Heidän asemansa yli alkoi pian viheltää teräsluoteja. Ne, jotka sattuivat laavaan, kimposivat aukkoon, mutta ne, jotka tunkeutuivat choyain läpi, synnyttivät silkin repimistä muistuttavan äänen. Kaktuksien piikit pistelivät Galen kasvoihin, ja hän pelkäsi noita lentäviä okaita enemmän kuin luoteja.
"Pitäkää puolianne, pojat!" huusi Ladd kumartuessaan alemmaksi ladatakseen jälleen pyssynsä. "Säästäkää patruunianne. Meksikolaiset aikovat kiertää meidät. Muutamat pyrkivät tuonne yaquin alapuolelle ja muutamat taasen tuonee korkealle harjanteelle. Jos he vain pääsevät sinne, tulee meille tässä kuumat oltavat. Tämä paikka on niin pieni, ettemme voi kaikki tänne piiloutua."
Ladd kohottautui katsoakseen reunan yli. Paukahdukset kuuluivat nyt sieltä täältä, selvästi kumminkin heidän alapuoleltaan. Huomatessaan sen, tuli Ladd rohkeammaksi ja nousi ylemmäksi. Silloin jyrähti laukaus suoraan edestäpäin, luoti tunkeutui kahahtaen choyain läpi, jotakin sattui Laddin kasvoihin läiskähtäen ja tuo teräspojektiili jatkoi matkaansa — kaikki nämä toisiinsa sekoittuvat äänet kantautuivat selvästi Galen herkkiin korviin.
Kiroten tuimasti heittäytyi Ladd takaisin kuoppaan. Hänen kasvoissaan oli suuri harmaa läikkä, josta veri vuoti virtanaan. Gale tuli hyvin levottomaksi luullen toverinsa pahastikin haavoittuneen. Hän juoksi paimenen luo huutaen tullessaan: "Laddy! Laddy!"
"En ole luultavasti haavoittunut, mutta tämä luodin heittämä kirottu piikkitupsu karvastelee vietävästi kasvojani. Vedä se pois!"
Soikea pitkäpiikkinen palanen oli tarttunut lujasti Laddin poskeen. Verta vuoti hänen leualleen ja kaulalleen. Varovaisesti alkoi Gale irroittaa sitä, ajattelematta ollenkaan, satuttiko hän itseään vai ei. Se oli kumminkin niin lujassa kuin se olisi ollut naulattu siihen. Noiden väkäisten piikkien luonne oli sellainen, että kun ne kerran tarttuivat, pysyivät ne yhtä lujasti kiinni kuin tuo omituinen kasvi pysytteli elinvoimaisena kuivassa erämaassakin. Ladd alkoi vääntelehtiä ja kasvoista vuotava hiki sekoittui vereen. Hän kiroili ja raivosi, ja hänen kiemurtelemisensa vuoksi oli Galen melkein mahdoton tehdä mitään.
"Pistä veitsesi sen alle ja väännä se pois!" huusi Ladd käheästi.
Saatuaan sellaisen määräyksen työnsi Gale pitkän veitsensä lihaan uponneiden piikkien väliin ja voimakkaalla nykäisyllä kirjaimellisesti repi choyan irti Laddin vapisevasta lihasta. Kun se oli tehty, olivat paimenen kasvot niistä kohdin, mistä ne eivät olleet veriset eivätkä vereslihalla, kumminkin kalpeat.
Eri kulmilta kuuluvaa yhteislaukausta seurasi nopea teräsluotien läjähtely laavaan kaikkialla Galen ympärillä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa, kun hän kuuli luotien viheltävän, surisevan ja vinkuvan ilmassa, oli, että ne oli ammuttu joltakin korkeammalta paikalta. Hän katsoi ylös ja huomasi tuolla laavakummulla matalia valkoisia ja tummia kuhmuja, jollaisia siellä ei ennen ollut ollut. Sitten hän näki pieniä, vaaleita, välähteleviä tulikieliä. Kun hän kumartui, kuuli hän selvästi luodin sattuvan Laddiin. Samassa silmänräpäyksessä oli hän kuulevinaan Thornen huudahtavan ja Lashin kenkien nopean etenevän kolinan.
Ladd kaatui taaksepäin puristaen vielä pyssyään. Gale laahasi hänet oman asemansa suojaan, ja peläten katsoa häneen tarttui hän toverinsa raskaaseen aseeseen. Ottaessaan pyssyn tunsi hän jotakin villiä riemua, ja tyynesti ja kuolettavin tarkoituksin hän sitten sillä tähtäsikin ja ampui. Ensimmäinen meksikolainen kumartui niin alas kuin suinkin, heitti karbiininsa kolisten menemään ja ryömi sitten harjanteen taakse. Toinen ja kolmas peräytyivät heti, ja neljäs näytti kimmahtavan laavaharjanteen yli. Muudan tumma käsivarsi tarttui hänen sääreensä ja koetti kiskoa häntä jälleen ylös, mutta turhaan. Huitoen hurjasti käsivarsillaan putosi rosvo, liukui sitten jyrkännettä pitkin, vyöryi vihdoin laidan yli ja pyöri pyörimistään alemmaksi kadoten vihdoin näkyvistä.
Käsitellen kuumennutta pyssyään kovasti puristetuin kourin vahti Gale laavakummun ylimmäistä reunaa, mutta ei huomannut siellä enää mitään. Kun hänen kiihkonsa hieman tyyntyi, pelkäsi hän katsoa tovereihinsa, ja kylmä toivottomuus palasi hänen mieleensä.
"Olen pirusti iloissani, etteivät nuo meksikolaiset käytä pehmeäpäisiä luoteja", kuuli hän jonkun tyynesti sanovan.
Gale pyörähti katsomaan nopeasti kuin salama.
"Laddy, luulin sinun olevan jo mennyttä miestä!" huusi hän murtunein äänin.
"Tuosta luodin raapaisusta en juuri välitä, mutta tuo piikkinen paholainen lamautti hermoni, siitä saat lyödä vaikka vetoa. Dick, tämä reikähän on melko korkealla, eikö olekin?"
Paimen oli avannut paitansa kauluksen ja hänen oikeassa olkapäässään, juuri solisluun alapuolella, oli pieni reikä, josta alkoi juuri tippua verta.
"Varmasti se on korkealla, Ladd", vastasi Gale iloisesti. "Luoti on mennyt suoraan läpi, viheltäen vain."
Hän repi nenäliinansa kahtia ja muodosti tukkoja, jotka hän sitoi tiukasti haavain päälle Laddin huivilla.
"Tuntuu naurettavalta ajatella, miten luoti voi ensin iskeä miehen maahan aiheuttamatta kumminkaan sitten mitään vahinkoa", sanoi Ladd. "Tunsin hieman ilmanpainoa ja sitten jonkunlaisen sysäyksen rinnassani, ennenkuin kaaduin. Nuo pienireikäiset pyssyt teräsluoteineen eivät ole juuri vaaralliset. Niitä ei voida luullakseni verratakaan suureen .405:teen."
"Laddy, pelkään Thornen saaneen tarpeekseen", kuiskasi Gale. "Hän makaa tuolla halkeamassa. Näen hänen selkänsä eikä hän liikahdakaan."
"Arvailin, pitikö minun ilmoittaa se sinulle, Dick. Häneen sattui luullakseni pahasti, sillä hän kaatui kuin tukki. On ikävää, että niin tuli käymään jollekin meistä, mutta minua surettaa kaikista enimmän, että tuon piti sattua juuri Thornen kohdalle."
"Laddy, ehkä hän ei olekaan kuollut!" vastasi Gale huutaen kovasti ystävälleen. Mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Ladd nousi seisoalleen ja pitäen tarkasti silmällä laavakumpua riensi hän nopeasti paikan poikki. Halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut suulleen, oli vain noin kaksitoista askelta. Ladd kumartui ja polvistui sitten niin, ettei Gale nähnyt muuta kuin hänen päänsä. Sitten hän nousi käsivarret kierrettyinä Thornen ympärille. Hän laahasi soturin kuopan poikki sen suojaisimpaan nurkkaan, jossa ainoastaan voitiin olla turvassa. Ja tuskin hän oli päässyt sinne, kun muudan karbiini paukahti ja luoti raapaisi piikovaa laavaa niin, että säkeniä lenteli, ja jatkoi sitten viheltäen matkaansa.
Thorne oli joko kuollut tahi tainnoksissa, ja Gale otaksui edellistä otaksumaansa varmemmaksi kuristunein kurkuin ja sairain sydämin. Mutta Ladd, joka koetteli Thornen ohimossa olevaa veristä haavaa ja sitten hänen rintaansa, oli toista mieltä.
"Hän on hengissä eikä hän ole pahasti haavoittunutkaan. Tuo luoti on kimmonnut hänen ohimostaan. Nuo teräsluodit ovat meidän onnemme. Dick, sinun ei tarvitse näyttää niin synkältä. Sanon sinulle, ettei hän ole pahasti haavoittunut. Tunnen sormellani, miten hänen valtimonsa sykkii. Ohimossa ei ole reikää. Pese ja sido hänet. Tunsitko tuon äskeisen luodin aiheuttaman ilmanpainon? Se vihelsi niin kauniisti raapaistuaan laavaa. Pidä huolta Thornesta sillä aikaa kuin minä —"
Lauseen täydensi .405:den kumea paukahdus, ja sitten Ladd nauroi töykeästi.
"Varmasti, meksikolainen, siinä sait oikean luodin etkä tuollaista ohutta, teräväkärkistä ja teräskuorista neulaa. Luullakseni hyväksyt sen vaikutuksen, koska et rupea ollenkaan meluamaan."
Gale tuli todellakin iloiseksi huomattuaan, ettei Thornen saama haava ollut kuolettava, vaikka se olikin vakavaa laatua. Hän pesi ja sitoi sen ja nosti sitten toverinsa reunan viettävää laitaa vasten istumaan sellaiseen asentoon, ettei verta enää rupeaisi vuotamaan.
Kun Gale suoristautui, mumisi Ladd jotakin partaansa ja suuntasi raskaan pyssynsä vasemmalle. Kaukana rinteellä liikkui joku olento. Ladd alkoi painella winchesterinsä makasiinin vipua ja ampua. Jokainen laukaus pani tuon raskaan pyssyn ponnahtamaan ylös ja potkaisu tärähdytti aina Laddin olkapäätä. Gale näki luotien sattuvan pakenevan meksikolaisen eteen, sivuille ja taakse ja pölähdyttävän ilmaan suuria tomupilviä. Kuudennen laukauksen kajahdettua katosi mies näkyvistä. Häneen oli joko sattunut tahi hyppäsi hän peloissaan johonkin kuoppaan piiloon.
