XI.
LAAVAN JA KAKTUSTASANKOJEN POIKKI.
Blanco solilla ei näyttänyt olevan ollenkaan halua taivuttaa päätänsä siepatakseen suuhunsa apilasta, joka kahisi pehmeästi sen jalkoja vasten. Gale tunsi hevosen herkän, melkein ihmisellisen valppauden. Sol tiesi yhtä hyvin kuin hänen isäntänsäkin tämän paon luonteen.
Yaqui pysähtyi kentän äärimmäiseen päähän, ja valkoisten hevosten jono supistui vähitellen kiinteäksi joukoksi. Tästä alkoi eräs joelle johtava tie. Nuotiot olivat niin lähellä, että kirkkaiden liekkien lepattaminen ja tulien vierellä liikuskelevien miesten tummat hahmot näkyivät selvästi. Yaqui laskeutui satulasta. Hän siveli kädellään Diablon turpaa puhuen hiljaa ja uudistaen sitten tuon tempun jokaiseen hevoseen nähden. Gale oli jo aikoja sitten lakannut ihmettelemästä tuon omituisen intiaanin käyttäytymistä. Hänen temppujaan ei voitu juuri selittää eikä ymmärtää, mutta niiden aiheuttamat tulokset olivat aina hämmästyttävät. Gale ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hevosten seisovan niin hiljaa kuin nyt. Ne eivät kuopineet eivätkä purreet kuolaimiaan, eivät heitelleet päätään eivätkä vapisuttaneet satulaansa eivätkä kuormiaan ja olivat muutenkin aivan ääneti. Näytti aivan siltä kuin intiaanin hiljaisuus olisi tarttunut niihinkin.
Yaqui katosi varjoihin yhtä äänettömästi kuin hän olisi ollut osa niistä. Pimeys nieli hänet. Hän lähti samaan suuntaan kuin tiekin vei. Gale arvaili, aikoiko yaqui opastaa matkueen jotenkin kapinallisten vahtien ohi. Ladd oli kumartunut niin alas kuin suinkin kääntäen korvansa tiehen päin. Jimin pitkä kaula oli kaaressa kuin kuuntelevan hirven. Gale kuunteli myöskin ja hitaiden hiljaisten hetkien kuluessa vapautui hänen kuulonsa yhä enemmän jännityksestä. Hän kuuli Blanco solin hengityksen ja oman sydämensä sykinnän, apilaan silkinhienon kahinan ja epäselvästi kuuluvan kaukaisen äänen, joka oli kuin eksynyttä kaikua. Sitten oli hän kuulevinaan hiljaista huminaa, joka oli niin heikkoa, ettei hän tiennyt, miksi hän sitä nimittäisikään. Sitten seurasi pitkä ja hiljainen hetki.
Yaqui ilmestyi takaisin yhtä hiljaa kuin hän oli poistunutkin. Hän oli kai sittenkin varjojen osa, mutta hän oli tullut kuitenkin takaisin. Hän läksi tielle taluttaen Diabloa. Valkoinen juova alkoi jälleen hitaasti liikkua. Gale jäi hieman jälkeen. Harvojen pensaitten peittämä rinne vietti loivasti Forlorn Riverin syvään, leveään uomaan. Blanco sol astui muutamia askelia syrjään tieltä. Katsoen tarkasti maahan huomasi Gale kolme esinettä: valkoisen sombreron, huopapeitteen ja erään suullaan makaavan meksikolaisen. Yaqui oli hiipinyt tuon vahdin kimppuun kuin hiljainen kuoleman tuuli. Erämaan arosusi ulvoi ja tuo villi huuto soveltui hyvin pimeyteen ja yaquin tekoon.
Kun he olivat saapuneet joen törmän tummaan varjoon, pysähtyi yaqui jälleen ja katosi yhtä äänettömästi kuin äskenkin. Galesta näytti kuin intiaani olisi lähtenyt kulkemaan joen valkoiselta näyttävän hiekkapohjan poikki, jonka muutamat kivet kuvastuivat harmaina ja jonka vastakkaisen rannan tummempi juova oli näkyvissä. Mutta hän katosi ja oli mahdotonta sanoa, menikö hän sitä vaiko tätä tietä. Hetket kuluivat. Hevoset olivat kohottaneet päänsä pystyyn, katsoivat leimuaviin nuotioihin ja kuuntelivat. Tämä kaikki värisytti Galea — hiljaisuus, pako ja tuo ihmeellinen intiaani hiipimässä tuomion hitain välttämättömyyksin toisen vahdin kimppuun. Kului tunti ja Galesta tuntui kuin hän olisi tullut kuuroksi. Maailmassa ei tuntunut olevan enää ääniä ollenkaan. Erämaa oli yhtä hiljainen kuin pimeäkin. Mutta sitten palasi tuo sama omituinen muutos Galen jännittyneeseen kuuloon, jonkunlainen keskeytys, väliaika ja tärinä, mutta tällä kertaa voi hän antaa tuolle äänelle nimenkin. Se voi olla tuulen huminaa tahi kaukana olevan suden ulvontaakin, mutta Gale kuvitteli sitä toisen vahdin kuolinkorinaksi tahi tuoksi yaquin tahdottomaksi omituiseksi huudahdukseksi. Blanco solin koko suuri ruumis värisi, ja silloin oli Gale varma, ettei ääni ollut kuvittelua.
Tämä varmuus painoi Galen mieleen paon luonteen kerta kaikkiaan. Yaqui hallitsi sekä hevosia että paimenia. Thorne ja Mercedes olivat kuin lumottuja. Intiaanin omituinen hiljaisuus ja hänen salaperäiset voimansa olivat käsittämättömät, kun niitä verrattiin hänen hitaaseen, varmaan ja armottomaan toimintaansa. Jos hän niin hallitsi noita muita, niin oli Gale vielä enemmän hänen vallassaan, hän täytti Galen kaikki ajatukset ja ennusti tämän paon villiä ja peloittavaa tulevaisuutta. Jos Rojaksessa olivat ruumiillistuneet orjan viha ja intohimot ja tuhannen vuoden kuluessa saadut ruoskaniskut, oli erämaan pimeys, julmuus, auringon paahtama valkoinen veri, hurjuus ja surullisuus yhtyneet yaquin luonteeseen.
Äkkiä ilmestyi intiaani näkyviin pimeästä. Hän hyppäsi Diablon satulaan ja ohjasi kulkunsa joen poikki. Kerran vielä ojentautui tuo valkoisten varjojen muodostama juova. Pehmeä hiekka vaimensi kaikki äänet kokonaan. Leimuavat nuotiot katosivat läntisen joentörmän taakse. Yaqui opasti heidät pajukkoon, jolloin kuului lehtien hiljaista kahinaa, ja sitten mesquite-pensaikkoon, jolloin kuului heikkoa oksien ritinää. Leimuavat nuotiot ilmestyivät jälleen näkyviin, ja saguaroin eriskummaiset rungot häämöittivät epäselvästi pimeästä. Gale katseli tarkasti tielle ja huomasikin äkkiä erään kaktuksen juurelle ojentautuneen, suullaan makaavan huopapeitteeseen kääriytyneen olennon, jolla oli karbiini toisessa kädessä ja hehkuva savuke toisessa.
Tämä valkoisten hevosten muodostama ratsasjoukkue sivuutti nuotiot noin viidensadan metrin päässä kapinallisten leiristä huolimatta siitä, että tulien ympärillä liikkuvat miehet olivat selvästi näkyvissä. Pehmeästi hiekkaan painuvien kavioiden kapse, metallin hiljainen kilahtelu piikkejä vasten ja hevosten hiljainen säännöllinen hengitys olivat pakolaisten aiheuttamat ainoat äänet, joita ei olisi voitu kuulla sadankaan metrin päähän. Silloin tällöin katosivat valot kokonaan, tulivat hämärämmiksi ja lepattavammiksi, kunnes ne lopulta hävisivät kokonaan näkyvistä. Beldingin nopeat ja väsymättömät juoksijat olivat edellä, ja erämaa avautui niille laajana, pimeänä ja autiona. Rojas oli kapinallisineen kaukana jäljessä syöden, juoden ja huolehtimatta mistään. Synkät varjot haihtuivat Galen mielestä. Hän luotti nyt täydellisesti yaquiin. Belding kuunteli joen toisella rannalla ja tiesi jo luultavasti heidän päässeen pakoon. Sitten hän kertoo huomionsa Nellille ja kätkee tytön huolellisesti. Yhtä paljon kuin Gale oli uskonut tämän erämaan matkan vaivoihin, verenvuodatukseen ja tuskiin, yhtä paljon hän luotti Mercedeksen lopulliseen vapautumiseen ja onneen, ja omaan palaamiseensa tytön luo, joka oli tullut hänelle rakkaammaksi kuin elämä.
* * * * *
Kun yaqui pysähtyi Papago Wellin kosteikkoon, karkoitti juuri rusottava aurinko kylmän, harmaan aamusumun. Sitten kuin hevoset oli juotettu, vietiin ne uomaan syömään ruohoa. Kuormat ja satulat irroitettiin niiden selästä. Mercedes oli viluissaan, jäykistynyt ja väsynyt, mutta onnellinen. Kun Gale katsoi häneen, lämpeni hänen sydämensä. Mercedeksen silmissä oli kyllä vieläkin pelkoa, mutta se alkoi jo haihtua toivon, rohkeuden, hänen paimenia ja yaquia kohtaan tuntemansa myötätunnon ja Thornea kohtaan tuntemansa kuvaamattoman rakkauden tieltä. Jim Lash huomautti, miten helposti he olivat suoriutuneet kapinallisista.
"Varmasti lähtevät he ajamaan meitä takaa", sanoi Ladd.
He sytyttivät nuotion, keittivät ja söivät. Yaqui sanoi sitten vain: "Nukkukaa!" Huopapeitteet laitettiin hiekalle. Mercedes nojautui Thornen olkapäähän ja vaipui syvään uneen. Jännitys valvotti kumminkin Thornea. Molemmat paimenet torkkuivat nuotion ääressä. Gale oli vahdissa yaquin kanssa. Aurinko alkoi nousta korkeammalle ja sarastuksen jäinen sumu haihtui pois. Kaniinit heiluttelivat pumpulihäntiään mesquite-pensaitten juurilla. Gale kiipesi uoman törmän kallioiselle laelle ja siellä hän istui katsellen takaisinpäin penikulmien päässä näkyvälle taivaanrannalle.
Hänen silmiensä eteen levisi viettävä, aaltoileva, kuoppainen ja juovainen aamuauringon punertama erämaa, jonka kaktuskentät ja selvemmin näkyvät mesquite-pensaikot kimaltelivat valossa. Nimettömät vuoret rikkoivat itäisen taivaanrannan kohottaen korkealle jylhiä ja komeita huippujaan, joiden rinteillä punertavat sumuharsot leijailivat. Niiden juurille oli neljänkymmenen penikulman matka, mutta silmä arvosteli sen ainakin viideksikymmeneksi. Gale muisteli tyttöä, joka oli jäänyt sinne niiden varjoihin.
