksen kalloonsa sekä rintaansa syvän kynnenraamun.
Paavon ja Erkin kantaessa, hätäisesti kyhätyillä paareilla, tajuntansa menettänyttä ukkoa ja miesten vetäessä kelkkaan nostettua kontiota perässään kertoi Paavo:
— Siinäpä kohtasi ukko kontion niin arvaamatta, että ajattelenpa, miten kelle tahansa meistäkin samanlaisessa paikassa olisi käynyt. Näittehän lehdeskasan, siinä rytäkkäpaikan vierellä. Ukko Ossippainen oli nähtävästi tullut lehdeksiä hakemaan, kesällä latomastaan kasasta, kun saikin yht'äkkiä vastaansa lehdeksien alle majoittuneen kontion, jonka unta hän näin oli tullut häiritsemään. Kun kuulimme ensimmäisen huudon jäälle, oli otso varmaan juuri ilmestynyt ukon jalkain juuresta esiin. Meidän saapuessamme paikalle makasi mies jo kontion alla kaseksessa ja niin pahasti näreitten peitossa, ettei voinut ampua. Enkä tiedä miten siinä miehelle olisi käynyt, ellei Erkki samassa olisi saanut survaistuksi puukkoaan arkaan paikkaan kontion pään ja niskaluitten väliin. Änähtämättä se silloin lysähti hangelle, ja ukko jäänee toivottavasti henkiin. Siltä minusta ainakin näyttää.
Samassa saapuivat he taakkoineen ja kontioineen jäälle, odottavien toverien luokse, jotka ihmetellen katselivat tulijoita ja heidän tuomisiaan.
— Onko Ossippaini kuollut? kuiskasivat he.
— Ei. Se on vain pökerryksissä, vastasivat miehet.
— Ukkoko se kontion kaatoi?
— Ei! Erakkojärven Erkkihän sen puukolla pisti.
— Lopetti hengen koipiaan sätkyttelevältä kontiolta, meinaat kai!
— Ei, ei! Pisti terveen kontion.
— Pisti puukolla terveen kontion! kertasivat miehet hämmästyksissään, lähtien ajamaan Paavon ja Erkin perään, jotka jo olivat rientämässä kylää kohti haavoittuneen kera.
Perille saavuttua levisi tieto tapahtumasta nopeasti talosta taloon, ja kaikkialla ihmeteltiin:
— Pistivät puukolla kontion! Ne vasta brihoja, ne!
Ukko Ossippainen virkosi pirttiin päästyään vähitellen ja tunsi jo muutaman tunnin kuluttua elämän alkavan korjautua melkein entiselleen, lukuunottamatta rinnassa olevaa naarmua, jota pahasti vielä särki ja äilehti, vaikka kylän paras noita siinä loitsimisineen ja voiteineen olikin parantamishommissa.
Mutta kontio vietiin erakkojärveläisten majapaikkaan, Rotosen taloon.
"Poijes pojat porstuasta, piiat pihtipuolisista, uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen",
kajahutti mukaanliittynyt kylänväki, kontionkaatajain saapuessa jo portaitten ääreen ja ihmisjoukon tunkeillessa katsomaan puukolla kaadettua mesikämmentä. Kaikki puhuivat nyt Erakkojärven miesten ennenkuulumattoman urheasta teosta ja katselivat näitä sankareita ihailevalla kunnioituksella. Neitosten silmät vallan säkenöivät Erakkojärven metsäruhtinaita katsellessaan, nähden heissä koko maailman rohkeimmat ja voimakkaimmat miehet. Mutta eniten kuitenkin säkenöivät Iron silmät, hänen siinä hehkuvin poskin Erkin vieressä istuessaan ja viime viikkojen tapahtumisia kuunnellessaan, heidän jo siirryttyään sisälle pirttiin.
Saatuaan ensi uteliaisuutensa tyydytetyksi poistui kylän rahvas, mutta vain palatakseen pian juhlapuvuissa sillävälin peijaisia varten pestyyn Rotosen avaraan pirttiin. Tulipa sinne ukko Ossippainikin, vaikkakin taluttamalla. Kyynelsilmin kiitellen hän nyt tapauksesta selvittyään ravisteli vuoroin toisen, vuoroin toisen pelastajansa kättä.