"Dick, luullakseni ei tuolla kummulla ole enää kuin yksi tahi pari jäljellä, mutta heistä ei meidän tarvinne välittää", sanoi Ladd ladatessaan uudestaan pyssyään ja irroittaessaan sormensa nopeasti kuumenneesta piipusta. "Kuuntelehan! Jim ja yaqui ottelevat tulisesti tuolla alhaalla. Aion hiipiä sinne. Sinä jäät tänne ja pidät tarkasti silmällä vuoroin tuota kukkulaa, vuoroin minua."
Ladd meni kuopan poikki, laskeutui tuohon syvään halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut, ja jatkoi sitten matkaansa niin kumarruksissa, että pää ainoastaan näkyi reunan takaa. Äkkiä hän katosi kokonaan. Gale, joka ei luullut tarvitsevansa pelätä mitään kummulta päin, kiinnitti huomionsa melkein kokonaan paikkaan, jonka taakse Ladd oli mennyt. Ampuminen muuttui säännöttömäksi paukkinaksi ja heikommat karbiinin paukahdukset suhtautuivat kovempiin luodikon jymähdyksim kuin viisi yhteen. Gale totesi, ettei hän vähään aikaan ollut kuullut Jim Lashin automaattisen pyssyn omalaatuista paukahdusta. Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa erämaan hiljaisuus tuntui uudistavan otteensa. Mutta .405 rikkoi sen kumminkin vihdoin kumealla pang-pang-pang-äänellään. Gale luuli kuulevansa huutoja, ja tieltä päin kuuluikin todella muutamia sekavia ääniä. Dick aavisti levottomasti, että Rojas miehineen oli pääsemäisillään lähteelle. Sellaisesta suojasta ei muutamiakaan miehiä voitu helposti karkoittaa.
Taistelu näytti keskeytyvän nyt hetkeksi. Gale uskalsi nousta seisoalleen ja piiloutuen choyain taakse tarkasteli hän ympäristöä kaukoputkellaan. Kauempana näki hän hevosia, mutta ei ratsastajia. Alempana oleva aukon ja tien välinen rinne oli paljas, lukuunottamatta sillä kasvavia choya-ryhmiä. Hänen rohkeutensa lisäytyi, sillä kaikesta päättäen oli päivä suopea heikäläisille. Sitten veti Thorne, joka vähitellen alkoi palata tajuihinsa, hänen huomionsa puoleensa. Soturi liikahteli ja vaikeroi, pyysi sitten vettä ja huusi Mercedestä luokseen. Gale painoi hänet paikoilleen väkevin käsin ja pian oli Thorne jälleen hiljaa.
Ensimmäisen kerran moneen tuntiin, kuten näytti, alkoi Gale kiinnittää huomiotaan ympäröivään luontoon. Hän rupesi katselemaan sitä, etsimättä jännittynein silmin ryömiviä olentoja, sukeltelevia päitä ja sylkeviä karbiineja. Galen väriaisti ja hänen taitonsa määritellä suuruuksia olivat joko muuttuneet taistelun kuluessa tahi olivat ympäröivä ilma ja erämaa tulleet toisenlaisiksi. Aurinkokin oli muuttunut. Se näytti laskeutuvan soikean muotoisena ja sinipunervana, ja sen pinta kimalteli kuin veden pinnalla kelluva öljy. Sen punaiset säteet paistoivat punaisen udun läpi. Äsken vielä selvästi näkyvät etäisyydet olivat nyt himmeät ja epäselvät. Ammottava tulivuorenaukkokaan ei ollut enää sama, vaan suurempi, punaisempi ja syvempi. Se oli kuin omituinen kammottava helvetin portti. Gale seisoi kuin lumottuna voimatta oikein sanoa, kuinka paljon hänen näkemästään oli todellista ja kuinka paljon ärtyneen mielikuvituksen aiheuttamaa liioittelua. Seudussa ei ollut mitään kaunista, vaan verratonta suurenmoisuutta ja jonkunlaista hävityksen ja autiuden jaloutta, jolla ei ollut vertaistansa muualla kuin palaneessa kuussa. Tunteet, jotka nyt saivat Galessa vallan, lisäsivät synkkään enteeseensä järkkymättömän aavistuksen suuresta onnettomuudesta.
Hän taisteli lumousta kuin ruumiillista vihollista vastaan. Järki ja tunteet koettivat saada hänen mielensä tasapainoon, mutta tämä hetki ei ollut sellainen, että niillä olisi ollut täydellinen määräämisvalta. Hän tunsi elämän sykkivän voimakkaasti rinnassaan, mutta syvemmällä vaani kumminkin uhkaava, huutava, sumuinen ja punainen kuolema. Tämä hetki ja tunti olivat kuin luodut jollekin villille, joka oli syntynyt, kasvanut ja kehittynyt tässä pykälöityjen syvyyksien, punaisten etäisyyksien ja milloinkaan rikkomattomaksi aiotun hiljaisuuden karussa ja poltetussa paikassa. Mutta koska Gale ei ollut villi, taisteli hän tuon punaisen aineen kutsua vastaan, aineen, joka muutti hänen vaistonsa vuosisatain takaisiksi alkuperäisiksi intohimoiksi. Hänen järkensä taisteli näön aiheuttamia harhakuvia ja kuulon valheellisia ilmoituksia vastaan, mutta järki ei päässyt kumminkaan kokonaan voitolle. Jotakin kohtalokasta oli tulossa ja se riippui vaa'assa kuin punainen utu tämän helvetin kuilun autioilla rinteillä.
Äkkiä pakottivat käheät pitkät huudot hänet seisoalleen ja harhakuvat hävisivät. Kaukana tiellä, paikassa, jossa aukon laidat sulkivat väliinsä tuon syvän kuilun, näki hän liikkuvia olentoja. Niitä oli kaikkiaan kolme. Kaksi juoksi ketterästi laavasillan yli, mutta kolmas horjui kaukana jäljessä. Takaa-ajaja oli Ladd. Hän näytti haavoittuneen pahasti ja veti raskasta pyssyään, jota hän ei jaksanut enää kohottaa, perässään, samalla kun hän huusi kovasti yaquia.
Galen sydän lakkasi hetkeksi sykkimästä. Tuollainen siis olikin hänen aavistamansa onnettomuus! Hän ei oikein uskaltanut katsoakaan kuilua kaukoputkellaan. Nuo pari pakenevaa olentoa pysähtyivät ja alkoivat ampua Laddia. Gale tunsi ensimmäisen — tuon pienen, tukevan ja korean Rojaksen. Roiston käsivarsi suoristui. Näkyi pieniä savupilviä ja kuului monta paukahdusta. Kun Ladd kaatui, heitti Rojas pistoolinsa menemään ja syöksyi hurjasti huutaen eteenpäin. Hänen toverinsa seurasi.
Kiihkeä viha, joka oli ensin kuumaa kuin tuli, mutta sitten kylmää kuin jää, järkytti Galea, kun hän näki Rojaksen suuntaavan kulkunsa Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Tuo pieni rosvo näytti olevan yhtä varmajalkainen kuin vuoristolammas. Hänen toverinsa ei ollut niin nopea eikä varma ja senvuoksi kääntyikin hän ehkä takaisin. Gale kuuli silloin .405:den terävän pamahduksen. Ladd oli polvillaan ja ampui yhtämittaa. Takaisin palaava rosvo näytti juoksevan täyttä vauhtia jotakin näkymätöntä estettä vastaan, mutta kaatui sitten rentonaan, hitaasti ja hengetönnä. Rojas riensi kumminkin vain eteenpäin välittämättä vieriltään pölähtelevistä tomupilvistä. Yaqui, joka oli jossakin korkeammalla kuin Ladd, ampui siis myöskin roistoa. Mutta patruunat loppuivat kummastakin pyssystä ja Rojas kääntyi erääseen syvään halkeamaan. Hän pudisti uhmaavasti nyrkkiään ja hänen hurjat huutonsa kantautuivat heikosti Galen korviin. Hänessä oli jotakin toivotonta ja suurenmoista. Sitten hän alkoi kiivetä tielle.
Ladd laski pyssynsä maahan, tempasi pistoolin vyöstään ja horjui laavasiltaa kohti. Mutta ennenkuin hän ehti kulkea sen poikki, tuli yaqui täyttä vauhtia rinnettä alas ja hyppäsi epäröimättä kuilun yli. Sitten hän juoksi tien yli ja katosi ylemmälle laavarinteelle. Rojas ei huomannut tätä intiaanin nopeata ja rohkeaa tekoa.
Gale tunsi katkerasti olevansa aivan voimaton yhtymään tuohon takaa-ajoon. Hän voi ainoastaan katsoa. Hän arvaili levottomasti, mihin Lash oli joutunut. Pian, kun Rojas vain ilmestyy näkyviin laavan muodostamista kuiluista ja uurteista, luuli Gale saavansa tilaisuuden tehdä hänet vaarattomaksi kauas tähdätyllä luodilla. Roiston kulku oli nyt muuttunut hitaaksi, mutta se oli kumminkin suunnattu suoraan Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Mikä opasti häntä sinne, kotkan näkökö, vihako vai vaisto? Miksi hän meni sinne, kun hän ei kumminkaan voinut palata samaa tietä takaisin? Ladd horjui hitaasti ja vaivalloisesti eteenpäin, mutta kumminkin taipumattomasti. Ainoastaan kuolema voi pysähdyttää paimenen nyt. Varmasti oli Rojaskin sen tiennyt valitessaan tuon tien. Silloin tällöin näki Gale vilahdukselta yaquin tumman vartalon, kun tämä hiipi eteenpäin aukon ylintä reunaa pitkin. Intiaani koetti päästä johonkin rosvoa korkeammalle paikalle.
Hetkiä, jotka tuntuivat pitemmiltä kuin iankaikkisuus, kului. Laskeutuva aurinko punasi ainoastaan aukon ylimmäisen osan. Kaukana alempana olevat syvyydet olivat tummansiniset. Jälleen tunsi Gale tuon sietämättömän hiljaisuuden alkavan. Punainen utu muodosti kuin läpinäkyvän verhon hänen silmäinsä eteen. Tuo ammottava kuilu näytti pahaaennustavalta, ilkeältä, synkältä ja odottavalta. Ladd horjui tiellä, kulkien joskus eteenpäin ryömimälläkin. Yaqui tavoitti rosvoa tavoittamistaan ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet. Hän hyppeli penkereeltä penkereelle ja hänen varmajalkaisuutensa oli ihmeellinen.
