"On, korkeintaan kahdesta."
"Silloin olemme asiasta erimieltä."
"Mitenkä niin?"
"Koska olen varma siitä, etteivät teidän rakuunanne milloinkaan tänne tule."
"Mikä saattaa teitä ajattelemaan noin omituisesti?"
"Kun tiedän varmasti ettei Fort Sillin luona, eikä sen lähelläkään ole sotajoukkoa, jonka olisi määrä lähteä Ljaano estakaadolle."
"Vai niin. Tuleeko minun ymmärtää tuota siten, että sanotte minun valhetteliaksi?" kysyi upseeri kiivastuen.
"Kyllä, siten tulee teidän ymmärtää sanani. Väitän vakaasti teitä valhetteliaksi", vastasi Vanha Kovakoura yhtä levollisesti kuin ennen.
"Perhana! Tiedättekö, tuon loukkauksen voi ainoastaan verellä pois pestä?"
"Niin, oikeastaan meidän tulisi kaksintaistella; s.o. jos todellakin olisitte upseeri Yhdysvaltain armeijassa; mutta se ette ole."
"Sanotte vielä senkin", sanoi vieras ja kavahti uhaten pystyyn. "Annan teille kunniasanani että olen upseeri ja pitäisihän jo minun pukunikin sen ilmaista teille. Jollette sittekään usko, kehotan teitä tarttumaan aseisiin."
Vanha Kovakoura katseli hymyillen häntä ja sanoi:
"Tyyntykää herrani! Jos te joskus olette nimeni kuulleet, tulee teidän tietää, ettei minun kaltaistani miestä puijata. Minä en tappele roiston kanssa, mutta jos siksi tulee, olen minä valmis yhdellä nykäyksellä vääntämään teiltä niskat nurin."
"Ihminen!" huusi Isäntä, kiskoen molemmat pistoolit vyöstään. "Sanokaa vielä kerran ja minä ammun teidät!"
Hän oli tuskin tuon uhkauksen lausunut, kun Vanha Kovakoura seisoi hänen edessään, tempasi pistoolit häneltä pois, ja sanoi, tällä kertaa ihan toisella äänellä:
"Älä ole niin nenäkäs mies, mutta tällä kertaa tahdon teitä säästää, koska minulla ei ole oikein selvää todistusta teitä vastaan. Aluksi tahdon tehdä ampuma-aseenne vaarattomiksi."
Hän laukasi molemmat pistoolit ja jatkoi:
"Sitten saan kertoa teille, että tulen Fort Sillistä ja tunnen komentajan siellä varsin hyvin. Edellisen nimi tosin oli Paine mutta hän kutsuttiin sieltä pois kolme viikkoa sitten ja hänen sijaansa tuli majuri Ovio, mutta siitä ette näy tietävän mitään. Te sanotte ratsastaneenne Fort Sillistä viikko sitte; jos tämä olisi totta, pitäisi teidän tuntea majuri Ovion. Kun ette häntä tunne, ette siis ole siellä olleet, ja koko tuo juttu rakuunoistanne ja Ljaano estakaado -retkestänne on pelkkää petosta."
Sangen hämillään oli Isäntä tästä, mutta hän koetti sitä peittää ja sanoi:
"No minä myönnän, ettei joukkoni olekkaan Fort Sillissä, mutta ei tätä asiaa sentähden tarvitse petokseksi sanoa. Minun täytyy olla varovainen enkä saa ilmoittaa väkeni todellista olopaikkaa."
"Älkää tuhmuuksia laverrelko! Minulta ei teidän tarvitse salata. Ajattelen jokaisen upseerin olevan iloissaan, jos Vanha Kovakoura olisi hänen uskottunsa. Muuten en näe teitä nyt ensikertaa. Ettekö kerran olleet oikeudessa Los Aminaksessa erään junan hätyyttämisestä? Teidän onnistui silloin muuttamien roistojen avulla todistaa olleenne muualla, mutta syyllinen te kuitenkin olitte. Te julistettiin vapaaksi, mutta teidät olisi hirtetty jollette olisi päässeet pakenemaan."
"Se en ollut minä."
"Älkää valhetelko! Isänti tai Isäntä tai sinnepäin oli silloinen nimenne."
"Nykyistä nimeänne en tiedä, enkä myös miksi olette valepuvussa, enkä aio sitä tutkiakaan; siirtäkää vähän viiksiänne, olen varma siitä että olette ristihuuli."
"Kenen luvalla minua tuolla tavoin tentteeraatte?" kysyi Isäntä voimattomassa kiukussaan.
"Omalla luvallanne. Ei minun muuten tarvitsekaan huultanne nähdä, tiedän muutenkin mikä te olette. Tässä on aseenne, mutta korjatkaa luunne pian täältä pois ja olkaa iloinen päästessänne niin hyvällä hinnalla! Mutta varokaa toiste tielleni tulemasta! Silloin saattaisi teille käydä pahemmin."
Hän heitti pistoolit hänen jalkojensa eteen. Mies otti ne maasta, pisti vyöhönsä ja sanoi:
"Teidän syytöksenne minua kohtaan ovat naurettavia. Te varmaankin erehdytte henkilöstä. Suon teille sentähden anteeksi. Paperini ovat tuolla huoneessa, menen ne noutamaan ja näytän ne teille; olen varma siitä, että pyydätte minulta anteeksi.”
"Lännen mies nauraa teidän papereitanne, jotka varmaan ovat varastetut. Mutta jos teitä huvittaa, niin näyttäkää ne vaan meille. Minä en huoli niitä nähdä."
Mies lähti.
"Olipa tuo tulema!" sanoi Helmiaho. "Oletteko varma asiastanne herra?"
"Ihan varma", vastasi Vanha Kovakoura.
"Enkö sitä heti ajatellut", tokasi Ontuva Rankko. "Miehellä on perin petollinen naama, ja olen hänelle suoraan sanonut, mutta luikertelemalla koetti hän pälkähästä päästä. Olen minäkin ollut Arkaadiassa ja Hippokrateksella josta runoilia" — —
"Hippogryyfi se on, eikä Hippokrates!" huusi Paksu Paavo hänelle.
"Vaiti, sinä vanha paksupää! Tuskin olet tänne päässyt, kun jo rupeet väittelemään. Et voi pidättää suuttumustasi siitä, että minä olen sinua taitavampi. Kaikki 'hippo' alkuiset sanat johtuvat sanskriitistä ja siinä olen minä sinua paljon taitavampi."
"Eipä niinkään, hippos on kreikkaa."
"Kreikkaa! Kuulkaas häntä! Herra Paksu Paavo, mitä sinä oikeastaan tiedät Kreikasta? Sinä et edes tiedä, mikä oli Aleksanteri Suuren kimon nimi."
"Mikä se sitten oli?"
"Minotaurus, tietysti."
"Vai niin, Pukefalos minä sen muistelen olleen."
"Eipä, nyt iskit kiveen, kimon nimi oli Minotaurus. Se oli sama kimo, jolla Kustaa Aatolffi ratsasti Pariisin tappelussa, jossa hän kaatui."
"Mutta Rankko! Lytsenissähän tuo tapahtui."
"Ah, juttuja! Jollette minua usko, kysy Vanhalta Kovakouralta. Hän on tieteissä ja taiteissa kuin kotonaan ja hän päättäköön, kumpi meistä on oikeassa.
"Nyt jätämme noin tieteelliset asiat", vastasi tämä hymyillen. "Meillä on niin paljon muuta ajateltavaa."
Tällä tavoin johtui puhe vakaville aloille. Vanha Kovakoura kyseli tarkasti kaikkia viime tapahtumista, ja varsinkin näytti hän kiinnittävän huomiotaan Veri-Repoon. Hän kyseli myös "timanttipojista", joita Silmänkääntäjä-Reitto odotteli. Sitte puhuttiin laveasti aavikosta; jokainen tiesi kertoa siitä jotakin kauheata, itse kokemaansa, ja näin olisi keskustelu venynyt yhä pitemmälle jolleivät Veijo ynnä Helmiahon neekeri olisi tulleet sitä keskeyttämään. Viimemainittu nim. kysyi isännältään:
"Mihin Massa Helmiaho asettamas kaikki monet hevoset kun tulevat."
"Mitkä hevoset?" kysyi isäntä.
"Sotamiesten hevoset, jotka upseeri lähtimäs hakeen."
"Vai niin, onko hän lähtenyt pois?"
"On, hän olla poissa. Mutta ensin hän sanomas tuovan monta ratsastajaa tänne."
"Hän on siis salaa poistanut. Se ei todista hyvää omatuntoa. Mihin suuntaan hän ratsasti?"
"Hän asettama satula hevoseen, taluttama sen tallista ja ratsastama tallin ympäri ja sitte tuonne."
Neekeri osoitti pohjoiseen.
"Se on epäiltävää. Tarvitsisi ratsastaa hänen jälkeensä. Hän sanoo heidän varmasti tulevan ja että hän odottaa heitä täällä, ja kuitenkin lähtee hän heitä vastaan. Tahtoisin ajaa häntä takaa ja kysyä, miksi hän ei ilmoittanut lähtöänsä."
"Sopii niin tehdä", sanoi Vanha Kovakoura hymyillen, "mutta ette joutuisi kauaksi pohjoiseen."
"Kuinka niin?"
"Koska se vaan oli kepponen häneltä lähteä siihen suuntaan ratsastamaan. Mies ei ole upseeri ja on kuitenkin upseerin puvussa. Hänellä siis ei ole hyvää mielessä. Kun hän huomasi olevansa tunnettu, piti hän parhaimpana pötkiä pakoon ja ratsastaa tietysti ihan toiseen suuntaan kuin mihin hän oikeastaan aikoi."
