WeRead Powered by ReaderPub
Erämaan kultaa cover

Erämaan kultaa

Chapter 10: VII.
Open in WeRead

About This Book

The narrative follows solitary adventurers traversing a harsh desert where chance meetings, rivalries, and a romantic attachment set off a chain of pursuits, rescues, and betrayals. Action shifts between arduous travel, confrontations with outlaws, and tense moments at a remote river community while secrets about a hidden wealth drive competing parties together. Vivid landscape descriptions frame tests of endurance and loyalty, and the story examines isolation, desire, and the moral consequences of seeking fortune in an unforgiving environment.

Aamun kuluessa, kuultuaan tyttöjen naureskelevan puutarhassa, huusi hän heille, saisiko hän liittyä heidän seuraansa. Hän sai suloisella äänellä lausutun vastauksen: "Kyllä, hyvä herra." Tosin tuo ei sisältänyt niin paljon kuin Dick oli odottanut, mutta otaksuen sen kumminkin riittävän, meni hän ulos. Tätä ennen ei hän vielä ollut käynyt puutarhassa, ja senvuoksi hämmästyikin hän iloisesti. Hän joutui pian melkein eksyksiin ristiin rastiin kulkevilla ruohon ja ruusupensaitten reunustamilla käytävillä. Kuljeskellessaan ympäri huomasi hän, että puutarha oli muilta paitsi yhdeltä sivulta rakennusten ympäröimä. Neitosia ei kumminkaan näkynyt missään, minkä vuoksi hän huusi jälleen. Vastaus kuului puutarhan keskeltä. Kumarruttuaan päästäkseen lehvien alitse ja tunkeuduttuaan pensaikon lävitse saapui hän pyöreälle, hiekoitetulle aukeamalle, joka oli täynnä hänelle outoja kauniita ja piikkisiä kaktuksia. Sen toiselta puolelta erään kauniin puun varjosta löysi hän tytöt, Mercedeksen riippumatosta ja Nellin maahan levitetyltä huopapeitteeltä.

"Mikä kaunis puu!" huudahti hän. "En milloinkaan elämässäni ole sellaista nähnyt. Mikä se on?"

"Paloverde", vastasi Nell.

"Palo verde merkitsee 'viheriä masto'", lisäsi Mercedes.

Tämä erämaan puu, joka Dickistä näytti niin oudolta, kummalliselta ja ihanalta, ei herättänyt huomiota suuruudellaan, sillä se oli verraten lyhyt, ulottuen tuskin tavallisen puutalon katonharjaa korkeammalle, vaan mieluummin silmiinpistävällä vihreydellään, ja kummallisinta oli. ettei siinä näyttänyt olevan lainkaan lehtiä. Runko kokonaisuudessaan maasta saakka sekä kaikki ohuet litteät oksat olivat kirkkaan viheriät. Piikkejä ei siinä myöskään ollut.

Heti paikalla sai Dick ruveta tutustumaan erämaan kasvistoon, ja hän tunsi, että vaikkei hänellä olisi ollutkaan niin viehättäviä opettajia, olisi hänen mielenkiintonsa kumminkin herännyt. Puutarha olikin täynnä erämaan ihmeellisyyksiä. Erästä väärärunkoista puuta, joka oli täynnä pieniä harmaita lehtiä, sanoi Nell mesquiteksi. Silloin Dick muisti kuulleensa nimen ja ymmärsi samalla, mistä erämaa oli saanut vaaleanharmaan värinsä. Suuri ja pitkä, viheriä, huilunmuotoinen patsas oli nimeltään saguaro eli jättiläiskaktus. Toista omituisen muotoista kaktusta, joka muistutti selälleen käännettyä pirunkalaa, sanottiin ocatilloksi. Jokainen oksa oli pitkä ja sopusuhtainen terävine lehtineen, joiden laidat olivat täynnä okaita ja piikkejä. Galen huomio kiintyi vielä erääseen kolmanteenkin kaktukseen, joka oli kuin suuri, viheriöillä suonilla ja pitkillä piikeillä koristettu tynnyri. Se oli bisnaga eli tynnyrikaktus. Nellin ja Mercedeksen puheiden mukaan muodosti se hauskan poikkeuksen muista erämaan kasveista, sillä se sisälsi vettä, joka usein oli pelastanut janoon uupuneen hengen. Viimeiseksi näyttivät tytöt hänelle kaktuksen, joka pani hänet värisemään. Se oli matalarunkoinen kasvi, jossa oli paljon kuin kuurassa olevia kovia, pitkillä terävillä piikeillä varustettuja pahkoja. Siitä sai erämaa kuuraisen kimaltelemisensa. Se oli kankea ja taipumaton kuin teräs, ja sitä nimitettiin choyaksi.

Dickin innostus ei vähentynyt ja hänen innokas opinhalunsa tarttui hänen opettajattariinsakin. Mutta kun tuli kysymykseen espanjankieli, ei hän enää ollutkaan niin etevä oppilas. Koetettuaan monta monituista kertaa oppi hän kumminkin lausumaan: "buenos dias", "buenos tardes", "señorita" ja "gracias" [hyvää päivää, hyvää iltaa, neiti, kiitoksia] ynnä muutamia muita tavallisimpia sanoja. Dick halusi todellakin oppia hieman espanjankieltä, ja ehkä hän ei todellisuudessa ollutkaan aivan niin tyhmä kuin hän oli olevinaan. Sillä olihan se kerrassaan hauskaa, että häntä opettivat — ihana espanjatar joka oli niin viehättävä, tarkkaavainen ja puoleensavetävä, sekä herttainen amerikatar, joka hetki hetkeltä tuli rohkeammaksi. Gale halusi vain jatkaa opintojaan.

Tämä oli ensimmäinen niistä monista iltapäivistä, joiden kuluessa hän oppi tuntemaan erämaan tapoja, espanjankielisiä sanoja ja jotakin muutakin, jota hän ei uskaltanut juuri ajatellakaan.

Nell Burton ei ollut milloinkaan näyttänyt Galelle luonteensa vilkkaampaa puolta, jonka Beldingin selvä kuvaus ja Laddin ylistyspuhe olivat niin opettavaisesti määritelleet ja jonka tytön rohkea puhe, iloinen nauru ja säteilevät silmät olivat vahvistaneet tuossa heidän ensimmäisessä kohtauksessaan. Nyt näytti siltä kuin Nell olisi muuttunut kokonaan eri tytöksi. Mutta Gale muisti, ja sitten kuin jää oli hieman sulanut heidän väliltään, koetti hän aina kiihoittaa tyttöä näyttämään todellisen luonteensa. Oli hetkiä, jolloin hän suorastaan värisi odotuksesta. Kumminkaan ei hän onnistunut näkemään muuta kuin vilahduksen tytön vilkkaudesta eikä milloinkaan merkkiäkään tuosta persoonallisuudesta, jota Belding oli sanonut pirulliseksi. Niiden muutamien tilaisuuksien kestäessä, jolloin Dick oli saanut olla hänen kanssaan kahden puutarhassa, oli Nell poistunut jonkun läpikuultavan verukkeen perusteella tahi muuttunut jäykäksi ja pidättyväiseksi. Kerran oli Mercedes palannut tuollaisen tapahtuman jälkeen puutarhaan ja tavannut Dickin tuijottamasta lohduttomasti ruusujen reunustamalle käytävälle, jota pitkin Nell oli nähtävästi poistunut. Tuolla espanjalaisella tytöllä oli ihmeellinen huomiokyky.

"Herra Gale!" huudahti hän vain.

Dick katsoi häneen, nyökäytti synkästi päätään ja nauroi sitten. Mercedes oli heti huomannut hänen salaisuutensa. Tytön valkoisen käden kosketus ilmaisi sanatonta myötätuntoa ja värisytti häntä samalla. Tuo espanjalainen tyttö oli paljasta tulta, intohimoa ja rakkautta. Hän ymmärsi Galea ja oli hänen ystävänsä ja sitoutui, kuten Gale ymmärsi, käyttämään ovelaa ja voimakasta vaikutusvaltaansa Galen hyväksi.

Vähitellen sai hän kuulla Nellin vaiherikkaan elämän yksityiskohdat. Tyttö oli oleskellut useassa paikassa. Lapsuudessaan muisti hän kulkeneensa äitinsä kanssa kaupungista kaupunkiin ja käyneensä koulua toverien kanssa, joita hän ei milloinkaan ollut oppinut tuntemaan. Kansasin valtiossa oleva Lawrence, jossa hän oli opiskellut muutamia vuosia, oli hänen kouluaikansa myöhempiä muistoja. Sieltä olivat he matkustaneet Oklahomassa olevaan Stillwateriin, sieltä Texasin Austiniin ja sitten Wacoon, jossa hänen äitinsä oli tavannut Beldingin ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Sitten olivat he asuneet jonkun aikaa Uudessa Meksikossa, Arizonan Tucsonissa, Douglasissa ja vihdoin tulleet tänne yksinäiseen Forlorn Riveriin.

"Äiti ei voinut oleskella missään paikassa pitempää aikaa", selitti Nell. "Ja niin kauan kuin olemme oleskelleet täällä 'lounaassa', ei hän ole milloinkaan lakannut koettamasta löytää joitakin jälkiä isästään. Viimeksi on hänet nähty Nogalesissa noin neljätoista vuotta sitten. Äiti luulee isoisän eksyneen Sonoran erämaahan… Ja jokainen uusi paikka, johon saavumme, on entistä pahempi. Ah, minä rakastan kyllä erämaata! Mutta haluaisin myös mielelläni palata Lawrenceen tahi matkustaa Chicagoon tahi New Yorkiin tahi johonkin muuhun niistä paikoista, joista herra Gale on kertonut. Muistan niin hyvin vielä Lawrencen opiston, vaikka olinkin silloin vain kaksitoistavuotias. Näin siellä kilpa-ajoja ja kerran oikean kunnollisen jalkapallo-ottelunkin. Sen jälkeen olen aikakauskirjoista ja sanomalehdistä seurannut suuria jalkapallokilpailuja ja innostunut niihin aina kovasti. Herra Gale, te olette tietysti nähnyt paljonkin sellaisia?"

"Kyllä, muutamia", vastasi Dick naurahtaen. Hän oli jo vähällä ruveta kertomaan tytölle jostakin suurenmoisesta ottelusta, johon hän oli ottanut osaa, mutta sitten hän pidättyi paljastamasta itseään. Hänen kertomuksestaan puuttui kumminkin vain vähän kaikesta värikkyydestä, hälinästä ja huudoista, vilkkaasta toiminnasta, hyökkäyksistä ja torjumisista, jotka ovat niin luonteenomaisia suurille, yliopistojen välisille jalkapallo-otteluille, ja hän onnistui kiinnittämään tyttöjen mielen selostukseensa aivan kuin he olisivat olleet siellä katsomassa. He kuuntelivat henkeään pidättäen ja suurin silmin hänen puhettaan.

Dickin kertomuksen loppua oli ilmestynyt kuuntelemaan eräs kolmaskin henkilö. Heti kun hän huomasi rouva Beldingin läsnäolon, muisti hän kuulleensa huudon, ja nyt hän oli varma siitä. Mercedes ja Nell olivat kumminkin olleet ja vieläkin olivat kuuroja kaikelle muulle, paitsi Dickin kertomukselle. Hän huomasi rouva Beldingin katsovan omituisen tarkkaavaisesti Nelliin, kääntyvän sitten ja poistuvan vaitiollen puutarhasta. Dick lopetti selostuksensa voimatta kumminkaan saada loppua yhtä loistavaksi kuin alkua.