Emäntä ja joukko vanhempia naisia hääri kodassa suurten patojen ympärillä, tytärten pyörähdellessä pirtinuunin kupeella, vetäen sen kuumasta kidasta höyryäviä piirasia ja pyöröjä. Täyttyivät väestä pirtin pitkät pöydät, samoin nuorten pöydät kamarissa ja sintshissä, ja kun vihdoin tuntui kontiokeiton voimakas tuoksu parhaillaan sisäänkannettavista padoista, alotti vanha Vassiilei kontiovirren:
"Astui impi ilman äärtä, tytti taivahan lakea, kulki pitkin pilven juurta, tassi taivahan rajoa sukassa sinertävässä, kirjavassa kossosessa, villavakkanen käessä, karvakippo kainalossa. Viskoi villaset vesille, laski karvat lainehille, niitä tuuli tuu'itteli, lempi ilma liikutteli, ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli, rannalle salon simaisen, nenähän metisen niemen. Mielikki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, koppoi karvat kourahansa, veti villaset vesiltä, niitä liitti liukkahasti, karttasihe kaunihisti, vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen kätkyehen. Tuu'itteli tuttuansa, liekutteli lempeänsä, alla kuusen kukkalatvan, alla penseän petäjän. Siitä otsonen sukesi, kohentaihe kontioinen vieressä metisen vii'an, simaisen salon sisässä. Kasvoi otso kaunihiksi, ylen korjaksi kohosi, lyhyt jalka lylleröinen, tasakärsä talleroinen. Siitä laski lallokkinsa, ulos lempensä lähetti, pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan, ahoviertä astumahan, kangasta kapuamahan. Käski käy'ä kaunihisti, soreasti sorkutella, elellä ajat iloiset, kulutella kuulut päivät suon selillä, maan navoilla, kisakangasten perillä, havulinnan liepehillä, kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa.
Sieltä sain nyt saalihini
Ehätin tämän eräni."
Virren päätyttyä kantoi isäntä pirttiin kirkasta viinaa vanhassa esi-isäin kaataman kontion kallon koppapuolessa, jonka pani kiertämään miehestä mieheen, alkaen kontion kaatajasta ja kulautettuaan ensin itse aikamoisen otsoryypyn. Kallon kiertäessä kädestä käteen vallitsi pirtissä hievahtamaton hiljaisuus. Vasta kun viimeinen mies sen kolahutti pöydälle, alkoi jälleen puheen sorina, joka sekin kuitenkin pian taukosi, Seppäsen Hilipän ja Sirkeisen Varahvontan ryhtyessä vetämään uutta karhuvirttä. Sen loputtua alkoi peijais-ateria. Olipa silloin naiset naurusuulla, miehet mielellä hyvällä.
Kun vihdoin pöydästä oli noustu, rupesi nuorten parista kuulumaan kohinata. Pianpa kajahtikin jo reipas kisalaulu, ja tuossa tuokiossa kiitivät parit tuliseen tshuliluikkaan. Kahdeksan paria siinä kerrallaan lattialla keijui, toisten sillävälin penkeillä istuessa vuoroaan odottaen.
Tällaisella odotusvuorolla ollessaan veti Erkki hiljaa kädestä Iron pirtin rauhaisaan nurkkasopukkaan. Hänen sydämensä oli nyt niin kukkuroillaan, ettei hän tässä riemussaan enää saattanut sitä hillitä. Nyt sen täytyi tulla julki, mitä siellä jo kauan oli kytenyt. Rohkeasti tyttöä silmiin katsoen hän lausui:
— Rohkenisitko tulla erämaan pojalle tällaiselle?
Tyttö painoi päänsä alas, koetti sitä jälleen kohottaa, mutta se painui taas. Hän ei vastannut mitään.
— Siis et! Etkä tahdokaan! virkkoi Erkki hetkisen kuluttua, käyden samalla hyvin vakavaksi. Hän oli suora mies sekä sellaisena tottunut aina käymään asiaan ilman kiertoteitä ja odotti myös toisilta samaa suoruutta. Tytön äänettömyys ei hänen mielestään tiennyt hyvää. Hän katsoi tyttöön väräyttämättä silmiään.
Iro tunsi vaistomaisesti hänen kiinteän katseensa, rohkenematta vieläkään kääntää päätään.
— Et! lausui mies hiljaa, aikoen nousta lähteäkseen.
Silloin tuli tytölle hätä. Kuumeisesti hän tempasi häntä kädestä ja kuiskasi väräjävällä äänellä:
— Tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin! Se on ainoa ja syvin toiveeni, ja ollutkin siitä lähtien kuin sinut ensi kerran näin, mutta…
— Mitä mutta! keskeytti Erkki, joka jo oli tuntenut kuin suuren taakan harteiltaan pudonneen, mutta nyt uuden olevan kasautumassa sijaan.
Katsoessaan nyt tyttöön huomasi hän tämän käyneen aivan kalpeaksi ja ontosti tuijottavan ovelle päin. Hänkin vilkasi sinne ja huomasi oven suussa oudon, matkatamineissaan olevan miehen, joka synkän näköisenä katseli juuri häntä ja Iroa.
— Iro ja Erkki! Vuoronne alkaa! Joutukaa taas! kajahti samassa heidän ympäriltään, ja heidät tempaistiin kisan hyörinään.