"Mutta minne hän aikoo? Lännessä ja lounaassa on Ljaano estakaado; etelässä hän on ollut, sillä sieltä hän tuli, idästä hänellä ei ole mitään etsittävää, jäljillä on siis vaan pohjoinen ja sinne hän myös lähti.
"Master Helmiaho, älkää pahastuko, jos luulen, että olette erehtyneet. Otan asiat päinvastaiselta kannalta kuin mitä tuo mies puhui. Hän tuli etelästä ja lähti pohjoiseen; no, olen varma siitä, että jos seuraamme hänen jälkiään, huomaamme pian hänen suuntaa muuttaneen. Se, mitä hän sotilaista puhui, oli valhetta."
"Siitä olen minäkin varma; mutta miksi päästitte hänet?"
"Koska hän ei ole minun käskettävänäni, enkä voi todistaa häntä syylliseksi."
"No sanokaa kumminkin missä tarkoituksessa hän tänne tuli."
"Te näytte pitävän minut kaikkitietävänä. Mutta minä voin vaan otaksua. Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän tullut tänne jotakin tiedustelemaan — — ja mitä? Teidän kotinne on monelle lähtöpaikkana Ljaanon yli. Ajattelen hänen tahtoneen tiedustella, oliko tälle matkalle aikovaa väkeä, sillä teiltä hän aina jotakin etua odottaa. Sanokaa itse miksi on hän on huomionsa heihin kiintynyt, ja mitä heistä on voitettavaa?"
"Hm!" mutisi Helmiaho. "Minä ymmärrän, te luulette tätä miestä Ljaano kotkaksi."
"Niin juuri teenkin."
"Mutta silloin ei teidän olisi pitänyt häntä päästää. Mutta onhan totta, ettei ollut mitään todistuksia häntä vastaan, eikä tuo siis käynyt päinsä. Hän sai kuulla Silmänkääntäjä-Reiton odottavan timanttipoikia. Ehkä hän nyt valmistautuu hyökkäämään heidän kimppuunsa."
"Varmasti tuo mies ei ole yksin näillä seuduin, vaan hänen muassaan on varmaankin muita, jotka odottavat häntä jossakin. Me emme voineet hänelle mitään tehdä, vaikka tiesinkin että hän hiipisi pois. Mutta kun hän on poissa, tahdon kuitenkin saada varmuuden siitä, olenko arvannut oikein vai väärinkö. Aion tarkasti seurata hänen jälkiään. Pitkäkö aika on hänen lähdöstään kulunut?"
"Saattamas olla ehkä puolentoista tuntia." vastasi neekeri.
"Silloin täytyy kiirehtiä. Tahtooko kukaan tulla mukaan?"
Kaikki sanoivat haluavansa tulla. Vanha Kovakoura valitsi Silmänkääntäjä-Reiton, varmaankin oppiaksensa häntä tuntemaan, sillä tämmöisellä matkalla tulisi kyllä tilaisuus koetella häntä.
"Mutta korkeasti kunnioitettu herrani" sanoi Ontuva Rankko tyytymättömänä, "kun valitsette toisen ettekä minua mukaanne, ette osoita tarpeeksi huomiota minun ansioilleni. Taikka oletteko sitä mieltä, etten voi olla teille hyödyksi jälkien etsinnässä? Jos minä saisin mukaan tulla, pitäisin minä sen erityisenä maantieteellisenä palkintona."
"Vai niin", sanoi Vanha Kovakoura nauraen, "millä olette tuon palkinnon ansainneet?"
"Ensinnä ja ylipäätään maallisella olemassa olollani. Toiseksi siliä, etten ole vähemmin utelias kuin muutkaan. Ja kolmanneksi, koska minulla ehkä vielä olisi jotakin opittavaa, jos hyväntahtoisesti ottaisitte minut mukaanne."
"Luuletteko todellakin, että teillä vielä olisi mitään opittavaa?
Tuommoista kainoutta täytyy palkita. Saatte tulla mukaan."
"Mainiota", nyökkäsi Rankko. "Kiitän teitä sydämellisesti, herrani.
Olen antanut toisille loistavan esimerkin kiitettävästä kainoudesta."
Hän lähti ylpein askelin talliin. Helmiaho tarjosi Vanhalle Kovakouralle muutamia hyviä levänneitä hevosia ja tämä tarjous vastaan otettiin mieluisasti. Neekerit saivat tuoda kolme hevosta laitumella sekä satuloida ne. Sitten ratsastivat Vanha Kovakoura, Reitto ja Rankko pois, seuraten tallista asti upseerin jälkiä.
Ne johtivat todella pohjoiseen mutta vaan vähän matkaa; sitten kaarsivat ne mutkassa etelään ja lopuksi lounaseen. Näin oli Isäntä ratsastanut ympyrän kolmeneljännestä, eikä tuo ympyrä läpimitaten sitäpaitsi ollut iso.
Vanha Kovakoura ratsasti edellä, hyvin etunojossa, pitääkseen jälkiä tarkasti silmällä. Kun hän nyt oli varma siitä, etteivät ne enää mutkineet, vaan kulkivat määrättyä suoraa linjaa, pysähti hän hevosen ja kysyi:
"Master Reitto, mitä, sanotte näistä jäljistä. Uskallammeko niihin luottaa?"
"Varmaankin, herrani", vastasi kysytty, joka hyvin huomasi Vanhan Kovakouran tahtovan häntä vähän tutkia. "Tästä alkaen tunnustaa mies maansa. Hän ratsastaa ihan suoraan Ljaano estakaadolle ja — —"
Hän vaikeni ja mietti.
"No ja — — —?"
"Näyttää siltä kuin olisi hänellä kovin kiire ollut. Hän on tehnyt hyvin pienen kierron Helmiahon talon ympärillä, sillä hänellä ei ole ollut aika tehdä suurempaa. Sitäpaitsi on hän ajanut täyttä laukkaa. Mikä häntä on ajanut?”
"Niin mikä?"
"Jos voisinkin sen sanoa, mutta minun tietoni loppuu siihen. Ehkäpä te arvaatte sen paremmin kuin minä."
"En tahdo antautua arveluihin. On parempi että ryhdymme varmuudella toimeen. Onhan meillä aikaa uhrata siihen muutama tunti. Seurataan jälkiä mahdollisimman kiireesti."
He lähtivät liikkeelle ja antoivat hevosten laukata, sillä jäljet olivat niin selvät, etteivät ensinkään huolineet viipyä niiden tarkkaamisessa.
Pian saattoi huomata, että Helmiahon maatila oli viljeltävän maan rajalla, sillä seutu muuttui nyt täydellisesti.
Uutisasunnosta pohjoiseen oli vielä metsää. Sieltä etelään näkyi vaan muutamia puita. Pensaikot harvenivat, puhveliruoho loppui ja paikottain näkyi karhun heinää, joka aina on karun maan tuntomerkki. Yhä useammin pilkisti pelkkä kuiva hiekka esille ja aron tähänastinen aaltomainen pinta muuttui pian tasaiseksi lakeudeksi.
Pian oli kaikkialla pelkkää hiekkaa, ainoastaan siellä täällä oli karhunheinää, josta yleni tummanruskeita kukkapuikeloita. Edempänä ei ollut enään tätäkään heinää, vaan sen sijassa paksuja, okaisia kaktus-ohrakkeita, sekä pitkulaisia käärmeen tavoin kiemurtelevia lonkerokasveja. Isäntä oli välttänyt näitä hevosellensa vaarallisia ohrakepaikkoja. Hän oli antanut eläimensä levähtää hetkisen silloin tällöin; sitten osoittivat syvät jäljet että hän taas oli mennyt täyttä laukkaa.
Näin he yhä etenivät. Oli jo kulunut enemmän kuin 2 tuntia siitä kun nuo kolme ratsastajaa lähtivät Helmiahosta. He olivat jo kulkeneet enemmän kuin 20 kilom., eivätkä vielä olleet nähneet takaa ajamaansa ratsastajaa, sillä tämä oli ennättänyt niin pitkän matkan edelle, etteivät Helmiahon hevoset saaneet häntä kiinni.
Silloin havaitsivat he äkkiä tumman kaistaleen, joka vasemmalta puolen varjon tavoin tunkeusi tasankoon. Paikka oli jonkinlainen ylänkö, jossa oli hedelmällisempää maata, mutta siellä ei kuitenkaan kasvanut muuta kuin neskiittopensaita. Jäljet johtivat tänne, eikä ratsastajilla ollut sinne enempää kuin kahden minutin matka. Mutta silloin Vanha Kovakoura pysähtyi, viittasi eteensä ja sanoi:
"Varokaa! Noitten pensaitten takana lienee ihmisiä. Ettekö nähneet jotakin?"
"Emme", vastasi Reitto.
"Mutta minusta näytti siltä, kuin siellä jotakin liikkuisi. Menemmekö vasemmalta, että pääsemme meskiittopensaitten väliin?"
He tekivät mutkan ja jouduttivat hevosiaan, päästäksensä niin pian kuin suinkin pois tasangolta, jossa heidät helposti nähtäisiin. Pensaitten luokse, saavuttuaan astui Vanha Kovakoura hevosen selästä.
"Jääkää tänne ja pitäkää hevostani", sanoi hän. "Minä lähden tiedustelemaan. Mutta pitäkää aseet käsillä ja olkaa varuillanne! Jos minun täytyy ampua, niin tulkaa heti luokseni."
Hän kumartui alas, ryömi pensaitten sekaan ja katosi. Oli tuskin kolme minuttia kulunut kun hän palasi, tyytyväisesti hymyillen.
"Upseeri ei ole siellä", sanoi hän. "Eivätkä ne hänen tovereitaankaan ole, nuo tuolla pensaitten takana. Luulen että saamme tehdä hyvin hauskan tuttavuuden. Master Reitto, oletteko ehkä kuulleet puhuttavan Hono- veljeksistä?"
"Niistäkö puhuttavan! Sehän on tietty."
