"Mekin näimme miehen ja hänen hevosensa siellä makaavan. Olisi ollut vahinko jättää satula ja ohjakset sinne mätänemään Siksi me ne otimme. Ette suinkaan sitä varkaudeksi sano?"
"Ei semmoinen johtuisi mieleemmekään. Jos me olisimme tulleet ennen teitä, olisimme tehneet samoin."
"Aivan oikein. Me seurasimme sitten hevosenjälkiä, vaikkeivät ne vieneet meidän suunnallemme. Tässä me ne kadotimme ja menestyksettä olemme niitä tähän asti etsineet."
"Sepä kummallisia! Pitäisihän lännen miehen löytämän kadonneen jäljet."
"Totta kyllä; jos tuota kivikkoa olisi vähempi ala, voisi sitä kiertää ja silloin löytäisi kyllä taas jäljet siinä, missä pehmeä maa alkaa, mutta tätä kivikkoa kestää monen tunnin matkan etelään, länteen ja pohjoiseen. Etsiminen veisi monta tuntia, eikä siihen aika riitä, sillä pian tulee yö. Olemme sentähden päättäneet laata etsimästä ja palata vanhalle tiellemme."
"Mihin se vie?"
"Me menemme Fort Khadburneen."
"Se on Ljaanon rajalla. Menettekö aavikon yli?"
"Menemme, ensin El Pasoon ja sitten Aritsoonaan."
"Timanttejako hakemaan?"
"Emme suinkaan. Se kuume ei ole meihin tarttunut. Me olemme kunniallista, köyhää väkeä, jolla on siellä sukulaisia ja nämät ovat hankkineet meille hedelmällistä maata, jota me alamme viljelemään; hakekoot muut jalokiviä. Maatila antaa hitaamman, mutta sen varmemman hedelmän."
"Jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mutta minua ihmetyttää ettette löydä jälkiä, vaikka olette maanviljelijöitä. Hyvän jälkienlöytäjän ei tarvitsisi kauvaa hakea."
"Hyvä, tehän olette kuuluisia jälkienlöytäjiä! Hakekaa itse! Olen utelias näkemään, löydättekö te ne."
Tämän hän sanoi ivallisella äänellä, mutta Jimi vastasi tyynesti:
"Sen voimme helposti tehdä, vaikkemme asiasta huoli. Saatte nyt kumminkin nähdä, että löydämme mitä haemme."
Veljekset hyppäsivät maahan. Molemmat alkoivat kiertää paikkaa laajassa piirissä. Hiljaisesti viheltäen kutsuivat he muulinsa, ja nämät seurasivat isäntiänsä kuin koirat. Veljekset eivät luottaneet seurueeseen niin, että olisivat uskaltaneet jättää eläimet sinne.
Muut "timanttipojat" olivat myös lähestyneet ja vaieten kuunnelleet keskustelua. Kun veljekset olivat poistuneet, kysyi Isäntä:
"Te kuljette näitten 'nenäihmisten' seurassa, mutta näyttää siltä, kun ette heihin kuuluisi. Tahdotteko selittää sen asian meille?"
"Mielellämme", vastasi Kipsinen. "Me tapasimme heidät ruumiin ääressä, mutta heidän käytöksensä tähden emme ole ruvenneet heidän ystäviksensä."
"Siinä teitte oikein. Hono- veljekset eivät ole hyvämaineisia. Tietysti en sano heille sitä vasten naamaa. Meitä on heistä varotettu. He kuuluvat olevan niitten ryövärijoukkojen tiedustelijoita, jotka Ljaano estakaadolla matkustavaisia hätyyttävät. Äskettäin on taas ihan täällä lähellä neljä perhettä murhattu ja ryöstetty. Kun Hono-veljekset nyt kuljeksivat täällä, on meillä syytä otaksua heidän olleen tässä jutussa osallisina ja nyt etsivän uusia uhria. Mutta meitä he eivät saa kynsiinsä."
"Enkö minä sitä ajatellut. Ensi hetkestä minä heitä epäilin. He tahtoivat viekoitella meitä ratsastamaan heidän seurassaan."
"Minne?"
"Helmiahoon ja sitte Ljaanon yli Aritsoonaan."
"Jättäkää se tuuma. Te ette ikänä pääsisi sinne. Aiotteko etsiä timantteja Aritsoonassa?"
"Ostaa aiomme, emmekä etsiä."
Isäntä vilkasi pikaisesti ja merkitseväisesti kumppaneihinsa ja sanoi sitte mitä huolettomimmalla äänellä:
"Sitte ette joudu suuriin kauppoihin, herrani. Timantinostajalla täytyy olla paljon, hyvin paljon rahaa."
"Sitä meillä tietysti on."
"Mutta yhteys Aritsoonan ja Friskon (San Fransisko) välillä on sangen epäluotettava. Otaksun nim. että rahat lähetetään teille Friskosta. Saattaa tapahtua, että ne jäävät tulematta juuri silloin kun niitä parhaiten tarvittaisiin. Meidänkin on maksettava melkoiset summat ostamastamme maasta, mutta sen sijaan että ne olisi Friskosta meille lähetetty, otimme rahat mukaan. Se on paljon varmempaa."
"Soo, tekö yksin niin viisaita olisitte? Meillä on myös rahat mukanamme."
"Sepä viisasta. Mutta ne täytyy hyvin kätkeä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua. Me olemme neuloneet rahat vaatteisiimme, sieltä ei Ljaano mieskään niitä löydä. En luota noihin Hono-veljeksiin, niinkuin jo sanoin. He tietävät, mihin aijomme ja kiirehtivät kyllä ilmoittamaan sitä sieville kumppaneilleen, antaaksensa meidät heille alttiiksi. Mutta me olemme niin viisaat, ettemme lähdekään Fort Khadburneen, vaan peräti toiselle suunnalle. Neuvon teitä tekemään samoin, sekä hankkimaan kunnollisen ja varovaisen oppaan."
"Sen olemme jo hankkineet. Hän odottaa meitä Helmiahossa."
"Kuka se on?"
"Häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."
"Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Isäntä, tekeytyen hyvin säikähtyneeksi. "Oletteko hullu, herra?"
"Hullu? Miksi niin?"
"Koska tuo mies on tunnettu veijari. Hänen nimensäkin jo sitä ilmoittaa. Hän tekee kaikellaisia petollisia temppuja ja on kaikkialla tunnettu vääräksi pelaajaksi. Voisin vannoa, että hän on näitten molempien veljesten liittolainen."
"Mutta he väittävät, etteivät ole häntä koskaan nähneet."
"Ja sen te uskotte? Älkää paheksuko, mutta tuo ei osoita teissä olevan älyä. Tietysti kieltävät he tuntevansa häntä, mutta hän on Helmiahossa ja he aikovat myös sinne. Onhan selvää, että he tahtovat tavata toisensa siellä. Sitten te ratsastatte heidän seurassaan ja Ljaano estakaadolla he teidät tappavat. Eihän meillä ole teidän kanssanne tekemistä, mutta velvollisuuteni on teitä varoittaa."
Hän puhui tämän niin vilpittömästi ja huolestuneena, että Kipsinen antoi pettää itsensä. Hän pudisti epätietoisena päätään ja lausui:
"Sepä on ilkeätä meille. Kiitämme teitä varoituksesta ja uskomme siihen olevan syytä; mutta nythän olemme opasta vailla. Mistä nyt saamme toisen otettavamman?"
"Vaikeata se on. En ymmärrä, miksi olettekaan Helmiahoon lähteneet. Kuka asettuisikaan asumaan juuri niin lähelle Ljaano estakaadoa? Sekin jo todistaa, että tämän miehen täytyy olla liitossa aavikolla mellastavien ryövärien kanssa. Hänellä on kauppahuone. Hän vastaanottaa heidän saaliinsa ja he saavat siitä sen sijaan mitä tarvitsevat. Onhan se selvä. Ei kukaan saisi minua vietellyksi tähän taloon, jota hän niin kauniisti nimittää Helmiahoksi. Tuon kauniin naamarin takana piilee koko ryövärijoukko."
"Tuhat tulimmaista! siltä kannalta emme ole asiaa katselleet. Ei siis ole muuta neuvoa kuin palata takaisin hankkimaan toisen oppaan, sillä tuon Silmänkääntäjä-Reiton kanssa emme tahdo olla missään tekemisissä. Mutta sanokaa, onkos teillä itsellänne opasta?"
"Emme tarvitse, kun kaksi kumppaneistani hyvin tuntee Ljaanon. Niihin saatamme luottaa."
"No, emmekö sitten saisi ratsastaa teidän seurassanne?"
"Kävisihän tuo päinsä. Mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että te taas olette varomattomat. Ettehän tunne meitä."
"Näkeehän heti, että te olette rehellisiä miehiä, vaikka 'Honottajat' tahtoivat luulotella meille, että olette ryöväreitä."
"Niinkö tahtoivat?"
"Niin."
"No, mistä syystä?"
"He tutkivat tarkoin paikan, missä ruumis makasi; he sanoivat, että olette ajaneet kahta intiaania takaa ja että murhasitte toisen. Toinen ampui sitten teidän kumppaninne ja tämän kasvoja te itse raatelitte."
