"Mitä minuun tulee, saatoin pysyä rauhallisena. Olin pian älynnyt mikä hän oli miehiään. Itse asiassa hän oli pelkuriraukka. Hän osasi kyllä varastaa ja pettää, mutta veren vuodattamiseen häneltä puuttui rohkeutta. Timpa Forkin luona me leiriydyimme. Oli helteinen päivä, mutta rivakka tuuli virvoitti meitä. Minä olen intohimoinen tupakoitsia ja olin täyttänyt piippuni, lyhyen suuripesäisen piipun johon mahtui neljännes tupakkakukkarollista. Olin valinnut näin suuren pesän, ettei aina tarvitsisi sitä täyttää. Olin juuri sytyttämässä, kun mies sanoi kuulleensa kalkkunan pensastossa. Laskin heti piipun pois ja lähdin sieltä, voidakseni ehkä ampua linnun. Mutta en löytänyt siitä jälkeäkään, mutta näin sen sijasta pussirotan, jonka ammuin. Kun palasin, oli jo runsas puoli tunti kulunut. Mies rupesi heti teurastamaan ja nylkemään eläintä; mutta minä otin piippuni ja yritin sytyttää tupakan. Se ei tahtonut tuulen vuoksi onnistua. Sentähden laskeuduin suulleni, vedin hatun tuulta vastaan ja iskin tulta taulasta. Nyt se onnistui. Painoin taulan tupakkaa vastaan, vedin muutaman siemauksen ja — — sähisi, sitten kuului paukaus ja tulta löi kasvoihini ja pääni ympärille. Samassa kävi mies niskaani kiinni ja painoi pääni alas, sekä kopeloi toisella kädellään liivintaskuani Olin niin peljästyksissäni, että hänen onnistui saada lompakkoni. Mutta minä sain hänen kädestään kiinni ja pidin siitä lujasti. Olin häntä voimallisempi, mutta silmäni olivat sokaistut. Hän piti lompakon, minäkin iskin siihen kiinni; hän tempasi ja veti, kunnes se halkesi, sillä se oli auennut; toinen puolisko joutui minun käteeni, toinen hänen. Silloin hyppäsin pystyyn ja vedin puukkoni esille. Onneksi olin heti sulkenut silmäni, kun liekki löi silmiini, muuten olisin tullut sokeaksi. Silmäluomet olivat kuitenkin haavoittuneet, joten vaan vähän saatoin niitä avata, mutta saatoin kuitenkin nähdä miehen. Hyökkäsin hänen päällensä, veitsi kädessä. Siitä hänkin sai rohkeutta temmata kiväärinsä maasta ja tähdätä minuun. Pistävä kipu ummisti silmäni; minä olin hukassa; pyssy laukesi; mutta ei se minuun osunut. Pyyhin silmäni, avasin ne suurella vaivalla — enkä enää miestä nähnyt; mutta joen toisella puolen kuulin jonkun huutavan: 'pysähdy, murhaaja!' Sitten kuulin poiskiitävän hevosen kavionkapseen. Konna oli kiirehtinyt hevonsa luo ja lähtenyt pois, vieden mukaansa lompakon puolen, jossa oli noin puolet rahoistani."
"Merkillistä", sanoi Baumann. "Joku häntä siis häiritsi?"
Niin kyllä. Eräs tunnettu lännen mies, Silmänkääntäjä-Reitto, oli ollut läheisyydessä, ja kuullut laukauksen, kun minä ammuin pussirotan. Hän oli joen toisella puolella mennyt siihen suuntaan, josta laukaus kuului, ja nähnyt meidät juuri silloin, kun tuo konna minua tähtäsi. Reitto ampui ja osui häntä käsivarteen, joten hän päästi pyssyn ja riensi hevosensa luo, kiitääksensä sieltä pois. Nyt nouti Silmänkääntäjä-Reitto hevosensa ja tuli luokseni. Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä varkaan jälestä, sillä minä en päässyt minnekään, eikä Reitto voinut jättää minua, sillä kasvojani täytyi yöt, päivät hautoa kylmällä vedellä. Me jäimme Timpa Forkin luo yli viikon ajaksi. Minulla oli kovia tuskia ja olin kadottanut suuren rahasumman, mutta iloitsin kuitenkin siitä, että minulla vielä oli näköni.”
"Millä nimellä mies itseänsä nimitti?"
"Hän sanoi itsensä Velhoksi. Mutta tultuamme Fort Abreyhin ja tarkoin hänestä kerrottuani, sain tietää tämän nimen olevan väärän. Hän ei ollut kukaan muu kuin Voro-Repo."
"Hän oli siis teidän poissaollessanne täyttänyt piipunpesän ruudilla?"
"Niin oli. Ja sitten oli hän peittänyt sen tupakalla, pettääksensä minut. Saadaksensa siihen aikaa, valehteli hän minulle kuulleensa kalkkunan. Hän tiesi, että heti lähtisin sitä etsimään, koska olin parempi metsästäjä kuin hän. Hän oli pitkä, laiha mies, enkä koskaan voi unhottaa kasvojensa piirteitä. Tiedän, että heti tuntisin hänet, jos hänet tapaisin."
KAHDEKSAS LUKU.
"Laulavassa laaksossa."
Molemmat mejikkolaiset olivat jännityksellä kuunnelleet Ben Uusikuun kertomusta. He olivat aina toisinaan muitten huomaamatta, niinkuin luulivat, merkitseväisesti vilkaisseet toisiinsa; mutta olipa eräs, joka piti heitä tarkasti silmällä, ja tämä oli Vinnetuu.
Saattoi luulla hänen, katsovan ihan toiseen suuntaan, mutta hän ei ollut hetkeksikään jättänyt heitä tarkkaamatta. Hän näki heidän silmäyksensä ja terävä-älyisenä miehenä käsitti hän heidän täytyvän olla jossakin suhteessa tuohon yllämainittuun roistoon.
Baumann, karhunampuja piti taas vuorostaan Vinnetuuta tarkasti silmällä. Hän tunsi punaisen ystävänsä, joka niin äkkiä ja odottamatta oli jäänyt hevosen selkään tulen ääreen heidän taaksensa. Baumann saattoi helposti arvata, miten tuo oli tapahtunut. Apakhi oli palannut tarkastusretkeltään ja oli tapansa mukaan jättänyt hevosen vähän kauemmaksi, voidakseen huomaamatta hiipiä esille. Luultavasti oli hän jostakin seikasta huomannut vieraita tulleen, ja oli nyt tullut katselemaan heitä salaa, ennenkun hän itse näyttäytyi heille. Katseltuaan heitä tarpeeksi, muodosti hän itsellen mielipiteen heidän luonteestaan ja, oli taas äänettömästi poistunut, palatakseen ratsunsa selässä ja ollakseen heistä mitään tietävinään. Heidän kaikin mennessään toiselle puolen katselemaan tulenliekkejä, olivat he aikaansaaneet semmoisen melun, etteivät kuulleet hevosen askeleita, kun Vinnetuu tuli vastaiselta sivulta leiripaikalle.
Nyt istui hän tuossa näennäisesti piittaamattomana katsellen lammikon välkkyvää pintaa; mutta Baumann näki selvästi, että hän toisinaan tuuheitten silmäkulmien alta loi läpitunkevan katseen mejikkolaisiin. Apakhi epäili heitä; se oli varmaa.
Karhunampujan pojan piti tuoda kaktusviikunoita, mutta hämmästyen ihmeellisiä liekkejä, jätti hän ne tuomatta. Tämä oli mejikkolaisille mieleen. He koettivat saada puhua muutaman sanan salaisesti keskenään, ja tämä oli vaan mahdollista, jos he poistuisivat tulen luota. Sentähden nousi Eemili Korteijo ja sanoi:
"Me halusimme enemmän hedelmiä, mutta emme saaneet. Tuletkos mukaan
Kaarlo, niin mennään katsomaan löydämmekö vielä."
"Mielelläni", vastasi tämä, äkkiä nousten. "Tule!"
Baumann tahtoi estellä. Hän arvasi näitten molempien vaan aikovan salaa keskenään neuvotella, ja sen hän tahtoi estää. Hänellä oli jo sana huulilla, mutta silloin näki hän apakhin tekevän kädellään kieltävän liikkeen.
Veljekset poistuivat. He olivat tuskin kadonneet pensaikkoon, kun
Vinnetuu kuiskasi:
"Näillä valkoisilla miehillä ei ole rehelliset silmät ja heidän ajatuksensa ovat pahat; mutta Vinnetuu ottaa selvän siitä, mitä he aikovat."
Hän liukui pensaista ulos vastakkaiselle puolelle.
"Eikö hänkään usko heitä?" kysyi Viinanen. Tahdon lyödä vetoa, että he ovat kunnon miehiä."
"Häviäisit luultavasti vedon", vastasi Ben Uusikuu. "Ensi hetkestä asti he eivät ole minua miellyttäneet."
"Se ei merkitse mitään. Vasta silloin tulee ihmistä epäillä, kun voi todistaa, että hän sen ansaitsee."
"Nämät miehet ansaitsevat sen", vastasi Karhunampuja. "Ei mikään maatilanomistaja lähetä molempia päällysmiehiänsä yht'aikaa pois. Ja katsokaa heidän hevosiaan, herra! Näyttävätkö ne siltä, kuin olisivat ne kulkeneet San Diegosta tänne. Se matka on, ellen erehdy, kumminkin 300 Englannin peninkulmaa. Hevoset, jotka ovat tuommoisen matkan kulkeneet, melkein ihan autiossa seudussa, näyttävät ihan toisellaisilta. Epäilen suuresti, eikö näitten hevosten vakinainen olinpaikka ole täällä jossain lähellä ja lyön vetoa tuhannen dollaria, etteivät nämät miehet ole muuta kuin Ljaano-kotkien kätyreitä."
"Tuli ja leimaus!" huudahti Viinanen. "Onko tuo todellakin mielipiteenne, herrani?"