"No, astukaa alas ja tulkaa mukaan! En ole vielä koskaan heitä nähnyt, mutta nenistä päättäen täytyy heidän olla niitä."
"Miten ovat he vaatetetut?"
"Heillä on villahousut, villaröijyt, paulakengät, majavannahkahatut ja kalkalokäärmeen nahkavyöt; peitot riippuvat kaapujen tavoin heidän selässään."
"Niitä ne ovat. Oletteko nähneet heidän hevosensa?"
"Heillä ei ole hevosia, vaan muulit."
"Sitten ei ole epäilemistäkään. He ovat Jimi ja Timi sekä Polle ja
Pulle."
"Vaiti, vaiti! varoitti Vanha Kovakoura. He eivät ole yksinään, vaan heillä on nuori intiaani muassaan."
"Ei tee mitään, herra! Se, joka on Jimin ja Timin seurassa, ei ole minulle vaarallinen. Olen monta kuukautta ollut heidän seurassaan mustilla kummuilla majavain pyynnissä. Olemme sopineet eräästä merkistä, josta pitkän matkan päästä toisemme tunnemme. Tahdon nyt antaa tuon merkin, niin saamme nähdä, mitä he tekevät. Missä toimessa he nyt ovat?"
"He lepäävät siimeksessä pensaitten alla."
"Entä muulit?"
"Ne nyhtivät niitä harvoja lehtiä joita oksilla on."
"Eivätkö ne ole lieassa?"
"Eivät ole."
"No, nyt saatte pian nähdä, että Polle ja Pulle ovat yhtä viisaat kuin Jimi ja Timi. Lyön vetoa, että molemmat muulit ovat täällä yhtä pian kuin heidän isäntänsä. Katsokaa nyt, herrani!"
Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi pitkään ja liverrellen. Ei mitään vastausta.
”Tämä tuli heille liian äkkiarvaamatta”, lausui Reitto. "Siis kerran vielä!"
Hän vihelsi uudestaan ja tuo oli tuskin tehty, kun jo kuului räikkyvää, torvenkaltaista aasinkiljuntaa: pensaikossa kahisi ja sotkien kaikki, mitä tiellä sattui olemaan, ryntäsivät nuo molemmat muulit viidakon poiki. Heidän takanaan kuului kova ääninen huuto:
"Hallo! Mikä nyt on? Tuollainen vihellys autiolla Ljaanolla! Olisiko mahdollista?"
"Reitto, Silmänkääntäjä-Reitto itse!"
"On kyllä, Silmänkääntäjä-Reitto, eikä kukaan muu", huusi toinen ääni. ”Mene edeltä minä tulen perästä. Se on hän itse, sillä eläimet tunsivat heti hänen vihellyksensä ja hyökkäsivät hänen luoksensa."
Nyt kahisi taas pensakossa ja sieltä ilmestyivät molemmat veljekset Jimi ja Timi. Kun he havaitsivat Reiton, juoksivat he, muista huolimatta, hänen luokseen ja halasivat häntä, toinen edestä ja toinen takaa.
"Jo riittää, pojat, älkää minua kuoliaaksi pusertako!" sanoi entinen taituri ja pyyhkäsi heitä luotaan. "Saatte kyllä minua syleillä, mutta vaan yksi erältään, ei kaksi tuommoista karhea yhtäaikaa!"
"Ole huoleti! Emme sinua kuoliaaksi puserra", sanoi Jimi. "Mutta kun näin äkkiarvaamatta tapaa Silmänkääntäjä-Reiton täällä, on se todellakin mielelle makeinta! Mutta mitenkä tulit viheltäneeksi? Tiesitkö, että istuimme tuolla pensastossa piilossa?"
"Tiesin. Olettepa kauniita lännen miehiä. Annatte ihmisten hiipiä niskaanne, katsella ja tarkastaa teitä, ettekö huomaa mitään. Otaksun että hyvin hämmästyitte nähdessänne meidät täällä?”
"No emme erittäin, vanha ystävä. Tosin ällistyimme kun näimme sinut täällä, mutta tiesimme, että olet lähittyvillä."
"Tiesitte? Kuka sen on sanonut?”
"Niin, sinä ihmettelet, eikö totta? Etkö tunne niitä kuutta miestä, joitten johtajan nimi on Kipsinen ja hän on lakimies?”
"Tunnen. Odotan heitä Helmiahossa, sillä minä opastan heitä Ljaano estakaadon yli. Oletteko ehkä heitä tavanneet?"
"Olemme. He mainitsivat meille nimesi."
"Missä nuo miehet nyt ovat? Ja mikä teitä nyt ajaa takaa tuonne pensastoon?"
"Puhutaan siitä sitten. Nyt meidän ensiksi tarvitsee tietää, kutka ovat nuo kaksi herraa sinun seurassasi?"
"Sen saatte heti tietää. Tämä kuuluisa mies amotsoonihatussa on Ontuva
Rankko ja on — — —”
"Ei suinkaan se vaan ole tuo suuri saksalainen oppinut, joka Vinnetuun ja Vanhan Kovakouran kanssa meni Keltaisenkiven puistoon", keskeytti Timi. "Hänen nimensä oli Ontuva Rankko."
"Suuri saksalainen oppinut", oli Timi leikillä sanonut, mutta Rankko piti sen täytenä totena ja vastasi itse:
"Kyllä herrani. Minä olen Ontuva Rankko. Kuinka minun tunnette?"
"Olemme kuulleet puhuttavan seikkailuistanne ja ihailemme teidän sankaritöitänne. Entäs tuo toinen herra, Reitto, kuka hän on?"
"Kysyjä katseli Vanhaa Kovakouraa.
"Tämä herra?" vastasi Reitto. "Katsoppas häntä vähäsen! Kuka hän lienee?"
Veljesten ei tarvinnut arvata. Terässydän, tuo nuori intiaani oli heitä seurannut ja astui nyt pensaikosta esille. Hän näki Vanhan Kovakouran, kuuli Reiton sanat ja lausui:
"Mina — nonton — käsi, joka musertaa! Shibobigk, komankhi — poika on liian nuori katsomaan noin kuuluisaa soturia silmiin."
Intiaanein tavan mukaan kääntyi hän sivulle. Mutta Vanha Kovakoura meni reippaasti hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:
"Minä tunnen sinut, vaikka on kulunut monta talvea siitä kun sinut näin ja olet kasvanut. Sinä olet ystäväni. Tevnä- shohen, komankhien päällikön poika, jonka ystävän kanssa minä olen rauhan piippua polttanut. Hän oli urhoolinen sotilas ja valkoihoisten ystävä. Mihin on hän nyt telttansa pystyttänyt?"
"Hänen sielunsa on matkalla ikuisille metsästysmaille, jonne hän pääsee vasta sitten, kun olen ottanut hänen murhaajiensa päänahat.”
"Kuollut? Onko Tulitähti kuollut? Murhattu?" huudahti Vanha Kovakoura.
"Sano kuka on hänet murhannut?"
"Shibo-bigk ei sitä sano. Kysy valkoisilta ystäväiltäni, jotka ovat nähneet hänen ruumiinsa, ja tänä aamuna auttoivat minua hautaamaan hänet."
Intiaani vetäytyi taas pensaikkoon. Vanhan Kovakouran kääntyessä toisiin, kohtasi häntä veljesten kunnioittavat katseet. Hän oijensi heille molemmille kätensä ja sanoi:
"Näyttää siltä kuin olisi teillä jotakin jännittävää kerrottavana. Tulitähti oli yksi minun punaisia ystäviäni; minun täytyy tietää kuka hänen murhasi. Tässä polttaa aurinko. Mennään siimekseen, jossa äsken istuitte. Siellä saatte kertoa tapahtuman minulle."
Jimi ja Timi menivät suoraan pensaikkoon. Toiset taluttivat hevoset sen ympäri. Tuonne oli jo nuori komankhi asettunut. Valko-ihoiset tekivät samoin ja Timi alkoi kertomaan eiliset tapahtumat.
Puhuttiin englantia ja siitä syystä pääsi kertoja, keskeytymättä
kertomuksensa loppuun. Jos olisi puhuttu saksaa, olisi kyllä Ontuva
Rankko pistänyt silloin tällöin jonkun loistavan huomautuksen.
Kerrottuaan kohtauksensa nuoren intiaanin kanssa jatkoi Timi:
"Aamun koittaessa valmistimme päällikölle väliaikaisen haudan, jossa hänen tuli maata kunnes hänen soturinsa tulevat pystyttämään arvokkaan hautapatsaan hänelle. Sitten lähdimme ajamaan murhaajaa takaa."
"Luulin olevanne matkalla Helmiahoon", huomautti Vanha Kovakoura.
"Sinne ensin aijoimmekin, mutta ei meitä mikään pakottanut sinne menemään. Olimme tehneet ystävyydenliiton Terässydämen kanssa ja tietysti oli hänen asiansa myös meidän; hänen mielensä paloi murhaajaa takaa ajamaan ja sentähden luovuimme aikeestamme mennä Helmiahoon ja lähdimme sen sijaan hänen kanssaan."
"Siitä tulee minun teitä kiittää. Onko teidän onnistunut seurata jälkiä?"
"On. Oli siinä tosin vaikeuksiakin. Miehet olivat ratsastaneet etelään, erääseen paikkaan, jossa he jakaantuivat muodostaakseen jonkinlaisen etuvartioketjun, jonka tuli siellä vartioida erästä leiriä."
"Kutka olivat sinne leiriytyneet?"
"Sitä emme osaa niin tarkoin sanoa. Ne olivat luultavasti siirtolaisia. Näimme härkävaunujen pyörien jälkiä sekä hevosen jälkiä ja laskimme siellä yöpyneen noin 50 ihmistä."
"Eivät ole enään siellä? Mihin suuntaan lienevät lähteneet?"
"Lounaiseen."
