"Vai rakastaa hän niin hevostaan. En tunne enää omaa poikaani… Herra Belding, kerroitte Richardin työskentelevän teille. Voitteko ilmoittaa hänen palkkansa suuruuden?"
"Hän saa neljäkymmentä dollaria, ylöspidon ja varusteet", vastasi
Belding ylpeästi.
"Neljäkymmentä dollaria", toisti isä. "Päivältäkö vai viikolta?"
"Tietysti kuukaudelta", sanoi Belding hieman nolostuen.
"Neljäkymmentä dollaria kuukaudelta nuorukaiselle, joka yliopistossa ollessaan tuhlasi viisisataa samassa ajassa ja tultuaan sieltä pani menemään tuhansia!"
Herra Gale nauroi nyt ensimmäisen kerran, ja se oli sellaisen miehen naurua, joka haluaa uskoa kuulemansa, mutta ei oikein tiedä, uskaltaako hän.
"Mitä hän tekee noin paljolla rahalla, jonka hän on ansainnut vaaroissa ja työssä hiellään ja verellään? Neljäkymmentä dollaria kuukaudessa!"
"Hän säästää sen", vastasi Belding.
Ilmeisesti tuntui tämä Dick Galen isästä mahdottomalta ja hän katsoi vaimoonsa mykkänä hämmästyksestä. Dickin sisar taputti käsiään kuin pieni tyttö.
Belding huomasi, että hetki oli edullinen.
"Varmasti säästää hän sen. Dick on kihloissa Nellin kanssa, kasvattityttäreni Nell Burtonin kanssa."
"Ah, isä!" änkytti Nell ja nousi ollen niin kalpea kuin valkoinen puku hänen yllään.
Tuntui omituiselta, että Dickin äiti ja sisarkin nousivat ja kääntyivät Nelliin päin tummin, ylpein ja tutkivin katsein. Belding tunsi epämääräisesti tehneensä jonkun virheen. Nellin kalvenneet, kauhistuneet kasvot säikähdyttivät häntä. Mitä hän olikaan tehnyt! Varmasti oli Dickin omaisten saatava kuulla hänen suhteensa Nelliin. Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa Belding hermostui.
Silloin Elsie Gale meni aivan Nellin viereen.
"Neiti Burton, oletteko todellakin Dickin morsian?"
Nellin vapisevat huulet muodostivat myöntävän vastauksen, mutta eivät lausuneet sitä ääneen. Hän ojensi vain kätensä näyttäen sormusta, jonka Dick oli antanut hänelle. Neiti Gale tunsi sen heti ja hänen vastauksensa oli lämmin, suloinen ja miellyttävä.
"Olen todella äärettömästi iloinen", sanoi hän suudellen Nelliä.
"Neiti Burton, olemme saaneet kuulla Richardista ihmeellisiä asioita", lisäsi herra Gale vakavin, vaikkakin vapisevin äänin. "Jos olette ollut osallinen hänen mieheksi muodostamisessaan — ja nyt alan sen jo huomata ja uskoakin — siunatkoon Jumala teitä!… Rakas tyttöseni, en ole vielä sinua oikein katsellutkaan. Olet siis Richardin morsian!… Äiti, emme ole löytäneet häntä vielä, mutta olemme luullakseni saaneet selville hänen salaisuutensa. Luulimme poikamme kadonneen jäljettömiin. Mutta tässä on hänen lemmittynsä."
Siilon vasta muuttui rouva Galen kasvojen ylpeä ja kopea ilme samalla kertaa sekä tuskalliseksi että iloiseksi. Hän levitti käsivartensa. Nell huudahti omituisesti ja riensi hänen syliinsä.
Belding huomasi äkkiä jotakin selittämätöntä näköähimmentävää silmissään. Hän ei voinut nähdä selvästi eikä senvuoksi ollut ollenkaan varma, olivatko hänen huoneeseen tulleen vaimonsa kasvot niin surulliset ja kalpeat kuin hänestä näytti.