Mutta Erkiltä ei tahtonut nyt oikein kisa luistaa. Mitä oli merkinnyt tytön "mutta"? Mitä hänen äänettömyytensä ja vihdoin säikähdyksensä, huomattuaan oven suuhun ilmestyneen miehen? Ne ajatukset pyörivät kiivaasti hänen päässään ja olivat aluksi saattaa hänet tekemään tyhmyyksiä, unohtamaan aivan tavallisimpiakin kohtia kisassa, mutta pian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin ja vei vuoronsa kunnialla loppuun.
Heti sen päätyttyä hän riensi miesparveen, sytytti piippunsa ja kysäsi kuin sivumennen vain:
— Kukahan mahtoi olla tuo uusi tulija? Häntä en muista ennen nähneeni.
— Ai, tuo sarkatakkipoikako! Tuo pahasilmäinen! Se on Joron poika
Heinäjärvestä ja kai tullut isänsä kauppa-asioissa Rotosen luokse.
He ovat hyviä ystävyksiä ja vanhoja liikekumppaneita, ukko Rotoni ja
Heinäjärven Joro, vastasi muuan miehistä.
Joutuessaan taas Iron läheisyyteen Erkki puoliksi kuiskaten lausui, osoittaen samalla Joron poikaa:
— Sinä kalpenit, kun tuo mies tuli sisään!
Tyttö säpsähti ja pyörsi muitten tyttöjen joukkoon, vastaamatta mitään.
— Tässä taitaa nyt olla sipulia siirapissa! tuumi Erkki itsekseen. — Sanoihan tyttö kuitenkin minulle tahtovansa tulla! läikähti kaikesta huolimatta hänen mielessään riemullisesti. Mutta…! Mitä mahtoi merkitä se "mutta"?…
— Hehei! Erakkojärven Erkki! Tulepa ottamaan taas paukaus Kieretin kirkasta helmeä kontionkallosta! huusi Varahvontta Sirkeini, tarttuen samalla Erkkiä olkapäähän ja kiskoen häntä nurkkaan päin, jonne pöytä oli siirretty kisaajain tieltä.
Varahvontta kohotti kallomaljan huulilleen, otti aika kulauksen, ähkäsi ja tarjosi Erkille. Mutta tämä kostutti vain hieman kieltään ja siirtyi sitten sintshin portaille, polttaakseen rauhassa piipullisen sekä jatkaakseen omia mietteitään.
Tuskin hän oli siinä kuitenkaan vielä montaakaan sauhua kerinnyt vetää, kun kuuli vieressään ukko Rotosen ystävällisen äänen.
— Mitäpä tässä istut, poikasein? Etkö kuule, kuin pirtissä jo kadrilliin käydään?
— Kiva oli tshuliluikka juuri! Enpä kadrilliin mieli tällä kertaa lähteä!
— No, no! Mikäs poikaan nyt on mennyt? myhähti isäntä, aikoen samalla lähteä pirttiin.
Mutta silloin kohosi Erkki seisaalleen ja lausui vakavasti:
— Ukkosein! Käyhän tänne saraille! [= tallin tai navetan ylinen]
Minulla olisi vähän pakisemista kanssasi.
Ukko vavahti ja yritti kaikesta huolimatta jatkaa matkaansa hätäillen:
— En kerkiä nyt, poikasein! Täytyy muorille jouduttaa sokerit tästä, jotta saa tshaijut pöytään!
— Anna tshaijun vuottaa! En sinua montakaan hetkeä viivytä. Minun täytyy saada heti asiaani selvyys, ja luulen, että sinä sen voit antaa!
— Minä? minä? hätäili ukko käyden yhä rauhattomammaksi.
— Niin juuri! Käyhän vain nyt tänne!
He nousivat saraille. Heti sinne päästyään alkoi Erkki:
— En ole tottunut pitkiin puheisiin. Käyn siis lyhyesti ja suoraan asiaan. Sinun tyttösi Iro miellyttää minua rajattomasti. Hän sitoo nyt ajatuksiani enemmänkin kuin mitä oikeastaan katsoisin sopivaksi minunlaiselleni miehelle. Tiedän myös, että hän pitää minusta, sen on hän itse tunnustanut. Mikä silloin on selvempää kuin että minä saan hänet. Mutta hänen puheestaan sain sen käsityksen, että esteenä on joku "mutta". Mikä tämä este on, sen saat sinä nyt selvittää.
Ukko jäi äänettömäksi. Siinä seisoi hän pitkän aikaa huojutellen itseään ja virkkoi viimein alakuloisesti:
— Tätä hetkeä olen kauan pelännyt. Olen jo hyvän aikaa huomannut sinun mieltymyksesi tyttöön sekä hänen sinuun. Sanon suoraan, että suurin iloni olisi antaa hänet sinulle, vaikka en tunnekaan entisyyttäsi, vielä vähemmän kotiasi ja sen oloja, mutta…
— Taas sama kirottu "mutta"! murahti Erkki ajatuksissaan.