"Siis Ljaano estakaadolle! Härkävaunuja muassaan! Siinä tapauksessa lienee heillä erinomaisia oppaita, tahi aiotaan heitä houkutella johonkin ansaan. Mitäs te Timi ajattelette?"
"Jälkimäistä."
"Miksi niin?"
"Koska Tulitähden viisi murhaajaa on samassa juonessa osallisina. 'Timanttipojat' olivat myös liittyneet tähän karavaaniin, joka jäljistä päättäen on heti puoliyön jälkeen liikkeelle lähtenyt. Onhan se ihan selvää. On tahdottu mahdollisimman pian siirtää ihmiset pois Helmiahon lähittyviltä."
"Olette luultavasti karavaania seuranneet?"
"Emme ole, meillä oli vaan tekemistä päällikön murhaajien kanssa.
Mutta he eivät jäljistä päättäen, ole liittyneet karavaaniin, vaan
ratsastaneet suoraan länteen. Seurasimme tietysti heidän jälkiänsä,
Sitäpaitsi löysimme erään yksinäisen ratsastajan jäljet, jotka johtivat
Helmiahosta. Hän on varmaan jo eilen illalla liittynyt karavaaniin."
"Vai niin! Jo eilen illalla? Se oli varmaankin kunnianarvoisa lähetyssaarnaaja, Topias Taivola."
”Nyt alkaa koko juttu selvitä. Mutta mitä vielä tiedätte, master Timi?
Miten onnistuitte jälkiä seuratessa?”
"Miehet olivat ratsastaneet hyvää vauhtia, joten jäljet olivat hyvin selvät. Mutta sitten ilmestyi eräs seikka, josta saimme paljon päänvaivaa. Noista viidestä miehestä oli yksi muista eronnut ja hänen jälkensä veivät suoraan pohjoiseen. Me seurasimme niitä vähän matkaa saadaksemme asiasta varmuutta."
"Hm! Siinä on miettimistä. Olen taipuisa uskomaan, että nyt on upseeri pelissä mukana."
"Upseeri?" kysyi Timi. "Ei heidän muassaan mitään upseeria ollut."
"Sen jo tiedän. Mutta ehkä miehillä oli univormu mukanaan. Pääsemme pian asiasta selville. Te olette noita ihmisiä puhutelleet. Oliko yksi niistä lyhyt ja oliko hänellä tumma täysiparta."
"Se oli heidän johtajansa."
"Hänellä oli viikset alaspäin käännetyt, ikäänkuin tahtoisi hän olla huuliaan näyttämättä. Oliko hänen suussaan mitään erityistä huomattavaa?
"Oli kyllä. Hän oli ristihuuli. Sen näin selvästi."
"Hyvä! Se on sama mies. Hän tuli Helmiahoon vakoilemaan, olisiko hänellä ynnä tovereillaan sieltä mitään vaaraa peljättävissä. Jatkakaa!
"Oikeastaan ei minun pitäisi kertoman mitään lisää, sillä oman tuhmuutensa tunnustaminen ei suinkaan ole mielelle makeinta. Veli Jimi poikaseni, jatka sinä!"
"Kiitoksia vaan!", sanoi tämä. ”Se, joka on lihan syönyt, nakertakoon luutkin. Minkätähden pitäisi minun juuri esiintyä tuhmuuksien kertojana?"
"Koska sinulla on niin erinomainen kyky saamaan huononkin hyvältä näyttämään."
"Niin kyllä tiedän; aina minä saan kärsiä muitten synneistä. Mutta koska sinä olet veljeni, tahdon kiltisti koettaa käydä tuon tuhman jutun jatkoon. Nähkääs, herrani, asia on nimittäin niin, että me sitten kadotimme jäljet ja vaikka kuinka hakisimme, on ihan mahdoton niitä löytää."
"Mahdotonta!", huudahti Vanha Kovakoura.
"Niin mahdoton, sanoin herrani!"
”Hono-veljekset olisivat jäljet kadottaneet?”
"Jos joku muu olisi tuon sanonut, olisi väittänyt sitä valheeksi."
"Paljon kiitoksia! Mutta kun Hono-Jimi itse sen sanoo, täytyy teidän kuitenkin uskoa."
"Tietysti. Mutta miten tuo oikeastaan tapahtui?"
"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Tuolla, missä meskiittopensaat loppuvat, alkaa kallioperäinen maa, joka leviää penikulmittain itään ja etelään. Tuon maan pitäisi teidän nähdä, ymmärtääksenne, että siellä voi jäljet kadottaa."
"Kyllä minä sen tunnen. Mejikkolaiset nimittävät vielä tänä päivänä tuota kallioista maa-alaa pirunpaadeksi."
"Ihan oikein Te siis tunnette sen. Oletteko olleet siellä?"
"Jopa kaksikin kertaa."
"No, hyvä, sitte tyynnyn, sillä ette siis pidä meitä keltanokkina, kun tunnustan, että jäljet olivat ikäänkuin poispuhalletut."
"Hm! Mutta eihän kukaan voi puhaltaa neljä ratsastajaa pois."
"Ei voi, mutta hevosten kaviot eivät voi tehdä kovaan, sileään kiveen mitään jälkiä, herrani. Komankhi-ystävämme on, nuoruudestaan huolimatta erinomainen jälkienlukia, mutta ei hänkään tähän pystynyt."
"Olisi hauskaa tietää, kävisikö minunkin samalla tavalla."
"Oo, tehän olette paljon terävämpi mies. Te ja Vinnetuu löytäisitte jäljet, vaikka ihmiset olivat ilmassa ratsastaneet. Ja minä olisin melkein valmis uskomaan, että niin on tässä tapahtunut. Vakuutan, ettei siellä näkynyt ainoatakaan rikkiastuttua kivensirpaletta tahi hevosen kavion tekemää naarmua. Tietysti teimme sen, minkä jokainen lännen mies olisi tässä tapauksessa tehnyt: me ratsastimme kalliopaaden päähän löytääksemme sen paikan, missä miehet ovat hiekkamaalle astuneet. Tämä on käynyt niin hitaasti ettemme ole vielä lopettaneet, vaikka varmaan jo olemme pohjoispuolella sitä paikkaa, josta tuo yksi erosi neljästä kumppaneistaan, ratsastaakseen Helmiahoon, niinkuin te väitätte. Sitäpaitsi näimme yksinäisen ratsastajan laukkaavan etelää kohti ja saavuttuamme näille pensaille, huomasimme hänen täällä levähtäneen."
Vanha Kovakoura kuunteli. Hän näytti hetkisen miettivän, sitten nousi hän paikoiltaan, tarkasti erilaisia kavioiden jälkiä meskiittopensaston reunassa ja poistui sitten toisista. Pian he kuulivat hänen huutavan:
"Master Timi, oletteko te tahi Jimi olleet tässä jossa nyt seison?"
"Emme, herra", vastasi Jimi.
"Tulkaa sitte kaikin tänne!"
Heidän saapuessaan, osoitti hän pensasta sanoen:
"Tässä näette selvästi jonkun tunkeneen pensastoon. Tuosta on oksa taitettu ja kun taittamispaikka ei vielä ole kuiva, on sen täytynyt tapahtua äsken. Seuratkaa minua, herrani!"
Hän tunki yhä edemmäksi taajaan pensakkoon, tarkasti katsellen jokaista pientä oksaa, jokaista tuumanakin maata, kunnes hän pysähtyi isohkolle sannikolle. Siinä ei ollut mitään kasvullisuuden merkkiäkään. Tänne hän laskeutui polvilleen ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tutkia jokaista hiekkajyvääkin. Lopulta hän nousi tyytyväisesti hymyillen ja katseli tarkkaan vielä tätä pientä kenttää ympäröiviä pensaita. Sitten osoitti hän erästä kohtaa ja sanoi:
"Tässä pienessä piilopaikassa on myös joku ollut; lyön vetoa, että se henkilö astui hevoselta kivipaadelle pensaitten ulkopuolella. Ja sanokaa minulle nyt kaksi asiaa, master Jimi tämän paikan eteläpuolellako tuo yksi mies erosi muista?"
"Kaakossa, herra!"
"Hyvä! Oliko näkemällänne ratsastajalla univormu?"
"Ei ollut."
"Nyt on siis seurava selvillä: noitten viiden miehen johtaja on ratsastanut tänne noutamaan univormun sa saapuaksensa upseerina Helmiahoon. Lähdettyään salaa sieltä, on hän taas tuonut univormunsa tänne takaisin ja pukeutunut toisiin vaatteisiin."
"Mitä sanottekaan herra? Pidättekö tätä paikkaa jonkillaisena vaatekammiona?"
"Pidän. Ottakaa veitsenne esille ja kaivakaa! Näkyy selvästi, että santa on äskettäin huolellisesti siloteltu."
Molemmat veljekset katselivat häntä ihmetellen; mutta Ontuva Rankko heittäysi maahan ja alkoi paljain käsin kaivaa maata niin ahkeraan, kuin olisi hän toivonut löytävänsä kaikki Golkondan aarteet. Toiset kiirehtivät seuraamaan hänen esimerkkiänsä.
Santa sinkoili joka taholle. Rankko oli tuskin päässyt parikymmentä senttimetriä syvälle, kun hän jo saksaksi huusi:
"Tässä se on, herra Kovakoura! Käteni koskivat johonkin kovaan."
"No, eteenpäin", kehotti Timi myös saksaksi. "Saattaahan tuo kova olla kiveä."
"Mitä ihmettä!" huudahti Rankko. Tekin puhutte saksaa! olette ehkä syntyneet Montblankin ja Maanselän välillä?'
"Nimeni on Hofmanni. Siinä tällä kertaa kylliksi. Jatkakaa vaan kaivamista!"
"Kaivanhan minä niinkuin myyrä. Tuo ei ollut kiveä, vaan puuta. Tuossa se on. Pelkkiä kapeita seipäitä!"