Rouva Beldingin kasvojen omituinen ilme ja erittäinkin hänen katseensa kiusasivat Dickiä. Ne ilmaisivat tukahdutettua tuskaa, jonka äkkinäinen varmuus oli aiheuttanut. Äiti oli huomannut yhtä nopeasti kuin Mercedeskin, miten auttamattomasti hän jo oli rakastunut. Ja ehkä hän oli nähnyt enemmänkin, enemmän kuin Dick uskalsi toivoakaan. Tapaus harmitti Dickiä. Hän ei voinut ymmärtää rouva Beldingiä eikä myöskään, miksi tuo hänen katseensa, joka oli sellaisen naisen näköjään hämmästynyt ja toivoton katse, joka huomaa elämän välttämättömät voimat toiminnassa voimatta niitä kumminkaan estää, saattoi hänet hämmennyksiin ja vaivasi häntä. Hän halusi mennä kertomaan rouvalle tunteistaan Nelliä kohtaan, mutta jyrkän kiellon pelosta ei hän uskaltanut. Hän päätti odottaa. Kumminkin yllytti häntä jonkinlainen tunne, joka oli ehkä jonkunlaista itsensäsäilyttämisvaistoa, ilmaisemaan Nellille rakkautensa. Sanoja pyöri hänen aivoissaan pyrkien ilmoille. Kuka hän oli, kuinka hän rakasti, työ, johon hän pian aikoi ryhtyä, ikävöiminen, toivot ja suunnitelmat — kaikkia näitä asioita hän harkitsi ja vielä paljon muutakin. Mutta jokin pidätti häntä. Tämä toiveiden tukahduttaminen muutti hänet niin ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi, jopa surulliseksikin, että hän meni kävelemään tukahduttaakseen tunteensa. Aurinko oli vielä korkealla ja sen häikäisevä valkoinen valo kirkasti laaksot ja vuorten huiput. Hänestä tuntui kuin tuo ihmeellinen auringonvalo olisi ollut tämän kuivan seudun luonteenomaisin piirre. Se oli kuin valkoista kultaa. Se oli polttanut värinsä eräihin tuttuihin kasvoihin. Se oli vielä kuumentava hänenkin verensä ja ruskeuttava hänenkin ihonsa. Kuuma ja laimea tuuli, joka oli niin kuivaa, että hän tunsi huulensa rokahtuvan sen henkäyksistä, puhalsi erämaasta. Se tuntui tuoksuvan avarilta puhtailta paikoilta, joissa hiekka lensi ja omituiset pistävät kasvit täyttivät katkeran makeilla tuoksuillaan ilman.

Kun hän palasi taloon muutamia tunteja myöhemmin, oli hänen huoneensa siistitty, Pöydälle levitetyn valkoisen liinan keskellä oli tuore punainen ruusu. Nell oli pudottanut sen siihen. Dick otti sen käteensä sykkivin sydämin. Se oli juuri aukeamaisillaan oleva nuppu, jonka terälehtien välistä näkyi sen tummanpunainen avautuva sydän. Kuinka hyvältä se tuoksuikaan, kuinka äärettömän hieno ja kaunis sen lehtien tummanpunainen väri, joka oli kuin verta, olikaan!…

Oliko Nelly pudottanut sen siihen tarkoituksella vai sattumaltako? Oliko tämä jonkinlainen ystävällisyyden osoitus vai tytön viekkauden merkkikö? Oliko se petollinen viesti, tunnuskuva, vai puoleksi auenneen erämaan ruusun tuoma sanako, että hän saa toivoa?

VI.

YAQUI.

Erään joulukuun päivän iltapuhteella matkasi muudan ratsastaja erästä noin viidenkymmenen penikulman päässä Forlorn Riveristä länteen päin olevaa vanhaa himmeästi näkyvää tietä. Silloin tällöin pysähtyi hän tarkastelemaan edessään olevaa seutua, joka oli autiota, synkkää ja harjanteista erämaata, täynnä mustahkoja pensaita ja surkastuneita piikkisiä päärynäpuita. Laaksojen ympäröimät kaukaiset vuoret kohottivat mustia huippujaan pyöreiden kukkuloiden ja nelikulmaisten ylätasankojen yläpuolelle.

Tämä yksinäinen matkustaja ratsasti komearuumiisella tammalla, joka oli muuten aivan valkoinen, paitsi että sen jalomuotoisessa päässä oli tumma korvista turpaan ulottuva juova. Sen pitkät kyljet olivat hikiset ja tomun peittämät, sillä se oli nähtävästi saanut juosta kovasti. Sen harja ja häntä oli letitetty ja solmittu, etteivät piikkiset kaktukset eivätkä pensaat niihin ulottuisi. Kömpelöt kotitekoiset nahkakilvet suojelivat sen etujalkoja ja leveän rinnan alinta osaa. Mikä muuten olisi ollut lihasten jäntevä sopusointu oli nyt vain arpinen ja pahkurainen eläin, laiha, suonikas, väsynyt ja suuri jänteistä ja luista muodostettu kone, jonka pää ja harja olivat vain kauniit, kuormien kantaja, väkevä ja tulinen kuin erämaa, jossa se oli syntynyt ja kasvanut.

Ratsastaja sopi yhtä hyvin hevoselle kuin satulallekin. Hän oli vielä nuori mies, kookas, harteikas, pitkäkäsivartinen ja pitkäjalkainen. Hänen laihtuneet kasvonsa, missä ne eivät olleet punaiset, rakoilla tai hilseillä, olivat kuparinväriset. Hänen tummissa silmissään oli haukan katse; vaaniva ja terävä. Hänen leukapielensä olivat ulkonevat ja jäykät kuin verikoiralla ja huulet olivat taipumattomat. Nuoruus lempeyksineen, joka ei ollut vielä kokonaan palanut pois eikä kovettunut, vaikutti kumminkin sen, etteivät hänen kasvonsa näyttäneet julmilta.

Tämä nuori mies oli Dick Gale, mutta ei enää tuo sama haluton matkustaja ja maleksiva tyhjäntoimittaja, joka pari kuukautta sitten oli sattumalta saapunut Casitaan. Ystävyys, ritarillisuus, syvä rakkaus ja kuvaamattomat mielenliikutukset, jotka oli herätetty eloon kaikkine vastustamattomine voimineen, olivat muuttaneet hänen elämänsä suunnan. Melkein samalla kun hän oli todennut ne, oli erämaa vaatinut Galen omakseen ja vetänyt hänet sulatusmuottiinsa. Se oli muuttanut viikot vuosiksi. Hän tunsi kaikki kuumuuden, janon, nälän, yksinäisyyden vaivat, vaarat, julmuuden ja tuskat. Hän oli kokenut niitä kaikkia — valkoisen auringon polttavaa, hiillyttävää ja synkkää tulta; kuivuneiden, rokahtuneiden huulien ja ajettuneen kielen tuottamia tuskia, sydänalan kiihtyviä kipuja; sietämätöntä hiljaisuutta, autioita välimatkoja, äärimmäistä tyhjyyttä ja kaiken elämän puutetta, rasittavia matkoja, pitkiä kiipeämisiä, hiekassa kahlaamista ja alituisen veden etsinnän aiheuttamaa jännitystä; yksinäisiä unettomia öitä, vahtimista ja odottamista, päällekarkauksen pelkoa ja nopeita pakoja; villien ja nopeiden miesten takaa-ajoa, halua tappaa nopeasti ja armotta, myrkyllisten piikkien pistoksia ja luodin aiheuttamia lihashaavoja, polttavan erämaan omituista näennäistä mahdottomuutta, kuten öiden kylmyyttä, jäisen tuulen läpitunkevaisuutta; kastetta, joka tunkeutui ytimiin saakka, ja auringonnousun aikaan vallitsevaa kohmetuttavaa erämaan kylmyyttä.

Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan sellaisista seikkailuista eikä lukenut niin jännittävää kertomusta kuin hänen kokemuksistaan noiden uupumattomien rajavahtien, Laddin ja Lashin, kanssa olisi voitu kirjoittaa. Sitten oli hän ratsastanut yksinään tuon sadan penikulman levyisen erämaan poikki Forlorn Riveristä Sonoyta-kosteikkoon. Laddin ennustus tulevista rajalla tapahtuvista selkkauksista oli ollut lievä todellisuuteen verrattuna. Sitten kuin vallankumoukselliset olivat valloittaneet Casitan linnoituksen, olivat lainsuojattomat, roistot ja rosvot levinneet länttä kohti ryöstellen kulkiessaan. Kuten beduiinit, joilla on maailman parhaimmat hevoset, olivat hekin milloin siellä, milloin täällä rajan kummallakin puolella; ja jos murhia ja pahempaakin tapahtui Meksikon puolella, sai Amerikan puoli kärsiä hävityksistä ja ryöstöistä. Moni tummaihoinen rosvo ratsasti jo jollakin Beldingin nopealla hevosella, joista todellakin kaikki muut oli varastettu, paitsi nuo hänen valkoiset jalorotuisensa. Vahtien toimi ei niin ollen ollut supistunutkaan ainoastaan rajan vartioimiseen, ettei kiinalaisia eikä japanilaisia pääsisi salaa Yhdysvaltain puolelle, vaan johonkin muuhunkin. Belding pysytteli aivan kotinsa läheisyydessä suojellakseen perhettään ja omaisuuttaan. Mutta hänen kolme vahtiaan olivat antautuneet suuriin vaaroihin täyttäessään tehtäviään; heitä oli loukattu, ajettu takaa ja heidät oli monta kertaa ryöstetty puti puhtaiksi. Muutamat lähteet, joihin heidän oli pakko matkoillaan turvautua, olivat kaukana Meksikossa rajan toisella puolella. Sekä hevoset että miehet tarvitsivat vettä, eivätkä Ladd ja Lash olleet sellaisia, että he vaaran pelosta olisivat jättäneet työnsä tekemättä. Ollen alussa hitaita suuttumaan, kuten kauan rauhallisissa oloissa eläneet miehet aina ovat, olivat he kumminkin vihdoin kimmastuneet, ja erämaan korppikotkat olisivat voineet kertoa julmia tarinoita. Päästyään näiden miesten toveriksi ja vertaiseksi oli Dick Gale ryhtynyt toimeensa ja taisteluihin sellaisin mielenrohkeuksin ja ruumiillisin kestävyyksin, ettei hän vielä ollut kellistynyt kertaakaan tien viereen, kuten muutoin varmasti olisi käynyt.

Tänä joulukuun iltana olivat nämä kolme vahtia jälleen kaukana toisistaan, kuten tavallisesti. Lash oli kaukana lännessä päin Sonoytassa, jossakin tuolla Camino del Diablon seuduilla, tuolla hirmuisella 'Pirun tiellä', jonne niin monta erämaan matkustajaa on hävinnyt. Ladd ei ollut saapunut erääseen edeltäpäin sovittuun kohtaukseen, ja se seikka, ettei häntä oltu nähty Papago Wellin länsipuolella, oli merkityksellinen.

Koko iltapäivän oli aurinko pysytellyt pilvien takana, tavaton ilmiö muuten näissä seuduissa talvellakin. Ja nyt, kun valo katosi nopeasti, kertoen näkymättömästä auringonlaskusta, rupesi kylmä, kuiva ja läpitsetunkeutuva tuuli puhaltamaan suoraan Galen kasvoihin. Se ei jäähdyttänyt häntä heti, vaan huomaamatta, asteittain. Hän irroitti satulan takaa takkinsa pukien sen ylleen. Muutamia kylmiä sadepisaroita putosi hänen poskilleen.