"No helkkarissa! sanoivatko he niin?", kysyi Isäntä nolona. "Ja meille he luulottelivat, etteivät ruumiista ensinkään piitanneet. Se todistaa, ettei noihin valhettelijoihin ole luottamista. Noin kavalasti ei mikään kunniallinen ihminen käyttäydy. Me jouduimme sattumalta sen paikan ohi. Että otimme satulan ja ohjakset mukaamme, siitä ei kukaan voi meitä moittia, sillä se on aavikon lakien mukaista. Sitten näitte, että tutkimme jälkiä tässä, mutta se tapahtui vaan varovaisuudesta. Olisimmeko niin tehneet, jos olisimme murhaajia?"
"Ette suinkaan. Ei teidän tarvitse puolustautumisella itseänne vaivata. Me näemme, että olette kunniallisia ihmisiä, ja luotamme täydellisesti teihin. Sanokaa, saammeko ratsastaa teidän seurassanne?"
"Hm!" mutisi Isäntä miettiväisesti ja olkapäitään kohauttaen. "Tahdon puhua suoraan. Me tunnemme teitä yhtä vähän kuin te meitä. Täällä lännessä ei pidä tehdä tuttavuutta ilman edelläkäypää tutkimusta. Onhan se ilahuttavaa, että luotatte meihin, mutta parempi kuitenkin on, että pysymme erikseen. Tästä kumminkin nyt näette, ettemme mitään ryöväreitä ole, niinkuin Honottajat ovat väittäneet. Jos me todellakin olisimme tuollaisia hirtehisiä, sanoisimme teidät tervetulleiksi ja ottaisimme teidät mukanamme, ryöstääksemme rahanne. Tosin en ole teidän pulastanne välittämättä. Saatatte helposti joutua jonkun konnan kynsiin, ja siksi annan teille hyvän neuvon. Me kohtasimme suuren siirtolaisseurueen, joka aikoi Ljaano estakaadon yli, ostaakseen itsellensä maata sen tuolla puolen. He ovat suurimmaksi osaksi saksalaisia. Eilen illalla he meistä erosivat ja aikoivat leiriytyä vähän matkaa täältä, ja siinä piti heidän oppaansa varhain huomisaamuna heihin yhtyä. Hän on kuuluisin ja luotettavin Ljaano estakaadon tuntia, sekä samalla ymmärtäväinen ja hurskas mies, nimeltä Topias Taivola. Yhtykää tuohon karavaaniin, niin olette hyvissä käsissä. He ovat runsaasti aseilla varustetut, niin ettei kukaan uskalla heitä hätyyttää."
"Niinkö neuvotte? Mutta missä me noita ihmisiä tapaamme?"
"Se käy helposti. Jos ratsastatte täältä jotenkin rivakasti suoraan etelään, näette noin puolen tunnin päästä yksinäisen vuorentöyryn suoraan edessänne. Siitä juoksee pieni puronen santaan tasangolle sen itäpuolella. Tämän puron luo on karavaani leiriytynyt. Ette voi kulkea harhaan, jos tällä välin kävisikin pimeäksi, sillä jo kaukaa voitte nähdä tulet leiristä. Jos tätä neuvoa seuraatte, tiedän teidän olevan hyvissä käsissä."
"Kiitän teitä, herrani, että pelastatte meidät suuresta pulasta. Me lähdemme tietysti heti, yhtyäksemme noihin saksalaisiin. Tosin saksalainen tavallisesti on tyhmä, mutta hän on rehellinen. Sinne me ratsastamme."
"Mitä sanon Honottajaveljeksille, jos he kysyvät, mihin olette menneet?"
"Sanokaa mitä tahdotte ja mitä mieleenne johtuu!"
"Hyvä, mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että teidän tulee uskotella heille, että ratsastatte toiseen suuntaan. Muuten he seuraavat teitä ja te joudutte kaikissa tapauksissa heidän käsiinsä. Ratsastakaa sentähden näön vuoksi vähän matkaa takaisin, kunnes eivät enää voi teitä nähdä; sitte poikkeette etelään. Jos he kysyvät, miksi olette kääntyneet, keksin kyllä jonkun tyydyttävän vastauksen."
Näin oli siis asia päätetty. Seurueet jättivät niin ystävälliset jäähyväiset toisilleen, ikäänkuin olisivat monet vuodet olleet tuttuja. Timantinostajat ratsastivat vanhoja jälkiään myöden takaisin edes katsomatta Hono-veljeksiä. Kun he olivat päässeet niin pitkälle, etteivät enää voineet kuulla Isännän sanoja, kääntyi tämä ivallisesti nauraen kumppaneihinsa ja sanoi:
"Noita olen hyvin neuvonut. He varmaan meidän käsiimme lankeevat.
Ostamaan timantteja! Siihen tarvitaan kumminkin viisikymmentätuhatta
dollaria. Kaunis summa meidän taskuihimme pistää! Ja mitä sanotte
Hono-veljeksistä?"
"Konnia ovat!" vastasi eräs heistä.
"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet osaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken. Se todistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä koko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse olemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän teräväpäisyytensä on meille sangen vaarallista. Meidän täytyy toimittaa heidät pois tieltä."
"Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän täytyy lähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania."
"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi käsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he Silmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla läsnäolevan ja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja kiukkuisin vastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime tingassa riistää meiltä toivotun saaliimme."
"Me ammumme heidät muitta mutkitta."
"Se olisi kyllä parasta, mutta — — —"
Hän mumisi jotakin epäselvästi.
"Mitä muttaat?" kysyi toinen. "Minun mielestäni emme voi viisaimmin tehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät oikeastaan voi puolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme, ennenkuin he ehtivät meihin tähdätä."
"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu! Olen utelias kuulemaan miten aijot toimia."
Hän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa etsiskelevän jälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta ryhmästä. He eivät olleet kiinnittäneet huomiotansa "timanttipoikien" lähtöönkään.
"Kirottu", ulvoi mies. "Sinä olet oikeassa. Nyt vasta huomaan, miten viekkaasti nuo lurjukset menettelevät, ettemme voi heihin tähdätä."
"Niin heillä on eläimensä meidän ja heidän välissään, niin että osaisimme vaan eläimiin, jos ampuisimme. Tällä tavoin he ovat koko ympyrän kiertäneet. Etkös huomaa, että heillä aina on oikea käsi kiväärinlukoissa, vasemmalla ovat valmiit ampumaan. Ei tarvita muuta kun että joku meistä tähtää heihin, niin kaatuu hän heti heidän luodistaan. He ovat helkkarin liukkaita miehiä. Ja muulinsa ovat heidän kaltaisensa. Näyttää siltä, kun eläimet ymmärtäisivät, että heidän tulee suojella isäntiään. Itsestään ne pysyvät heidän rinnallaan, eivätkä ole hetkeäkään meitä pahoilla silmillään katselematta."
Asia olikin niinkuin he sanoivat: he eivät saaneet tilaisuutta ampumaan. Ja kun veljekset nyt herkesivät piiriä tarkastamasta, pitivät he verkalleen lähestyen, aseensa ampumavalmiina. Muulit kulkivat heidän perässään, ikäänkuin olisivat olleet siihen opetetut, ja niin kai olivatkin.
"Mitä näen? Pojat ovat poissa", huudahti Jimi ihmeissään, ikäänkuin huomaisi hän vasta nyt, että he olivat kadonneet.
"Tuolla kaukana he vielä näkyvät", vastasi Isäntä.
"Mihin he ratsastavat?"
"Takaisin, niinkuin näette."
"Sen kyllä näen. Mutta aikoivathan he meidän kanssamme Helmiahoon.
Miksi siis palaavat takaisin?"
"Koska ovat tyhmiä. He ovat olleet niin varomattomia, ettei uskoisi sitä mahdolliseksi. Ajatelkaa, he ovat hukanneet rahansa!"
"Vai oli heillä rahoja?"
"Oli. Eräällä heistä oli lompakko setelineen satulalaukussa. Meidän teitä odottaessamme, huomasi hän sauman ratkenneeksi satulalaukusta ja lompakon siitä pudonneen. He tietysti siitä kovin kauhistuivat ja palasivat heti takaisin, teitä ensin puhuttelematta. Mennessänsä huusivat he meille että kertoisimme teille, heidän huomisiltana, tahi viimeistään ylihuomenna päivällisaikaan saapuvan Helmiahoon, lähteäksensä sitten Silmänkääntäjä-Reiton kanssa Ljaano estakaadolle."
"Vai niin! En minä aijo päätäni vaivata miettimällä todellista syytä heidän katoamiseensa."
"Tarkoitatteko, että he ovat meille valhetelleet?"
"En tarkoita, että he teille, vaan te olette meille valhetelleet. Minä en usko tuota kadonnutta lompakkoa. Meidän nenämme ovat kylliksi isot, jotta meille ei enää tarvitse näyttää pitkää nenää. Olen varma siitä, että he ratsastavat ihan toiselle suunnalle, jahka pääsevät meidän näkyvistämme."
"Herra, te käytte taas loukkaavaiseksi!"
"En vainenkaan. Minä vaan lausun teille ajatukseni, eivätkä ne voi olla loukkaavia. Muuten tahdon antaa teille hyvän neuvon, master Isäntä. Kun te toisten tahdotte muille neuvoa semmoista, jota ei kaikkien tulee tietää, niin älkää viitatko niin paljon käsillänne ilmassa, sitä on toisinaan yhtä helppoa ymmärtää kuin sanoja."
"Olisinko minä viitannut? Siitä en tiedä mitään?"
"Kyllä, jopas oikein aika tavalla. Te löitte niin käsillänne ilmaa, että luulin teidän oikein lentävän pois."
"Sitä en suinkaan aikonut. Muuten saitte kernaasti tarkata liikkeitäni. Ja puhettamme sai kuka hyvänsä kuulla. Ei se mikään salaisuus ollut. Me puhuimme kadonneista jäljistä."