"Ne ovat varmaan kaktuksen runkoja, jotka on yhdistetty piilopaikan kanneksi", selitti Vanha Kovakoura.
Tämä otaksuminen osoittautui oikeaksi: Suorat rungot olivat punomalla yhteen liitetyt, jotta ne muodostivat neliskulmaisen kannen, joka täydellisesti peitti syvän, neliömäisen kuopan suun. Tämä kuoppa oli varmaan toista metriä pitkä ja reunaan asti täynnä kaikellaisia esineitä.
Ensimäisenä tuli näkyviin sapeli ja univormu, jota peitti vanha, ryppyinen sanomalehti.
"Upseerin puku ynnä hänen ryövärisapelinsa sanoi Rankko, veti säilän tupesta ja huitoi sillä ilmaa. Olisi tuo roisto tässä, antaisin hänelle päähän aimo löylytyksen."
"Saanko paperin, Rankko hyvä", pyysi Vanha Kovakoura.
"Saatte, saatte" hoki Rankko, ojentaen tälle sanomalehden. Hän avasi sen ja siinä oli lyijykynällä kirjoitettu kirje, seuraava:
"Venid pronto en nuestro escondite! Precaution! Olda Shatterhaud esta en casa de Helmers."
"Se merkitsee?" kysyi Reitto. "No Rankko, olethan kielimies!"
"Olen", vastasi tämä. "Siinä puhutaan Vanhasta Kovakourasta ja Helmiahosta Mutta tuossa hepreeassa on niin paljon intiaanilaisia esiliitteitä ja indoeurooppalaisia trikiinejä, että siitä sekamelskasta jo ensi sanoista alkaa päätäni huimata. Pesen käteni ja käyn mielummin univormuun käsiksi."
Hän alkoi kiihkeästi tarkastamaan univormun taskuja, ja Vanha Kovakoura tulkitsi nuo espanjalaiset lauseet.
"Tulkaa pian piilopaikkaamme! Varovaisuutta! Vanha Kovakoura on
Helmiahon majassa."
Nyt ei sen enempää noita lauseita ajateltu Ensin tahdottiin nähdä mitä kuopassa oli. Siinä oli erimallisia-, värisiä- ja suuruisia käytetyitä, mutta vielä käyttökuntoisia vaatekappaleita, pyssyjä, pistooleja, veitsiä, lyijyä, nallia läkkirasioissa jopa vähäinen ruutiastiakin. Viimeksi löydettiin muutamia intiaanipukujakin.
"Vaatteet me poltamme", sanoi Vanha Kovakoura. "Muut tavarat ovat hyvä saalis ja jokainen saa ottaa mitä tahtoo. Loput viemme Helmiahoon. Olen varma siitä, että Ljaano-roistoilla on vielä monta tällaista varkaan pesää. Univormu on todenmukaisesti kuulunut jollekin upseerille ja intiaanipuvut alkuasukkaille, jotka he ovat murhanneet. Kaikista näistä esineistä on ainoastaan tällä kirjeellä minulle arvoa, Mitä sen sisällyksestä päättäisitte, master Timi?"
"Kaksi asiaa", vastasi tämä. "Ensiksikin, että mies pelkää teitä kauheasti; hän olisi varmaankin kauemmaksi aikaa jäänyt Helmiahoon, jollei hän olisi tavannut teitä siellä. Tosin en tiedä, mitä siellä on tapahtunut, mutta niin arvelen."
"Ja toiseksi?"
"Toiseksi on hänellä kumppaneita, joita hän tällä pikkukirjeellä tahtoo varottaa Hekin aikovat Ljaano estakaadolle; hekin tulevat tänne ja aukasevat kuopan. Hän kehottaa heitä tulemaan toiseen paikkaan, jota hän nimittää piilopaikaksi. Arvelen sen olevan kokouspaikan."
"Niin minäkin arvelen. Asiani näin ollen huomaatte, ettei teidän tarvitse etsiä kadonneita jälkiä. Tämä mies varmaankin yhtyy neljään kumppaniinsa. Heidän luokseen päästäksenne tarvitsee teidän vaan seurata minua! Hänen jälkensä, jotka tästä lähtien kyllä käyvät selviksi johtavat varmaankin kirjeessä mainittuun piilopaikkaan. Ymmärrätte kai miksi hän käskee miehensä sinne?"
"Tietysti ymmärrän herra! Hän aikoo heidän kanssaan hyökätä siirtolaisten kimppuun.”
"Niin minäkin luulen. Ja varmaankin aikoo hän tehdä sen pian, koska hänellä näkyy olevan kiire. Hän pelkää minua. Hän tietää, että häntä epäilemme, että olemme keksineet hänen tuumansa ja teemme ne tyhjiksi. Siksi hän kiirehtii minkä jaksaa."
"Meidänkin täytyy kiirehtiä. Saan kai luottaa teidän apuunne?"
"Tietysti: Ensinnä on minulla sana sanottava päällikön murhasta ja sitten on estettävä uusi onnettomuus tapahtumasta. Miten meidän tulee alottaa? Mitä te meille ehdottelette?"
"Mitä minä teille ehdottelen? Hm! Pitäisikö Hono-Timin tehdä Vanhalle Kovakouralle ehdotuksia? Se on tosiaan mielelle makeinta! Me noudatamme ihan teidän tahtoanne, herra; eikö totta vanha Jimi?"
"Kyllä", vastasi Pekka. "Vanha Kovakoura on kaikissa tapauksissa keskipiste ja me saamme vielä kauvan kierellä hänen kehässänsä. Taikka tahdotko sinä Reitto, ehdottaa jotakin?"
"En", vastasi tämä. Siihen minä en ole oikea mies mutta silti saattaa sentään olla oma ajatus asiasta. Eikö olisi viisainta heti ratsastaa miehen perästä? Hän on koko yrityksen johtaja ja henki. Jos otamme hänet kiinni, menee koko rikoshanke myttyyn.”
"Tuskimpa" sanoi Vanha Kovakoura. "Hän on viiden kumppaninsa johtaja se on totta, mutta emme tiedä, onko hän todellakin kaikkien Ljaanokotkain pää. Jos saammekin hänet niin emme kuitenkaan voi saada niitä muita vaarattomiksi Sitä paitsi en luule, että voimme hänet saavuttaa Hevosemme eivät ole parhaita, ja aurinko laskee pian. On yö, ennenkun hänet saavuttaisimme. Annamme hänen tänään ratsastaa; huomenna näemme vielä jäljet. Te jäätte kaikin tänne ottaaksenne kiinni ne joille tämä kirje on aiottu, jos ne tulevat. Minä ratsastan yksinäni ja vien nuo kolme hevosta Helmiahoon, tuomaan Paavon, Pekan ja Veijon. Aamun sarastaessa lähdemme täältä ja ajattelen, että retkestämme koituu hyvät seuraukset. Meitä on silloin yhdeksän miestä, ja olen varma siitä, että tulemme hyvin toimeen kahden- tahi kolmenkymmenisen kotkajoukon kanssa."
Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Jokainen otti aseita ja ampumavaroja mielensä mukaan. Vaatteet vietiin avonaiselle kentälle ja poltettiin meskiittopensaista tehdyllä tulella. Tämä rovio sauhusi vielä, kun Vanha Kovakoura astui hevosen selkään. Hän lupasi toimittaa eväitä ja vettä ja lähtiessään sanoi hän, länteen viitaten:
"Minun mielestäni on tuoltapäin jotakin tulossa myrskyä t.m.s. Tuommoinen rajuilma ei valitettavasti koskaan tuo aavikolle sadetta mukanaan."
Hän lähti pois kolmine hevoisineen pohjoiseen suuntaan Toiset katselivat läntistä taivasta, johon hän oli viitannut. Auringon yläpuolella näkyi keveä punertava pilvi, joka muodosti jonkinlaisen kehän ja sen keskessä oli kullanvärisiä valonheijastuksia Tämä ei näyttänyt ensinkään vaaralliselta, joten Vanhan Kovakouran huomautukselle ei annettu suurempaa merkitystä. Ainoastaan intiaani katseli taukoamatta pientä pilveä ja mutisi itsekseen:
"Temb metan — salaman suu."
KUUDES LUKU.
Aavehetki.
Kun Vanha Kovakoura oli lähtenyt, istuivat miehet kertomaan Hono- veljeksille, mitä Helmiahossa oli tapahtunut. Tätä sitten seikkaperäisesti pohdittiin. Aika kului, eivätkä miehet huomanneet, että taivas nyt oli saanut ihan toisen värin. Ainoastaan intiaani, joka vaieten istui vähän matkan päässä toisista huomasi muutoksen.
Tuo pieni pilvenkehä oli auennut alapuolelta, joten se nyt oli hevosenkengän muotoinen, jonka molemmat sivut silminnähtävästi pitenivät kapeiksi, pitkiksi patsaiksi, ulottuen melkein pohjoiseen taivaanrantaan asti. Lähempi patsas laskeutui, jonka jälestä eteläinen taivaanranta kävi tumman oranssipunaisen väriseksi. Tuolla kaukana näytti myrsky mylleröivän ja nostavan hienon hiedan pilviin asti.
Idässä pimeni niinkuin paksuista pilvistä pimenee, eikä kuitenkaan mitään pilviä näkynyt. Silloin kavahti äkkiä komankhi pystyyn ja kokonaan unhottaen itsensähillitsemisen, joka on intiaanien suurin hyve, osoitti hän mustaa seinää idässä ja huusi:
"Maho-tim yuavah — Erämaan Henki!"
Kauhistuen hyppäsivät toisetkin pystyyn. Nyt vasta huomasivat he taivaan muuttuneen; mutta katseensa jähmettyivät kauhusta, kun he katselivat Terässydämen viittaamaan suuntaan.