Yaqui ei päästänyt hevosia erilleen, vaan ajoi ne yhdessä joukossa toiselta pieneltä ruohokentältä toiselle. Noin kolmen tunnin kuluttua toi hän ne juomaan. Kun hän lähestyi lähdettä, kapusi Gale uomaan tähystyspaikastaan, paimenet rupesivat toimimaan ja Mercedeskin heräsi. Pian oli matkue jälleen liikkeellä länttä kohti pitkine edellä liikkuvine varjoineen. Yaqui kannusti Blanco diablon nopeaan raviin. Uoma muuttui vähitellen tasaiseksi erämaaksi, vihreys alkoi muuttua harmaaksi ja sitten punaiseksi. Ainoastaan muutamat kaktukset ja rapautuneet pengermät peittivät hitaasti kohoavan jyrkänteen rinteitä. Yaqui sovitti hevosensa vauhdin maanlaadun mukaan, ja hänen toverinsa hyväksyivät kulun nopeuden. Laukkaaminen muuttui usein juoksuksi, nopea käveleminen hitaaksi kiipeämiseksi ja pitkiksi kierroiksi, ja niin jatkettiin penikulmittain ylös ja alas, mutta aina kumminkin eteenpäin. Aurinko paahtoi kuumasti. Lämmennyt ilma kohosi ylemmäksi ja lännestä syöksyvät ilmavirrat pyyhkivät matalaa ja kovasti hedelmätöntä maata. Kaukaa etäisyydestä näkyvälle taivaanrannalle olivat suuret tomupatsaat kokoutuneet kuin jono sienen muotoisia keltaisia pilviä.
Yaqui oli ainoa pakolaisista, joka ei milloinkaan katsonut taakseen. Mercedes teki sen useimmin. Gale tunsi, mistä se johtui, voimatta olla katsomatta itsekään. Mutta se oli kumminkin turhaa etsimistä. Sillä takana olevasta erämaasta kohosi tuhansia valkoisia ja keltaisia tomupilviä, joista jokainen voi olla hevosten kavioiden synnyttämä. Gale tunsi, että silloin kun yaqui katsoo taakseen lähdettä ja sen takaa siintävää tasankoa kohti, ei se tapahdu suotta. Kun auringon suurin kuumuus oli haihtunut ja tuuli tyyntynyt, katseli yaqui tien korkeimmalta kohdalta tarkasti länttä kohti. Auringonlaskuun ei ollut enää pitkälti, ja tuolla paljaassa laikallisessa laaksossa olivat Coyote Tankit, ainoa lähde Papago Wellin ja Sonoyta-kosteikon välillä. Gale tarkasteli kaukoputkellaan ja ilmoitti yaquille, ettei hän huomannut savua eikä muutakaan merkkiä elämästä, mutta intiaani ei kääntänyt kumminkaan haukankatsettaan etäisistä paikoista, vaan tuijotti sinnepäin kiinteästi. Tuntui kuin hänen silmänsä eivät olisi voineet saada selville, mitä järki, viekkaus, ounastus tahi ehkä aavistus ilmaisivat hänelle olevan siellä. Äkkiä löysi yaqui muutamasta suojaisesta paikasta, jossa ei lentohiekka ollut peittänyt tietä, hevosten jälkiä. Teräskenkäisten kavioiden merkit viittasivat länteen päin. Muudan pohjoisesta päin tuleva tie yhtyi tässä toiseen. Gale luuli jälkiä päivän tahi parin vanhoiksi, Ladd päivän, mutta intiaani pudisti päätään.
Kauemmaksi ei menty. Yaqui kääntyi etelää kohti ratsastaen hitaasti ja kiiveten lopulta erään rapautuneen harjanteen korkealle laelle. Sinne hän pysähdytti hevosensa ja odotti. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään. Paimenet laskeutuivat maahan ojennellakseen sääriään ja Mercedes nostettiin eräälle kalliolle lepäämään. Thorne oli vähitellen mukautunut erämaan hiljaisuuteen. Hän sanoi vain silloin tällöin sanan Galelle ja kuiskasi joskus jotakin Mercedekselle. Gale luuli ystävänsä pian oppivan huomaamaan, että erämaassa matkustaessa puhuminen supistui muutamiin tervehdyksiin, pariin kolmeen sanaan, jotka ilmaisivat jonkun toverin läsnäolon, muutamiin lyhyihin määräyksiin vuorokauden töistä ja ehkä ankaraan käskyyn tahi hiljaiseen kutsuun hevoselle.
Aurinko laskeutui ja kullanväriset rusottavat pilvet muuttuivat sinisiksi ja tummenivat sitten, kunnes hämärä laskeutui laaksoon. Ainoastaan vuorten huiput, jotka pykälöitsivät lähemmän ja etäisemmän taivaanrannan, näkyivät selvästi. Pimeys lähestyi ja kirkkaasti näkyvät kukkulat katosivat sumuun. Hevoset tömistelivät päästäkseen liikkeelle.
"Paha!" huudahti yaqui.
Hän ei viitannut kädellään, vaan hänen kaulansa ojentui ja silmät tuijottivat tarkasti tummaan pilkkuun, joka näytti Coyote Tankien paikan.
"Jim, näetkö mitään?" kysyi Ladd.
"En, mutta varmasti huomaa hän jotakin."
Pimeys lisäytyi vähitellen, kunnes yö kietoi laakson syvimmän osan vaippaansa.
Silloin suoristautui Ladd nopeasti, meni hevosensa luo ja mumisi jotakin.
"Luullakseni olet oikeassa", sanoi Lash, mutta hänen tyyni ja lempeä äänensä oli kerrankin muuttunut. Se kuulosti nyt käheältä.
Gale, vaikka hänellä olikin terävä näkö, oli viimeinen vartijoista huomaamaan nuo neulan kärjen kokoiset valopilkut, jotka juuri ja juuri voitiin erottaa pimeästä.
"Laddy, ovatko nuo leiritulia?" kysyi hän nopeasti.
"Varmasti, poikaseni."
"Onko niitä montakin?"
Ladd ei vastannut, mutta yaqui kohotti kätensä levittäen sormensa. Viisi nuotiota! Suuri joukko vallankumouksellisia tahi rosvoja tahi joitakin muita erämaan joukkoja oli leiriytynyt Coyote Tankien luo.
Yaqui istui satulassaan hetkisen liikkumatonna kuin kivi tyynin, muuttumattomin ja tunteettomin kasvoin. Sitten hän viittasi oikealla kädellään Nimettömille vuorille päin, joiden korkeimmat himmeästi näkyvät huiput katosivat juuri hämärään, ja pudisti päätään. Sen jälkeen hän toisti saman vaikuttavan liikkeen Sonoytan kosteikkoon päin yhtä synkin ilmein.
Tehtyään sen käänsi hän Diablon pään etelää kohti alkaen laskeutua rinnettä tasangolle. Hänen käytöksensä muuttui päättäväiseksi, melkeinpä ankaraksi. Ladd ei kysynyt hänen suunnitelmiaan eikä Lashkaan. Molemmat paimenet epäröivät kumminkin näyttäen niin omituisesti ja synkästi vastahakoisilta, ettei Gale ollut nähnyt heitä sellaisessa mielentilassa milloinkaan. Rosvot olivat kyllä yhtä peloittavat kuin Rojaskin ja Camino del Diablo, mutta tuo laavan ja kaktuksien peittämä autio, hylätty ja vedetön Sonoran erämaa kauhistutti urhoollisintakin miestä, Gale tunsi rohkeutensa lannistuvan ja hänkin epäröi.
"Voi, mihin hän nyt menee?" huudahti Mercedes. Hänen merkitykselliset sanansa rikkoivat lumouksen.
"Varmasti, rouva, yaqui on menossa kotiinsa", vastasi Ladd hiljaa. "Ja ottaen huomioon vaikeutenne on meidän kiitettävä Jumalaa, että hän tietää tien."
He nousivat satulaan ja ratsastivat rinnettä alas pimenevää etelää kohti.
Vasta sitten kuin muudan kaktuspensaikko esti yöllisen matkustamisen, pysähtyi intiaani viettämään yön kuivalla paikalla, jossa ei ollut ruohoa eikä vettä hevosille eikä senkään vertaa risuja, että olisi voitu sytyttää tuli ja keittää jotakin. Mercedes kesti vaivat ihmeellisesti, mutta hän vaipui kumminkin heti uneen, kun hän oli sammuttanut janonsa. Thorne levitti huopapeitteen hänen alleen ja peitteli hänet. Sitten he söivät ja joivat. Hevosista oli ainoastaan Diablo kärsimätön, mutta sekin oli vain vihainen eikä sillä ollut mitään hätää. Blanco sol nuoli Galen kättä ja seisoi kärsivällisesti. Monta kertaa ennenkin oli se saanut viettää yönsä vedettä. Yaqui käski jälleen miesten nukkua. Ladd sanoi haluavansa vahtia iltayön, mutta tavasta, jolla intiaani puisti päätään ja istuutui muutaman kiven viereen, voitiin selvästi huomata, että jos Ladd rupeaa valvomaan, ei hänen tarvitse olla yksinään. Gale paneutui pitkäkseen kangistunein jäsenin ja väsynein silmin. Hän kuuli hevosten hiljaisen tömistelyn ja tuulen huminan kaktuksissa, mutta hetken kuluttua ei mitään.
Kun hän heräsi, rupesi hän heti puuhailemaan ja liikkumaan. Aamu ei sarastanut vielä ja ilma oli jäätävän kylmä. Yaqui oli löytänyt hieman risuja, joista sytytetty tuli riitti lämmittämään heidät ja kiehuttamaan aamiaisen. Mercedes ei noussut ennenkuin viime tingassa.
Nouseva aurinko löysi matkustajat satulasta. Kaktuksista muodostunut piikkinen aitaus sulki heidät sisäänsä, mutta yaqui löysi kiemurtelevan polun, joka, vaikka se olikin mutkainen, johti alituisesti kumminkin etelää kohti. Oli ihmeellistä katsella, miten hän ohjasi Diablon piikkisten pensaitten välitse suojellen sekä hevosen että itsensä pistoksilta silloinkin, kun kaktukset pysähdyttivät toiset kokonaan repien ja raadellen heitä okaillaan. Tie oli tasainen, matalain harjanteitten välitse vievä hiekkainen sola. Joskus saapuivat he avonaisille hiekkakentille, kujille ja aukioille, joskus taasen okaisia päärynäpuita, suuria leveäoksaisia ocatilloja ja kimpuissa kasvavia bisnageja täynnä oleville kummuille. Päivästä tuli kuuma ja kuiva. Hyvältä tuoksuva tuuli puhalsi solassa. Kaktukset ojentelivat punaisia, keltaisia ja sinertäviä kukkiaan. Suloinen, vaalea ajo-lilja kaunisti varjoisia nurkkia.
Ratsastettuaan kymmenen penikulmaa saapuivat he solan päähän, josta avautui ihmeellinen näköala, jonkunlainen lehtimajantapainen erämaa, jonka pääväri oli vaaleanvihreä, vaikka siinä voitiin huomata monenvärisiä muitakin juovia. Se kohosi loivasti matalaa, himmeästi näkyvää tummanpunaista laavavyöhykettä kohti, josta kohosi tulivuorten huippuja. Seutu oli synkän ja rosoisen näköinen ja yhtä rajaton kuin taivaanrantakin.