"Niinkö? Ja sitte te luulitte, että ne löydettäisiin tuolla etelässä."
"Tuolla etelässä! Mistä te sen päähänne saitte?"
"Juuri tuulimyllyn siivistänne. Te osotitte vasemmalla kädellänne etelään, ja liikutitte oikeata kättänne niin kuin tahtoisitte sillä piirtää jonkun vuoren ääriviivat. Sitten ojensitte vasemman käden suoraan eteenpäin, joka tietysti merkitsi tasankoa. Sittemmin viittasitte taas itään ja sitte etelään. Se oli niin selvää, että voisin kertoa koko asian."
"No, tehkää se sitten!"
"Aivan kernaasti. Pojat ratsastavat takaisin itään ja sitte kun en enää heitä näe, poikkeevat he etelään. Siellä on vuori oikealla ja siitä vasemmalle on tasanko, johon heidän tulee ratsastaa. Koska he ovat oudot paikkakunnalla, ja te kuitenkin, lähenevästä pimeydestä huolimatta, neuvotte heidät sinne, ei tuo tasanko varmaankaan ole kaukana täältä. Tiedän hiekkaperäisen paikan löytyvän siellä. Puro juoksee vuorelta alas ja häviää hiekkaan. Sinne pääsee kolmessa neljännestunnissa ja minua haluttaa leiriytyä sinne yöksi."
Tätä sanoessaan katsoi hän Isäntää terävästi silmiin, tämän ei onnistunut täysin itseänsä hillitä; näki selvästi, että hän alkoi pelätä.
"Tehkää mitä tahdotte, mutta älkää keksikö juttuja, herra", huudahti hän raa'asti. "Missä te aijotte nukkua, on meille yhdentekevää. Te olette muka kaikkitietävä! Mutta sanokaa ennemmin, oletteko löytäneet jäljet?"
"Tietysti me löysimme."
"No missä?"
"Tulkaa mukaan, niin näytän teille. On vielä tarpeeksi valoisaa nähdäksemme."
"No menkää sitte edellä."
"Kyllä, mutta Timin tulee käydä perässä."
"Miksi niin?"
"Hänen tulee pitää silmällä, aikoisivatko aseenne tehdä jonkun kepposen. Pidelkää siis varovasti ampuma-aseitanne! Jos jollakin niistä olisi taipumusta laukeamiseen, saisi sen omistaja heti kuulan Timin pyssystä."
"Master, te käytte todellakin liian röyhkeäksi."
"En suinkaan. Parastannehan minä tahdon, varoittaessani teitä. Tulkaa nyt!"
Hän kävi edellä samaan suuntaan, josta äskeiset ratsastajat olivat tulleet; muut seurasivat ja viimeisenä kulki Timi, pitäen pyssyä valmiina ampumaan, ja tarkasti pitäen noitten viiden miehen joka liikettä silmällä.
Hetken päästä Jimi pysähtyi, osoitti maahan ja kysyi:
"Master Isäntä, mitä tämä on?"
Puhuteltu kumartui katsomaan erästä paikkaa maassa ja vastasi:
"Täällä kalliolla on ollut pieni kivi, jonka hevosenkavio on rikkimusertanut."
"Voiko kengitetty kavio täydellisesti musertaa tämmöisen pienen kiven?"
"Ei voi, hevonen on ollut kengittämätön."
"Se oli siis intiaanihevonen. Tulkaa vielä vähän matkaa!" Vähän matkan päässä tavattiin toinen muserrettu kivi.
"Jälki on siinä selvästi", sanoi Jimi. "Molempien kivien välinen suora viiva osottaa länteen. Sinne on siis intiaani ratsastanut."
"Intiaani! Mistä tiedätte sen olleen intiaanin?", kysyi Isäntä hyvin pisteliäästä.
"Phyy", vastasi Jimi. "Nuo tuhmat 'timanttipojat' ovat varmaankin sanoneet että täydellisesti teidät tunnen. Emme siis enään tarvitse teeskennellä. Te olette Ljaano-varkaita, ja me olemme rehellisiä metsästäjiä, joita ette voi pelättää. Minä en välitä millä tavalla te olette saaneet timanttipoikien luottamuksen. Kaikissa tapauksissa te olette aikatavalla heille valehdelleet. Mitä te edelleen aiotte heille tehdä, on meille yhdentekevää. Me emme aijo ratsastaa etelään heitä varoittamaan. Antaa vietellä itsensä Ljaanolle, siellä murhattavaksi, näkyy olevan heille makeinta mielelle, eikä meidän päähämme suinkaan pälkähdä riistää heiltä tuota huvia. Olemme velvollisuutemme tehneet ja nyt meidän tulee pitää huolta itsestämme. Tässä tiemme eroavat. Te lähdette ennen meitä, jopa melkein yhtaikaa. Ratsastakaa intiaaninne jälestä, mutta varokaa suuntaamasta kiväärinne suut meitä kohti! Me ymmärrämme hyvin, miten tulee kohdella tuonkaltaista väkeä. Jos huomaamme sanan tahi epäiltävän liikkeen, niin ammumme. Kääntykää meistä pois; ripustakaa aseenne satulanastoihin ja nouskaa hevostenne selkään! Voikaa hyvin ja varokaa koskaan tulemasta silmiemme eteen!'
"Master Jimi!" huudahti isäntä vimmastuneena. "Sillä tavalla te ette meistä pääse! Me olemme — — —"
"Konnia te olette", keskeytti hänet Timi jyrisevällä äänellä. "Meillä on neljä panosta ja teitä on viisi; viimeisen lyömme pyssyn perällä kuoliaaksi. Ja nyt sanon minäkin: joka vaan sanaakaan lausuu, sen pään läpi minä lähetän kuulan. Pötkikää tiehen niin pian kuin mahdollista. Minuutti vielä lisäksi ja te olette hukassa!"
Tämä sanottiin semmoisella äänellä, että eivät suinkaan saattaneet epäillä veljesten puhuneen täyttä totta ja että he todellakin ampuisivat. Nuo viisi miestä huomasivat että jos yrittäisivätkin vastustaa, olisivat he samassa ruumiina. He tottelivat vaikka raivostuneina, kääntyivät ympäri, ripustivat pyssynsä satulanastoihin, nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois sanaakaan lausumatta. Eräs heistä oli taaksensa sitonut ennenmainitun satulan ja ohjakset.
Kuljettuaan pitkän matkan täyttä ravia, antoivat he hevosten kävellä ja kääntyivät katsomaan taaksensa. He näkivät silloin Jimin ja Timin vielä samalla paikalla, mutta alaslasketun kiväärin.
"Pekana!" sähisi Isäntä. "Tuommoista ei ole minulle vielä koskaan tapahtunut. Pitääkö viiden miehen, jotka eivät pelkää itse paholaista, paeta noita kahta pitkänokkaista apinaa? Panen pääni pantiksi, että nuo koirat todellakin olisivat vähimmästäkin sanasta meidät ampuneet. Ettekö tekin niin luule?"
"Minusta tuntui ihan siltä kuin olisivat olleet kaikkitietäviä. Käsien liikkeenkin nuo konnat arvasivat oikein. Jos nyt vaan tietäisi, mitä he aikovat tehdä."
"Sehän on hyvin helppoa arvata", sanoi eräs.
"No, mitä sitten?"
"He ratsastavat varoittamaan 'timanttipoikia'."
"Sitä minä epäilen. Heidän varoituksistaan ei ole huolittu, eivätkä Hono-veljekset kahta kertaa neuvoansa ja apuansa tarjoa. Mutta meidän täytyy ryhtyä toimiin. Meidän tulee ratsastaa etelään. Niinpian kun näemme karavaanileirin tulet, pysähdymme ja muodostamme vartioketjun, jonka lävitse emme päästä ketään muuta kuin hurskaan Topias Taivolan, kun hän palaa Helmiahosta. Siirtolaiset eivät tietysti saa aavistaa meidän olevan läheisyydessä. Jos, vasten luuloani, Honoveljekset tulevat, ammumme heidät. Intiaanin täytyy meidän nyt tosin jättää, vaikka halusta olisin ottanut hänen hevosensa ja henkensä. Se oli, näin veljesten kesken sanottuna, kolmensadan dollarin arvoinen, ehkäpä vielä enemmänkin."
"Oikeastaan teimme hullusti, kun hevosten tähden ryhdyimme intiaaneihin. Toinen on nyt ammuttu ja toinen poissa. Sentähden saimme Hono-veljekset kintereillemme. He asettuvat kyllä tänne likittyville, ja huomenna aamunkoittaessa seuraavat he jälkiämme. Silloin he kohtaavat karavaanin ja tekevät koko oivallisen tuumamme tyhjäksi."
"Eivät tee. 'Pojat' ovat heitä loukanneet, eivätkä he enää heistä välitä. Varmaankin he ratsastavat Helmiahoon ja kertovat siellä meitä tavanneensa. Mitä silloin siellä päätetään, emme voi tietää."
"Meidän ei auta muu kuin täytyy saada Taivolan heti aamuhämärässä lähtemään liikkeelle ja tekemään pitkän päivämatkan, jotta karavaani niin pian kuin suinkin ehtii täältä kauaksi pois. Me katoamme tietysti vielä pikemmin."
He ratsastivat vielä vähän matkaa länteen ja poikkesivat sitten etelään.