Noin kolme miehen mittaa näköpiiriin yläpuolella näkivät he ratsastajan kiitävän taivaan kannella eteenpäin. Mustassa seinässä näkyi, siinä kohden missä olento liikkui, pyöreä, kirkkaasti valaistu kohta, joka liikkui samassa tahdissa kuin ratsastaja, joten tämä näytti tummalta, eteenpäin kiitävältä varjokuvalta vaaleassa kehyksessä. Sekä ratsastaja että hevonen olivat yliluonnollisen suurta kokoa. Kaikki jäsenet näkyivät selvästi. Ohjaksia piteli hän oikealla kädellä. Pitkä tuuhea tukko liehui hänen päässään ja siinä oli intiaanien pääkoriste. Selässä riippuva ase laputteli ylös ja alas. Hevosen harja ja häntä liehahteli tuulen muassa taaksepäin. Aaveentapainen eläin lensi ja kiiti ikäänkuin pahojen henkien takaa-ajamana.
Ja tämä tapahtui päivällä, kokonainen tunti ennen auringonlaskua! Katsojiin vaikutti tämä näky sanomattoman pelottavasti. Ei kukaan heistä päästänyt ainoatakaan ääntä.
Musta seinä laskeusi etelään melkein kohtisuoraan alas. Tälle kohdalle riensi ratsastaja vinhaa vauhtia. Hän läheni sitä lähenemistään. Vielä kymmenen askelta, nyt viisi, nyt kolme, nyt yksi — eläin hyppäsi tyhjään avaruuteen. Ei vaaleata kehystäkään enään näkynyt.
Miehet seisoivat yhä sanattomina toistensa vieressä. Vuorotellen katselivat he sinne, missä ilmiö oli näyttäytynyt ja kadonnut, vuorotellen toisiinsa. Timiä puistutti ja hän sanoi.
"Kaikkien hyvien henkien nimessä! Jollei tuo ollut Erämaan Henki, en koskaan enään anna itseäni nimittää Honoksi. Olen todellakin aina luullut tuota hullutukseksi, mutta nyt olisimme päinvastoin hulluja jos vielä epäilisimme. Minua oikein kauhistuttaa. Kuinka on sinun laitasi, veli Jimi?"
"Minä olen kuin vanha kukkaro, jossa ei ole ainoatakaan kolikkaa. Olen tyhjä, ihan tyhjä, pelkkää nahkaa ja ilmaa. Ja katsos nyt, kuinka äkkiä taivas muuttuu! Se on aivan tavatonta."
Äskenmainitun mustan seinän yläreuna muuttui veripunaiseksi; sädekimppu lieskahti ylös ja alas. Toinen patsas taivaankannella vielä näkyvästä hevosenkengästä laskeusi alas. Mitä syvemmälle se laski, sitä leveämmäksi ja tummemmaksi se muuttui. Etelässä lensi savua ja tomua yhtenä ryöhynä ikäänkuin myrskyssä mylleröivä meri. Auringoa peitti synkkä huntu, mikä joka hetki kävi korkeammaksi ja leveämmäksi. Tumma pilven kaistale näytti laskevan suoraan maahan. Äkkiä tunsivat peljästyneet miehet ruumiissaan kovan vilun. Kaukaa kuului kova vinkuna.
"Kiirehtikää Jumalan tähden pian hevostenne luo!", huusi Silmänkääntäjä-Reitto. "Pian! Muuten ne pillastuvat. Temmatkaa ne kumoon! Niitten täytyy panna maata! Pitäkää niistä kiinni, mutta laskekaa itsekin suullenne."
Miehet kiirehtivät hevosten tykö, jotka tuskissaan pärskyivät, eivätkä ensinkään vastustelleet, kun ne kumoon temmattiin. Ne makasivat ihan pensaissa kiinni ja pistivät päänsä oksien alle. Ja tuskin olivat miehet ehtineet heittäytyä maahan, kun rajuilma jo puhkesi. Ilmassa vinkui, vonkui, ulvoi, suhisi, pauhasi ja jyski tavalla, jota ei voi sanoin kertoa. Miehistä tuntui siltä kuin olisi sentnervipainoinen peite äkkiä heidän päällensä heitetty. He puristuivat maata kohden sellaisella voimalla, että olisi ollut mahdotonta nousta, jos olisivat uskaltaneet yrittääkin. He tunsivat ruumiissaan jääkylmyyden. Kaikki aukot silmät, nenä, suu ja korvat tukkeutuivat ikäänkuin jäätyvällä vedellä. He eivät voineet hengittää ja olivat tukehtumaisillaan. Mutta äkkiä tunsivat he polttavan kuumuuden ja Ljaano estakaadon vinkuvat äänet sammuivat etäisyydessä. Hevoset hyppäsivät pystyyn, kovasti hirnuen. Pimeätä synkkää yötä seurasi äkkiä auringon paiste ja eloisa lämpö. Nyt voitiin taas aukoa suu sekä hengittää.
Nuo viisi olentoa alkoivat liikkua. He puhdistivat silmänsä hiedasta ja katsoivat ympärilleen.
Heitä peitti noin 30 sentim. paksu kylmä hietakerros. Tämä oli siis se peitto, jonka "tornado" oli heidän päälleen levittänyt.
Niin, tämä oli ollut tornado, noita Keski-Ameriikan syklooneja eli tuulispäitä, joilla on niin tavaton voima, että niillä tuskin on vertaistaan. Tornadon tekemät vahingot ovat kauheat, melkeimpä uskomattomat. Se kulkee sadan kilometrin nopeudella tunnissa ja sen seurassa on usein sähköilmiöitä, jota kestää vielä kauvan perästäpäin. Ei Afrikan samun-myrskykään ole niin raju, ja ainoastaan Cobi-erämaan kauheata hieta- ja lumimyrskyä sopii verrata tornadon voimaan.
Miehet nousivat ja pudistivat hiedan vaatteistaan. Pensasto oli estänyt lentohiedan etenemisen ja nyt se oli noin metrin korkuisena vallina sen ulkopuolella.
"Jumalan kiitos, että se niin onnellisesti meni ohitsemme! Onnettomat ne, jotka tämän tornadon aikana olivat aukealla kentällä. Ne ovat hukassa."
"Ei niin ehdottomasti kuin te luulette", intti Reitto. Nämät kauheat myrskyt kulkevat usein vaan kilometrin alalla; mutta sen rajummat ne sitten ovatkin. Tuo raivoava ilma ilmavirta on koskenut meihin vaan sivuaalloillaan. Jos olisimme sen keskessä olleet, olisi se raastanut meidät hevoisinemme mukaansa, kukaties miten kauas, ja olisi musertanut meidät.
"Juuri niin", sanoi Jimi päätään nyökäten. "Minä tunnen tuon, olen kerran Rio Kontshossa nähnyt tornadon tuottamat vauriot. Se oli hyökännyt aarniometsään ja raivonnut itsellensä suoran tien sen läpi; juurinen repimällä jättiläispuita joista muutamat saattoivat olla kaksi metriä läpileikaten, ja heittäen ne sikin sokin. Tällä tiellä, joka tietysti oli ihan läpipääsemätön ja josta ei ollut ainoatakaan puuta pystyssä, on niin määrätyt rajat, että oikean- ja vasemmanpuoliset puut olivat vaan hyvin vähän vahingoittuneet. Ameriikkalaiset nimittävät tämmöistä rajuilmaa orkaaniksi eli hirmumyrskyksi ja antavat saman nimen tuolle hävitetylle metsäkaistaleellekin."
"Se oli tarpeeksi kamala tuommoisenakin sanoi Ontuva Rankko. Olin läkähtymäisilläni, niin että klarinettini veti melkein viimeisen virtensä. Oli meilläkin kotona Saksenissa myrskyjä mutta eivät ne olleet niin hurjia ja sivistymättömiä kuin täkäläiset myrskyt. Saksenilainen myrsky on amerikkalaisen tormenadon suhteen paljasta lastenleikkiä, pelkkiä toukokuuntuulahduksia jotka ovat kahvinjäähdyttämiseksi juuri tarpeeksi kylmät. Ja vielä kaiken lisäksi olivat muulinne sotkea minun kuoliaaksi, kun eivät ne enään tahtoneet pysyä alallaan. Oikeastaan pitäisi minun pyytää vahingonkorvausta, mutta koska olen yksinäinen mies, ei minua tarvitse korvata. Jätän siis tuon pyynnön armosta, vaikka ei ansiosta, mutta pyydän tulevaisuuden varalle päästä tuollaisesta muulimisesta. Fixi et salvavi animal!"
"Se on dixi et salvavi animam!" korjasi Reitto.
"Suus kiinni sinä! Kun minä puhun arapiaa, välitän minä viisi sinun ajatuksistasi", huusi Rankko kiukussaan. "Se vielä puuttuisi, että tuommoinen entinen silmänkääntäjä saisi minua oikaista. Opi jotakin, niin osaat jotakin! Olen mielelläni sinun ystäväsi, mutta jos noin pöyhkeilet, lyön sinut murskaksi ja sirottelen sinut avaruuteen, siellä saat ikuisesti lentää tähtitarhassa kynttilän niistäjänä. Fixi se on, vielä toisen ja kolmannenkin kerran ja merkitsee: minä olen sen sanonut, minä, Ontuva Rankko. Muista se!"
Hän heitti kiväärin olalleen ja lähti, vihaisen Akhilleen tavoin juhlallisin askelin pois. Muut nyökkäsivät hymyillen toisillensa, eivätkä lausuneet sanaakaan, häntä lepyttäkseen. Reitto tiesi pikku Saksenilaisen taas pian palaavan.
Tähän asti himmennyt aurinko loi taas säteitään yli maan. Ne olivat omituisen, melkein sahraminväriset. Taivaanranta viskenteli tuossa värissä ja maa näytti kohoovan ylös sitä kohti. Noitten viiden miehen mielestä olivat he ikäänkuin onton pallon sisimmässä sopessa.