"On."
"Silloinhan olemme joutuneet juuri erinomaiseen, seuraan! Ja nuo miehet aikoivat viedä meidät erämaan aavikon yli!"
"Jumalan tähden, antakaa sen tuuman tyhjään raueta! Se olisi teidän perikatonne. Uskokaa minua. Minä olen vanha ja kokenut, ja olen oppinut ihmisten kasvoista lukemaan mistä he käyvät."
"No, enhän minäkään ole mikään kukonpoika. Olen varmaan samanikäinen kuin te ja olen poikanulikasta asti kierrellyt tasangoilla. Mutta onhan mahdollista, etteivät nämät miehet ansaitse luottamustamme."
Silloin virkkoi Martti Baumann, joka tähän asti, nuori kun oli, oli pysynyt äänetönnä:
"Sitä he eivät todellakaan ansaitse, herrani. Olen valmis sanomaan heille sen päin silmiä."
"Vai niin! Mistä syystä te, nuori mies, ajattelette heistä niin pahaa?"
"Ettekö sitten huomanneet miten he iskivät silmää toisilleen, kun tuli puhetta Voro-Revosta?"
"En. Minä kuuntelin kertomusta, enkä katsellut miehiä."
"Lännessä ei vaan kuunteleminen ole kylliksi, täytyy myös nähdä, sillä — — —"
"Helkkarissa!" keskeytti hänet Viinanen. "Tahdotteko ehkä ruveta opettamaan minua, vanhaa miestä?"
"Ei, herraseni, tahdoin vaan sanoa itsestäni, en teistä, että minulla kertomuksen aikana oli sekä korvat että silmät avoinna. Koska isäni heitä epäili, pidin heitä tarkasti silmällä. Sen saatoin helposti tehdä, koska he eivät ensinkään välittäneet minunkaltaisestani, nuorukaisesta. Huomasin silloin heidän katseistaan, että he hyvin tuntevat Voro-Revon."
"Niinkö luulette? Hm! Se kettu kuuluu oleskelevan täällä, houkutellakseen ihmisiä Ljaano estakaadolle ja nämät miehet ovat hänen tuttujansa. Kun laskemme nuo molemmat tosiasiat yhteen, on meillä mielestäni turmiota tuottavia seikkoja odotettavissa. Nuo aaveentapaiset liekit tuolla kaktuskasveilla tuntuvat myös sangen kaameilta. En ole taikauskoinen, mutta tuommoiset ilmiöt, eivät ole sattuman tuomia; ne merkitsevät aina jotakin."
"Tietysti ne jotakin merkitsevät", sanoi Karhunampuja hymyillen.
"No mitä?"
"Sitä, että ilmakehä on sähköä täynnä."
"Tuo kuuluu liian oppineelta; sitä en ymmärrä. Tiedän tosin, että käy päinsä antaa itsensä sähköittää, mutta väitättekö todellakin, että tulet ja liekit noissa kaktuskasveissa olisivat sähköä?"
"Väitän todellakin", master Viinanen.
"Niihin varmaankaan ei sähkö ole syynä."
"Eikö salama ole valo-ilmiö?"
"On kyllä."
"No, hyvä, sähkö synnyttää salaman, eikä tätä kai tarvinne selittää. Mitä äsken näkemiimme pieniin liekkeihin tulee, näkevät merimiehet usein tämmöisiä laivan mastoissa, raakapuissa ja märssyssä; niitä näkee kirkon torninhuipussa, puunlatvoissa ja ukkosenjohdattamissa. Näillä on nimenä Pyhän Elmintulet tahi myös Kastor ja Polluks. Ne syntyvät ulos virtaavasta sähköstä. Olette kai kuulleet puhuttavan Erämaan Hengestä?"
"Olen kyllä, enemmänkin kuin olisi minulle mieluista."
"Onko teille myös kerrottu öisin joskus tapahtuvan, että tämä salaperäinen olento ilmestyy tulenliekeissä?"
"On kyllä, mutta sitä en usko."
"Mutta sen te kyllä saatte uskoa. Montanassa ollessani, jouduin kerran yöksi isolle tasangolle. Yltympärilläni leimusi Kalevantulia, mutta oikeata ukkosilmaa ei siitä tullut. Silloin näkyi äkkiä hevoseni korvalehdissä pieniä liekkiä. Nostin käteni, ja katso, sormien nenissä oli samallaisia liekkejä, sekä sangen kummallinen tunne. Samoin on Erämaan Hengen laita. Ratsastaessaan aavikon yli, on hänen ruumiinsa silloin ainoa aavikon korkein paikka. Jos silloin on yö ja ilma sähköä täynnä, näkyy Pyhän Elmintuli hänen ruumiillaan."
"Te siis todellakin uskotte Erämaan Hengen olemassaoloa."
"Uskon minä."
"Ja pidätte hänet ihmisenä?"
"Mikä hän muuten olisi?"
"Hm! Olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, mutta en ole viitsinyt sen tarkemmin sitä ajatella. Mutta nyt kun on aavikko edessäni, tahtoisin mielelläni tietää, mitä minun tulee hänestä ajatella. Onhan mahdollista, että tapaan hänet. Mitä silloin on tehtävä?"
"Jos minä hänet tapaisin, ojentaisin hänelle käteni ja kohtelisin häntä erinomaisena miehenä. On nimittäin — — —"
Hän keskeytettiin. Vinnetuu tuli takaisin Hän liukui nopeasti ja äänettömästi kuin käärme, asettui paikoilleen, ja oli niin levollisen näköinen, kuin hän ei koskaan olisi sieltä poissa ollut.
Mejikkolaisten kulkiessa pimeässä hitaasti kaktuksien luo, oli hän ensin käsin ja jaloin kontaten, poistunut heistä vähän matkaa, sitten oli hän noussut ja kiireesti rientänyt kasviryhmän luo. Harjaantunut kun hän oli ja jaloissaan kun hänellä oli mokassiinit, eivät he hänen askeleitaan kuulleet. Hän pääsi ennen heitä perille ja kätkeysi niin hyvin korkeitten kaktusten sekaan, ettei häntä voitu havaita. Sitäpaitsi oli niin pimeä, että miehet saivat hapuillen noukkia kaktusviikunoita. Pikkuliekit olivat nyt myös hävinneet.
Juuri kun hän oli ehtinyt lymytä, saapuivat veljekset. He puhuivat puhtainta Ameriikan englantia. Tästä selvisi, etteivät olleet mejikkolaisia, vaikka olivat olevinansa. Vennetuu kuuli joka sanan. Luultavasti olivat he jo matkalla keskenänsä neuvotelleet, sillä heidän puheensa oli nyt jatkoa edelliseen.
"Rehellisesti minä maksan tuolle niin sanotulle Karhunampujalle hänen loukkauksestansa", sanoi Kaarlo. "Tosin saamme enemmän tehtävää kuin ensin luulimme. Apakhien tulo antaa asialle uuden käänteen."
"Valitettavasti! Sillä hän ei anna muutettujen tolppien itseään eksyttää."
"Näitkös hänen hevosensa?"
"Tietysti. Se on kaunein, minkä koskaan olen nähnyt. Ainoastaan Vanha Kovakoura kuuluu omistavan sen vertaisen. Meidän täytyy välttämättä saada se."
"Se on selvä. Mutta millä tavalla?"
"On viisainta antaa heidän nukkua raskaasti ja sitten tappaa heidät."
"Luuletteko sen olevan mahdollista? He katselevat meitä epäluulolla ja ovat tietysti varoillansa. En luule että kumpikaan meistä saa vartioida."
"Minä olen samaa mieltä; he ovat varovaisia. Saadaan kuitenkin nähdä, eikö tuumamme käy mahdolliseksi. Edeltäpäin ei voi mitään päättää. Jos meidän onnistuu saada heidät huolettomiksi, tarvitsee meidän vaan käyttää veistämme joilla äänettömästi iskemme heitä sydämmeen."
"Mutta jos ei tuota tuumaa voi toteuttaa?"
"Se olisi tuhmaa! Ajatteles seitsemän hevosta, niiden joukossa apakhin ja lisäksi vielä kaikki aseet ja rahat! Olisi tuo vaan meidän molempien tasattava! Olisihan tuo mestarillinen kepponen. Mutta jollei se onnistu, täytyy meidän kutsua toverit avuksi. Me etsimme jotakin syytä erotaksemme heistä. Vinnetuu ynnä molemmat karhun ampujat ratsastavat Vanhaa Kovakouraa vastaan, ja ameriikkalaiset yhtyvät heihin, koska he meistä ovat oppaansa kadottaneet. Me ratsastamme edeltäpäin Murha-Rotkoon, missä varmasti löydämme jonkun etuvartian, joka kiirehtii tovereita noutamaan. Silloin he varmaan ovat vallassamme, Vanha Kovakourakin ynnä koko hänen seurueensa. Mutta nyt emme saa viipyä kauvemmin, sillä sitte epäilevät he meitä vielä enemmän. Hattuni on hedelmiä täynnä."
"Samaten minun."
"Lähtekäämme siis!"
He lähtivät, mutta heidän edellänsä livisti Vinnetuu takaisin. Välttäen kaikkea melua, teki hän mutkan ja saapui onnellisesti tulen ääreen, jonne hän istui, niinkuin jo ennen mainittiin, ja näin oli heidän mahdoton ajatella, että kukaan olisi heitä kuunnellut. He alkoivat jakaa viikunia. Kaikki, paitsi Vinnetuu, ottivat niistä. Hän kieltäytyi ottamasta, lausuen:
"Apakhien päällikkö ei nauti mitään sumash-kasvista."
"Sumash-kasvista?" kysyi Eemili Korteijo ihmeissään. "Eikö Vinnetuu tunne kaktusviikunoita?"
"Hän tuntee kaikki kasvit ynnä niitten hedelmät."
"Ja kuitenkin hän sekoittaa kaktuksen myrkylliseen sumash-kasviin."
