El gran toro blanco oli nimensä veroinen. Se oli suuri, voimakas ja pitkäkylkinen ori, kiiltelevän jalomuotoisen seuralaisensa, Blanca reinan, kuninkaallinen toveri. Toinen tamma, Blanca mujer, oli niin loistavan valkoinen, ettei siinä ollut muun väristä pilkkuakaan, komea ruumiinen, nopea, miellyttävä ja siro, mutta kumminkin niin tukeva, voimakaslihaksinen ja kestävä, että se loistavasti edusti esi-isiään.
Paimenet myönsivät Beldingin olevan muutamissa suhteissa oikeassa Diabloon nähden, mutta muuten he olivat lojaalisia ja järkkymättömiä Blanco solin kannattajia, puhumattakaan Dickistä, joka ei uskaltanut ruvetakaan todistelemaan, sillä hän kuvitteli joskus olevansa aivan järjetön ajatellessaan hevostaan. Vaikka hän ei voinut ymmärtääkään tunteitaan, tiesi hän rakastavansa Solia samoin kuin mies rakastaa ystäväänsä tahi veljeään. Ollessaan raskaatta satulattaan ja kömpelöittä suojuskilvittään tyydytti Blanco sol jollakin tavoin kaikki hevostuntijain vaatimukset. Vaikka Diablo olikin pitkä ja suuri oli Blanco sol vieläkin suurempi ja pitempi. Sitten se oli korkeampikin ja voimakkaampi. Se näytti kykenevän tehokkaampaan toimintaan ja olevan nopeampi. Näin kaukaa katsottuina eivät sen kunnioittavat arvet ja pakurat, jotka rumensivat sen voimakkaita jalkoja, näkyneet ollenkaan. Se jyrsi ruohoa erillään muista laukkailematta ja leikkimättä, mutta kun se kohotti päänsä hirnuakseen, kuinka hurjalta, ylpeältä ja loistavalta se näyttikään! Erämaan auringon huikaiseva valkoisuus loisti sen pinnasta, sillä oli päässään sen tulta ja henkeä ja sen ehtymätöntä voimaa suuressa ruumiissaan.
"Belding vannoo, ettei Sol milloinkaan voita Diabloa juoksussa", sanoi
Dick.
"Hän uskoo sen", vastasi Nell. "Isä on järkkymätön mielipiteessään tuohon hevoseen nähden."
"Mutta Ladd oli ratsastanut kerran Solilla voittaen Diablon. Jim oli ollut katsomassa kilpailua."
Nell nauroi. "Minäkin sen näin. Näin sivumennen sanoen, olen minäkin pannut pistämään Solin turpansa isän lemmikistä edelle."
"Sitä olisin minäkin halunnut katsella. Nell, ettekö aio milloinkaan tulla ratsastamaan kanssani?"
"Kyllä jonakin päivänä, kun voimme tehdä sen vaaratta."
"Vaaratta!"
"Tarkoitan, sitten kuin rosvot ovat poistuneet rajalta."
"Ah, olen niin iloinen, että myönnyitte", sanoi Dick nauraen. "Olen usein ihmetellyt, miten Belding tuli antaneeksi Blanco solin minulle."
"Hän on mustasukkainen. Luullakseni hän haluaa päästä Solista."
"Eihän? Kuulkaahan, Nell, hän on valmis antamaan Laddille ja Jimille myöskin valkoiset hevoset milloin tahansa."
"Onko? Ei kumminkaan Deviliä, White womania eikä Reinaa. Ei iki maailmassa! Mutta isällä on paljon muitakin nopeita hevosia, joiden joukosta pojat saisivat valita. Dick, sanon teille isän haluavan, että Blanco sol juoksisi itsensä loppuun, menettäisi nopeutensa erämaassa. Hän on niin mustasukkainen Diablon vuoksi."
"Ehkä. Hän on totisesti omituisesti kiintynyt hevosiin. Ymmärrän sen nyt paremmin kuin ennen. Omistin pari juoksijaa ennen maailmassa. Luullakseni nuo eläimet sopivat minulle siihen aikaan. Mutta Blanco sol —!"
"Pidättekö siitä?" kysyi Nell katsahtaen lämpimästi sinisin silmin
Dickiä kasvoihin.
"Pidänkö? Luullakseni."
"Olen niin iloinen. Solista on kehittynyt hienompi ja parempi hevonen sitten kuin saitte sen haltuunne. Se rakastaa teitä, Dick, sillä se katsoo aina teidän jälkeenne. Katsokaa, miten se kohottaa päätään. Se ikävöi teitä. Ymmärrän yhtä paljon hevosista kuin isä ja Laddykin. Sol on aina vihannut Diabloa eikä isällä ole siitä ollut juuri mitään hyötyä."
Dick katsoi tyttöön.
"Kun lähden täältä, tulee Solista eroaminen olemaan hyvin vaikeata."
Nell ei liikahtanutkaan.
"Aiotteko lähteä pois?" kysyi hän sitten nopeasti hieman värisevin äänin.
"Kyllä. Joskus kun olen alakuloinen, kuten tänäänkin, aion lähteä. Ja sanoakseni totuuden, Nell, niin tuskinpa sellainen on toivottavaakaan, että vietän lopun elämästäni täällä."
Tyttö ei vastannut tähän mitään. Dick laski hellästi kätensä tytön kädelle ja huolimatta tämän puolinaisista ponnistuksista vapauttaa se ei hän laskenut sitä irti.
"Nell!"
Tyttö kalpeni ja Dick näki hänen huulensa eroavan toisistaan. Mutta sitten keskeyttivät hänen aikeensa hiekoitetulta käytävältä kuuluvat raskaat askeleet ja iloinen, moittiva ääni. Gale päästi Nellin vapaaksi ja vetäytyi takaisin. Belding tuli näkyviin tiilistä rakennetun majan takaa.
"Kuulehan, Dick, tuota paikattua yaquia ei voida karkoittaa, ei lahjoa eikä suostutella poistumaan Forlorn Riveristä. Hän on jo niin terve, että hän voisi matkustaa. Lupasin antaa hänelle hevosen, pyssyn, huopapeitteen ja evästä, mutta ei sittenkään."
"Onpa se todellakin naurettavaa", vastasi Dick hymyillen. "Anna hänen jäädä tänne ja pane hänet työhön."
"Minusta se ei ole ollenkaan naurettavaa. Kerron sinulle mielipiteeni. Tuo köyhä, koditon ja murtunut intiaani on kiintynyt sinuun, Dick. Nuo erämaan yaquit ovat omituisia ihmisiä. Olen kuullut heistä kummallisia kertomuksia. Uskon ne empimättä toisiksi. Hänen suhtautumisestaan sinuun on minulla seuraavat ajatukset. Sinä pelastit hänen henkensä. Tuollaista tekoa pitää jokainen intiaani suuressa arvossa, apachikin. Mutta tälle yaquille on sillä ehkä vielä suurempi merkitys. Kuulin kerran erään yaquin sanovan, ettei hänen heimonsa ole jättänyt milloinkaan maksamatta velkaansa ystävälle eikä viholliselle. Ehkä tämäkin mies ajattelee samoin."
"Dick, älkää naurako", sanoi Nell. "Olen tarkastanut tuota yaquia. On liikuttavaa katsella, miten hänen suuret surulliset silmänsä seuraavat teitä."
"Olet saanut ystävän itsellesi", lisäsi Belding. "Tässä erämaassa voi yaquista muodostuakin todellinen sellainen. Jos hän vain palaa entisiin voimiinsa, on hän oleva sinulle suureksi hyödyksi, älä käsitä minua väärin. Hän on tervetullut tänne. Mutta saat vastata hänestä ja luultavasti tulee sinulla olemaan täysi työ estäessäsi häntä silpomasta kaikkia Forlorn Riverissä asuvia meksikolaisia."
* * * * *
Rosvojen vierailemisen aiheuttama pelko ja muudan rohkeampi hyökkäys kuin minkään kartanon laitaosia vastaan tavallisesti tehdään vaikuttivat, että Belding rakensi uuden aitauksen. Se ei ollut kyllä mikään kaunis, mutta se oli korkea ja verraten vahva. Portti erittäinkin oli lujaa tekoa. Se riippui suurien saranain varassa ja lukittiin raskailla ketjuilla ja munalukoilla. Ulkopuolelta peitettiin aitaus täydellisesti piikkilangoilla, joten sen särkeminen pimeässä ei juuri voinut tulla kysymykseenkään.
Belding lukitsi valkoiset hevosensa tuohon aitaukseen öiksi. Papagolainen paimen nukkui läheisyydessä olevassa tiilimajassa. Belding ei kuvitellut kumminkaan, että mikään puuaitaus, vaikka se olisi ollut miten vahvasti rakennettu tahansa, voisi estää päättäväisiä rosvoja särkemästä sitä. Mutta se veisi kumminkin aikaa ja aiheuttaisi melkoisesti melua, ja näihin seikkoihin Belding luotti. Hän ei uskonut, että öisin toimiva rosvojoukko voi kestää kovaa ampumista, ja tuli lopulta niin huolettomaksi, että hän alkoi nukkua öisin, kuten ennenkin. On kumminkin muistettava, ettei Ladd pitänyt näitä Beldingin valoisia toiveita oikeutettuina.