Nuo kolme ratsua eivät vielä olleet tyyntyneet. He pärskyivät pelosta, kaappivat maata ja tahtoivat juosta pois, josta syystä täytyi sitoa ne lujasti. Ilmassa oli jotakin, jota keuhkot eivät tahtoneet hengittää. Se ei ollut paljaille silmille näkymättömiä hietamuruja, jota ilma vielä oli täynnä, vaan siinä oli aivan määrittämätöntä ja selittämätöntä.
Komankhi oli levittänyt peittonsa maahan ja asettunut sille. Nytkin tämmöisen luonnonilmiön perästä säilytti hän tuon intiaaneille omituisen vaiteliaan ujouden. Nuo kolme valkoihoista istuivat hänen viereensä ja Timi kysyi:
"Onko nuori, punainen veljeni ennen nähnyt tämmöistä myrkkyä?"
"Monta kertaa", vastasi intiaani. "Murhamyrsky on raastanut Terässydämmen mukaansa ja haudannut hänet santaan, mutta komankhisoturit ovat kuitenkin hänet löytäneet. Hän on nähnyt maasta tuulen tempaamia puita, niin paksuja, että kuusi miestä tuskin ulettui niitä syleilemään."
"Mutta et kai ennen ole nähnyt Erämaan Henkeä?"
"Terässydän näki senkin, ratsastaessaan kolme talvea sitten isänsä seurassa aavikon yli. Me kuulimme laukauksen. Kun lähenimme sitä paikkaa, jossa lauaistiin, näimme hengen mustalla hevosella ratsastavan sieltä pois. Mutta maassa makasi valkoihoinen otsa kuulan lävistämänä. Komankhipäällikkö tunsi kuolleen, tämä oli peljätty murhaaja."
"Mimmoinen oli henki ulkonäöltään?"
"Hänellä oli valkoisen puhvelin pää ja ruumis ja kaulassa oli pörröinen harja. Hän oli kamala katsella. Mutta hän on hyvä henki, muuten hän ei ottaisi tämän pyhän eläimen muotoa. Komankhit tietävät myös hyvin hänen tappavan ainoastaan pahoja ihmisiä, ja suojelevan hyviä ihmisiä. Terässydän tuntee kaksi komankhia, jotka eksyivät aavikolla ja olivat nääntymäisillään. Yöllä tuli henki heidän luoksensa, antoi heille lihaa ja vettä sekä osoitti heille oikean tien."
"Puhuiko hän myös heidän kanssaan?"
"Hän puhutteli heitä heidän kielellään. Hyvä henki puhuu kaikkia kieliä, sillä suuri henki on hänet opettanut. Howgh."
Intiaani kääntyi heidän luotaan. Viime sanallaan tarkotti hän puhuneensa kylliksi ja nyt tahtovansa vaieta.
Rankko oli seisonut vähän syrjässä ja halukkain silmin katsellut kumppanien keskustelevan toistensa kanssa. Hänen oli mahdotonta jurottaa etäällä, kun toiset tyytyväisinä keskenään keskustelivat. Sen tähden palasi hän nyt hitaasti ja sanoi Reitolle:
"Olen antanut sinulle parannuksen aikaa. Toivon käsittäneesi, että olet vaikeasti loukannut minun panoloogista spektrumiani. Tunnustatko sen vilpittömästi?"
"Tunnustan", vastasi Reitto, tekeytyen totiseksi. "Mielellämmehän tunnustamme, että sinä olet meitä paljon etevämpi."
"Ole siis hyvä ja ole tulevaisuudessa varovaisempi, äläkä niin usein antaudu henisfeerisen luonnonlaatusi valtaan. Tällä kertaa annan sinulle anteeksi, sillä tuommoisten tapausten jälestä, joita äsken näimme, on ihminen kaksin verroin sovintoon taipuvaisempi. Elävän aaveen näkeminen selvällä päivällä on hengenvaarallista. Ruumiini kävi oikein kananlihalle, niin minua puistutti."
Hän istui Reiton viereen. Tämä sanoi hymyillen.
"Ei sinun tarvitse olla noin tavattomasti kauhistuksissa. Tuo näkö, voidaan ehkä selittää luonnollisella tavalla. Ajattele Brokkenin [Brocken eli Blorkhaus on korkea vuori Saksan Braunschweigissa] aavetta, jonka syntyä tuon paikan isäntä, Nehse, on niin vakuuttavasti selittänyt."
"Nehse? Hänetkin minä tunnen. Hänen poikansa on kuuluisa siviili-insinööri ja asuu Blaservitsissä. Hänellä oli kunnia tavata minut eräällä matkalla Moritsburgiin, jolloin hän piti arvokkaan esitelmän Brokkenin aaveesta. Se on hartsintäyttämä ilmailmiö, jossa on puoleksi happia ja joka muodostuu ilmakehässä, sekä sitten sumun vaikutuksesta liukenee tulisiin rakeisiin. Mutta täällä Ljaanolla on meillä tekemistä todellisen hengen kanssa. Me näimme hänen ratsastavan pilvissä; se ei ollut ilmaa, eikä sumua, vaan todellinen yliluonnollinen olento. Kuinka tämä saattaisi olla mikään näköhäiriö?"
"Hm, minä olen ennen silmänkääntäjänä noitunut esiin tekoaaveita."
"Ole vaiti. Tekoaaveitten esittäminen on pelkkää petkutusta. Miten silloin menettelit?”
"Käytin vinoon asetettua lasilevyä eli valokuvauskonetta."
"Sen osaan minäkin tehdä. Olen kerran itse valmistanut 'camera obscuriosan'; se olisi onnistunut mainiosti mutta onnettomuudekseni olin unhottanut jättää aukon okularilinssiä vasten. Muuten ei kenelläkään vihanneskauppiaalla ollut myytävänä tämmöistä linssiä, ja niin jäi se homma sikseen."
Silloin purskahtivat Reitto ja molemmat veljekset niin kaikuvaan nauruun, että tuo totinen komankhi äkkiä kääntyi ja katseli heitä kummeksien. Mutta Rankon kasvot kävivät hyvin tuimiksi ja hän huusi:
"Vaiti! Jollei ivanaurunne heti lopu, toimitan teille samallaisen verilöylyn, kuin sen minkä Muhametti toimitti karthagolaisille. Te pidätte itsenne viisaina mutta viisautenne maistuu risiiniöljyltä. Olen jo kauvan huomannut tuhmuutenne, mutta olen sen jalosti kärsinyt siinä toivossa, että saisin teitä järkiinne, mutta nyt älyän, että tuo on turhaa vaivaa. Minä puhdistan tomun jaloistani ja lähden taas pois teidän luotanne. Ivanne vaatii kostoa. Minä menen, mutta manus manum lavendat, s.o. käteni pesee päänne lavendelillä. Oo, odottakaa vaan! Ho-ho — howgh!"
Hän oli puhuessaan joutunut ihan vimmaan, polki jalkaansa hiekkaan, viskasi hurjilla liikkeillä heille tuon viimeisen intiaanilaissanan, juoksi tiehensä ja piiloutui pensasten taakse, rangaistaksensa heitä sillä, että pysyi näkymättömissä.
Noin kiukkuiseksi hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Nauru vaikeni ja
Reitto sanoi valittaen:
"En luullut hänen siitä niin pahastuvan. Meidän täytyy hyvitellä häntä jollakin erityisellä kohteliaisuudella. Onhan hän hyvä mies ja hänen opinhoureensa huvittavat, mutta eivät vahingoita."
Hän kertoi veljeksille kaiken minkä hän tiesi Ontuvasta Rankosta ja taivutti heidän mielensä tämän omituisen pikku miehen puoleen. Sitte keskustelivat he taas tornadosta ja Erämaan Hengen ilmestymisestä. Nämät kolme eivät olleet ensinkään sivistymättömiä miehiä, varsinkin osasi Reitto hyvin luonnontiedettä. He olivat varmat siitä, että näkö oli ollut valo-ilmiö, mutta eivät voineet sitä, tieteellisesti selittää.
Näin kului aika ja yö joutui. Kävi niin pimeäksi, ettei voinut nähdä viittä askelta eteensä. Nyt tuli Rankko taas. Hän ei tahtonut tällaisessa paikassa olla yksin tämmöisessä pimeydessä; mutta hänen kiukkunsa ei ollut vielä täydellisesti haihtunut. Hän ei puhunut sanaakaan eikä asettunut toisten viereen, vaan jonkun matkan päähän heistä, mutta kuunteli kuitenkin sangen tarkasti muitten puhetta. He huomasivat hänen liikkeistään että hän oli pystyyn kavahtamaisillaan, kun puhuttiin jotakin semmoista, jota hän luuli paremmin ymmärtävänsä. Nyrpeilemisen halu voitti sen halun, joka halusi loistaa luulotelluilla tiedoilla.
Ilma oli nyt käynyt puhtaaksi, joten voitiin paremmin hengittää. Leppeä lounaistuuli tuntui helteisen päivän perästä sangen virkistävältä. Taivaalla näkyi muutamia tähtiä ja niistä tiesivät maassa makaavat miehet ajan kulun.
Miehet eivät keskustelleet, vaan koettivat nukkua. Ei ollut luultavaa, että heitä mikään vihollinen häiritsisi, eivätkä he vielä voineet odottaa Vanhan Kovakouran palaavan. Valkoihoiset nukkuivatkin todella, mutta komankhi tuijotti avoimin silmin taivaaseen, vaikkei hän ollut edellisenä yönä ollenkaan nukkunut. Hänen kostoa himoitseva henkensä ja ajatuksensa olivat kiintyneet hänen isänsä kuolemaan, tai oikeammin sanoen murhaan.
Näin kuluivat neljännestunnit kulumistaan. Äkkiä heräsivät nukkujat intiaanin kovasta huudosta. He nousivat istumaan.