Jimi ja Timi eivät olleet laskeneet pyssyänsä ennenkuin ratsastajia ei enää voitu ampua. Silloin kääntyi Jimi Timin puoleen, levitti suutaan tavallista leveämmäksi ja kysyi tyytyväisesti hymyillen:
"No veliseni, miten tämä jupakka sinua mielutti?"
"Ihan yhtä hyvin kuin sinua", vastasi tämä tyytyväisesti irvistellen.
"Eikö tämä ollut mielelle makeinta?"
"Makeinta oli. Kun tuommoiset miehet pakenevat kuin koirat, häntä koipien välissä, kahta urhoollista metsästäjää, on se oikein hupaista. Henkemme oli todellakin vaarassa."
"Ihan varmaan! Sen näki heidän silmäyksistään ja liikkeistään. Et suinkaan sinä usko 'poikien' hukanneen rahansa?"
"Ei tule kysymykseenkään. He ovat lähteneet etelään — mistä syystä, ei koske meihin. Me olemme heitä varoittaneet, eikä meillä enää ole velvollisuuksia heitä kohtaan. He pitävät itsensä niin viisaina. Onhan tuo Kipsinen lakitiedettäkin lukenut; siksipä minä en ymmärrä että meidän tarvitsisi suorastaan pakottaa heitä vastaanottamaan apuamme. Jos he uhkamielisyydessään lyövät päänsä puuhun, tulkoot omin neuvoin toimeen. Minä ajattelen että intiaani parka paremmin tarvitsee meidän apuamme ja paremmin sen ansaitseekin."
"Se on ihan varma. Lähdemmekö häntä etsimään?"
"Lähdemme. Tiedämme missä päin hän on tuolla; vastapäätä oikealla puolella, vanhan hopeakaivoksen lähettyvillä. Narripeliähän se vaan oli tuo pikku kivien juttu, niitähän me itse astuimme rikki, johtaaksemme roistot harhaan. Näin selvästi veripisaroita ja hyvin minua kummastuttaisi, jollemme löytäisi intiaania kaivoksessa."
He lähtivät liikkeelle ja muulit kulkivat kukin isäntänsä jäljissä. He eivät nousseet muuliensa selkään, koska jo kävi vaikeaksi pimeyden tähden sieltä tarkasti maata tutkia.
Kuljettuaan vähän matkaa, huomasivat he pienen esineen maassa. Se oli punainen huolellisesti veistellyn rauhan piipun pesä. Jimi otti sen maasta, pisti taskuunsa ja sanoi tyytyväisenä:
"Olemme oikealla tiellä. Tämä piipunpesä on lähtenyt varresta ja huomaamatta pudonnut maahan. Pian saamme tietää, kuuluuko se vanhalle, haavoitetulle intiaanille vai nuorelleko."
"Varmaankin vanhemmalle. Nuorukainen on tuskin vielä käynyt Minnesotassa hankkimassa pyhistä kivilouhoksista savea piippuansa varten."
"Onhan hän saattanut saada piipun saaliina. Semmoista hän saa käyttää, mutta ei perittyä."
"Onko milloinkaan intiaani perinyt piipun? Sehän aina haudataan omistajan kanssa."
"On heimoja, jotka valitettavasti eivät niin tarkasti pidä tästä tavasta kiinni. Kilttien, hyväsydämisten kalpeanaamojen onneatuottava vaikutus tuntuu tässäkin. Muuten osoittaa pesään leikattu 'totem' sen omistajana olleen komankhin, vieläpä päällikönkin. Onpa hyvä, että ymmärrämme tämän heimon murretta. Meidän pitää huutaa heille, muuten saattaisi tapahtua, että tervehtäisivät meitä kuulilla, eikä se olisi ensinkään mielelle makeinta."
Vuori alkoi nyt yletä. Veljesten vasemmalla puolella oli kallioseinä ja oikealla oli kallionlohkareita joiden välitse tuskin ihminen saatikka sitte hevonen, pääsi kulkemaan. Heidän kulkemansa kohta oli ainoa, mistä pääsi ja siksipä saattoivat jotenkin varmasti otaksua intiaanien täältä ratsastaneen.
Pian he seisoivat korkean, pimeän kivikummun edessä. Se oli muodostunut kaivoksesta heitetystä sorasta. Kummun korkeutta eivät saattaneet erottaa, kun jo oli ihan pimeä.
He kiinnittivät ohjakset kahteen raskaaseen kiveen. Sitte alkoivat he hitaasti kiivetä kumpua ylös. He eivät koettaneet välttää kolinaa, vaan koettivat päinvastoin sitä synnyttää. Mutta joka askeleella pysähtyivät he kuuntelemaan. Tulihan heidän tietää, oliko siellä ylhäällä ketään, jolle täytyi huutaa, ennenkun tämä ehtisi pyssyään käyttää.
Heidän näin kuunnellessaan, kuulivat he pienen kiven vyöryvän alas.
"Kuules", kuiskasi Jimi. "Oikein arvattu, tuolla ylhäällä ne ovat. He ovat varuillansa. Haavoitettu intiaani on kyllä kaivoksessa jos hän vielä on elossa ja nuorukainen vartioitsee kummulla. Puhuttele häntä, Timi."
Timi noudatti kehotusta ja huusi selvällä ei ihan kovalla äänellä.
"Tuquoil, omi gag nina; tau umi tsah! — Nuori sotilas, älä ammu, olemme ystäviäsi!"
Nyt he odottivat vastausta. Hetken perästä kuulivat he kysymyksen:
"Haki bit? Kuka tulee?"
Siinä oli vaan kolme lyhyttä tavua, mutta ne olivat kylliksi ilmoittamaan heille, että se oli samaa murretta, jota nuo laajalti samoilevaiset komauhkit käyttävät.
"Gia oti masslok skona — kaksi hyvää, valkoista miestä", vastasi Timi.
"Piete uma Jepe! Tulkaa tänne ylös!" kuului hetken miettimisen päästä tuolta ylhäältä!
He kiipesivät ylös asti. Päästyään kummun huipulle, näkivät he, pimeydestä huolimatta, ihmisolennon seisovan heidän edessään ja nostavan pyssyn heitä vastaan.
"Noba o nu neshuano! — Pysähdy muuten ammun", käski intiaani.
Veljekset huomasivat hänet nuoreksi mieheksi, niinkuin olivat otaksuneetkin. Timi rauhoitti häntä sanomalla:
Nuori, punainen veljeni ei tarvitse ampua. Olemme tulleet häntä auttamaan!
"Ovatko valkoiset veljeni yksin?"
"Olemme."
"Ovatko he seuranneet hevoseni jälkiä"?
”Olemme sattumalta joutuneet taistelupaikalle ja jäljistä nähneet, mitä siellä on tapahtunut. Sitten seurasimme sekä sinun että vihollistesi jälkiä suojellaksemme teitä heitä vastaan. Te olette urhoolliset punaiset sotilaat; mutta nuo toiset ovat pelkuriryöväriä joitten täytyi häpeällä meitä paeta, vaikka heitä oli enemmän kuin meitä.”
"Puhuuko veljeni totta?"
"En valhettele. Merkiksi siitä, että ystävinä luoksesi tulemme, laskemme aseemme tänne eteesi ja sinä saat itse määrätä, saammeko ottaa ne takaisin."
"Kalpeakasvoilla on hunajaa huulillaan, mutta sappea sydämmessään. Herättääksensä luottamusta laskevat he aseet luotaan, mutta sitten tulee heidän kolme kumppaniansa meitä tappamaan."
"Sinä luulet meidät kahdeksi niistä, jotka teitä vainosivat. Me emme ole samoja henkilöitä; sinä erehdyt."
"No sano sitten minulle missä nuo viisi miestä ovat! Kun olette jälkiä seuranneet, täytyy teidän tietää."
"Me kohtasimme heidät, kun he tuolla kivikkomaalla etsivät jälkiäsi. Me puhuttelimme heitä ensin ystävällisesti, pettääksemme heitä. Heidän ei onnistunut löytää jälkiä, mutta me huomasimme heti toverisi haavasta juosseet veripisarat. Sitä emme kuitenkaan heille ilmaisseet, vaan teimme väärät jäljet, eksyttääksemme heitä länteen päin. Me sanoimme heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, ja suuntaisimme pyssymme heitä kohti, samoin kuin sinä nyt teet meitä kohti. Silloin heidän täytyi häpeällä mennä tiehensä.”
"Miksi ette heitä tappaneet?"
"Koska eivät tehneet meille mitään pahaa. Me ammumme ihmistä ainoastaan silloin kun meidän täytyy puolustaa henkeämme."
"Te puhutte hyvien ihmisten tavoin. Sydämmeni käskee minun luottamaan teihin; mutta toinen ääni käskee minun olemaan varuillani."
"Älä kuuntele sitä vaan sydämmesi ääntä. Me tarkoitamme parastasi. Kysy itseltäsi, miksi me tänne olemme tulleet. Et sinä ole meille mitään tehnyt; emme mekään voi sinulle pahaa tarkoittaa. Tiedämme, että olet vainottu ja olemme jäljistä nähneet, että toverisi on haavoittunut, sentähden tulemme tarjoomaan sinulle apuamme. Jos et siitä huoli, lähdemme heti pois, emme ole tottuneet kenellekään apuamme tyrkyttämään."
Kului lyhyt aika ennenkun hän vastasi. Hän näytti tuumiskelevan. Sitten hän sanoi:
"En tarvitse apuanne, voitte mennä."
"Hyvä, me jätämme sinut, ja toivomme ettei sinun tarvitsisi katua."