Jim Lash ratsasti kotiin ilmoittaen, että kaikki oli hyvin rajan kummallakin puolella Sonoyta-kosteikkoon päin. Päivät kuluivat ja Belding piti vain vartijoitaan kotona. Rosvoja ei tuntunut olevan läheisyydessä. Useat vastatulleet, sekä amerikkalaiset että meksikolaiset, jotka tulivat vaunuilla ja kuormavankkureilla Casitasta, totesivat, että omaisuus ja ihmishenget olivat nyt halpaa tavaraa tuossa vallankumouksellisten miehittämässä kaupungissa.
Eräänä tammikuun aamuna Dick Gale heräsi johonkin kimeään uhkaavaan huutoon. Hän hyppäsi vuoteestaan ymmällään ja peloissaan. Hän kuuli Beldingin jyrisevän äänen vastaavan huutoon ja sitten nopeita askelia käytävän kivitykseltä. Mutta niihin ei hän ollut herännyt. Hänen ovensa takaa kuului kuin raskaita huokauksia, melkeinpä kuin nyyhkytyksiä. Dick näki kylmässä ja harmaassa hämärässä jotakin valkoista. Pyssy kädessään hyökkäsi hän huoneensa poikki ovelle. Blanco sol seisoi juuri sen ulkopuolella.
Mitään tavatonta ei ollut, että Blanco sol tuli ja tukki päänsä Dickin huoneeseen päivän aikaan, mutta sen tulo näin aikaisin aamulla, vaikka se illalla oli suljettu aitaukseen, merkitsi rosvoja, ei mitään sen vähempää. Dick tyynnytteli hellin sanoin korskuvaa hevostaan, pukeutui niin nopeasti kuin suinkin ja syöksyi pihalle pyssy kummassakin kädessään. Solin jokainen jäsen vapisi. Kuin koira seurasi se Dickiä talon ympäri. Kuultuaan huutoja aitauksesta päin suuntasi Gale kulkunsa nopeasti sinne.
Hän kohtasi äkkiä Jim Lashin, joka myöskin talutti valkoista hevosta.
"Halloo, Jim! Arvaan, että kaikki on jo ohi, paitsi takaa-ajo", sanoi
Dick.
"En voi vielä sanoa, mitä oikeastaan on tapahtunut", vastasi Jim. "Tämä on Bull. Löysin sen juoksemasta pihalta."
Kun he saapuivat aitaukselle, tapasivat he siellä Beldingin, joka vapisi ja raivosi kuin hullu. Portti oli auki ja aitaus tyhjä. Ladd oli kumartunut tutkimaan maata löytääkseen jälkiä.
"Mielestäni voimme mennä hieman rauhoittumaan ja odottamaan päivää", ehdotti Jim.
"Varmasti. Ne ovat jo kaukana, saatte olla varmat siitä. Tom, missä papago on?" sanoi Ladd.
"Hän on mennyt, Ladd, mennyt!"
"Hän on siis pettänyt meidät, vai mitä? Täällä portin pylvään vieressä on muudan sulkarauta. Intiaani on varmaankin hakenut sen pajasta. Sitä käytettiin vipuamaan pois nauloja ja piikkejä. Tom, luullakseni ei tuon portin avaamiseen tuhlattu juuri aikaa."
Belding, joka oli paitahihasillaan ja avojaloin, puhkui raivosta. Hän sanoi kuulleensa hevosten laukkaavan silloin, kun hän hyppäsi vuoteestaan.
"Mikä sinut herätti?" kysyi Ladd.
"Sol. Se tuli hirnumaan Dickin oven taakse. Etkö sinä sitten kuullut sitä, ennenkuin huusin?"
"Kuullutko? Se tuli tömistelemään suoraan ikkunani alle. Nousin istumaan vuoteelleni ja kun se poistui, makasi Jim poikittain lattialla ja minä olin säikähtynyt aivan jäykäksi. Mitä sinä, Dick, ajattelit, kun se tuli hirnumaan ovesi taakse?"
"En mitään. Vapisen vieläkin, Laddy."
"Pojat, lyön vetoa, että Sol olisi tappanut muutamia rosvoja, jos ne vain olisivat koettaneet ottaa sitä kiinni", sanoi Jim. "Istuutukaamme nyt odottamaan päivää. Luulen, että löydämme ainakin muutamia hevosia juoksemasta vapaina. Tom, sinun on mentävä pukemaan enemmän vaatteita yllesi. Nyt on tavattoman kylmä. Muista samalla sanoa naisille, ettei meistä ole kukaan vahingoittunut."
Auringon noustua saatiin selville muutamia ryöstön erikoiskohtia. Paimenet löysivät kahdeksan rosvon jäljet, jotka johtivat joen uomaan, minne hevoset oli jätetty. Papago oli selvästi ollut petturi. Hänen muutamat mitättömät kapineensa olivat kadonneet. Lashin ennustus toteutui, sillä kentiltä löydettiin enemmän irtonaisia hevosia. Miehet kiersivät pian yksitoista valkoista, jotka olivat enemmän tahi vähemmän säikähtyneitä. Niiden joukossa olivat Reina ja Blanca mujerkin. Rosvot eivät olleet voineet kuljettaa muuta kuin hevosen mieheen. Oli suoraan sanoen kohtalon katkeraa ivaa, että Belding oli menettänyt lemmikkinsä, hevosen, josta hän piti enemmän kuin muista yhteensä. Jossakin tuolla tiellä tappeli juuri joku rosvo kovasuisen Blanco diablon kanssa.
"Mielestäni saamme kiittää onneamme", huomautti Jim.
"Onni ei ole tarpeeksi kuvaava sana", vastasi Ladd. "Ryöstö tapahtui luullakseni näin: Muutamat rosvot hyppäsivät aidan yli sillä aikaa kuin toiset työskentelivät portin kimpussa. Ehkä papago seurasi mukana ja näytti heille parhaat hevoset. Mutta ne eivät saaneet kumminkaan kiinni muuta kuin Diablon, mutta miten ne sen vangitsivat, en käsitä ollenkaan. Olisin lyönyt vaikka vetoa, että tarvittaisiin ainakin kahdeksan miestä varastamaan sitä. Mutta meksikolaiset ovatkin parempia hevosmiehiä kuin me."
Belding ei voinut tyyntyä. Hän kiroili ja raivosi ja selitti vihdoin aikovansa lähteä ajamaan takaa rosvoja.
"Tom, sinä et tule tekemään mitään sellaista", sanoi Ladd kylmästi.
Belding huokaisi ja taivutti päänsä.
"Laddy, olet oikeassa", sanoi hän sitten heti. "Minun on kärsittävä tämä vahinko. En voi poistua naisten luota enkä jättää omaisuuttani ryöstettäväksi. Mutta se on katkera ajatus. Olen järkytetty sydänjuuriani myöten eikä mikään muu kuin veri voi minua tyydyttää."
"Jätä tämä asia minun ja Jimin huoleksi", sanoi Ladd.
"Mihin toimenpiteihin aiotte sitten ryhtyä?" kysyi Belding tiukasti.
"En oikein vielä tiedä. Anna ensin tulta piippuuni. Dick, mene sinä hakemaan tuo yaquisi tänne."
VIII.
BLANCO SOL JUOKSEE.
Yaquin omituinen synkkä katse kiersi aitausta, tarkasteli heiluvaa porttia ja sen murrettuja salpoja, tiellä näkyviä jälkiä ja kiintyi lopulta Beldingiin.
"Malo" [= paha], sanoi hän ja hänen espanjan kielensä oli selvää.
"Varmasti, yaqui, noin kahdeksan pahaa miestä ja eräs intiaani-petturi", sanoi Ladd.
"Luullakseni hän tarkoittaa paimentani", lisäsi Belding. "Jos hän vain sen tekee, niin silloin on jokainen kohtuullinen epäilys oikeutettu. — Yaqui — malo Papago — Si?"
Yaqui levitti sylensä. Sitten hän kumartui katsomaan tiellä näkyviä jälkiä. Ne olivat aivan sekaisin, mutta vähitellen sai hän kumminkin selville tuosta sekasotkusta, että ne johtivat tielle, jota paimenet olivat kulkeneet virralle asti. Belding vartijoineen pysytteli aivan hänen kintereillään. Dick auttoi silloin tällöin tuota vielä heikkoa intiaania. Yaqui löysi poljetun paikan, johon rosvot olivat jättäneet hevosensa. Siitä läksi syvä ja selvästi näkyvä kapea tie kuivan joen uoman poikki.
Belding kysyi yaquilta, mihin Sonoran erämaan paikkaan hän luuli rosvojen suuntaavan kulkunsa. Vastauksen asemesta läksi intiaani seuraamaan jälkiä kuivan hiekkavirran yli, paju- ja mesquite-pensaikkojen läpi kallionlohkareita ja kaktuksia täynnä olevalle tasangolle. Saavuttuaan sinne pysähtyi hän. Muudan hiekan täyttämä melkein näkymätön tie johti vasemmalle ja selvästi kiersi Nimettömien vuorten itäisen pään. Oikealle haarautuva tie johti Papago Welliin ja Sonoytan kosteikkoon. Rosvojen jäljet läksivät kaakkoon päin tiettömään erämaahan. Yaqui puhui ensin jotakin omalla ja sitten espanjan kielellä.
"Luullakseni hän tarkoittaa hidasta kulkua", sanoi Belding. "Laddy, nuo jäljet näyttävät, että rosvot ovat helisemässä hevosten kanssa."
"Tom, senhän voi jo lopuksi huomata", vastasi Ladd. "Kysy yaquilta, mihin rosvot ovat matkalla ja onko siellä vettä."