Yaqui oli vielä epävarma, vaikka hän ei luultavasti ollutkaan eksyksissä. Hänen haukansilmänsä etsivät ja tuijottivat kiintyen vihdoin lounaaseen, jonne hän sitten ohjasikin hevosensa. Suuret, huilunmuotoiset, viisi- ja kuusikymmentä jalkaa korkeat saguarot kohottivat patsasmaisia runkojaan, ja niiden haarautuvat oksat ja pyöreät muodot lisäsivät erämaan kauneutta. Matkustamista vaikeuttivat ainoastaan matalat kaktuspensaikot. Mutta niidenkin okaiset rungot olivat kauniit.
Harjanteiden välisissä syvänteissä ja oikealle ja vasemmalle päin levenevien tasaisten kenttäin yläpuolella kangastukset kimaltelivat, leijailivat, himmenivät ja katosivat — järviä, puita, pilviä, ylösalaisin käännettyjä vuoria ja himmeitä valkomuurisia kaupunkeja riippui sinertävässä ilmassa.
Keskipäivällä pysähdytti yaqui ratsujoukon. Hän oli valinnut muutaman bisnagi-kaktuksia kasvavan kentän lepopaikaksi ja äkkiä selvenikin muille hänen tarkoituksensa. Pitkällä, suurella veitsellään leikkasi hän noiden tynnyrinmuotoisten kasvien päät poikki. Hän kaivoi niistä pehmeätä massaa ja alkoi sitten kiven avulla ja käsin survoa syvemmällä olevaa massaa mehukkaaksi taikinaksi. Kun hän kaivoi senkin pois, jäi pohjalle hieman kylmää vettä, jota sekä he että hevoset mielellään joivat. Siten pakotti hän erämaan kuivimmatkin kasvit auttamaan heitä.
Mutta hän ei pysähtynyt pitkäksi ajaksi. Penikulmien leveältä oli harmaanviheriöitä huippuisia pengermiä hänen ja tuon rosoisen laavavyöhykkeen välillä, jonne hän nähtävästi halusi päästä ennen pimeää. Ruvettiin ratsastamaan nopeammin ja suorempaan. Kimaltelevat piikit pistelivät ja tarttuivat nahkaan, vaatteihin ja ihoon. Hevoset pillastuivat, korskahtelivat, pysähtyivät ja hyppivät, mutta ne pakotettiin kumminkin eteenpäin. Ainoastaan Blanco sol, tuo kärsivällinen, uurastava ja lannistumaton, ei kaivannut ruoskaa eikä kannuksia. Hiekasta kohosi kuumia pölypilviä ja polttavia henkäyksiä. Mercedes horjui satulassaan. Thorne antoi hänelle vettä, hautoi hänen kasvojaan, tuki häntä ja läksi lopulta Laddin luo, joka otti tytön luokseen Torresin leveään selkään. Yaquin horjumaton tarkoitus ja rautainen käsivarsi tuntuivat ylpeästä ja itsepäisestä Blanco diablosta katkerilta ja vihattavilta. Kerrankin oli Beldingin suuri valkoinen paholainen löytänyt herransa. Se tappeli ratsastajaa, kuolaimia, suitsia, kaktuksia ja hiekkaa vastaan, mutta kumminkin oli sen pakko mennä eteenpäin mutkitellen, kääntyen, kiertäen ja tunkeutuen noiden piikkisten kasvien välitse. Iltapäivän puolivälissä alkoi Thornekin horjahdella ja sitten, silloin kun kävi se päinsä, auttoi Galen jäntevä käsivarsi häntä pysymään satulassa.
Jättiläiskaktuksista alkoi olla enää vain muisto jäljellä. Niiden lukumäärä väheni vähenemistään, niiden koko pieneni eikä niissä ollut enää haarojakaan. Muutkin kaktuslajit näyttivät saavan taistella kovemmin olemassaolonsa puolesta ja niiden välissä olevat hiekka-aukiot alkoivat laajentua. Mutta sitten alkoivat nuo pelätyt, kimaltelevat choyat näyttää vaaleita, harmaita ja valkoisia runkojaan ylenevällä rinteellä. Pyöreälakisia kukkuloita, joiden huiput auringonlasku värjäsi kultaisiksi ja juuret tummansinisiksi, ilmestyi väliin kätkemään kaukaiset selänteet ja jyrkänteet näkyvistä. Penikulmien pituisia punaisia, hyytyneitä laavavirtoja valui kukkulain välitse pysähtyäkseen äkkiä rinteitten puoliväliin.
Pakolaiset olivat saapumaisillaan autioon ja palaneeseen maailmaan. Se kohosi heidän edessään rajattomana asteittaisena ylänkönä, joka ulottui kauas sekä itään että länteen. Vähitellen alkoi hiekka kadota kuonan tieltä. Kävellessään vajosivat hevoset nilkkaa myöten. Etummaiset panivat liikkeelle suuria pilviä hienoa tomua niin että miehet yskivät ja hevoset korskuivat. Suuret ja pyöreät kukkulat olivat tasaiset ja sopusuhtaiset ja sen väriset kuin jos laskeutuva aurinko olisi paistanut paljaille tummansinisille rinteille. Aurinko vaipui kumminkin vähitellen niiden taakse ja niiden välisistä solista näkyi vain punaista laavaa. Matkustajat olivat juuri vuorten rinteitten ja kohtisuoran seinämän välissä. Punainen laava näytti virranneen ja kovettuneen siihen eilen. Se oli ruosteenväristä, rosoista ja särmikästä, täynnä kallioita, kuoppia ja halkeamia, ja joka paikassa sen pinnalla kasvoi tuota valkopiikkistä choyaa.
Jälleen yllätti hämärä matkustajat, mutta oli kumminkin vielä niin valoisaa, että Gale näki kapean penkereen laajenevan leveäksi, syväksi aukeamaksi, jossa pahkuraiset ja surkastuneet mesquite-pensaat muuttivat tumman värin harmaaksi. Blanco sol, jolla oli tarkin vainu, hirnui iloisesti ilmoittaaksensa, että vettä oli läheisyydessä. Monet hevoset vastasivat siihen ja paransivat vauhtiaan. Gale tunsi myöskin, miten kuiva ilma muuttui vähitellen suloiseksi, kylmäksi ja kosteaksi.
Yaqui kiersi erään laavassa olevan syvennyksen ja valkoisten hevosten muodostama jono seurasi häntä. Gale saapui vasta viimeiseksi ja näki erään vesilammikon vaalean loistavan pinnan kimaltelevan kauniisti hämärässä.
* * * * *
Seuraavana päivänä ei yaquin armahtamaton hevosten eteenpäin kannustaminen ollut enää niin selvästi huomattavissa. Hän ei kyllä vitkastellut, mutta hän ei kiiruhtanutkaan. Hän opasti matkuetta matalain kuonaharjanteitten välitse, jotka kätkivät ympäröivän seudun näkyvistä. Nämä harjanteet muuttuivat vihdoin mustaksi kivikovaksi tasangoksi, jonka vasemmalla puolella oli laavavyöhykkeitä ja oikealla matala kaktuksia kasvava alanko. Yaqui suuntasi nyt kulkunsa suoraan länteen. Gale luuli intiaanin opastavan heidät erään hedelmättömän, vulkaanisen ylätasangon ensimmäisen terävähampaisen rinteen juurelle, joka muodosti Sonoran erämaan läntisen puoliskon ja ulottui Kaliforniaan saakka. Matka oli hidasta eikä se väsyttänyt ratsastajia eikä hevosia. Pienet hietikot ja kuivaa ruohoa kasvavat läikät muuttivat laavan ja tasangon välisen mustahkon maan harmaankirjavaksi.
Tänä päivänä, jolloin yaquin käytös muuttui, joskaan ei hänen mielensä, tapahtui toistenkin matkueen jäsenten mielenlaadussa suuria muutoksia. Galen tuntema jonkunlainen sairaalloinen pelko hävisi, pelko, jota hän ei ollut tuntenut itsensä vuoksi, vaan Mercedeksen, Nellin, Thornen ja paimenten tähden. Jim sai entisen iloisen luonteensa takaisin ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut vartioimassa valtakunnan rajaa. Laddin vaiteliaisuus hävisi ja hänen synkkyytensä muuttui tyyneksi, huolettomaksi leikillisyydeksi. Thornessa alettiin huomata yhä enemmän jonkunlaista uhmaa. Mutta mielenkiintoisimman muutoksen huomasi Gale kumminkin tapahtuneen Mercedeksessä. Hänen eilinen raukeutensa oli ollutta ja mennyttä. Hänen jäsenensä olivat kyllä puutuneet ja niin kipeät, että hänen oli istuttava sivuittain satulassa, hänen oli annettava levähtää ja häntä oli autettava, mutta hän oli kumminkin löytänyt jonkunlaisen voima varaston eikä hänen sielullinenkaan tilansa ollut samanlainen kuin ennen. Hänen pelkonsa oli haihtunut. Gale näki hänessä tapahtuneen saman muutoksen kuin hänessä itsessäänkin muutamien päivien erämaassaolon jälkeen. Sekä hän että Mercedes ja kaikki muutkin olivat alkaneet mukautua erämaan henkeen, ja enemmänkin, sillä yaquin omituinen vaikutus oli kuin kutsu alkuperäisiin oloihin.
Kolmenkymmenen penikulman taival helposti kuljettavaa matkaa toi pakolaiset toiselle lähteelle, joka oli kuin laavan jyrkän laidan alla oleva pieni, pyöreä tasku. Sen ympärillä kasvoi hieman lyhyttä vaalennutta ruohoa hevosille, mutta siellä ei ollut ollenkaan risuja, joista olisi voitu sytyttää nuotio. Sinä iltana puhuivat miehet paljon, kyselivät ja vastailivat, punnitsivat mahdollisuuksia, epäilivät ja toivoivat vakaumuksestaan huolimatta. Mutta intiaani, joka yksin olisi voinut ilmoittaa missä he olivat, mihin he olivat matkalla ja millaiset heidän pakomahdollisuutensa olivat, säilytti tyyneytensä sanomatta mitään. Gale valvoi ilta-, Ladd keski- ja Lash aamuyön.
Päivä valkeni rusottavana ja kirkkaana, mutta kylmänä kuin jää. Kaikkien oli voimisteltava hetkinen verryttääkseen kohmettuneita käsiään ja jalkojaan. Mercedes söi aamiaisensa huopapeitteihinsä kääriytyneenä. Mutta sillä aikaa kuin kuormat kiinnitettiin hevosten selkään, käveli hän edestakaisin hieroen käsiään ja lämmittäen korviaan. Thornen silmät kääntyivät häneen alituisesti ja paimenet tarkastelivat häntä salaa. Yaqui katsoi häneen harvoin, mutta kun hän käänsi silmänsä häneen, näyttivät hänen omituiset, jäykät ja ilmeettömät kasvonsa olevan vääntymäisillään hymyyn. Mutta se ei tapahtunut kuitenkaan milloinkaan. Gale hämmästyi huomatessaan, miten usein hänen omakin katseensa kiintyi tuohon solakkaan, tummaan ja kauniiseen espanjattareen. Hän arvaili ensin, aiheuttiko tytön kauneus sen, mutta sitten hän luuli sen johtuvan jostakin muusta. Mercedes oli nainen. Hän edusti heidän joukossaan jotakin sellaista, jota kaikkien rotujen miehet olivat tuhansien vuosien kuluessa halunneet katsella ja omistaa, kunnioittaa ja turmella, ja joiden puolesta he aina olivat halunneet taistella ja kuolla.