Mikä tämän loppumattoman vahtikauden kuluessa Galea kumminkin enimmän ihmetytti, oli tuon Rojas-roiston tarkoitus. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, sen huomasi Gale kaukoputkellaan. Kuolema vaani häntä takaapäin, alempaa, edestäpäin ja vaikka hän ei ehkä tiennytkään sitä, myöskin ylhäältä. Mutta hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä astunut milloinkaan harhaan kapealla piikovalla tiellä. Kun hän saapui tasaisen penkereen alimpaan päähän, muuttui Galen tuskallinen epäily varmuudeksi. Rojas oli huomannut Mercedeksen. Se oli kummallista, mutta Gale uskoi kumminkin sen. Silloin, sydämen sykkiessä kuin se olisi ollut jäätymäisillään, Gale työnsi remingtoninsa reunan yli ja polvistuttuaan alkoi ampua. Hän tyhjensi koko makasiinin. Mutta Rojaksen vierestä nousevat tomupilvet eivät saaneet tätä kääntymäänkään.
Kun Gale alkoi jälleen ladata, kauhistui hän kuullessaan Thornen huudahtavan hiljaa. Soturi oli palannut tajuihinsa. Hän oli puoleksi seisovassa asennossa ja viittasi vastakkaiselle penkereelle. Hänen laajentuneet silmänsä tuijottivat Rojakseen, ja hän koetti saada sanotuksi jotakin, mutta ei onnistunut.
Gale kääntyi tyynnyttyään ja karaisi luontoaan viimeisellä hauraalla toivolla, että Mercedes voisi puolustaa itseään, sillä olihan hänellä pyssy. Hän epäili kumminkin, käyttäisikö Mercedes sitä vai ei, ja muistaen, miten äärettömästi Mercedes pelkäsi tuota rosvoa, pelkäsi hän tytön puolesta.
Rojas saapui penkereen korkeudelle, pysähtyi hetkeksi ja rupesi sitten ryömimään. Hän toimi kuin pantteri, sillä ilmeisesti näki hän syvennyksessä olevan Mercedeksen. Silloin kuului kaukaisia laukauksia, joiden kaiku palasi nopeasti takaisin vuorista. Rojas luhistui maahan kuin raskaasta lyönnistä. Häneen oli osunut. Mutta juuri kun Gale huusi melkein mielettömästi, hyppäsi roisto jälleen seisoalleen. Hän tuntui olevan liian nopea ja ketterä tullakseen pahasti haavoittuneeksi. Syvänteestä syöksyi esille solakka tumma olento, Mercedes, ja peräytyi seinämää vasten. Gale näki valkoisen savupilven ja kuuli paukahduksen, mutta rosvo hyökkäsi kumminkin häntä kohti. Mercedes juoksi, ei koettaakseen päästä hänen ohitseen, vaan suoraan jyrkännettä kohti. Hänen tarkoituksensa oli selvä, mutta Rojas sai hänet kiinni juuri kun Mercedes pääsi reunalle. Silloin kuului aukon toiselle puolelle kimeä, toivoton huuto.
Gale sulki silmänsä, sillä hän ei voinut katsella enää.
Thorne toisti Mercedeksen huudon. Gale katsahti taakseen juuri ajoissa ennättääkseen hypätä ja tarttua toveriinsa, joka horjui aivan jyrkännettä kohti. Ja silloin, kun Gale laahasi häntä takaisin, kaatuivat molemmat. Dick pelasti ystävänsä, mutta horjahti samalla erästä choyaa vasten. Kun hän vetäisi kätensä takaisin, oli se täynnä kimaltelevia okaisia piikkejä.
"Jumalan nimessä, Gale, ammu! Ammu! Tapa vaimoni! Etkö huomaa
Rojasta?"
Thorne pyörtyi.
Mykistyen hetkeksi seisoi Gale kohotetuin käsivarsin ja siirsi katseensa Thornesta aukon toiselle puolelle. Rojas ei ollut tappanut Mercedestä, mutta hän alkoi jo voittaa tämän vastustuksen. Roiston liikkeet näyttivät hitailta, väsyttäviltä ja tarkoituksellisilta, mutta Mercedes liikkui nopeasti. Hän taisteli kuin vangittu naarassusi, kynsien, tempoen ja vääntelehtien.
Rojaksen tarkoitus oli peloittavan selvä.
Tuntien sekä sielullisia että ruumiillisia tuskia ja ollen kipeä ja heikko tarttui Gale vapisten pyssyynsä ja tähtäsi noihin penkereellä taisteleviin olentoihin painaen lopulta liipasinta. Luoti sattui tappelevan parin viereen pölähdyttäen punaista tomua. Jälleen hän ampui toivoen osaavansa Rojakseen ja rukoillen voivansa tappaa Mercedeksen, mutta luoti osui korkealle. Remington paukahti heti kolmannen, neljännen ja viidennenkin kerran, mutta aina turhaan. Pyssy putosi Galen loukkaantuneesta kädestä.
Kuinka peloittavan selvät tuon roiston aikeet olivatkaan! Gale koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän rukoili hurjasti jonkunlaista nopeata sokeutta tahi armoa saada pyörtyä, kuten Thorne, mutta hän oli kuin naulattu siihen paikkaan voimatta muuta kuin tuijottaa punaiseen valoon.
Mercedes alkoi väsyä ja näytti olevan kaatumaisillaan.
"Voi, Jim Lash, oletko kuollut?" huusi Gale. "Voi, Laddy ja yaqui!"
Äkkiä putosi muudan tumma olento kirjaimellisesti sen penkereen takaiselle reunalle, jossa Rojas taisteli tytön kanssa. Ensin hän vajosi kokoon, mutta suoristautui sitten nopeasti.
"Yaqui!" huusi Gale heiluttaen vertavuotavaa kättään niin, että veri räiskyi hänen kasvoilleen. Sitten rupesi häntä niin ryittämään, ettei hän voinut sanoa mitään.
Intiaani hyökkäsi Rojaksen kimppuun ja heitti hänet seinämää vasten. Mercedes vaipui maahan liikahduttamatta jäsentäkään. Kun Rojas nousi, oli intiaani hänen ja penkereen välissä, joten pakeneminen oli mahdotonta. Rojas perääntyi nyt toiselle suunnalle kapenevalle laavakielekkeelle. Hänen liikkeensä olivat toivottomat ja epäröivät, kun hän hitaasti vetäytyi taaksepäin.
Silloin vasta Gale huomasi veitsen kimaltelevan yaquin kädessä. Rojas kääntyi ja juoksi. Hän kiersi erään nurkkauksen, jossa ei ollut juuri ollenkaan jalansijaa. Yaqui seurasi häntä hitaasti. Hänen olentonsa oli tumma ja uhkaava, mutta hän ei kiiruhtanut. Kun hän sivuutti pengermän, tunkeutui Rojas yhä kauemmaksi kielekkeelle. Hän oli takertunut nyt laavaan kiinni ryömien etemmäksi tuuma tuumalta. Ehkä hän oli luullut voivansa kiertää seinämän tahi kiivetä sen yli. Hän oli kumminkin mennyt jo niin kauaksi kuin suinkin ja pysytteli nyt vain kiinni jyrkän seinämän kohotessa hänen viereltään ja kuilun ammottaessa toisella puolella.
Yaquin tulo oli kuin hitaan synkän varjon lähestymistä. Kun se kerran kauhistuneesta Galestakin tuntui siltä — niin miltä se sitten Rojaksesta mahtoikaan tuntua! Hän näytti painautuvan niin likelle seinämää kuin suinkin. Mutta yaqui lähestyi vain lähestymistään. Hän oli paljas villi nyt ja hänelle mahtoi hetki muodostua unhottumattomaksi tilaisuudeksi. Gale huomasi hänen katsovan aukon laajoihin kiertäviin seinämiin ja sitten syvyyteen. Ehkä tuo hänen ympärillään leijaileva punainen utu tahi aukon purppurainen sumu ja laavan syvät uurteet olivat yaquin mielestä erämaan henkien ja hänen jumaliensa asuntoja, jumalien, joihin hän turvautui. Ehkä hän huusi avukseen rakastettunsa haamua ja kansansa henkiä, vedoten niihin tänä koston hetkenä.
Gale kuuli tahi oli kuulevinaan tuon hurjan ja omituisen yaquin huudon.
Sitten meni intiaani aivan Rojaksen viereen kumartuen syvään, mutta menemättä kumminkaan käden ulottuville. Kuinka hitaat hänen liikkeensä olivatkaan! Eikö hän milloinkaan lopettaisi tehtäväänsä?… Vihdoin kantautui huuto aukon poikki Galen korviin.
Rojas kaatui taaksepäin ja putosi kohtisuorasti. Muudan valkoisia choya-ryhmiä kasvava penger sieppasi hänet ilmasta ja tunki häneen teräskovat piikkinsä. Kuinka kauan oli huumautuneen Galen katseltava Rojaksen hurjaa suonenvedontapaista kiemurtelemista ja vääntelemistä! Roisto näytti nyt haluavan kiihkeästi kuolla niin pian kuin suinkin.
Kun hän pääsi irti, oli hän vain valkoisia läikkiä täynnä oleva esine eikä mikään ihminen, jonkunlainen choyan piikkejä täynnä oleva pallo. Vihdoin liukui hän pengermältä ja putosi putoamistaan tulivuoren aukon purppuraisiin syvyyksiin.
XIII.
FORLORN RIVERISSÄ TAPAHTUNEITA MUUTOKSIA.
Maaliskuun ensimmäisenä päivänä valloittivat liittolaisten sotajoukot Casitan. Lyhyen kovan taistelun jälkeen hajoitettiin vallankumouksellisten voimat pieniksi osastoiksi ja karkoitettiin itään Nogalesiin päin pitkin valtakuntain välistä rajaa.
Onneksi Forlorn Riverille ei se kumminkaan enää milloinkaan palannut entisiin uneliaihin oloihinsa. Beldingin ennustukset toteutuivat. Kodinetsijäin epäsäännöllinen jono oli vain todellisen Altar Valleyhin hyökkäävän joukon edelläkävijä. Meksikosta ja Casitasta paenneet ihmiset levittivät tietoja, että vettä, puita, ruohoa ja maata oli saatavissa Forlorn Riverissä, ja kuin taikavoimin kohosivat valkoiset teltat ja tiilirakennukset kimaltelemaan auringonpaisteeseen.
Belding oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän uskoi, että Forlorn Riverin pahat päivät ja vastenmielisyys suuriin yrityksiin kuuluivat nyt menneisyyteen. Hän palkkasi pari luotettavaa meksikolaista vartioimaan valtakuntain välistä rajaa ja alkoi itse rauhassa suunnitella karjan jalostamista, laakson kastelemista ja kaivoksia. Joka aamu toivoi hän saavansa joitakin tietoja Sonoytasta tahi Yamasta, että yaqui oli opastanut pakolaiset turvallisesti erämaan poikki.