Hän pysähtyi muutaman matalan jyrkänteen laidalle. Hänen alapuolellaan oleva kapeneva laakso oli täynnä paljaita, mustia kallionlohkareita ja pitkiä, kiemurtelevia, harmaita juovia, jotka ulottuivat kauas keskukseen, missä mesquite-pensaat ja kaktukset peittivät hedelmättömän seudun. Liikkuvat, mitättömän kokoiset, esineet, jotka olivat valkoisenharmaita väriltään, kiinnittivät Galen huomion puoleensa. Ne laukata keikuttelivat hetkisen poispäin pysähtyen sitten. Antilooppeja ne vain olivat, ja ne olivat huomanneet Galen hevosen. Kun hän ratsasti eteenpäin, läksivät ne jälleen liikkeelle suunnaten kulkunsa laakson pohjalle. Nämä arat eläimet olivat usein kuin vahtien palveluksessa olevia koiria, sillä ne ilmaisivat heti, oliko ratsastajia läheisyydessä. Niiden laukatessa edellä kulki hän nopeasti muutamia penikulmia laakson poikki. Kun ne häipyivät hänen näkyvistään, hidastutti varovaisuus jälleen hänen kulkuaan.

Laakson pohja rupesi ylenemään ja kapenemaan päättyen vihdoin muutamaan puronuomaan, jossa mesquite-pensaitten välissä alkoi näkyä ruohoakin. Edessä olevat syvänteet, puron törmät ja puiden juuret alkoivat kietoutua varjoihin, jotka näyttivät ryömivän, kohoavan ja tihenevän jyrkkiä vuoria jo vihdoin taivaanrantaakin peittäväksi verhoksi Yö oli jo lähellä, mutta se oli kumminkin vielä tuolla idässä nousemassa ylöspäin sitten tunkeutuakseen länttä kohti.

Gale laskeutui satulasta taluttaakseen hevostaan ja kulkeakseen eteenpäin hitaammin. Hän oli sitten aamun ratsastanut kuusikymmentä penikulmaa ja oli väsynyt. Lonkassa oleva, vielä avonainen haava aiheutti, että hän nilkutti hieman. Noin penikulman verran edessäpäin, melkein puronuoman päässä, oli Papago Well. Hänen hevosensa oli niin veden tarpeessa, että hän antautui vaaraan, jota hän muuten olisi karttanut. Lähde oli Meksikon puolella. Gale huomasi heikon valon tuikkivan harvan, piikkisen lehvistön läpitse. Lähteen läheisyyteen oli leiriytynyt ihmisiä, ja keitä he sitten lienevätkään, olivat he epäilemättä estäneet Laddin kohtaamasta Galea. Ladd oli joko palannut seuraavalle lähteelle tahi sitten oli hän piiloutunut erääseen idässä päin olevaan puronuomaan odottamaan asiain kehittymistä.

Gale käänsi hevosensa, ei kumminkaan lujatta otteetta ja suostuttelevatta puheetta, sillä erämaan tamma haistoi vettä. Dick talutti sen takaisin uoman päähän pysähtyen eräälle mesquite-pensaitten ympäröimälle aukeamalle. Hevonen hirnui helpotuksesta, kun Gale irroitti raskaan satulan ja muut varusteet. Se taivutti polvensa ja laskeutui hiljalleen kyljelleen piehtaroidakseen hiekassa. Dick tyhjensi viimeisen veden suuresta säiliöstä hattuunsa ja sanoi ojentaessaan sen hevoselleen:

"Juo nyt, Sol!"

Tuollainen tippa oli kumminkin kokonaan riittämätön, janoiselle hevoselle. Blanco sol [= kirkas aurinko] hieroi kumminkin tyytyväisenä märkää turpaansa Galen käteen. Gale rakasti hevosta ja hevonen rakasti häntä. He olivat pelastaneet toistensa hengen ja olivat viettäneet kahden monta päivää ja yötä erämaan yksinäisyydessä. Sol oli tuntenut muitakin isäntiä, mutta ei ainoatakaan näin ystävällistä, ja se oli varma, ettei Gale milloinkaan ennen ollut tuntenut hevosta.

Tässä eristetyssä paikassa kasvoi galleta-nimistä ruohoa, jota Sol alkoi heti jyrsiä suuhunsa. Gale sai pitkän liekaköyden suopungistaan ja kiinnitti Solin siihen, jottei se lähtisi hakemaan vettä. Sitten hän irroitti jaloistaan hankalat nahkasäärystimet, veti pitkän pyssyn esille satulakotelosta ja katosi pimeyteen.

Arosudet ulvoivat, eivät siellä täällä, vaan kuin yhdestä suusta uoman päässä. Tämä oli Dickille varmempi merkki kuin leiritulen lepattava valo. Nuo villit erämaan koirat, jotka olivat aina niin julkean uteliaat, haukkuivat tulen ympärille kokoutuneita ihmisiä. Gale eteni hitaasti pysähtyen aina hetken kuluttua kuuntelemaan ja varoen rapisuttamasta pensaitten kankeita oksia. Pehmeä hiekka vaimensi kokonaan hänen askeltensa äänen. Lepattava tuli katosi tämän tästä, kuten laivan lyhty, ja kun se jälleen tuli näkyviin, näytti se vielä olevan hyvin kaukana. Gale ei hakenut taistelua eikä houkuttelevaa vaaraa, vaan ainoastaan vettä. Hänen oli pakko saada selville, keitä nuo matkustajat olivat, ja sitten suunnitella, miten hän voisi juottaa Blanco solin.

Muudan kaniini tunkeutui esiin pensaikosta aivan Galen vierestä ja laukkasi tiehensä hietikkoa pitkin. Tuuli nakkeli sinne tänne kuivuneita kuihtuneen ocatillan katkenneita lehtiä. Jokainen hiljaisinkin ääni pysähdytti Galen kuuntelemaan. Hämärä alkoi muuttua synkäksi pimeydeksi ja tähdetön yö lähestyi. Hän eteni mesquite-pensaitten välissä olevia valoisampia käytäviä pitkin. Tuli katosi hetkeksi hänen näkyvistään, mutta arosusien ulvominen ilmaisi hänelle, että hän lähestyi leiritulta. Äkkiä välähti valo mustien oksien lomitse muuttuen vähitellen kirkkaiksi liekeiksi. Kumarruttuaan muutamien tiheiden mesquite-pensaitten suojaan eteni Gale varovaisesti. Arosudet ulvoivat kamalasti. Dick kuuli monien kavioiden synnyttämän tömisevän kapseen. Ääni suojeli häntä. Hän eteni askeleittain ja alkoi vihdoin ryömiä. Tuuli oli hänelle niin suotuisa, etteivät hevoset eivätkä arosudet vainunneet häntä. Kuta lähemmäksi hän saapui uoman päätä, jossa lähde oli, sitä rehevämmäksi muuttui erämaan kasvisto. Vihdoin oli muudan kuihtunut palo verde, jonka oksien ja rungon ympärillä oli suuria tummia misteliköynnöskimppuja, sellaisen välimatkan päässä lähteestä, että se Dickin mielestä riitti. Hiljaa hän ryömi ristiin rastiin, kunnes hän pääsi edulliselle paikalle, ja kohottautui sitten kurkistamaan piilostaan.

Hän näki suuren tulen, ei keittotulen, joka olisi tietysti ollut pieni ja hiiltynyt, vaan räiskyvän mesquiten oksista kyhätyn nuotion. Kolme miestä oli näkyvissä, kaikki hyvin lähellä noita palavia risuja. He olivat meksikolaisia, tuollaisia raa'an näköisiä rosvoja, vallankumouksellisia tahi roistoja, jollaisia Gale oli odottanutkin näkevänsä. Muudan seisoi selin tuleen, toinen oli kietonut hartiansa huopapeitteeseen ja istui, ja kolmas makaili hiekalla jalat melkein tulessa kiinni. Heillä ei ollut vöitä eikä aseita. Teräksen välähdys kiinnitti kumminkin Galen huomiota. Kolme lyhyttä kirkasta karbiinia oli nojallaan erästä kiveä vasten. Hieman vasemmalla oli tulen valon piirissä pieni nelikulmainen tiilistä rakennettu maja. Muutamat kuorimattomat pylväät kannattivat risukattoa, joka oli osaksi pudonnut sisään. Tuo rakennus oli papago-intiaanien omaisuutta. Siihen oli noin kuukausi sitten asettunut asumaan muudan perhe, jonka eräs ryöstöretkellä oleva lainsuojattomien joukko oli joko murhannut tahi karkoittanut. Kauempaa häämöitti karkeasti kyhätty aitaus, jossa himmeästi näkyvät hevoset korskuivat, tömistelivät ja hirnuivat.

Galelle selvisi tilanne heti, kun hän katsahti sinnepäin ja sitten hän laskeutui pitkäkseen mesquite-pensaikon juurelle. Hän oli luonnollisesti odottanut saavansa nähdä enemmän miehiä. Tilanne ei kumminkaan oudostuttanut häntä ollenkaan. Tuo joukko oli joku tahi ainakin osa jostakin ryövärilaumasta, joka ryösteli rajaseudulla. Nämä olivat matkalla varastamaan hevosia tahi kuljettivat ne jotakin jo varastettua laumaa. Nuo rosvojoukot olivat Sonoran lähteitäkin lukuisammat eivätkä ne milloinkaan viipyneet pitkää aikaa samassa paikassa, vaan samosivat kuin beduiinit erämaan poikki Nogaletista Casitaan. Jos Gale olisi mennyt rauhallisin aikein tuonne nuotion läheisyyteen, olisi ollut sata mahdollisuutta, että roistot olisivat tappaneet ja ryöstäneet hänet, yhtä vastaan, etteivät he olisi niin menetelleet. Jos he vain olisivat tunteneet hänet vartijaksi ja Laddin ja Lashin toveriksi ja nähneet vilahduksenkaan Blanco solista, ei Galella olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia pelastua.

Nämä meksikolaiset olivat nähtävästi olleet lähteellä jonkun aikaa. Heidän hevostensa olo aitauksessa merkitsi, että ne olivat olleet laitumella päivällä. Gale punnitsi asioita mielessään. Oliko tämä lainsuojattomien kolmikko kulkenut Laddin jälkien poikki? Se ei ollut kumminkaan luultavaa, sillä siinä tapauksessa eivät he olisi leiriytyneet niin mukavasti ja huolettomasti. Odottivatko he muita joukkueensa jäseniä? Se oli hyvin mahdollista. Mikään asia ei ollut kumminkaan Galen mielestä niin tärkeä kuin veden hankkiminen hevoselleen. Solin oli pakko saada juotavaa, vaikka hänen olisi senvuoksi tapeltava. Galella oli vakavat syyt kiiruhtaa itäänpäin tietä pitkin. Hän otaksui että hänen oli parasta palata hevosensa luo ja odottaa päivää ryhtymättä mihinkään ratkaiseviin toimenpiteihin.

