XVI.
Seuraavana päivänä saivat Erakkojärven miehet jouluostoksensa kokoon ja asiansa kylässä toimitetuiksi. Ukko Rotoni heitti suopungilla poroaidastaan veljesten kolme parhainta nimikkoajokasta, jotka yhä vieläkin kulkivat Rotosen poromerkillä ja olivat hänen hoidossaan. Nämä uhkeat haarasarvihärät valjastettiin nyt kolmen pulkan eteen, ja erakkojärveläiset olivat jo pirtissä hyvästelemässä väkeä, kun samassa sisään astui neljä Suurjärven miestä kummine uutisineen, joita lähtijätkin pysähtyivät kuuntelemaan.
Suurjärvessä, Valasjoella, Vaarakylässä, Kiisjoella ja kaikkialla niiden ympäristöissä oli kansa suuren kauhun vallassa. Siellä oli nimittäin liikkunut pahojaan tekemässä kaksi pelättyä rosvoa, joiden pari kuukautta sitten tiedettiin karanneen Arkangelin vankilasta, ja joita ruununmiehet olivat kaikkialta etsineet, vaikkakin turhaan.
Nyt olivat nämä rosvot m.m. murhanneet postinkantajan Suurjärven lähistöllä ja ryöstäneet hänet, sen lisäksi olivat ne Suurjärvestä Juakoin talosta varastaneet lehmän navetasta, kiskoneet sen metsään, teurastaneet ja palasen paistettuaan jättäneet loput hangelle, omistajaa odottamaan. Vaarakylässä ne olivat murtautuneet kirkkoon, vieden hopeat ja viinit, Kiisjoella Arhippaisen pirtistä varastaneet kellon ja kaikenlaista muuta pikku tavaraa, isäntäväen heitä kestitessä ja syötellessä kuin hyviä vieraita ainakin, j.n.e.
Niin kertoivat Suurjärven miehet sekä lopuksi vielä ilmoittivat, että nämä rosvot nyt olivat lähteneet heidän kylästään Käpäliin päin ja että ne oli jo nähtykin tiellä aivan kylän lähistöllä.
Silloin joutuivat käpäliläiset vuorostaan kauhun valtaan, ja he pyytämällä pyysivät, rukoilemalla rukoilivat, etteivät Erakkojärven miehet, joiden pelottomuuteen ja neuvokkuuteen he täysin luottivat, lähtisi kylästä, ennenkuin saataisiin varmuus rosvojen poistumisesta toisille seuduille, tai mikä vielä parempi, saataisiin heidät kiinni. Vartavasten rosvonajoon olivat Suurjärven miehet lähteneet, ja he myös puolestaan pyysivät erakkojärveläisiä, joiden maineen hyvin tunsivat, jäämään avukseen.
Miehet jäivätkin, ja varsinkin Erkki erittäin mielellään, sillä nythän hänelle tarjoutui oikein monipäiväinen tilaisuus Iron kanssa jutteluun, jota niin harvoin oli ollut. Hyvillään oli Käpälin väki, erikoisesti Rotoset ja ennen kaikkia Iro. Hän aivan säteili iloa, nähdessään miesten pyörtävän takaisin pirttiin.
Nyt asetettiin kaikille kylään johtaville teille vartijoita. Viisi yötä ja viisi päivää oltiin lakkaamatta vahdissa, mutta rosvoista ei näkynyt jälkeäkään.
Kylä rupesi rauhoittumaan, ja Erakkojärven miehet päättivät lähteä kotiinsa. Näytti kyllä nousevan pyry, mutta se ei heitä peloittanut, tunsivathan he tien puu puulta, sadat kerrat kuljettuaan.
He laskeutuivat pulkkiinsa ja heläyttivät iloisesti matkaan, mutta tuskin he vielä olivat päässeet jäälle, kun kuului pyssyn laukaus läheisen venetalaan nurkalta, ja sieltä pöllähti savupilvi hämärtyvään iltaan. Samassa huomasivat Paavo ja Ilves-Matti edellään ajavan Erkin pulkkineen kaatuvan.
Paavo arvasi luodin osuneen Erkkiin ja riensi veljeänsä katsomaan, mutta Ilves-Matti viiletti kuin hirvi hankea pitkin sala-ampujaa kohti.
Saapuessaan talaan luokse hän näki kahden miehen parhaillaan olevan hypähtämässä suksille. Toisen kasvojen piirteetkin hän selvään erotti. Olisipa hänellä nyt ollut ase kädessään, niin varmaan molemmat niistä olisivat hangelle kepertyneet. Nyt hän sen sijaan koetti nyrkkeineen päästä heihin käsiksi. Toinen miehistä oli jo pakoon hiihtämässä, mutta toisen suksenperille kerkisi Ilves-Matti hyppäämään, saaden kuitenkin samassa semmoisen iskun pyssyntukista, että tupertui polvilleen.
Kylässä tapauksen nähnyt väki riensi nyt avuksi, mutta sillävälin ehtivät sala-ampujat metsänlaitaan, kadoten sinne, ja turhaa olisi ollut pyryssä ja pimenevässä illassa koettaa heitä enää tavoittaa. Muutamia laukauksia heidän peräänsä kumminkin ammuttiin, mutta tuskin ne lienevät kohti käyneet, pitkän välimatkan ja hämärän vuoksi.
Kaikki riensivät nyt katsomaan, miten Erkille oli käynyt, mutta ennenkuin he vielä ehtivät luokse, näkivät he Erkin reippaasti kääntävän pulkan kohalleen, pyörtävän ympäri ja lähtevän ajamaan heitä vastaan.
— Hei, miten kävi? Ampuivatko sinua? — Niinhän tekivät! Olkapäähän taisi raapaista vain! vastasi Erkki.
Tultiin Rotosen pirttiin takaisin. Erkki astui edellä olkapää veressä, veljensä ja Ilves-Matti sekä joukko kyläläisiä perässä.
Haavasta vuoti verta armottomasti. Varahvontta Sirkeini tunkihe asiantuntijana sitä tutkimaan.
— Luunvikaa ei ole tullut, Jumalan kiitos! Luoti on mennyt olkapään vierestä hauislihaksen liepeitse ja sattunut käsivarren suureen verisuoneen. Tästä ei tavallisella raudanluvulla selvitäkään! vakuutti hän kotvasen kuluttua.
Luettuaan kuitenkin varalta ensin raudanluvun, sen kaikille tutun, hän riensi kiireesti kotiinsa noutamaan sieltä tarpeellisia yrttejä ja voiteita.
Veren vuoto oli aivan tavaton. Ukko Rotoni ja Iro koettivat parhaansa mukaan sitä tuketa tilapäisesti, kunnes ukko Varahvontta joutuisi takaisin. Huolestunut ilme oli kaikkien kasvoilla, eniten Iron. Ilves-Matti vain oli hymyssä suin, ja virittäen piippuaan hän lausui verkkaan:
— Elkää hätäilkö! Kyllä se poika sen kestää!
Samassa saapui Varahvontta. Hän painoi haavaan kirpeitä yrttejä, siveli salavoiteitaan päälle, veti tiukasti puhtaat liinaset käsivarren ja olkapään ympäri sekä lausui vakavasti, tuon tuostakin ponnekkaasti puhkuillen:
"Jos et sie sitä totelle, viel' mie keksin uuvet keinot, arvelen yhen asian.
Tappo isän, tappo äitin, tappo Jiesuksen Kristuksen. Seiso veri niinkuin seinä, niinkuin miekka meressä, impi koskessa isossa! Tyyvy, täyvy Tyrjänkoski, jos et tyyvy, niin tyrise! Kuiva moa! Kuiva taivas! Kuiva sie kuivemmaks' sitäki vielä! Ota syli silkkiniittä, ompele haava allakuulumattomaks, päällätuntumattomaks, keskell' on kivuttomaksi Vanha akka rautahammas, survo rautasuurimoita, tules töitäs tunteman, pahojas parentamah, hyväksi kohentaman, työnnäs helvetin tulehe, pahan vallan valkiah!"
Illan kuluessa huomattiinkin verenvuodon heikkenevän ja vihdoin lakkaavan. Raukeaksi se kuitenkin oli miehen vienyt. Pian hän painuikin uneen, Iron vielä pitkän aikaa istuessa lähistöllä, siltä varalta että haavoittunut sattuisi jotakin tarvitsemaan.
Kylän väki oli jo poistunut, ja jäljellä talonväen lisäksi olivat vain Paavo ja Ilves-Matti sekä kaksi Suurjärven miehistä. Jotta eivät puheellaan häiritsisi haavoittunutta, siirtyivät he gornitsaan iltatshaijua juomaan.
Ilves-Matti alkoi kuvailla, millaisia ampujat olivat olleet näöltään. Pitkälle hän ei vielä päässyt, kun Suurjärven miehet yhteen ääneen sanoivat:
— Siinähän ne rosvot nyt olivat!
— Ne rosvot! kertasivat toiset.
— Se on varma! Juuri samoja tuntomerkkejä ovat maininneet kiisjokelaiset, jotka heitä parhaimmin ovat saaneet nähdä.
— Ne rosvot! murahti Ilves-Matti. — Olipa kirottu paikka, ettei minulle sattunut pyssyä käteeni.
— Mutta mikä syy heillä oli ampua teitä? tuumi ukko Rotoni. — Ei kai niillä ryöstöaikeitakaan voinut olla, ihan kylän rannassa, ja kaiken kansan nähden?
Kummaa se oli kaikista. Ei siihen kukaan heistä saattanut selitystä keksiä.
— Ihankohan vain ilkeyksissään? arveli toinen Suurjärven miehistä.