Oli ihmeellistä nähdä yaquin viittaavan. Hänen tumma käsivartensa ojentui ja hän tähtäsi ojennettua sormeaan pitkin erästä matalaa etäisyydestä näkyvää valkoista jyrkännettä kohti. Sitten hän piirsi hiekkaan tikulla viivan ja sen päähän toisen suorakulmaisesti. Hän teki ristejä, merkkejä ja kuoppia, ja täydentäessään tuota karkeata piirustustaan puhui hän sekä yaquin että espanjan kieltä pistäen aina jonkun sanan englannin kieltäkin väliin. Belding tulkitsi hänen puheensa niin hyvin kuin hän vain osasi. Rosvot olivat matkalla kaakkoon rautatietä kohti, joka johti Nogalesista Sonoraan. Matkustaminen sinne vie neljä päivää, mutta tie on huono eikä parin viime päivän kuluessa ole vettä ollenkaan saatavissa. Rosvot ratsastavat hitaasti, sillä niillä on kuljetettavana liian paljon hevosia, eivätkä ne pelkää takaa-ajoa, koska niitä ei tavallisesti milloinkaan ajeta takaa. Heidät voidaan saavuttaa ja heidän kimppuunsa hyökätä vielä tänä iltana ensimmäisen lähteen luona, joka sijaitsee eräässä laaksossa ja muodostaa kuin luonnollisen ansan.
Miehet palasivat taloon. Sitten he söivät ja joivat Beldingin tehdessä kiireellisiä matkavalmistuksia. Blanco sol ja paimenten hevoset syötettiin, juotettiin, ja satuloitiin. Ladd kieltäytyi jälleen ratsastamasta millään Beldingin valkoisella hevosella. Hän toimi nopeasti ja tyynesti.
"Tuo minulle pitkä kauaskantava pyssy ja paljon patruunia. Kiiruhda nyt", sanoi hän Beldingille.
"Laddy, ethän suinkaan halunne kuormittaa hevostasi liiaksi?" vastusteli Belding.
"En, vaan minä haluan kumminkin pyssyn, joka kantaa kauemmaksi kuin noiden roistojen pienet musketti ja karbiinit. Hae sellainen ja nopeasti."
"Minulla on muudan .405, pitkäpiippuinen ja raskas pyssy, jolla voidaan ampua penikulman päähän. Olen käyttänyt sitä metsästäessäni vuoristolampaita. Mutta, Laddy, se katkaisee hevosesi selän painollaan."
"Ei sen selkä katkea niin helposti… Dick, ota mukaasi paljon patruunia Remingtoniisi. Äläkä unhota kiikariasi."
Vähemmän kuin parin tunnin kuluttua varkaudesta läksivät nuo kolme vartijaa hyvin aseistettuina ja mainioilla virkeillä hevosilla seuraamaan rosvojen jälkiä. Kun Gale kääntyi katsomaan taakseen Forlorn Riverin toiselta törmältä, näki hän Nellin huiskuttavan valkoista huivia. Hän nousi seisomaan jalustimille ja heilutti sombreroaan. Sitten peittivät mesquite-pensaat tytön solakan vartalon näkyvistä ja Gale kääntyi vakavin ilmein seuraamaan tovereitaan.
He ratsastivat peräkkäin Ladd edellä. Hän ei seurannut aivan tarkasti rosvojen jälkiä, vaan oikaisi silloin tällöin. Rosvot ratsastivat hitaasti hakien nähtävästi seudun tasaisimpia ja kaktuksista vapaampia kohtia. Mutta Ladd suuntasi kulkunsa suoraan kuin mehiläinen tuota yaquin näyttämää valkoista harjannetta kohti, eivätkä mitkään muut kuin syvät mutakuopat tahi läpitunkemattomat kallioiset tahi kaktuksia kasvavat laikat voineet käännyttää häntä syrjään. Vaikeammin kuljettavilla paikoilla antoi hän hevosen kävellä, mutta kun jälleen saavuttiin tasaiselle ja kovalle maalle, pani hän sen nelistämään. Auringon kuumuus eneni ja tuuli yltyi. Tomupilviä leijaili sinisellä taivaanrannalla. Pyöriviä hiekkapatsaita, jotka olivat kuin vesipilareita, nousi kuivuneista valkoisista lammikoista vierien etemmäksi ja hajaantuen tuuleen. Harju, jonne he olivat matkalla, alkoi kohota, muuttaa väriään ja näytellä kivisten rinteittensä halkeamia.
Joka kerta, kun he saapuivat jonkun harjanteen, kukkulan tahi kummun laelle, käski Ladd ennenkuin he jälleen alkoivat laskeutua rinnettä Galen tarkastaa kiikarillaan edessä olevan erämaan laidasta laitaan. Siellä näkyi valkoisia ja keltaisia tomupilviä, kimaltelevien hiekkatöyryjen harjanteita pitkin liiteleviä hiekkapilviä, mutta ei alituisesti nousevia samanmuotoisia pölähdyksiä, jotka olisivat ilmaisseet erämaassa liikkuvia hevosia.
Keskipäivän aikaan pääsivät vartijat tiheästä kaktuspensaikosta aukeammalle maalle, jolloin sorapohjaiset mutakuopat ja matalat rapautuneesta keltaisesta kivestä muodostuneet hauraat penkereet muuttuivat koviksi hiekkatöyräiksi ja paljaiksi savikummuiksi. Erämaa oli kuin pyöreä, monivärinen kumpumeri. Loistava valkoinen aurinko hallitsi kaikkia sinisiä, punaisia, keltaisia ja sinipunertavia värivivahduksia. Kangastukset kimaltelivat, liehuivat ja hävisivät kuumuuden kimmeltäviin aaltoihin. Väsymättömien kavioiden alta kohosi tomua, joka oli hienoa kuin pöly.
Ratsastajat jatkoivat väsymättä matkaansa ja harjanne alkoi kohota. Erämaa muuttui alituisesti yleneväksi vastamäeksi. Kun Gale saapui paikalle, josta harjanteen rinteet näkyivät selvästi, sai hän heti selville, missä rosvot ja hevoset olivat. Kuljettuaan vielä tunnin voivat vartijat jo paljain silminkin nähdä pitkän mustista ja valkoisista pilkuista muodostuneen kapean liikkuvan viivan.
"Ne näyttävät suuntaavan kulkunsa tuohon keltaiseen solaan", sanoi Ladd viitaten harjanteen itäisessä päässä olevaan halkeamaan. "Kun ne häipyvät näkyvistämme, kiiruhdamme kulkuamme. Luullakseni on tuo yaquin mainitsema lähde tuolla solassa."
He ratsastivat nopeasti viimeiset tasaisen erämaan penikulmat harjanteen juurelle. Kun he saapuivat solan suuhun, oli aurinko jo laskeutumaisillaan länteen. Kallioiden välissä kasvoi surkastuneita mesquite-pensaita. Ladd määräsi, että hevoset oli kiinnitettävä liekaan ja etäännyttävä jalkaisin.
Solan kapea kannas leveni ja lakeutui noin puolen penikulman levyiseen ja ehkä parin penikulman pituiseen laaksoon. Sen rapautuneita kallioista esiintyöntyville jyrkänteille johtavia rinteitä näytti olevan mahdoton kiivetä. Paljaine, kovine ja valkoisine pohjineen, jossa ei ollut muuta viheriää kuin sen toisessa päässä kasvava pieni mesquite-pensaikko, oli se synkkä ja eristetty paikka, oikea erämaan syvennyksen hedelmätön pohja.
"Piiloutukaa, pojat", sanoi Ladd. "Lähde on tuolla ja hevosilla on tarkat silmät. Miten varmasti tuo yaqui määrittelikään tämän paikan! En ole milloinkaan nähnyt tällaista luonnon muodostamaa ansaa."
Sekä mustat että valkoiset hevoset näkyivät selvästi tummaa viheriää taustaa vasten ja mesquite-pensaikosta kohosi hitaasti kiemurteleva sininen savupatsas.
"Meidän on kai parasta odottaa pimeätä tahi aamua", sanoi Jim.
"Annahan, kun tuumailen. Dick, millaisilta sinusta näyttävät tämän kuopan portit? Minusta ne ovat hyvin rosoiset."
Gale tutki kiikarillaan vuorten seinämien muotoa ja rosoista nousevaa laakson pohjaa.
"Laddy, tuolta toisesta päästä on pahempi poispääsy kuin täältä", vastasi hän.
"Ja tämäkin on jo näin vaikea. Annahan minunkin katsoa… Niin pojat, tehtävänne suunnitteleminen on helposti tehty. Jim, sinun on mentävä sulkemaan laakson toisesta päästä johtava sola, ennenkuin ryhdymme hommiin."
"Milloin se tapahtuu?"
"Heti aamulla, kun päivä on valjennut. Nuo roistot viipyvät täällä kyllä huomiseen saakka. Kuten muistatte, alkavat tästä vedettömät seudut."
"Luullakseni voin pimeässäkin hiipiä tuonne toiseen päähän", sanoi Lash miettiväisesti, "mutta helppoa ei se tule olemaan."
He hiipivät varovaisesti vakoilupaikalta hevostensa luo, jotka he päästivät irti ja taluttivat kauemmaksi lohjenneiden kallionlohkareiden väliin. Hevosille se oli kuiva ja ruohoton leiripaikka, mutta miehet sytyttivät tulen ja söivät niukan, mutta kumminkin vahvistavan ateriansa.