"Vinnetuu ei sekoita, hän antaa näille hedelmille sumash-nimen, koska ne ovat myrkyllisiä."
"Myrkyllisiä? Kuinka ne nyt äkkiä olisivat myrkyllisiksi käyneet, kun eivät ennen ole olleet?"
"Koska ne ovat käsissä, joiden tapana on aikaansaada onnettomuutta ja kuolemaa."
Hän lausui nämät kovin loukkaavat sanat niin tyvenesti, kuin olisivat ne olleet ihan tavallisia.
"Perhana!" huudahti Korteijo. "Tuleeko meidän tyytyä tuommoiseen. Minä vaadin, että peruutatte sananne."
"Vinnetuu puhuu vaan semmoista, jota hän on tarkkaan miettinyt. Hän ei ole vielä koskaan ainoatakaan sanaa katunut, eikä nytkään aio peruuttaa."
"Mutta meitä on loukattu."
"Tätä sanoessaan teki apakhi torjuvan liikkeen kädellään; tällä liikkeellä ja sanalla ilmaisi hän niin selvää välinpitämättömyyttä ja itseensä luottamista, että molemmat veljekset katsoivat parhaaksi vaieta. Ja vaikka päällikkö olisi ollutkin yksin heitä vastaan, eivät he olisi tahtoneet ryhtyä julkitaisteluun hänen kanssaan. Ja tässä oli muitakin, jotka varmaankin pitäisivät apakhin puolta. Tästä syystä sanoi Eemili rauhoittavaisella äänellä veljelleen:
"Rauhoitu! Mitä riiteleminen hyödyttää, intiaanin sanoja ei pidä kultavaa'alla punnita."
"Olet oikeassa. Rauhan vuoksi olkaamme niitä muistamatta."
Vinnetuu ei enää muuta puhunut. Hän laskeusi ruoholle, sulki silmänsä ja näytti tahtovan nukkua.
Tämä pikku tapahtuma oli tehnyt toiset levottomiksi. Koska Vinnetuu näin puhui, oli hän varmaan kuullat näitten molempien puhuvan jotakin pahaa. Mitä he aikoivat? Hän ei siitä mitään puhunut. Heidän ei siis nyt juuri tarvinnut odottaa vihollisuuksia heiltä. Mutta epäilykset olivat lisääntyneet ja tästä oli luonnollisena seurauksena, ettei kukaan näyttänyt haluavan jatkaa keskustelua. Nyt alkoi vaitiolo, joka puhui yhtä paljon kuin jos olisi epäilykset ilmilausuttu.
Karhunampuja ja hänen poikansa panivat maata, seuraten Vinnetuun esimerkkiä; toiset tekivät samoin.
Hetken päästä näytti siltä, kuin olisivat kaikki nukkuneet. Mutta niin ei kuitenkaan ollut. Mejikkolaiset eivät tuumailujensa tähden voineet nukkua eivätkä toiset valkoiset epäilystensä vuoksi.
Näin kului puolen tuntia. Miehet eivät muutenkaan olisi voineet nukkua, sillä ilma oli taas käynyt sähköisemmäksi. Pensaissa sähisi heikosti. Lempeä tuuli alkoi puhaltaa, ja se kiihtyi yhä, löyhyttäen oksia niin, että ne koskivat toisiinsa. Silloin näkyi pieniä, tuskin silmille näkyviä kipinöitä hypähtelevän oksien latvoissa.
Ja nyt oikaisihe kaikki; korkealla heidän päänsä yläpuolella oli soinut sävel, ihan omituinen, kellonäänen kaltainen sävel. Se kesti puolen minuuttia, paisui paisumistaan, laskihe pensaisiin ja hävisi lopuksi veteen.
"Mitä se oli?" kysyi Ben. "Eihän täällä ole kirkkoja eikä kelloja. Jos en tietäisi että — — —"
Hän vaikeni äkkiä. Nyt kuului toinen, korkeampi sävel kuin ensimmäinen. Se oli kuin pasuunasta puhallettu. Se paisui hitaasti, heikkoni sitten semmoisessa diminuendossa, jota ei taiteillakaan olisi voinut aikaansaada.
"Se on Jalieh juavhk-kai, — Laulavan laakson ääni", selitti apakhi-päällikkö.
"Sekö se on?" sanoi Karhunampuja. "Kuule."
Ilmassa kuului kuin kevyt huokaus. Tämä huokaus oli erinomaisen puhdas säestys edelliselle säveleelle, ja sillä oli sama sointu kuin urkujen pää-äänellä, sekä kesti siksi kunnes uusi, vienompi sävel voitti edellisen. Tämä ääni-ilmiö oli hyvin omituinen. Sitä kuuleminen oli kamottavaa, ja kuitenkin oli se niin ylevää, että se koski sydämmeen. Oli ikäänkuin näkymätön, jättiläispuhaltaja olisi koetellut soittokonettaan, jota ei ollut soittokunnan muissa koneissa.
Miehet kuuntelivat uudistuisiko ilmiö. Ja todellakin, tuntuva ilmavirta puhalsi pensaikossa, tuoden mukanaan taajaan toisiansa seuraavia säveljaksoja, jotka erinomaisen puhtaasti sointuivat toisiinsa. Ne olivat eripituiset. Syvemmät olivat kestävämmät ja muodostivat korkeampien, pikemmin sammuvien sävelten kanssa sointusarjan, jossa aina oli samoja ääniä luonnollisessa asteikossa, vaikka kolmisoinnun, septimasoinnun ja honasoinnun eri toisinnoissa eli variatsiooneissa.
Näitä ääniä ei voisi mihinkään verrata. Näitä ääniä ei mikään soittokone olisi voinut aikaansaada, ne olivat niin ylevän majesteetillisia, toiset taas olivat kuin hienoimmasta kurkusta, suloisimmilta huulilta lähteneet. Toisinaan olivat ne ihmisäänen, toisinaan tuuliharpun kaltaisia ja näitten välillä vaihteli erikorkuisina ja sydämeen käypinä kornetin, pasuunan ja passoviulun kaltaisia ääniä. Näitten sävelten luonnetta, väriä ja vaikutusta ei voi sanoin kertoa. Ne täyttivät koko laakson, ja yhtyneinä ikäänkuin syväksi, kapeaksi virraksi, nousivat ne korkealle aaltoillen laakson yläpuolelle.
Kuunteliat eivät uskaltaneet puhua. Tunnottomat mejikkolaisetkin olivat liikutetut. He olivat taivaan mahtavan kuvun alla, jota kohtisuorat kalliot yliympäri ikäänkuin kannattivat. Näkymättömiltä urkulehteriltä virtasi säveliä, jotka toisinaan olivat ukkosen jyrinän, toisinaan enkelinäänien kaltaiset; tuolla tyrskyjen syvä pauhu, tuolla yliluonnollisia ääniä paremmasta, puhtaammasta maailmasta. Raaimmankin mieltä juhlallisesti pöyristytti.
Ja tähän lisäksi tuli vielä toinen, ei korvin vaan silmin käsitettävä ilmiö.
Näytti siltä kuin taivas kohoisi ja etenisi. Harvalukuiset tähdet taivaan kannella näyttivät tavallista pienemmiltä. Siinä missä taivaankansi etelässä näytti nojaavan kallioon, sukelsi äkkiä esille keltainen, säteilevä levy. Sen rajaviivat olivat hyvin selvät ja se liikkui hitaasti, ei kaarevasti, vaan näytti se puhkeevan esille tähtimaailmasta ja suorassa suunnassa ja yhä suuremmalla nopeudella lähenevän laaksoa.
Mitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän se suureni ja sitä selvemmin näkyi, ettei se ollut levy, vaan pallo.
Nyt sen ääriviivat kävivät epäselvemmiksi; siitä lähti salamantapaisia leimauksia ja sitte muodostui häntä, joka loisti selvästi ja vilkkaasti kuin pyrstötähden töyhtö.
Nyt pallo ei ollut enää ainoastaan keltainen. Se näytti juoksevalta tulelta, joka hehkui ja säkenöitsi monenvärisenä. Se näytti pyörivän akselinsa ympäri, ainakin sai se pyörivistä väreistä sen näön. Sen nopeus kiihtyi peloittavassa määrässä. Sitten näytti se muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtyvän suoraan laakson yläpuolelle. Nyt kuului paukahdus, ikäänkuin olisi monta kanuunaa yht'aikaa lauaistu; kuula räjähti lukemattomiin pikkupalasiin, jotka pudotessa sammuivat; häntä näkyi vielä muutaman sekunnin; sitten kuului loiskaus lammikossa ja vesi purskui korkealle ylös, ikäänkuin olisi korkealta jotakin raskasta sinne heitetty. Vesi kostutti miesten vaatteet.
Nyt oli taivas taas tumma kuin äskenkin, tähdet näkyivät taas pieninä pilkkuina, mutta täyteläinen, mahtava sävel pauhasi yksiäänisenä peljästyneitten miesten yläpuolella.
Ainoastaan Vinnetuu oli yhtä rauhallinen kuin ennen. Semmoista tapausta ei löytynyt, joka olisi hänen levollisuuttaan häirinnyt.
"Ku-begay -tulipallo", sanoi hän. "Suuri Manitun on sen taivaasta heittänyt ja antanut sen maata vastaan musertua."
"Tulipallo?" kysyi Tylppä. "Niin, se näytti pallolta. Mutta ettekö häntää huomanneet? Se oli lohikäärme, se oli perkele, paha henki, joka pitää peliänsä keskiyöllä."
"Pyh!" vastasi apakhi ja kääntyi pois taikauskoisen miehen luota.
"Niin, lohikäärme se oli", myönsi Viinanen toverilleen. "En ole häntä ennen nähnyt, mutta olen kuullut muitten hänestä kertovan. Mummoni näki hänen syöksevän naapurimme uuniin, tämä oli näet luvannut sielunsa paholaiselle."