Belding oli herkkäuskoinen mies, taipuvainen enemmän toimimaan kuin ajattelemaan. Kun elämä moninaisine vaiheineen ahdisti häntä, hapuili hän jotenkin pois sen sokkeloista milloinkaan täydellisesti sitä ymmärtämättä. Vaimoaan ei hän ollut ikinä käsittänyt. Nell oli paljasta auringonpaistetta melkein aina, mutta kuten tuo auringon hallitsema erämaa oli hänkin joskus omituisen oikullinen, itsepäinen, pikavihainen ja hillitön. Beldingistä oli nyt mieluisempaa katsella vaimoaan, joka oli nyt iloisempi ja onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, kuin Nelliä, joka haaveksivasti pyöritteli vasemman kätensä nimettömässä olevaa sormusta ja katsoi vain katsomistaan länttä kohti. Sekä äiti että tytär näyttivät nyt päivä päivältä yhä enemmän unhottavan menneet synkät ja uhkaavat ajat. Belding oli sydämellinen ja myötätuntoinen, mutta hiljainen. Jos hänen muistoissaan oli hiemankaan tunteellisuutta, ilmeni se vain hänen puheissaan Blanco diablosta ja ikävässään saada nähdä hevonen jälleen. Usein keskeytti Belding työnsä katsoessaan erämaahan länttä kohti. Kun hän ajatteli vartijoitaan, Thornea ja Mercedestä, ei hän varmaankaan ikinä unhottanut hevostaan. Hän arvaili, juoksiko Diablo, kävelikö vai levähti ja löysikö yaqui ruohoa ja vettä.
Maaliskuussa, kun erämaan lyhyt talvi oli loppunut, alkoivat päivät muuttua lämpimämmiksi. Keskipäivän tunnit olivat kuumat ja tuntuivat ennustavan kesän valkoista kirkkautta ja pian alkavaa polttavaa ja kuumaa tuulta. Pakolaisista ei kuultu sanaakaan. Mutta se ei tuottanut Beldingille ollenkaan huolia, ja hänestä tuntui kuin olisivat saamattomat uutiset olleet hyviä uutisia.
Forlorn Riverissä tapahtuneista monista muutoksista mainittakoon postitoimiston avaaminen ja kapakan rakentaminen. Belding oli toiminut uupumatta postitoimiston puolesta, mutta hänestä tuntui vastenmieliseltä, että kylään sijoitettiin kapakkakin. Se oli kumminkin vielä välttämätön paha, sillä meksikolaiset halusivat mescalia. Belding oli tähän saakka saanut estetyksi tuon tulisen kaktusjuoman polttimon rakentamisen heidän pieneen kyläänsä. Forlorn Riveriin saapui paljon amerikkalaisiakin — kaivostyömiehiä, paimenia, kullanetsijöitä, lainsuojattomia ja muita epäilyttäviä henkilöitä, ja nämä miehet muodostivat tietysti kapakasta, joka oli samalla ravintolakin, päämajan itselleen. Belding, Carter ja muut vanhat asukkaat huomasivat pian, että Forlorn River oli jo sheriffin tarpeessa.
Eräänä tämän kevätkuukauden alkupuolen aamuna, kun Belding oli matkalla asuinrakennuksesta aitauksille, näki hän Nellin ratsastavan Blanco Josélla kotiin päin niin nopeasti että hän hämmästyi. Tyttö ei poikennut tieltäkään tullakseen pihaan portista, vaan pakotti Josén hyppäämään neljä jalkaa korkean piikkilanka-aidan yli ja lasketti sitten täyttä laukkaa tallin edustalle.
"Nell on vannaankin taasen pahalla tuulella", mumisi Belding. "Mutta hänhän on ollutkin kilttinä monta päivää."
Kuten muutkin valkoiset hevoset, oli Blanco Josékin suuri ja raskas, ja sen suuret kaviot panivat maan kumeasti tömisemään. Nell veti suitsista ja hevonen liukui muutamia askelia pysähtyessään suureen tomupilveen. Nell laskeutui keveästi satulasta.
Beldingin ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa huomatakseen tytön olevan raivoissaan.
"Nell, mitä nyt on tulossa?" kysyi Belding.
"En aio kertoa sitä sinulle", vastasi tyttö lähtien taluttamaan Joséta aitausta kohti.
Belding seurasi häntä hitaasti. Nell meni aitaukseen, irroitti suitset Josén päästä ja vei hevosen juomaan. Beldingkin saapui sinne vihdoin ja rupesi aukomaan Josén satulavöitä puhumatta sanaakaan. Hän katsoi kumminkin salaa Nelliin. Tytön kasvot olivat kalvenneet ja hän hämmästyi huomatessaan Nellin silmissä kyyneliä. Tämä ei nyt varmastikaan ollut noita tavallisia Nellin pahantuulen puuskia. Irroittaessaan Josén satulan ja viedessään sen katokseen ajatteli Belding hitaalla tavallaan. Kun hän tuli takaisin aitaukseen, nojautui Nell porttiin ja itki. Belding kiersi voimakkaan käsivartensa hänen ympärilleen ja odotti. Vaikka se ei usein ilmennytkään, olivat he kumminkin kiintyneet toisiinsa lämpimästi.
"Isä, sinun ei pidä luulla minua enää lapseksi", sanoi Nell vihdoin.
"Minua on loukattu."
Kun Belding vain sai selville jonkun asian, ei hän sitten enää vitkastellut.
"Tiedän jotakin tavatonta tapahtuneen. Luullakseni sinun on parasta kertoa se minulle."
"Isä, minä kerron, jos vain lupaat minulle jotakin."
"Mitä sitten?"
"Ettet kerro sitä äidille, ettet vyötä pistoolia kupeellesi ja ettet ilmoita sitä milloinkaan Dickille."
Belding ei puhunut mitään. Hän lupautui harvoin mihinkään epäröimättä.
"Nell, on täytynyt tapahtua jotakin vakavaa, koska pyydät minulta kaikkea tuota."
"Ellet lupaa, en kerro sinulle milloinkaan, siinä kaikki", sanoi tyttö tiukasti.
Belding mietti vielä hetkisen, sillä hän tunsi tytön.
"No niin, lupaan, etten kerro äidille", sanoi hän jonkun ajan kuluttua, "ja nähdessäni nyt sinut turvassa täällä, en lähde ammuskelemaan tuonne, mistä tulet. Mutta en voi luvata olla kertomatta sitä Dickille, jos hänellä vain on oikeus saada se tietää."
"Isä, mitähän Dick tekisi, jos hän nyt olisi täällä ja kuulisi minulta, että minua on hirveästi loukattu?"
"Luullakseni riippuisi se asianhaaroista. Mutta, kuten tiedät, noudattaa Dick useimmiten tahtoasi. Et kumminkaan voisi hillitä häntä enemmän kuin muutkaan, jos hänellä vain olisi syytä suuttua. Muista, miten hän kohteli Rojasta… Nell, kerro minulle, mitä on tapahtunut."
Nell tukahdutti mielenliikutuksensa, kuivasi silmänsä ja työnsi hiuksensa pois otsalta.
"Tässä eräänä päivänä, muistaakseni keskiviikkona", aloitti hän, "olin tulossa kotiin, ja tuon kapakan edustalla oli suuri joukko miehiä, jotka melusivat. En halunnut poiketa syrjään enkä näyttää pelästyneeltä, mutta minun oli tehtävä kumpikin. Siellä oli paljon nuoria miehiä, ja elleivät he olleet juovuksissa, olivat he kumminkin hyvin raakoja. En ole nähnyt heitä milloinkaan ennen, mutta luullakseni ovat he noita kaivosmiehiä, jotka vallankumoukselliset karkoittivat Sonorasta. Rouva Carter kertoi sen minulle. Nuo nuoret miehet olivat kumminkin amerikkalaisia. He hajautuivat käytävälle ja hymyilivät minulle, ja minun oli pakko poiketa syrjään. Eräs heistä, luultavasti raain, seurasi minua. Hän oli suuri, ylpeännäköinen, punakka mies, jolla oli pullistuneet silmät. Kun hän saapui rinnalleni, puhutteli hän minua. Lähdin juoksemaan kotiin ja juostessani kuulin hänen toveriensa nauravan.
"Tänään, juuri äsken, kun ratsastin tänne päin, tapasin nuo samat miehet. Heillä oli koneet mukanaan ja he punnitsivat maata. Muistaessani Dickin ja hänen kiihkeän halunsa saada kone, jolla hän olisi voinut tutkia kastelusuunnitelmansa mahdollisuuksia, hämmästyin todellakin suuresti nähdessäni noiden muukalaisten punnitsevan — ja punnitsevan juuri Laddyn valitsemaa palstaa. Kuten tiedät, on tie sen kohdalla paljasta hiekkaa ja José sattui kävelemään. Pysäytin sen ja kysyin noilta insinööreiltä, mitä he tekivät. Johtaja, tuo sama suuri mies, joka oli seurannut minua, näytti hyvin tyytyväiseltä puhutellessani häntä. Hän oli hyvin pöyhkeilevä ja liian tuttavallinen, mielestäni oikea herrasmiehen irvikuva. Hän kertoi olevansa iloinen voidessaan ilmoittaa minulle, että hän aikoi hankkia vettä koko Altar Valleylle. Isä, saat olla varma, että suutuin, sillä sehän on Dickin suunnitelma, hänen keksintönsä, ja nyt tutkivat nuo miehet Laddyn palstaa.
"Sanoin hänelle silloin, että hän työskenteli jo toisen omistamalla maalla ja käskin hänen mennä tiehensä. Hän hämmästyi niin, että hän näytti unhottavan aloitetun kurttailunsa. Sitten hän näytti viekkaalta. Luin hänen ajatuksensa. Hän ei ollut muka tiennyt, että kaikki laaksossa oleva maa oli jo paalutettu.
"Hän sanoi jotakin, ettei hän huomannut keitään uudisasukkaita maalla, ja vaikeni sitten hetkeksi kokonaan. Mutta hän alkoi kurttailla jälleen. Hän tarttui Josén suitsiin ja ennenkuin ennätin hengähtääkään, sanoi hän minua persikaksi, johon hän halusi tutustua. Hän sanoi nimekseen Chase ja ilmoitti omistavansa kultakaivoksen Meksikossa. Sitten hän sanoi vielä paljon enemmänkin, josta en välittänyt, mutta kun hän nimitti minua 'kullannupukseen', menetin malttini.