Yhtä varovaisesti kuin hän oli tullut vakoilupaikalleen palasi Gale sieltä niin kauaksi, että hän voi vaaratta nousta seisoalleen ja kävellä uomaa pitkin leiripaikalleen, missä Blanco sol jyrsi yhä ruohoa. Runsas kaste laskeutui parhaillaan ja koska ruohoa oli runsaasti, ei hevonen ollut niin levoton eikä tuskissaan kuin tavallisesti kuivan ja väsyttävän matkan jälkeen. Gale kantoi satulansa, huopapeitteensä ja eväslaukkunsa erään pensaikkoa kasvavan kukkulan juurelle, johon tuuli oli kovertanut syvänteitä. Sinne muutamaan mutakuoppaan sytytti hän nuotion. Tuuli oli jo läpitunkevan kylmää. Galen kädet olivat kontassa ja hän lämmitti niitä työntämällä ne hyvin lähelle pientä tulta. Sitten hän keitti kahvia, paistoi muutamia liikkiöviipaleita tikun nokassa ja haki satulalaukusta pari kovaa keksiä. Hänen illalliseensa ei kuulunut muita herkkuja. Syötyään irroitti hän Blanco solin liekaköydestä, jotta se saisi hetkisen jyrsiä ruohoa vapaasti.

Sitten hän palasi pienen nuotionsa luo, lisäsi siihen kuivia risuja ja kiedottuaan huopapeitteensä hartiainsa ympärille istuutui lämmittelemään ja odottamaan, kunnes olisi aika ottaa hevonen kiinni ja sitoa se liekaan.

Nuotio oli mitätön, ja kaste oli kastellut Galen niin, että häntä vilutti. Hänen oli sitäpaitsi sekä nälkä että jano. Hänen luitaan kolotti ja aukinaista haavaa pakotti yhtämittaa ja syvältä. Koska hänen partansa oli ollut päiväkausia ajamatta, näytti kuin hänen rakoilla oleviin kasvoihinsa olisi pistetty miljoonia teräviä neuloja. Hän oli niin väsynyt, ettei hän, kerran istuuduttuaan, voinut liikuttaa käsiä eikä jalkoja. Yö oli pimeä, synkkä, pilvinen, tuulinen ja kylmä. Jonkun arosuden kimeä kiljunta tunkeutui silloin tällöin mesquite-pensaikossa kahisevan tuulen huminan läpi. Joskus oli niin tyyntäkin, että hiljaisuus tuntui jonkinlaiselta jäykistävältä ja ryömivältä aineelta, joka levisi erämaan ylle haudaten sen alleen.

Jos katsotaan asioita elämän tavallisten mittojen mukaan, oli Dick Gale vain nälkäinen, yksinäinen ja surkuteltava raukka. Mutta hänen suhteensa olisi tämä päätelmä ollut oikea vain ulkonaisiin olosuhteihin nähden ja poikennut kokonaan oleellisesta sisällisestä totuudesta. Sillä Gale oli onnellinen ja suhtautui jonkunlaisin villein, omituisin iloin tämän erämaan aiheuttamiin puutteihin, tuskiin, vaaroihin, hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Menneisyydessä ei hän ollut ollut miksikään hyödyksi itselleen eikä muille, eikä hän ollut milloinkaan tiennyt, miltä tuntuu olla nälissään, viluissaan, väsyneenä ja yksinään. Hän ei ollut milloinkaan ennen työskennellyt minkään päämäärän saavuttamiseksi. Kunkin päivän tarpeet oli aina tyydytetty ja huominen ja tulevaisuus olivat näyttäneet samanlaisilta. Vaara, puutteet ja työskentely olivat hänelle olleet vain kirjoissa ja sanomalehdissä esiytyviä sanoja.

Nykyään sai hän käyttää käsiään, aistejaan ja aivojaan. Hänen velvollisuutensa oli palvella miestä, joka luotti häneen. Hän oli taistelevien ja ratsastavien vartijain toveri, ystävä ja vertainen. Hän oli viettänyt loputtomia päiviä ja viikkoja, jotka olivat tuntuneet vuosilta, yksin hevosensa kanssa, matkustaen, kiiveten ja metsästäen emämaassa, joka jo luonnostaan oli karu ja vihamielinen, ja vaarallinen villien miesten hyökkäysten vuoksi. Hevosesta oli tullut hänen rakkain toverinsa. Sen kanssa oli Gale oppinut tietämään, miten vähällä voidaan tulla toimeen. Pintapuolisuus, valheellisuus ja tottumukset, jotka kerran olivat merkinneet hänelle koko elämää, putosivat pois kuin kuihtuneet lehdet, sillä ne olivat tarpeettomat täällä kallioiden ja hiekan ankarassa autiudessa.

Galen onnellisuus, jos kiinnitetään huomio hänen työhönsä ja vaivoihinsa, oli ehkä jollakin tavoin hyvin vakavaa ja tyyntä, mutta rakkaus odotti häntä ja se oli synnyttänyt ja kasvattanut toisia salassa olleita piirteitä, saaden hänet käsittämään kauneutta ja sen lumoavaa voimaa ja tekemään teräviä huomioita luonnosta. Hän tunsi kyllä tuskat, mutta hän ei ollut milloinkaan onneton, eikä hän erämaan autiudessakaan tuntenut olevansa milloinkaan yksinään.

Kun hän ratsasti erämaan poikki ja terävin katsein etsi liikkuvia, mustia esineitä ja seurasi valkoisia tomupilviä, jotka olivat varoituksia, näki hän Nellin kasvot jokaisessa pilvessä. Puhdaspiirteiset ylängöt olivat kuin hänen säännöllisiä sivukuviaan, joissa hän oli näkevinään tytön tarmokkaan leuan, huulet, hienopiirteisen nenän ja otsan. Kaikkialla oli aina jotakin kullanväristä tahi punertavaa, joku miellyttävä viiva tahi sinertävä pilkku muistuttamassa hänestä, öisin näkyivät hänen kasvonsa nuotiosta lämpiminä, hehkuvina, punastuvina ja kalpeina.

Kuten tavallisesti, niin istui Gale nytkin vahtien ja kuunnellen jännitetyin korvin tuulen huminaa, samalla kumminkin ajatellen ja katsoen hiiltyvästä nuotiosta näkyvää suloisten kasvojen muuttuvaa harhakuvaa. Erämaa kehitti ja lisäsi ajatuksia. Leirinuotion punaisesta ja valkoisesta sydämestä näkyi tuhansia suloisia kasvoja, muiden lemmittyjen ja vaimojen kasvoja, jotka olivat loistaneet muille miehille. Ajatellessaan Nelliä oli Gale onnellinen, sillä jokin, kun hän oli näin yksinään erämaassa, ilmaisi hänelle, että Nell oli häntä lähellä, ajatteli ja rakasti häntä. Mutta täällä lounaisella ylätasangolla oli paljon muitakin miehiä, joilla, kun he haaveilivat kasvoista, oli näky kuin välähtävä salama tahi nopea vilahdus, kuin tuon onnellisuuden synnyttämä toivo ja ruumiillistumus, joka oli kerran ollut olemassa, mutta kadonnut sitten. Galen ajatukset kiintyivät usein noihin satoihin erämaan matkustajiin ja vaeltajiin, jotka olivat uskaltautuneet Camino del Diablon vaarallisille seuduille tulematta milloinkaan takaisin. Belding oli kertonut hänelle tuosta peloittavimmasta erämaan tiestä, joka oli paljasta lentohiekkaa. Lash oli kulkenut sen päästä päähän ja kertonut palattuaan kuivuneista lähteistä, auringossa vaalenevista luista ja kultakaivoksista, jotka olivat yhtä saavuttamattomissa kuin niiden kadonneet löytäjätkin, säälimättömistä yaqui-intiaaneista ja heidän vihastaan meksikolaisia kohtaan. Gale ajatteli tuota tietä ja miehiä, jotka olivat leiriytyneet sen läheisyyteen. Monelle oli siellä koittanut viimeinen yö viimeisen nuotion ääressä. Tämä ajatus tuntui hiipivän tuolta pimeydestä, yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta Galen mieleen lumoten hänet omituisesti. Hän tiesi nyt paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi miehet pakenivat erämaahan jättäen jälkeensä hautoja, tuhoutuneita koteja, haaksirikkoutuneen elämänsä, surevan vaimonsa tahi lemmittynsä. Ja jokainen vaeltaja näki jokaisen nuotion hehkuvassa tuhkassa jonkun harhakuvan. Gale vertasi noiden viimeisen leirivalkeansa vieressä istuvien miesten tuskaa siihen iloon ja lupaukseen, joita hän odotti luottavin sydämin.

Vähitellen muisti Gale kumminkin, mitä hän odotti, ja noustuaan seisoalleen nakkasi hän liekaköyden olalleen ja meni hakemaan Blanco solia. Pimeys oli niin synkkä nyt, ettei Gale nähnyt montakaan metriä eteenpäin eikä sivuille. Tunnustellen käsillään kulki hän eteenpäin ja äkkiä, kun hän oli kiertänyt erään mesquite-pensaikon, näki hän Solin valkoisen ruumiin kuvastuvan tummaa taustaa vasten. Hevonen hypähti ja kääntyi aikoen lähteä pakoon. Oli melkein varmaa, ettei kukaan Solille tuntematon olisi saanut sitä milloinkaan kiinni, mutta Galen hiljainen kutsu rauhoitti sen ja se jatkoi vain syömistään. Dick kiinnitti sen liekaan runsasruohoiselle paikalle ja palasi sitten nuotionsa luo. Saavuttuaan sinne nosti hän satulansa kummun juurelle suojaiseen paikkaan, levitti toisen huopapeitteen hiekalle ja kietouduttuaan toiseen paneutui hän pitkäkseen nukkuakseen lopun yöstä.

Hän oli siellä kokonaan suojassa tuulelta, mutta hän kuuli kumminkin sen surullisen huminan mesquite-pensaikossa. Mitään muuta ääntä ei kuulunut. Arosudetkin olivat lopettaneet nälkäisen ulvontansa. Gale vaipui uneen ja nukkuikin raskaasti iltayön, mutta sitten hän heräsi aina vähän ajan kuluttua tuntien yön yhä kylmenevän ja kostean laskeutumisen enenevän. Tumma taivas muuttui kumminkin lopulta harmaaksi ja päivä alkoi nopeasti sarastaa. Aamu oli kirkas ja purevan kylmä. Hän heitti märän huopapeitteen yltään ja nousi puutunein jäsenin ja kylmissään. Hetken kestävät nopeat liikkeet riittivät kumminkin lämmittämään hänen verensä ja norjentamaan hänen lihaksensa, ja sitten hän oli jälleen virkeä, kiihkeä ja innostunut. Nouseva aurinko kultasi sumun ja alaspäin viettävä laakso muuttui ihmeellisen väriseksi. Hän haki Blanco solin kummun juurelle, satuloi sen ja kiinnitti sen sitten liekaan tiheimpään mesquite-pensaikkoon.

"Sol, saamme juoda hetken kuluttua", sanoi hän taputellen hevosensa jalomuotoista kaulaa.

Gale tarkoitti totta puheellaan. Hän ei aikonut syödäkään, ennenkuin hän oli juottanut hevosensa. Sol oli kulkenut melkein kahdeksanviidettä tuntia saamatta juuri ollenkaan vettä, ja se oli tarpeeksi pitkä aika erämaankin kasvattamalle hevoselle. Nuo kolme rosvoa eivät voineet estää Galen pääsyä lähteelle. Tartuttuaan pyssyynsä läksi hän kävelemään uomaa ylöspäin. Kaniinit hyppelivät matalassa pensaikossa ja muutamat olivat niin kesyjä, että hän olisi voinut potkaista niitä.. Hän käveli nopeasti suurimman osan matkasta ja vasta sitten kuin hän näki sinisen savun kiemurtelevan puiden latvojen yläpuolella, hidastutti hän kulkuaan katsoen ja kuunnellen samalla tarkasti. Näin päivän valossa katsottuina olivat maanlaatu ja puiden asema sellaiset, että hän löysi mukavamman ja turvallisemman tien kuin eilen pimeässä. Ja edeten hyvin varovaisesti pääsi hän likemmäksi lähdettä ja hieman sitä korkeammallekin.