Sen päivän matkan merkityksellisin tapaus oli, että yaqui erotti kuormista erilleen yhden huopapeitteen, repi sen palasiksi ja sitoi niillä hevosten jalat. Oltiin siis tulossa kauheille choya-kentille ja särmäisille laavavirroille. Tuntui vieläkin merkillisemmältä, ettei yaqui noussutkaan Diablon selkään. Mercedes vain sai ratsastaa ja muiden oli käveltävä.
Intiaani ohjasi kulkunsa erääseen laavavirtojen väliseen harmaaseen aukkoon. Laavakerros oli noin kolmekymmentä jalkaa paksu, mureneva ja rosoisempi kuin mikään muu aine maailmassa. Aukon päästä, jossa pari laavavirtaa yhtyi, läksi kapea halkeama nousemaan ylemmäksi. Gale huomasi sen pohjalla joskus maailmassa kuljetun tien himmeät ääriviivat. Sitä ei voitu ollenkaan huomata vierestä, vaan hänen oli katsottava kauas etäisyyteen nähdäkseen sen epäselvän uran. Yaqui talutti Diablon sille, ja nyt alkoi hidas, voimia kysyvä, vaivalloinen ja tuskallinen matka.
Kun he saapuivat tämän laavakerroksen huipulle, näki Gale laajan, aution mustanpunaisen kentän jatkuvan etäisyyteen ja murtuvan miljooniin harjanteihin, huippuihin ja uriin, kohoavan eteen- ja ylöspäin ja muodostavan hammastettuja, matalia kumpuja, kukkuloita ja huippuja, jotka ylenivät vähitellen korkeammiksi, jylhiksi jyrkänteiksi ja kauempaa himmeästi näkyviksi utuisensinisiksi vuoriksi.
Sitten ei hänellä ollut enää aikaa katsella sinne päin. Säilyttääkseen jalansijansa ja suojellakseen hevostaan oli hänen pantava kaikki tarmonsa ja tarkkaavaisuutensa liikkeelle. Suunnan sai hän selville muiden hevosten jättämistä jäljistä ja hänen oli vain seurattava niitä. Mutta ei mikään olisi voinut olla vaikeampaa. Laavan rapautunut pinta oli samalla kertaa sekä mitä rosoisinta, kovinta, ilkeintä, julminta että petollisinta maata kuljettavaksi.
Se oli yleensä haurasta, vaikka siinä olikin niin kovia ja teräviä kohtia kuin veitsen terä, rosoista ja karheaa, mutta kumminkin joskus niin liukasta kuin jää. Jos siinä oli jalankaan levyinen tasainen kohta, murtui se kumminkin heti hevosen kavioiden alla, lukuunottamatta sitä, että se muutenkin oli uurteista, kuoppaista, kivistä, harjuista ja kuhmuista tasankoa, joka muistutti suunnatonta ja suurenmoista tiiltä. Se oli aikoinaan ollut kiehuva, poreileva ja räiskyvä sula piikivivirta, joka kovettuessaan oli muodostanut pinnalleen miljoonia teräviä särmiä. Väriltään oli se synkän-, tumman- ja vihaisenpunainen, jota ei voitu verrata mihinkään muuhun punaiseen ja joka pani silmät verestämään. Miljoonat pienet syvänteet katosivat syviin kuiluihin ja reikiin, joiden pohjat olivat niin louhikkoiset ja kiviset, ettei niitä voitu verrata mihinkään.
Pakolaisten matka edistyi hitaasti. He kulkivat varovaisesti ja kaarrellen sinne tänne tien monien mutkien mukaan kiiveten syvänteiden, joita ei voitu karttaa, reunoille ja laskeutuen taasen niihin ja kiertäen alituisesti eteensattuvia kuoppia. Heidän matkansa oli niin takaisin päin kaartuvaa, etteivät he keskipäivän tienoissa olleet nähtävästi päässeet kuin vähän matkaa laavarinnettä ylöspäin.
Jos kulkeminen oli vaivalloista heille, oli se vielä vaivalloisempaa hevosille. Blanco diablo ei välittänyt enää yaquinkaan kehoituksista. Se vikuroi, hyppi, puri ja potki. Yaquin oli vedettävä ja lyötävä sitä saadakseen sen kulkemaan pahimpien paikkojen poikki. Mercedeksen hevonen oli usein heittää hänet satulasta ja hänet oli lopulta nostettava Blanco solin selkään. Mutta valkoinen juoksija korskui silloin vastustavasti ja taivutti vasta sitten kuin se kuuli Galen ankaran käskyn jalon kaulansa etsiäkseen laavasta jalansijoja, jotka eivät pettäneet.
Vaikka laava aiheuttikin Galelle työtä, vaivoja ja tuskia, vihasi hän kumminkin enemmän choyaa. Kuta kauemmaksi he pääsivät, sitä mukaa lisäytyivät nämäkin kasvit ja tulivat suuremmiksi. Laavan pinnalla oli kaikkialla pieniä pyöreitä läikkiä, jotka kimaltelivat kuin kuurainen maa. Ja jokaisen tiellä ja sen vieressä kasvavan choyan alla oli noita pudonneita pahkuroita, jotka olivat kuin piikkisiä pieniä kuuraisia männyn käpyjä. Oli melkein mahdotonta olla aina varuillaan niiden suhteen, ja kun Gale astui jonkun päälle, tunkeutuivat sen teräskovat piikit useimmiten nahan läpi lihaan. Hän uskoi jo melkein tosiksi kuulemansa erämaan matkustajien puheet, että choya on elävä, joka hyökkää pelkäämättä miesten ja hevosten kimppuun. Varmaa kumminkin oli, että silloin kun hän sivuutti jonkun kiinnittämättä huomiotaan siihen väistääkseen sen, lävisti se hänen säärystimensä ja pysähdytti terävillä piikeillään hänet siihen paikkaan. Sen aiheuttama tuska oli melkein sietämätön, sillä sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun. Se poltti, pisti, kirveli ja tuntui melkein jäädyttävän loukkautuneen jäsenen, tehden sen aivan käyttökelvottomaksi vähäksi ajaksi. Hän puri kieltään voidakseen olla huutamatta, hiki valui hänestä virtanaan ja hän tuli aivan kuin sairaaksi.
Mutta äärettömästi paljon tuskallisemmat olivat choyat hevosille kuin ihmisille. Tuon myrkyllisen kaktuksen väkäisten piikkien pistoksia ei Blanco solkaan voinut sietää. Monta kertaa tänä päivänä, ennenkuin se rupesi kuljettamaan Mercedestä, oli se korskahdellut hurjasti ja seisonut sitten vapisten kunnes Gale oli poiminut katkenneet piikit pois sen jäntevistä jaloista. Mutta sitten kuin Mercedes oli nostettu sen selkään, koetti Gale varoa tarkasti, etteivät piikit pistäneet sitä.
Iltapäivä kului, kuten aamupäiväkin, loppumattomassa kiertelemisessä, kaartelemisessa ja kiipeilemisessä tuota vaikeata tietä pitkin. Gale näki monta lähdettä, joista useimmat olivat kuivuneet, mutta muutamat sisälsivät vielä vettä, joka oli kokoutunut niihin sadeajan kuluessa. Pieniä, rumia ja pahkuraisia pensaita, joita ei juuri voitu uskoa mesquiteiksi, kasvoi niiden kuoppien läheisyydessä. Muutamissa paikoissa oli vielä niiden lisäksi surkastuneita piikkisiä päärynäpuitakin. Ruohoa ei kumminkaan kasvanut missään, sillä tuossa kovassa maassa eivät menestyneet muut kukat kuin choyat.
Oli jo pimeä, kun matkustajat laskeutuivat satuloista muutaman esiin pistävän laavakielekkeen alla olevan lähteen luona. Päivä oli todellakin ollut rasittava. Hevoset joivat kyllikseen ja seisoivat sitten kärsivällisesti riippuvin päin. Nälkä ja jano tyydytettiin, ja lämmin nuotio ilahdutti väsyneitä ja helläjalkaisia pakolaisia. Yaqui sanoi: "Nukkukaa!" ja niin kului sekin yö.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun he olivat kulkeneet noin kymmenen penikulmaa loivasti ylenevää laavarinnettä eteenpäin, kiintyi Galen huomio hetkeksi muualle kuin tiehen, josta hän oli tarkkaavaisesti hakenut vähemmän kuoppaisia paikkoja.
"Dick, miksi katselee yaqui taakseen?" kysyi Mercedes.
"Katseleeko hän?" kysyi Gale hämmästyneenä takaisin.
"Aina hetken kuluttua", vastasi Mercedes.
Gale oli matkueen viimeinen, sillä hän halusi Mercedeksen vuoksi käyttää niin paljon kuin suinkin hyväkseen tallattua tietä. Yaqui talutti Diabloa ja kiersi juuri erästä halkeamaa. Hänen päänsä oli kumarruksissa, kun hän käveli hitaasti ja pysähdellen laavalla. Gale kääntyi katsomaan taakseen ensimmäisen kerran moneen päivään. Erämaan mahtava alempaa siintävä syvennys oli täynnä leveitä punaisia, viheriöitä ja harmaita juovia, jotka ulottuivat taivaanrannalla näkyviin purppuraisiin huippuihin asti. Se oli niin autio ja mahtava, ettei sen pieniä erikoisuuksia voitu erottaa. Hän uskoi tietysti Rojaksen ajavan heitä takaa, mutta hänestä tuntui mielettömältä hakea roistoa tuolta kaaoksesta.
Yaqui jatkoi kulkuaan ja Gale kiinnitti usein huomionsa työstään häneen. Äkkiä näki hän intiaanin pysähtyvän, kääntyvän ja katsovan taakseen. Ladd teki samoin, sitten Jim ja viimeiseksi Thorne. Galekaan ei voinut vastustaa haluaan. Sitten hän usein antoi Blanco solin levätä ja katsoi taakseen sillä aikaa. Hänellä oli kyllä kaukoputki mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä.
"Rojas ajaa kai meitä takaa", sanoi Mercedes.
Gale katsoi häneen hämmästyneenä. Hänen äänensä sointu oli ollut epämääräinen. Jos siinä oli ollut pelkoa, ei hän ollut sitä kumminkaan huomannut. Mercedes katsoi taakseen värikkäälle rinteelle, ja jokin hänessä, ehkä tuo hänen kauniitten silmiensä haukkamainen, kiinteä katse, muistutti yaquia.
Seuraavan tunnin kuluessa katsoi intiaani monta kertaa taakseen ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Oli keskipäivä, aurinko paistoi kuumasti ja laava säteili lämpöä, kun yaqui pysähtyi lepäämään. Eristetty, suojainen paikka sijaitsi muutaman laavakielekkeen juurella, joka sen muodosta päättäen oli kuin joku kallioniemi. Hevoset kokoutuivat yhteen joukkoon riippuvin päin. Paimenet aikoivat juuri irroittaa satulat ja kuormat niiden selästä, kun yaqui kielsi heitä sitä tekemästä.