"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi, hyvä herra!" sanoi Karhunampuja. "Nyt emme enää elä pimeässä keskiajassa, jolloin lohikäärmeitä ja aaveita uskottiin, tahi jolloin, oikeammin sanottuna, yksinkertaisille tämmöistä uskotettiin, jotta viisaammat saivat sitä hyödyksensä käyttää."
"Mitä silloin löytyi, löytyy myös nyt. Taikka pidättekö itsenne minua viisaampana?" kysyi Viinanen terävästi.
"Mitä joutavia? Minulla ei ole mitään luuloja omasta viisaudestani. Mutta muinoin luultiin kaiken sen, jota ei voitu selittää, olevan paholaisen lähettämää. Mutta nyt ollaan, Jumalan kiitos, jo niin valistuneita, että varsin hyvin tullaan toimeen ilman paholaisen kuuluisata mummoa."
"Vai niin, te kuulutte siis noihin valistuneisiin oppineisiin?"
"Minä en ole oppinut, mutta sen kumminkin tiedän, ettei tulipallo ole mikään paholainen."
"No mikä se sitten on?"
"Se ei ole muuta kuin pieni, hehkuva, muodostuva, tahi entinen taivaankappale, joka on joutunut niin lähelle maata, että tämän vetovoima on sen mukaansa temmannut."
"Taivaankappale? Siis tähti?"
"Niin."
"Mikä tyhmeliini on teille tuommoista uskotellut?"
"Eräs, jota te ette uskaltaisi sanoa tyhmeliiniksi, nim. Vanha
Kovakoura."
"Hänkö, onko se totta?"
"On. Istuessamme iltasin nuotiotulen ääressä, keskustelimme me usein tuommoisista näennäisen selittämättömistä asioista ja ilmiöistä ja hänellä oli kaikesta luonnollinen selitys. Jos tahdotte olla tuota miestä viisaampi, niin kernaasti minun puolestani. Ettekö kuulleet, että jotakin putosi veteen?"
"Kuulin, näin ja tunsin. Kaikinhan me kastuimme."
"Jos teidän mielipiteenne olisi oikea, olisi siis paholainen pudonnut tänne lammikkoon, ja koska olemme unohtaneet vetää hänet ylös, on hän siis hukkunut."
"Oo, hän ei tietysti huku. Hän on heti mennyt alas helvettiin."
"No, kuivatkoon itsensä sitten siellä tulen ääressä, ettei hän kylmettyisi ja saisi nuhaa. Jos voisimme poistaa veden tästä, niin näkisimme lammikon pohjalla reiän, johon meteoorikivi eli tulipallo vaipui."
"Kivikö! Sehän olisi voinut meidät tappaa."
"Niin olisikin. Onneksi meille, että se veteen putosi."
"En tahdo väitellä kanssanne, mutta onko Vanha Kovakoura myös selittänyt teille äsken kuulemamme säveleet?"
"Tästä laaksosta emme puhuneet, mutta muistelen hänen puhuneen tuosta tunnetusta Sakbu-solasta, joka on tuolla ylhäällä Rattlesnake vuoristossa. Kun tuuli suorassa suunnassa puhaltaa tämän ahtaan, syvän solan läpi, kuuluu pasunan kaltaisia ääniä. Rotkotie on soittokoneena ja tuuli on soittajana."
"Tuo selitys kuuluu tosin jotenkin epäluotettavalta, mutta en siitäkään asiasta tahdo kanssanne väitellä. Uskokaa mitä tahdotte; minä uskon, mitä minua haluttaa."
"Karhunampuja on oikeassa", sanoi Vinnetuu. "On monta laaksoa, joissa tuonkaltaisia säveliä kuuluu ja apakhien päällikkö on myös nähnyt kiviä, jotka suuri henki on taivaasta alas heittänyt. Suuri Manitun on jokaiselle tähdelle määrännyt ratansa, ja jos se sen jättää, täytyy sen rikki murtua. Minä koetan keksiä kiven jäljet vedessä."
Hän oli sanonut tämän erityisen korkealla äänellä. Sitte poistui hän vettä kohti ja katosi pimeään.
Toiset istuivat taas ja odottivat häntä. Ei puhunut kukaan sanaakaan.
Ainoastaan Martti kuiskasi isälleen:
"Mikä Vinnetuulle tuli? Hän puhui niin kummallisen korkealla äänellä, ikäänkuin tahtoisi hän, että joku ulkopuolella kuulisi hänen sanansa. Kiven etsiminen oli ilmeisesti vaan joku tekosyy."
"Tietysti. Lyön vetoa, että joku vakoilia on meitä kuunnellut. Apakhi on luultavasti havainnut hänet ja on hiipinyt ottamaan hänet kiinni. Saammepa nähdä."
Heidän ei tarvinnut kauvan odottaa. Jo muutaman minuutin oli pensaissa kuulunut töminää, ikäänkuin murtaisi joku eläin niitten läpi; sitte seurasi lyhyt, tuskallinen huudahdus ja nyt kuului Vinnetuun ääni:
"Karhunampujan on tuleminen tänne. Eräs vakooja on meitä väijynyt."
Baumann katosi pensaikkoon, sinnepäin mistä huuto kuului, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua vetivät he molemmin sieltä kolmannen esille, joka puvustaan heti tunnettiin intiaaniksi.
"Mimmoiset silmät tarvitaankaan keksimään pimeässä yössä pensastoon kätkeytyneen kuuntelian! Ja ainoastaan Vinnetuun kaltaisen miehen voi onnistua hiipiä hänen luokseen ja ottaa hänet kiinni siten, että kaikki vastustus oli mahdotonta."
Muut ympäröivät näitä kolmea. Vangilla ei ollut muuta asetta ollut kuin veitsi, jonka Vinnetuu oli häneltä temmannut. Hänen vartalonsa oli hento ja hoikka, eikä hänen kasvojaan voitu pimeässä selvästi erottaa.
Mutta Vinnetuun silmät olivat pimeään tottuneet ja hän näki ken hänellä oli edessään.
"Miksi ei nuori, punainen veljeni tullut suoraan meidän luoksemme?" kysyi hän. "Me olisimme ystävällisesti ottaneet hänet vastaan."
Vanki ei vastannut. Sentähden jatkoi apakhi:
"Veljeni on siis itse syypää vangitsemiseensa. Mutta hänelle ei tapahdu mitään pahaa. Tässä annan hänelle veitsensä takaisin, hän saa palata omaistensa luo ja sanoa heille, että he ovat tervetulleet meidän luoksemme ja että saavat luonamme levähtää."
"Uh!" huudahti vanki ihmeissään, saadessaan veitsensä takaisin "Miten sinä tiedät, että sotilaamme ovat täällä lähellä?"
"Vinnetuu olisi lapsi, jollei hän sitä ymmärtäisi."
"Vinnetuu, apakhien päällikkö!" huudahti vanki suuresti ihmetellen. "Ja sinä annat minulle veitsen takaisin? Pidätkö minua apakhina?"
"En. Nuori veljeni ei käytä sodan värejä, mutta kuitenkin otaksun hänen olevan komankhin. Ovatko sotilaasi kaivaneet ylös sotakirveen apakheja vastaan?"
"Eivät ole. Nuolen päät ovat maahan pistetyt, mutta teidän ja meidän välillämme ei ole rakkautta."
"Vinnetuu rakastaa kaikkia ihmisiä, kysymättä heidän nimeään ja väriään. Hän on valmis sytyttämään tänne tulen ja polttamaan rauhanpiippua kanssanne. Hän ei kysy, miksi veljesi ovat Laulavaan laaksoon tulleet. He tietävät, että jokainen, joka tänne saapuu, leiriytyy tänne veden luo. Siksi ovat he pysähtyneet vähän matkan päähän täältä ja lähettäneet sinne katsomaan löytyisikö täällä ketään. Eikö niin?"
"Kyllä", myönsi komankhi.
"Jos toisen kerran makaat pensastossa vakoilemassa vieraita sotilaita, niin sulje silmäsi, sillä ne ne olivat, jotka sinut ilmaisivat. Montako teitä on?"
"Kaksi kertaa kymmenen."
"Palaa siis heidän luoksensa sanomaan, että Vinnetuu ynnä kahdeksan kalpeakasvoa heitä odottaa, ja että he kohtelevat heitä ystävinä, vaikkeivät tiedä, missä tarkoituksessa he ovat tulleet. Sinun ei tarvitse mainita, että vangitsin sinut; minä en sitä kerro."
"Suuren päällikön hyvyys ilahuttaa sydäntäni. Minä en salaa heiltä mitään, vaan kerron koko totuuden, jotta veljeni olisivat varmat siitä, että otatte heidät hyvin vastaan. Joutua Vinnetuun löydettäväksi ei ole mikään häpeä; mutta tahdon muistaa hänen antamaansa neuvoa."
Piiri hänen ympärillään aukeni ja hän riensi pois..
Valkoihoiset ja varsinkin meijikkolaiset olivat sitä mieltä, että oli sangen rohkeata noin muitta mutkitta päästää komankhijoukko tänne tulemaan. Mutta apakhi lausui päättävästi:
"Vinnetuu tietää aina mitä hän tekee. Jos komankhisotilaita ratsastaa Laulavaan laaksoon, ei heidän matkansa tarkoituksena voi olla apakheja vastaan taisteleminen. Tämän laakson tuolla puolen on erään heidän suurimman päällikkönsä hauta. He aikovat luultavasti sinne virittämään jokavuotisen kuolinlaulun. Sytyttäkäämme kuitenkin tuli, jotta selvästi voimme heidän kasvonsa nähdä. Ollaksemme varmat, emme vastaanota heitä täällä, vaan tuolla pensaitten ulkopuolella."
Tuli sytytettiin uudestaan. Tällä aikaa veti Vinnetuu Karhunampujan poikineen ulos pensaikosta ja kuiskasi heille:
"Nuo kaksi kalpeanaamaa eivät olekaan niitä, joiksi itsensä sanovat. He puhuvat ameriikkalaisten kieltä ja aikovat murhata meidät täällä. He ovat Ljaano- kotkia. Vinnetuu otaksuu komankhien aikovan aavikoille. Nuo kaksi eivät saa sitä tietää. Sentähden on Vinnetuu sanonut heille laakson tuolla puolen löytyvän haudan; tämä ei ole totta."
Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt saapuivat muut, jotka olivat sytyttäneet niin suuren tulen, että sen valo tunki pensaitten läpi ja täydellisesti valaisi paikan. Heillä oli tietysti aseet mukanaan, käyttääksensä niitä siinä tapauksessa, etteivät komankhit vastoin Vinnetuun luuloa pysyisi ystävällisinä.
Pian kuului kavioitten kopse. Intiaanit saapuivat, mutta pysähtyivät jonkun matkan päähän; johtaja astui hevoselta alas ja lähestyi hitaasti. Vinnetuu meni häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
"Komankhien sotilaat ovat tervetulleet meidän luoksemme", sanoi hän. "Vinnetuu ei kysy, mitä he täällä tekevät; hän tietää heidän aikovan käydä päällikkönsä haudalla ja sitten palaavansa telttamajoihinsa."
Tämän hän puhui ääneen, mutta sitte kuiskasi hän:
"Veljen tulee myöntää tämän. Minä puhun sitten salaisesti hänen kanssaan."
Komankhi siis vastasi:
"Minun käteni ilolla pudistaa Vinnetuun kättä. Hän on apakhien suurin soturi, ja on kuitenkin aina rauhan ruhtinas. Me olemme valmiit polttamaan hänen kanssaan rauhan piippua, sillä emme ole sotaretkellä, vaan tahdomme vaan kunnioittaa kuolleen päällikön muistoa."
"Vinnetun uskoo veljensä sanan ja pyytää hänet ynnä sotilaansa tulemaan tulen ääreen polttamaan rauhan piippua."
Molemmat päälliköt olivat toisiaan katelleet. Tämä oli riittävä todistus siitä, ettei komankheilla ollut pahaa mielessä. Heidän johtajansa antoi Vinnetuun taluttaa itsensä tulen luo ja hänen väkensä seurasi häntä.
He hajaantuivat ensin ruoholle lammen ympärille ja sitoivat sitten hevosensa liekaan, jotta nämät saivat ruohoa sekä vettä; sitten tulivat he yksitellen tulen ääreen.
Siellä oli jotenkin ahdasta, sillä pensaitten ja veden välinen aukea paikka ei ollut leveä. Täytyi istua ihan vierekkäin ja näin muodostui piiri, jonka sisäpuolelle Vinnetuu ynnä komankhien päällikkö asettuivat.
Eräs komankheista oli häärännyt hevosensa luona kauvemmin kuin muut; nyt hän saapui tulen ääreen. Ennenkuin hän istui, silmäili hän piiriä ympärillään. Kun hänen huomasi Korteijon veljekset, vavahtivat hänen tummat kasvonsa äkkiä ja hän huudahti:
"Uh! Aletehlkua ekkvan mava — mitä koiria tuossa istuu?"
Koska piiri ei ollut vielä oikein järjestetty ja kukin oli paikan etsinnässä, eivät kaikki tuota huudahdusta kuulleet. Mutta komankhien päällikkö oli sen kuullut ja hän nousi äkkiä, sekä kyseli mieheltä:
"Hong tuhshtaha nai — mitä näet?"
"He ehlbak, enko-ola nahtuhvua — nuo Ljaano estakaadon kotkat."
"He ehlbak hetelsha enuka — missä ne ovat?"
"Mava he ehlbak kenklah — tuossa ne istuvat."
Näin sanoen osotti hän mejikkolaisiin.
Kun nämät kysymykset ja vastaukset oli korkealla ja vihaisella äänellä vaihdettu, olivat ne herättäneet kaikkien huomion. Ljaano estakaadon kotkia mainitessa, olivat komankhit taas hypänneet pystyyn. He tarttuivat veitsiinsä ja nyt ei enää näyttänyt niin rauhalliselta kuin ennen.
Valkoihoiset eivät olleet ymmärtäneet näitä sanoja, kun he eivät osanneet näitten heimojen kieltä, mutta nähdessään punanahkojen uhkaavat katseet, nousivat hekin ja tarttuivat aseisiin.
Ainoastaan Vinnetuu istui rauhallisena. Hän lausui käskevällä äänellä:
"Veljeni ei pidä hätääntymän. Jos punaiset miehet näkevät kaksi vihollistaan meidän seurassamme, vakuutan minä, ettei meillä ole mitään yhteyttä heidän kanssaan. Heidän tähtensä ei saa meidän keskenämme vuodattaa tippaakaan verta. Mistä komankhin sotilas heitä syyttää?"
Hän puhui näillä seuduin käytettyä murretta, joka on espanjan, englannin ja intiaanikielten sekoitusta.
Komankhi vastasi samalla kielellä, jota kaikki ymmärtävät:
"Minä metsästin tuolla Tovitshuna-joen lähellä, jota valko-ihoiset sanovat Kärpäsjoeksi, ja silloin näin kahden ratsastajan jäljet, joita seurasin. Löysin heidän istumassa puitten alla ja hiivin kontaten heidän luoksensa, kuullakseni, mitä he puhuivat. He puhuivat Ljaano estakaadosta, ja että sen yli piti muutaman päivän kuluttua kulkeman koko joukon valkoihoisia. Ljaano-kotkat aikoivat kokoontua ja hyökätä tämän retkikunnan kimppuun. Ymmärsin heidän puheestaan, heidänkin olevan Ljaano-kotkia ja minä kysyin sielultani, tappaisinko heidät. Oli järkevämpää antaa heidän elää, sillä ainoastaan sen kautta olisi mahdollista — — —."
Hän aikoi sanoa jotakin, jota Vinnetuu ei tahtonut mejikkolaisten saavan kuulla. Sentähden keskeytti hän äkkiä komankhin:
"Minä tiedän, mitä veljeni vielä aikoo sanoa ja olen kuullut kylliksi.
Tunteeko hän miehet niin tarkoin, että erehtyminen on mahdoton?"
”Ne ovat samat."
"Mitä molemmat kalpeakasvot tästä syytöksestä sanovat?"
"Että se on tyhmä valhe", vastasi Kaarlo Korteijo. Me emme ole
Kärpäsjoella olleet.
"Nuo ovat samat", huudahti komankhien päällikkö, sillä me olemme — — —"
"Veljeni tulee antaa minun puhua", sanoi Vinnetuu hätäisesti, peljäten tämän sanovan jotakin semmoista, jota ei mejikkolaisten tulisi kuulla.
Mutta komankhi suuttui, kun hän keskeytettiin, joka oli ihan vastoin intiaanilaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta. Hän ei ollut kylliksi viisas, ymmärtääkseen syytä siihen ja huudahti suuttuneena:
"Miksi en saisi puhua? Se, jolla on murhaajia seurassaan, on itse murhaaja. Onko apakhien päällikkö houkutellut meidät ansaan?"
Silloin Vinnetuu laski luotaan kaikki aseensa, nousi ja sanoi:
"Onko veljeni koskaan kuullut sanottavan että Vinnetuu olisi petturi?
Apakhin sana on luja kuin kallio, jonka päällä turvallisesti asutaan.
Seuratkoon veljeni minua ja pitäköön aseensa."
Hän meni hitaasti pensaston läpi. Komankhi mietti hetkisen ja seurasi sitten häntä, mutta osoitti ensin miehilleen, että tarkasti pitäisivät mejikkolaisia silmällä. Pensaston ulkopuolella otti Vinnetuu hänet käsivarresta ja talutti häntä kauvemmaksi. Sitten hän pysähtyi ja virkkoi:
"Veljeni ei ole minua ymmärtänyt. Vinnetuu oli jo silloin tänne leiriytynyt, kun nuo valko-ihoiset saapuivat. Hän piti heitä silmällä ja huomasi, että nuo kaksi miestä ovat Ljaano-kotkia. Hän on siis siinä kohden yhtä mieltä komankhisotilaan kanssa. Mutta miksi pitäisi noitten myrkyllisten käärmeitten saada huomata, että tiedämme, keitä he ovat? Meidän täytyisi silloin tappaa heidät, ja on kuitenkin viisaampi antaa heidän vielä elää. Uskokoot nyt vaan komankhien aikovan päällikkönsä haudalle. Tahtooko veljeni kuitenkin sanoa minulle, miksi hän ajoi heitä takaa?"
Komankhi häpesi. Hän vastasi:
"Tulitähti, komankhien päällikkö, ratsasti poikansa, Terässydämmen kanssa itäänpäin, valko-ihoisten asunnoille. He palasivat aavikon yli ja ovat luultavasti nyt siellä. He varmaankin kohtaavat noita valkoihoisia, joten Ljaano-kotkat siis hyökkäävät heidänkin kimppuunsa. Sentähden lähdimme äkkiä ratsastamaan heitä vastaan, suojellaksemme heitä. Me emme tienneet kotkien kokouspaikasta, sentähden annoimme noitten molempien kalpeanaamojen, jotka ovat heidän kumppaninsa, elää, jotta heidän jälkensä johtaisivat meitä kotkien luokse. Togah-virran luona yhtyivät heidän jälkensä neljän valkoihoisen jälkiin ja näitä meidän myös täytyy pitää kotkina. Nyt kohtasimme sinut. Mitä aiot tehdä?"
"Minä ratsastan teidän kanssanne, sillä minäkin odotan ystäviä, jotka tulevat aavikon yli, eivätkä tiedä mitään kotkien konnankoukuista. Nämät viimemainitut ovat leiriytyneet erääseen paikkaan, jonka he nimittävät Ryöväri- Rotkoksi. Mutta koska en tiedä, missä se on, annan mejikkolaisten paeta, jotta he, tietämättänsä, tulisivat meidän oppaaksemme.
"Keitä miehiä odotat?"