Paikka oli hyvin korkealla ja muutamasta kallioiden välisestä halkeamasta he näkivät, miten rajaton värikäs erämaa jatkui silmänkantamattomiin länttä kohti. Aurinko laskeutui ja sitten kuin se oli kadonnut näkyvistä tummenivat vuorien kullanväriset huiput ja niiden varjot alkoivat kohota ylemmäksi.
Jim Lash kääriytyi huopapeitteeseensä, ojensi jalkansa tuleen päin ja rupesi nukkumaan. Ladd käski Galen seurata Jimin esimerkkiä luvaten pitää vireillä tulta ja herättää Jimin sitten kuin oli tarpeeksi myöhäinen tämän lähteä kiertämään rosvoja. Kun Gale heräsi, oli yö pimeä, kylmä ja tuulinen. Tähdet tuikkivat kirkkaasti. Jim oli jo noussut ja satuloi hevostansa Laddin puhuessa hänelle jotakin hiljaa. Kun Gale nousi lähteäkseen heidän mukaansa, kielsivät vartijat häntä tulemasta. Mutta Gale halusi kumminkin seurata heitä, sillä siten olisivat Jim ja Laddkin hänen sijassaan menetelleet.
Laddin kulkiessa edellä katosivat he pimeään. Eteneminen oli hyvin hidasta, varovaista ja hiljaista. Rinteitten juurilla näytti pimeys läpitunkemattomalta. Hevonen oli yhtä varovainen kuin sen isäntäkin. Ladd ei eksynyt tieltä, vaikka hän johti heitä kiemurtelevaa polkua kallionlohkareitten ja mesquite-pensaitten välitse, poiketen usein syrjäänkin sivuuttaakseen ne. Vihdoin rupesi tie näkymään selvemmin ja itäisen taivaan tähdet tuikkivat solan korkeiden seinämien välistä.
Heidän etenemisensä oli täälläkin yhtä varovaista kuin ennenkin, vaikka ei enää niin vaikeaa eikä hidasta. Kun solan synkkä pimeys vaaleni ja tähtitaivasta alkoi näkyä laajemmalti, pysähtyi Ladd ja seisoi vaitiollen hetkisen.
"Onni on meidän puolellamme!" kuiskasi hän. "Tuuli puhaltaa suoraan kasvoihin, Jim. Hevoset eivät niin ollen vainua sinua. Kulje hitaasti. Älä liikahduta kiveäkään. Pysyttele aivan rinteen juurella. Koeta päästyäsi toiseen päähän kiivetä niin korkealle kuin tämäkin paikka on. Odota päivää, ennenkuin lähdet jollekin vyöryvälle rinteelle. Aloitan homman niin varhain aamulla kuin suinkin. Siinä kaikki."
Laddin tyyni, hidas puhe oli tuskin tuon vaarallisen tehtävän vertainen, Lash jatkoi matkaansa hyvin hitaasti taluttaen hevostaan. Kavioiden pehmeä kapse lakkasi kuulumasta samoihin aikoihin kuin tuo harmaa ryhmä katosi synkeään pimeyteen. Sitten vetäisi Ladd Dickiä käsivarresta ja kääntyi takaisin tielle.
Mutta Dick viivytteli hetkisen. Hän halusi katsella tarkemmin tuota eebenholtsinväristä kuilua, jonka himmeästi näkyvät seinämät kohosivat korkealle sinistä, tähtikirkasta taivasta kohti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
Vihdoin hän kääntyi ja saavutti pian Laddin. Yhdessä he sitten haparoivat leiriin mutkikkaita kallion syvänteitä pitkin. Nuotio oli sammumaisillaan. Ladd lisäsi siihen risuja paneutuen sitten nukkumaan muutamiksi tunneiksi Galen vahtiessa. Aamupuoli yöstä kului niin, kunnes tähtien himmeneminen ja synkempi pimeys aloittivat auringonnousun edellisen tunnin. Paikka oli suojassa tuulelta, mutta ilma oli kylmä kuin jää. Gale kulutti aikaa taittelemalla risuja eräästä kuivuneesta mesquite-pensaasta ja kävelemällä edestakaisin ja kuuntelemalla. Blanco sol tömisytteli jalkojaan silloin tällöin, rikkoen siten ajoittain vallitsevan hiljaisuuden. Ladd heräsi ennenkuin rupesi hämärtämäänkään. Sitten he söivät ja joivat. Kun pimeys alkoi hälvetä, satuloivat he hevosensa ja taluttivat ne solaan ja sieltä paikalle, jossa he olivat eronneet Lashista. Siellä he odottivat auringonnousua.
Galesta tuntui se viipyvän kauan. Tällainen odottaminen kiihoitti aina hänen muutenkin tulista mieltään. Hänellä ei ollut hituistakaan Laddin kärsivällisyydestä. Hän halusi toimintaa. Harmaat varjot alkoivat kirkastua ja tuo mesquite-pensaikko muodosti tumman pilkun hämärään laaksoon. Sitten nousi aurinko.
Ladd odotti kumminkin vielä. Kuta lähemmäksi toiminnan hetki tuli, sitä tyynemmäksi ja vakavammaksi hän muuttui. Gale arvaili, millaiset hyökkäyssuunnitelmat hänellä mahtoivatkaan olla, mutta hän ei kumminkaan kysynyt. Hän odotti vain määräyksiä, ollen valmis toimimaan.
Laakso muuttui aivan valoisaksi lukuunottamatta itäisen rinteen juurta. Sitten kohosi mesquite-pensaikosta savupatsas suoraan taivaalle. Tuota oli Ladd nähtävästi juuri odottanutkin. Hän veti pitkän .405:den kotelosta ja koetti tähdätä. Sitten hän irroitti patruunavyön satulansa nupista. Jokaisessa silmukassa oli patruuna, joista kukin oli neljän tuuman pituinen. Sidottuaan vyön vyötäreilleen sanoi hän:
"Tule nyt, Dick."
Ladd kulki edellä mäkeä alas, kunnes hän saapui paikalle, josta voitiin pitää silmällä laaksosta johtavaa tietä. Se oli sitäpaitsi ainoa paikka, jonka kautta voitiin tunkeutua solaan.
"Dick, sinun on jäätävä tähän. Jos joku rosvo sattuu ratsastamaan kylliksi lähelle, pudota mies satulasta… Sitten haluan saada hevosesi."
"Blanco solinko?" huudahti Gale hämmästyen enemmän Laddin pyynnöstä kuin vastahakoisuudesta luovuttaa se hänelle.
"Saanko ottaa sen?" toisti Ladd melko lyhyesti
"Ota vain, Laddy."
Hymy karkoitti hetkeksi paimenen laihojen kasvojen kylmän ilmeen.
"Myöntymisesi ilahduttaa minua. Tiedän, miten rakastat tuota hevosta. Charlie Laddkin on rakastanut hevosia, mutta niiden joukossa ei ole ollut ainoatakaan Solin vertaista. Koettelin vain hermojasi, Dick, pyytämällä hevostasi kertomatta suunnitelmaani. Voit olla aivan varma, ettei Sol tule saamaan naarmuakaan. Aion ratsastaa tuonne laaksoon ja houkutella rosvot aukealle. Niiden karbiinit eivät kanna kauaksi, mutta ne eivät pääse minun .405:teni ulottuvilta. Niiden luodit saavat kyntää maata. Ymmärrätkö?"
"Laddy, aiot siis paeta, kun rosvot rupeavat ajamaan sinua takaa, ja kun he pakenevat, ajat sinä heitä takaa. Niinkö?"
"Niin. Aion ajaa juoksua koko ajan. He eivät voi tavoittaa Solia, mutta
Sol tavoittaa heidät milloin vain haluan. Voitko kieltää sen?"
"En. Suunnitelmasi on suurenmoinen. Mutta ajattelehan, jos joku rosvo hyppää Blanco diablon selkään."
"Se onkin suunnitelmani ainoa heikko kohta. Mutta otaksun, etteivät he huomaa sitä ennenkuin liian myöhään. Mutta jos he turvautuvat siihen, voi Sol jättää Blanco diablonkin jälkeensä. Ja minähän voin sitäpaitsi milloin tahansa ampua tuon valkoisen paholaisen."
Laddin omituinen viha tuota hevosta kohtaan ilmeni hänen viimeisten sanojensa kiihkeydessä ja tavassa, millä hän työnsi leukansa esille ja sulki suunsa.
Gale laski nopeasti kätensä toverinsa olalle.
"Laddy, et saa tappaa Diabloa muuten kuin henkesi pelastamiseksi."
"Hyvä! Mutta vannon, että jos vain saan tilaisuuden, uuvutan sen kokonaan."
Hän ei puhunut enää mitään, vaan alkoi lyhentää Solin jalustimien hihnoja. Kun hän sai ne sopimaan, nousi hän selkään ja ratsasti tietä pitkin laaksoon. Hän eteni niin huolettomasti kuin hän olisi ollut matkalla juottamaan hevostaan. Mutta tuo poikittain satulassa oleva pitkä musta pyssy oli pahaaennustava.