"Vetäisin suitsista ja käskin hänen laskea ne irti, mutta hän ei totellut, vaan pyöritti silmiään minulle. Uskallan sanoa, että hän kuvitteli olevansa herrasmies, johon voi hurmautua, sillä hän näytti niin voitonvarmalta. Muudan asia oli kumminkin selvä: hän ei näyttänyt tuntevan lainkaan hevosia. Huomasin sen siitä, että hän meni Josén eteen. Kiitän Jumalaa, etten ollut Blanco diablon selässä. Niin, isä, olen hieman häpeissäni nyt, mutta silloin olin raivoissani. Löin hevosta piiskallani suoraan turpaan. José hyppäsi ja paiskasi herra Chasen hiekalle. En saanut oritta tyyntymään, ennenkuin olin päässyt noiden punnitsijain näkyvistä, ja sitten ratsastin kotiin."
"Nell, luullakseni rankaisit tuota miestä tarpeeksi. Ehkä hän on tuollainen itserakas narri. En pidä kumminkaan tuollaisesta. Emme ole nyt lännessä. Luullakseni ei hän ole niin rohkea ensi kerralla. Mies ei unohda pitkään aikaan Blanco Josén iskua. Jos olisit ollut Diablon selässä, olisimme saaneet haudata herra Chasen."
"Kiitän Jumalaa, etten ollut! Olen nyt hyvin pahoillani, isä. Ehkä mies loukkautui pahoinkin. Mutta en voinut muutakaan tehdä. Unhottakaamme tämä ja minä lupaan valita paremmin tulevat ratsastuspaikkani… Isä, mitä tuo Forlorn Riverin maanlaadun tarkastaminen merkitsee?"
"En tiedä, Nell", vastasi Belding miettiväisesti. "Se hermostuttaa minua kumminkin. Se tuntuu edulliselta Forlorn Riverille, mutta pahalta Dickin kastelusuunnitelmille. Miten minua suututtaakaan, että joku muu ennättää tehdä sen ennen Dickiä!"
"Ei, ei, emme salli kenenkään anastaa Dickin oikeuksia", selitti Nell.
"Missä minun silmäni ovat olleetkaan, kun en ole huomannut noita tutkijoita?" mumisi Belding. "Ne kai ovat tulleet tänne vasta äskettäin."
"Mene puhuttelemaan rouva Carteria. Hän kertoi minulle, että kylään on saapunut muukalaisia, amerikkalaisia, joilla on kaivoksia Sonorassa. Orozco on kumminkin karkoittanut heidät sieltä. Mene ottamaan selvää, mitä he oikeastaan hommaavat, isä."
Belding huomasi pian, että hän todellakin oli viimeinen Forlorn Riverin merkityksellinen mies, joka sai kuulla kaivosten omistajain ja liikemiesten Ben Chasen ja pojan saapumisesta. Vallankumoukselliset olivat voittaneet heidät ja heidän työmiesjoukkonsa ja karkoittaneet heidät kaivosalueelta. Omaisuutta ei oltu hävitetty, vaan takavarikoitu. Ja Chaset, otettuaan huomioon kaikki mahdollisuudet, olivat koonneet tavaransa ja matkustaneet rajalle. He olivat ensin suunnanneet kulkunsa Casitaan, mutta jostakin syystä, jota ei Belding voinut saada selville, olivat he jatkaneetkin matkaansa Forlorn Riveriin. Ben Chase ei ollut tarvinnut kuin päivän huomatakseen Altar Valleyn mahdollisuudet, ja kolmen päivän kuluttua oli hän jo pannut miehensä työhön.
Belding palasi kotiin poikkeamatta katsomaan Chaseja ja heidän hommiaan. Hän halusi ajatella tilannetta ensin. Seuraavana aamuna meni hän laaksoon tarkastelemaan. Meksikolaiset rakensivat nopeasti tiilitaloja Laddin sadankuudenkymmenen acren suuruiselle palstalle ja samoin Dick Galen, Jim Lashin ja Thornenkin paaluttamille alueille. Miehet mittailivat laaksoa ja joen uomaa. Se riitti Beldingille. Hän meni kylään ja suuntasi kulkunsa valtaajien asuntoon.
Forlorn Riverin ympäristöt, lukuunottamatta joen puolta, olivat todellakin Beldingin mielestä muuttuneet kuin äsken löydetyn kaivoksen läheisyydessä olevat seudut. Telttoja oli pystytetty kaikkialle, tiilirakennukset kohosivat kuin sienet sateen jälkeen ja karkeasti kyhättyjä lautamajoja viimeisteltiin parhaillaan. Kaikki nämä hommat hämmästyttivät Beldingiä uutuudellaan, sillä hän oli niin uuttera mies, ettei hänellä ollut aikaa milloinkaan kuunnella kyläläisten juoruja. Kun hänelle ilmoitettiin, missä Chasen kaivosyhtiön konttori oli, meni hän sinne vihan alkaessa kiehua hänessä.
Hän saapui suurelle teltalle, jonka edustalla oli laaja hamppukankaista tehty katos. Sen suojassa istui monta paitahihasillaan olevaa miestä keskustellen ja tupakoiden..
"Nimeni on Belding. Haluan puhutella herra Chasea", sanoi Belding vihaisesti.
Vaikka Belding olikin hidasajatuksinen ja omissa mietteissään, huomasi hän kumminkin selvästi, että hänen tulonsa teki nuo miehet levottomiksi. He näyttivät hämmästyvän, katsoivat toisiinsa ja kääntyivät sitten nopeasti häneen päin. Muudan pitkä, karski mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, kierot silmät ja valkoinen tukka, nousi ja ojensi kätensä.
"Olen Chase, vanhempi", sanoi hän. "Poikani Radford Chase on täällä jossakin. Olette kai tuo rajanvalvoja Belding? Aioin pyytääkin teitä tulemaan luokseni."
Hän oli taisteluvalmis, äänekkäästi puhuva mies, mutta samalla kumminkin sydämellinen.
"Niin, olen arvaamanne henkilö", vastasi Belding välittämättä ojennetusta kädestä, "ja haluaisin tietää, mitä hiidessä te tarkoitatte anastaessanne maan, joka on jo paalutettu ja kuuluu vartijoilleni?"
"Paalutetunko maan?" sanoi Chase hitaasti katsoen miehiinsä. "Olemme ottaneet haltuumme ainoastaan paaluttamattomia paikkoja."
"Valehtelette. Teidän on ollut pakko huomata paalut."
"No niin, herra Belding, mitä siihen tulee, niin luullakseni mieheni ovat anastaneet hieman paalutettuakin maata. Emme kumminkaan kiinnitä huomiotamme muihin kuin uudisasukkaihin. Jos teidän vartijanne luulevat hankkineensa omaisuutta ajamalla muutamia paaluja maahan, ovat he suuresti erehtyneet. Uudisasukkaan on rakennettava talo ja asuttava maallaan, ennenkuin hän lain mukaan saa sen omakseen."
Tämä väite oli tosi ja Belding tiesi sen.
"Lain mukaan!" huudahti Belding. "Silloin on teidän tunnustettava, että olette vallanneet meidän palstamme."
"Herra Belding, olen suora liikemies. Tulen tänne ja löydän edullisen paikan, johon ei kenelläkään näytä olevan päteviä oikeuksia. Paalutan silloin palstat, valitsen uudisasukkaat ja alan rakentaa. Minusta tuntuu kuin vartijanne olisivat laiminlyöneet muutamia varovaisuustoimenpiteitä. He saavat syyttää onnettomuudestaan itseään. Olen valmis puolustamaan sekä omaa että työmiesteni oikeutta noihin palstoihin. Ellette voi mukautua siihen, saatte valittaa Tucsonille. Laki on minun puolellani."
"Laki ja laki! Kuulkaahan, täällä lounaassa ei meillä ole muuta lakia kuin miehen sana ja pyssy."
"Sitten olette huomaava, että Yhdysvaltain laki on tullut tänne Ben Chasen mukana", vastasi toinen näpsäyttäen sormiaan. Hän oli vielä lipokielinen, mutta hänen naamionsa oli pudonnut.
"Ette suinkaan ole syntynyt lännessä?" kysyi Belding.
"En, olen Illinoisista."
"No johan minä ajattelinkin, ettei länsi ole teitä kasvattanut! Tunnen teidänlaisenne miehet. Teiltä olisi kulunut paljon aikaa Texasin rajoilla tällaiseen ja sentähden tulitte tänne. Te olette eräs noista maa- ja vesisioista, jotka ovat tulleet asettuakseen tänne länteen asumaan. Olette samanlainen kuin nuo tukkihuijarit, jotka hakkauttavat metsän puhtaaksi jättämättä mitään myöhemmin tuleville. Herra Chase, länsi muuttuisi paremmaksi ja pysyisi kauemmin entisellään, jos teidänlaisenne miehet karkoitettaisiin täältä."
"Ette voi minua karkoittaa."
"En ole niinkään varma siitä. Odottakaa, kunnes vartijani palaavat. En haluaisi olla silloin teidän kengissänne, älkää käsittäkö minua väärin. Vaikka en luulekaan, että teitä voidaan syyttää toisen miehen suunnitelmien varastamisesta, niin kumminkin olette anastaneet nuo neljä palstaa. Ehkä laki on puolellanne, sitä en mene vannomaan, mutta meihin rajaseudun asukkaihin vaikuttaa vain henki eivätkä kuolleet kirjaimet."
"Kuulkaahan, herra Belding, luullakseni ette ole oikein selvillä asioista. Aion hedelmöittää tämän laakson, ja teidän olisi parempi yhtyä minuun kuin olla minua vastaan. Minulla on muudan ehdotus esitettävänä teille. Se koskee tuota teidän omistamaanne maakaistaletta tuolla virran rannalla."
"Ette voi tehdä kanssani minkäänlaisia sopimuksia, sillä en halua olla missään tekemisissä kanssanne."
Belding poistui äkkiä teltasta palaten kotiinsa. Nell tuli häntä vastaan, luultavasti kysyäkseen häneltä asioista, mutta katsahdettuaan isäänsä kasvoihin tiesi hän pelkonsa oikeutetuksi. Tyttö meni vaieten tiehensä. Belding totesi, että hän oli voimaton estämään Chasen toimia, ja hän tuli melkein sairaaksi omien ja Dickin toiveiden raukenemisesta.
XIV.
KADONNUT POIKA.
Aika kului ja Forlorn Riverin asukasluku kasvoi nopeasti. Belding, joka kerran oli ollut tuon seudun vaikutusvaltaisimpia miehiä, tunsi nyt joutuneensa aivan mitättömään asemaan. Vaikka hän olisi halunnutkin, ei hänellä olisi ollut mitään sanomista postinhoitajan, sheriffin ja muutamien muiden virkailijoiden valitsemisessa. Chaset jakoivat työvoimansa, ollen milloin Forlorn Riverissä, milloin meksikolaisessa kultakaivoksessaan, joka oli luovutettu heille takaisin. Näiden molempien paikkojen välissä olevan erämaan poikki kuljettiin autoilla. Kuukauden kuluttua olivat nuo moottorivaunut melkein yhtä tavalliset Forlorn Riverissä kuin ne olivat olleet ennen vallankumousta Casitassa.