— No ei sitäkään saattaisi uskoa! Eihän hullukaan ilman aikojaan vaan semmoiseen satimenpaikkaan antaudu kuin nämä rosvot äsken. Joku tarkoitus niillä mahtoi olla, mutta mikä? päätteli Ilves-Matti.
Selvittämättä se kysymys vain jäi.
* * * * *
Yö läheni. Kaikki painuivat levolle. Mutta yhä istui Iro valveilla haavoittuneen luona, kirjaillen punalangalla liinaista käsipaikkaa, takkavalkean loimottavassa valossa. Usein pysähtyi hän kuitenkin työssään, jääden pitkäksi aikaa katsomaan nukkuvan uroon komeita, miehekkäitä piirteitä.
XVII.
Tuskin oli aamu valjennut, kun kylän nuoret miehet jo kokoontuivat lähteäkseen rosvojen ajoon. Heihin liittyivät Suurjärven miehet sekä Ilves-Matti ja Paavo. Monta vuorokautta hiihdeltiin metsiä ristiin rastiin, mutta rosvoista ei löydetty jälkeäkään.
Pienissä joukoin ja väsyneinä palasivat miehet vähitellen kylään, tyhjin toimin. Viimeisinä saapuivat Ilves-Matti ja Paavo, hekin yhtä huonolla onnella, vaikkakin vuorokautta myöhemmin kuin muut.
Sillävälin oli Erkki jo niin virkistynyt, että saatettiin ruveta ajattelemaan Erakkojärvelle palaamista. Kun Paavo ja Ilves-Matti olivat saaneet yhden yön levätä rauhassa monipäiväisen hiihtämisen jälkeen, lähtivätkin erakkojärveläiset heti seuraavana aamuna kotimatkalle.
Iroa hyvästellessään pirtin ovella kuiskasi Erkki:
— En ikinä unohda näitä päiviä ja sinun hyvyyttäsi! Nyt olen myös nähnyt avoimeen sydämeesi ja voin olla tyyni.
Tyttö nyökkäsi lennähtäen punaiseksi.
— Jos muusta ei apua lähde, tulethan minulle vaikka…
— Tulen! kuiskasi tyttö keskeyttäen. — Riennä, riennä, Erkki!
Toiset jo ovat lähtemässä; vilkuilevat akkunoihin sinua odotellen!
* * * * *
— Terveheks jääkää! Terveinä eläkää! huusivat erakkojärveläiset istuutuen pulkkiinsa, porojen jo riipaistessa matkaan, ja he kuulivat vielä käpäliläisten ystävälliset hyvästelyhuudot:
— Terveinä menkää! Toitshi tulkaa! Terveinä eläkää!
* * * * *
Erkin lähdettyä tunsi Iro suuren tyhjyyden sekä omassa sisimmässään että myös ympäristössään. Onnelliset päivät olivat ohi. Erkin läheisyydessä hän ei ollut muistanutkaan uhkaavaa tulevaisuuttaan, mutta nyt hänen poistuttuaan rupesi kaikki tuntumaan taas niin mustalta, epävarmalta ja turvattomalta.
Navetassa, lypsäessänsä, hän nyt hiljaa hyräili, kyynelten kieriessä poskipäille:
"Vieres kyynel, viere toinen, vierkööt vetrehet veteni, hienon helman helmustoille, ripeille rinnoilleni! Vieres kyynel, viere toinen, silkkisille vyöni päille, silkkisille sukkasille, vielä siitäki alemma, hienon helman helmysille, kaunehille kantapäille, kultakengän kantasille! Vieres kyynel, viere toinen, vielä siitäki alemma, alasihin maaemihin, viere maahan maan hyviksi. — Jopa kolme jokea juoksoo Yhen immen kyynelistä, jo kolme koivua kasvaa joka joen partahilla, yhen immen kyynelistä, jo kolme käkeä kukkuu, joka koivun latvasessa, yhen immen kyynelistä."
— Niinhän se Ainokin ennen lauleli! Jokohan nyt minullekin on hänen kohtalonsa koittamassa? tuumi tyttö hiljaa itsekseen ja tunsi ruumiinsa vapisevan oudosti.
Hänen rinnassaan värähteli niin kummasti. Toisin hetkin tuntui selittämätön ihanan kaihon tunne, toisin hetkin taas pelon ja katkeran epätoivon.
Eihän nyt tiedä, mitä kaikkea vielä talven ja kevään kuluessa voi sattua, ja joutuisiko Erkki saloiltaan edes avuksi, jos yllätyksiä tulisi.
Toisten seura häntä nyt alkoi vaivata, kotiväenkin. Alakuloisena hän askareissaan hääräili eikä suostunut toisten keralla lähtemään Kananaisiin ativoihinkaan [= vieraisille], vaan tahtoi jäädä kotimieheksi, yksinäisyyteen, omine muistoineen ja mietteineen.
Toisten lähdettyä, ja jäätyään nyt tupaan yksin, hän istahti penkille ikkunaan ääreen, pisti pellavatukon kuosaliin ja alkoi värttinällä kehrätä. Ikkunan edessä pihlajapuussa pikkulintunen oksalla keinui. Iro pysähtyi sitä katselemaan ja lauloi:
"Tule tänne pieni lintu, Lennä tänne linturukka, haastele halusi mulle, ikäväsi ilmoittele! Mie sanon sinulle jällen, haastan mielihaikiani, sitten vaihamma vajoja, kahenkesken kaihojamme."
Tyttö alkoi jälleen kehrätä, tuumien itsekseen:
Pikku lintuseni, sinäkin olet onnellisempi minua! Sinulla on vapaus kohottaa siipesi ja lentää matkoihisi kenen kera tahdot. Toista on minun, myödyn neidon, sananalaisen orjan. Jos en taivu taattoni tahtoon, maammoni mairitteluun, kotini minut kiroaa, heimoni hylkää. Jos taas taivun, päättyy elämäni ilo, aurinkoni iäksi painuu, en tunne kevähän tuloa, en kuule lintujen laulua, en näe päivän valkeutta, kiroan itse itseäni, ja niin minä kaiken ikäni
"kannan mustoa muretta, syäntä sy'en näköistä, huolta hiilenkarvallista; itku silmäni sitovi, huoli pääni harjoavi, kaiho pääni palmikoivi, sy'än syttä keittelevi, mieli tervoa tekevi, itku on iltalaulunani, aamuvirtenä valitus."
— Ennemmin juoksen joikona jokehen, allina aaltojen alle! Niin teen!…
— Ei, Iroseni! Sinä et ole sitä varten luotu! Miksi sitten olisit syntynytkään? Taistele onnestasi!
Iro hypähtää… Kenpä sen sanoi?…
Seinäsammal sen sanovi, Seinän hirsi hiiskahtavi, opastavi oobrasaiset [= jumalankuvat] kultakuvat kuiskoavi, neitsyt neuvovi ylevä.
Iro tuntee rinnassaan voimakkaasti läikähtävän.
Taistele onnestasi!
Minä? Minä? Minä? hän kuiskaa vavisten. Onko minullakin oikeus taistella onnestani? Onko minullakin oikeus vastustaa minulle määrättyä kohtaloa?
— On! On! On! huutaa veri hänen suonissaan…
* * * * *
Kauan hän siinä istuu mietteissään, värttinä raukeaa polville. Ilta hämärtyy. Pirtin ilma alkaa hänestä tuntua tukahduttavalta. Hän heittää peskin [= poronnahkaturkki] ylleen ja rientää ulos.
— Myöty neiti! kirahtaa ovi auetessaan.
Iro säpsähtää, läimäyttää oven kiinni, hypähtää suksilleen.
— Minäkö myöty neiti? Ehei! hän huutaa, laskiessaan huimaa vauhtia rinnettä alas jäälle.
Hän hiihtää järven yli, alkaen sieltä hakea erakkojärveläisten pulkan jälkiä, hiihtelee sinne tänne, nousee kankaallekin.
Ei mitään!
Ne vasta kummia miehiä! Eivät milloinkaan aja kotiinsa päin muulloin kuin pyrysäällä.
Mikähän siinäkin piilee?
Piilköönpä mikä tahansa, kunnon miehiä ne kuitenkin ovat, pohjolan parhaita brihoja!
Illan käydessä yhä pimeämmäksi hän saapuu takaisin kylän rantaan.
— Olkoonpa vielä toistaiseksi! Olkoon! Mutta taistelutta nyt en onneani jätä. En!
Iro astuu pirttiin. Ovi narahtaa:
— Eksyit!
— Eksyin tällä kertaa. Onnistun toiste. Ja vaikk'en onnistuisikaan, niin taistelen kumminkin!
Virittäessään tulta takkaan hän näki siitä punaisen loisteen käyvän jumalankuviin toisella tavoin kuin ennen. Oi miten tenhoisasti ne väikkyivät! Ja miten lempeästi Pyhä Neitsyt nyökkäsi sieltä vastaan.
— Nekin hyväksyvät tuumani!
* * * * *
Tuli takassa raukeni. Hiljaa hiipi pirttiin yö. Se tunkeutui ovenraoista, painui lakehisesta, virtasi seinäsammalten välistä, hiipi hirsien halkeamista.
Pyhän Neitseen edessä paloi hento vahakynttilä, luoden himmeän valon pirtin pyhään nurkkaan ja siinä polvistuneen neitosen kasvoille, joilta nyt loisti elämän toivo.
XVIII.