"Ne, joita odotan, ovat Vanha Kovakoura ynnä muutamat muut kalpeakasvoset, jotka haluavat minua tavata."
"Vanha Kovakoura, valkoihoisten kuuluisa soturi! Jos sallit, niin ratsastamme sinun kanssasi."
"Vinnetuu ei ainoastaan sitä salli, vaan hän pyytää sinua niin tekemään. Näyttää siltä kuin nuo hajaantuneet kotkat tällä kertaa kokoontuisivat yhteiseen suureen yritykseen. Täytyy siis käyttää tilaisuutta hyväkseen ja yhdellä iskulla hävittää heidät. Minä ajattelen — — —"
Hän vaikeni, sillä pensaitten sisäpuolelta kuului huutoja; muutamia laukauksia ja kavioitten kopsetta kuului sitten leirin toisella puolella.
Vinnetuu ja komankhi kiirehtivät sinne. Siellä oli vilkas liike. Komankhit olivat kiirehtineet hevostensa luo ja olivat pois ratsastamaisillaan. Mejikkolaisia ei näkynyt. Ben, Viinanen, Tylppä ja Välttäri näyttivät siltä, kun eivät tietäisi mihin ryhtyä. Mutta Karhunampuja ja hänen poikansa olivat jääneet rauhallisesti istumaan tulen ääreen ja edellinen huusi nyt Vinnetuulle:
"Miehet ovat poissa."
"Kuinka se on mahdollista?"
"He hyökkäsivät niin äkkiä hevostensa luokse ja hyppäsivät niitten selkään, ettei kukaan ehtinyt tarttua aseisiin ampuaksensa heitä."
"Se oli oikein. Antaa heidän olla! He syöksyivät liittolaisineen omaan turmioonsa. Astukoot komankhien pojat alas hevosiltaan ja jääkööt tänne. Mutta aamunkoitossa saavat he jättää Laulavan laakson, lähteäksensä metsästämään Ljaano estakaadon ihmishaamuun puettuja petoja."
Nämät sanat lausuttiin niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat. Kuitenkaan eivät komankhit astuneet hevosiltaan alas, ennenkuin heidän johtajansa toisti apakhien käskyn, sekä selitti heille, miksi oli parempi antaa pakenioitten mennä menojaan.
YHDEKSÄS LUKU.
Erämaan Hengen asunto.
"My darling, my darling,
My love child much dear,
My joy and my smile,
My pain and my tear!"
Näin kuului tuo vanha, vieno Tennessiläis-kehtolaulu hiljaisena aamuhetkenä. Näytti siltä, kuin nyökkäisivät läheiset manteli- ja laakeripuut tahtia siihen; veden äärellä istui vanha neekerivaimo ja hänen ympärillään liehui sadottain kirjavia kolibri-lintuja.
Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan yli ja sen säteet kimaltelivat kirkkaassa vedenpinnassa. Korkealla ilmassa leijaili kotka; rannalla oli useita hevosia, jotka kylläisinä herkkusuina nuuskivat mehevää ruohoa ja erään kypressin latvassa istui laulurastas, kuunnellen pää kenassa neekerittären laulua ja jäljitellen viime värsyn loppusanoja, terävästi huutaen "mitter mitter mitter."
Veteen kuvastuvien, matalien viuhkapalmujen yli levittivät korkeat seeteripuut ja sykomoorit suojelevat latvansa, joitten alla vielä kirjavat korennot ajoivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä takaa ja pienen majan takana järven rannalla riitelivät kääpiöpapukaijat kultaisista maissijyvistä.
Ulkopuolelta ei voinut nähdä mistä aineesta tuo pikku asumus oli tehty, sillä sen seinät ja katto olivat kokonaan valko- ja punakirjavien pääsiäiskukan köynnösten peittämät, joitten keltaiset, makeat, kananmunan muotoiset hedelmät hohtivat taajojen, liuskaisten lehtien välitse. Kasvullisuudesta päättäen olisi luullut olevansa Etelä-Mejikon tai Keski-Bolivian laaksoissa ja kuitenkin oli tämä järvi köynnösten peittämine majoineen ja rikkaine kasvullisuuksineen — keskellä hedelmätöntä Ljaano estakaadoa. Tämä oli se salaperäinen järvi, josta niin moni oli puhunut, sitä milloinkaan näkemättä.
"My heart-leaf, my heart-leaf,
My life and my Star,
My hope and my delight,
My sorrow, my care!"
lauloi neekerivaimo edelleen.
"My care — my care — my care", härmäili jäljitteliälintu.
Mutta laulajatar ei siitä välittänyt. Hän silmäili vanhaa valokuvaa, joka oli hänen käsissään ja jota hän aina toisinaan suuteli.
Monta, monta kyyneltä oli tuolle kuvalle pudonnut ja yhtä monta suuteloa oli sitä niin kuluttanut, että vaan hyvin tarkka silmä voi erottaa mitä sen piti kuvaaman, nim. neekerivaimoa, musta lapsi käsivarrella. Lapselta puuttui pää kokonaan, suutelot ja kyyneleet olivat sen pois viruttaneet.
"Minun rakas, suloinen pikku Veijoni", sanoi hän hellällä äänellä. "Minun pikku, pikku Pojuni. Minä olen äitisi. Emäntäni olima hyvä ja ystävällinen ja kun valokuvaaja tulema ottamaan hänen kuvansa, hän myös antamas ottaa Sannan ja hänen pikku Veijonsa kuvat. Kun emäntä kuoli niin isäntä myi pikku Veijon. Voi isäntä olima paha isäntä! Sanna paljon itkemä kun isäntä sanoma myydä lemmikkini. Sanna kovin pyytämä saada pitää pikku Veijonsa, mutta isäntä sanoma: 'miksi tuhma neekerivaimo tahtoma pikku pojun?' Paha isäntä ratsastama pois pikku Veijon kanssa.' Nyt vaan kuva jälellä. Sanna sen kätkemä; kun hän itse myytiin, ja silloinkin kun hyvä Massa Veri-Repo hänet tänne tuomas; hän kätkemä sen kuoloon asti eikä enää koskaan näkemä Veijon joka kyllä nyt olema iso, vahva mies, eikä unohtama rakasta Sanna äitiään. Oi, my darling, my darling, my joy and my — — —" Hän vaikeni ja kuunteli, nostaen päänsä, jonka lumivalkea, villava tukka kummallisesti erosi kasvojen tummasta väristä. Hän kuuli ihmisaskeleita lähestyvän. Hän hyppäsi ylös, pisti valokuvan pumpulihameensa taskuun ja huudahti:
"Herranen aika, kuinka iloinen Sanna olemas! Repo vihdoinkin tulema takaisin. Kiltti Veri-Repo taas olema täällä! Heti antamas hänelle lihaa ja maissikakkuja."
Hän kiirehti majaa kohti, mutta ennenkuin hän vielä ehti sisälle, näkyi jo mainittu henkilö puitten alla. Hän näytti hyvin kalpealta ja väsyneeltä, hevosensa oli vaahdossa ja astui väsyneesti ja horjuen.. Molemmat olivat varmaan ihan näännyksissä.
"Tervetuloa Massa!" tervehti eukko. "Sanna heti tuomas ruokaa. Sanna kiirehtiä."
"Ei Sanna", vastasi tämä hypäten satulasta. "Täytä kaikki nahkaleilit, kaikki, kaikki. Se toimi on nyt tärkein."
"Miksi nahkaleilit? Kenelle? Miksi Massa? Repo ei syömä? Hän nyt täytyy olla nälkä."
"Niin onkin, mutta otan itse, mitä tarvitsen. Sinä et siihen ehdi.
Sinun täytyy täyttää nahkaleilit, että pääsen ne viemään."
"Herranen aika! Nyt taas heti. Miksi vanha Sanna aina täytyy olla yksin, isolla, autiolla estakaadolla?"
"Koska muuten koko retkikunta vieraita siirtolaisia nääntyisi. Kotkat ovat heidät eksyttäneet."
"Miksi Massa Repo ei vienä heitä oikealle tielle?"
"En voinut, sillä heitä piiritti semmoinen kotkalauma, että olisin ollut kuoleman oma, jos olisin uskaltanut murtaa heidän muodostamansa ketjun."
"He siis tappavat hyviä siirtolaisraukkoja?"
"Sitä eivät tee. Pohjoisesta saapuu rohkeita, voimallisia metsästäjiä, joitten apuun varmasti luotan. Mutta mitä heidän apunsa hyödyttää, jos ei ole vettä! Siirtolaiset nääntyisivät janoon jos pääsisivätkin kotkien käsistä Sentähden, vettä, Sanna! Pian vettä! Minä kuormitan kaikki hevoset nahkaleileillä. Ainoastaan mustan jätän tänne, sillä se on liiaksi väsynyt."
Repo meni pikku majaan. Siinä oli yksi ainoa huone, jonka neljä seinää olivat rakennetut ruovosta ja hienosta savesta sekä pitkien kuivien putkien päällystäminä. Mullasta rakennetun tulisijan yläpuolelle avautui savupiippu, joka myös oli tehty ruovosta ja savesta; ja sen alla riippui rautapata. Kolmessa seinässä oli akkuna, joka pidettiin köynnöksille vapaana.
Katossa riippui savustettua lihaa ja seinillä kaikellaisia lännessä saatavia aseita. Lattiata peitti eläinvuodat. Tolppien väliin oli pingoitettu hihnoja ja näille oli levitetty karhunnahkoja. Täten oli saatu kaksi makuusijaa. Huoneen parhaana koristeena oli kuitenkin valkoinen, paksu puhvelinnahka, johon pää oli jätetty kiinni. Se riippui vastapäätä ovea ja sen molemmille puolille oli enemmän kuin kaksikymmentä veistä seinään pistetty. Niillä oli puiset tahi sarviset kahvat, joihin oli erilaisia merkkejä leikattu.
Yksi pöytä, kaksi tuolia ja kattoon ulottuvat tikapuut olivat tämän köynnösten peittämän pikku mökin huonekaluina.