— Niin, sanoinhan jo, jatkoi ukko, että sinun haltuusi uskoisin koko sydämeni halusta tyttäreni tulevaisuuden, mutta olin jo, ennenkuin sinut tulin tuntemaan, luvannut Iron ystäväni Heinäjärven Joron pojalle. Tyttö ei ollut vielä kymmentä vuotta täyttänyt, kun jo teimme sopimukset asiasta tulevan vävyni isän kanssa Kemin [Vienan Kemiin] markkinoilla. Minä en ole koskaan sanaani syönyt enkä voi sitä nytkään tehdä, vaikkakin sinun mielesi pahoittaminen koskee minuun kuin keihäänpisto suoraan sydämeeni. Niin on asiat. Mutta onhan minulla Iron lisäksi Outi ja Moarie. Ota toinen heistä!
Erkki pudisti päätään ja lausui hetkisen kuluttua:
— Miehen sana ja miehen kunnia ovat yhtä! Kunnioitan sinua järkähtämättömyydestäsi, vaikka haluaisinkin nyt Iroa ajatellessani repiä kappaleiksi sinut sanoinesi, Jorot poikineen ja koko maailman! Mutta mies olen myös minä! En koeta taivuttaa sinua pyörtämään pyhiä sanojasi. Siitä saat olla varma!
Pimeälle saraille tuli pitkä, painostava äänettömyys. Vihdoin katkasi sen Erkki:
— No! Peijaiset saavat tällä kertaa minun puolestani olla lopussa.
Jatkakoot muut! Minä ajan Erakkojärvelle.
— Elähän poikaseni! Elä nyt moisia pakise! Käyhän kisaan! Vastahan peijaiset on alussa.
— Minä olen myös mies pysymään sanoissani. Lähden heti. Antakaa kontion talja ukko Ossippaiselle!
— Kuulehan kuitenkin! Ethän nyt ole suuttunut minuun? Ymmärräthän!
Minä en voi!
— Ymmärrän. Ja pidän sinua samana kunnon miehenä kuin ennenkin.
Sen sanottuaan Erkki astui pirttiin ja ehti parhaiksi juuri näkemään, kun Joron poika oli pyytämässä Iroa kisaan. Iro pyörähti ja riensi auttamaan äitiään, tämän hommatessa tsaijukompeitten kanssa. Poika kirosi, sieppasi kädestä viereistä tyttöä ja riensi kisaan, muljauttaen samalla ilkeästi ovensuuhun ilmestyneeseen Erakko järven Erkkiin.
Erkki virkkoi pari sanaa Paavolle, joka parhaillaan etsiskeli sopivata neitoa käydäkseen kisaan hänkin. Kuultuaan Erkin äänessä nyt oudon soinnin hän jäi katsomaan veljeään pitkään ja oli vähällä vetää suunsa hymyyn, mutta huomattuaan veljensä kasvot kalmankalpeiksi ja arvattuaan jotakin odottamatonta tapahtuneen hän virkkoi:
— Samapa se! Lähdetään vain… Vaikka ikävä onkin näin hyviä pitoja alkuunsa jättää.
Veljekset astuivat nyt hyvästelemään isäntäväkeä.
Hämmästyneenä kysyi emäntä:
— Nyt jo? Miten nyt jo?
— Hanget kestävät yöllä niin hyvin, hyrähti Erkki. — Ja pitäähän tästä joutua kotiinkin vähitellen.
Iroa kätellessään hän katsoi tyttöä kauan silmiin. Tyttö kesti katseen. Omituisesti loistivat kaunottaren mustat silmät punaisen otsipaikan alta.
— Et siis pelkäisi erämaita? kuiskasi Erkki.
— En sinun kanssasi! vastasi tyttö hiljaa.
Vasta alkanut kisa keskeytyi. Pää pystyssä ja komearyhtisinä astelivat nyt veljekset pirtin poikki, otettuaan isännän tarjoamasta kontionkallosta vielä lähtöryypyt. Nyt ei Erkkikään ainoastaan kastanut kieltään, vaan ottipa oikein kurjenkaulan mitallisen.
Pihalla näkivät he miesten jo valjastavan heidän ajokkaitaan.
— Kuulehan, Seppäsen Iivana! huusi vielä Erkki ennen lähtöään.
— Sinähän tiedät riistalavamme Pistonselällä, Tsikkavuorella,
Ironsyrjällä ja Vartiokankaalla. Kerää niistä taljat tänne ukko
Rotosen huostaan, jollei meitä parin viikon päästä kuulu takaisin!
Sitten veljekset hyppäsivät keveihin pororekiinsä.
— Minnehän niillä nyt niin äkkilähtö tuli? kuiskaili saattoväki pihalla keskenään.
— Mikäpäs sitä tietää! Niillä miehillähän on aina omat tapansa.
Lähtiessään pihasta ja rahvaan huudellessa jäähyväisiään sivuuttivat he aitan portailla istuvan vanhan Vassiilein, joka siinä, hyvässä nousussa, tyytyväisenä veti kuuluvalla äänellään:
"Anna ainaki Jumala, toisteki totinen Luoja, soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla!"