Meksikolaiset keittelivät huolettomasti aamiaistaan. Niillä oli kaksi nuotiota, toinen lämpöä ja toinen keittämistä varten. Galesta tuntui siltä kuin nuo rosvot olisivat olleet hänelle tuttuja. Kaikki nuo rajahaukat muistuttivat aina jollakin tavoin toisiaan, ne olivat tavallisesti pieniä, jänteviä, kulmikkaita, tummaihoisia ja mustatukkaisia miehiä, joilla oli omituiset meksikolaiset vaatteet ja sombrerot. [Sombrero, hattu, tavallisesti kasvien kuiduista tehty.] Vahtiessaan tuota kolmikkoa tunsi Gale vähitellen suuttuvansa. Miehillä ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta lähteä jatkamaan matkaansa. Eräs heistä, luultavasti johtaja, kiinnitti pistoolin kupeelleen, mutta muita aseita ei ollut näkyvissä. Gale totesi sen suunnittelevin katsein. Rosvot olivat nukkuneet tuolla pienessä tiilimajassa eivätkä olleet vielä tuoneet karbiineitaan ulos. Sitten siirtyi Galen katse aitaukseen, jossa oli enemmän kuin kaksitoista hevosta, muutamat niistä hienoja eläimiä. Ne kuopivat jaloillaan, hirnuivat, tappelivat ja tömistelivät. Noin käyttäytyvät luonnostaan aitaukseen suljetut erämaan hevoset silloin kuin ne haluavat heiniä ja vettä.

Mutta äkkiä työnsi muudan suuri, musta ja karvainen hevonen turpansa aidan yli ja vihelsi. Toisetkin hevoset katsoivat samaan suuntaan, niiden korvat nousivat pystyyn ja sitten nekin hirnuivat. Gale tiesi nyt, että oli tulossa lisää miehiä tahi hevosia, mahdollisesti molempia. Mutta meksikolaiset eivät näyttäneet huomaavan hälyytystä, tahi jos he huomasivat, eivät he kiinnittäneet siihen tarkkaavaisuuttaan. Nuo mescalia [mescal, samannimisestä kaktuksesta valmistettu päihdyttävä juoma] juovat roistot olivat huonoja vakoojia. Tiedettiin aivan yleisesti, miten helposti heidät voitiin yllättää tahi heidän kimppuunsa hyökätä. Useimmiten olivat he tietämättömiä ja tyhmiä työmiehiä. He olivat ihmeellisen taitavia hevosmiehiä ja voivat kulkea pitkälti ruoatta ja juomatta, mutta heiltä puuttuivat kaikki muut avut ja ominaisuudet, joita tarvittiin erämaan sodankäynnissä. Heillä oli huono näkö ja kuulo, huono määrittelykyky ja kun he kiihoittuivat, olivat he kuin henkensä edestä pakoon pyrkiviä hulluja muurahaisia.

Gale näki parin intiaanin ratsastavan aaseilla saman kummun toista rinnettä, jonka toisen rinteen juurella tuo tiilimaja oli, eivätkä he nähtävästi tienneet mitään meksikolaisista, sillä he jatkoivat vain kulkuaan. Toinen intiaani oli papagolainen. Toinen taasen, jossa ei ollut muuta huomattavaa kuin että hän vain vaivoin voi pysytellä aasin selässä, oli selvästi yaqui. Näillä matkustajilla ei ollut varmasti rosvoille muuta kelvollista ryöstettävää kuin huopapeitteet ja puoleksi tyhjät eväslaukut. He jatkoivat matkaansa kummun yli lähdettä kohti ja kierrettyään majan nurkan yllättivät he täydellisesti rosvot.

Gale kuuli lyhyen kimakan huudon, joka oli omituisesti kaikuva ja hurja, ja nähtävästi oli se toisen intiaanin päästämä. Siihen vastattiin kähein karjahduksin. Sitten tuo meksikolainen kolmikon johtaja, jolla oli pistooli, vetäisi sen tupesta ja ampui empimättä. Hän ampui sivu kerran ja sitten jälleen. Kolmas luoti osui papagoon, joka luisui huudahtaen aasin selästä maahan yhteen kasaan. Toinenkin intiaani horjui, ikäänkuin hän toverinsa suoman tuen höltyessä olisi ollut vähällä menettää tasapainonsa, mutta neljännen laukauksen kajahtaessa syöksyi hänkin maahan.

Paukahdukset olivat säikähdyttäneet aitauksessa olevat hevoset, ja tuo hurja musta syöksyi huojuvaa veräjää vasten kaataen sen kumoon. Se hyökkäsi sieltä tielle, mutta nuo pari meksikolaista juoksivat sitä vastaan tarttuen sen turpaan ja harjaan, ja kolmas juoksi sulkemaan jälleen veräjän.

Sitten keikautti tuo pistoolin omistaja itsensä notkeasti kuin pantteri hevosen selkään. Hän huusi heiluttaen revolveriaan ja kannusti mustaa eteenpäin. Kaikki kolme miestä käyttäytyivät hyvin hilpeästi. He aikoivat urheilla, Nuo pari maassa olevaa alkoivat tanssia ja rallatella, ja hevosen selässä oleva johtaja ampui jälleen imeytyen sitten kuin iilimato raivostuneen mustan paljaaseen selkään. Se oli vain turha ratsumiestemppu. Sitten pakotti meksikolainen jollakin omituisella otteella hevosen jälleen laskemaan jalkansa maahan ja syöksymään melkein tuon viimeksi kaatuneen intiaanin päälle.

Gale seisoi hämmästyneenä puristaen pyssyään kovasti. Hän ei voinut ymmärtää ratsastajan tarkoitusta, mutta epäili kumminkin jotakin hirveän raakaa olevan tulossa. Hevosen täytyi totella tuota julmaa ohjaavaa kättä, vaikka se koettikin kiemurrella ja potkia. Se kohosi takajaloilleen pieksäen etukavioillaan ilmaa ja korskuen hurjasti, ja sitten se syöksyi tuon maassa makaavan intiaanin kimppuun. Silloinkin vielä koetti tuo ymmärtäväinen eläin olla lyömättä miestä kavioillaan. Mutta se ei ollut enää mahdollista. Kauhistuttava hurja huuto ilmaisi, että tämä taituruuden näyte oli onnistunut.

Meksikolainen ei yrittänytkään poljettaa hevosellaan papagolaisen ruumista, vaan käännytti ratsun takaisin aikoen jälleen ratsastaa tuon toisen intiaanin yli. Silloin muisti Gale, mitä hän oli kuullut meksikolaisten vihasta yaqueja kohtaan. Hän muisti noiden villien meksikolaisten julmuuden ja sukupuuttoon hävittävän sodan intiaaneja vastaan.

Gale ei voinut kestää enempää. Hän ampui nopeasti ratsastajaa osaamatta kumminkaan tuohon heiluvaan olentoon. Luoti sattui hevoseen. Se hyppäsi pystyyn, kuului säikähtynyt huuto, jota seurasi pitkä laukka, ja sitten keikahti hevonen kumoon potkaisten meksikolaista kaatuessaan. Molemmat jäivät liikkumattomina makaamaan.

Dick hyökkäsi piilostaan estääkseen toisia rosvoja pääsemästä majaan aseitaan hakemaan. Toinen mies huusi ja juoksi vastakkaiseen suuntaan ja toinen seisoi kuin naulattu paikoillaan. Gale juoksi paikalle ja tempasi maasta aseen, joka oli pudonnut rosvopäällikön kädestä. Mies alkoi liikahdella ja tointua pyörtymyksestään. Säikähtyneet hevoset särkivät aitauksen ja pakenivat uomaa pitkin tomupilvien jäädessä osoittamaan suuntaa, jonne ne katosivat.

Kaatunut rosvo nousi istualleen rukoillen pyhimyksiään toisessa ja ristien silmiään toisessa silmänräpäyksessä. Toinen meksikolainen pysyi paikoillaan peläten uhkaavaa pyssyä.

"Menkää tiehenne, rosvot! Juoskaa!" huusi Gale. Sitten hän toisti huutonsa espanjan kielellä. Uhaten pyssyllään karkoitti hän nuo molemmat roistot leiristä. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi hän majaan ja toi karbiinit esille särkien jokaisen aseen suurella kivellä käyttökelvottomaksi. Saatuaan sen tehdyksi juoksi hän hakemaan hevostaan. Hän kiiruhti lyhintä tietä uomaa alas välittämättä ollenkaan, kohtaisiko hän rosvot vai ei. Luultavasti tapaaminen olisi muodostunut kohtalokkaammaksi heille itselleen, ja he tiesivät sen Blanco sol kuuli hänen tulevan ja hirnui tervetuliaisiksi. Kun Gale nousi sen selkään, korskui hevonen taistelunhaluisesta. Gale ratsasti nopeasti tapahtumapaikalle, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa, kun hän saapui lähteelle, oli juottaa Sol ja täyttää vesisäiliö.

Sitten hän talutti hevosen kauemmaksi lähteen reunalta ja päätti tarkastaa intiaanit ennen matkalle lähtöään. Papagoa oli ammuttu suoraan sydämeen, mutta yaqui eli vielä. Hän oli tajuissaan ja katsoi Galeen suurin, oudoin ja synkin silmin, jotka olivat mustat kuin tulivuoren kuona.

"Muukalainen on ystävällinen eikä tapa", kuiskasi hän käheästi.

Hänen sanansa olivat enemmän kysyvät kuin rukoilevat.

"Yaqui, olet mennyttä kalua", sanoi Gale varmasti. Hän lausui vain ääneen ajatuksensa.

"Yaqui ei ole pahastikaan loukkautunut", vastasi intiaani sanoen sitten jonkun oudon sanan ja toistaen sitä alituisesti.

Joku vaisto tahi käheässä kuiskauksessa piilevä voima tahi nuo tummat kasvot sanoivat Galelle, että hänen oli haettava vesisäiliö sinne. Hän nosti intiaanin istumaan antaen tämän juoda, ja jos hän milloinkaan elämässään oli nähnyt kiitollisuutta ihmissilmissä, näki hän ainakin nyt. Sitten hän rupesi kyselemään loukkautuneelta intiaanilta unhottamatta kumminkaan hetkeksikään varovaisuuttaan. Gale ei halunnut tulla yllätetyksi. Intiaanissa oli kolme loukkaumaa: luodinreikä olkapäässä, murskautunut käsivarsi ja pahasti ruhjoutunut reisi. Mikä häntä oli vaivannut, ennenkuin rosvo oli ratsastanut hänen päälleen, ei Gale voinut varmasti sanoa.