Joulu muualla maailmassa on kahden kolmen päivän juhla, mutta Erakkojärvellä sitä vietettiin tavallisesti kolme viikkoa. Ei kuulunut silloin pyssyn pauketta salolta, ei suksen suihketta metsästä. Saivat korpimailla uneliaina nuokkua lumiset puut, saivat kontiot juurikkaittensa alla häiritsemättä kuorsata, sudet soitaan samota, ilvekset vaaroilla ilakoida, ketut kepposiaan tehdä, metsot männynnuppuja märehtiä ja teeret torkkua huurteisten koivujensa latva-oksissa. Ja Erakkojärven piilopirttikin näytti kokonaan nukkuneen lumisen erämaan kätköön. Sen olemassaoloa ei voinut kotkan silmäkään huomata, eikä edes vorna [= korppi], joka kaikki paikat nuuskii. Rääkyen sekin ylitse pyyhkäsi, rapsauttaen lunta kuusien latvoista, mutta havaitsematta niiden suojassa uinuvaa erämiesten pirttiä.
Ei päässyt edes lakeistorvesta tupruava savukaan metsäeläjäin tyyssijaa ilmaisemaan, kun rakennuksen yli kurkottuva kuusi nielasi sen kokonaan kitaansa, siivilöi kidusneulasiensa lävitse, antoi varovasti viereisten kuusien eteenpäinvietäväksi, jotka puolestaan sitä yhä hajoitellen tarjosivat sen ylemmän rinteen kuusikolle, ja vasta se laski latvaoksistaan savun taivoa kohti hienon hienona utuna, jota metsänpeikotkaan eivät olisi enää savuksi arvanneet.
Koirat nukkuivat kuin noidutut portaitten pielessä, päivä päivältä syvenevissä lumihaudoissaan. Samaten miehet pirtissä, pehmeillä taljavuoteillaan. He nukkuivat nyt harteiltaan koko vuoden vaivat ja väsymykset. Ja lyhyen valveillaoloajan he joko tuumivat tulevia retkiä, muistelivat menneitä tai kertoilivat tarinoita toisilleen. Erkin mielessä sen lisäksi usein väikehti nuori neitonen, jonka hän näki milloin emäntänä Erakkojärven uudessa pirtissä, milloin vierellään pororeessä helskyvällä keväisellä hangella, milloin taas Heinäjärven miehen saaliina, tai aaltoihin heittäytyvänä Ainona. Ja silloin alkoi makuulava poltella hänen allaan. Hän olisi tahtonut suinpäin syöksyä metsien halki Käpäliin. Mutta kun hän taas havaitsi rauhaisan pirtin ympärillään, ja se kuiskasi hänelle: "ei vielä ole mitään hätää", tai vienon itätuulen kepeä henkäys lakehisesta lausui: "ole rauhassa, tyttösi on sinun", rauhoittui hän taas ja yhtyi toisten metsästysjuttuja kuuntelemaan. Miehet eivät näinä viikkoina liikkuneet ulkonakaan, muuta kuin saunaan ja aittaan. Suksetkin siinä seinävierellä kerrostuivat kerrostumistaan yhä paksumpaan lumikuoreen.
* * * * *
Näin he nytkin jouluviikkojaan viettivät. Loppiainenkin oli jo sivu, kun muutamana päivänä he kaikki kolme hypähtivät vuoteiltaan.
Koirat haukkuivat kotipihassa, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut.
Nopeasti he syöksyivät ulos, telkesivät koirat pirttiin, ravistivat lumen suksistaan, hiihtivät lammen poikki ja laskeutuivat varovasti Erakkojärven rantapensaikkoon katsomaan, näkyisikö mitään epäilyttävää jäällä. Heti he huomasivatkin kaksi miestä hiihtävän viistoon järven poikki, noin pari sataa syltä heidän olopaikastaan.
Yht'äkkiä tarttui Ilves-Matti Erkkiä käteen ja kuiskasi:
— Siinä ne nyt on, ne sinun ampujasi! Tunnen selvään tuon partaniekkamiehen samaksi, joka minua pyssyllään kolautti päähän.
Kun veljekset tämän kuulivat, palasivat he kiireesti pirtilleen takaisin, Ilves-Matin tullessa perästä, saatuaan ensin varmuuden siitä, että rosvot todellakin menivät ohitse.
Nyt voideltiin kiireesti sukset, teljettiin koirat huolellisesti pirttiin ja jätettiin niille juomista sekä syömistä noin viikoksi tai puoleksitoista. Sitten lähdettiin varovasti seuraamaan rosvojen jälkiä. Takaa-ajajat pysyttäytyivät hyvän matkan päässä rosvojen perässä, yöpyenkin niin kauas heistä, etteivät nuotion loimullakaan herättäisi epäluuloja. He toivoivat, että rosvot poikkeisivat johonkin taloon, jonne he sitten ne piirittäisivät, yllättäisivät ja saisivat kiinni tarvitsematta käyttää ampuma-aseita.
Matka kävi länteen, siis Kuusamoon päin, jonne veljekset eivät olleet liikkuneet sen jälkeen, kuin ensi kerran saapuivat Erakkojärvelle.
Omituisia tunteita ja muistoja tuli nyt heidän mieleensä lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa ajoilta. Ja kun he toisen päivän iltana nyt yöpyivät Tavajärven rannalle, tuli heille elävästi mieleen yön vietto saman järven rannalla kaksitoista vuotta sitten, jolloin suuri erämaa ja sen elämä heille vielä oli tuntematonta, uutta ja outoa, mutta josta he sitten olivat oman sielunsa ja elämänonnensa löytäneet.
He eivät olleet ajatelleet koskaan enää Kuusamon kylissä käydä, mutta nyt sinnepäin tuntui matka pakostakin tulevan. Eihän heillä tosin enää mitään pelkäämistä ollut. Kukapa heitä olisi tuntenutkaan niin pitkän ajan takaa? Mutta vastenmieliseltä kumminkin tuntui sinnepäin meneminen. Nytpä ei kuitenkaan auttanut! Erkki tahtoi tehdä tilit selviksi sala-ampujien kanssa. Vieläkin viileksi haavaa olkapäässä. Ja yhtä halukas tähän tilintekoon oli Ilves-Matti, otsakuhmunsa vuoksi. Mikä taas koski Erkkiä tai Ilves-Mattia, sen piti Paavo kuin omana asianaan.
Kolmas päivä oli jo alkamassa, mutta rosvojen eväät näyttivät riittävän, eikä heillä tuntunut olevan tällä kertaa minkäänlaista asiaa kyliin tai taloihin. Takaa-ajajat eivät olleet kertaakaan koko aikana nähneet rosvoja, joskus he vain olivat kuulleet niiden rymyä metsätiheiköistä. Puolenpäivän aikaan mentiin jo Kuusamon kirkolta Paanajärvelle vievän tien poikki, mutta yhä jatkoivat rosvot matkaansa metsiä myöten länttä tai länsiluodetta kohti. Pari tuntia myöhemmin saavuttiin Kitkaan johtavalle tielle, Rukatunturin kohdille, lähelle Aikkilaisen taloa. Siinä näkivät takaa-ajajat aukeiden niittyjen yli, kun rosvot parhaillaan olivat nousemassa maantielle, alkaen hiihtää Kitkaan päin.
Rosvojen hävittyä Rukatunturin rinnettä kohoavan maantieniskanteen taa läksivät takaa-ajajat kiivaasti perästä, saadakseen mäenpäältä nähdä, kääntyisivätkö ne Kitkajokivarteen Juuman taloihin päin vai menisivätkö valtatietä Kitkan kyliin. Mutta kun he pääsivät korkeimmalle mäen nyppylälle, näkivät he aivan lähellä alapuolellaan rosvot hyökänneinä turvattoman rekikunnan kimppuun. Ilves-Matti ja Paavo kohottivat heti pyssynsä ja tähtäsivät.
— Kädet ylös! huusi Erkki. Rosvojen hämmästys oli kuvaamaton. Toinen heistä yritti myös kohottaa pyssyään, mutta silloin laukasi Ilves Matti. Rosvo kierähti ojaan ja pyssynsä kirposi kauas lumeen. Silloin nosti toinen rosvoista kätensä ylös, jolloin reestä noussut vanhanpuoleinen ukko sitoi hänet jaloista. Samassa saapuivat takaa-ajajat luo. Paavo ja Ilves-Matti riensivät katsomaan, miten ojaankirvonneelle oli käynyt, sill'aikaa kuin Erkki jäi sitomaan toisen rosvon käsiä.
Mies ojassa oli hiukan pökerryksissä vain. Hän oli saanut jalkaansa kuulan, joka oli katkaissut poheluun, ja kun Ilves-Matti kumartui hänen puoleensa, oli hänellä jo puukko kädessään puolustusvalmiina. Samassa oli Paavokin siinä, ja nopealla liikkeellä hän kimmahutti puukon rosvon kädestä. Mies pantiin köysiin ja haava sidottiin tilapäisesti.
Rosvot olivat kaikesta päättäen ummikkoryssiä, sen kuuli niistä sanoista, mitä he vaihtoivat keskenään. Suomea he eivät joko ymmärtäneet tai olleet ymmärtävittään.
Kun molemmat miehet nyt olivat lujissa köysissä, saivat veljekset ja Ilves-Matti vasta tilaisuuden katsastaa, miten rekikunnan asiat olivat. Siinä oli mies, vaimo ja kaksi kasvavaa tyttöstä. Ukko kiitteli pelastajiaan ja vakuutti, ettei heille vielä ollut mitään pahaa tapahtunut.
Mutta Paavo ja Erkki eivät nyt saaneet sanaa suustaan. He katsoivat hämmästyksissään ukkoa, jonka tunsivat — Kärppävaaran isännäksi. Reessä istui hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään. Vasta kun ukko rupesi kyselemään, voisiko hän ehkä rahalla palkita hyväntekijänsä, vastasi Paavo.
— Ette, Kärppävaaran ukko! Silloin vuorostaan hämmästyi ukko. —
Mi… mistäs te minut tunnette? En muista teitä koskaan nähneeni.