Hän kiinnitti liikkumattomat, säteilevät silmänsä loivasti alenevaan rinteeseen, mutta ei näyttänyt katsovan kauaksi.
Äkkiä hän päästi tuon omituisen huutonsa, jota Gale luuli tahdottomaksi tahi jonkunlaiseksi hänen heimonsa erikoiseksi tunteitten ilmaisuksi. Sitä ei voitu ymmärtää, mutta ei kukaan olisi voinut epäillä sen mahtia. Hän viittasi laavarinteelle, viittasi sormellaan, käsivarrellaan, niskallaan ja päällään — hänen koko ruumiinsa oli kääntynyt vaistomaisesti samaan suuntaan. Hänen koko olemuksensa näytti ensin jännittyneen ja sitten jäätyneen. Hänen asentoaan ei olisi voitu ymmärtää väärin, vaikka hänen kasvojensa ilme ei ollutkaan muuttunut. Gale ei ollutkaan huomannut intiaanin pronssinväristen kasvojen menettävän tyyneyttään. Niissä olivat hänen jalkainsa alla olevan laavan väri, kovuus ja ominaisuudet.
"Varmasti hän näkee jotakin", sanoi Ladd. "Mutta minulla on huonot silmät."
"En minäkään ole varma omistani", sanoi Jim, "mutta olen kumminkin näkevinäni tuolla alhaalla epäselvän, liikkuvan juovan."
Seisoessaan Mercedeksen vieressä, joka tuijotti liikkumatonna rinteelle, katsoi Thorne innokkaasti myöskin sinne päin. Gale katsoi katsomistaan, kunnes hänen silmiään rupesi pakottamaan. Sitten hän kaivoi kaukoputkensa esille Solin satulan laukusta.
Laavarinteellä ei näyttänyt olevan muuta kuin noita auringonpaisteessa kimaltelevia choya-kaktuksia. Gale kuljetti kaukoputkeaan hitaasti edestakaisin ja huomasikin lopulta paljon lähempänä kuin hän oli luullutkaan valkoisen- ja mustankirjavan jonon miehiä ja hevosia. Sanomatta sanaakaan ojensi hän kaukoputken Laddille. Tämä otti sen ja mumisi itsekseen:
"Linnuntietä ovat he meistä vielä noin viidentoista penikulman päässä. Jim, luullakseni on tietä myöten sinne pari kertaa pitempi matka tahi enemmänkin."
Jim katsoi ja vastasi: "Olemme varmasti vuorokauden matkan edellä."
"Rojasko sieltä tulee?" kysyi Thorne jäykistynein huulin.
"Niin, Thorne, ja hänellä on mukanaan hieman toistakymmentä miestä", vastasi Gale katsoen Mercedekseen.
Tyttö oli muuttunut. Hän oli kuin keskiaikainen prinsessa, jossa olivat ruumillistuneet sen aikakauden voima ja intohimot, hengittäen kostoa, sammumatonta vihaa ja sisäisen kiihtymyksen synnyttämää intoa. Jos hänen kauneutensa oli ollutkin ihmeellinen hänen avuttomuutensa ja muihin turvautumisensa hetkinä, oli se kumminkin nyt, kun hän katsoi rinteelle kalpein kasvoin ja vihasta leimuavin silmin, aivan ylimaailmallinen.
Gale hengitti syvään. Tunne, joka oli ennustanut takaa-ajon, taistelun ja veren vuodattamisen tulevan tapahtumaan täällä synkässä erämaassa, palasi nyt kymmenen kertaa voimakkaampana takaisin. Hän näki suonien pullistuvan Thornen kasvoissa ja hampaiden pistävän esiin kuin murisevalla sudella. Paimenet, jotka olivat usein panneet henkensä alttiiksi ja uhmanneet kuolemaa, olivat nyt niin kalpeat, ettei mikään pelko olisi voinut muuttaa heidän kasvojaan sellaisiksi. Yaquikin kohotti vihdoin kätensä, ei nyrkkiin puristettuna eikä yhdistetyin sormin, vaan jännitettynä levälleen kuin kotkan jalka, ja hän heristi sitä omituisin hitain liikkein, jotka olivat uhkaavat ja peloittavat.
Nainen pani tässä liikkeelle miesten syvimmät tunteet. Ja voimakkaampi heidän haluansa tappaa ja suojella oli tuo hurja viha, joka samalla oli rakkautta, tuo entisen orjan pohjaton intohimo. Tuntiessaan koko olentonsa jäykistyvän ja jännittyvän ihmetteli Gale sitä, ja kun hän läksi jälleen seuraamaan tovereitaan, muisteli hän vielä sitä. Beldingin ennustama taistelu oli pian tapahtuva. Millainen ottelu siitä tulisikaan! Rojas ratsasti kevyin kuormin ja nopeasti, tullen lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän oli ostanut miehensä kullalla, suurilla lupauksilla ja ehkä tarjoamalla heille sellaisen ylimyksen ruumiin ja hengen, jota heidänlaisensa ihmiset suuresti vihasivat. Ja lopuksi oli tämä villi asumaton ympäristö, tämä särmäisen laavan ja myrkyllisten choyain valloittama erämaa, tämä yksinäinen, jylhä ja peloittava maailma, tämä punainen näyttämö synkin ja sopivimmin väritetty paikka miesten väliselle suurenmoiselle kamppailulle.
Yaqui ei katsonut enää taakseen eikä Mercedeskään. Mutta toiset katsoivat, ja koitti hetki, jolloin Gale näki takaa-ajajien liikkuvan jonon paljain silmin.
Ylempänä oleva tasainen laita osoitti, mistä ylätasanko alkaa. Pienissä laavassa olevissa kuopissa alkoi näkyä hiekkaa. Ratsujoukko uurasti eteen- ja ylöspäin vieläkin hyvin hitaasti. Vihdoin saapui yaqui rinteen laelle. Hän nojasi kädellään Blanco diabloon ja molemmat näkyivät selvästi taivasta vasten. Paikka oli kuin luotu yaquin tähystyspaikaksi. Ja hänen suuri hevosensa, jonka valkoisuus loisti auringonpaisteessa, oli kohottanut päänsä villisti ja ylpeästi pystyyn harjan ja hännän liehuessa tuulessa. Ryhmä muodosti unhottumattoman kuvan. Toiset kiipesivät vielä ylöspäin ja vihdoin talutti Galekin Blanco solin viimeisen penkereen huipulle. Kaikki kääntyivät nyt katsomaan taakseen punaiselle rinteelle.
Mutta varjot olivat jo alkaneet laskeutua sen ylle eivätkä he enää nähneet tuota liikkuvaa jonoa.
Yaqui hyppäsi satulaan ja ohjasi Diablon pois. Muut seurasivat. Gale näki, että ylätasankokin oli vain laavan muodostamien matalain, särmäisten ympyräin, harjujen, kukkulain, syvänteitten ja pyörteitten peittämä autio kenttä. Laava oli siellä tummemmanpunaista kuin rinteellä ja kovempaa kuin pii. Muutamin paikoin peittivät hieno hiekka ja kuona rosoisen pinnan. Omituisen näköiset kaktukset kilpailivat kaikkialle levinneen choyan kanssa elämismahdollisuuksista. Yaqui löysi kumminkin sellaisen polun, että hevoset voivat kulkea sitä nopeasti.
Tätä verraten helppoa etenemistä ei kestänyt kumminkaan tuntiakaan. Sitten opasti yaqui heidät tulivuoren aukkoja täynnä olevaan seutuun. Maan pinta näytti pullistuneen ja sitten haljenneen suuriksi ja pieniksi aukoiksi, joista toiset olivat matalia ja toiset syviä, mutta kaikki punaisia kuin tuli. Yaqui kiersi hyvin lähelle kuiluja, jotka ammottivat tien vieressä kohtisuorin seinin, mutta hän näytti kumminkin koettavan aina kulkea niiden sivu niin kaukaa kuin mahdollista.
Ylätasanko rupesi nyt viettämään melkoisesti länttä kohti. Gale kiinnitti huomionsa etelää kohti jatkuvan laavameren pyöreihin maininkeihin ja väreilyyn ja tämän vulkaanisen seudun keskellä oleviin keilanmuotoisiin huippuihin. Läntisen rinteen kuoppainen pinta rajoitti näköalan, kunnes pakolaiset äkkiä sukelsivat esiin muutamasta rosoisesta halkeamasta paikalle, jossa heidän eteensä avautui suurenmoinen ja kauhistuttava maisema.
He olivat nyt saapuneet ylätasangon läntisen rinteen korkeimmalle kohdalle. Rinne oli niin monta penikulmaa pitkä, että ainoastaan hyvin korkealta voitiin sen viettävyys huomata. Yaqui hevosineen seisoi erään penikulmia leveän tulivuoren aukon reunalla, aukon, joka oli tuhat jalkaa syvä ja jonka punaiset seinät olivat tuon huurteen- ja hopeanvärisen choyan peittämät. Äärettömän leveät laavavirrat vyöryivät rinnettä alas hävitäkseen lopulta aaltoileviin hiekkatöyryihin, jotka rajoittivat näköjään loppumatonta sinistä merta, Kalifornian lahtea. Sen takaa näkyi himmeitä, korkeita vuoria, joiden yläpuolella kellui veripunainen laskeutuva aurinko. Se kultasi koko tämän hedelmättömän aution seudun tuhoaennustavalla valollaan.
Galesta ja ehkä muistakin tuntui silloin hyvin omituiselta katsella, miten heidän oppaansa talutti Diablon sileälle ja kuluneelle, tuon kauhistuttavan aukon laitaa pitkin kulkevalle tielle. Dick katsoi tuonne punaiseen ammottavaan pataan, joka oli kuin helvetti. Vastakkaisen seinän mustahkot kalliot olivat sinisen savumaisen udun peitossa. Täällä oli yaqui kuin kotonaan. Hän liikkui ja oli sen näköinen kuin hän vihdoinkin olisi saapunut syntymäseuduilleen. Gale näki hänen pysähtyvän ja katsovan tuon ammottavan tyhjyyden yli lahtea kohti.
Hän aavisti, että jossakin tämän helvetinkuilun laidalla yaqui asettuu viimeiseen vastarintaan, ja katsahdettuaan vain kerran intiaanin omituisiin tutkimattomiin silmiin oli hän jo näkevinään heitä takaa-ajavan Rojaksen tuomion täytäntöönpanon.
XII.
HELVETINKUILU.
Tie kulki muutaman, aukon laidassa olevan äärettömän suuren kuilun reunaa ja sitten alemmaksi ja alemmaksi punaseinäiseen siniutuiseen sokkeloon.