Gale sitoi huolellisesti toisen hevosen muutamaan läheisyydessä olevaan mesquite-pensaaseen ja asettui sitten erään matalan kallionlohkareen taakse, jonka suojasta hän voi helposti nähdä kaikki tapahtumat ja ampua tarpeen vaatiessa. Hän kuvitteli Jim Lashin olevan samanlaisessa asemassa laakson toisessa päässä. Gale oli tottunut jo vaaroihin ja niiden aiheuttamiin omituisiin kiihkeihin tunteihin. Tämä pian alkava näytelmä erosi kumminkin jo alkuvalmistuksissaankin niin suuresti kaikista hänen ennen kokemistaan, että hän odotti toiminnan alkua kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänen mielessään liikkuivat — pitkä sammumaton viha noita rajarosvoja kohtaan, uskollisuus Beldingiä kohtaan, kiihkeä halu saada kostaa kaikki kärsimänsä vääryydet, lämmin ihailu tyyntä ja leppymätöntä Laddia ja hänen täydellistä pelottomuuttaan kohtaan ja omituinen sykähdyttävä mielenkiinto tuohon vanhaan usein väiteltyyn, mutta milloinkaan ratkaisemattomaan kysymykseen: oliko Blanco sol nopeampi ja vahvempi hevonen kuin Blanco diablo. Gale tiesi tulevansa näkemään näiden molempien leppymättömäin kilpailijain välisen kilpajuoksun — kilpajuoksun sellaisen, joka muuttaa hevoset ja miehet peloittaviksi.
Ladd ratsasti noin neljännespenikulman verran laakson keskustaa kohti, ennenkuin mitään tapahtui. Sitten kajahti kimeä hirnunta tyynessä kylmässä ilmassa. Joku hevonen oli joko nähnyt tahi vainunnut Blanco solin. Ääni kuului toistamiseen tosin hiljaa, mutta selvästi. Se pani veren kiertämään nopeammin Galen suonissa. Sol pysähtyi. Sen pää kohosi vanhaan tapaan: nopeasti ja tulisesti. Gale tarkasteli kiikarillaan mesquite-pensaikkoa. Hän näki rosvojen juoksevan aukeamalle viittaillen ja huitoen. Kaukoputki toi ne niin lähelle, että hän näki miesten tummat kasvot. Äkkiä ne hajautuivat ja hävisivät pensaikkoon. Sitten hän näki vain vilahtelevia mustia ja valkoisia ruumiita. Nähtävästi rosvot pukeutuivat, latasivat pyssynsä ja satuloivat hevosensa silloin.
Suunnattuaan kaukoputkensa alemmaksi näki hän, että Blanco sol oli lähtenyt jälleen liikkeelle. Se nelisti nyt ja katkaisi toisen näljännespenikulman, ennenkuin rosvot ilmestyivät ratsain mesquite-pensaikon laitaan.
Silloin se seisahtui jälleen. Sen kimeä värisevä hirnunta kantautui selvästi Galen korviin. Rosvot ratsastivat mustilla hevosilla, jotka seisoivat rinnan liikkumattomina. Galea nauratti ajatellessaan, miten pulmalliselta tilansa mahtoikaan miehistä tuntua. Laakson keskellä oleva yksinäinen ratsastaja ei ehkä näyttänyt niin uhkaavalta kuin hänen läsnäolonsa vihjaamat mahdollisuudet edellyttivät.
Sitten näki Gale erään rosvon eroavan joukosta ja ratsastavan nopeasti laakson toisessa päässä olevaa solaa kohti. Teko voi kyllä olla luonteenomaisen pelkuruudenkin aiheuttama, mutta enemmän voitiin sitä pitää rosvojen varovaisuustoimenpiteenä turvatakseen peräytymisensä. Epäilemättä näki Laddkin tuon laukkaa-ajavan ratsastajan. Kului muutamia jännittäviä hetkiä. Ratsastaja saapui rinteelle alkaen kiivetä. Gale näki paljain silminkin, miten kallioiden välistä pöllähti valkoista savua. Silloin käänsi rosvo säikähtyneen hevosensa takaisin tasangolle ja ratsasti hurjaa vauhtia toveriensa luo.
Kimojen ja mustien muodostama lauma näytti nyt hajautuvan ja levenevän nopeasti kahdelle taholle pensaikon päästä. Valkoiset savupilvet ilmaisivat, että rosvot jo ampuivat kiihkoissaan. Ne olivat vielä kaukana tavallisen ampumamatkan ulkopuolella, mutta ne ratsastivat Laddia kohti ampuen tullessaan. Mutta Ladd ei peräytynyt, ja suuri valkoinen seisoi kuin kallio paikoillaan. Gale huomasi Blanco solin edestä nousevan pieniä tomupilviä, joita sitten nopeasti rupesi näkymään sen takaakin. Rosvojen matalalle tähdätyt luodit ponnahtelivat laakson kovasta paljaasta pinnasta. Sitten kohotti Ladd pitkän pyssynsä. Ei näkynyt ollenkaan savua, kuului vain kolme kovaa paukahdusta. Lähestyvien ratsastajain riveihin ilmestyi aukko ja sitten laukkasi muudan hevonen ratsastajatta oikealle. Blanco sol näytti kääntyvän kuin nasta ja laukkaavan laakson alinta päätä, kohti. Se sivuutti Galen ja pyörsi oikealle juosten nopeasti. Sitä ajoi nyt takaa viisi rosvoa, jotka laskettivat täyttä laukkaa huutaen ja ampuen ja ollen nähtävästi aivan varmat saaliistaan. Ladd pidättäytyi ampumasta kääntyillen vain yhtämittaa satulassa.
Gale näki, miten Laddin ja rosvojen välinen matka vähitellen piteni, ja huomasi selvästi, milloin Ladd vähensi Solin vauhtia. Ladd koetti nähtävästi viekoitella rosvoja Galen aseman edustalle, ja äkkiä huomasi Gale, että hän luultavasti onnistuisikin aikeissaan. Rosvot, jotka ratsastivat kuin paimenet, lähenivät puoliympyrässä ja oikaisivat aina silloin kun sellaiseen oli tilaisuutta. Muudan pieni ja jäntevä mies, joka istui korkealla hevosensa selässä kuin kilparatsastaja, oli monta metriä tovereistaan edellä. Hän näytti pääsevän ampumamatkan päähän Laddista, mutta hän ampui kai liian korkealle, koska eivät hänen luotinsa pölähdyttäneet tomua Solin takaa. Gale oli valmis ampumaan. Blanco sol painoi menemään niin, että sen tahdikas kavioiden kapse kuului selvästi. Se juoksi vaikeudetta.
Gale koetti tyynnyttää sydämensä ja valtimoidensa kiivasta sykintää ja käänsi katseensa jälleen lähimpään takaa-ajajaan. Tämä rosvo oikaisi juuri pitäen pyssyä pystyssä kädessään ja lähestyen nopeasti. Matka oli pitkä, melkein viisisataa metriä. Galella ei ollut aikaa asettaa remingtoninsa tähtäintä paikoilleen, mutta hän tunsi pyssynsä ja tähdäten kylmästi nopeasti liikkuvaan ratsastajaan alkoi hän ampua. Ensimmäinen luoti sattui maahan hevosen eteen jyrsäisten liikkeelle suuren tomupilven ja pannen ratsun hyppäämään kuin aidan yli. Pyssy oli automaattinen eikä Galen tarvinnut muuta kuin painaa liipasinta. Hän huomasi nyt, että muutkin rosvot olivat samassa linjassa ja ampui nopeasti monta laukausta peräkkäin. Äkkiä hyppäsi etummainen hevonen suonenvedontapaisesti, ei ylös eikä syrjään, vaan suoraan eteenpäin, syöksyen sitten maahan ja heittäen ratsastajansa menemään kuin katapultin. Sitten se piehtaroi ja potki, nousi puoleksi ylös, mutta kaatui jälleen ja jatkoi potkimistaan. Sen ratsastaja ei liikahduttanut jäsentäkään.
Muut rosvot pidättivät nopeasti kiitävät hevosensa pyörtäen takaisin paetakseen tuota näkymätöntä patteria. Gale täytti uudestaan pyssynsä makasiinin. Hän pidättäytyi tarpeettomasta ampumisesta ruveten tarkemmin seuraamaan alempana tapahtuvaa taistelua. Ladd alkoi ampua Solin juostessa. .405 paukahti kimeästi ja sitten taas. Raskaat luodit kynsivät maata laakson leveydeltä. Ladd tähtäsi tarkasti ja ampui harvaan välittämättä noista Solin takaa ja sivuilta nousevista pienistä tomupilvistä. Rosvot ajoivat häntä takaa kuin mielettömät ladaten ja ampuen yhtämittaa. Ne ampuivat kymmenen kertaa siihen kuin Ladd ampui kerran, mutta sittenkin turhaan. Laddin kuudennen laukauksen kajahdettua horjahti eräs rosvo taaksepäin, heitti karbiininsa menemään ja vyöryi satulasta jääden riippumaan jalustimesta. Säikähtynyt hevonen laukkasi tiehensä laahaten ratsastajan mukanaan pitkin tomuista maata.
Gale oli päättänyt seurata jokaista tuon kilpailun erikoiskohtaa, mutta tapahtumat seurasivat niin nopeasti toisiaan, ettei hän saanut täyttä selvyyttä kaikesta. Ladd oli tyhjentänyt yhden makasiinin ja Blanco sol paransi nyt vauhtiaan. Se jätti takaa-ajajat kauas jälkeensä. Sitten näytti siltä, että rosvot luulivat Laddin pakenevan. Ne pysähtyivät nopeasti ja näyttivät neuvottelevan. Mutta se oli kohtalokas erehdys. Blanco sol hiljensi vauhtiaan ja seisahtui muutamien pitkien laukkojen jälkeen poikittain rosvoihin. Ladd ampui noita yhteen ryhmään kokoutuneita miehiä. Kului hetkinen. Sitten kuuli Gale, miten luoti sattui maahan, näki tomun pölähtävän ja kuuli luodin läiskähtävän kallioon ja viheltävän sitten tiehensä. Vasta sitten huomasi hän erään rosvon suistuvan satulasta suulleen maahan. Teräsmanttelinen luoti oli lävistänyt hänet keskeyttämättömällä matkallaan Galen aseman taakse.