— Enpä tiedä, mahtaneeko enää tänä keväänä "piukoa" näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla, mutta sitä enemmän se nyt "piukoo" Erakkojärven avaroilla salomailla! huudahti Erkki, heläyttäen reipasta laukkaa rinnettä alas.
XIV.
Koittipa nyt kevättalvi, jommoista Erakkojärven korvet vielä ennen eivät olleet kokeneet. Kuului sieltä suksen suihke, pyssyn pauke, joka mäeltä, joka notkosta, ja jokaista nevaa halkoi tuore latu. Kaikki kontiot koloistaan etsittiin, sudet suurilta soilta, ilvekset ikikätköistään. Jos oli aikaisemminkin siellä räiske rämeillä käynyt, korvessa miesten kohina, niin näin lakkaamaton ei kuitenkaan vielä koskaan ennen.
Erakkojärven Erkki näytti nyt saaneen aivan uupumattoman eränkäyntihimon, jonka syyn Paavo kyllä tiesi, mutta jota Ilves-Matti hiukan kummeksui.
— Mikä ihme sen pojan on riivannut? Ei pysy kotona enää koskaan, tuumi hän Paavolle monasti heidän kahdessa kotiin päin hiihdellessään, Erkin jäädessä vielä erämailleen pyyntiä jatkamaan.
Kontionpeijaisetkin heidän täytyi kahden kesken viettää. Eipä saatu
Erkkiä mihinkään tulemaan metsiensä helmoista.
Tämä alkoi Ilves-Mattia jo suututtaa. Kuka voisi sanoa hänestä, ettei hän, Ilves-Matti, olisi uutterin ja kovin metsänkävijä maailmassa? Mutta tuommoinen hurjimus, kuin tuo Erkki, ei ole enää mikään metsänkävijä. Se on jo hullu! Ei pidä edes peijaisia pyhänä! murisi hän kerrankin Paavolle, kun he kahden nauttivat taas peijaisateriaa, Erkin samana aamuna kaataman kontion kunniaksi.
Kaataja itse oli jo sitä ennen, otettuaan vain lisäeväitä vetoahkioonsa, rientänyt takaisin saloilleen, joilta vast'ikään tuskin oli kotiin päässyt kontionnahkoineen.
Paavo käsitti varsin hyvin, miksi Erkki juuri kontionpeijaisia nyt erikoisesti vieroi, mutta ei virkkanut mitään selitykseksi ukon mutinaan.
— Antaa hänen nyt saloja kierrellä! Ei se poika niistä koskaan kuitenkaan tarpeekseen saa! myhähti hän, jatkaen ateriaansa.
— Kyllä sille pojalle on jotakin mahtanut Vienan puolella tapahtua, mikä nyt hiuksissa huimaa ja humisee, tuumi kotvasen kuluttua taas Ilves-Matti. — Eihän vain lie jalka puuttunut kassapäitten ketunrautoihin? livautti hän lopuksi, heittäen samalla viileän viinaryypyn karkean karhunlihapalasen paineeksi.
— Mikäpä sen Erkin hommista tiennee! tokasi Paavo, antaen samanlaisen kyydin omalle karhunlihapalaselleen.
* * * * *
Vasta kun kelirikko teki metsissä liikkumisen mahdottomaksi, palasi Erkki Erakkojärvelle. Ilves-Matti ja Paavo eivät olleet häntä pariin viikkoon nähneetkään.
Reippaalla mielellä hän näytti olevan, mutta siitä huolimatta luuli Ilves-Matti huomaavansa miehessä jotakin uutta ja erikoista, mitä ennen ei ollut havainnut. Kaiken, mihin ryhtyikin, teki hän nyt niin tavattomalla ponnella ja ripeydellä, että ihmetellä täytyi. Ja jos työt rupesivat loppumaan, näytti hän siitä suuresti kärsivän.
Niinpä hän eräänäkin aamuna, kun ei tiennyt mihin oikein ryhtyisi — talo oli kunnossa, samoin kalanpyydykset, eikä perunapellontilkku ollut vielä roudasta sulanut, — sanoi toisille:
— Mitähän tuumitte, jos tehtäisiin uusi pirtti tähän vanhan jatkoksi? Ei kai se oloa pilaisi?
— Eihän lisätila pahaa tekisi, mutta tokkohan tässä nyt sentään niin suuriin puuhiin ruvetaan. Hyvinhän sovitaan tähänkin, virkkoi Paavo.
— Niin, hyvinhän tähän sovitaan, yhtyi Ilves-Mattikin puheeseen.
— Sovitaan, sovitaan! Mutta eiköhän se uusi pirttikin olisi hyvä olemassa? Eihän sitä tiedä, eikö tämäkin joskus maailmassa saattane käydä ahtaaksi. Miksi kuluttaisimme aikaa hukkaan? Nyt, kun mitään muuta tiettävää työtä ei ole eikä ainakaan pariin viikkoon vielä kunnolleen kalastamaankaan päästä tästä, olisi mielestäni pirttirakennuksen aloittamiseen varsin sovelias aika.