— Hohoh! hörähti Paavo. — Katsokaapa tarkkaan, ettekö tunne?
— E-en! vastasi ukko.
— Enkä minäkään! sanoi hänen eukkonsa.
— No, kun ette muista, niin jahka sanon, millä voitte meidät nyt palkita, kyllä sitten muistatte! Voitte meidät palkita siten, että annatte meille anteeksi — saunanne palon aiheuttamisen ja Lukin karkaamisen meidän mukaamme.
— Paavo ja Erkki! huudahtivat isäntä ja emäntä yhteen ääneen.
— Niin! vastasivat veljekset. Hetkisen kuluttua jatkoi taas Paavo:
— Me tahdomme nyt tavalla tai toisella selvittää välimme teidän kanssanne.
— Voih, kaikki olkoon selvänä meidän puolestamme, jos vain siihen tyydytte! sanoi isäntä, äänessä omituinen liikutuksen väre, jollaista veljekset eivät koskaan ennen siinä muistaneet kuulleensa.
— Lyödäänpä sitten kättä ensi sovinnoksi ja ajetaan Aikkilaiseen puhelemaan lisää sekä saattamaan näitä miehiä talteen. Ne ovat Arkangelista karanneita kuuluisia rosvoja, joita jo parikin eri kertaa olemme olleet takaa-ajamassa Vienan puolella rajaa.
Aikkilaisesta lähetettiin renkipoika heti Kuusamon kirkolle ruununmiehiä noutamaan.
Heidän saapumistaan odotellessa selittivät Paavo ja Erkki juurta jaksain, miten saunan palo ja koiran mukaanlähteminen oli tapahtunut.
Isäntä uskoi veljesten vakuuttelut tosiksi ja uudisti nyt anteeksiantonsa entistä mieluummin, kiitellen vielä sydämensä pohjasta pelastajiaan ja pyydellen heiltä puolestaan anteeksi kovuuttaan niinä entisinä aikoina.
— Teistä näkyy kumminkin tulleen kunnon miehiä! Mutta missä te sitten tämän pitkän ajan olette elelleet, kun ei ole kuultu, ei nähty?
— Ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Erakkojärven miehistä?
— Erakkojärven miehistä! huudahtivat Kärppävaaran isäntä ja emäntä yhteen ääneen. — Olemmehan paljonkin kuulleet! Koko Kuusamohan heidän maineensa tuntee. Mitäs sitten? jatkoi isäntä.
— Me olemme juuri ne samaiset Erakkojärven miehet.
Nyt vasta kärppävaaralaisten naamataulut oikein leveiksi kävivät. He eivät pitkään aikaan näyttäneet voivan kuulemaansa tajuta. Kotvasen kuluttua sanoi isäntä:
— Vai on teistä tullut sellaisia poikia! Hm! Vai on, vai on! Minun tarkoitukseni oli kasvattaa teistä kunnon talonmiehiä. Katsokaas, kun itse on tällainen piintynyt maamyyrä, niin uskoo, että kaikista ihmisistä pitäisi tulla samanlaisia turpeenpuskijoita, voidakseen päästä kunnon ihmisiksi. Jos toisin käy, menevät rappiolle. Niin oli vakaa uskoni, ja sen vuoksi käytin ankaruuttakin, kun teihin ei muu pystynyt. Eikä pystynyt sekään! Minä olen erehtynyt. Kyllä näkyy pitävän paikkansa vain vanha sananlasku: luonto se on, joka tikanpojan puuhun vetää. Luonto veti teitä metsään.
— Ja siellä me nyt olemme sanomattoman tyytyväisiä ja onnellisia olleetkin, jatkoi Erkki.
— Ja kunnon miehiä! lisäsi emäntä.
— Niin ainakin toivomme, vastasivat veljekset.
— Tämä sovinto, mihin nyt olemme tulleet, tulee vielä paljon lisäämään onneamme ja iloamme. Olemmehan samalla päässeet vapaiksi meihin kohdistuneista mustista epäluuloista, jotka karvaina ovat mieltämme painaneet, vaikka olemmekin itsemme syyttömiksi tienneet, lausui Paavo.
— Mutta niittenkin epäluulojen syntyminen oli kai välttämätöntä, jatkoi vielä Erkki. —Ellemme olisi tulleet vainotuiksi, olisimme tuskin koskaan päässeet ryöstäytymään niin perinpohjin irti asutuista maailmoista kuin silloin vainottuina olimme pakotetut tekemään. Emmekä koskaan ehkä olisi löytäneet tätä suurta onneamme, joka meillä nyt on erämaittemme elämässä, ja jota emme mihinkään autuuteen maailmassa vaihtaisi.
— Voipa olla niinkin, virkkoi isäntä miettiväisenä.
— Niin, niin, yhtyi emäntä. — Jumalan sormi näkyy kaikessa. Niinpä tässäkin.
Kärppävaaralaiset lähtivät taas matkaansa jatkamaan. Ystävinä nyt erottiin. Kaikki vanhat kaunat pyyhittiin pois, ja luvattiinpa vielä tulla toinen toisissaan käymäänkin, kun erakkojärveläisilläkään ei enää ollut syytä pitää asuntoaan kokonaan muun maailman saavuttamattomissa.
Ruununmiesten tultua kirkolta käsi- ja jalkarautoineen jätettiin rosvot heidän huostaansa. Paavo kertoi, mitä hän miehistä tiesi Vienan-Karjalassa kuulemansa mukaan, ja nimismies lupasi pitää huolen, että vangit tulevat lähetetyiksi Arkangeliin, vahvan vartiaston saattamina. Samalla kiitteli hän veljeksiä ja Ilves-Mattia siitä hyvästä työstä, minkä nämä nyt pohjolan rauhalle ja turvallisuudelle olivat tehneet.
Kotimatkallaan poikkesivat veljekset Suininkijärven taloon, johon heillä liittyi varhaisimman nuoruutensa rakkaimmat muistot, viimeiseltä oloajaltaan ihmisten ilmoilla.
Siellä olivat isäntä ja emäntä vielä elossa. Heidän riemunsa oli rajaton, veljesten tultua taloon, ja ihmetyksensä suuri, kuullessaan kertomuksia poikain vaiheista saloelämässä.
Entinen renki Antti, veljesten rakas ystävä, oli nyt torpparina, asuen lähellä Suininkijärven taloa. Hänet joukkoon myös haettiin, ja kuvaamaton oli jälleennäkemisen ilo.
— Kuulkaas, pojat! lausui hän heti ensi tervehdysten jälkeen. — Sanokaapa suoraan, eikö teitä Vienan puolella nimitetä Erakkojärven miehiksi tai erakkojärveläisiksi?
— Mistäs sen päätät? hymyilivät veljekset.
— Mistäpähän minä! Mutta kun täällä rupesi niiden miesten töistä ja urheudesta kuulumisia kulkemaan; sanoin monesti isännälle ja emännälle: kyllä ne miehet ei ole ketään muita kuin Paavo ja Erkki!
— Niin, niin se tämä Antti sanoi. Mutta mitenkäs on asia, pojat? kysyi isäntä.
— Kyllä se niin on, kuin Antti on arvannut. Erakkojärveksihän me nykyistä kotiamme nimitämme.
Tämä uutinen yhä vieläkin lisäsi suininkijärveläisten iloa, ja Antti oli ylpeä puolestaan.
— Mutta mitä meidän maineemme kohoamiseen tulee, niin on siihen suurena syynä tämän ystävämme joukkoonliittyminen, hänen kokemuksensa ja neuvonsa, jatkoi Erkki, ravistaen Ilves-Mattia olkapäästä. — Tämä on se paljon mainittu Ilves-Matti!
— Ilves-Matti! Ja Erakkojärven veljekset! Mutta onpa siinä luonto vienyt oikeat miehet yhteen! lausui isäntä ihastuksissaan.
— Niin, onpa siinä visa viskattu kahen niverän joukkoon! Eikä ole helppo sanoa, mikä niistä on kovempaa, tokasi Antti jatkoksi.
— Visa tietysti on kovempaa! hymyili Paavo.
* * * * *
Koko vuorokauden veljekset viettivät tässä rakkaitten muistojensa talossa. Seuraavana päivänä he jälleen läksivät hiihtämään kotimailleen, mukanaan ystävänsä Antti, jonka he välttämättä tahtoivat heti viedä Erakkojärveä katsomaan, saadakseen omassa kodissaan oikein osoittaa kiitollisuuttaan hänen kaikesta hyvyydestään ja siitä neuvokkuudesta, millä hän auttoi aikoinaan heitä vankilasta pakoon.
Reippain mielin ja kevein sydämin painuivat nyt erakkojärveläiset erämaittensa hiljaista kotia kohti.
XIX.
Pakkaspäivä helmikuun lopulla. Käpälin kylässä oikein tulipalopakkanen. Kellään ei näyttänyt olevan kylälle asiaa. Takkatulten lähettyvillä kaikki pysyttelivät. Paksussa huurteessaan lepäsi hiljaisena kylä. Silloin tällöin vain kujalla näkyi joku kiireinen kulkija.
Illan hämärtyessä alkoi jäältä kuulua kellojen kilkettä. Neljä hevosta läheni rantaa. Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin ajaa?
Jo alkoi kylässä kuhista. Pihoissa liikehti väkeä, ja ikkunoihin ilmestyi uteliaita tirkistelijöitä.
Sulhasia sieltä saapuu! Minnehän ne ajavat?
Heinäjärven Joro poikineenhan sieltä tulee! luulivat jo muutamat tuntevansa.
Niin olikin! Joro sieltä tuli kaikkine joukkoineen, ja ajoi suoraan
Rotosen pihaan.
Sulhaskansa nousi pirttiin:
— Terve taloh!
— Terve vierahille! Perälle istumaan käykää!