Jäljellä olevat pari rosvoa kannustivat nyt hurjasti hevosiaan laakson toista päätä kohti. Mutta Ladd pani Solin niiden jälkeen. Galesta näytti, vaikka hän totesikin olevansa kiihoittunut ja puolueellinen, että nuo toiset hevoset olivat Blanco soliin verrattuina kuin etanoita. Rosvot erosivat. Toinen suuntasi kulkunsa laakson itäistä päätä kohti ja toinen ratsasti takaisin mesquite-pensaikkoon. Ladd pysytteli tämän jälkimmäisen jäljessä. Sitten ilmaisivat pienet savupilvet ja pyssyn etäiset laukaukset, että Jim Lashkin oli yhtynyt leikkiin. Hän ei onnistunut tekemään kumminkaan muuta kuin palauttamaan rosvon takaisin laaksoon. Mutta Ladd oli käännyttänyt toisenkin ratsastajan, ja nyt olivat nuo molemmat rosvot kivisen rinteen laella olevan Lashin ja tasangolla olevan Laddin välissä. Roistot koettivat ratsastaa niin nopeasti kuin heidän hevostensa kavioista vain lähti välttyäkseen joutumasta saarroksiin. Mutta ainoastaan toinen pääsi pakoon, ja hän tuli ratsastaen henkensä edestä laakson itäistä seinämää kohti. Blanco sol aloitti jälleen miellyttävän ja kauniin juoksunsa. Se tavoitti tavoittamistaan, vaikka sen vauhti ei vielä ollutkaan nopeimmillaan. Ratsastaessaan laakson päätä kohti ampui rosvo kahdeksan kertaa, kuten Gale vartavasten laski, mutta luodit sattuivat matalalle tahi kauas sivuille. Huomattuaan sen heitti mies karbiininsa menemään ja menetti kaiken malttinsa päästäiseen vain pakoon.
Noin viisisataa metriä Galesta vasemmalle käänsi rosvo hevosensa rapautuneelle rinteelle ja alkoi kiivetä. Hevonen oli mainio, paljon rohkeampi kuin sen ratsastaja. Mutkitellen sinne tänne nousi se vain ylemmäksi, ja kun Ladd saapui rinteen alle, oli se jo kaukana rosoisten ja kovertuneiden kallioiden välissä. Pari kertaa kohotti Ladd jo pitkän pyssynsä, mutta ei kumminkaan ampunut. Gale luuli, ettei vartijan pidättyväisyys johtunut säälistä meksikolaista, vaan tämän mainiota ja uskollista hevosta kohtaan. Ylemmäksi ja ylemmäksi se kiipesi, keltaiset tomupilvet pölähtelivät ja silloin tällöin vyöryi suuria kiviä kolisten ja jyristen rinnettä alas. Tuntui aivan uskomattomalta, että joku hevonen, kuormitettu tahi kuormittamaton, voi löytää jalansijaa ja pysytellä noilla kapeilla penkereillä ja luhistuvilla, viettävillä kielekkeillä. Mutta se jatkoi vain kiipeämistään varmasti kuin vuoristolammas, ja päästyään viimein viimeisen pengermän laelle, seisoi se hetkisen paikoillaan kuvastuen selvästi sinistä taivasta vasten. Sitten se katosi. Ladd istui kahareisin Blanco solin selässä katsoen ylöspäin. Miten paimen mahtoikaan ihailla rosvon urhoollista juoksijaa!
Gale, jonka ihmetys oli hämmästyttänyt sanattomaksi, hyppäsi nopeasti seisoalleen ja huusi keuhkojensa koko voimalla:
"Ole varuillasi, Laddy!"
Muudan suuri hevonen lähestyi sivulta paimenta kuin valkoinen juova. Blanco diablo! Verraton ratsastaja keinui tahdissa sen satulassa. Gale aivan tyrmistyi. Sitten hän muisti tuon rosvon, jota Lash oli ampunut ja sitten karkoittanut solan suulta. Tuo mies oli palannut pensaikkoon ja satuloinut Beldingin lemmikin. Tapahtumain aiheuttaman jännityksen kestäessä, kun Ladd tarkkaavaisesti katseli kiipeävää hevosta, läksi tämä viimeinen rosvo ratsastamaan tuulen nopeudella läntistä solaa kohti. Oli hyvin mahdollista ja luultavaakin, ettei hän tiennyt Galen olevan siellä sitä vartioimassa, ja varmasti toivoi hän voivansa sivuuttaa Laddin ja Blanco solin.
Kannuksen kosketus pani Solin syöksymään eteenpäin katkaisemaan rosvon kulkua. Diablo juoksi täyttä vauhtia, mutta etäisyys ja kulma suosivat Solia. Rosvolla ei ollut pyssyä, vaan ainoastaan pistooli, jonka hän oli puristanut kouraansa, ollen valmis ampumaan. Mies istui satulassa niinkuin se olisi ollut hänen tavallinen tuolinsa. Gale näki Laddin kumartuvan ja pudottavan luodikkonsa hiekalle. Hän ei halunnut joutua kiusaukseenkaan haavoittaa Beldingin lempihevosta.
Sitten Gale istui lumottuna ja henkeään pidättäen katsellessaan hevosten tuloa suoraan kohti. Blanco diablo juoksi matalana ja nopeasti kuin antilooppi, ollen hurjan ja peloittavan näköinen pirullisuudessaan, oikea sodan, veren ja kuoleman hevonen. Se näytti voittamattomalta. Galen ei tarvinnut muuta kuin katsoa sen suurenmoista juoksua ruvetakseen epäilemään Blanco solin etevämmyyttä. Hän oli kuin lumottu. Hän olisi helposti voinut ampuakin rosvon, mutta sellainen ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Välimatka lyheni kumminkin nopeasti. Oli jo ilmeistä, ettei rosvo voinut päästä solaan ennen Laddia. Hän huomasikin sen kääntyen vasemmalle ja tyhjentäen kuudestilaukeavansa käännöksessä. Tummin, hehkuvin kasvoin syöksyi hän Galen ohi.
Blanco sol tulla jyristi laakson poikki ja sitten toisen jälkeen suoraan laakson toista päätä kohti. Diablo oli tyyni ja Sol kiihtynyt, ja siinä olikin edellisen ainoa etevämmyys. Molempain hevosten juoksu oli nopeaa, kaunista ja suurenmoista. Kun Blanco sol paransi vauhtiaan, alkaen tavoittaa kilpailutoveriaan, riemuitsi Gale ja huusi kuin hullu. Nopeasti liikkuvat kaviot panivat liikkeelle oikeita tomupilviä. Rosvo kääntyi satulassaan ja ampui, mutta Ladd kumartui hevosensa kaulalle.
Diablon ja Solin välinen matka lyheni metri metriltä. Alussa oli se ollutkin melko pitkä, sillä rosvo löi ja kannusti, kannusti ja löi hevostaan alituisesti, kääntyi satulassaan ja ampui syöksyen sitten jälleen eteenpäin. Kiertäessään laakson ylintä päätä kääntyi hän liian äkkiä kallioiden keskellä.
Kaikki pirullisuus, mitä Blanco diablossa oli, näyttäytyi sen syöksyessä jälleen alaspäin. Outo ja julma kuolainten ja kannusten käyttö, hurja ratsastaja, joka oli imeytynyt selkään kuin iilimato, huudot ja ampuminen kiihdyttivät sen muutenkin hurjaa luontoa. Se juoksi niin, että se alkoi kompastella. Mutta se ei voinut kärsiä tuota takanaan tulevaa taipumatonta hevosta. Blanco solin juoksu oli kuin jokin varma, säälimätön ja pakottava voima — vakavampi, voimakkaampi ja nopeampi jokaisen pitkän ihmeellisen askeleen jälkeen.
Rosvo koetti ohjata Diablon lähemmäksi rinnettä ja paeta samaa tietä kuin toverinsakin. Mutta Diablo oli oikullinen. Se juoksi hurjasti, mutta vähentyvin nopeuksin. Tuo sulavasti liukuva valkoinen kaunis vauhtikone tuli vain lähemmäksi.
Sitten, kuin nopeasti toisiaan seuraavat huikaisevat salamat, syöksyivät nuo molemmat hevoset muutamaan syvänteeseen ja katosivat tomupilveen.
Gale tuijotti jäykin katsein. Kaukainen ampuminen kantautui hänen kovasti jyskyttäviin korviinsa. Sitten hän odotti melkein sietämättömin epäilyksin.
Pian ilmestyi eräälle laaksossa olevalle töyräälle jotakin valkoisempaa kuin taustaa vasten näkyvät harmaat tomupilvet. Gale ojensi kaukoputkensa. Kirkkaassa ympyrässä loisti Blanco solin jalomuotoinen pää korvista turpaan ulottuvine mustine juovineen. Nyt se taivutti kaulansa. Sitten hän näki Laddin istuvan satulassa.