Muutaman päivän harkittuaan asiata hyväksyivätkin miehet Erkin ehdotuksen, ja nyt alkoi Erakkojärven rannalla ankara kirveitten kalske.
Kevätkalastuksen alkaminen kylläkin hiukan hidastutti työtä, mutta kun Erkki usein yökaudetkin huhki rakennuksellaan, valmistui pirtti jo kesäkuun puolivälissä, joutuen juhannukseksi asuttavaan kuntoon.
Kunnon savupirtti siitäkin tehtiin, ja kaikin puolin karjalaiseen malliin, runsaine pienine ikkunoineen, sillanaluskarsinoineen, runtukoineen, ovenpäällisine makuulavoineen j.n.e.
Asumaan ei siihen kuitenkaan siirrytty. Ei edes Erkkikään sinne muuttanut, vaikka hän sen aikaansaamista niin innolla oli puuhannutkin. Kaikki tuntuivat paremmin viihtyvän vanhassa savuttuneessa pirtissä, joka heitä jo oli suojannut niin monelta pakkaselta, pyryltä ja sateelta, jossa he niin lukemattomia rattoisia hetkiä olivat takan loimutessa viettäneet, ja jossa jokainen seinähirsi tuntui hehkuvan vanhaa erämaan henkeä kiiltomustasta pinnastaan.
* * * * *
Kesäkalastus oli parhaimmassa käynnissään. Ilves-Matilla ja Paavolla oli täysi työ peratessaan ja suolatessaan, mitä Erkki pari kolme kertaa päivässä toi kokemistaan pyydyksistä.
Heillä oli nyt jo oikea venekin järvellään, tuotu talvikelillä
Käpälistä. Sillä Erkki nyt meloskeli päivät päästään pitkin
Erakkojärveä, katiskalta katiskalle ja verkolta verkolle.
— Mitä ihmettä se siellä kaiket päivät puljailee! virkkoi Ilves-Matti monasti Paavolle. — Eihän pyydysten kokeminen vie kuin korkeintaan pari kolme tuntia päivässä, mutta siellä se poika vain soutelee aamusta iltaan.
— Antaa sen vain olla omassa rauhassaan, kun niin kerran näkyy haluavan!
— Niinpä tietenkin! Olkoon vain omassa rauhassaan! Täällä salollahan jokaisen pitää saada olla miten itse haluaa. Eihän täällä ole pappia eikä nimismiestä mihinkään pakottelemassa. Mutta ikävältä minusta vain tuntuu, kun se poika aina on poissa. Olisihan sen kanssa niin lysti edes joskus taas puhella porista tuossa nurmikolla auringon paahteessa.
Kerran päätti Ilves-Matti pistäytyä salaa rantalepikosta kurkistamassa, mitä se kalamies siellä oikein hommailee. Kierrettyään pihan edustalla läikkyvän pikku lammin ja asteltuaan kannaksen poikki varsinaisen Erakkojärven rantapensaikkoon hän juuri joutui näkemään edessään ruohikon reunassa Erkin, joka piippuaan tupruutellen verkalleen meloi pitkin tyyntä järvenpintaa, silminnähtävästi tällä kertaa ilman mitään puuhaa ja päämäärää.
Hän oli jo hiipimässä pois, kun yht'äkkiä kuuli sieltä venemiehen itsekseen sanovan:
— Jos muuta keinoa en keksi, ryöstän tytön!
— Siinäpä se! myhähti Ilves-Matti. — Arvasinhan minä, että naisten permeen se on joutunut poika! Mutta mikähän siinä oikein kangertaa? Luulisihan tuommoisen miehen saavan minkä tytön tahansa!
Vieri kesä, kallistui vähitellen syksyksi, ja niin alkoi suuri syysmetsästys. Ilves-Matin iloksi rupesi Erkkikin muuttumaan entiselleen. Leikkiä laskien hän taas kirmasi metsissä toisten kera ja nuotiotulilla viritteli laulujaan kuten ennenkin. Ilves-Matti luuli pojan jo unohtaneen koko tyttöhommat, mutta Paavo, joka tunsi veljensä paremmin, huomasi selvästi, että pitkistä pohtimisista nyt oli tullut joku päätös. Mikä tämä päätös oli, sitä hän ei halunnut ruveta utelemaan, kun toisella ei tuntunut olevan halua siitä kertoa.
Hauskasti ja hyvin sujui metsästys muuten, mutta poikain suruksi alkoi heidän rakas, monessa tulessa koeteltu Lukkinsa näyttää vanhuuden oireita.