XV.
ERÄMAAHAN VANGITUT.
Kaukana Forlorn Riveristä istui Dick Gale mykistyneenä katsoen tuonne purppuraiseen syvyyteen, jonne Rojas oli kadonnut kuollessaan. Yaqui seisoi liikkumatonna jyrkällä punaisella laavapenkereellä, josta hän oli irroittanut rosvon otteen. Mercedes makasi vielä rauhallisesti paikalla, johon hän oli kaatunut. Syvyyden yli kantautui Galen korviin intiaanin omituinen hurja huuto.
Sitten kietoi hiljaisuus, perinpohjainen, eloton ja kivettynyt hiljaisuus, tuon äärettömän kuilun ja sen korkeat seinämät vaippaansa. Aurinko alkoi laskeutua, ja utu tuli punaisemmaksi ja sakeammaksi joka hetki.
Yaquin puoleisella kuilun laidalla alkava toiminta rikkoi lumouksen, joka oli pitänyt Galen yhtä liikkumatonna kuin ympäristökin oli. Intiaani peräytyi pengermää kohti liikkumatta kumminkaan enää yhtä keveästi ja varmasti kuin äsken. Hän ryömi, liukui, veti ruumistaan ja lepäsi usein alkaakseen sitten jälleen. Hän oli haavoittunut. Kun hän vihdoinkin pääsi penkereelle, jolla Mercedes makasi, hyppäsi Gale seisoalleen voimakkaana ja vapisten ja ollen valmis hänen hartioillaan nyt lepäävään vastuunalaisuuteen.
Hän meni nopeasti Thornen luo, joka juuri palaili tajuntaansa. Gale toi vettä ja hautoi hänen kasvojaan samalla kun hän joi. Thornen silmien ilmettä oli mahdoton kestää.
"Thorne, Thorne, kaikki on hyvin!" huusi Gale hänelle kimakasti. "Mercedes on pelastettu! Yaqui pelasti hänet! Rojas sai, mitä hän tarvitsikin! Yaqui hyppäsi penkereelle ja sysäsi rosvon kuiluun. Hän leikkasi Rojaksen irti jalka jalalta, vähitellen. Voitimme taistelun, Thorne."
Thornelle olivat nämä ihmeellisiä, voimistuttavia sanoja. Synkkä kauhu hävisi hänen silmistään, ja ne alkoivat välkkyä ja loistaa. Hän nousi seisomaan horjahdellen, mutta tarvitsematta tukea, ja katsoi aukon yli. Yaqui oli saapunut Mercedeksen viereen ja kumartunut tämän puoleen. Tyttö liikahti ja yaqui auttoi hänet jaloilleen. Mercedes näytti niin heikolta, ettei hän voinut seisoa yksinään, mutta hän katsoi aukon poikki ja heilutti kättään. Hän oli siis vahingoittumaton. Thorne kohotti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja huudahti. Se ei ollut mikään kutsu eikä huomautus, ei tervehdys eikä vastaus, vaan jonkunlainen samanlainen tunteitten ilmaus kun yaquinkin kiljahdus, jota ei kukaan voinut selittää. Mutta se oli syvä, käheä, pitkä ja peloittavan inhimillinen kiihkeydessään. Se värisytti Galea ja pani hänen sydämensä sykkimään nopeasti. Mercedes heilutti jälleen valkoista kättään. Yaqui heilutti myöskin ja Gale ymmärsi viittauksen käskevän tarkoituksen.
Ottaen nopeasti vesisäiliön ja pyssyt maasta kiersi Gale toisen käsivartensa Thornen ympärille tukeakseen häntä.
"Tule nyt, vanha veikko. Jaksatko kävellä? Nojaudu vain tukevasti minuun, niin pääsemme kyllä pian täältä. Älä katso kuiluun, vaan suoraan jalkoihisi, mihin astut. Meillä ei ole paljon aikaa, sillä ilta pimenee nopeasti. Voi, Thorne, pelkään Jimin kaatuneen! Ja silloin kun näin Laddyn viimeksi, oli hän pahasti haavoittunut."