Paimen talutti Blanco diabloa — uupunutta, murtunutta ja laahustavaa
Diabloa, jonka selässä ei ollut enää ratsastajaa.
IX.
KESKEYTETTY LEPOHETKI.
Kenelläkään miehellä ei ole milloinkaan ollut kaunopuheisempaa eikä kauniimpaa välittäjää asiansa edistämiseksi kuin Dick Galella oli Mercedes Castañedassa. Dick kurkisteli ovensa edustalla olevan paloverden viheriöiden kiiltävien oksien välitse. Päivä oli puolessa ja ilma puutarhassa oli painostava. Mehiläisten surina kukissa ja espanjattaren soinnukkaan äänen hiljainen mumina olivat ainoat äänet, jotka keskeyttivät hiljaisuuden. Nell makasi riippumatossa kädet niskan takana, punaisin poskin ja veitikkamaisin silmin. Hän näytti todellakin kapinalliselta. Dick totesi, että tuo nuori neiti oli täydellisesti saanut takaisin itsepäisen luonteensa, joka oli ollut nukuksissa jonkun aikaa. Yhtä varmalta näytti myös, etteivät Mercedeksen ponnistukset tuottaneet sellaisia tuloksia kuin olisi voitu odottaa.
Dick tunsi olevansa taipuvainen kapinallisuuteen itsekin. Belding ei ollut sallinut vartijain oleskella rajalla ja senvuoksi oli Dick ollut joutilaana suurimman osan ajasta, ja vaikka hän oli koettanutkin pidättäytyä, ei hän kumminkaan ollut voinut pysyä poissa Nellin läheisyydestä. Hän uskoi tytön rakkauteen, mutta hänen ei onnistunut milloinkaan päästä hänen kanssaan niin pitkäksi aikaa kahden kesken, että hän olisi saanut vahvistuksen ahdistaville toiveilleen. Kun tyttö oli yksinään, oli hän petollinen kuin varjo, nopea kuin salama ja salaperäinen kuin joku yaqui. Kun Dick koetti puhutella häntä puutarhassa tahi kentillä tahi kiertää hänet johonkin pengermän nurkkaukseen, karttoi tyttö häntä jättäen jälkeensä tummansinisten ahdistavien silmien muiston. Mutta tuo hänen silmiensä ilme antoikin juuri Dickille toivoa. Joskus taasen, kun Dick olisi voinut puhua suunsa puhtaaksi, ei Nell eronnut lainkaan Mercedeksestä. Hän oli jo aikoja sitten voittanut tasapuolisen Mercedeksen puolelleen, mutta huolimatta siitä oli Nell pitänyt enemmänkin kuin puoliaan heitä molempia vastaan.
Gale punnitsi erästä suunnitelmaa, joka hänellä oli ollut kauan mielessä ja joka nyt aiheutti päätöksen, mikä pani hänen sydämensä paisumaan ja posket punoittamaan. Hän kurkisti jälleen viheriöiden oksien välistä huomatakseen vain, miten Nell nauroi tuliselle Mercedekselle.
"Quién sabe", huudahti hän ivallisesti ja ilostui nähdessään Nellin nopean hämmästyksen.
Sitten hän meni hakemaan rouva Beldingiä ja löysikin hänet keittiöstä askaroimasta.
Galen ja rouva Beldingin välit olivat muuttuneet nopeasti ja käsittämättömästi. Nyt ymmärsi Dick häntä vielä vähemmän kuin alussa, jolloin rouva näytti tuntevan vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Jos sellainen nyt voi olla mahdollista, oli rouva tukahduttanut vastenmielisyytensä ainakin joksikin ajaksi ja näytti nyt taipuvan johonkin muuhun, joka oli kuin rakkautta Galea kohtaan. Dick ei ollut ollenkaan varma hänen tunteistaan, ja hän oli jo kauan kuvitellut, että rouva pelkäsi häntä tahi jotakin, jota hän edusti. Gale oli jatkanut ponnistelujaan avoimesti ja rehellisesti, vaikkakin hienotunteisesti, edistääkseen yksipuolisen rakkautensa voiton mahdollisuuksia, ja sitä mukaa kuin aika kului oli Dick ollut huomaavinaan rouvan julkilausumattoman vastustuksen vähenevän. Hän oli ruvennut rakastamaan suuresti Nellin äitiä, sillä tämä ei ollut ainoastaan kotinsa lohduttaja ja voima, vaan myöskin kaikkien muidenkin Forlorn Riverin asukkaiden. Hän ei tehnyt minkäänlaista erotusta intiaanien, meksikolaisten eikä amerikkalaisten välillä kun huolet ja sairaudet olivat kysymyksessä. Hän oli samalla sekä sairaanhoitajatar, lääkäri, rauhanvälittäjä että auttaja. Hän oli hyvä ja jalo, eikä Forlorn Riverissä ollut ainoatakaan lasta eikä täysikasvuista, joka ei olisi rakastanut häntä. Mutta rouva Belding ei näyttänyt kumminkaan onnelliselta. Hän oli ajattelevainen, tarkkaavainen, myötämielinen, voimakas ja innostunut toisten onnellisuuden edistämiseksi, ja hänen tyttärensä kunnioitti häntä niin, että se tuntui muista yhtä oudolta kuin liikuttavaltakin, mutta siitä huolimatta hymyili rouva Belding vain harvoin eikä milloinkaan nauranut ääneen. Hänen silmissään oli aina surullinen ja ahdistettu ilme. Gale arvaili usein, oliko hänen elämässään ollut toinenkin murhenäytelmä kuin tuo otaksuttu isän eksyminen erämaahan. Ehkä hänen isänsä vielä selittämätön kuolema ahdisti häntä yhä.
Kun Dick tuli keittiöön, kuuli rouva Belding hänen askeleensa ja tervehti häntä.
"Äiti", alkoi Dick vakavasti. Belding nimitti häntä niin ja samoin Ladd ja Lashkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta Dickille. "Äiti, haluan puhella kanssanne."
Ainoa hämmästymisen merkki, jonka Dick voi rouva Beldingissä huomata, oli hänen silmiensä ilmeen muuttuminen. Ne tummenivat kuin monet ajatukset olisivat ne varjostaneet.
"Rakastan Nelliä", jatkoi Dick vaatimattomasti, "ja toivon teidän antavan minulle luvan kysyä häneltä, tahtooko hän tulla vaimokseni."
Rouva Beldingin kasvot muuttuivat kalman kalpeiksi. Gale luuli hänen pyörtyvän ja tuntien myötätuntoa rouvaa kohtaan kiiruhti hän nopeasti tämän luokse tarttuen hänen käsivarteensa.
"Suokaa minulle anteeksi. Olin tyhmä… Mutta luulin teidän tietävän", soperteli Dick.
"Olen sen tiennyt jo kauan aikaa", vastasi rouva Belding. Hänen äänensä oli vakava eikä hänessä voitu huomata muuta liikutuksen merkkiä kuin hänen kalpeutensa. "Ette siis ole vielä puhunut Nellille?"
Dick nauroi. "Olen koettanut sitä monta kertaa, mutta en ole saanut siihen milloinkaan tilaisuutta. Mutta hän tietää sen kyllä. On muitakin keinoja kuin puhuminen. Ja Mercedeskin on sanonut sen hänelle. Toivon ja melkein luulenkin, että Nell pitää minusta ainakin hieman."
"Olen tiennyt senkin jo kauan aikaa", sanoi rouva Belding melkein kuiskaten.
"Oikeinko totta?" huudahti Dick riemuissaan.
"Dick, olette sitten ollut aivan sokea, kun ette ole huomannut sitä, mikä on ollut meille muille niin selvää. Luullakseni ei sitä olisi voitu estääkään. Olette miesten parhaita. En ihmettele ollenkaan, että hän rakastaa teitä."
"Äiti, haluatte siis antaa hänet minulle?"
Rouva Belding veti hänet valoon katsoen häntä kasvoihin omituisin tutkivin katsein. Gale ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että naisen silmät voivat olla niin tunteelliset ja ajattelevaiset. Näytti siltä kuin tuohon katseeseen olisivat sisältyneet kaikki elämän ilot ja surut.
"Rakastatko häntä?"
"Sydämeni pohjasta."
"Haluatko mennä hänen kanssaan naimisiin?"
"Ah, haluanko! Yhtä paljon kuin haluan elää ja työskennellä hänen puolestaan."
"Milloin haluat mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Milloinko…? Heti kun hän vain suostuu. Vaikka huomenna!" Dick naurahti riemukkaasti.
"Dick Gale, haluat siis saada Nellin omaksesi? Rakastatko häntä itseään — hänen suloisuuttaan ja hyvyyttään — sanalla sanoen — juuri häntä vain, hänen ruumistaan ja sieluaan?… Eikö mikään voi muuttaa mieltäsi?"
"Rakas rouva Belding, rakastan häntä hänen itsensä vuoksi. Jos hän vain rakastaa minua, tulee minusta maailman onnellisin mies. Ei ole olemassa mitään, joka voi saada minut muuttamaan mieleni."