Veri-Repo astui puhvelitaljan luo, siveli sitä kädellään ja sanoi itsekseen:
"Hengen univormu ja sen vieressä hänen kuulansa tappamien murhaajien veitset — — niitä on jo 26. Mutta koska olen löytävä sen, joka enemmän kuin muut ansaitsee kuoleman? Ehken milloinkaan! Vielä kuitenkin toivon, sillä pahantekiä palaa aina omantuntonsa pakoittamana rikoksen paikalle. Nyt minun täytyy levätä neljännestunnin."
Hän heittäytyi vuoteelle ja sulki silmänsä, ei kui tenkaan nukkumisen aikeessa. Mitkä kuvat kulkevatkaan tuon vielä niin nuoren miehen sielun läpi!
Puolentunnin päästä tuli Sanna ilmoittamaan nahkaleilien olevan täynnä. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja nosti erään vuodan lattialta. Sen alla oli pieni sala-aukko, josta hän otti läkkirasian. Siinä oli ampumavaroja, joilla hän täytti vyössään riippuvan kukkaron. Sitten kiipesi hän tikapuita myöden kattoon ja otti sieltä lihaa. Tämän tehtyään läksi hän järven rannalle; siinä oli kahdeksan isoa leiliä sidottuina kaksittain leveään nahkavyöhön ja monella hihnalla. Näitten nahkaleilien vedellä oli Veri-Repo jo pelastanut monen eksyneen matkustajan janoon kuolemasta.
Viisi hevosta söi järven rannalla. Yhden selkään pani Repo ratsastussatulan, toiset saivat kantaa leilit. Nämät asetettiin siten, että nahkavyö oli selässä ja molemmin puolin oli leili, sitten nämät sidottiin hihnoilla kiinni. Hevoset asetettiin riviin, jälkimmäinen ohjaksista edellisen hevosen häntävyöhön kiinni; ratsuhevonen etupäähän. Sitten nousi Veri-Repo satulaan.
Neekeritär oli taitavin käsin ollut näissä valmistuksissa avullisena; se ei tapahtunut nyt ensi kertaa.
Nyt virkkoi hän:
"Massa Repo olla tuskin kotona, ennenkun taas lähtemä uusiin vaaroihin. Mihin vanha Sanna raukka joutuma, jos Massa Repoa ammutaan eikä enään palaja?"
"Minä palajan taas, rakas Sanna", vastasi hän. "Minun henkeni on vahvassa turvassa. Jos niin ei olisi, en nyt eläisi, usko minua!"
"Mutta Sanna aina olemas niin yksin. Ei ole ketä puhutella, muita kuin hevonen, papukaijat ja pikku pojun valokuva."
"No, ehkä tällä kertaa tuon mukanani seuraa. Minä tapaan miehiä, joille mielelläni näyttäisin kotini, vaikka tähän asti olen sen salannut. Heidän seurassaan on myös Veijo-niminen neekeri, ihan niinkuin sinun pojusi."
"Neekeri Veijo? Herranen aika. Hänellä ehkä olla äiti Susanna, mutta sanotaan Sannaksi."
"Sitä en tiedä."
"Onko hän myyty Tenessistä Kentukkiin?"
"En ole häneltä kysynyt."
"Se kuitenkin olema minun pikku pojuni."
"Älä luulottele! Tuhansien neekerien nimenä on Veijo. Kuinka sinä luulet että juuri tämä olisi sinun? Ehkä hän tulee muassani tänne, ja silloin saat itse häntä puhutella. Hyvästi, Sanna! Hoida mustaa hyvin!"
"Hyvästi, Massa! Nyt jäämä Sanna taas yksin! Massa tuoma tänne Veijon, tehdä niin!"
Repo nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja lähti joukkoineen liikkeelle; pian oli hän puitten alle kadonnut.
Kypressit, seetripuut ja sykomoorit veden partaalla olivat vanhoja puita, mutta manteli- ja laakeripuut oli Veri-Repo istuttanut, sekä myös kastanja- ja oranssilehdon, jonka läpi hän nyt ratsasti. Sitten seurasi pian kasvava, taaja pensasrivi, jonka tehtävänä oli estää tuulen ja hiekan pääsemistä tälle pienelle keitaalle. Nuorukainen oli kaivanut ojia järvestä, kastellaksensa näitä pensaita, jotka siinä paikoin, missä ei enään maa ollut kostea, äkkiä muuttuivat maata pitkin mateleviksi kaktuslajeiksi, kunnes alkoi tuo kasvuton, autio hiekkatasanko.
Tänne päästyään lähti hän joukkoineen laukkaamaan, ja pian he katosivat tummana pisteenä etäiselle taivaanrannalle.
Puolen päivänmatkan päässä köynnösmajasta luoteeseen ratsasti päivällisaikaan samana päivänä melkoinen ratsastajajoukko koilliseen suuntaan Ljaano estakaadon yli. Etupäässä kulkivat Vinnetuu; ynnä komankhien päällikkö, heidän takanansa Karhunampuja poikineen; sitten seurasivat vieretysten Ben Uusikuu, Viinanen, Tylppä ja Välttäri, viimeisinä tulivat komankhisotilaat.
He olivat niin ääneti, kuin olisi heidän täytynyt hengellään maksaa joka sanan. Viimeksikulkiat silmäsivät etsivästi vasemmalle ja oikealle tahi eteensä, mutta useimmin pysähtyivät heidän katseensa kuitenkin johtajiin, varsinkin Vinnetuuhun, joka istui satulassa hyvin etukumarassa, voidakseen tarkoin silmätä jälkiä, joita he seurasivat.
Tähän asti olivat he seuranneet Korteijo- veljesten jälkiä, päästäkseen niitä myöden "Ryöväri- Rotkoon." Äkkiä Vinnetuu pysähtyi ja hyppäsi satulasta. Hienon hiedan peittämässä maassa oli tällä paikoin enemmän jälkiä, kuin tähän asti oli ollut. Näytti siltä, kuin olisi tässä ollut monta ratsastajaa. Siinä ei ollut ainoastaan kavioiden, vaan myös ihmisjalan jälkiä. Ratsastajat olivat tässä hypänneet satulasta tutkiakseen muutamia jälkiä.
Toisten ollessa paikoillaan, tutki Vinnetuu hyvin tarkasti tuota sotkettua kohtaa. Sitten kulki hän hitaasti ja etukumarassa pitkän matkaa oikealle. Palattuaan, sanoi hän komankhipäällikölle niin lujalla äänellä, että kaikki kuulivat:
"Tässä ovat molemmat kalpeakasvot tavanneet jäljet, ja astuneet alas niitä lukemaan. Nämät jäljet ovat viiden hevosen, jotka ovat olleet toisiinsa sidotut yhteen riviin, toinen toisensa perään. Jos kullakin olisi istunut ratsastaja, eivät hevoset olisi olleet toisiinsa sidotut; tässä 'troikassa' on siis ollut viisi hevosta, mutta ainoastaan ensimäisellä hevosella oli ratsastaja. Ne ovat kulkeneet tästä kolme tuntia sitten. Nuo kaksi valkoihoista löysivät nämät jäljet kaksi tuntia sitten ja seurasivat niitä. Katselkoon veljeni näitä jälkiä, joitten reunat vielä paikottain ovat terävät, vaikka paikottain jo tasaantuneet. Hänen täytyy silloin myöntää, etteivät ne ole vanhemmat eikä tuoreemmat kuin vähintään kaksi, korkeintaan kolme tuntia."
Komankhi astui satulasta, nyt vuorostansa tutkiaksensa jälkiä. Sen tehtyään, oli hän kaikin puolin samaa mieltä kuin Vinnetuu.
Nyt astui Karhunampujakin alas. Hitaasti ja etukumarassa hän kulki paikan ympäri, sitten meni hän vähän kauemmaksi oikealle, kuin Vinnetuu oli käynyt. Eräällä kohtaa laskeutui hän maahan, ikäänkuin tahtoisi vielä tarkemmin sitä paikkaa tutkia. Sitten viittasi hän Vinnetuulle, ja tämän saavuttua, sanoi hän, santaan osoittaen:
"Apakhien päällikkö näkee, että ratsastaja on astunut tässä satulasta alas. Miksi lienee hän niin tehnyt?"
Vinnetuu katseli jälkeä ja vastasi:
"Jaloista päättäen, on mies valkoihoinen. Hän on nuori mies. Hän on läikyttänyt vettä, niinkuin näkyy. Tästä alkaen ei tuota vedenhukkaa enään ole tapahtunut. Hän on siis astunut tässä alas, sulkemaan tuon pullon eli leilin, josta se juoksi."
"Oliko hänellä, veljeni mielestä, vaan yksi pullo eli leili?"
"Ainoastaan yksi vuoti, mutta hänellä oli kahdeksan mukanaan; jokaisella hevosella oli kaksi, eräällä hevosella hän itse ratsasti, mutta hevosia oli viisi; siis neljä kuormahevosta hänen takanaan on kantanut kahdeksan leiliä."
"Mutta mihin kaikki tuo vesi? Itselleen ja hevoselleen hän ei sitä tarvinnut."
"Ei. Hän oli varmaankin matkalla jonnekin, jossa on monta vedentarvitsiaa. Hän on joko Ljaano-kotka, joka vie muille pedoille vettä, taikka on hän kunnon mies, joka tahtoo auttaa toisia kunnon ihmisiä. Hän varmaankin tietää semmoisia täällä löytyvän. Kutkahan ne lienevät?"
"Ehkä tuo odotettu valkoihoinen siirtolaisjoukko?"
"Veljeni on kyllä oikein arvannut. Istukaamme heti satulaan ja rientäkäämme noita täällä yhtyneitä jälkiä."
He nousivat taas satulaan ja kulkivat nyt vilkkaampaa vauhtia jälkiä myöden, jotka eivät nyt enää vieneet koilliseen, vaan suoraan pohjoiseen.