Gale oli tapausten johdosta hyvin kiihoittunut ja valpas. Hän näytti olevan valmis vaikka mihin. Ja päästyään kerran särmäiseltä ja kuoppaiselta laavalta tielle voi hän helpommin taluttaa Thornea ja katsoa terävin silmin joka suunnalle, oliko vihollisia vielä missään näkyvissä.
"Kuuntelehan, Thorne! Mitä tuo on?" kysyi hän pysähtyen paikalle, josta tie alkoi laskeutua alemmaksi suuria laavassa olevia halkeamia pitkin. Hiljaisuuden rikkoi omituinen ääni, joka ei sopinut ollenkaan aikaan eikä paikkaan. Kuului nimittäin käheätä laulua: "Pyöritä tyttöä, pyöritä vain! Kaikki miehet ovat vielä jäljellä. Kaikki piiriin! Kieputa tyttöä, kieputa vain!"
"Halloo, Jim!" huusi Gale taluttaen Thornen laavan kulmauksen toiselle puolelle. "Missä sinä olet? Ah, sinä vanha ampuja, luulin sinun kaatuneen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut elävänä! Oletko haavoittunut?"
Jim Lash seisoi tiellä nojautuen pyssyynsä, jota hän nähtävästi käytti sauvana. Hän oli kalpea, mutta hymyili kumminkin. Kädet olivat veriset, ja vasempaan jalkaan juuri polven yläpuolelle oli hän sitonut tiukasti huivinsa. Jalka oli hervoton ja hän laahasi sitä kulkiessaan.
"Luullakseni en ole pahastikaan haavoittunut", vastasi Jim, "mutta jalkaani pakottaa kumminkin niin riivatusti, jos sen tahdot tietää."
"Laddy, missä hän on?"
"Hän on tuon halkeaman toisella puolella. Koetin juuri päästä hänen luokseen. Meillä oli kuumat paikat täällä. Laddy haavoittui pahasti, ennenkuin hän läksi Rojasta vastaan koettaakseen pysähdyttää hänet… Dick, näitkö, miten yaqui käsitteli Rojasta?"
"Josko minä näin!" huudahti Gale julmasti.
"Loppu säästi minut päistikkaa syöksymästä reunan yli. Katso, minä olin lähempänä Mercedeksen piilopaikkaa kuin sinä. Kun Rojas ja hänen viimeinen miehensä menivät kuilun yli, läksi Laddy heidän jälkeensä, mutta minä en voinut. Hän ampui Rojaksen toverin, mutta kaatui itsekin. Sitten hän kumminkin nousi, horjui eteenpäin, kaatui jälleen, nousi ja kaatui. Hän jatkoi siten, kunnes hän tuuskahti suulleen lopullisesti. Luullakseni on meillä hyvin vähän toivoa löytää häntä hengissä… Sanon teille, pojat, ettei Rojas välittänyt mistään, Mercedes oli suuressa vaarassa. Näin hänen ampuvan Rojasta, mutta luodit eivät voineet pysähdyttää roistoa. Hikoilin melkein verta katsoessani Mercedeksen kamppailua hänen kanssaan penkereellä. Sitten se loppui. Sellaiseen ei olisi kyennyt kukaan muu kuin yaqui… Thorne, näit kai sinäkin sen?"
"En. Pyörryin tuskasta."
"Mikä vahinko! En ole milloinkaan nähnyt sellaista kuolemanhyppyä! Thorne, näytät melko virkeältä. Miten on laitasi? Dick, onko hän pahoinkin haavoittunut?"
"Ei. Hänen päänsä on vain kaatuessa tärähtänyt ja sitten on hänellä haava ohimossa", vastasi Gale. "No, Jim, salli minun auttaa sinut tämän paikan yli."