"Entä vanhempasi? Ah, Dick, olet ylpeän perheen jäsen. Kerron sinulle, että minäkin kerran tunsin sinunlaisesi nuorukaisen. Muutamat kuukaudet eivät voi muuttaa sukuylpeyttä eivätkä verta, eivätkä niitä voi muuttaa vuodetkaan. Sinusta on nyt tullut rajanvartija. Rakastat seikkailuja ja villiä elämää. Mutta se ei tule kestämään. Ehkä voit asettua tänne asumaan ja ruveta karjanjalostajaksi. Tiedän sinun rakastavan länttä. Mutta, Dick, omaisesi voivat —"
"Mitä ikinä vain haluattekaan kuulla omaisistani, kerron sen teille", keskeytti Dick omituisin tuntein. "Minulla ei ole mitään salattavaa heistä eikä itsestäni. Tulevaisuuteni ja onnellisuuteni ovat Nellin hallussa. Kenelläkään muulla ei ole kanssani mitään tekemistä."
"Silloin, Dick, saat ottaa hänet. Jumala siunatkoon teitä molempia."
Rouva Beldingin kasvojen jännitetty ilme höltyi äkkiä ja hän purskahti samalla kertaa sekä onnelliseen että katkeraan itkuun.
"No, mutta, äiti!" Gale ei voinut sanoa enempää. Hän ei voinut ymmärtää tällaista purkausta, joka niin suuresti erosi rouva Beldingin tavallisesta luonteesta. Dick kiersi kumminkin käsivartensa hänen ympärilleen. Hetken kuluttua tyyntyi rouva, ja suudeltuaan Dickiä työnsi hän tämän ovelle sanoen:
"No niin, Dick, mene kertomaan se hänelle, ja teekin se reippaasti!"
Gale palasi miettiväisenä huoneeseensa. Hän vannoi, että hän tekisi Nellin onnelliseksi, jos hänellä vain oli sellainen ihmeellinen onni, että hän voi saada hänet omakseen. Muistettuaan sitten, millaisia toiveita rouva Belding oli hänelle antanut, katosi Dickin vakavuus silmänräpäyksessä ja jotakin rupesi tanssimaan ja soimaan hänessä. Hän ei yksinkertaisesti voinut estää askeleitaan johtamasta häntä puutarhaan. Jokainen polku näytti vievän sinne. Hänen suonensa sykkivät, toiveet kirkastuivat ja into nousi korkealle. Hän tunsi, ettei hän milloinkaan ennen ollut mennyt puutarhaan näin haltioituneessa mielentilassa.
"Nyt reippaasti toimeen!" mumisi hän itsekseen.
Hän otaksui epäröimättä, että hänen iloinen vihellyksensä ja äänekkäät askeleensa keskeyttäisivät lepohetken ensimmäisen unisen vaiheen, unen, johon tytöt aina päivän kuumimmiksi tunneiksi vaipuivat. Nell oli omaksunut tuon tavan jo paljon ennen kuin Mercedes saapui näyttämään, miten välttämättömästi se kuului tropiikin elämään. Mutta ei kumpikaan tyttö kuullut häntä. Mercedes nukkui palo verden juurella nojaten tummaa päätänsä pehmeään pielukseen. Nell oli nukkunut riippumattoon. Hänen syvässä unessaan oli unhotuksen tuntua ja kasvoissa hienoa hymyä. Tytön suloiset punaiset huulet pehmeine täydellisine muotoineen olivat aina lumonneet Dickin ja vetivät häntä puoleensa vastustamattomasti. Hän oli aina palanut halusta saada suudella häntä ja nyt pani tämä sopiva tilaisuus hänet aivan värisemään. Teko tuntui hirvittävältä, mutta ellei Nell heräisi heti, niin —. Ei, hän koetti tukahduttaa halunsa. Sellainen olisi jo enemmän kuin rohkeutta, se olisi —. Nopeasti laskeutui muudan kauhea viheriä kärpänen lähelle Nellin kasvoja näyttäen haluavan istuutua niille. Dick hiipi äänettömästi puiden väliin kiinnitetyn riippumaton luo ja karkoitti kätensä huitaisulla rohkean hyönteisen. Mutta hän tunsi olevansa voimaton suoristautumaan. Hän oli aivan kiinni tytössä, kumarruksissa hänen kasvojensa yli ja aivan noiden suloisten huulien läheisyydessä. Tuo uhmaava haaveileva hymy raotti niitä juuri. Dick luuli jo olevansa hukassa. Mutta tyttö liikahti ja Dick pelkäsi hänen heräävän.
Kun Nell aukaisi silmänsä, seisoi Dick suorana vähän matkan päässä. Tyttö oli uninen ja tyyni, kunnes hän huomasi Dickin. Silloin hän heräsi täydellisesti yhdessä sekunnissa ollen hämmentynyt ja levoton.
"Kas, oletteko tekin täällä?" kysyi hän hitaasti.
"Kuten näette!" vastasi Dick tavattoman iloisesti.
"Oletteko ollut täällä jo kauankin aikaa?"
"Noin sekunnin ajan", vastasi Dick valehdellen julkeasti.
"Puhutteko aivan totta sanoessanne tulleenne juuri tänne?"
"Tietysti", vastasi Dick iloissaan, ettei hänen enää tarvinnut valehdella.
"No sitten näin unta", sanoi Nell tyyntyen huomattavasti kuullessaan oman äänensä.
"Niin, olitte juuri sen näköinen kuin olisitte nähnyt kauniita unia", sanoi Dick. "Olen pahoillani, että herätin teidät. En voi kumminkaan ymmärtää, miten satuin sen tekemään, sillä koetin olla hyvin hiljaa. Mercedes ei herännyt. Nyt poistun jälleen antaakseni teidän levätä ja uneksia."
Mutta hän ei kumminkaan liikahtanutkaan lähteäkseen. Nell katsoi häneen uteliain, arvostelevin silmin.
"Eikö nyt olekin ihana päivä?" kysyi Dick.
"Liian kuuma vain."
"Ainoastaan yhdeksänkymmentä varjossa. Ja te olette kertonut minulle, että juhannuksen tienoissa voi elohopea nousta sataankolmeenkymmeneenkin asteeseen. Nythän on siihen verraten oikea loistava, kultainen päivä."
"Eilen oli vieläkin kauniimpi ilma, mutta ette näyttänyt sitä huomaavankaan."
"Ah, eilinen on jo jossakin tuolla kaukana menneisyydessä, ristiriitaisessa menneisyydessä."
Nellyn uniset silmät avautuivat suuremmiksi. Hän ei oikein ymmärtänyt, miten kohdella tätä muuttunutta nuorukaista. Dick tunsi olevansa iloinen, mutta koetti kaikin tavoin olla ilmaisematta sitä.
"Millainen on tuollainen ristiriitainen menneisyys? Näytätte äärettömän onnelliselta tänään."
"Niin olenkin, aivan varmasti. Hyvästi. Hauskoja unia."
Dick kääntyi ja poistui puutarhasta pihalle johtavasta portista. Nell oli todellakin uninen ja kun hän oli vaipunut uneen jälleen, aikoi Dick palata. Hän käveli paikasta paikkaan hetkisen. Belding ja paimenet kengittivät muudatta hevosta. Yaqui oli kentillä vartioimassa hevosia. Blanco sol popsi ruohoa tyytyväisesti kohottaen silloin tällöin päänsä katsoakseen. Kun se näki isäntänsä, teroitti se pitkiä korviaan ja hirnui. Mutta äkkiä käänsi Dick kuin magneetin vetämänä askeleensa jälleen puutarhaan päin ja hiipi sinne äänettömästi.
Nell nukkui nyt raskaasti. Hän oli veltto, raukea eivätkä unet häntä nyt kiusanneet. Otsalle valuneet hiukset olivat hiestä kosteat.
Jälleen hän liikahti ja heräsi vähitellen. Hänen silmänsä aukenivat kosteina, varjoisina ja tiedottomina. Ne tuijottivat Dickiin hetkisen, ennenkuin ne kirkastuivat ja muuttuivat tietoisiksi tilanteesta. Dick seisoi hänestä vähintäinkin kymmenen askeleen päässä ja kaikista ulkonaisista seikoista päättäen katseli hän Nelliin tyynesti.
"Olen häirinnyt lepoanne jälleen", sanoi hän. "Suokaa minulle anteeksi.
Poistun heti."
Hän käveli tiehensä, mutta sitten kuin hänen oli enää mahdoton pysyä poissa puutarhasta, palasi hän sinne.
Heti kun hän kiinnitti katseensa Nellin kasvoihin, huomasi hän tämän teeskentelevän nukkumista. Poskien hieno puna oli vaalennut ja ihon lämmin, runsas, kullanhohteinen väri oli hävinnyt. Dick polvistui ja kumartui hänen puoleensa. Vaikka hänen verensä kohisikin hänen suonissaan, rinta kohoili ja hänen mielensä riemuitsi tämän hetken ja sen antaman lupauksen ihmeellisestä vaikutuksesta, hillitsi hän kumminkin itsensä. Hän toivoi enemmän kuin hän milloinkaan ennen elämässään oli mitään toivonut, hän toivoi saavansa nähdä, jatkaako Nell teeskentelyään ja salliiko hän itseään suudeltavan. Hän tunsi varmasti Dickin hengityksen, sillä hänen hiuksensa heilahtelivat otsalla. Posket olivat nyt aivan kalpeat ja rinta kohosi ja laskeutui raskaasti. Dick kumartui yhä syvempään. Mutta hän oli kai naurettavan hidas, sillä kun hän kumartui vieläkin syvempään, avautuivat Nellin silmät ja Dick näki vilahdukselta niiden purpuraisen katseen, kun tyttö käänsi päänsä. Sitten, huudahtaen heikosti, hän nousi ja pakeni.