Hän ajatteli nopeasti. Tämä yaqui paranisi varmasti, ellei häntä jätetty tänne kuolemaan tahi noiden meksikolaisten murskattavaksi, jotka varmasti jonkun ajan kuluttua rohkaistuaan luontonsa hiipisivät takaisin lähteelle! Galelle ei juolahtanut mieleenkään tämän miesraukan hylkääminen. Siinä ilmeni juuri tuo hänen vanha tottumuksensa, tuo inhimillisyyden korkeampi velvoitus, joka teki mahdottomaksi minkään itsesäilytysvaiston alkeiskehoitusten noudattamisen. Gale tiesi kumminkin, että hän lisäsi uhkaavat vaarat satakertaisiksi ottamalla tämän loukkautuneen intiaanin mukaansa. Hän rupesi kumminkin nopeasti toimimaan, ja pitäen pyssyään aina käden ulottuvilla ja katsahtaen silloin tällöin syrjään työstään hän sitoi intiaanin haavat, ollen kumminkin samalla hyvin varuillaan.

Intiaanien aasit ja rosvojen hevoset olivat kaikki tipotiessään. Aika oli kumminkin Galelle niin arvokas, ettei hän voinut kuluttaa siitä hetkeään ehkä turhaan hakemiseen. Senvuoksi nostikin hän intiaanin heti Solin leveille lautasille ja hyppäsi sitten itse satulaan. Kuultuaan käskyn taivutti Sol kaulansa lähtien kävelemään itäänpäin tietä pitkin nopeasti ja välittämättä kahdenkertaisesta kuormastaan.

Kaukana edellä parin korkean ylätasangon välissä, jossa tie katosi muutamaan solaan, osoitti pitkä jono pieniä tomupilviä, missä aitauksesta karanneet hevoset nyt olivat. Ne niistä, jotka oli varastettu, juoksivat suoraan ja empimättä kotiinsa vieden ehkä toisetkin mukanaan. Rosvot saivat jäädä erämaahan pyssyittä ja ratsuitta.

Blanco sol käveli tahi juosta hölkytteli kuusi penikulmaa tunnissa. Sellainen vauhti ei tavallisesti viidenkäänkymmenen penikulman matkalla kastellut sen kiiltävän valkoista nahkaa eikä pörhöttänyt sen karvoja. Gale, ottaen huomioon aina käsillä olevan mahdollisuuden kohdata toisia rosvoja ja joutua takaa-ajettavaksi, säästi hevosensa voimia. Päästyään niin kauaksi Papago Wellistä, ettei sitä enää näkynyt, laskeutui hän satulasta ja käveli hevosen rinnalla tukien vahvalla kädellään avutonta ja horjahtelevaa intiaania.

Aurinko sivuutti itäiset harjanteet ja aamun kylmyys katosi kuin taikavoiman vaikutuksesta. Koko erämaa muuttui. Sen harmaus muuttui loistavaksi, mesquite-pensaat kimaltelivat, kaktukset verhoutuivat kuin kuuraan ja kalliot värjäytyivät kullanvärisiksi ja punaisiksi. Sitten kuin kuumuus lisäytyi, rupesi tuulemaan Galen takana olevasta laaksosta, ja kuta kauemmin aurinko paistoi sitä kovemmaksi muuttui tuuli. Etäisyyden ihmeellinen läpinäkyvä auder muutti sinertävän värinsä kellahtavaksi. Lentohiekka kätki vuorten ääriviivat melkein näkyvistä.

Gale pysytteli hevosensa rinnalla. Hän kärsi nurkumatta haavoittuneen kylkensä aiheuttamaa tuskaa, jota jokainen askel vain lisäsi. Hänen katseensa harhaili laajan, savuisen erämaan yli hakien sellaisia maamerkkejä, jotka hän tunsi. Kun Nimettömien vuorien jylhät ja korkeat huiput vilahtivat nopeasti kiitävien hiekkapilvien välistä, tunsi hän olevansa jo lähempänä kotia. Toinen tunti vei hänet erään tumman kohtisuoran patsaan kohdalle, joka seisoi vapaasti muutaman esiin työntyvän jyrkänteen laidalla. Se oli kansainvälinen rajamerkki. Kun hän oli sivuuttanut sen, oli hän saapunut oman maansa kamaralle. Keskipäivän kuumuuden ollessa korkeimmillaan pysähtyi hän erään kallion varjoon, nosti yaquin satulasta maahan ja antoi hänelle vettä. Tarkastettuaan sitten kauan ympäröivää erämaata irroitti hän satulan Solin selästä, jotta se saisi piehtaroida hiekassa, söi hieman ja paneutui sitten itsekin hetkiseksi lepäämään.

Yaqui oli sitkeähenkinen, sillä hän eli vielä. Ensimmäisen kerran katsoi nyt Gale intiaaniin tarkemmin nähdäkseen, minkä näköinen tämä oikeastaan oli. Miehellä oli suuri jalomuotoinen pää ja kasvot, jotka muistuttivat ryppyistä naamiota. Näytti siltä kuin hänen kotiseutunsa, Sonoran, vulkaaninen laava olisi siselöinyt ne tummanpunaisiksi. Intiaaneilla on aina tummat ja salaperäiset silmät, mutta tämän yaquin katseessa oli erämaan koko surullinen autius. Se oli kohdistunut Galeen ja liikkui ainoastaan silloin kun hänkin liikkui, Intiaani oli lyhyt ja harteikas, ja hänen ruumiinsa näytti voimakkaasti kehittyneeltä, vaikka nälkä tai sairaus olivatkin sen nyt kovasti laihduttaneet.

Gale läksi jälleen jatkamaan kotimatkaansa. Kun hän oli päässyt solan toiseen päähän, oli hänellä edessään laaja syvennys, joka oli niin rosopintainen kuin miljoonia suuria nauloja olisi lyöty Thorin vasaralla johonkin säröiseen lattiaan. Sitä sanottiin Altar Valleyksi. Se oli puronuomien, kanjonien, kallioiden ja harjanteiden loppumaton kaaos, kaktuksien luvattu kotimaa, jonka itäinen pää ulottui Forlorn Riveriin asti ja imi sen veden kuiviin silloin kun siinä sattui sellaista olemaan.

Tämä erämaan okainen ja kuiva kohta oli melkein mahdoton kuljettavaksi satulassa huojuvan haavoittuneen ja avuttoman miehen kanssa. Kumminkin läksi Gale sinne pelkäämättä. Hän halusi kuljettaa yaquin niin kauas kuin suinkin tahi kunnes kuolema vapauttaisi hänet velvollisuudesta, ja Blanco sol kahlasi vierivässä hiekassa, kiipesi mutakuoppien reunoja ylös ja alas, pujotteli kallioiden ja valkopiikkisten choyain välitse.

Aurinko alkoi jo laskeutua länttä kohti vähentäen suurinta kuumuuttaan vähitellen ja vastahakoisesti. Tuulikin tyyntyi ja tomu lakkasi kiitämästä. Nimettömien vuorten jylhä odottava seinämä muuttui punertavaksi ja sitten kullanväriseksi. Gale pysytteli itsepintaisesti väsymättömän hevosensa rinnalla tukien yaquia ja kestäen valittamatta terävien piikkien pistokset. Lopulta muuttui kulku vaivalloiseksi uurastamiseksi. Hänen raskaat säärystimensä uhkasivat usein kaataa hänet kumoon, mutta hän ei uskaltanut kulkea niittä, sillä vaikka ne olivatkin paksut ja kankeat, pistivät kumminkin choyain terävät peloittavat pistinmäiset piikit niidenkin läpi.

Aina viimeiselle penikulmalle asti jaksoi Gale seurata Blanco solia ja pitää tarkasti silmällä edessä olevaa tietä, mutta sitten kuin Forlorn Riverin litteät talot ilmestyivät näkyviin loistaen punaisilta auringon valossa, rupesi hän horjumaan ja väsyi nopeasti. Yaquikin putosi satulasta ja jäi liikkumatonna hiekalle makaamaan. Gale ei jaksanut enää nousta hevosensa selkäänkään, vaan tarttui lujasti Solin pitkään häntään horjuen siten eteenpäin.

Blanco sol hirnui kimakasti. Se vainusi kylmää vettä ja makeata apilasruohoa. Edestäpäin näkyvät lepattavat valot merkitsivät lepoa. Erämaan surullinen hämärä seurasi nopeasti auringonlaskua. Se korosti tuon harmaan hiekan läpi kiemurtelevan joen ja sen tummempien törmien yksinäisyyttä. Yön varjot alkoivat laskeutua laaksoon mustilta, kaukaa häämöittäviltä vuorilta.

VII.

VALKOISIA HEVOSIA.

"Loukkautunut yaqui! Miten hemmetissä tulit ottaneeksi hänet mukaasi?" jyrisi Belding laskiessaan Galen vuoteelle.

Beldingin luonne oli kovettunut näiden viimeisten onnettomien viikkojen kuluessa.

"Senvuoksi, etten voinut muuta", kuiskasi Gale vastaukseksi. "Menkää noutamaan hänet tänne — hän putosi tielle — joen toiselle puolelle — ensimmäisen suuren saguaron luokse."

Belding alkoi kiroilla hapuillessaan tulitikkuja voidakseen sytyttää lampun palamaan, mutta kun valo rupesi loistamaan, keskeytti hän äkkiä lausumatta edes aloittamaansa sanaa loppuun.

"Sanoit olevasi vahingoittumaton", sanoi hän tiukasti, kumartuessaan hyvin huolissaan Galen puoleen.

"Olen vain hieman väsynyt. Mene nyt tahi lähetä joku toinen hakemaan yaquia."

"Varmasti, Dick", vastasi Belding hieman lempeämmin. Sitten hän tömisteli ulos, hänen askeleensa kaikuivat käytävän kiviltä, sitten hän aukaisi jonkun oven ja huusi. "Äiti — tytöt, Dick on palannut kotiin! Hän on aivan lopussa… No, ei, ei, ei hän ole haavoittunut eikä muutenkaan loukkaantunut. Te naiset olette nyt aina sellaisia…! Tehkää mitä voitte hänen mukavuudekseen. Minulla on nyt hieman muuta tekemistä."

Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia, joita eivät Galen uneliaat korvat enää kyenneet erottamaan. Sitten hänestä tuntui kuin rouva Belding olisi kumartunut hänen puoleensa. Rouvan paljas läsnäolokin tyynnytti, rauhoitti ja auttoi häntä. Mercedes ja Nell hyörivät hänen ympärillään valkeina myötämielisyydestä ja jäykin katsein. Dick joi paljon, mutta ei halunnut ruokaa. Hän halusi vain nukkua. Ja tuntiessaan, miten heidän kasvonsa häipyivät jonkunlaiseen utuun samalla kun heidän ystävälliset kätensä hoivasivat häntä, menetti hän tajuntansa.

Hän nukkui kaksikymmentä tuntia. Sitten hän nousi janoissaan, nälissään, kankein jäsenin ja vieläkin perin uuvuksissa ja meni heti hakemaan Beldingiä ryhtyäkseen jälleen työhön.