He ottivat aseensa ja alkoivat astumaan kumpua alas. Eivät olleet pitkälle päässeet, kun Timi pysähtyi kysyen:
"Etkös kuullut mitään, vanha Jimi? Kuului niinkuin olisi kivi vierinyt alas tuolla."
"En minä mitään huomannut."
"Mutta minä huomasin selvästi. Ajatteles jos joku ihminen salaisesti hiipisi kumpua ylös. Meidän täytyy olla varovaisia."
He kulkivat eteenpäin. Päästyään kummun juurelle kohosi äkkiä maasta tumma olento ihan heidän lähellensä.
"Seis poika!", huusi Jimi ja tähtäsi. "Ei askeltakaan eteenpäin, taikka ammun."
"Miksi tahtoo kalpeaveljeni ampua kun kuitenkin tulin ystävällisellä mielellä?" kuului vastaus.
Hän tunsi saman nuoren intiaanin äänen, jonka kanssa hän äsken oli puhunut.
”Sinäkö se olet?" kysyi hän. ”Olet siis kavunut alas samalla kertaa kuin me. Sentähden siis Timi kuuli kiven alas vierivän. Jalkasi työnsi sen. Mitäs tahdot?"
"Tahdoin katsoa, puhuivatko valkoiset miehet totta. Jos olisitte vihollisia olleet, ette olisi luotani menneet. Koska noudatitte kehotustani minulle mitään pahaa tekemättä, olette koetuksen kestäneet. Te ette ole vainoojiani ja minä pyydän teitä taas kiipeemään minun kanssani isäni Tevua — shohen luokse."
"Tevua — shohe — Tulitähti — komankhien kuuluisa päällikkö, onko hän siellä" kysyi Timi ihmeissään.
"On hän siellä. Hän on kuollut. Minä olen Shiba — bigk — Terässydän — hänen nuorin poikansa ja olen kostava murhaajille hänen verestään. Kalpeakasvot seuratkoot minua."
Hän kiipesi edellä ja veljekset seurasivat häntä kumpua ylös.
Ylös päästyään, meni hän kallioseinän luokse, astui sinne sisälle eräästä aukosta, jonka veljekset tiesivät siellä löytyvän, koska eivät ensikertaa täällä olleet. Tämä oli tuon vanhan autioksi jääneen hopeakaivoksen sisäänkäytävä.
Ohut savu virtasi heitä vastaan. Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta käytävää pitkin, näkivät he pienen tulen. Vaivalla koottu puuläjä oli siinä vieressä. Tulen tarkoituksena oli valaista kuollutta joka oli istumaan asetettu, selkä nojassa seinää vastaan.
Terässydän laski pyssyn luotaan ja istui vasta päätä kuollutta. Hän työnsi puukapulan tuleen, veti polvet ylös ja nojasi leukaa niitä vastaan. Tässä asennossa tuijotti hän sanatonna kuolleeseen.
Veljekset seisoivat vieressä, hekin vaieten. He tunsivat tarkoin intiaanien tavat ja tiesivät että he puhumalla olisivat loukanneet pojan surua. Molempien intiaanien kasvot olivat maalaamattomat; tämä oli varma merkki siitä etteivät olleet liikkeellä vihollisissa aikeissa. Kuollut oli ollut kaunis mies; komankhit ovat monien muiden intiaani-heimojen suhteen ruumiinsa puolesta etevämmät. Vielä kuoltuansakin loistivat hänen kasvonsa kirkkaan pronssin värisinä. Silmänsä olivat kiinni ja huulet lujasti yhteen puserretut, sillä kuolemansa oli ollut hyvin tuskallinen. Intiaanipaitansa alempi osa oli avoinna, joten se paikka ruumiista johon vihollisen luoti oli tunkenut, oli näkyvissä. Kädet olivat sivulla suonenvedontapaisesti nyrkissä, ja tämäkin todisti että hänen viime hetkensä olivat olleet tuskaa täynnä.
Vasta hetken päästä asettuivat myös Jimi ja Timi maahan istumaan, niin hiljaa kuin olisivat he peljänneet jollakin melulla häiritsevänsä vainajan rauhaa. Vainajan näkeminen vaikuttaa melkein kuin näkisi jonkun pyhäkön: pyhä kauhu valtaa kuolevan, tuntiessaan iäisyyden tuulahduksen.
Silloin kohotti Shiba — digk päänsä, katsoi veljeksiin ja lausui:
"Te olette kuulleet puhuttavan Tulitähdestä, komankhien päälliköstä?
Silloin tiedätte myös, että hän oli urhoollinen sotilas."
"Kyliä", vastasi Jimi. "Me tunsimme heti päällikön, nähdessämme hänet täällä. Me opimme tuntemaan hänet tuolla ylhäällä Rio Rokson luona, jossa hän auttoi meitä paumihs — lauman meitä ahdistaessa."
"Sitte saatte olla varmat siitä, että hän ikuisilla metsästys mailla on oleva monen sotilaan käskiänä. Mutta Manitun ei ole häntä kutsunut taistelussa pois. Kommankhien päällikkö on murhattu."
"Vainoojanne hänet tietysti murhasivat?"
"Niin tekivät."
"Kuinka se tapahtui ja miten te oikeastaan olette tänne joutuneet?"
"Me olimme kaukana kalpeakasvoisten maassa. Komankhien sotilaat ovat kaivaneet sotakirveensä maahan ja elivät viimeaikoina sovussa valkoihosten kanssa. Heidän ei tarvinneet peljätä mennä heidän kaupunkeihinsa. Tulitähti metsästi miehinensä Rio Pekos-nimisen joen luona. Siellä kohtasivat he valkoisia miehiä, jotka aikoivat kaupunkiin nimeltä Austin. Koska toiset punaiset miehet tekivät tämän tien epävarmaksi, pyysivät he Tulitähden lähettämään taitavan oppaan heidän mukanaan. Hän päätti itse seurata heitä ja otti minut mukaan, jotta saisin nähdä valkoisten kaupunkeja ynnä taloja. Onnellisesti me saavuimme Austiniin, ja sitten ratsastimme yksinämme takaisin. Tänään, päivän kolmanneksen alkaessa kohtasivat murhaajat meidät He vaativat hevosemme meiltä; mutta kun emme antaneet, ampui eräs heistä Tulitähteä vatsaan. Päällikön hevonen peljästyi ja ryntäsi tiehensä. Minun täytyi seurata häntä, kun hän oli haavoittunut, eikä siis voinut taistella kalpeakasvoisten kanssa. Jos olette jäljet nähneet, niin tiedätte, mitä siellä vielä tapahtui."
"Kyllä tiedämme. Sinä tapoit erään heistä ja nyljit häneltä päänahan."
"Niin tapahtui. Päänahka riippuu tuossa vyössäni. Mutta minä hankin toistenkin päänahat. Yön kuluessa murehdin isääni ja veisaan hänelle päälliköitten kuolinlaulun; varhain huomisaamuna hautaan hänet tänne kivien väliin ja sitten tuon tänne komankhien sotilaat jotta ne pystyttäisivät hänen urhoollisuutensa ja korkean arvonsa mukaisen hautapatsaan. Ja kun olen peittänyt vainajan päivän silmiltä, etsin minä murhaajien jäljet ja minä sanon teille: Shiba- bigk ei vielä ole kuuluisa soturi, sillä monta talvea ei ole hänen syntymästään kuluneet, mutta hän on kuuluisan päällikön poika, ja voi niitä kalpeanaamoja, joitten jäljet hänen silmänsä keksivät. He ovat hukassa."
Hän nousi, astui isänsä luokse, laski kätensä tämän pään päälle ja jatkoi:
"Kalpeakasvot vannovat. Komankhi puhuu valaa tekemättä. Kuulkaa nyt sanani: Kun Tulitähden hautakumpu on kohonnut, pitää sen huipulla riippuman kaikkien kuuden murhaajan päänahat. Terässydän on sen sanonut, se on siis tapahtuva! — —"
VIIDES LUKU.
Vakoilija.
Päivällisaikana seuraavana päivänä istuivat Heinäaho, Silmänkääntäjä-Reitto ynnä Ontuva Rankko pöydän ääressä talon edustalla. Veijo -neekeri ei ollut heidän seurassaan. Hän oleskeli tallissa tilanomistajan mustan palvelijan kanssa.
Nuo kolme miestä juttelivat eilispäivän tapahtumista, Veri-Revon ja vieraan miehen kaksintaistelusta, sekä jälkimäisen kuolemasta, eikä siis ollut kummaa jos johtuvat puhumaan yhtä ja toista kuolemaa likeisistä seikoista, jopa lopuksi kummituksistakin.
Helmiaho ja Reitto selittivät olevan ihan mahdotonta, että kuolleen henki voisi palata takaisin ja ilmestyä, sekä myös, ettei hän voisi puhua, koska häneltä puuttui puhe-elimiä. Rankko puhui pontevasti kummituksien puolesta ja kun molemmat toiset kuitenkin yhä epäilivät, huudahti hän loukkaantuneena:
"Te olette molemmat tuhmat, ihan Hölmölästä kotoisin! Ei kannata heittää helmiä sikojen eteen. Ainoastaan se, joka varhaisimmasta nuoruudestaan asti on ollut tämän ja tuonpuolisen maailman henkiolentojen yhteydessä, voi arvostella yliluonnollisen elämän oikeata helmeä, s.o. kaikkea, mitä on maan ylä- ja alapuolella. Mutta niin ei ole ollut teidän asianne laita, eikä minun sentähden pitäisi ihmetellä eikä suuttua siitä ettei teidän harjoittamaton ajatuskykynne voi käsittää henkiä ja kummituksia. Olisin minä vainaja, jota en nyt onnekseni ole, hyppäisin keskiyönaikaan teidän niskaanne, niin kyllä saisitte asiasta toisen ja paremman käsityksen."