Askel askeleelta talutti Gale molemmat haavoittuneet toverinsa jyrkännettä alas ja sitten kapeaa laavasiltaa kuilun yli. Saavuttuaan sinne käski hän heidän levähtää sen aikaa kuin hän meni hakemaan Laddya. Dick löysi hänet makaamasta suullaan verisen käden puristaessa vielä pistoolia. Gale luuli häntä ensin kuolleeksi, mutta tutkittuaan häntä tarkemmin huomasi hän Laddin vielä elävän, vaikka hänessä olikin monta haavaa. Hän nosti toverinsa selkäänsä ja kantoi hänet toisten luo.
"Hän elää vielä, mutta siinä onkin kaikki", sanoi Dick laskiessaan Laddin maahan. "Tehkää voitavanne. Pysähdyttäkää verenvuoto. Kuten tiedätte, on hän yhtä sitkeähenkinen kuin kaktus. Minun on kiiruhdettava Mercedeksen ja yaquin luo."
Hän kiiruhti takaisin yhtä varmoin askelin ja nopeasti kuin vuoristolammas. Kun hän saapui Rojaksen viimeisen toverin, kuolleen meksikolaisen kohdalle, näki hän, miten hirveästi Laddin suuren pyssyn luoti oli miehen raadellut. Hänellä ei ollut kumminkaan aikaa pysähtyä. Rinteen alussa kulki hän nopeammasti kuin Rojas, mutta sitten kun hän oli päässyt penkereelle johtavalle kovalle, liukkaalle ja rosoiselle jyrkänteelle, oli hänen pakko kulkea hyvin varovaisesti. Mutta pian oli hän kumminkin Mercedeksen ja yaquin luona. Tyttö juoksi suoraan Dickin syliin, jolloin tytön voimat, ellei rohkeus, pettivät ja hän tuli aivan hervottomaksi.
"Mercedes, olette turvassa. Thorne on vain hieman loukkautunut. Kaikki on hyvin."
"Entäs Rojas?" kuiskasi tyttö.
"Kuollut. Hän on tuolla aukon pohjalla. Yaquin kosto, Mercedes."
Gale kuuli tytön kuiskaavan neitsyt Marian nimen. Sitten hän nosti
Mercedeksen syliinsä.
"No, yaqui, lähdetään nyt."
Intiaani murahti silloin jotakin ja painoi kädellään veristä olkaansa. Gale katsoi häneen tarkasti. Yaqui oli yhtä tutkimaton kuin ennenkin, mutta kumminkin tiesi Gale jotenkin, ettei mies välittänyt tuosta haavasta. Hän seurasi Galea.
Pysähtymättä kertaakaan, kulkien hitaasti toisissa paikoissa ja varovaisesti toisissa ja nopeasti silloin kun tie oli tasainen, kantoi Gale Mercedeksen harjanteelle ja sitten toisten luo. Jim Lash koetti kömpelösti sitoa Laddia ja Thorne auttoi häntä. Ladd oli tajuissaan, mutta hän oli niin kalpea kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Thorne ja Mercedes tervehtivät tyynesti toisiaan — omituisen tyynesti, ajatteli Gale, joka itse oli hyvin kiihoittunut. Ladd hymyili hänelle ja olisi selvästi sanonut jotakin, jos hän vain olisi jaksanut. Yaquikin saapui vihdoin ryhmän luo ja hänen terävät silmänsä tarkastelivat jokaista erikseen ja kiintyivät lopulta Laddiin.
"Dick, luullakseni olemme pahemmassa kuin pulassa", sanoi Jim heikosti. "Minuutin tahi parin kuluttua selviää se sinulle ja Mercedeksellekin. Olen aivan pyörällä päästäni… Luullakseni on parasta, että menet noutamaan tänne huopapeitteitä, vettä, suolaa ja puita. Laddylla on yksi mahdollisuus sadasta jäädä henkiin. Auta häntä ensin. Valmista kuumaa suolavettä. Jos jalkani on poikki, lastoita se niin hyvin kuin osaat. Tuo yaquin olkapäässä oleva reikä paranee päivässä, mutta Thorne on pahemmasti haavoittunut. Kiiruhda nyt, Dick, vanha veikko."