"Sinun yaquisi oli jo puolikuollut, mutta luullakseni saamme hänet paranemaan", sanoi Belding. "Dick, tämä on toinen kerta, kun tämä intiaani tulee tänne New Orleansista jalkaisin, ratsain ja Jumala ties' miten. Hän puhuu englannin kieltä paremmin kuin useimmat intiaanit ja minä osaan hieman yaquien kieltä. Olen kuullut vähän hänen elämästään ja arvannut loput. Meksikon hallitus koettaa hävittää nuo yaquit sukupuuttoon. Noin vuosi sitten joutui tämän miehen heimo vangiksi eräässä Meksikon satamakaupungissa. Isät, äidit ja lapset erotettiin toisistaan ja lähetettiin laivoissa Yucataniin työskentelemään orjina suurilla riisiviljelyksillä. Heitä vainottiin, lyötiin ja kiusattiin nälällä. Jokainen orja sai ruoakseen päivää kohti hieman hapanta taikinaa eikä muuta. Yucatan on matalaa, soista, sumuista ja kuumaa seutua, ja yaquit ovat syntyneet ja kasvaneet korkealla ja kuivalla Sonoran ylätasangolla, jossa ilma on ohut kuin veitsen terä. He kuolivat noille riisipelloille toinen toisensa jälkeen, mutta heidän sijalleen tuotiin jälleen uusia. Katsohan, meksikolaiset eivät halua tappaa heitä heti hävittäessään noita yaqueja sukupuuttoon, vaan tahtovat hyötyä heistä ensin. Tämä on hirveätä julmuutta… No niin, tämä yaqui, jonka toit tänne, pääsi pakenemaan, nousi laivaan ja saapui lopulta New Orleansiin. Jollakin tavoin matkusti hän sitten tänne. Annoin hänelle evästä ja hän poistui erään papagolaisen kanssa. Hän oli jo sairas silloin ja sitten on hän varmaankin joutunut rosvojen käsiin."

Gale kertoi hänelle seikkailunsa Papago Wellin luona.

"Tuo rosvo, joka koetti murskata yaquin hevosensa kavioiden alle, oli todellinen hyena", lopetti Gale väristen. "Olen jo nähnyt vuodatettavan verta ja hieman muutakin hermoihin koskevaa, mutta tuollaista pirullisuutta en voinut katsella. Ammuin kumminkin sivu, kuten jo sinulle sanoin, vaikka matka oli tuskin pariakymmentä askelta pitempi."

"Dick, sellaisissa tapauksissa kuin tämä on sitä parempi kuta nopeammasti suoriudut rosvoista", sanoi Belding julmasti. "Ja mitä hermoihin koskeviin näkyihin tulee, niin odota kunnes näet jonkun yaquin meksikolaisen kimpussa. Suoraan sanoen mitään hirveämpää ei ole enää olemassa. Sellainen verenhimo ja sukuviha ovat syvää kuin elämä ja yhtä peloittavia. Espanjalaiset kukistivat azteekit noin neljä- tahi viisisataa vuotta sitten. Tuolla vihalla on ollut aikaa juurtua yhtä kauan kuin kaktuksilla. Yaquit ovat vuoristossa asuvia azteekkejä. Henkilökohtainen käsitykseni on, että he ovat jaloa ja ymmärtäväistä kansaa, joka, jos se vain saisi elää rauhassa, olisi rauhaa rakastavaa ja työteliästä. Pidän noista muutamista, jotka tunnen. Mutta he ovat tuomitut kuolemaan sukupuuttoon. Onko sinulla aavistustakaan, mikä tätä yaquia vaivasi, ennenkuin roisto aloitti julmuutensa?"

"Ei. Huomasin vain, että intiaani oli huonossa kunnossa, mutta en voinut saada selville, mikä häntä vaivasi."

"Niin, minulla on taasen omat mielipiteeni asiasta, enkä ole varma, liioittelenko luulossani. Ajattelen nimittäin, että tuo yaqui oli tahi on kuolemaisillaan surusta. Hänen ainoa toivomus oli päästä takaisin vuorille kuolemaan. Siinä Sonoran osassa, jonne hän oli matkalla, ei ole enää ainoatakaan yaquia."

"Hänen silmissään oli todellakin hyvin omituinen ilme", sanoi Gale miettiväisesti.

"Niin oli, minäkin huomasin sen. Mutta kaikki yaquit ovat villin näköisiä. Ellen suuresti erehdy, on tämä mies ollut päällikkö. Suojellessasi häntä ja tuodessasi hänet tänne tuhlasit voimiasi ja antauduit tarpeettomaan vaaraan, mutta, vieköön piru kaikki nuo meksikolaiset rosvot, olen kumminkin iloinen, että toit hänet!"

Gale ilmoitti nyt olevansa huolissaan Laddin vuoksi.

"Ladd ei lähtenytkään sinua tapaamaan", vastasi Belding. "Tiesin sinun palaavan tänne piakkoin, ja koska meidän ja Casitan välillä sattui selkkauksia, lähetin hänet sinne. Sitten lähtösi on ystävämme Carter menettänyt lauman hevosia ja muutamia nuoria härkiä. Katsoitko tarkasti noita hevosia, jotka rosvot olivat kuljettaneet lähteelle?"

Sen jälkeen kuin Dick oli ruvennut vartijaksi, oli hän oppinut katsomaan kaikkea terävin, varmoin, valokuvaavin silmin, ja joutuessaan nytkin antamaan varman lausuntonsa, kuten usein ennenkin, kertoi hän laumassa olleen enimmäkseen tummia hevosia, muutamia kimoja ja yksi laikullinen raudikko.

"Carterin omaisuutta, yhtä varmasti kuin sinä olet olemassa!" huudahti Belding. "Hänen laumansa on hajoitettu ja jaettu monien varasjoukkueiden kesken. Carterilla on tuolla Three Mile Arroyossa suuri karjakartano. Se on niin kaukana Yhdysvaltain puolella, että sieltä on pitkä matka rajalle."

"Nuo näkemäni hevoset menevät varmasti kotiinsa, eivätkö menekin?" kysyi Dick.

"Varmasti! Niitä ei voida ottaa kiinni eikä pysähdyttää."

"No niin, millaiseen työhön minä nyt ryhdyn?"

"Jää tänne lepäämään", vastasi Belding suoraan. "Olet levon tarpeessa. Alistu naisten hemmoitteluun ja salli heidän lääkitä sinua hieman. Kun Jim palaa Sonoytasta, tiedän paremmin, mitä meidän on tehtävä. Näyttää siltä, hitto vieköön, että meillä on nyt muutakin tekemistä kuin estää japanilaisia ja kiinalaisia pääsemästä Yhdysvaltoihin. Meillä on täysi työ suojellaksemme omaisuuttamme joutumasta meksikolaisten käsiin."

"Onko minulle tullut kirjeitä?" kysyi Gale.

"Kirjeitäkö? Kuulehan, poikaseni, sellaista asiaa ei juuri olekaan, joka saisi minut tahi jonkun muun lähtemään Casitaan nyt. Vaikka kaupungissa olisikin turvallista nyt, on ainakin matka sinne vaarallinen. Kukaan ei ole käynyt Casitassa kuukauden päiviin."

Gale oli saanut monta kirjettä sisareltaan, Elsieltä, mutta viimeiseen ei hän ollut vielä vastannut. Kun hän joskus sattumalta palasi Forlorn Riveriin muutamiksi päiviksi, oli hänellä silloinkin niin paljon työtä, ettei kirjoittamiseen jäänyt juuri aikaa, ja sitäpaitsi oli Elsie kirjoittanut, että isäukko oli raivoissaan luullessaan Dickin joutuneen kokonaan hunningolle.

"Aika rientää", sanoi Dick. "George Thorne pääsee vapaaksi piakkoin ja tulee tänne. Mahtaneeko hän jäädä tänne vai vieneekö hän Mercedeksen johonkin muualle?"

"Hän pysähtyy kauniisti tänne Forlorn Riveriin, jos vain minulla on vielä jotakin sanomista", vastasi Belding. "Haluaisin sitäpaitsi mielelläni tietää, miten hän aikoisi viedä espanjattaren pois maasta nyt, kun kaikki tiet ovat täynnä vallankumouksellisia ja rosvoja. Tyttöä olisi hyvin vaikea pukea sellaiseen valepukuun, ettei häntä tunnettaisi. Kuulehan, Dick, luuletko, että voimme saada Thornen jäämään tänne? Kuultuani suunnitelmasi suuresta vesisäiliöstä olen ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin onnellisesta tulevaisuudesta… Kunpa vain tämä onneton sota loppuisi! Sillä, Dick, sellaista se on, Meksikon pohjoisrajalla tapellaan merestä mereen asti. Mutta olipa se nyt mitä tahansa, ei se kumminkaan ole meidän sotaa. Olemme hieman sen ulkopuolella. Emme voi kumminkaan tehdä mitään Forlorn Riverin hyväksi, ennenkuin se loppuu."

Suunnitelma, josta Belding mainitsi, voi kyllä suotuisimmassa tapauksessa saada aikaan, että Altar Valleysta aikojen kuluessa vielä tulee hedelmällinen maanviljelysseutu. Oleskellessaan yliopistossa oli Gale lukenut insinööriksi, vaikka hän ei sittemmin ollut sytyttänytkään tieteellistä maailmaa tuleen ja liekkeihin keksinnöillään. Eikä hän sitäpaitsi poistuttuaan yliopistosta ollut voinut tyydyttää isänsäkään vaatimuksia mihinkään työhön nähden. Kumminkin kantoivat hänen pintapuoliset tietonsa hedelmää täällä maailman äärimmäisessä kolkassa, erämaassa, jossa sellaista kaikkein vähimmin olisi luullut voivan odottaa. Gale oli alituisesti arvaillut, missä Forlorn Riverin lähteet olivat. Ei ainoakaan valkoinen mies eikä kukaan meksikolainenkaan ollut milloinkaan kiivennyt noille jylhille rosoisille rinteille, joita sanottiin Nimettömiksi vuoriksi ja joilta Forlorn Riverin luultiin alkavan. Gale oli löytänyt erään pitkän ja kaitaisen, louhikkoisen ja kiviseinäisen kuilun, joka voitiin padota räjähdyttämällä dynamiitilla muudan ylempänä oleva esiinpistävä kallionkieleke. Sinne voitaisiin sitten koota haihtumaton vesimäärä. Sitten oli hän vielä suunnitellut kastelujärjestelmän veden johtamiseksi laaksoon kaivostöitä varten ja Yhdysvaltain puolella olevan Altar Valleyn osan muuttamiseksi oikeaksi paratiisiksi. Belding oli taannut, että uomissa ja kuiluissa oli kultaa, tosin ei niin paljon, että se olisi ilahduttanut kullanetsijöitä, mutta kumminkin tarpeeksi, jotta sen huuhtominen tulisi kannattamaan. Ja Altar Valleyn ylemmät penkereet eivät kaivanneet muuta kuin vettä kasvaakseen vaikka mitä vuodet läpeensä. Galekin oli niin muodoin ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin tulevaisuudesta.

Seuraavan päivän iltapäivällä palasi Ladd odottamatta taluttaen nilkuttavaa ja vaahtoista hevostaan. Belding ja Gale, jotka sattuivat olemaan työssä pajassa, katsoivat tulijaan sanattomina hämmästyksestä. Hevosen jalat olivat täynnä verisiä haavoja ja muutenkin se näytti olevan aivan kaatumaisillaan. Laddin sombrero oli pudonnut johonkin ja sen asemesta oli hän sitonut päähänsä verisen huivin. Hiki, veri ja tomu olivat jähmettyneet kuivaksi kuoreksi hänen kasvoilleen, pieniä tomupilviä pölähteli hänestä, kun hän käveli, ja hänen naarmuisten säärystimiensä alimmat osat olivat täynnä katkenneita valkoisia piikkejä.

"Päivää, pojat!" huudahti hän. "Olenpa todellakin iloinen nähdessäni teidät jälleen!"

"Mihinkä hiiteen sinä hattusi olet pannut?" kysyi Belding tiukasti. Tervehdys oli naurettava. Mutta Beldingin sanat eivät merkinneet mitään. Hänen kasvoillaan kuvastuvat suru ja levottomuus puhuivat enemmän kuin hänen synkkä hämmästyksensä.