"Tuo ainoakin todiste!" sanoi Reitto nauraen, "niin uskomme sinua."
"Todiste! Hullutuksia! Todistukset eivät todista mitään. Jos on todistuksia, eihän minun silloin tarvitse todistuksilla todistaa. Sitä on täytynyt omin silmin nähdä, ja se on n.s. italialainen silmillinen todistus, jota vastaan kenenkään on mahdoton mitään väittää. Siitä siis olemme yksimieliset, että —"
"Ei tietysti silmillinen todistus, vaan silmävarainen todistus! niinhän sinä tarkoitat?" oikasi Reitto. Vaiti sinä kielenturmelia, ärjäsi Rankko, ethän aikone läksyttää minua alialkeiskoulun kielitiedoilla, joiden tomun minä jo parikymmentä vuotta sitten olen jaloistani puhdistanut. Vertailevan kielitieteen liekkikielet ovat minulle synnynnäisiä, sillä jo kapalovauvana minä karjuin kiinaksi, uneksuin arameeaksi ja söin pullostani sanskriitiksi. Ja sitten tulee tuo ihminen ja väittää minun olevan väärässä. Eikö mies sitten tiedä, mikä ero on silmillisellä ja silmävaraisella? Edellinen kuuluu metsätieteeseen ja merkitsee ymppäämistä ja istuttamista. Jos minä nyt ymppään ja istutan sinun todistuksen, eikö se selvästi ole silmillinen todistus? Häh! Mong smi! Ja tämmöisellä silmillisellä todistuksella minä nyt väitän aaveita olevan. Ymmärrätkös, pöllö?
"Oletkos sinä nähnyt aaveita?"
”Nähnyt aaveita! Tusinottain niitä leijaa minun ympärilläni, kun minä olen niin henkinen. Mahnalainen. Asian sopii tietysti todistaa myös kielitieteellisesti. Näin kun kielenä on jokin sana on selvä, että on sekin, mitä sana merkitsee. Koska nyt on sana aave, on yönselvää että yöllä aavehetkinä on aaveita, ja koska aaveita on yöllä, näkee jokainen minun tietävän niitä olevan päivälläkin. Joka oli todistettava. Vanha koulumestarini jo älysi minun älyni aaveasioista ja uskoi niitä itsekin.
"Vai niin! Mikäs sen valistuneen ukon nimi oli?"
”Hänen nimensä oli Elijas Pimeno."
"Vai niin! Nomen et omen!"
"Kuuleppas! Ole niin hyvä äläkä puhu portukaalia! Se ei sovi sinun suuhusi. Kuinka sinä saatat puhutella sankaria tieteitten maailmassa valistuneeksi ukoksi? Hän oli valaistu mies, samoinkuin sanotaan että se ja sekin on valaistu kuvilla, valaistu selityksillä y.m. mitä jokainen kirjapainon oppilas tietää. Mutta sinähän olet vedenpaisumuksen aikuisella kannalla eikä mikään minne-laulaja ole sinun kätkyesi ääressä laulanut:
"Gaudeamus igitur."
["Siis riemuitkaamme nyt" vanha latinalainen ylioppilaslaulu.]
Tällöin rupesi Reitto täyttä kurkkua nauramaan, ja niin myös Helmiaho.
"Mitä naurettavaa siinä on?" sanoi Rankko. "Ette suinkaan luule, että minne-laulajat olivat kuokkavieraita. Suomalaisten ristiretkillä? Kun silloin Gottfiiti Öljymäkiläinen hyökkäsi Jerusalemiin, sanoi Parmemie: Akan minun saada täytyy vaikka se olisi kahleilla kytketty taivaaseen, johon he vastasivat: Älä hulluttele äijä, kaartti kaatuu, mutta ei antaudu! Ja semmoisille sankareille te nauratte! Eikö teillä ole älyä tajuamaan maailman ja sotahistorian merkillisiä henkilöitä?
"Emme me naura minne- laulajille, vaan sinun gaudeaamuksellesi!"
"Kiitoksia paljon! Siitä saatte lakata! Mutta sinun entymoloogiset muistutuksesi veivät meidät syrjään aaveista —"
Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki erään ratsastajan, jolla oli Yhdysvaltojen rakuunaunivormu, ja sen merkeistä päättäen hän oli upseeri. Tämä mies tuli täyttä laukkaa ratsastaen etelästä ja pysähtyi noitten kolmen miehen eteen.
"Hyvää päivää!" tervehti hän. "Tämä on kai Helmiaho niminen maatila?"
"Niin on", vastasi Helmiaho. "Minä olen tämän talon omistaja."
"Helmiaho itse! Hauskaa saada tavasta teitä, sillä tulen pyytämään tietoja."
"Mitä tietoja?"
"Se ei ole niin helposti sanottu. Sallikaa minun istua tähän hetkeksi!"
Hän hyppäsi hevoseltaan ja istui heidän viereensä. He katselivat häntä tarkasti, eikä hän ollut sitä huomaavinaan. Hän oli tanakka, lyhytkasvuinen mies, paksu ja musta oli täysipartansa. Katseensa oli terävä; huulet eivät näkyneet, koska ne olivat viiksien peitossa.
"Olen täällä tiedusteliana", sanoi hän keveällä äänellä. "Olemme pysähtyneet tuonne Fort Sillin luo ja aiomme Ljaano estakaadolle."
"Missä tarkoituksessa?" kysyi Helmiaho.
"Hallitukselle on tullut tieto, että aavikoilla on viime aikoina tapahtunut monta väkivaltaista tekoa. Tämä on ankarasti rangaistava. Luultavaa on, että pahantekijät ovat liitossa keskenänsä ja että tämä liitto vielä on erittäin hyvin järjestetty. Tämä joukkio on nyt ankaralla ja voimakkaalla iskulla hävitettävä. Kaksi eskatroonaa on tähän toimeen määrätty ja niitten tulee puhdistaa aavikot ja lähiseudut kaikesta epäilyttävästä roskaväestä. Tämä voima on nyt sioitettuna Fort Sillin luona, niinkuin jo äsken mainitsin, ja minut on edeltäkäsin lähetetty tänne hankkimaan tietoja ja tekemään liittoa noitten rehellisten asukasten kanssa. Edellytämme tietysti, että jokainen rehellinen mies meitä auttaa."
"Se on itsestään selvä, herrani. Iloitsen siitä, että olette minun puoleeni kääntyneet, ja saatte olla varmat siitä, että teitä kaikin voimin autan. Juho Helmiaho tunnetaan mieheksi, johon jokainen rehellinen mies saa luottaa."
"Sen olen kuullut ja siksi tänne tulen."
Helmiaho alkoi täysin luottaa upseeriin. Hän kertoi nyt, minkä hän oli kauppiaasta kuullut, sekä eilisestä kaksintaistelusta että vieraanmiehen kuolemasta.
Upseeri kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvojensa eleet eivät muuttuneet, mutta hänen silmänsä säkenöivät ja Helmiaho päätti siitä, että soturia viehätti kuulla kaksintaistelusta. Mutta tarkka katsoja olisi ehkä huomannut, että silmistä paloivatkin vihan ja kiukun liekit. Hän puristi kädellään sapelinkahvaa ja kerran kuului siltä, kuin olisi hän hampaitaan purrut. Muuten oli hän levollinen, eikä hän näyttänyt huolivan muusta, kun tarkasti seurata kertomuksen juonta.
Helmiaho lopetti kertomuksensa selittelemällä seudun yleisiä oloja ja miten vaarallista oli kulkea Ljaano estakaadon yli sekä lisäsi, että kahden eskatroonan ratsuväen oli sangen vaikeata, oliko edes mahdollistakaan, kulkea aavikon yli, siellä ei ollut laidunta, ja mikä oli pahinta, heillä ei ollut vettä. Jos rupeaisi kuljettamaan eläimen ruokaa ja vettä mukanaan, niin tarvittaisiin siihen monta kuormajuhtaa ja nämät taas vaikeuttaisivat matkaa ja tarvitsisivat itse paljon kuljetettavista ruokavarastoista.
"Saatatte olla oikeassa", sanoi upseeri. "Mutta ei se minuun kuulu, se on päälliköitten asia. Mutta sanokaa minulle herrani, kuinka oikeastaan on tuon erämaan hengen laita joka kuuluu liikkuvan Ljaano estakaadolla. Olen kuullut paljon tästä käsittämättömästä hengestä puhuttavan mutta en ole koskaan saanut siitä mitään varmaa tietoa."
"Sitten on käynyt teille samalla tavalla kuin minulle ja kaikille muille. Voin muutamin sanoin kertoa teille, minkä siitä tiedän. Ljaano estakaadon henki on salaperäinen ratsastaja, jolta ei kukaan ole henkiin päässyt, joka vaan hänen kasvonsa on nähnyt, vaan on kaatunut hänen kuulastaan, mikä aina sattuu keskellä otsaa. Merkillistä on, että nämät kaatuneet aina ovat olleet rikollisia, jotka ovat tehneet Ljaano estakaadon vaaralliseksi. Tämä henki näkyy siis olevan henkilö, joka on tehtäväkseen ottanut niitten rikosten rankaisemisen, jotka siellä tehdään."