Lashin ääni hiljeni käheäksi kuiskaukseksi ja hän vaipui hiljaa selälleen ojentaen muut jäsenensä suoraksi, paitsi haavoittuneen jalkansa. Gale tarkasti sen ja huomattuaan, ettei luu ollut murskautunut, nousi hän lähteäkseen lähteelle.
"Mercedes, nostakaa Thornen pää syliinne; aivan niin. Nyt lähden."
Yaquikin oli nyt saanut haavoittuneen olkapäänsä sidotuksi ja aikoi lähteä Galen mukaan kiinnittämättä mitään huomiota Galen käskyyn pysyä muiden luona. Mutta intiaani kulki hitaasti ja vähitellen jätti Gale hänet jälkeensä. Auringonlaskun viimeinen kirkkaus valaisi tien, jota oli helppo laskeutua laaksoon. Muutamat hevoset olivat tulleet juomaan. Blanco sol tunsi Galen, hirnui ja tuli laukaten häntä kohti. Laaksossa oli jo hämärä. Yaqui saapui ja rupesi kokoamaan risuja. Gale kokosi rivakasti tarvitsemansa esineet ja käärittyään ne tervavaatteeseen läksi hän takaisin.
Ilta pimeni pimenemistään. Tie oli kapea, jyrkkä ja muutamin paikoin jyrkänteitten reunustama. Galen kantamus ei ollut hyvinkään raskas, mutta sen heiluminen kahtaalle päin hidastutti kulkua ja oli syöstä hänet kuiluun, toisin vuoroin kolhien vuoren seinämää. Hän huomasi pian olevansa pakotettu odottamaan yaquia antaakseen tämän kulkea edellä, sillä hän oli huomannut, että intiaani näki melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Gale uurasti ylöspäin kantaen heiluvaa kuormaansa milloin olallaan, milloin vetäen sitä jäljessään, ja vaikka rinne ei ollutkaan hyvin pitkä, tuntui se kumminkin loppumattomalta. Vihdoin saapuivat he tasaisemmalle maalle ja lopulta Mercedeksen ja haavottuneiden luo.
Hän rupesi heti työhön. Yaquin oli vain huolehdittava tulesta ja lämpimästä vedestä, ja Mercedeksen oli autettava Galea niin tarmokkaasti kuin suinkin. Dick huomasi, että Laddylla oli monta haavaa, joista ei kumminkaan yksikään ollut vaarallisessa paikassa. Paimenen veri oli sen sijaan vuotanut nähtävästi kuiviin, eikä hän palannut tajuihinsakaan, vaikka Gale koettikin voitavansa. Jim Lash oli luullut, että Laddilla oli yksi mahdollisuus sadasta pelastua, mutta Gale muutti tuon otaksuman yhdeksi tuhannesta. Autettuaan toveriaan kaikin mahdollisin tavoin levitti Gale huopapeitteitä hänen alleen ja ympärilleen ja kiinnitti sitten huomionsa Lashiin.
Jim palasi vähitellen tajuihinsa. Särkynyt luoti oli tehnyt suuren reiän hänen reiteensä. Tutkittuaan haavan ei Gale ollut varma, oliko luu vahingoittunut, mutta sen hän huomasi kumminkin selvästi, ettei luunmurtuma ollut kumminkaan paha. Kun hän pesi haavaa kuumalla suolavedellä, vaikeroi Jim. Sidottuaan hänet ja sijoitettuaan hänet Laddin viereen rupesi Gale hoitamaan Thornea, joka oli hyvin heikko ja melkein tajuton. Luoti oli kyntänyt luuhun asti ulottuvan vaon hänen päähänsä. Kun haava oli sidottu, pyörtyi Mercedes. Gale nosti hänetkin muiden viereen ja peitteli heidät sitten huopapeitteillä ja lopuksi tervavaatteella.