Nyt joka suunnalla vain oli santaa, pelkkää santaa, ja siinä näkyivät jäljet aivan selvästi. Ainoastaan siellä täällä pilkisti paljas kallio näkyviin; mutta enimmäkseen oli aavikko ison, vuosisatoja-, tai vuosituhansia sitten kuivaneen järvenpohjan näköinen.
Toisinaan näkivät he oikealla tahi vasemmalla harmaanruskeita juovia etäisellä taivaan rannalla; nuo kaukaiset juovat olivat kaktuskasvijonoja, joitten läpi ratsastajan oli mahdoton päästä.
Näin kuljettiin eteenpäin, yhä vaan eteenpäin. Jäljet kävivät yhä tuoreemmaksi, ja tämä oli varma merkki siitä, etteivät takaa-ajettavat enään olleet kaukana.
Kun iltapäivä läheni loppuansa, saapuivat ratsastajat eräälle paikalle, jossa jäljet kävivät yhä lukuisimmiksi, ei kuitenkaan siitä syystä, että niitä olisi tullut uusia lisäksi, vaan sentähden, että tässä oli levätty. Vinnetuu astui alas satulasta tutkimaan paikkaa. Hän meni ensin pohjoiseen ja, takaisin palattuaan, yhtä kauas itään ja sanoi takaisin tultuaan:
"Vettä kuljettava mies on ratsastanut suoraan pohjoiseen; molemmat mejikkolaiset ovat tässä neuvotelleet, seuraisivatko häntä, mutta ovat ratsastaneetkin itään. Kumpaa me seuraamme?"
"Veljeni osaa itse parhaiten päättää siitä asiasta", vastasi komankhien päällikkö.
"No, sitten minä lausun mielipiteeni. Ne, joitten luokse tuo nuori mies on matkalla, ovat pohjoisessa. Hän on hyvä mies, koska hänen jälkensä eroavat mejikkolaisista. Me voisimme häntä seurata, varoittaaksemme häntä. Mutta koska mejikkolaiset niin jyrkästi ovat hänen jäljistään poikenneet, täytyy heidän Ryöväri-Rotkonsa olla täällä lähellä. He ovat ratsastaneet sinne ilmoittamaan kotkille, että he ovat nähneet tämän nuoren miehen jäljet. Nyt he ajavat häntä takaa, estääksensä häntä viemästä vettä niille, jotka hän tahtoo pelastaa. Hänen jälkensä ovat niin tuoreet, että saavutamme hänet ennen iltaa. Nyt saavat veljeni valita, kummanko teemme. Seuraammeko vettäkuljettavaa miestä, auttaaksemme häntä, tahi ratsastammeko Ryöväri-Rotkoon vangitsemaan kotkat, etteivät pääse hänen kimppuunsa? Edellisessä tapauksessa luopuvat he hänestä, kun näkevät meidän hänen luonansa, ja täten he ehkä pääsevät meiltä pakoon; jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastoin saamme heidät vangiksi ja saammehan vielä silloinkin ratsastaa hänen jälkeensä ja seurata häntä valkoihoisten luokse, jotka hän aikoo etsiä."
Hän oli näillä sanoilla esittänyt heille asian niin selvästi, ettei tarvinnut kauvan sitä miettiä. Komankhit olivat ääneti, paitsi heidän johtajansa, joka lyhyeltä neuvotteli kuuden valkoihoisen kanssa ja lausui sitten apakhille:
"Me ratsastamme 'Ryöväri-Rotkoon' ja seuraamme siis mejikkolaisten jälkiä. Onko punainen veljeni myös sitä mieltä?"
Vinnetuu nyökkäsi myöntyväisesti ja ohjasi sitten hevostaan itään vieville jäljille. Jos olisivat hevosiaan hoputtaneet, olisivat he kyllä pian saavuttaneet mejikkolaiset, mutta se ei ollut Vinnetuun tarkoitus. Mitä pikemmin hän heidät saavutti, sitä vähemmän toivoa hänellä oli saada tietoa "Ryöväri-Rotkon" paikasta. Hän halusi kovin saada nähdä tätä paikkaa, ja kulki sentähden samaa vauhtia, kun hän jäljistä saattoi nähdä mejikkolaisten kulkeneen.
* * * * *
Vähän enemmän kuin päivämatkan päässä köynnösmajasta koilliseen liikkui pitkä jono. Se kulki suorassa linjassa hiekan halki, joka näillä paikoin oli sangen syvää. Siinä oli 20 härkävaunua, aseellisten ratsastajien seuraamina.
Vaunut olivat lujarakenteiset ja jokaisen eteen oli valjastettu kuusi tahi kahdeksan härkää, jotka hyvin hitaasti laahasivat raskaita kuormia perässään. Eläimet olivat väsymyksestä ihan uupuneet. Ratsuhevosetkin jaksoivat tuskin enää kantaa ajajaansa. Kielet riippuivat niitten suusta, ne läähättivät ja sääret vapisivat.
Ajajatkin kävelivät ihan näännyksissä horjuvien härkien vieressä. He kulkivat pää riipuksissa ja näyttivät tuskin jaksavan heiluttaa isoja piiskojansa pakottaakseen juhdat viimeisiin ponnistuksiin. Koko karavaani näytti olevan nääntymäisillään.
Ainoastaan etunenässä ajavan oppaan ratsu oli niin vilkas, ettei siinä huomattu väsymyksen merkkiäkään. Mutta ratsastaja istui yhtä raskaasti ja etukumarassa satulassa kuin toisetkin, ikäänkuin hän, samoinkuin muutkin kärsisi kauheasta vedenpuutteesta; mutta kun joku vaunuissa istuvista naisista tahi lapsista päästi jonkun valitushuudon, oikasihe hän voimakkaasti ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät pirulliseen hymyyn.
Tällä miehellä oli intiaanin tavoin pitkä tukka ja ruumiinmukainen, punaisenruskea, tummaraitainen trikoopaita, niin että hän kaukaa katsottuna näytti intiaanipäälliköltä. Päässään oli hänellä pitkät kotkansulat, joka vielä enemmän lisäsi tätä yhdennäköisyyttä; kasvot ja niskakin olivat punaisenruskeat. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola, hurskas mormooni-lähetyssaarnaaja. Hän oli tarjoutunut ja otettu karavaanin oppaaksi sekä oli nyt ohjaamassa sitä varmaan kuolemaan.
Nyt kannusti ensimmäinen ratsastaja hevosensa ja pääsi, kovasti ponnistaen, Taivolan viereen.
"Tämä ei enään käy päinsä", lausui hän tälle. "Me ihmiset emme toissa päivästä asti ole saaneet tippaakaan vettä, kun meidän täytyi säästää viime jäännöksen eläimillemme. Ja tämäkin loppui jo tänä aamuna, kun molemmat viimeiset astiat selittämättömällä tavalla olivat tyhjiin juosseet."
"Se oli kuumuuden syy", selitti Taivola. "Tynnyrinvanteet eivät ole tiiviit, kun ne ovat kuumuudesta ravistuneet."
"Asian laita ei ole niin. Niin kauvan kuin astiassa on vettä, ei se ravistu. Joku on nävertänyt niihin reiän, niin että vesi on yöllä huomaamatta juossut pois. Meidän joukossa on joku, joka tahtoo saattaa meidät turmioon."
"Mahdotonta! Joka salaa päästää veden poisjuoksemaan, täytyyhän sen itsekin janoon nääntyä.
"Sen olen kyllä itselleni sanonut, mutta kuitenkin on asia niin. En ole tästä puhunut sanaakaan toisille, etteivät he vielä enemmän hätääntyisi. Vielä olen salaa pitänyt jokaista tarkasti silmällä, mutta en ole nähnyt mitään semmoista, josta voisin ketään syyttää Eläimet kuolevat janoon; ne jaksavat tuskin eteenpäin, naiset valittavat ja lapset itkevät vedenpuutetta — mutta kaikki turhaan! Ei löydy tippaakaan enää jäljellä. Katsokaa taivasta kohti! Tuolla liitelevät korppikotkat, ikäänkuin tietäisivät meidän pian joutuvan heidän saaliikseen. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että olemme oikealla tiellä?"
Taivolahan itse juuri oli yöllä nävertänyt reiän molempiin vesiastioihin. Silloin oli hän itse juonut ja juottanut hevosensakin. Sitten hän oli täyttänyt ison läkkisen kotelon, joka nyt, vuotaan hyvin käärittynä oli hänen satulansa taakse kiinnitettynä, jotta hän tänäänkin, pimeän tultua, voisi salaisesti virvoittaa itsensä ja hevosensa.
"Olen ihan varma", sanoi hän, viitaten tolppiin, jotka seisoivat sannassa, yhtä kaukana toisistaan. "Tuossahan näette oppaamme, joihin levollisesti saamme luottaa."
"Levollisesti? Olemmehan kaikin kuulleet puhuttavan siitä, että Ljaano-kotkat toisinaan kiskovat tolpat maasta ja asettavat ne ihan toiseen suuntaan, johtamaan matkustajaa turmioon."
"Niin, semmoista tapahtui ennen maailmassa, mutta ei nyt enään, kun noitten roistojen toimi on lopetettu. Muuten tunnen minä tämän seudun sangen hyvin, ja tiedän, että tämä on oikea tie."
"Sanoittehan aamulla, että olemme aavikon hedelmättömimmällä alalla. Mistä syystä ovat viitat juuri tänne asetetut? Tulisimmehan jollekin toiselle suunnalle noitten suurten kaktusvainioitten luo, joitten hedelmät sisältävät niin paljon kosteutta, että niillä voisimme virvoittaa itsemme ja eläimemme."
"Se tekisi liian suuren mutkan. Rauhoittaakseni teitä, voin vakuuttaa, että jos vähän kiirehdimme, niin joudumme illalla tuommoiselle vainiolle. Huomenna saavumme lähteen luo, jolloin kärsimyksemme loppuvat."