— Missä Iro? kysyi heti Joron poika epäilevästi.
— Kylällä asioilla. Pian hän saapuu, vastasi isäntä.
Kun vieraat olivat istuutuneet tulotshaijuja juomaan, alkoi Joro:
— Kuulehan, veliseni Jehhiimei Rotoni! Nyt ei enää häitten lykkääminen käy päinsä. Meille on miniä tarpeen, ja vanheneehan tämä poikakin jo ihan ikälopuksi, jos tässä yhä ja yhä ruvetaan asiata siirtelemään. Naureskelemaan jo meille ihmiset rupeavat. Mikäs tässä oikein kangertaa?
— No! Iro ei vielä ole mielinyt kotiaan jättää, vastasi vältellen isäntä.
— Eikö sitten nykymaailman aikaan taatto enää saa tytärtään taipumaan? Vai eikö tällä taatolla ole tahtoa? Kuulehan, taatto, minulla on sinun sanasi. Ja asiasta täytyy nyt tulla tosi, tai menetät sinä arvosi miesten silmissä. Ellei kahden viikon päästä ole häät, kerron minä kylillä, mikä sinä olet miehiäsi sanojen pitämisessä.
Ukko Rotoni tunsi moisesta puheesta voimakkaan kiivastuksen vyörynnän povessaan, mutta muistaessaan, että puhuja oli hänen vieraanaan, hänen omassa kodissaan, sai hän sisunsa asettumaan, vastaten yksikantaan:
— Olkoon sanottu! Häät pidetään kahden viikon kuluttua.
— Kuulkaa, kuulkaa! huusi Joro kääntyen poikaansa ja vaimoonsa päin. — Sitähän minä aina olen sanonut, että Jehhiimei Feodorovitsh Rotoni on kunnon mies.
Samassa tuli Iro sisään, reippaan ja iloisen näköisenä, helein poskin. Mutta huomatessaan vieraat hän kävi vakavaksi ja tervehti ääneti kaikkia.
— Kuulehan, Iro morsioni! Nyt on päätetty, että häät pidetään kahden viikon kuluttua, riemuitsi Joron poika.
— Kuka on päättänyt? kysyi Iro, käyden kalmankalpeaksi.
— Isäsi ja minun isäni.
— Vai niin. Hyvä on.
— Kuulitko, taatto! Iro sanoi: "hyvä on"! huudahti Joron poika.
Iro pyörähti gornitsaan ja painautui nyyhkyttäen vuoteelleen, mutta kun näki äitinsä ovelta kurkistavan, hypähti jälleen pystyyn, pyyhkäsi silmiään ja lähti sanaa puhumatta korjailemaan tsaijukompeita pirtin pöydältä.
* * * * * Heinäjärveläiset läksivät seuraavana päivänä luvaten saapua suuren hääkansan kera hyvissä ajoin, jo puolentoista viikon päästä.
Kuumeisella kiireellä alkoi nyt häitten valmistaminen, ja kymmenkunta kylänneitosta kutsuttiin oman väen avuksi morsiuskapioita ompelemaan.
Kului viikko, pari päivää toistakin, ja seuraavana päivänä odotettiin sulhaskansan saapumista. Iro oli ollut koko ajan hyvin äänetön ja vakava. Valmistelutöihinkin hän oli vain nimeksi ottanut osaa.
Seuraavan aamun valjetessa lähti Iro tapansa mukaan jo varhain navettaan lypsämään. Kului tunti, kului pari, mutta Iroa kiuluineen ei kuulunutkaan pirttiin takaisin.
— Mitäs se tyttö siellä niin kauan puuhailee? ihmetteli emäntä. —
Pistäydypä Outi katsastamassa.
Hetkisen kuluttua tuli Outi takaisin hämmentyneenä, virkkaen:
— Ei siellä ollut Iroa! Ja lehmätkin on vielä lypsämättä.
— Mitä! lehmät vielä lypsämättä! kivahti emäntä rientäen navettaan.
Niin oli.
Kaikki alkoivat nyt ihmetellä, minne Iro oli mahtanut lähteä. Kun ei kotoa löytynyt, ruvettiin kylältä kyselemään.
Ei oltu sielläkään tyttöä nähty.
Silloin tuli Rotosen taloon hätä. Pahoin aavistuksin juoksenteli ukko Rotoni pirtistä sintshiin, sintshistä saraille, sarailta navettaan ja sieltä taas pirttiin, voihkien ja päivitellen:
— Sellaista se on, kun täytyy tyttö vasten omaa mieltään miehelään työntää! Sellaista se on! Voi minua höperöä miestä, kun moisia sanoja meninkin antamaan! Enpäs silloin ajatellut, että näin voisi käydä. Enkä silloin muistanut, miten niissä vanhain miesten lauluissa Aino ennen teki. Olisikohan Iro…?
Hän pysähtyi ajatuksissaan. Hän ei rohjennut sellaista mahdollisuutta ajatella loppuun.
— Voi, voi! Minkä tähden sinä sitä tyttöä pakotit Joron pojalle menemään! Ja minkä tähden minäkin pakotin! itki emäntä. — Nyt se on juossut jokeen.
— Jokeen? huusi kauhistuen ukko Rotoni.
— Niin sanovat kylän pojat. He kertovat joelle vievän tuoreet suksenjäljet, vaikka niitä onkin vaikea nähdä, kun hanki on niin kovaa. Niin he sanovat! Ja Iron sukset on poissa.
— Sukset poissa! Tämähän on kauheata!
— Voi auta, jumalani, minua äitiparkaa, anna minulle tyttöni takaisin! Ironi, Ironi! valitti emäntä, itkien hillittömästi.
— Ehkäpä hän ei kuitenkaan ole mennyt jokeen, vaan on — Erakkojärven Erkki vienyt hänet. Niin luulen minä, virkkoi ukko, näyttäen hiukan tyyntyneemmältä.
— Voi, olisipa vaikka niinkin! Kunhan vain Iro eläisi!
Mitkään etsimiset eivät auttaneet. Iro oli poissa ja pysyi. Kylän pojat hiihtelivät ympäri metsiäkin hakien, mutta turhaan. Raskas suru valtasi Rotosen talon, vaikkakin sitä hiukan vaimensi toivo, että Erakkojärven Erkki oli vienyt tytön.
* * * * *
Heinäjärveläisten tuloa pelättiin joka hetki. Niitä ei kuitenkaan kuulunut vielä Iron katoamispäivänä, mutta seuraavana aamuna näkyi heidän parikymmentä hevosta käsittävä joukkueensa tuhansine tiukuineen ja liputettuine valjaineen jäällä.
Pyssynlaukauksin he ajoivat Rotosen pihaan, pärskyvine orhineen. Isäntä toivotti vieraat tervetulleiksi, mutta ilmoitti samalla surullisen tiedon morsiamen katoamisesta. Silloinkos sulhaskansa suuttui.
— Ne ovat antaneet tytön Erakkojärven metsäsisseille! huusi Joron poika näytellen raivoissaan keltaisia hampaitaan.
— Voi te lurjukset, roistot, sanansyöjät! karjui Jorokin, pyörsi samassa hevosensa, iski ruoskalla selkään ja alkoi ajaa poispäin, kiroten ja sadatellen minkä kerkisi.
Samoin teki koko sulhaskansa. Voi sitä meteliä ja pauhinata! Eikä siinä auttaneet ukko Rotosen ja kylänväen rehelliset puheet ja selvittelyt vähääkään. Ne näyttivät vain yhä kiihdyttävän raivostunutta sulhaskansaa.
— Ne on kaikki yhessä juonessa, koko kirottu kylä! huusi Joron poika. — Prastshai vaan!
— Ajetaan parempiin kyliin, ja parempiin tyttöihin! kiljui sulhaskansa, laskettaen yksi toisensa jälkeen jäälle ja lähtien remuten ajamaan kylästä.
Rotosen väki oli kuohuissaan ja samalla kokonaan lamautunut häväistyksestä, minkä nyt oli saanut kestää. Ja koko kyläkin tunsi suurta kiihtymystä heinäjärveläisiä kohtaan, näiden alhaisesta ja kehnosta menettelystä sekä häväistyksestä, mikä oli sinkautettu myös heidän päällensä.
Ukko Rotoni oli aivan murtunut. Tyttären menettämisen lisäksi piti nyt vielä tällaista sattua! — Ja tuollaisen väen käsiinkö olisi minun tyttäreni joutunut! Ei! Onnellisempi on kuolemakin kuin tuollaisten saaliiksi joutuminen! Voi minua houkkaa, miten olen ollut sokea! Rehellinen ja kunnon mies uskoo aina vanhan rehellisen ystävän puhetta, mutta mitä teki Heinäjärven Joro? Pilkaksi löi ja alkoi häväistä. Oli siinäkin mies! Ja oli sillä kelpo poikakin!
* * * * *
Harmaa murhe muutti nyt Rotosen taloon, asuttuen Iron tyhjäksijääneelle sijalle.
Ei tulen tuiketta ikkunoista nähty, ei puhetta pirtistä kuulunut. Ja ihmiset siellä liikkuivat hiljaa kuin haamut.
Illansuussa kuului ometasta joskus tyttöään surevan äidin hiljainen laulu:
"Elkätte emot poloiset sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vasten mieltä miehelähän, niinkuin mie emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!"
XX.
Ihanasti hohtivat maaliskuun hanget aamuauringon kilossa. Teeret kuhertelivat jo vaarojen laiteilla, ja kankailta kuului metsojen jäyheä raksutus.