Kierrettyään erään terävän kulmauksen hämmästyi Gale äkkiä huomatessaan, että halkeama vietti ja leveni laaksoksi. Se oli niin viheriä, suloinen ja kaunis tämän jylhän punaisen ympäristön keskellä, että Gale tuskin uskoi silmiään. Blanco sol hirnui iloisesti vainutessaan vettä. Sitten Gale huomasi suuren reiän, jonkunlaisen syvänteen tuossa kimaltelevassa laavassa, tumman, kylmän ja varjoisan lähteen. Oli selvää, että sadeaikana vesi virtasi laaksoon. Hieno, punertava hiekka peitti maanpinnan, josta tunkeutui runsaasti esiin pitkää viheriää ruohoa. Laaksossa kasvoi mesquite-pensaita ja palo verdejä, joiden lukumäärä lisäytyi vähitellen niin, että ne muodostivat näköalaa peittäviä tiheikköjä.
"Tämä on varmasti enemmän kuin odotinkaan!" huudahti Ladd. "Mikä verraton lymypaikka! Voimme piiloutua tänne pitkiksi ajoiksi. Pojat, näin vuoristolampaita, noita oikeita vuoristojen suursarvia. Mitä ajattelette tästä kaikesta?"
"Luullakseni olemme saapuneet yaquin metsästysmaille", vastasi Lash. "Tuo kulkemamme tie on varmaankin satoja vuosia vanha. Se on syöpynyt syvälle raudankovaan laavaan ja kulunut sileäksi."
"Niin, minun on myönnettävä, että Belding oli oikeassa intiaaniin nähden. Ja voin aavistaa, että Rojaksen päivät loppuvat jossakin tuon helvetinkuilun liepeillä."
Leiriydyttiin muutamalle tasaiselle paikalle. Yaqui juotti hevoset ja ajoi ne sitten laaksoon laitumelle. Aterian valmistuttua istuuduttiin syömään väsyneinä ja vakavina. Epäilyksien aiheuttama jännitys yhtyi pitkän matkan väsyttäviin seurauksiin. Mercedes oli tyyni, mutta hänen tummat silmänsä liekehtivät kalpeissa kasvoissa. Yaqui tarkasteli häntä ja muut katsoivat häneen lausumattomin ylpeyden tuntein. Äkkiä kiersi Thorne huopapeitteen hänen ympärilleen ja hän näytti nukkuvan heti. Hämärä synkkeni ja nuotio alkoi palaa kirkkaammin. Kylmä tuuli liehutteli Mercedeksen tummaa tukkaa peittäen suortuvilla hänen otsansa.
Yaquin tarkoituksista ja suunnitelmista ei saatu paljon selville, mutta hänen käyttäytymisensä tyynnytti Thornenkin. Tämä nojautui kokoamaansa risukimppuun katsoen synkästi nuotioon ja sitten jonkun ajan kuluttua liikkumattomaan vaimoonsa.
Paimenet ja Thorne keskustelivat kumminkin hiljaa. He olivat aivan varmat, ettei Rojas miehineen ehdi tälle lähteelle ennenkuin huomenna keskipäivällä. Ja jo paljon ennen heidän tuloaan luulivat paimenet saavansa puolustussuunnitelmansa valmiiksi. Miten tämä puolustus tulisi tapahtumaan ja missä, olivat asioita, joita paimenet punnitsivat vakavasti. Ladd otaksui yaquin vievän heidät johonkin valloittamattomaan paikkaan, josta samalla tulee muodostumaan heidän takaa-ajajiensa kuolinportaat. He ajattelivat kaikkia mahdollisuuksia, ja vaikka he olivatkin väsyneet, jatkoivat he vain keskusteluaan.
"Minua hämmästyttää, että Rojas läksi ajamaan meitä takaa", sanoi Thorne kiihkeän intohimon vääristämin, laihtunein kasvoin. "Hän on seurannut meitä tänne kauheaan erämaahan huolimatta siitä, että hän voi menettää miehensä, hevosensa ja ehkä henkensäkin. Hän on vain rosvo eikä hän tule tänne saadakseen kultaa. Jos hän aikoo päästä täältä, saa hän ponnistella äärettömästi ja kärsiä suuria puutteita. Ja kaikki tuo tapahtuu vain avuttoman pienen naisen — ja vain naisen vuoksi. Jumalani, en voi ymmärtää sitä."
"Varmasti — vain naisen vuoksi", vastasi Ladd nyökäyttäen vakavasti päätään.
Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä miehet katsoivat vain tuleen. Jokainen aavisti ehkä hämärästi Rojaksen rakkauden tahi vihan äärettömän voiman, tahi näkivät he kuin vilahdukselta ihmisten intohimojen pohjattoman syvyyden. Lepattavat liekit valaisivat ainoastaan tyyniä, kovia ja vakavia kasvoja —
"Nukkukaa!" sanoi yaqui.
Thorne kietoutui huopapeitteeseensä ja paneutui pitkäkseen aivan
Mercedeksen viereen.
Muutkin laskeutuivat vihdoin levolle ojentaen jalkansa tuleen päin, mutta uni pakeni Galen silmistä. Hänen silmänsä olivat väsyneet, mutta ne eivät pysyneet kiinni, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa, mutta hän ei sittenkään voinut maata hiljaa. Yö oli pimeä ja synkkä, ja tämän laavan ympäröimä laakso oli täynnä vaaroja. Pimeä, samettimainen taivas, johon valkoiset tulenliekit kuvastuivat, näytti olevan aivan lähellä. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus. Mikään ei liikkunut, mikään Galen ruumista lukuunottamatta ei näyttänyt elävän. Yaqui istui kuin laavasta veistetty kuvapatsas. Toiset nukkuivat liikkumattomina suullaan. Mahtoivatko he jo seuraavana yönä nukkua samassa asennossa milloinkaan heräämättä? Gale tunsi, miten hänen lihaksensa supistuivat ja vapisivat. Vaikka hän olikin tottunut erämaahan ja sen aiheuttamiin tunnelmiin, tuntui hänestä kumminkin tänä yönä, että sen laavan ja salaperäisyyksien paino musersi hänet alleen.
Hetken kuluttua nousi hän istumaan ja katseli tuleen. Nellin suloiset kasvot vilahtelivat kuin haamu vaaleasta savusta — hehkuivat, punastuivat ja hymyilivät hänelle kekäleiden seasta. Muitakin kasvoja näkyi sieltä — sisaren, ja sitten äidin. Gale tukahdutti nuo hellät muistot. Tämä autio erämaa peloittavine hiljaisuuksineen ja synkkine helvetin lupauksineen huomiseksi ei ollut mikään sopiva paikka luonteen heikontamiseksi rakkaiden ja kodin ajattelemisella. Mutta sen kiduttava näennäinen mahdottomuus oli, että tämä juuri oli sellainen paikka ja sellainen yö, jossa ja jolloin tuollaiset ajatukset kiusaavat ihmistä.
Silloin tällöin nousi hän kävelemäänkin mesquite-pensaitten välisille varjoisille käytäville. Kun hän palasi, tuli yaqui häntä vastaan. Gale ei hämmästynyt ollenkaan, sillä hän oli tottunut intiaanin omituiseen huolenpitoon. Mutta nyt, ehkä senvuoksi, että hän itse oli niin syvissä ajatuksissa rakkauden ja surun painaessa hänen mieltään ja syvien ja polttavien aavistusten ennustaessa kamalaa taistelua, halusi hän kumminkin lähemmin tarkastella yaquia. Mutta se oli tietysti hyödytöntä. Intiaani oli yhtä tutkimaton, hiljainen ja omituinen kuin ennenkin. Mutta nopeasti ja voimatta sitä selittää tunsi Gale yaquin inhimillisen myötätunnon. Se oli kaukaista, kuten kaikki muukin tuossa intiaanissa, mutta hän tunsi sen kumminkin. Villi käveli hiljaa hänen rinnallaan, katsomatta ja koskematta häneen ja sanomatta sanaakaan. Hänen ajatuksensa olivat niin tutkimattomat kuin ei hänenlaisillaan ihmisillä olisi ollut järkeä ollenkaan. Kumminkin tunsi Gale hänen tunteittensa voimakkuuden ja muisti samalla intiaanin viimeiset elinvaiheet. Hänen kotinsa oli hävitetty, hänen kansansa oli viety orjuuteen vieraalle maalle, hänen vaimonsa ja lapsensa oli erotettu hänestä ja tapettu. Mitä oli yaqui odottanut elämältä? Mitä oli ollut hänen sydämessään silloin? Mitä hän nyt ajatteli? Gale ei voinut vastata näihin kysymyksiin. Mutta hänen ja yaquin väliset eroavaisuudet, jollaisia hän hämärästi oli tuntenut olevan sivistyneen ihmisen ja villin välillä, haihtuvat hänen mielestään ikuisiksi ajoiksi. Yaqui otaksui kai olevansa jonkunlaisessa velassa Galelle ja kun otettiin huomioon yaquin ankarat ja jalot kunniakäsitteet, aikoi hän sen nyt maksaa. Intiaanin läsnäolo ei tuonut kumminkaan nyt näitä ajatuksia Galen mieleen. Muistaen erämaan omituisen ja selvittämättömän vaikutuksen otaksui Gale, että villi ja valkoinen mies olivat tehneet liiton, joka ei ollut vähemmän veljellinen senvuoksi, ettei sitä voitu selittää.
Aamu alkoi jo melkein sarastaa, ennenkuin Gale sai unta. Sitten valkeni päivä, mutta aurinko oli vielä piilossa ylätasangon laidan takana. Hevoset tulivat laaksosta ja hirnuivat vettä. Nopean aamiaisen jälkeen piiloitettiin kuormat laavassa oleviin kuoppiin. Satulat jätettiin samoihin paikkoihin, jonne ne oli irroitettaessa laskettu, ja hevoset saivat mennä laitumelle mihin ne vain halusivat. Vesisäiliöt täytettiin, ruokaa sullottiin laukkuihin ja huopapeitteet käärittiin. Sitten läksi yaqui kapuamaan jyrkkää laavarinnettä ja muut seurasivat häntä.
Hänen seuraamansa suunta johti kuilun oikealle, juuri sen tien vastakkaiselle puolelle, jota he olivat laskeutuneet laaksoon. Rinne oli jyrkkä, ja koska miehillä oli kuormat selässä, edistyi heidän matkansa hitaasti. Mercedes oli nostettava jyrkemmille penkereille ja halkeamien yli. He sivuuttivat paikkoja, joissa kuilun reunat eivät olleet kuin muutamia metrejä toisistaan. Vihdoin etäytyivät ne erilleen ja punainen utuinen aukko ammotti heidän vierellään. Yaqui poikkesi tieltä ja alkoi kavuta alemmaksi laavan rosoisia ja kuoppaisia ulkonemia pitkin, jotka muodostivat kuilun reunan. Joskus riippui hän aivan jyrkänteitten yllä. Muut voivat seurata häntä mitä suurimmin vaikeuksin. Heidän kulkiessaan kapeilla jalanlevyisillä penkereillä oli Mercedestä tuettava. Choyat olivat sielläkin estämässä kulkua. Vihdoin pysähtyi intiaani eräälle kapealle tasaiselle laavapenkereelle ja hänen toverinsa saivat olla äärettömän varovaiset ja huolelliset päästäkseen samalle paikalle.