Ladd pysähtyi irroittaen satulan hihnat, katsoi sitten Beldingiin ja nauroi tyynesti.

"Tom, muistat kai tuon saguaro-kunnaan Carterin kartanoon vievän tien ja Casitaan johtavan maantien risteyksessä? No niin, kiipesin sen yli ja jätin hattuni erään tikan pesän katoksi."

"Olet paennut jotakin ja ehkäpä taistellutkin?" kysyi Belding, ikäänkuin Ladd ei olisi puhunut vielä sanaakaan.

"Vannon, että asiat selvenevät sinullekin jonkun ajan kuluttua", vastasi Ladd irroittaen satulan.

"Ladd, mene sisälle naisten luo", sanoi Belding. "Minä kyllä hoidan hevosesi."

"Kyllä menen, Tom, minuutin kuluttua. Käväisin rajallakin ja näin siellä sekä hevosten että härkien jälkiä. En nähnyt kumminkaan merkkiäkään rosvoista, ennenkuin tänä aamuna. Nukuin Carterin luona viime yön. Tuo viimeinen ryöstö vei häneltä kaiken. Hän on tulemaisillaan hulluksi. Tänä aamuna ratsastin pahki muutamaan Carterin hevoslaumaan, joka painoi täyttä vauhtia kotiin päin. Muutamat rosvot koettivat pidättää ne ja kääntää ne jälleen rajan toiselle puolelle. Sotkeuduin leikkiin hämmästyttäen heidät kokonaan. Carterin hevoset pääsivät pakoon. Sitten alkoi minun ja rosvojen välillä pieni kilpajuoksu kaktuksien keskellä. Olin väärällä puolella ja minun oli sen vuoksi murtauduttava heidän ketjunsa läpi päästäkseni kotiin. Pelastuin kumminkin vain nipin napin. Ahtaammassa paikassa en ole juuri ollut."

"Ladd, jos vain ottaisit jonkun minun hevosistani, et joutuisi milloinkaan tuollaiseen pulaan", sanoi Belding. "Tuo sinun hevosesi osaa kyllä juosta, ja Jumala tietää, että se on rohkeakin, mutta sinä tarvitset suuren meksikolaisen hevosen, jolla on kaktuksien sitkeyttä veressään. Valitse vain laumasta mieleisesi. Ota joko Bull, White woman tahi Blanco José." [Bull = härkä; White woman = valkoinen nainen; Blanco José = valkoinen José.]

"Minulla oli muutamia kuukausia sitten suuri ja nopea hevonen, mutta menetin sen", sanoi Ladd. "Tämäkin on jonkunlainen. Varmasti kyllä Bull ja tuo valkoinen piru, jolla on meksikolainen nimikin, voittavat hevoseni nopeudessa ja tappaisivat sen penikulman pituisella kaktustiellä. Mutta, Tom, en voi mitenkään suostua ottamaan ainoatakaan noista komeista valkoisista hevosistasi. Olen ehkä liian hentomielinen ja menettelen ehkä tyhmästi, etten ota yhtä, ennenkuin rosvot puhdistavat Forlorn Riverin."

Belding murahti kirouksen kurkustaan niin, että ääni muistutti kaukaista jyrinää. Hänen kasvojensa levoton ilme muuttui tummaksi hehkuksi ja kiihkoksi. Lukuunottamatta vaimoaan ja tytärtään ei hän rakastanut mitään niin paljon kuin noita valkoisia hevosiaan. Hänen isänsä ja isoisänsä ja kaikki hänen esivanhempansa, joista hän polveutui, olivat pitäneet hevosista. Se oli hänellä verissä.

"Laddy, enkö voi viedä noita valkoisia johonkin muualle, ennenkuin on liian myöhäistä?"

"Aikaa kyllä vielä on, mutta mihin ne sitten vietäisiin?"

"San Felipeen?"

"Ei. Ne ovat paremmassa turvassa täällä."

"Casitaan ja sitten rautateitse etemmäksi?"

"Pelkään sen olevan uskallettua. Kaupunki on täynnä kapinallisia, jotka tarvitsevat hevosia."

"Sitten suoraan pohjoiseen?"

"Mutta, mies, oletko tullut hulluksi? Siellähän on satapenikulmaisia alueita, joissa ei ole ruohonkorttakaan, saati sitten vettä. Sanon sinulle, Tom, että turvallisinta on viedä nuo valkoiset etelään, Sonoraan, johonkin tuntemattomaan laaksoon vuoristossa. Anna niiden sitten olla siellä, kunnes rosvot ovat puikkineet takaisin itään. Koittaa pian sellainen aika, ettei rosvoilla ole täällä enää mitään ryöstämistä. Silloin ratsastavat ne uusille laitumille."

"Laddy, en tunne Sonoraan johtavia teitä. Enkä voi luottaa keneenkään meksikolaiseen enkä papagoon. Näin meidän kesken puhuen, tuota intiaani-paimentani epäilen."

"Sitten on meidän paras pysytellä täällä, Tom. Dick, on hauska tavata sinua jälleen. Mutta sinähän näytät tyyneltä kuin perimä vellissä. Näyt tulevan levollisemmaksi päivä päivältä. Näitkö merkkiäkään Jimistä Sonnytan tiellä?"

Sitten talutti Belding väsyneen hevosen juottopaikalle vartijain mennessä taloa kohti. Dick kertoi juuri seikkailustaan Papago Wellin luona, kun he kiersivät kuistin nurkan. Nell istui kynnyksellä. Hän nousi huudahtaen heikosti ja riensi heitä vastaan.

"Minun on alistuttava kohtalooni", kuiskasi Ladd. "Naiset tulevat hoitamaan minua kuin rintalasta. Ja minä olen todellakin niin huonossa kunnossa, etten voi auttaa itseäni."

"Voi, Laddy, olette varmasti haavoittunut!" huusi Nell juostessaan kalvennein poskin ja kauhistunein katsein häntä vastaan ja tarttuessaan hänen käsivarteensa.

"Nell, juoksin vain niin varomattomasti, että kaktuksen piikki raapaisi korvaani."

"Ah, Laddy, älkää nyt viitsikö valehdella! Te olette huiputtanut minua ennenkin. Tiedän, että olette haavoittunut. Tulkaa nyt äidin luo."

"Varmasti, Nell, se ei ole muuta kuin mitätön naarmu. Hevoseni keikautti minut selästään."

"Laddy, mikään hevonen ei kykene heittämään teitä selästään." Tytön sanat ja moittiva katse kiihoittivat vain Laddya jatkamaan.

"Ehkä sain sen silloin, kun ratsastin nopeasti mesquite-pensaikossa ja eräs terävä oksa —"

"Teitä on ammuttu!… Äiti, täällä on Laddy ja häntä on ammuttu!… Voi näitä nykyisiä hirveitä aikoja! En voi kestää enää! Forlorn Riveriä sanottiin niin rauhalliseksi ja turvalliseksi paikaksi. Ja sellainen se ennen olikin, sillä täällä ei tapahtunut tämän taivaallista. Mutta nyt! Jim palaa kotiin verinen reikä olkapäässään, sitten Dick ja nyt te, Laddy…! Voi pelkään sen ajan vielä tulevan, ettette palaa enää ollenkaan!"

* * * * *

Aamu oli valoisa, tyyni ja kirkas kuin kristalli. Kuumuusaallot eivät olleet vielä alkaneet nousta erämaasta. Mainiosti toisiinsa sopivat pehmeän harmaat, valkoiset ja viheriät utupilvet lepäsivät kuin vaipat mesquite-pensaitten, hiekan ja kaktuksien yllä. Kaukaisten vuorien kanjonit näyttivät syviltä ja olivat täynnä sinertävää sumua.

Nell istui karja-aitauksen pisimmän veräjänpylvään nokassa. Dick nojautui aitaan hänen vieressään katsoen joskus Nelliä kasvoihin ja joskus apilapellolle, missä Beldingin jalorotuiset olivat laitumella, keikailivat, leikkivät ja hirnuivat. Nell katseli vain hevosia. Hän piti niistä niin, ettei hän milloinkaan väsynyt vahtimaan niitä. Hänen katseensa karttoi kumminkin nyt niin tietoisesti noita ikävöiviä silmiä, jotka koettivat vangita sen, ettei se tuntunut ollenkaan luonnolliselta.

Suuri aidattu sametinhieno viheriä apilapelto oli mainio tausta tuolle parikymmentä hevosta käsittävälle valkoiselle laumalle. Ja vaikka noita hevosia ei olisi ollutkaan, olisi pelto yksinäänkin muodostanut silmiinpistävän vastakohdan ympäröivälle kuumalle kallioiden ja hiekan välkkyvälle kaaokselle. Belding oli jalostanut Durangosta tuomansa rodun toistasataa jälkeläistä. Hänen huolenpitonsa oli erittäinkin kohdistunut noihin melkein aivan valkoisiin, joita hän hoiti hyvin huolellisesti. Hän ansaitsi hyvin myymällä niitä Texasissa asuville maanomistajaystävilleen. Mikään hinta ei olisi kumminkaan saanut häntä luopumaan niistä suurista valkoisista hevosista, jotka hän oli saanut durangolaisilta hevosten omistajilta. Niiden nimet olivat: Blanco diablo (Valkoinen piru), Blanco sol (Valkoinen aurinko), Blanca reina (Valkoinen kuningatar), Blanca mujer (Valkoinen nainen) ja El gran toro blanco (Suuri valkoinen härkä). Karjanomistajat olivat nauraneet hänelle sen vuoksi, että hän oli säilyttänyt nuo durangolaiset lempinimet ja paimenet olivat ivailleet häntä säälimättömästi. Mutta nimiä ei oltu kumminkaan muutettu.

Blanco diablo oli lauman ainoa hevonen, joka ei saanut harhailla mielinmäärin eikä syödä ruohoa mistä se vain halusi. Rautakankiin kiinnitetty liekaköysi piti sen paikoillaan muutamassa nurkassa, jonne eivät muut hevoset menneet likimaillekaan. Se ei pitänyt tällaisesta eristämisestä, sillä se ei ollut onnellinen, ellei se saanut juosta tahi tapella jonkun kilpailijan kanssa. Ja jos se sai valita, tappeli se mieluummin. Jos nyt jokin valkoinen voi muistuttaa pirusta, niin tämä hevonen ainakin. Siinä ei ollut oikeastaan mitään kaunista, mutta kumminkin kiinnitti se heti katsojan huomion itseensä kokonaan. Se oli tyytymättömän, vihaisen, kapinallisen ja vikurin näköinen. Ellei se jyrsinyt ruohoa tai keikaillut, ojensi se solakan pitkän kaulansa suoraksi ja näytteli hampaitaan. Tämä Beldingin lemmikki oli melkein hänen koko maailmansa, ja hän vannoi, että Diablo voi kärsiä enemmän kuumuutta, janoa ja kaktuksien pistoja kuin mikään toinen hänen omistamansa hevonen ja tokaisi, että se voi voittaa juoksussa ja tappaa jokaisen lounaassa elävän hevosen. Se seikka, ettei Ladd ollut samaa mieltä Beldingin kanssa näistä silmiinpistävistä ominaisuuksista, oli suuri pettymys ja alituinen kinan aihe. Ladd ja Lash vihasivat Diabloa, ja Dick Gale, pelastuttuaan pari kertaa töin tuskin sen hyökkäyksiltä, oli yhtynyt paimenten mielipiteeseen.