Beldingkään ei ollut enää niin ahkera kuin ennen. Menetettyään kunnianhimonsa oli hänellä yhä vähemmän tehtävää. Hänen vihansa noita anastajia kohtaan kasvoi, kun hän vihdoinkin alkoi käsittää, ettei hän voinut kilpailla sellaisten miesten kanssa. Chaset olivat tienraivaajia, miehiä, joilla oli suuria harrastuksia ja paljon vaikutusvaltaa lounaassa. Kuta enemmän he tekivät Forlorn Riverin hyväksi, sitä vähemmän tuntui hänellä olevan oikeutta vihaansa heitä kohtaan. Hänen oli myönnettävä, että se oli henkilökohtaista. Hän, Gale ja vartijat eivät olisi milloinkaan voineet kehittää laakson mahdollisuuksia niinkuin nuo miehet.
Päivät pitkät sai hän nyt kuunnella noita korvia jysähdyttäviä räjähdyksiä ja kuiluun vyöryvien kallionlohkareiden jyrinää. Chasen miehet räjäyttivät dynamiitilla kapean kanjonin seinämiä. He rakensivat parhaillaan patoa juuri niinkuin Gale oli sen suunnitellut. Kun tuo räjähdytteleminen loppui, tunsi Belding helpotusta. Hän ei halunnut, että häntä alituisesti muistutettiin omasta ja Galen kärsimästä vahingosta. Hän alkoi vähitellen mukautua oloihin, mutta hän ei voinut olla olematta pahoillaan Galen vuoksi.
Sitäpaitsi oli Beldingillä muitakin suruja ja huolia. Huhtikuu alkoi eikä vartijoista kuulunut vieläkään mitään. Casitasta saapui epämääräisiä huhuja Sonoran erämaassa kuljeskelevista rosvojoukoista, huhuja, joiden totuutta ei voitu varmistaa, ennenkuin Beldingin meksikolaiset vartijat palaisivat kotiin. Kun he tulivat, ilmoitti toinen, Gonzales-niminen järkevä ja rehellinen sekarotuinen, että hän oli tavannut kullanetsijöitä kosteikossa. He olivat juuri saapuneet Yumasta Camino del Diabloa pitkin kärsittyään hirveästi kuumuutta ja janoa, mutta he eivät olleet nähneet jälkeäkään yaquin johtamasta matkueesta.
"Tämä varmistaa otaksumiseni", selitti Belding. "Yaqui ei mennyt
ollenkaan Sonoytaan. Hän kiersi sen ympäri Piruntielle ja vartijat,
Mercedes, Thorne ja hevoset ovat — pelkään heidän eksyneen erämaahan.
Camino del Diablon vanha tarina on vain toistunut jälleen."
Hänen oli kerrottava se Nellille, mutta tehtyään sen tunsi hän itsensä heikoksi.
Rouva Belding kuunteli hänen puhettaan ja vaikeni pitkäksi ajaksi puristaessaan nyyhkyttävää Nelliä rintaansa vasten. Sitten hän rupesi vastustamaan miehensä ilmoituksia tyynin voimin, joka oli niin ominaista hänen väitteilleen.
"Kuuntelehan nyt", päätteli Belding. "Rojas saapui ennen heitä Papago
Welliin tahi Tankeille."
"Kun olet lerpalla huulin, Tom, et ajattele juuri ollenkaan", jatkoi rouva Belding. "Tiedät hyvin, että ellei ole tapahtunut jotakin ihmettä, ei Rojas eikä kukaan muukaan ole voinut sivuuttaa noita valkoisia hevosia. Mihin sinun vanha itsepintainen luottamuksesi on hävinnyt? Yaqui ratsasti Diablolla ja Dick Solilla, ja entä sitten nuo muut hevoset. Niitä ei ole voitu sivuuttaa eikä ottaa kiinni. Ihmeitten ajat ovat olleet ja menneet."
"Aivan niin, äiti, tuntuu hauskalta kuunnella puhettasi", sanoi
Belding. Hän ilahdutti aina miestään ja nyt kaipasi tämä rohkaisua. "En
ole ollut oikein entiselläni näinä päivinä. Kerro meille ajatuksesi.
Sanot aina aavistavasi asiain oikean laidan, vaikka et sitä tiedäkään."
"En voi lisätä juuri mitään siihen, mitä sanoit tuona iltana, kun he läksivät matkalle. Käskit Laddyn luottaa yaquiin, jonka sanoit Jumalan lähettäneen tänne. Otaksuit hänen ehkä opastavan pakolaiset johonkin tuntemattomaan Sonoran laaksoon ja houkuttelevan Rojaksen satimeen. Sanoit yaquin voivan löytää ruohoa ja vettä sieltäkin, mistä ei kukaan meksikolainen eikä amerikkalainen osaisi sellaista etsiäkään."
"Mutta ajattelehan nyt, äiti, mitä sanot. Siitähän on kulunut jo seitsemän viikkoa. Ajattele, seitsemän viikkoa! Ja korkeintaan luulin heidän viipyvän matkallaan kuusi. Seitsemän viikkoa erämaassa!"
"Miten yaquit elävät?"
Belding ei vastannut, mutta toivo palasi hänen sydämeensä. Hän luotti vaimoonsa, vaikka hän ei ollenkaan voinut ymmärtää vaimossaan tuota, jota hän luuli joksikin salaperäiseksi voimaksi.
"Vuosia sitten etsiessäni isääni opin tietämään paljon asioita tästä maasta", sanoi rouva Belding. "Et voi milloinkaan sanoa, kuinka kauan ihminen voi elää erämaassa. Karuimmissa, peloittavimmissa ja luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa on usein piilossa olevia kosteikkoja. Myöhemmällä iälläni rupesi isäni kullanetsijäksi. Tuo tuntui minusta omituiselta, sillä hän ei ennen välittänyt ollenkaan rahasta eikä kullasta. Sain selville, että hän usein oleskeli erämaassa viikkoja, jopa kuukausiakin yhtämittaa. Sitten koitti aika, jolloin hän ei enää palannut. Se tapahtui jo aikoja ennenkuin saavuin lounaiselle rajalle ja kuulin hänestä. En sittenkään menettänyt vielä toivoani pitkään aikaan, vaan odotin häntä palaavaksi. Tiedän nyt, joku ilmoittaa minulle, tuntuu todellakin kuin se olisi hänen henkensä, että hän eksyi sinne ja kuoli. Mutta minulla ei ole sellaista tunnetta yaquista eikä pakolaisista. Yaqui on jättänyt Rojaksen tahi houkutellut hänet johonkin ansaan. Ehkä se vei aikaa ja pakotti heidät matkustamaan kauas Sonoraan. Intiaani on liian viisas lähteäkseen nyt takaisin, kun kaikki lähteet ovat kuivuneet. Hän on taivuttanut vartijatkin odottamaan. Minusta tuntuu kuin tietäisin tämän varmasti. Rakas Nell, ole nyt urhoollinen ja kärsivällinen. Dick Gale tulee kyllä takaisin luoksesi."
"Voi, äiti!" huusi Nell. "En voi lakata toivomasta niin kauan kuin olet luonani."
Tämä keskustelu voimakkaan äidin kanssa aiheutti muutoksen sekä Nellissä että Beldingissä. Nell, joka ei ollut tehnyt juuri muuta kuin surrut, vahtinut länttä ja ratsastellut hurjasti, vaipui nyt kärsivälliseen odotukseen, joka oli surullista, mutta vakavaa. Hän auttoi äitiään enemmän kuin milloinkaan ennen, lohdutti Beldingiä ja alkoi osoittaa suurta mielenkiintoa kasvavaa kylää kohtaan. Belding, joka oli ollut murtua vihan aiheuttamaan jännitykseen, virkistyi niin, että hän ulkonaisesti oli jälleen oma itsensä. Hän tiesi kumminkin itse, että hän teeskenteli, ja totesi, että hänen hitaasti liekehtivä kiukkunsa Chaseja kohtaan oli muuttumaisillaan vihaksi.
Belding päätteli itsekseen, että jos Ben Chase ja hänen poikansa Radford olisivat hankkineet itselleen mainetta jotenkin muuten kuin ryhtymällä suuriin yrityksiin, olisi hän voinut kärsiä heitä. Mutta isä oli ahne, perso, kova ja maltillinen, ja poika lisäsi näihin ominaisuuksiin voimakkaan halun hallita muita, himon väkijuomiin ja kortteihin. Nämä miehet edistivät kyllä laakson tulevaisuutta, ja monet köyhät meksikolaiset ja amerikkalaiset hyötyivät myöskin heidän suunnitelmistaan huolimatta siitä, että nämä Chaset työskentelivät selvästi vain omaksi edukseen.
Belding riistäytyi irti tuosta lamauttavasta lumouksesta ja päätti aloittaa muutamia melko suuria töitä saadakseen ne tehdyiksi ennen kuumia kuukausia. Hän käväisi kumminkin ensin Sonoytan kosteikossa. Hän totesi tyytyväisin mielin, että olot rajalla olivat suotuisat, ja sai varmasti selville, ettei pakolaisista ollut kuulunut hiiren hiiskaustakaan. Saadakseen kaikki matkat pois mielestään, vei hän vielä Casitaan lauman noita valkoisia jalorotuisia ja lähetti ne Texasiin karjanomistajille ja hevostenjalostajille. Sitten, kun hän kerran oli rautatien läheisyydessä, matkusti hän Tucsoniin. Siellä sai hän kuulla paljon mielenkiintoista Chaseista. Niillä oli konttori kaupungissa ja vaikutusvaltaisia ystäviä Capitolissa. He olivat kuulemma lännen nopeasti kasvavan liikemiesjoukon merkityksellisimpiä miehiä. He omistivat Southern Pacific Railroad'in osakkeita, ja lähimmässä tulevaisuudessa aiottiin kuulemma rakentaa haararata San Felipestä Forlorn Riveriin. Nämä Chasein suunnitelmain erikoiskohdat olivat merkityksettömät, kun niitä verrattiin Beldingin omiin suunnitelmiin. Hänen luotettavaisuuttaan oli koetettu viekkaasti vähentää. Oli levitetty huhuja, ettei hän olekaan täysin pätevä valvomaan siirtolaisuutta rajalla Yhdysvaltain hyödyksi. Belding otaksui tämän olevan vain alkua. Chaset koettivat nähtävästi karkoittaa hänet Forlorn Riveristä, mutta ehkä edistääkseen parhaiten omia suunnitelmiaan toimivat he varovaisesti. Belding palasi raivoissaan kotiaan. Mutta hän malttoi mielensä. Ensimmäisen kerran elämässään pelkäsi hän nyt itseään. Hänen oli ajateltava vaimoaan ja Nelliä ja lännen vanha laki oli jo kumottu ikuisiksi ajoiksi.