Tämän penkereen takalaidassa, choyien välissä, oli jonkunlainen matala syvennys, jonka pohjalla oli multaa. Ladd sanoi sitä pakopaikaksi, jota vuoristolampaat olivat käyttäneet monta vuotta. Yaqui levitti huopapeitteet lattialle, vei vesisäiliöt ja eväslaukun sinne ja pyysi sitten nöyrin viittauksin, jotka kumminkin olivat käskevät, Mercedestä menemään sinne. Muutamat seuraavat liikkeet ja sanat selittivät hänen suunnitelmansa. Mercedes oli piilotettava tähän luoksepääsemättömään paikkaan. Miesten oli kierrettävä vastakkaiselle penkereelle ja suljettava lähteelle johtava tie.
Gale kiinnitti huomionsa tämän kotkanpesän muotoon. Niin villinnäköisessä ja rosoisessa paikassa ei hän ollut vielä ikinä ennen ollut. Ainoastaan vuoristolammas olisi voinut kiipeillä ylemmillä rinteillä ja vieressä olevalla liukkaalla laavajyrkänteellä. Alempana oli kokonainen kimalteleva choya-vyöhyke, joka reunustaessaan näköjään pohjatonta kuilua oli kuin huurteessa auringonpaisteessa.
Ladd valitsi pyssyjen joukosta keveimmän ojentaen sen Mercedekselle.
"Varmasti on hyvä varustautua kaiken varalta", sanoi hän suoraan. "On mahdollista, ettette tätä ikinä tarvitse mutta jos teidän on —"
Hän lopetti siihen, mutta hänen keskeytyksensä oli merkityksellinen. Mercedes vastasi hänelle pelottomin ja lannistumattomin katsein. Thorne oli miesten joukossa ainoa hermostunut. Hänen jäähyväisensä vaimolleen olivat liikuttavat ja nopeat. Sitten hän ja paimenet läksivät varovaisesti seuraamaan yaquia.
He kiipesivät harjanteen korkeudelle ja seurasivat sitten kuilun reunaa. Kun he tulivat halkeaman laidalle ja saapuivat sen kapeimmalle kohdalle, voitiin yaquin käytöksestä huomata, että hän aikoi hypätä sen yli. Ladd ei sallinut intiaanin kumminkaan täyttää aikomustaan. Sitten he jatkoivat matkaansa kuilun reunaa, kunnes he saapuivat paikalle, jossa monta laavasiltaa vei sen yli. Kuilu oli toisin paikoin hyvin syvä ja toisin paikoin taas tukkeutunut. Aukolla ei ollut nähtävästi suoraa suuta alempana olevaan laaksoon. Sen pohja oli kumminkin selvästi paljon alempana kuin lähde.
Sitten kuin oli päästy kuilun yli, löydettiin tie heti. Se poikkesi kauemmaksi reunasta. Yaqui viittasi kädellään oikealle, jossa tulivuoren aukon rosoisessa rinteessä oli luolia, halkeamia ja kuoppia piilopaikoiksi ainakin sadalle miehelle. Yaqui riensi tietä pitkin eräälle korkeammalle paikalle ja pian näkyikin hänen liikkumaton tumma vartalonsa taivasta vasten. Paimenet ja Thorne valitsivat muutaman syvän kuopan, josta johti useita kylliksi syviä uria kaikille suunnille. Laddin mielestä oli paikka yhtä hyvä kuin joku toinenkin, ehkä ei niin hyvin piilotettu, mutta vapaampi tuosta peloittavasta choyasta. Miehet laskivat pyssynsä ja pistoolinsa maahan ja irroitettuaan raskaat patruunavyönsäkin istuutuivat he odottamaan.
Heidän valitsemansa paikka oli aivan jyrkänteen reunalla ja ehkä noin viidensadan metrin päässä vastakkaisesta reunasta, joka näytti nyt olevan paljon heidän alapuolellaan. Kimaltelevat punaiset kalliot olivat petollisen ja vaarallisen näköiset. Jyrkänteen pinnassa oli tuhansia penkereitä ja kuoppia, toisena hetkenä näytti se kohtisuoralta ja toisena taasen loivalta rinteeltä. Thorne näytti heille paikan, jossa hän luuli Mercedeksen olevan piilossa, Ladd valitsi toisen kohdan ja Lash lopulta kolmannen. Gale etsi näkemäänsä choya-penkerettä, joka oli sijainnut Mercedeksen piilopaikan alapuolella, ja kun hän oli löytänyt sen, vastustivat monet hänen väitettään. Silloin tarttui Gale kaukoputkeensa todistaakseen olevansa oikeassa. Kun hän oli asettanut sen sopivaksi välimatkalle, erottautuivat choyat, penkere ja lammasten turvapaikka selvästi rosoisen rinteen pinnasta. Heidän kaikkien mielestä oli yaqui piilottanut Mercedeksen niin hyvin, että ainoastaan korppikotkan terävät silmät voivat hänet huomata.
Jim Lash ryömi erääseen varjoiseen paikkaan, ruveten tyynesti odottamaan. Ladd oli levoton, kärsimätön ja valpas. Hän nousi aina vähän ajan kuluttua tarkastamaan pitkää rinnettä ja oikealla olevaa harjannetta, jolla yaqui seisoi liikkumatonna. Thorne muuttui vaiteliaaksi hitaan synkän raivon kiehuessa hänen mielessään. Gale ei ollut tyyni eikä vapaakaan hivuttavasta epäluulosta sekä kiihtyvästä vihasta. Mutta hän koetti olla ajattelematta tuota ratkaisematonta taistelua niin paljon kuin suinkin.
Hänestä tuntui äkkiä kuin hän ei olisi vielä käsittänytkään tämän erämaan hämmästyttävää luontoa. Tuolla oli tuo äärettömän pitkä punainen rinne, jonka alimmaiset harjut vihdoin muuttuivat valkoisiksi, sinistä merta vasten näkyviksi hiekkatöyryiksi. Kylmä säteilevä vaaleus, valkoinen aurinko, taivaan tummansininen väri ja kaikkialla hänen ympärillään leviävän rajattoman lakeuden aiheuttamat tunteet ilmoittivat, että hän oli jotensakin korkealla. Etelässä sulautui tuo punainen autius yksinkertaisesti etäisyyteen. Aukkoja täynnä olevat tasangot kohosivat korkein tummin penkerein jylhiä vallitsevia huippuja kohti. Kun Gale käänsi katseensa noiden kenttien ja huippujen suurenmoisuudesta, näytti alempana oleva kuilu mitättömältä kuopalta. Mutta kuta kauemmin hän katsoi, sitä leveämmäksi, syvemmäksi ja rosoisemmaksi se muuttui. Ei, hän ei voinut ymmärtää tämän seudun suuruussuhteita eikä etäisyyksiä. Siellä oli liian paljon katseltavaa. Mutta tapa, jolla luonto oli muodostanut tämän hämmästyttävän laavamaailman, järkytti hänen mieltään.
Sillä aikaa kuluivat tunnit. Kun aurinko nousi korkeammalle, hävisi tuo kirkas teräksenharmaa väri, sininen utu sakeni ja laavan kimalteleva pinta muuttui hitaasti punaisemmaksi. Ladd hämmästyi huomatessaan, ettei yaquia enää selvästi näkynytkään. Jim Lash ryömi esille varjoisesta kuopastaan ja kiinnitti patruunavyön uumilleen. Hänen pienet harmaat silmänsä tarkastelivat laavarinteen ylhäältä alas asti, pysähtyivät epäillen erääseen kohtaan ja alkoivat sitten jälleen tutkia ylätasangon itäistä autiota puoliskoa.
"Kylläpä näköni onkin muuttunut huonoksi", sanoi hän. "Ehkä se on tuon kirotun pensaikon kimaltelevan laavan syy. Kumminkin, mitä ovat nuo ryömivät pisteet tuolla?"
"Nyt huomaan minäkin ne", vastasi Ladd. "Ne ovat vuoristolampaita."
"Älä ollenkaan arvaile, Laddy. Dick, ojennahan kaukoputkesi tuonne rinteelle päin."
Gale pani kaukoputkensa kuntoon ja alkoi etsiä laavarinteeltä, ensin aivan läheltä ja sitten kauempaa. Pian vakautui putki yhteen kohti.
"Näen kuusi ruskeata pientä eläintä, jotka ovat kuin lampaita. Mutta en osaa erottaa vuoristolammasta antiloopista."
"Varmasti ovat ne suursarvia", sanoi Ladd.
"Sinun on katsottava tuonne itään päin tuon pitkän harjanteen juurelle, jos haluat saada selville, mitä minä näen", lisäsi Jim.
Kaukoputki nousi ja kiersi, heilui hetkisen, mutta asettui sitten paikoilleen kuin kallio. Syntyi painostava vaitiolo.
"Neljätoista hevosta — pari kuormitettua, muutamia ratsastajien kanssa ja muutamia ilman", sanoi Gale hitaasti.
Yaqui ilmestyi kaukaa tielle ja lähestyi nopeasti. Äkkiä hän huomasi miehet, pysähtyi, heilutti käsivarttaan ja viittasi. Sitten hän katosi kuin laava olisi niellyt hänet.
"Tuo kaukoputki on hyvä olemassa", sanoi Jim nopeasti. "Näen aivan punaista, ilmoitan sen teille… Vaikka silmäni ovatkin huonot, olivat ne kumminkin oikeassa. Rojas on poikennut tieltä miehineen."
"Jim, ethän voine tarkoittaa että he ovat alkaneet kiivetä tuota kauheata rinnettä?" kysyi Ladd.
"Varmasti! He ovat sekä tulossa tänne että menossa alaspäin."
"Ehkä Rojas on tullut hulluksi, mutta alkaa näyttää siltä kuin —"
"Laddy, saat ampua minut, ellei tuo meksikolaisjoukko ole nyt hävinnyt näkyvistä! Koko sakki katosi kuin maan alle tuon puolen penikulman päässä olevan kummun juurella."
"Varmasti ovat ne jonkun harjanteen takana tahi sitten ovat ne painuneet johonkin uraan", vastasi Ladd. "Ne tulevat kyllä jälleen näkyviin hetken kuluttua. Olkaa varuillanne, pojat, sillä luullakseni Rojas hajoittaa miehensä laajalle."
Minuutit kuluivat, mutta ei mitään nähty liikkuvan tuolla punaisella rinteellä. Jokainen mies ryömi edulliselle paikalle rapautuneen laavarinteen reunalle. He kurkistelivat varovaisesti pienistä halkeamista tahi jonkun kielekkeen takaa, ja heidän piilopaikkansa pienuus ei päästänyt heitä etääntymään kauaksi toisistaan. Laddin mumina muuttui karjahtelemiseksi ja sitten samanlaiseksi hiljaisuudeksi kuin oli ominaista hänen tovereilleen. Silloin tällöin katsoivat muut kysyvästi Galeen. Mutta ei kaukoputkellakaan voitu sen enempi kuin paljailla silmilläkään huomata pienintäkään liikuntaa laavamäellä. Epäluulojen hitaasti enentyessä kului pitkä tunti.
"Varmasti on kaikki muuttumaisillaan yhtä omituiseksi kuin yaqui", sanoi vihdoin Ladd.