"Hän on siis ihminen?"
"Tietysti!"
"Mutta miten hän käyttäytyy, ollakseen kaikkialla ja aina näkymättömissä? Hänellä täytyy olla ruokaa ja juomaa sekä itsellensä että myös jollekin eläimelle. Mistä hän sitä saa?"
"Sitähän juuri ei kukaan ihminen käsitä"
"Ja miten hän käyttäytyy voidaksensa olla ketään tapaamatta?"
"Hm! Te kyselette todellakin minulta liikoja, herrani. Hänet on nähty, mutta vaan etäältä. Silloin hän kiitää eteenpäin kuin tuulispää ja usein rätisee säkeniä sekä hänen edessään että takanansa. Muuan tuttuni näki hänet eräänä yönä. Hän sanoo voivansa vannoa, että ratsastajan päässä, hartioissa, kyynäspäissä ja pyssynpiipussa oli pieniä liekkiä, olipa niitä vielä hevosen kuonossa, korvissa ja hännässäkin."
"Tuo on pelkkää hullutusta."
"Kyllä se siltä kuuluu; mutta tuo tuttavani on totuutta rakastava mies, enkä voi uskoa hänen valhettelevan tai omiansa puhuvan."
Kun tämä asia tuli puheeksi, puuttui Ontuva Rankko puheeseen. Puhuttiin englantia, ja silloin Rankkokin puhui järkevästi ja luonnollisesti. Ainoastaan silloin kun puhe kävi saksaksi, alkoivat nuo kirjavat houreet hänen päässään liikkua.
"Siinä nyt ollaan", huusi hän. "Ei kukaan tahdo uskoa yliluonnollisen olemassa oloa. Minä en usko Ljaano estakaadon hengen olevan ihmisen, vaan hän on joku kummituksen kaltainen olento, jäännös Kreikan raivottarista, joka on vetääntynyt autiolle aavikolle, ikäänkuin vanha soturi joka pakenee saunakamariinsa. Uskon aivan mielelläni kummituksen purskuvan tulta ja säkeniä. Me kuolevaiset puhallamme tupakinsavua suustamme, miksei siis henki voisi syöksyä tulta?
"Mutta voiko henki ampua pyssyllä" kysyi upseeri, katsoen Ontuvaa
Rankkoa halveksivasti.
”Miksi ei? Olen eräässä markkinakojussa nähnyt kanan laukaisevan pientä kanuunaa, jänis teki samoin. Minkä kana tai jänis osaa tehdä, täytyy kai hengelle olla helppo tehtävä.”
"Te käytätte sangen merkillisiä todisteita, herrani! Todellakin ette siinä osoita suurtakaan viisautta tahi älyä."
Nämät sanat loukkasivat Rankkoa. Hän vastasi terävästi:
"Totta kyllä; mutta minulla on syyni, miksi en puhu niin oppineesti kuin taitaisin. Te näytätte niin tyhmältä että pelkään, ettette ensinkään minua ymmärtäisi, jos käyttäisin lauseita, jotka vähänkin olisivat koulupojan ymmärrystä ylempänä.."
"Master”, huudahti upseeri kiivastuen. ”Kuinka uskallatte sillä tavalla loukata Yhdysvaltojen sotajoukkoon kuuluvaa kapteenia?"
"Oo, älkää niin kovin kiukustuko! Minulle on yhdentekevää, oletteko pyssyn tai lampun sytyttäjä. Itse aloitte loukkaamaan ja nyt saatte tyyneesti pitää vastaukseni hyvänänne. Jollette sitä tahdo, olen valmis suoriutumaan asiasta pyssynkuulalla. Teidän säätynne ei vaikuta lännen mieheen mitään."
Näkyi että upseerin oli vaikea hillitä vihaansa; kuitenkin onnistui hänen levollisesti vastata:
"Olisin pahoillani, jos täytyisin ampua teidät kuoliaaksi. Osaan jotenkin hyvin pyssyä pidellä, mutta en ole mikään heittiö ja taistelen ainoastaan upseerien kanssa. Muuten olisi hävytöntä vuodattaa verta master Helmiahon kodissa. Aion jäädä tänne kunnes sotajoukkoni saapuu ja tahdon sentähden ylläpitää rauhaa hänen kotonaan."
"Olen teille siitä kiitollinen, herrani", sanoi Helmiaho. "Jos tahdotte luokseni jäädä, annan teille vierashuoneen ja hevosellenne hyvän paikan tallissa."
"Kiitoksia! Vien sen heti talliin. Missä se on?"
"Näytän sen teille, ja sitten esittelen teidät vaimolleni, joka näyttää teille huoneenne."
Hän nousi ja upseeri teki samoin, molemmat lähtivät talliin, hevosta viemään. Sitten palasi isäntä yksistään, ilmoittaen toisille, että kapteeni oli jäänyt huoneeseensa lepäämään. Isäntä iloitsi vieraastansa sekä rakuunien tulosta. Mutta Rankko ravisti päätään ja sanoi saksaksi:
"Minä en pidä tuosta miehestä. Hänen kasvoissaan on jotakin, joka loukkaa hienoa myötätuntoisuuttani. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi rasvapilkkua laihassa lihaliemessä. Niissä on niin kavala ja viekas katse. Minun ei tarvitsisi koetella häntä tietääkseni ettei hän ole mikään rehellinen mies. Hän ei osaisi lausua tunnussanaa shibbok."
"Shibbok! Mikä sana se on?" kysyi Silmänkääntäjä-Reitto.
"Ettekö sitä tiedä? No, en sitä kummeksi, sillä en ole vielä koskaan tavannut ainoatakaan lukiolaista, joka jotakin muistaisi. Onpa hyvä, että Ontuvalla Rankolla on niin tavaton muisto, että hän tietoineen voi auttaa teitä, pienoisylioppilaita Kun hunnit aikoivat Elben yli, tahtoivat he pysyä tuntemattomina ja sanoivat itsensä brasilialaisiksi araabeiksi. Mutta silloin seisoi vanha marski Derffinger joen luona ja käski jokaisen lausua sanan 'shibbok'. Joka ei osaisi sitä lausua, siltä hakattaisiin pää poikki. Kun eivät Hunnit osanneet sanoa, shibbok, seurasi siitä, että heiltä hakattiin päät poikki."
Nuo molemmat kuulijat katsoivat silmät selällään puhujaan, eivätkä tienneet itkeäkö vai nauraako.
"Vai niin, Rankko", huusi lopulta Reikko "sinä tarkoitat kai 'shibboleth' sanaa, jota gileadilaiset käskivät Efraimin lasten lausua, niinkuin Tuomarien kirjassa mainitaan."
"Suus kiinni! Ei sinun tarvitse minua Tuomarinkirjalla iskeä. Sanon sinulle, että minulla on tarkat tiedot Israelin lasten tuomarien ja pappien nimistä sekä oloista. Ensimmäinen tuomari Mooseksen jälkeen oli Josua. Hän se oli joka niin pelotti auringon ja kuun että ne kävivät liikkumattomiksi. Tämä tapahtui Toursin ja Poitiersin taistelussa Kaarle Martellia, Edomin ruhtinasta vastaan. Aurinko oli juuri laskemassa Himalaijan taakse ja kuu oli noussut Khimbovatson yli. Jotta päivä pitenisi, ojensi Josua kätensä, uhkasi nyrkillään molempia taivaankappaleita ja huusi:
"Oribus pictus, boa constrictus,
Spiritus rectus, genua flectus."
[Latinansotkuista sekamelskaa.]
Heti pysähtyivät Foibos ja Selene ja odottivat kauniisti, kunnes taistelu oli voitettu. Katsos Reitto, minä tunnen historian niin hyvin, kuin olisin minä itse ollut kuuna. Tuommoiset historialliset hetket istuvat selkäytimeen hyvin lujasti kiinni. Tämä on, niinkuin tunnettu muistin tyyssija. Tunnen hyvin. — — —
Rankko olisi kyllä vielä kauvan jatkanut tätä sekasotkua, jollei Helmiaho olisi häntä keskeyttänyt näyttämällä pohjoiseen, josta näkyi kolme ratsastajaa hitaasti lähestyvän. Rankko huudahti isosti ja nousi äkkiä paikaltaan.
"Tunnetkos noita miehiä?" kysyi Reitto.
"Tunnen", vastasi tämä. "He ovat — — hm en vielä tahdo mainita heidän nimiään, vaan odotan, nähdäkseni mitä heistä pidätte."
Näistä kolmesta tulijasta oli yksi lyhyt ja paksu, toinen pitkä ja hoikka ja kolmas oli keskikokoinen ja ratsasti kauniilla mustalla hevosella. Silmänkääntäjä-Reitto varjosti silmiään, katseli heitä terävästi ja huudahti sitte:
"Rankko, sinä salaat meiltä heidän nimensä, yllättääksesi meitä. Mutta en olisi lännen mies, jollen heti arvaisi, ketkä nuo kolme miestä ovat."
"No, ketkä he sitte ovat?"
"Kaksi heistä, toinen paksu ja toinen hoikka, lyhyt ratsastaen korkealla, virmalla hevosella ja pitkä pienellä muulilla, he eivät voi olla muita kuin Pitkä Pekka ja Paksu Paavo. Ja tuo kolmas on varmaankin Vanha Kovakoura."
"Kuinkas tulit sitä ajatelleeksi?"