Aamun valjetessa olivat erakkojärveläiset lähteneet taljakuormineen Käpäliä kohti. Iloisesti laukkasivat nyt porot kersteisellä hangella, ahnaasti hörppien raikasta ilmaa, joka täytti myös miesten povet keväisellä huumauksella, saaden verenkin suonissa uuteen vauhtiin ja vapauttaen mielen talvikohmetuksestaan.
Nopeasti katkesi taival ja läheni kylä. Virsta virstalta alkoi nyt Erkin sydän lyödä yhä kiivaammin. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin voittamatonta halua tavata Iroa. Tämä ihana keväinen aamuko sen teki, vai mikä?
— Elä ihmeessä hoputa poroasi enää kiivaampaan vauhtiin! huutelivat toiset jäljestä Erkille, joka kiikkui ensimmäisen kuorman kannaksilla.
— Hiljennä, poika! Eihän se paraskaan ajokas mahdottomia kestä! huuteli Ilves-Mattikin jo hiukan kiivastuen toisen älyttömästä ajovillistä.
Mutta Erkki olisi halunnut vieläkin kovempaa menoa, ja kuulematta toisia hän vain jatkoi hoputtamistaan, luottaen verrattomaan ajokkaaseensa ja sen kestävyyteen. Pian häipyikin hän jäljessätulevien näkyviltä. Käpälinjärvelle tultaessa saivat nämä kuitenkin karkurin kiinni. Hänen poronsa asteli nyt verkkaan ja vikuroiden, heittäytyen pari kertaa hangellekin pitkäkseen, eikä tahtonut enää vetää lyhyttä matkaa järven poikki kylään.
Nauraen partaansa pyyhkäsivät toiset ohi ja pääsivät jo Rotosen pihalle, kun Erkki vasta alkoi nousta rantarinnettä ylös, työntäen kaikin voimin taljakuormaa, jota poro enää vain nimeksi vetää nyhti.
Talonväki oli pihalla vastassa, mutta heidät nähtyään veljekset heti huomasivat jotakin tapahtuneen. Entisestä reippaudesta ja iloisuudesta ei ollut hiventäkään jäljellä, ja heidän tervehdyksessään tuntui nyt jotakin raukeata ja arkaa, joka kummastutti erakkojärveläisiä. Erkki säpsähti. Ajatukset lensivät heti Iroon. Olisiko hänelle jotakin tapahtunut? Erkin silmät alkoivat etsiä tyttöä. Kas, ei sitä näkynyt kartanolla vastassa kuten ennen, eikä akkunassakaan. No! Sattuu kai olemaan kylällä asioilla, tai ehkä ativoissa jossakin! lohduttelihe Erkki astuessaan pirttiin. Viimein hän ei kuitenkaan voinut enää epävarmuutta kestää.
— Missä Iro? kysyi hän.
Emännän ja tytärten kasvoilta kuvastui omituinen säikähdys, isännän taas epäilevä hymy.
— Niin, missä Iro? Etköhän sinä tiedä sitä paremmin kuin me? lausui isäntä.
— Minä! Miten minä voisin sitä tietää? Minä! virkkoi Erkki kummeksuen, ja hänen mieleensä juolahti samalla, että Iro onkin jo annettu heinäjärveläiselle eikä talonväki rohkene sitä hänelle heti ilmoittaa. Kas siitä johtui outous ja arkuus heidän vastaanotossaankin! ajatteli Erkki.
Ääneti ja kysyvästi hän nyt katseli vuoroin emäntää ja tyttäriä, vuoroin taas isäntää. Pirttiin hiipi painostava hiljaisuus. Vihdoin katkasi sen Erkki:
— Olette antaneet hänet Joron pojalle!
— Joron pojalle! Ehei, veliseni! Tunnusta vain, että tyttö on
Erakkojärvellä! sanoi isäntä, korostaen ankarasti viimeiset sanansa.
— Erakkojärvellä! huudahtivat nyt Paavo ja Ilves-Mattikin ihmeissään.
— Niin! Siellä hän on! Se on minun uskoni, vahvisti isäntä.
Nyt ei Erkki enää tiennyt mitä ajatella. Tyttö on siis kadonnut kotoaan, ja talonväki luulee häntä tytön ryöstäjäksi. Mutta kunhan tämä vain ei olisi Joron pojan tekoja?
Niin siinä tuumittuaan hän suoristi ryhtinsä ja sanoi:
— Kuulehan, vanha ystävä Jehhiimei Rotoni! Minä huomaan, että nyt on vakavia tapahtunut, ja me tässä epäilemme toinen toistamme kierosta puheesta ja jos mistä.
Sinä olet rehellinen mies ja tunnet meidät samanlaisiksi. Epäilyillä ja kieroiluilla tästä ei nyt mihinkään päästä. Sanotaanpa molemmin puolin totuus, ja uskotaan se myös todeksi! Me voimme kaikki kolme vakuuttaa, että tyttö ei ole Erakkojärvellä.
— Ei ole! vahvistivat Paavo ja Ilves-Mattikin.
Emäntä ja tyttäret alkoivat itkeä. Isäntä näytti myös hyvin liikutetulta saaden vaivoin suustaan:
— Ei ole myöskään Joron pojalla!
— Selittäkää Herran nimessä sitten, mitä on tapahtunut! huudahti
Erkki käyden kalpeaksi.
Rauhoituttuaan hieman isäntä kertoi koko tapahtuman, aina hääpäivän määräämisestä Iron katoamiseen asti, lopettaen viimein surun murtamalla äänellä:
— Me luulimme, että sinä olit noutanut tytön, ja se luulo piti tähän asti yllä toivoamme hänen elämisestään. Nyt on sekin toivo mennyt!
— Eikö mitään jälkiä ole löydetty?
— Ei mitään! Se vain tiedetään, että hiihtäen hän on lähtenyt. Mutta suksiakaan ei ole tavattu mistään.
Erkki jäi nyt pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä, havahtuen vasta, kun pari kylänmäestä astui sisään.
— Kas! Täällähän ne ovatkin nämä Arkangelin rosvojen kiinniottajat. Terve, terve! virkkoivat miehet, tullen erakkojärveläisiä kättelemään. Ja toinen heistä jatkoi:
— Seppäsen Hilippä oli Kuusamon kirkolla käydessään kuullut teidän uroteostanne, rosvojen kiinniottamisesta, ja hän siitä tiesi täällä meillekin kertoa.
— Niin, niinhän se kertoi, myönteli ukko Rotonikin.
— Mutta olettekos kuulleet, mitä tänä aamuna kylään tulleet Suurjärven miehet tietävät rosvojen tunnustaneen Arkangeliin jouduttuaan, kun heidät Kuusamon nimismiehen ilmoituksesta oli pantu koville tämän Erakkojärven Erkin haavoittamisesta?
— No mitä? kysyivät pirtissä olijat.
— Rosvot olivat tunnustaneet, että he tässä Käpälin luona olivat ryöstäneet muutaman miehen, mutta miehen kauniitten puheitten johdosta antaneet ryöstetyt tavarat takaisin, kun hän oli luvannut heille suurehkon rahasumman, jos seuraisivat häntä hänen kotikyläänsä. No, he seurasivatkin, kun heillä muutenkin oli aikeissa matka sinnepäin. He hyppäsivät rekeen ja ajoivat kylään, jääden metsän reunaan odottelemaan miehen takaisin tulemista. Sillä aikaa kun mies viipyi kylässä, tuli rosvojen lähettyville pikku tyttönen. "Mikäs kylä tämä on?" he kysyivät — toinen heistä näet osasi hiukan karjalaksi pakista. "Heinäjärvi", vastasi tyttö.
— Heinäjärvi! kertasi koko pirtti hämmästyksissään.
— Niin! Samassa näkyi kylään mennyt mies saapuvan heidän odotuspaikkaansa kohti takaisin, ja saapuvan yksinään. "Kukas tuo mies on?" kysyi rosvo taas tytöltä! "Sehän on Joron poika!" oli tyttö siihen vastannut.
— Joron poika! äännähti pirtti vieläkin enemmän hämmästyksissään.
— Niin juuri! Tämä Joron poika tuli nyt heidän luokseen ja antoi kuin antoikin vankasti rahaa, luvaten antaa vielä toisen verran lisää, jos miehet tappaisivat Erakkojärven Erkin, jonka näön ja puvun hän samalla kuvasi tarkkaan, mainiten vielä hänen parhaillaan olevan Käpälin kylässä ja Rotosen talossa. Semmoinen mies se Joron poika oli! Nyt häntä on pristavi [pristavi eli statiovoi pristav = venäläinen nimismiehen tapainen] miehineen etsimässä.
— Voi tuota roistoa! kivahti ukko Rotoni, aivan unohtaen surunsakin hetkiseksi. — Ja sillekö minä olisin tyttöni antanut? Jumalan kiitos, ettei siitä tullut mitään! lopetti hän käyden jälleen vakavaksi Iroa muistaessaan.
* * * * *
Mitä tuumia Erakkojärven Erkki hautoi päässään, eivät muut voineet arvata. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun mies pari tuntia talossa oltuaan pyysi isännän hakemaan poroaidastaan parhaan ajokkaansa ja tuomaan sen pihaan.
Poro tuotiinkin kohta. Silloin lausui Erkki hyvästinsä taloon ja omille seuralaisilleen, hypähti suksille, sieppasi toiseen käteensä poron vetohihnan, toiseen ohjaushihnan ja niin viiletti tulista lentoa läntisiä maailmoita kohti.
Minkä päähänpiston mies oli saanut ja minne hän nyt ajoi, oli kaikille täysi arvoitus.
XXI.