Intiaanin omituinen kasvojen ilme, hiljainen toiminta ja synkkä luonne ei ollut todellakaan voinut olla vaikuttamatta miehiin. Sitten tämä eriskummainen, autio ja synkkä seutu lisäsi vielä tuota mystillisyyden tunnetta. Ja kun nyt vielä Rojaksen miesten katoaminen, pitkä hiljainen odotus ja näkymättömien vihollisten ryömimisen ja yhä lähemmäksi kiertämisen aiheuttama varmuus lisäsivät tilanteeseen viimeisen tunnin, niin se ei tuntunut ollenkaan todelliselta.
"Alan epäillä, että nuo meksikolaiset suunnittelevat jotakin konnankoukkua", sanoi Jim. "Tahi ehkä emme ole ymmärtäneet Rojasta oikein… Kun nyt vain jotakin pian tapahtuisi!"
Kun Lash, joka oli tyyni ja ärsyttävän välinpitämätön vaaran hetkellä, alkoi hermostua, oli se salaa esiytyvän epätodellisuuden merkillisin vaikutus.
"Pojat, katsokaa tarkasti tuonne vasemmalle, suunnilleen kolmensadan metrin päähän!" huudahti Lash äkkiä. "Tuonne choyien taakse, laaksossa oleviin uriin. Ensin luulin sitä lampaaksi, mutta siellä onkin yaqui! Hän ryömii nopeasti kuin sisilisko. Ettekö huomaa häntä?"
Kului hetkinen, ennenkuin Jimin toverit saivat selville yaquin olinpaikan. Matalana kuin käärme kiemurteli hän eteenpäin uskomattoman nopeasti. Hänen etenemisensä oli senkinvuoksi huomattava, että hän näytti kulkevan noiden pelättyjen choyain alitse. Joskus hän pysähtyi, nosti päätään ja katsoi. Hän oli suorassa viivassa erääseen suureen laavaympyrään, joka oli korkeammalla kuin muut rinteen kohdat. Se oli noin neljänsadan metrin päässä miesten piilopaikasta.
"Varmasti koettaa hän päästä tuolle korkealle paikalle", sanoi Ladd. "Nyt hidastuttaa hän kulkuaan ja nyt hän pysähtyi kokonaan muutamien choyien taakse. No, nyt hän nousee — ei, hän polvistuu… No, mitä hittoa tämä on?"
"Laddy, katsohan tuon laavaharjanteen sivulle!" huusi Jim tiukasti. "Luullakseni on nyt tulossa jotakin. Katsokaa! Tuolla kiipeää Rojas miehineen. Älkää luulkokaan näkevänne hevosia… Dick, katso kaukoputkellasi ja ilmoita meille, mitä siellä on tekeillä. Minä pidän silmällä yaquia ja sanon sitten teille, mitä hänellä on mielessä."
Gale näki Rojaksen ja tämän miehet niin selvästi kuin ne olisivat olleet aivan hänen vieressään käden ulottuvilla. He olivat tulossa jalkaisin särmäistä rinnettä ylös ja olivat raskaasti aseistettuja. Gale ei nähnyt ainoastaan kannuksia, lakkeja, takkeja ja huiveja, vaan miesten tummat kasvot, mustat takkuiset hiukset ja risaiset likaiset paidatkin, jotka kerran olivat olleet valkoiset.
"He ovat melkein perillä jo", ilmoitti Gale. "Kas niin! Nyt pysähtyivät he laelle. Näen Rojaksen. Hän on hurjistuneen näköinen. Hitto vieköön, pojat, siellä on muudan intiaanikin!… Luullakseni papago. Ah, hänhän on Beldingin vanha palvelija… Intiaani viittaa tännepäin, sitten tuonne alas. Hän näyttää Rojakselle tien suunnan."
"Pojat, yaqui on pyssynkantomatkan päässä tuosta joukosta", sanoi Jim nopeasti. "Hän kohottaa pyssyänsä hitaasti. — Jumalani, miten hidas hän on!… Hän tähtää johonkin heistä, mutta en osaa sanoa, keneenkä. Mutta luultavasti aikoo hän ampua Rojaksen."
"Yaqui osaa ampua. Hän ampuu varmasti Rojaksen", lisäsi Gale julmasti.
"Niin — Rojaksen!" huusi Thorne kiihkeästi.
"Eikö mitä!" sanoi Ladd ivallisesti. "Herrat, saatte lyödä vetoa, että yaqui ampuu papagon. Tuo petturi tuntee nämä vuoristolampaiden olinpaikat. Hän puhuu juuri Rojakselle —"
Kuului kumea paukahdus.
"Laddy oli oikeassa!" huusi Gale. "Papagoon osui — hänen käsivartensa vaipui. — Kas noin, nyt hän kaatui!"
Kuului useampia laukauksia. Yaqui seisoi suorana ja ampui nopeasti hämmästyneihin meksikolaisiin, mutta mikäli Gale huomasi, ei ainoakaan muista luodeista sattunut. Rojas ja hänen miehensä katosivat laavapengermän taakse. Sitten peräytyi yaqui varovaisesti asemastaan koettamattakaan juosta tahi piiloutua. Ilmeisesti piti hän tarkasti silmällä, näkyikö meksikolaisia urissa ja choyain juurilla. Äkkiä hän kääntyi ja tuli suoraan toveriensa asemaa kohti, mutta poikkesi sitten syrjään saavuttuaan noin sadan askeleen päähän siitä ja katosi erääseen halkeamaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi viekoitella meksikolaiset pyssynkantomatkalle.
"Kuulehan, Jim, sinun toivosi toteutui, sillä jotakin tapahtui", sanoi Ladd. "Enkä voi muuta sanoa kuin: Jumalalle kiitos, että meillä on yaqui mukanamme! Tuo papago olisi aiheuttanut meille ikävyyksiä. Epäilen, että hän ennätti jo nytkin puhua Rojakselle tarpeeksi saadaksemme haistaa verta."
"Hänellä oli tilaisuus ampua Rojas!" huusi laihakasvoinen kiihtynyt
Thorne. "Mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen!"
Ainoastaan Ladd näytti voivan vastata tähän Thornen merkitykselliseen huomautukseen.
"Kuulkaahan, kun sanon", virkkoi hän kaikuvin äänin. "Tiedämme kaikki, miltä teistä tuntuu. Ja jos minulla olisi ollut tuo tilaisuus ampua, niin olisinkohan ampunut papagon? En suinkaan, vaan Rojaksen. Niin olisi jokainen valkoinen mies tehnyt. Mutta yaqui oli oikeassa eikä kukaan muu kuin intiaani olisi voinut menetellä niin. Saatte olla varmat, että tuon papagon henkiinjääminen olisi ollut meille enemmänkin kuin vaarallista. Hän olisi nimittäin johtanut roistot suoraan Mercedeksen piilopaikkaan ja sitten olisi meidän ollut pakko poistua suojastamme karkoittaaksemme heidät sieltä… Kun ajattelette, miten äärettömästi yaqui vihaa meksikolaisia ja kun näette hänen malttavan mielensä ampumatta ainoatakaan — niin, en oikein osaa sanoa, mitä tarkoitan, mutta minä nostan kumminkin hattuani intiaanille."
"Aivan niin ja nyt on taistelu alkanut", vastasi Lash. Nyt oli tuo hänen luonteelleen niin luonnoton hermostunut kärsimättömyys hävinnyt niin kokonaan kuin ei sitä milloinkaan olisi ollutkaan. Hän hymyili tyynesti ja hänen äänensä kuulosti melkein huolettomalta. Taputellessaan winchesterinsä perää jäntevällä ruskealla kädellään puheli hän, kohdistamatta sanojaan kenellekään erityisesti: "Yaqui on aloittanut taistelun. Pitäkää silmällä vastustajianne, pojat, ja valmistautukaa tanssimaan."
Toinen odotus alkoi, ja päättäen auringon suorempaan kohdistuvista säteistä ja choyain pienien varjojen kutistumisesta otaksui Gale, että he saivat odottaa kauan. Mutta aika kului kumminkin nopeasti. He makasivat laavassa olevan puoliympyrän muotoisen kuopan reunojen suojassa. Laita oli koloinen ja rosoinen ja kokonaan choyain peittämä. Se vietti alaspäin ja leveni aukkoon päin avautuvaksi laajaksi näköalaksi. Gale oli kaikkein korkeimmalla, kauimpana oikealla ja oli senvuoksi parhaiten suojattu mahdollisesti harjanteen korkeimmilta, noin kolmensadan metrin päässä olevilta kohdilta suunnatulta tulelta. Jim oli seuraava, ja hänkin oli hyvin piilossa muutamassa halkeamassa. Thornen ja Laddin valitsemat paikat olivat suojattomimmat. He pitivät kumminkin tarkasti silmällä kaikkea piilopaikkansa koloisen laidan takaa.
Aurinko sivuutti puolipäiväpiirin ja alkoi laskeutua länteen muuttuen yhä kuumemmaksi. Miehet odottivat odottamasta päästyäänkin eikä Gale huomannut Thornessakaan minkäänlaista kärsimättömyyttä. Painostavaan ilmaan tuntui yhtyneen tukahduttavaa, kuumuudesta, uhasta, väreistä ja hiljaisuudesta muodostunutta jotakin. Laavasta heijastuva valkoinen valokin tuntui muuttuvan punaiseksi ja äänettömyydessä oli todellisuutta. Galesta tuntui se joskus aivan sietämättömältä, mutta hän ei kumminkaan koettanutkaan sitä rikkoa.
Äkkiä katkaisi tämän kuolemanhiljaisuuden kimakka, kaikuva ja aivan läheisyydestä kuuluva paukahdus. Se oli luodikon eikä karbiinin aiheuttama. Sitä seurasi hämmästyttävän pian huuto, joka koski ilkeästi Galen korviin, sillä se oli niin ohut, kimakka ja aivan erilainen kuin hänen muut ennen kuulemansa huudot. Se oli inhimillinen, tahdoton kuolinkiljaisu.
"Yaqui siellä vain tervehti toista roistoa", sanoi Jim lyhyesti.
Karbiinit alkoivat paukkua. Pamaukset olivat nopeita ja hiljaisia kuin kiukkuinen sähinä, joka ei kaiu. Gale kurkisti piilopaikkansa laidalta. Laavan rosoisella pinnalla leijaili vaaleita himmeästi näkyviä pilviä, jollaisia savuton ruuti synnyttää. Sitten huomasi Gale pyöreitä pilkkuja, jotka näyttivät tummilta punaista taustaa vasten, ja niiden edustalta vilahteli silloin tällöin pieniä tulikieliä. Laddin .405 alkoi jyristä kauniin, voimakkain äänin. Thornekin ampui, hieman liian nopeaan, ajatteli Gale. Sitten pisti Jim winchesterinsä reunan yli erään choyan alitse ja laukausten välissä kuuli Gale hänen laulavan: "Pyöritä neitoa, pyöritä vain!… Kaikki miehet ovat vielä jäljellä!… Pyörittäkää toverianne eteen- ja taaksepäin!… Kieputa neitoa, kieputa vain!" Gale ryhtyi myöskin taisteluun olematta ollenkaan varma osaisiko hän ainoaankaan noista kumartelevista olennoista, joihin hän tähtäsi, mutta tullen kumminkin sitä varmemmaksi itsestään kuta enemmän taistelu vapautti jotakin pingoitettua ja ahdistavaa hänen rinnastaan.