Olihan heillä kyllä nyt mukanaan jo metsätyöhön oppimassa Lukin ja Liekon pentu Kiro, josta näyttikin kehittyvän moitteeton peni, mutta Lukin menettäminen tuntui heistä kuitenkin raskaalta iskulta ajatella. Olihan se syntymästään saakka ollut heidän mukanaan melkein joka päivä, viimeisten kymmenen vuoden hyvissä ja pahoissa säissä. Nyt sillä oli selvästi viimeinen syysjahtinsa käsissä.
Muutamanakin iltana, kun se nilkuttaen ja verissä jaloin kulki miesten perässä, toisten koirien vielä tehdessä innolla työtään, oli sitä oikein sääli katsella. Ei siinä enää ollut paljoakaan jäljellä entisestä urheasta, väsymättömästä Lukista.
— Hohhoh! Kyllä sille jo pitäisi antaa armo tuliluikusta! sanoi surkutellen Ilves-Matti.
— Ei! Sitä ei tehdä! Se on mielestäni kuin veljentappo, virkkoi
Erkki.
— Niin! Annetaan sen olla lopun ikäänsä vaikka kartanokoirana, ja jos sitten nähdään kuolemalla-armahtaminen välttämättömäksi, niin tehdään se, mutta vasta viime tingassa, lisäsi Paavo.
— Kumma, miten sydänjuuriaan myöten voi koiraan kiintyä! lausui
Erkki hetkisen kuluttua. Johon Ilves-Matti heti jatkoi:
— Ei ole kumma, veliseni! Huonokin koira on metsäeläjälle parempi toveri kuin keskinkertainen ihminen, saati sitten jos koira on koko sukunsa parhaita niinkuin Lukki.
Pari päivää pysytteli Lukki nyt miesten kantapäillä, mutta jo kolmantena, iltapuoleen, sekin juosta ripsutti metsään.
Saapui ilta, toiset koirat tulivat nuotiolle, mutta Lukkia ei kuulunut. Alettiin viheltää, hoilata ja huutaa, mutta Lukista ei näkynyt merkkiäkään.
— No, se on kai jäänyt jonnekin lepäilemään, kipeitä jalkojaan nuoleksimaan ja saapuu kyllä yöllä, lohduttelivat veljekset toisiaan.
Aamu valkeni, mutta koira ei ollut vieläkään saapunut leiripaikkaan.
Aamutshaijuja juotaessa virkkoi Ilves-Matti:
— Lukki ei ole saapunut eikä saavukaan enää. Se on tehnyt sen minun aikomani tempun, tuntiessaan kuoleman tulevan, ja hakenut viimeisen leposijansa pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisasta majasta.
Veljekset eivät virkkaneet mitään. He arvasivat ukon otaksuman oikeaksi. Hatuttomin päin he ottivat monivuotisen kumppaninsa kuolinryypyn hiljaisessa erämaassa.
Sydäntä viilsi verrattoman toverin ja ystävän kadottaminen, eikä lähipäivien metsästyksestä tahtonut tulla mitään.
Pian alkoikin jo syksyn pitkä sadeaika. Metsästys lopetettiin ja palattiin Erakkojärven lämpimään kotipirttiin odottelemaan talven tuloa.
XV.
Läheni joulu. Järvet olivat jo jäässä, lunta satoi satamistaan. Pohjolan lakeudet, tunturit ja vaarat vaipuivat valkeaan hiljaisuuteensa.
Silloin virkkoi muutamana aamuna Paavo:
— Eiköhän jo ole aika lähteä Käpäliin joulutarpeita hankkimaan? Samalla voimme noutaa porommekin kotiin. Alkavathan nekin kohta tarpeen olla.
— Lähdetäänpä vain! Hauska olisi minunkin kerran siinä kylässä käydä teidän ukko Rotostanne katsomassa, virkkoi Ilves-Matti.
Erkki ei puhunut mitään. Mutta kun hänkään ei vastaan tuntunut olevan, suoriuttiin vielä samana aamuna suksille, ja ennen puoltapäivää saavuttiin Käpäliin.
Hyvillään oli ukko Rotoni nähdessään taas kaivatut veljekset astuvan pirttiinsä, ja Iro ei tiennyt miten olisi liehunut ja hyörinyt, osoittaakseen kuinka tervetulleita vieraat olivat.
Ilves-Mattikin siinä pian kotiutui. Ukko Rotoni muisti parikymmentä vuotta sitten kerran tavanneensa hänet ennenkin. Se oli ollut Paanajärvellä, sinä suurena lumitalvena, heidän pitäessään säätä viikon päivät Mäntyniemen pirtissä. Muistipa tapauksen Ilves-Mattikin, ja niin he olivat heti kuin vanhat tuttavat ainakin. Heidän siinä menneitä päiviä muistellessaan emäntä, Paavo ja talon nuorimmat tyttäret istuivat iloisesti puhellen gornitsassa [gornitsa = pirtin viereinen kamari karjalaistalossa], kun taas Erkki oli kohoutunut runtukan reunustalle, siitä jutellen hiljaa Iron kanssa, joka uunin äärellä pyörieli keitinpiirasten paistohommissa.