"Isä, näiden kaivoksien ympärillä väijyy eräs toinen Rojas", huomautti Nell, kun tervehdys ja tavalliset kysymykset ja vastaukset oli vaihdettu.
Nellin nauru tukahdutti Beldingin huudahduksen. Tyttö näytti vakavan leikilliseltä.
"Herra Radford Chase!"
"No mutta, Nell, mitä hittoa —" raivosi Belding.
"Hsh, isä, älä kiroile", keskeytti Nell. "Aioin vain kiusoitella sinua."
"Vai niin. Mutta, tyttöseni, tuo nimi muuttaa silmissäni kaikki punaiseksi. Jos aiot kiusoitella minua, keksi joku toinen keino. Ymmärrätkö?"
"Kyllä, isä."
"Nell, kerro se kumminkin hänelle, niin silloinhan se on tehty", sanoi rouva Belding tyynesti.
"Lupasit minulle kerran, isä, ettet lähde ammuskelemaan tuonne kylälle, etkö luvannutkin?"
"Kyllä, muistan sen nyt", vastasi Belding vastaamatta kumminkaan tyttärensä hymyyn.
"Uudistatko lupauksesi", kysyi Nell kevyesti veitikkamaisin silmin, jotka eivät kumminkaan enää olleet niin leikilliset ja kujeilunhaluiset kuin ennen. Tytön huulet vapisivat eivätkä posket olleet enää niin pyöreät.
"Uudistan", vastasi Belding, ja hän tiesi, miten hänen äänensä oli hieman paksu.
"Ellet olisi niin sokea, hyvä isä, olisit jo aikoja sitten huomannut, miten herra Radford Chase on ahdistellut minua. Alussa tuntui se vain kiusalliselta enkä senvuoksi halunnut lisätä huoliasi, mutta näiden parin viikon kuluessa, kun olet ollut matkoilla, on se ollut enemmän kuin kiusallista. Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin huitaisin häntä piiskallani, on hän koettanut kaikin mahdollisin keinoin tavata minua. Hän on ollut minua vastassa minne ikinä vain olen mennytkin. Hän on kirjoitellut minulle niin paljon kirjeitä, etten ole jaksanut lähettää niitä kaikkia takaisinkaan.
"Kun poistuit kotoa matkoillesi, en luule hänen tulleen rohkeammaksikaan, mutta hänellä oli kumminkin paremmat tilaisuudet, sillä en voinut olla huoneessanikaan aina. Minun oli pakko toimittaa äidin asioita, käydä sairaiden luona, opettaa pyhäkoulussa ja sitten oli minulla lukemattomia muitakin hommia. Herra Chase väijyi minua joka kerta, kun poistuin kotoa. Jos hän vielä työskentelee, niin en tiedä milloin, ellei sillä aikaa kuin nukun. Hän seurasi minua, kunnes huomasin, että minun oli viisainta sallia hänen kävellä rinnallani ja puhua itsensä pyörryksiin. Hän sanoo rakastavansa minua ja tahtoo mennä kanssani naimisiin. Kerroin hänelle rakastavani toista ja meneväni pian naimisiin. Hän sanoi, ettei se merkitse mitään, jolloin sanoin häntä tyhmeliiniksi.
"Kun hän seuraavan kerran tapasi minut, sanoi hän haluavansa selittää. Hän sanoi jokaisen tämän rajaseudun asukkaan jo tietävän, että mies, jota rakastan, oli eksynyt ja kuollut erämaahan. Tulin hyvin pahoilleni, sillä ehkä hän on oikeassa. Usein tuntuu tuo otaksuminen peloittavasti totuudenmukaiselta. Sen jälkeen olen pysynyt kotosalla, ettei hän saisi sanoa minulle tuollaisia ikäviä asioita enää.
"Mutta, isä, sellainen mitätön asia, että olen pysynyt äidin luona ja huoneessani, ei ole voinut pidättää herra Chasea. Ellei hän ole aivan pähkähullu, on hän ainakin parantumaton tyhmeliini. Koetan olla armelias, koska tuo mies vannoo rakastavansa minua, ja ehkä hän sen tekeekin, mutta hän tekee minut levottomaksi. En voi nukkua ja pelkään oleskella huoneessani yksinäni öisin. Olen silloin aina paennut äidin luo. Hän väijyy aina jossakin. Rohkeako? Mitä vielä, herra Chase on jotakin vallan toista. Hänellä ei ole hituistakaan säädyllisyyden tunnetta. Hän lahjoo palvelijamme ja tulee puutarhaamme. Ajattele nyt, millainen konna hän on. Hän tekee mitä naurettavimpia anteeksipyyntöjä ja ikävystyttää äidin kuoliaaksi. Tunnen olevani kuin koiran koloon ajama pieni kaniini. En uskalla edes kurkistaa ulos."
Jotenkin tuntui Beldingistä tämä asia niin hullulta, että hän nauroi. Hän ei ollut nauranut niin pitkään aikaan, että se tuntui hänestä hyvältä. Vasta kun hän huomasi Nellin hämmästyksen ja tuskan, lakkasi hän kiertäen käsivartensa tytön ympärille.
"Älä ole milläsikään, kultaseni. Olen sellainen vanha karhu. Kertomuksesi huvitti minua luullakseni. Toivon, ettei herra Radford Chasella ole ollut hauskaa… Nell, tuo vanha juttu on siis uudistunut jälleen. Miehet rakastuvat sinuun sievän näkösi vuoksi. Millaisen hinnan sellaiset naiset kuin sinä ja Mercedes saavatkaan maksaa kauneudestaan! Parempi olisi olla niin ruma kuin joku likainen aita."
"Mielelläni isä, jos vain Dick sitten vielä rakastaa minua."
"Älä luulekaan, voit lyödä vaikka vetoa siitä, kuten Laddy sanoo… Ensimmäisen kerran, kun tapaan tuon paikkakuntamme Romeon hiiviskelemässä täällä ympäristössä, annan —"
"Isä, sinähän lupasit."
"Kirottua, Nell, lupasin vain olla ampumatta, muuta en. Karkoitan vain tuon miehen täältä hellästi, kuulitko, hyvin hellästi. Lopusta pitäköön sitten Dick Gale huolta."
"Ei, isä!" huudahti Nell painautuen häneen vetoavasti, peloissaan ja vielä jotenkin muutenkin.
"Älä käsitä minua väärin, Nell. Sinulla on tunnetut omat keinosi aina, peität pumpulilla äitisi silmät ja kierrät pikkusormesi ympärille. Mutta et voi sovittaa kumpaakaan menetelmää Dick Galeen. Olet niin helläsydäminen, ettet välitä tuon Chase-roiston tarkoituksista. Mutta kun Dick palaa kotiin, voit olla varma siitä, että Chasein asunnosta muodostuu pieni helvetti vähäksi ajaksi. Kyllä Dick ottaa selvän kaikesta, ja haluan olla silloin katsomassa, kun hän käsittelee herra Radfordia samoin kuin Rojasta."
Belding piti sitten tarkasti silmällä nuorta Chasea, mutta kuulikin muutamia päiviä myöhemmin, että sekä isä että poika olivat lähteneet usein uudistuvalle matkalleen Casa Grandesiin, jonka läheisyydessä heidän kultakaivoksensa sijaitsivat.
Huhtikuu kului nopeasti ja toukokuu alkoi. Eräänä aamuna oli Beldingin pakko keskeyttää työnsä puutarhassa kuullessaan auton säksytystä ja äänekkään "Halloo!" Hän meni etupihalle ja näki siellä erään auton, jonka hän luuli ennenkin nähneensä Casitassa. Sen ohjaajakin oli tutun näköinen, mutta muut harmaihin nuttuihin ja peitteihin pukeutuneet kolme henkilöä olivat hänelle aivan outoja. Hän oli jo saapunut tielle ja huomasi silloin, että autossa istui pari naista ja muudan mies. Matkustajat irroittivat juuri tomuisia harsoja kasvoiltaan. Belding näki vanhan, kellertäväihoisen ja melko raihnaisen miehen, jota hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt, kauniin tummasilmäisen naisen, jonka hiukset näyttivät harmailta harson läpi, ja solakan nuoren tytön, jonka kasvot panivat Beldingin heti ajattelemaan Dick Galea.
"Oletteko Tom Belding, siirtolaisten tarkastaja?" kysyi autossa oleva herra kohteliaasti.
"Olen, ja nyt tiedän, keitä te olette", vastasi Belding sydämellisesti iloissaan ojentaessaan suuren kätensä. "Olette Dick Galen isä. Olen äärettömästi iloinen saadessani tutustua teihin."
"Kiitoksia. Niin, olen Dickin isä ja tässä, herra Belding, on Dickin äiti ja hänen sisarensa Elsie."
Loistaen ilosta tervehti Belding naisia, jotka eivät yrittäneetkään peittää liikutustaan.
"Herra Belding, olen tullut tänne länteen hakemaan kadonnutta poikaani", sanoi herra Gale. "Hänen sisarensa kirjeihin ei ole vastattu. Emme ole kuulleet hänestä mitään moneen kuukauteen. Onko hän vielä täällä luonanne?"
"No niin, tuota, olen todellakin hyvin pahoillani", aloitti Belding hitaasti. "Dick on matkoilla juuri nyt toimittamassa erästä tärkeää tehtävää. Odotan hänen palaamistaan joka päivä… Ettekö halua tulla huoneeseen? Olette tomuiset, kuumissanne ja väsyneet. Tulkaa sisään ja sallikaa äidin ja Nellin laittaa olonne mukavaksi. Tietysti on teidän oltava luonamme ainakin vähän aikaa. Meillä on kyllä riittävästi tilaa. Teidän on odotettava Dickin paluuta. Ehkä hän tulee piankin, sillä hän on viipynyt matkallaan jo melko kauan… Sallikaa minun pitää huolta matkatavaroista, herra Gale… Tulkaa nyt mukaani… Olen kovin iloinen saadessani tutustua teihin kaikkiin."