Sitkeässä istuu pohjolan talvi. Vaikkakin ilmassa jo kauan on tuntunut kevään henki ja yöt ovat käyneet valoisiksi kuin kesällä, peittää lumi yhä metsät, maat, ja järviä kattaa kiinteä jää, kunnes vihdoin kevät tuntee aikansa tulleeksi. Silloin se nostaa ylpeästi päätään, taittaen yhdellä tempaisulla talven kesäksi. Kiireen lähdön saa nyt talven hengetär, huomaten yht'äkkiä joutuneensa alakynteen pitkällisessä taistelussaan kevättä ja aurinkoa vastaan. Ylivallan vie aurinko. Siristen painuvat nyt hanget sen kuumien säteitten alla, ja pälvet metsissä laajenevat kuin kulovalkea kuivassa sammalikossa. Solisten syöksyvät purot kaikilta rinteiltä, yhtyvät toisiinsa, huuhtovat lumen jäiltä, paisuttavat virrat yli äyräittensä, kiitävät pärskyen koskia alas, nauraen pohjakiville, jotka turhaan koettavat hillitä niiden villiä vauhtia, ja heittäytyvät hetkiseksi lepoon suurille soille, lähteäkseen taas yhä vinhemmin merta kohti. Luonto alkaa elää. Joka nuppu, joka silmu kuohuu elämää, pyrkien vapauteensa. Kohisten juoksee mahlaja puissa, ja joka neulanen vapisee keväisestä ilostaan.
Silloin elää erämaa. Silloin kuhisee korpi omassa elämänvoimassaan, silloin syntyvät salot uudestaan. Taivasta halkovat muuttolintujen mustat parvet. Ne hajaantuvat pienemmiksi ryhmiksi ja jonoiksi, alkaen kukin etsiä omaa syntymäpaikkaansa. Jo kuihottavat kurjet soillaan, kahlaillen sinne tänne pesäturpeita tunnustellen, jokisulista soi ilmaan hanhien rähäkkä, ja salolampien seuduilta joutsenten joiku. Meriteeret ja pilkkasiivet polskuttelevat suvantoaukeamissa, telkät temmeltävät järvien rannoilla, ja metsässä joka oksalla kiikkuu pikkulintunen, livertäen ylistyslaulua pohjolan keväälle.
Mutta ihminen pakenee silloin kyliin ja taloihin. Mahdotonta on hänen nyt saloa samota. Joka askeleella hyökkää korpi hänen kimppuunsa, upottaen haprailla jäillä, kaataen petollisiin kantoihin, uittaen aavistamattomissa haudoissa ja vieläpä katkaisten kokonaankin hänen tiensä, paiskaten eteen tulvivan virran tai ylitsepääsemättömän suon. Eipä silloin mielikseen liiku! Kotonaan kaikki kyyköttävät.
Niinpä Ilves-Matti ja Paavokin nyt viettävät kelirikkoisia päiviä Erakkojärven pirtissä, kalanpyydyksiä paikkaillen. Mutta Erkki yhä joukosta puuttuu, eikä häntä ole nähty sen jälkeen kuin jo toista kuukautta sitten virmalla ajokkaallaan lähti Käpälistä erämaihin.
— Minne ihmeelle se mies meni, kun ei kelirikoksikaan kotiinnu? tuumi Ilves-Matti, uutta verkonkäpyä vuoleskellessaan. — Ei suinkaan vain tullut sekapäiseksi tytön katoamisesta ja sitten ajanut oikein hiiden kyydillä lähimpään koskeen.
— Sitä on usko! virkkoi Paavo. — Ei sen pojan pää niin vain sekaisin mene sentään. Minäpä luulen hänen lähteneen tyttöä etsimään. Hän ei tietystikään voi uskoa tytön sukeltaneen aaltojen alle — niinkuin kai on käynyt — vaan etsii nyt kautta koko pohjolan kadonnutta kassapäätään, kylästä kylään, talosta taloon. Ja vasta sitten, kun on joka kolkan kolunnut, uskoo asian oikean laidan. Semmoinen se on tavoiltaan. Ja voihan siinäkin ehkä nähdä jonkunmoista sekapäisyyttä, jos niin tahtoo. Mutta järveen se poika ei mene!
— Voipa olla niinkuin tuumit. Ja nyt hän parhaillaan viettää kelirikkoa jossakin Kantalahden kulmilla, tai Soukelojärven sopukoilla.
— Ehei! Ei sitä poikaa kelirikko pitele, kun se oikein on menossaan. Se kahlailee vaikka kainaloita myöten soissa, menköön vaikka virsta tunnissa vain, kunhan eteenpäin pääsee!
— Sääli on poika parkaa!
— Sääli, sääli! Mutta ei se poika vaivoja surkeile!
* * * * *
Meni kevät ja tuli kesä. Ihanasti heloittivat Erakkojärven lehtevät rannat kesäisessä vehreydessään. Mutta eivät kaikuneet nyt kalamiehen laulusta Erakkojärven vaarat rauhaisina kesäiltoina niinkuin ennen. Kaksi hiljaista kalamiestä siellä nyt souteli ruohikosta ruohikkoon. Koko seudussa tuntui, kesän kauneudesta huolimatta, omituinen alakuloisuus. Lintusten laulukin soi haikeammin kuin ennen. Pienet piipottajat oksiltaan kurkistelivat yhtenään järvelle päin, ikäänkuin kysyäkseen: missä nyt on se iloinen kalamies, joka aina ennen on kilpaa kerallamme virsiään virittänyt?
Erakkojärven hiljaiset kalamiehetkin tunsivat mieleensä pyrkivän voittamattoman alakuloisuuden. He koettivat kylläkin toinen toistaan lohdutella, mutta päivä päivältä rupesi Erkin viipyminen kumminkin tuntumaan yhä huolestuttavammalta.
* * * * *
Niin kului kesä. Ensimmäiset muuttolinnut rupesivat jo tekemään lähtöä. Puitten lehdet kellastuivat. Syksy läheni peloittavalla vauhdilla. Erkkiä ei vieläkään kuulunut.
Silloin päättivät Paavo ja Ilves-Matti lähteä häntä etsimään ja samalla aloittaa syysmetsästyksensä. He suuntasivat koillisille selkosille, joutuen vielä saman päivän iltana Sohjenansuun kylään, suuren Pääjärven etelärannikolle. Siellä he saivat kuulla, että Erkki kolmisen viikkoa sitten oli tullut pohjoisesta, viipynyt yön kylässä ja jatkanut seuraavana päivänä etelää kohti.
Paavo ja Ilves-Matti pyörsivät nyt etelään, tullen parin päivän päästä Pistojokivarteen, Suvannon ja Kiimasvaaran kyliin, joissa he myös saivat kuulla Erkin käyneen noin kolmisen viikkoa sitten, ja matkanneen etelään. He jatkoivat kulkuaan yhä etelää kohti. Kaikkialla he kuulivat Erkin käyneen. Mutta missä hän nyt oli, ei kukaan voinut sanoa.
Niin he tulivat Tiironvaaraan, kuljettuaan toista kuukautta ja ammuttuaan paljon riistaa, josta osan jättivät kyhäämiinsä riistalavoihin metsään, osan taas möivät kyliin. Talvi oli ovella. Alkoi jo hiukan sadella luntakin.
Tiironvaara oli ensimmäinen kylä heidän matkallaan, missä Erkki ei ollut vielä käynyt. He arvelivat miehen pian tännekin tulevan kadonnutta kassapäätään kyselemään ja päättivät jäädä tähän viikoksi tai pariksi odottelemaan, tehden päivisin metsästysretkiä ympäristöihin.
Niinpä he kerrankin tällaisella retkellään joutuivat tuoreille ilveksen jäljille, lähellä Suomen rajaa. Lunta oli maassa jo vahvalti, ja miehet kulkivat nyt hiihtäen.
— Olisipa hauskaa vielä kerran elämässään päästä ilvestäkin kiinni korvatupsuista, kun näin nimikin on Ilves-Matti! tuumi ukko, sytytellen piippuaan, jälkiä katsellessaan.
Samassa nostivatkin jo koirat aika metelin vaaran takana. Haukunnasta kuulivat miehet, että nyt niillä oli jokin isompi elävä edessään, luultavasti juuri ilves, sama minkä lämpöisillä jäljillä miehet seisoivat.
Haukku eteni suoraan lounasta kohti Suomen puolelle. Miehet painelivat tiukasti perästä, huomatenkin kohta koirain jälkien yhtyvän juuri havaitsemiinsa ilveksen jälkiin. Niin he hiihtivät sen päivän. Koirat olivat menneet aivan kuulumattomiin, palaamatta yöksikään miesten nuotiopaikalle. Seuraavana päivänä läksivät hiihtäjät taas jälkiä myöten eteenpäin. Nyt oltiin jo kaukana Suomen puolella. Puolen päivän tienoissa jouduttiin jo Kuusamon ja Suomussalmen väliselle rajalle. Jäljet alkoivat nyt kääntyä etelää kohti, tehden pienen kaarroksen itäänkin Hossan talon lähistöllä. Tuskin oli Hossa vielä jäänyt näkyvistä, kun miesten korviin kuului kaukaista koirain haukuntaa.
— Hei, siellä ne nyt ovat, Kiro ja Liekko! huudahti Paavo.
— Siltä kuuluu! Ovat kai ajaneet ilveksen puuhun. Haukku tuntuu pysyvän paikoillaan, virkkoi Ilves-Matti.
Miesten hiihtäessä nyt täysin voimin alkoi koirien haukunta kuulua yhä selvempään. Pian se kaikui jo heleänä ja raikkaana suoraan aukean suon takaa, vaaran rinteeltä.
— Siellä ne nyt kemmertävät metsänkissan keralla, myhähti
Ilves-Matti.
Kohta he saapuivat suon yli, alkaen samassa varovin vedoin, kohoutua vaaran rinnettä ylöspäin. Siellä jo näkyi Kiron häntä keikahtelevan lumisen kiven kupeella. Liekko hypähti vastaan, töllötti hetkisen miehiä silmiin ja hävisi taas työhönsä, alkaen nyt entistä raivoisammin haukkua.