— No sinä et ole vielä Joron pojalle mennytkään!
— En. Miehelään lähteä ei ole jotta hypätä kuin jänis haavalta! vastasi Iro, silmien puhuessa selvää kieltä tästä lähtemisestä.
— No, milloin olet aikonut mennä?
Tyttö ei kerinnyt vielä vastaamaan, kun pihalta kuuluva kellojen kilke lennätti kaikki tuvassa-olijat akkunoihin.
— Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin saapuu? urahti ukko Rotoni.
— Niinhän on, kuin olisi sulhoja tulossa! huudahtivat Outi ja
Moarie, talon nuorimmat tyttäret.
Isäntä asteli portaille vieraita tai vierasta vastaan ja saapui pian pirttiin takaisin, mukanaan Heinäjärven Joron poika. — Tytöt olivat siis olleet oikeassa.
Vieras kätteli talonväkeä ja tervehti kylmästi myös Erakkojärven miehiä.
Iro hääräili kalpeana ja äänettömänä teepöytänsä äärellä.
— No mikäs sinut näin vielä joulujen alla ajoi tälle pitkälle taipaleelle? kysyi emäntä.
— Tulin tiedustelemaan, joko morsiani on valmis lähtemään…
— No mikäs sinulle nyt niin kiire on tullut? katkaisi isäntä.
— Maammo tahtoo miniätä, taatto tyttöä talohon!
— Eipä kai nyt sentään enää ennen joulua?
— Ensi pyhänä aikoivat tänne saapua häihin, jotta jouluksi saisin nuorikon kotihini. Mutta en halua tässä kaikkien kuullen ryhtyä asioitani selvittelemään. Käykääpä isäntä gornitsaan, pakisemme siellä tarkemmin. Ja sinä myös, Iroseni.
Samassa hän sieppasi tyttöä ranteesta, muljautti ilkeästi Erakkojärven Erkkiin ja katosi gornitsaan, työnnettyään tytön sinne edellään. Isäntä asteli verkkaan perästä ja veti oven kiinni.
Hetkisen kuluttua avautui ovi. Iro hypähti pirttiin, kiertyi äitinsä kaulaan ja nyyhkytti:
— Ei vielä! En voi lähteä vielä! Jos nyt pakotat, maammoseni,
juoksen Joukolan jokehen, sisareksi Siikasille, veikoksi ve'en kaloille!
Gornitsasta kuului, pirttiin kiivasta puhetta. Hetkisen kuluttua se taukosi. Pirttiin astui Joron poika ja hänen jäljessään isäntä, joka samalla virkkoi:
— Olen hänet sinulle luvannut ja sanassani pysyn. Mutta en voi pakottaa tyttöäni lähtemään näin äkkiä ja ilman valmistuksia, kun hän itse sitä ei halua.
— Kiitos, taatto! huudahti Iro katsoen kiitollisin silmin isäänsä.
— Kesään jääköön! lopetti isäntä.
Joron pojan sisässä kiehui. Uhkaavan näköisenä hän katseli talon väkeä, kääntyen lopuksi Erakkojärven Erkkiin.
— Tämä on sinun työtäsi, rosvo! hän karjasi.
Samassa kimmahti pystyyn Ilves-Matti, ja pian olisi Heinäjärven Joron poika kepertynyt hänen jykevän nyrkkinsä alle, ellei Erkki olisi saanut kiinni kiivastuneen erätoverinsa kädestä.
— Sinulla ei ole oikeutta häväistä minun vierastani, minun pirtissäni! lausui silloin isäntä ankarasti.
— Mies, vastaa sanoistasi! kivahti puolestaan Erkki, kiukusta väräjävällä äänellä. — Ketä olen rosvonnut?
— Ketä tahansa, kirottu sissi! Irtolainen! ilkkui Joron poika viskautuen samassa ovesta ulos ja rekeensä.
Ilves-Matti ja Erkki yrittivät syöksähtää perästä, mutta samassa tarttui Paavo heitä molempia voimakkain ottein ranteesta kiinni, peläten veljensä ja metsäveikkonsa nyt helposti saavan vaikkapa murhan tunnolleen.
— Seis! Antakaa raukan mennä! Pelkuri ei ole edes höyhentämisen arvoinen.
Erkki pysähtyi, seisoi hyvän aikaa käsi ovenrivassa ja vaipui viimein kiihtymyksestä kalpeana penkille istumaan, mutta Ilves-Matti ei niin vähällä aikonut antaa perään. Hän rimpuili yhä, ja vasta kun Paavo kellojen helinästä kuuli suuttuneen sulhasen joutuneen kylän ulkopuolelle, hellitti hän otteensa ukon ranteesta.
Ukko vilkasi vihaisesti Paavoa silmiin ja läksi murjottaen nurkkaansa.