Iloisesti, kiihkeästi ja onnellisena jatkoi Belding puhettaan ohjatessaan Galet vierashuoneeseen ja esitellessään heidät sydämellisesti hämmästyneille rouva Beldingille ja Nellille. Hänen vaimonsa ja tyttärensä huumautuivat kokonaan muutamiksi hetkiksi. Belding ei muistanut ainoatakaan tilaisuutta, jolloin muutamien vieraiden tulo olisi näin järkyttänyt heitä. Mutta tietysti olikin tämä tapaus erikoinen. Hän oli hieman kiihtynyt itsekin, ja huomattuaan sen hämmästyi hän suuresti. Kun vieraat oli saatettu huoneihinsa, sai rouva Belding takaisin hetkeksi menetetyn mielenmalttinsa, mutta Nell tuli juosten takaisin villimpänä kuin hirvi ja niin kiihkoissaan ettei sellaista ennen oltu nähty.
"Ah, Dickin äiti ja sisar!" kuiskasi hän.
Belding huomasi, ettei Nell onnellisessa huumauksessaan muistanutkaan mainita isää.
"Hänen äitinsä!" jatkoi Nell. "Voi, tiesin sen, olen aina sen tiennyt! Dickin omaiset ovat ylpeitä ja rikkaita, he ovat, suoraan sanoen, jotakin. Luulin pyörtyväni, kun rouva Gale katsoi minuun. Hän näytti kyllä hieman uteliaalta, mutta hän oli niin jäykkä ja ylpeä. Hän arvaili varmasti, kuka olen. Dick ei ole milloinkaan kirjoittanut hänelle olevansa kihloissa kanssani. Minulla on Dickin sormus, joka on kuulemma kuulunut hänen äidilleen ennen. En tahdo enkä voikaan ottaa sitä sormestani. Olen niin peloissani… Mutta hänen sisarensa on rakastettava ja suloinen, ja ylpeä myöskin. Ruumistani poltti, kun hän katsoi minuun. Halusin niin mielelläni suudella häntä. Dick oli aivan hänen näköisensä silloin, kun hän tuli luoksemme. Mutta nyt on Dick muuttunut niin, etteivät hänen omaisensa häntä tunnekaan… Ajatelkaahan nyt, että he ovat tulleet! Minua harmittaa, että näytin pelästyneeltä, vaikka en milloinkaan maailmassa ole halunnut näyttää niin suloiselta kun nyt."
Nell juoksi hengästyneenä tiehensä laittamaan itseään sellaiseen kuntoon kuin tilanne hänen mielestään vaati. Kun rouva poistui huoneesta, huomasi Belding, että hänen kasvonsa olivat surulliset, omituiset ja levottomat. Belding jäi saliin ajattelemaan vaimonsa ja tyttärensä omituista kiihtymystä, jota hän ei ymmärtänyt. Naiset ovat niin tunteellisia olentoja. Belding ymmärsi kyllä, että Dickin omaisten tulosta voitiin iloita, mutta mitään levottomuutta herättävää ei hän ainakaan vielä siinä huomannut.
Galet palasivat pian vierashuoneeseen ollen aivan erinäköiset nyt, kun he olivat riisuneet yltään pitkät harmaat kaavut ja hunnut. Belding näki merkityksellisyyttä ja komeutta. Herra Gale näytti vakavalta, huolien painamalta ja ystävälliseltä mieheltä, jonka sekä sielu että ruumis olivat sairaat. Belding oli huomaavinaan hänessä samanlaista voimaa kuin Ben Chasessakin, mutta töykeys ja kovuus puuttuivat. Hän totesi, että herra Gale oli vaikutusvaltainen mies. Rouva Gale säikähdytti melkein Beldingiä, mutta hän ei osannut sanoa, miten. Tyttö muistutti joka suhteessa Dickistä.
Beldingin mielestä puhuivatkin he aivan samoin kuin Dick. He kertoivat ratsastuksestaan Ash Forkista rajalle, rumasta ja hävitetystä Casitasta ja matkalla kärsimästään kuumuudesta, tomusta ja kaktuksista. Nell palasi pian huoneeseen, ollen nyt tyyni ja suloinen valkoisessa puvussaan, jonka rintaan hän oli kiinnittänyt punaisen ruusun. Belding ei ollut milloinkaan ollut niin ylpeä hänestä. Hän huomasi tytön haluavan esiytyä edukseen Dickin omaisten silmissä ja alkoi hieman käsittää, miten vaikealta tämä koe tytöstä mahtoikaan tuntua. Belding kuvitteli, että kuta pikemmin Galet saivat tietää Dickin aikomuksesta mennä naimisiin Nellin kanssa, sitä parempi oli se kaikille ja erittäinkin Nellille. Keskustelun kuluessa koetti hän etsiä tilaisuutta ilmoittaakseen tämän merkityksellisen uutisen, mutta hänen oli niin ahkerasti vastattava kysymyksiin, jotka koskivat hänen virkaansa rajalla, ja selitettävä, millainen paikka Forlorn River oli, miksi sinne oli pystytetty niin paljon telttoja ja muita samanlaisia asioita, ettei hän voinut.
"Tämä on mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", sanoi herra Gale. "Jossakin toisessa tilaisuudessa on teidän kerrottava minulle kaikki tietonne lännestä, sillä tämä kaikki on aivan uutta minulle. Olen hämmästynyt ja ihastunut, herra Belding, en voi muuta sanoa… Mutta kaikista enimmän haluan kumminkin kuulla jotakin pojastani. Terveyteni on murtunut. Olen surrut itseni sairaaksi hänen vuokseen. En halua salata teiltä, että riitelimme. Nauroin hänen uhkauksilleen ja hän matkusti pois. Olen sen jälkeen huomannut, etten tuntenutkaan Richardia. Olin väärässä ärsyttäessäni häntä. Kului vuosi, ennenkuin kuulimme hänestä, ja nyt on kulunut kuusi kuukautta jälleen meidän saamatta sanaakaan häneltä. Suoraan sanoen, herra Belding, lauhduin vihdoin ja nyt olen tullut häntä hakemaan. Olen vain pahoillani, etten lähtenyt heti. Poikani joutuu vaikutusvaltaiseen asemaan jonakin päivänä, ehkä jo hyvinkin pian. En olisi sallinut hänen oleskella täällä villissä maassa niin pitkää aikaa, ellen olisi toivonut hänen vihdoinkin tulevan järkiinsä, jota olen suuresti epäillyt. Nyt pelkään hänen —"
Herra Gale keskeytti ja kohotettu valkoinen käsi tutisi hieman.
Belding ei ollut niin tietämätön miesten välisistä asioista, ettei hän olisi ymmärtänyt isän ja pojan nykyistä suhdetta toisiinsa.
"Niin, herra Gale, useinkin joutuvat idästä tulleet nuorukaiset täällä huonoon asemaan", sanoi hän lyhyesti.
"Olen kuullut sen", vastas herra Gale varjon levitessä hänen kuihtuneille kasvoilleen.
"Kun heidän rahansa loppuvat, rupeavat he paimeniksi ja alkavat juoda."
"Aivan niin", vastasi herra Gale nyökäyttäen väsyneesti päätään.
"Sitten he alkavat pelata ja menettävät paikkansa", jatkoi Belding.
Herra Gale katsoi häneen surullisin silmin.
"Nyt ei heillä ole muuta neuvoa kun kerjätä ja kuljeskella paikasta paikkaan, ja loppu on tavallisesti huono." Belding levitti käsivartensa ja kun toinen sattui puristautumaan Nellin ympärille, puristi tyttö sitä lujasti. "Niin, sellainen on heidän tavallinen kohtalonsa", lopetti hän iloisesti.
Nähdessään herra Galen toivottomuuden tunsi Belding jonkunlaista iloa ja rouva Galen huomautus: "Johan minä sinulle sanoin", ei liikuttanut häntä ollenkaan, mutta Dickin sisaren suurien tummien silmien katsetta ei hän voinut sietää.
Hän rykäisi tavanmukaisen kirouksensa asemesta ja sanoa tokaisi kiihkeästi: "Mutta Dick Gale ei joutunut milloinkaan huonoille jäljille! Kuunnelkaa, niin kerron!"
Ennätettyään juuri aloittaa kertomuksensa Dick Galen vaiheista huomasi hän, ettei hänellä milloinkaan ennen elämässään ollut ollut niin tarkkaavaisia ja jännittyneitä kuulijoita. He näyttivät heti pelästyvän ja kertomuksen loppuun asti istuivat he sitten kalpeina, hiljaa ja sanattomina hämmästyksestä. Dick Galen seikkailu Casitassa, Mercedeksen pelastaminen ja hänen myöhemmät vaiheensa rajavartijana eivät varmastikaan menettäneet mitään värikkäisyydestään, rohkeudestaan eikä jaloista erikoispiirteistään Beldingin kertoessa niistä. Hän ei salannut muuta kuin nykyiset epäilyksensä Dickin turvallisuudesta.
Noista kolmesta tyyntyi Dickin sisar ensimmäiseksi.
"Voi, isä", huudahti hän säteilevin silmin, "sydämeni sisimmässä olen aina uskonut Dickiä mieheksi."
Herra Gale nousi horjuen tuolistaan. Hänen raihnaisuutensa ilmeni nyt tuskallisesti.
"Herra Belding, tarkoitatteko, että poikani Richard Gale on tehnyt tuon kaiken?" kysyi hän epäillen.
"Varmasti!" vastasi Belding sydämellisesti.
"Martha, kuulitko?" Herra Gale kääntyi kysyäkseen vaimoltaan, mutta tämä ei voinut vastata. Luonnollinen väri ei ollut vielä palannut rouvan kasvoihin.
"Hänkö taisteli tuota roistoa ja hänen miehiään vastaan yksinään ja voitti heidät?" kysyi herra Gale tiukasti ja kovasti.
"Dick lakaisi koko lattian tuolla roistojoukolla."
"Ja pelasti erään espanjalaisen tytön, poistui erämaahan paljain käsin, ruoatta ja aseitta? Tekikö Richard Gale kaiken tuon, hän, jonka kädet olivat ennen aina toimettomat?"
Belding nyökäytti hymyillen päätään.
"Hän on siis vartija nyt — ratsastaa, taistelee, nukkuu hiekalla ja valmistaa oman ruokansa?"
"Aivan niin."
"Hoitaako hän hevosensakin omin käsin?" Tämä kysymys tuntui ilmaisevan herra Galen totuudennälän huipun. Hän oli kohottanut päänsä hieman pystympään ja hänen silmänsä olivat kirkkaammat.
Hevosen mainitseminen kuumensi Beldingin veren.
"Miks'ei Dick Gale hoitaisi hevostaan? Kuulkaahan, maailmassa ei ole monta ihmistä, joita rakastetaan niin paljon kuin Dick Gale rakastaa hevostaan. Blanco sol on eläimen nimi, herra Gale. Se on sama kuin valkoinen aurinko. Odottakaa, kunnes näette sen. Sellaisia ei ole monta, se on valkoisin, suurin, vahvin, nopein ja komein hevonen täällä lounaassa!"