"Mava tushta — katso tuonne!" sanoi hän, etelään osoittaen.
Pimeydestä huolimatta näkivät he hänen ojennetun kätensä ja katselivat osoitettuun suuntaan. Taivaanrannalla näkyi himmeästi valaistu kohta, joka oli pitkän, kapean ympyrän-lohon muotoinen. Se ei niin ihmeelliseltä näyttänyt, mutta kiinnitti kuitenkin miesten koko huomion.
"Hm!" mutisi Jimi. "Jos tuolla olisi itä, luulisin meidän jo kauvan nukkuneen ja päivän sarastavan."
"Ei", sanoi Timi. "Päivänsarastus on toisen näköistä. Tämän vaalean kohdan rajaviivat ovat liiaksi terävät."
"Juuri sen tähden, että on pimeä yö."
"Mutta koska juuri on pimeä yö, ei päivä vielä voi sarastaa. Päivä ja yö sulavat yhteen, mutta tuolla on tarkat rajat."
"Sen täytyy olla tulen."
"Tulta Ljaanolla, jossa ei ole puita? Hm! Mitä siellä palaisi? Ehkä hiekka. Se olisi jotakin uutta."
"Se on totta. Jos nyt hiekka alkaisi palaa, olisi se todellakin mielelle makeinta. Silloin ei meidän olisi muuta tehtävää kuin hypätä satulaan ja ratsastaa täältä pois. Mutta kuinka te tuon asian selitätte?"
"En tiedä minäkään. Muuten käy tuo valoisa kohta yhä suuremmaksi. Ja tuulikin kääntyy. Se puhalsi lounaasta. Nyt se tulee suoraan lännestä ja käy yhä voimakkaammaksi ja kylmemmäksi. Mitä se merkitsee?"
"Pohjanpaloa se ei ole", sanoi Reitto. "Eikä täällä suinkaan ole nähty etelänpaloa."
Rankko oli tähän asti vaiennut; mutta nyt hänen täytyi puhua, jotta ei sydän pakahtuisi.
"Tuo valoisa kohta merkitsee jotakin", sanoi hän. Se on jonkinlaisessa suhteessa Koston Henkeen. Hän ratsasti juuri ikään etelään. Ehkä hänen majansa on siellä ja hän istuu nuotiotulensa ääressä.
Toiset olisivat taas mieluummin nauraneet, mutta he hillitsivät itsensä ja Reitto kysyi:
"Luuletkos hengen sytyttävän tulen itselleen?"
"Kyllä, miksikä ei kun tuulee niin kylmästi kuin nyt."
Tuuli kävikin yhä purevammaksi, kun kompassin mukaan tuuliruusu oli pohjoisessa päin. Ja etelästä nousi valo yhä korkeammalle. Näytti siltä, kuin nousisi sieltä iso tähti. Se muodosti nyt melkein puoliympyrän, jossa oli veripunainen keskusta, mikä reunoiltaan kävi yhä vaaleammaksi. Sen ympärillä oli kaariviiva, jota vastaan tummia pilvenlonkareita ja tulta syöksyviä palloja näytti vyöryvän.
Tuo kaikki oli loistava näky. Nuo viisi miestä hämmästyivät. He uskalsivat tuskin puhua.
Tuuli puhalsi nyt pohjoisesta. Se oli 15 minuutissa kiertänyt taivaanrannan toisen puolen. Mutta se ei vinkunut eikä suhissut, vaan pyyhkäsi petollisen hiljaisesti päin tuota suuremmoisesti valaistua kohtaa. Ja tällävälin oli niin kylmä, että turkit olisivat olleet tarpeeseen.
"Tämän tarvitsisi Vanhan Kovakouran nähdä", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto. "Valitettavasti hän ei voi vielä palata, sillä nyt on vielä keskiyö."
"Keskiyö?" parahti Ontuva Rankko. "Se on aavehetki. Nyt tapahtuu varmaan jotakin kauheata tuolla, missä palaa!"
"Mitä kauheata siellä olisi paitsi tulta?"
"Mutta älä noin hullusti kysy! Keskiyön aikana aukenee tuonela ja aaveet astuvat esille. Sitten harjoittavat he tunnin ajan kaikellaista ilkivaltaisuutta. Minä tiedän tuon, sillä minulla on silmät auki yölläkin. Samaten kuin jokaisella maalla ja jokaisella kansalla on oma luonteensa, on myös kummituksilla eri seuduin eri luonteensa ja harrastuksensa eli kiihkonsa. Toisin paikoin vääntävät he niskat ihmisiltä, toisin paikoin repivät he tienristimyksissä ihmisiä palasiksi, Saksenissa on suopeimpia ihmisiä, ja siellä on myös suopeimpia kummituksiakin. Mutta kuka tietää vaikka kummitukset täällä olisivat vaarallisimpia ja ilkeimpiä. Olkaamme siis varuillamme — — — voi onnettomuutta! Enkö ole oikeassa? Katsokaa tuonne! Tuollahan se tulee ratsastaen!"
Viimeiset sanat lausui hän kauhua ilmaisevalla äänellä. Ja se, mikä nyt tapahtui oli tosiaan omiansa herättämään kauhua pelkäämättömimmässäkin ihmisessä. Erämaan Henki tuli.
Niinkuin jo äsken mainittiin muodosti tuo kummallinen valoilmiö suuren puoliympyrän eteläiselle taivaalle. Siinä, missä tuon kaaren vasenpuolinen pää nojasi taivaanrantaan, näkyi nyt äkkiä jättiläissuuruinen ratsastaja. Hevonen oli musta, mutta ratsastaja oli valkoinen. Hänellä oli puhvelin muoto. Sangen selvästi saattoi nähdä pään ja siinä kaksi sarvea, kaulan tuuheine taaksepäin liehuvine harjoineen, sekä ruumiin, jonka takapuoli yhtyi hevosen takapuoleen. Tämän näön rajapiirteitä ympäröivät tulta säihkyväiset viivat. Hevonen laukkasi täyttä vauhtia. Se ei liikkunut eteenpäin suorassa viivassa, tahi toisin sanoen, tuon leimuavan puoliympyrän halkaisiaa myöden, vaan pitkin sen yläkaarta. Hänen allansa oli kappale maata, joka aina pysyi hänen jalkainsa alla.
Näin kiiti kummitus puoliympyrää pitkin sen korkeimpaan kohtaan ja sitten taas sen oikeata sivua alas sille kohtaa, jossa se yhtyi taivaanrantaan. Siinä katosi hän yhtä äkkiä niinkuin oli tullutkin.
Vaikka ilma nyt oli kylmä, tunsivat katsojat polttavan kuumuuden. Oliko mahdollista selittää tätä harhanäöksi? Ei, tämä oli selvä, kieltämätön todellisuus. He eivät löytäneet sanoja, lausuaksensa tunteitaan. Vaitelias intiaanikin huudahti kerta toisensa perästä: "Uh!" Se mikä teki muut puhumattomiksi, hellitti hänen kielensä siteet.
Tuossa he seisoivat odottaen ilmiön vielä näyttäytyvän — mutta turhaan! Vielä hetken aikaa leimusi yhtä kirkkaasti kuin äskettäin, mutta sitten alkoi kaari hälvetä ja säteet sammua.
Silloin kuulivat he kavioiden kopsetta takanansa. Siellä tuli ratsastajia. He pysähtyivät ja hyppäsivät hevosiltaan. Etummaisena oli Vanha Kovakoura.
"Jumalan kiitos, että vielä elätte!" huudahti hän. "Luulin teidät hukkuneiksi ja olin ihan varma siitä, että saisin kaivaa ruumiinne hiekasta."
"Niin pahoin ei tornado sentään ole meitä pidellyt", vastasi Heitto. "Olemme vaan saaneet siltä selkään. Te olette varmaan äärettömästi kiirehtineet; emme osanneet teitä vielä odottaa."
"Niin, olemme ratsastaneet, minkä hevosten kavioista lähti. Pitihän meidän pelastaa teidät. Sentähden seurasi meitä master Helmiaho renkineen, niinkuin näette. Olimme hyvin levottomat teidän tähdenne. Tornado sivalsi ihan Helmiahon ohi ja me näimme sen tuottamat vauriot, ja päätimme sen suunasta, että se oli teitäkin kohdannut. Onneksi on se hellävaroin teitä pidellyt."
Muutkin ilmaisivat ilonsa heitä nähdessään. Siinä oli Paavo, Pekka, Veijo ynnä Helmiaho muutamine renkineen. Molemmat ensimainitut olivat Vanhalta Kovakouralta kuulleet Hono-veljesten tulosta. He iloitsivat siitä, mutta eivät paljon siitä puhuneet, koska oli tärkeämpiä asioita tuumittavina.
Reitto kertoi lyhyesti, että henki kaksi kertaa oli ilmestynyt. Paavo ja Pekka ravistivat mitään puhumatta päätään. He eivät tahtoneet loukata kertojaa, lausumalla epäilyksiänsä. Helmiaho sanoi:
"Tuon, minkä kerrotte, täytyy olla totta, sillä kymmenen silmää on sen nähnyt, mutta minä en voi sitä käsittää enkä selittää. Lieneekö ketään, joka voisi täydellisesti selittää, onko meillä tekemistä valekuvan tahi todellisen olennon kanssa."
"Oo, niitä kyllä on", vastasi Ontuva Rankko, "ja minä olen yksi niistä! Tässä ei saata olla kysymys mistään näköhäiriöstä, sillä me olemme selvästi tuon nähneet. Henki on yliluonnollinen olento, joka voi ilman läpi ratsastaa. Nyt on keskiyön aavehetki, tämä seikka selvittää koko näön ja on selvin todistus siitä, että tuo henki on toisesta maailmasta. En usko, että kukaan rohkenee väittää minua vastaan."