Miehet kurkistelivat tarkkaan petäjäin latvoja, hissutellen puulta puulle, mutta huomaamatta ilvestä missään. Samassa he saapuivat jo aivan koirien ääreen, nähden harmikseen, että ne ärhentelivät vuoren sisään vievän louhikkohalkeaman suulla. Sinne oli siis ilves kadonnut kaikkein pahimpaan kolmin.
Miehet tuumivat ja tuumivat mitä tehdä. Aluksi he koettivat kangilla käännellä suurimpia kiviä syrjään, päästäkseen lähemmäksi pedon kätköpaikkaa. Mutta se oli toivotonta työtä. Sitten he rakentelivat pikku nuotioita kolun aukkopaikkoihin, koettaen savuuttamalla ajaa otusta piilostaan. Mutta sekin osoittautui pian turhaksi hommaksi. Savu ei nähtävästi mennyt mitään kautta perille asti.
— Tämä on turhaa työtä! virkkoi viimein Ilves-Matti. — Parhaaksi harkitsisin nyt menemisen Tormuan taloon, jonka pitäisi olla tuossa parin virstan päässä auringon laskua kohti. Siellä sitten odottelisimme, kunnes tupsukorva lähtisi piilostaan aukealle salolle, kävisimme joka päivä katsomassa, ja nähtyämme jälkien vievän kolusta ulos jatkaisimme taas leikkiä. Tällä kertaa ei minulla ilveksen saamiseen ole muuta keinoa, vaikka nimeni onkin Ilves-Matti.
Se tulikin päätökseksi. Ilta alkoi hämärtää. Koirat kytkettiin kiinni ja ruvettiin hiihtämään taloon päin. Tarkan muistinsa nojalla Ilves-Matti osasikin pian taloon, jossa hän monesti aikaisemmilla retkillään oli ystävällisen yöpymispaikan löytänyt. Muistipa Paavokin pari kertaa Kiannalla käydessään tässä poikenneensa.
Miehet astuivat pirttiin, tervehtivät isäntäväkeä, selittivät asiansa, nostivat märät jalkineensa uunin pankolle kuivamaan ja istahtivat penkille, kopeloiden tupakkavehkeitään esille, vetääkseen makeat sauhut päivän ponnistusten ja vaivojen päälle.
Ilves-Matti parhaillaan peukaloi tupakkata piippuunsa, ja talon isäntä oli juuri päreellä kiikuttamassa valkeata Paavolle, kun molemmat vieraat jäivät sanattomina katsomaan tyttöä, joka silloin astui kamarista pirttiin, tuoden tarjottimella kahvikuppeja.
Miten nuo kasvot ovat niin tutut? tuumivat molemmat. Samassa huomasi tyttö vieraat ja säpsähti. Tarjotin oli tipahtaa kädestä.
— Paavo ja Ilves-Matti! huudahti hän riemastuen.
— Iro! Iro! Sinäkö se olet? Mitä ihmettä tämä on? huusi Paavo, hypähtäen seisaalleen ja ottaen tyttöä käsistä. — Enpä yrittänyt sinua tunteakaan, kun ei ollut punanauhaa otsallasi ja karjalaispukua ylläsi!
— Iro! Niinpä totta tosiaan! Iro! Tässähän meillä on se kuollut ja karkulainen! Olisipa Erkki nyt täällä! virkkoi Ilves-Matti.
Syntyipä siitä iloinen kohtaus, jota kummissaan katseli talonväki, tajuamatta rahtuakaan.
— Ja me kun olemme luulleet sinun jo olevan tuonelassa, me kaikki, niin kotiväkesi kuin muutkin, paitsi Erkki, joka yhä etsii sinua saloilta ja salokylistä niinkuin hullu. Mekään emme ole häntä nähneet, koko miestä, sitten maaliskuun, jatkoi Ilves-Matti.
Illan kuluessa Paavo kertoili tytölle kuulumisia kotipuolesta ja sen tapahtumista, Joron pojan "hääretkestä", rosvojen tunnustuksesta ja Jorolle annetun lupauksen purkaantumisesta, jonka kaikki suureksi suruksensa luulivat nyt tapahtuneen liian myöhään tuodakseen enää onnea mukanaan.
Iron ilo oli rajaton. Nythän siis on poissa sekin este onnen tieltä!
Ennenkuin väsyneet metsämiehet rupesivat levolle, kertoili hän puolestaan heille omia vaiheitaan kotoa lähdettyään:
— Kun tiesin hääpäivän olevan ovella, katsoin pakenemisen ainoaksi pelastuksekseni suuresta onnettomuudesta. Aamulla toisten vielä nukkuessa läksin pirtistä, niinkuin olisin aikonut lypsylle navettaan, mutta hypähdinkin suksilleni ja riensin pois nukkuvan kylän näkyviltä. Ilokseni havaitsin vielä hangenkin niin kovaksi, etteivät sukset siihen piirtäneet latua. Laskeuduin joelle, päästäkseni sitä kautta nopeammin metsän peittoon, kiersin sulan, koskenniskan yläpuolelta, pääsin kankaalle ja aloin työnnellä länttä kohti.
Raskaalta tuntui kodin jättäminen, mutta tuhat kertaa raskaammalta kuitenkin Heinäjärven Joron pojalle joutuminen.
Keli oli mainio ja matka sujui nopeasti. Tarkoitukseni oli jollakin tavoin löytää Erakkojärvelle, josta Erkki minulle oli kertonut ehkä enemmän kuin kellekään muulle, ja jonka luulin mielessäni näkeväni ilmielävänä. Tuumin, että kyllähän te jonkun keinon keksitte, kunhan vain luoksenne pääsen.
Hiihdin ensimmäisen päivän ja syödä napostelin vähäisiä eväitäni. Yöt olivat silloin jo valoisia. Hiihdin yön ja toisen päivän, tuntematta silloin vielä suurempaa väsymystä. Etsiskelin Suomen rajan seutuvilta, mutta Erakkojärven tapaistakaan en löytänyt mistään. Luulin tulleeni liian pohjoiseen. Aloin painua rajaa myöten yhä etelämmäksi. Jollakin suolla eksyin kuitenkin rajasta. Ilta alkoi tulla ja sen mukana yht'äkkiä armoton väsymys. Samassa jouduin talvitielle ja ryhdyin sitä myöten hiihtämään eteenpäin. Vihdoin musteni maailma silmissäni, minä tunsin kaatuvani ja heräsin vasta näiden hyvien ihmisten reessä, joiden luona siitä lähtien olen ollut, koettaen työlläni palkita heidän hyvyyttään.
— Niin, me olimme silloin tulossa Kentjärveltä, tarttui tytön kertomukseen Tormuan ukko, — Kentjärveltä, jonne meidän tyttäremme viime talvena emännäksi vietiin, ja ajoimme parhaillaan Näränkävaaran tienoilla, kun eukko huudahti: "kas tuollahan on ihminen tiellä pitkänään!" Pysäytimme hevosen ja näimme karjalaistytön, jota ensin luulimme hengettömäksi. Pian huomasin kuitenkin hänessä vielä elonmerkkejä, nostin rekeen eukon viereen, ja sinne hänet lämpöisesti peitettiin heiniin sekä nahkasiin. Jonkun ajan kuluttua tyttö avasi silmänsä, ja kysyttyämme "onko sinulla kylmä?" vastasi hän, että "nyt on hyvä olla". Sen vuoksi ajoimme suoraan kotiin, päästenkin tänne jo ennen puolta yötä. Tyttö oli hyvin väsynyt ja raukea. Minä annoin hänelle viinaryypyn ja lämmintä maitoa. Sitten hän nukkui, pysyen vuoteessa neljättä päivää. Me koetimme parhaamme tytön virkistämiseksi, ja tulihan siitä ihminen kuin tulikin.
— Ja sitten minä pyysin saada työtä talosta, johon isäntäväki suostuikin, jatkoi Iro. — Enkä kertonut mitään siitä, että olin kotoa paennut. Sanoin vain olevani turvaton tyttö ja työn tarpeessa. Sain pian muuten tietää, että tekin erakkojärveläiset olette joskus tänne asti retkillänne osuneet, ja se toivo nyt kyti mielessäni, että te minut joskus löytäisitte, kun en minä puolestani voinut löytää teitä. Nyt se ihme onkin tapahtunut.
— Se ihme on tapahtunut! virkkoi emäntä. — Ja pelkäänpä, että menetämme pian Iromme, joka meille jo on tullut melkein kuin omaksi tyttäreksi ja ollut niin suureksi hyödyksi kaikessa. Mutta suomme hänelle mielellämme onnensa kaikkien kärsimysten jälkeen, joista nyt vasta tänä iltana olemme tiedon ja oikean käsityksen saaneet.
— Kenellenkäs me sitten onnea soisimme, jollei Irolle! Erakkojärven Erkin omana uskomme hänen pääsevänkin onnea niin lähelle, kuin sitä ihminen voi päästä, lopetti Tormuan ukko isällisestä hymyillen.
* * * * *
Aamun valjettua alkoivat Ilves-Matti, Paavo ja Iro hankkiutua matkaan, suoraan Käpäliä kohti. Metsämiehet päättivät nyt tässä ilossa jättää eilisen ilveksensäkin tormualaisten huostaan, selittäen sen olopaikan tarkkaan.
— Käykää Erakkojärvelläkin joskus katsomassa! huusi Paavo, suksille noustessaan. — Siellä voitte tavata Ironkin! Ja tietä kysykää Konttisesta. Sieltä he kyllä osaavat neuvoa. Terveheks' jääkää!