"Etkös itse sanonut hänen tulevan paksun Paavon seurassa, ja eikö Vanha Kovakoura aina ratsasta mustalla hevosella, niinkuin kukin tietää, joka hänestä on kuullut puhuttavan?"
"Hm! Kyllä sinä olet sentään viisas mies vaikket ole kielellisissä ja tieteellisissä asioissa vielä päässyt pariisilaista A:ta tuntemaan."
"No, sano, enkö oikein arvannut!"
"Kyllä sinä tällä kertaa olet oikeassa. Ne ne ovat. He tulevat paljon aikaisemmin kuin luulin. Toivon, että heitä tervehditään tarpeellisella kunnioituksella ja nöyryydellä."
Nuo kolme ratsastajaa olivat nyt päässeet perille, pysähtyivät ja astuivat hevosiltaan alas. Heillä oli samat aseet ja vaatteet kuin ratsastaessaan Kansallispuistoon. Helmiaho ja Reitto katselivat erityisesti Vanhaa Kovakouraa, joka oli kuuluisimpia metsästäjiä. Kysymättä Rankolta kutka nuo kaksi outoa miestä olivat, astui Vanha Kovakoura Helmiahon luokse, oijensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Otaksun että teille on ilmoitettu meidän tulostamme, master Helmiaho ja että ehkä olemme tervetulleita. He kättelivät toisiansa ja Helmiaho lausui:
"Ontuva Rankko on kertonut teidän tulostanne ja minä olin siitä erinomaisen iloinen. Koko taloni on teidän käytettävänänne. Olkaa niinkuin kotonanne ja jääkää luokseni niin kauvaksi kuin mahdollista!"
"Oo, niin kauvaa emme voi luoksenne jäädä. Me aiomme lähteä Ljaanon yli tavataksemme sen tuolla puolen erään, joka meitä odottaa."
"Onko se Vinnetuu?"
"On! Onko Rankko sanonut sen teille?"
"On ja toivon että voisin seurata teitä sinne, saadakseni nähdä apakhien päällikön. Mutta sanokaa, herrani, miten te minut tunsitte? Te mainitsitte heti nimeni."
"Tarvitseeko mielestänne olla niin älykäs tunteaksensa teidät Helmiahon omistajaksi? Tehän olette arkivaatteissa ja olette ihan semmoinen, joksi teitä on minulle kuvattu!”
"Olette siis kyselleet tietoja minusta?"
"Tietysti. Lännen mailla on parasta edeltäpäin hankkia tietoja niistä henkilöistä, joitten luokse aikoo lähteä. Sain tietää olevanne saksalaisen, ja siksi puhuttelin teitä heti äidinkielellänne. Saanko tietää kuka tämä toinen herra on?"
"Minua nimitetään tavallisesti Silmänkääntäjä-Reitoksi", vastasi entinen silmänkääntäjä. "Minä olen tavallinen aavikkometsästäjä, herrani, enkä saata otaksua teidän tuntevan nimeäni."
"Miksen? Sen joka minun laillani niin kauvan on täällä lännessä samoillut, on täytynyt kuulla puhuttavan Silmänkääntäjä-Reitosta. Te olette kelpo jälkien löytäjä, ja mikä on vielä parempi, olette kunnon mies. Tässä on käteni! Olkaamme hyviä tovereita niinkauvan kun saamme yhdessä olla. Eikö niin, herrani?"
Vaikka lännessä ei ole säätyerotusta, on kuitenkin tavallista kohdella eteviä metsästäjiä erityisellä kunnioituksella. Reiton onnesta hymyilevät kasvot ilmaisivat sitä ylpeyttä, jonka hän tunsi siitä, kun Vanha Kovakoura häntä näin huomaavaisesti kohteli. Hän tarttui ojennettuun käteen, puristi sitä sydämellisesti ja vastasi:
"Jos toveruudesta puhutte, on se minulle kunnia, jonka minun ensin täytyy ansaita. Toivon, että hyvin kauvan saisin olla teidän seurassanne niin olisin erinomaisen kiitollinen?"
"Miksi ei! Ljaanon yli kuljetaan mieluummin niin suuressa seurassa
kuin mahdollista; on sentähden minulle mieluista, että yhdytte meihin.
Edellytän tietysti, ettei kummankaan tarvitse odottaa toisen lähtöä?
Koska aiotte lähteä?"
"Minä olen lupaantunut oppaaksi eräälle 'timanttipoika' seurueelle.
Heidän pitäisi saapua tänne tänään."
"Sehän sopii hyvin, sillä minä aion lähteä täältä huomenna. No 'timanttipojat' ovat kai matkalla Aritsoonaan?"
"Niin ovat."
"No, silloin saatte luultavasti myös nähdä Vinnetuun. Se paikka jossa yhdymme häneen on juuri teidän matkanne varrella. Mutta nyt tahdon esittää teille molemmat seuralaiseni, jotta oppisitte heitäkin tuntemaan."
"Minä jo tunnen heidät, sillä ulkomuotonsa heidät ilmaisee. Muuten on
Rankko jo maininut heidän nimensä."
Tällä välin oli Helmiaho jo tervehtänyt Paavoa ja Pekkaa. Veijo-neekeri otti hänet haltuunsa; sitten asetuttiin istumaan ja Helmiaho lähti tilaamaan hyvän aamiaisen ystävilleen. Itse toi hän juotavaa ja näin istuivat miehet keskustellen edellisen päivän tapahtumista.
Rakuunaupseeri oli sanonut tahtovansa levätä. Mutta hän, ei levännytkään, vaikka hän oli saanut toisen päätyhuoneen. Hän oli teljennyt oven ja kävi edestakaisin lattialla, ajatuksiin vaipuneena. Huone oli pohjoiseen päin, josta syystä hän huomasi edellämainittujen kolmen ratsastajan tulon.
"Keitä lienevät nuo miehet, ja mihin he aikovat? Luultavasti hekin aikovat Ljaano estakaadon yli Tämä on tukalaa. Toisella on erinomainen ratsu ja hän näyttää kokeneelta lännen mieheltä. Jos nämät miehet joutuvat saksalaisten siirtolaisten jäljille, voivat ne pian tehdä koko kelpo juonemme tyhjäksi. Saapa jo varoa Silmänkääntäjä-Reittoakin. Onpa onni, etteivät nuo 'timanttipojat' tule Helmiahoon! Hän saa odottaa heitä niin kauvan kunnes hän ei voi meitä enää vahingoittaa. Minun täytyy koettaa saada noita muitakin viipymään täällä, kunnes olemme kepposemme päättäneet. Virkapukuni on oikea ja jollei Helmiaho ole mitään epäillyt, niin ei noitten äskentulleitten päähänkään saata juolahtaa, että minä olen Ljaano-kotkien, valepukuun puettu johtaja."
Hän odotti vielä hetken aikaa ja meni sitten alas, yhtyäksensä miehiin, jotka nyt söivät talon edustalla. Tämä, muka rakuuna, ei ollut kukaan muu kuin tuo sama Isäntä niminen mies, joka edellisenä päivänä oli noita kahta intiaania vainonnut ja sitten tavannut Hono-veljekset. Ristihuuli ei tänään ollut huomattavissa, kun viikset oli kammattu huulia peittämään.
Hänen alas tullessaan tiesi jo Vanha Kovakoura eilispäivän tapahtumista ja Helmiaho oli myös maininnut upseerin tulosta. Hänen nyt saapuessaan, sanoi Helmiaho:
"Tuossa kapteeni tulee. Nyt hän itse saa kertoa tänne tulonsa syyn.
Tuoppas, muijaseni lautanen upseerille."
Tämän viimeisen lausui hän vaimolleen, joka seisoi akkunassa vieraitaan katsellen. Lautanen tuotiin ja upseeri istui aterioimaan. Hän peljästyi kuullessaan kolmen viimeksi saapuneen nimet mutta hän koetti olla näyttämättä pelkoonsa. Ei mikään voinut olla hänelle vastenmieiisempää kuin Vanhan Kovakouran läsnäolo. Hän katseli häntä tuikeasti, mutta tätä ei tuo kuuluisa metsästäjä ollut huomaavinaan, eikä myös ollut hänestä paljon valittavinaan.
Vale-kapteeni kertoi samaa nyt kuin tullessaan. Hän ei huomannut, että Vanha Kovakoura painoi hattunsa syvemmälle otsaan, voidaksensa paremmin häntä salaa tarkastaa. Kun upseeri lakkasi puhumasta, kysyi metsästäjä hyvin viattomasti: "Missä sanoitte sotilaanne nyt olevan?"
"Fort Sillin luona"
"Ja sieltä olette tiedustelunne alkaneet."
"Niin, sieltä."
"Olette siis ollut Fort Sillin luona ja tunnette tarkoin seudun ja sen olot."
"Tietysti."
"Olin kerran siellä, monta vuotta sitte; silloin oli eversti Olmers komentajana siellä. Mikä on nykyisen komentajan nimi?"
"Paine."
"En tunne häntä. Oletteko nähnyt ja puhutellut häntä?"
"Tietysti."
"Ja teidän rakuunanne tulevat tänne näinä päivinä. Onpa vahinko, etteivät tule jo tänään tai huomenna! Saisimme silloin ratsastaa heidän seurassaan aavikon yli; se olisi paljon turvallisempaa."
"Sopiihan odottaa, kunnes tulevat."
"Siihen ei minulla ole aikaa, eikä halua."
"No yhden päivän te kai voitte uhrata, kun sitte saatte turvallisesti matkustaa."
"Yhden päivän! Hm! Onko tässä todellakin kysymys vaan yhdestä päivästä?"