Sitten tuli yaquin vuoro. Luoti oli lävistänyt tämän olkapään. Galesta näytti haava vaaralliselta, mutta intiaani sanoi sitä kirpunpuremaksi. Hän salli kuitenkin Galen sitoa sen ja totteli saatuaan käskyn maata hiljaa tulen vieressä huopapeitteeseensä kääriytyneenä.
Gale rupesi vahtimaan. Hän oli vieläkin niin tyyni, että häntä itseäänkin ihmetytti, ja väsymyskin oli kokonaan haihtunut. Estääkseen tulta sammumasta heitti hän siihen silloin tällöin risuja istuessaan sen vieressä tahi kävellessään edestakaisin penkereellä. Joskus hän seisahtui katsomaan noita viittä nukkujaa arvaillen, herääkö pari heistä enää milloinkaan elämään.
Aika oli kulunut pian, mutta sitten kuin nopean toiminnan hetket olivat ohi, muuttuivat tunnit vähitellen tavallisen pituisiksi. Yö jatkui, ilma kylmeni, tähdet kirkastuivat, taivas tuli sinisemmäksi ja jos nyt sellainen oli mahdollista, muuttui hiljaisuuskin painostavammaksi. Nuotio sammui ja risujen puutteessa ei Gale voinut sitä enää sytyttää. Hän kulki vain edestakaisin lyhyttä väliä tuntien sitä enemmän kylmää ja kosteutta, kuta lähemmäksi aamu tuli. Pimeys muuttui niin synkäksi, ettei hän voinut nähdä nukkujain kalpeita kasvoja. Hän pelkäsi harmaata sarastusta ja päivän valkenemista. Laavan pinnalla oleva musta verho muuttui vähitellen vaaleammaksi, sitten harmaaksi ja lopulta kirkastui aamu nopeasti.
Hetki oli siis koittanut, jolloin Dick Galen oli aloitettava vaikea työnsä. Oli luonnollista, että hän epäröi hieman alussa, ja luonnollista oli sekin, että hän mennessään katsomaan rauhallisia nukkujia teki sen kuin jonkun ankaran ja peräänantamattoman voiman pakotuksesta. Yaqui liikahti, nousi, haukotteli ja vaikka hän ei hymyillytkään Galelle, kirkastuivat hänen tummat kasvonsa kuitenkin hieman. Hänen kätensä riippui ja näytti kankealta, mutta muuten hän tuntui olevan entisellään. Mercedes nukkui raskaasti. Thornella oli niin kova kuume, että hän alkoi näyttää hyvin rauhattomalta, ja Laddissa ei näyttänyt olevan henkeä juuri ollenkaan. Jim Lash nukkui niinkuin ei haava olisi häntä suurestikaan vaivannut.
Gale lopetti tutkimisensa tuntematta mieltään hyvinkään järkytetyksi. Niin kauan kuin Thorne ja Ladd vielä elivät, oli toivoakin. Sitten hän mietti hetkisen ja hänen päätöksensä oli heti valmis.
Hän herätti Mercedeksen. Kuinka ihmeellinen, toivova ja kaunis olikaan hänen avautuvien silmiensä ensimmäinen katse! Sitten muuttui se hyvin huolestuneeksi ja hän nousi nopeasti.
"Mercedes, tulkaa. Oletteko terve? Laddy elää vielä eikä Thornekaan ole hyvin huono. Mutta minulla on teille työtä ja teidän on autettava minua."
Mercedes kumartui Thornen puoleen tunnustellen käsillään tämän kuumia kasvoja. Sitten hän nousi osoittaen olevansa sellainen nainen, jollaiseksi Gale oli hädän arvellutkin hänet muuttavan.
Dick nosti Laddin selkäänsä niin varovaisesti kuin suinkin.
"Mercedes, ottakaa niin paljon tavaroita kuin voitte kantaa ja seuratkaa minua." Viitattuaan sitten yaquille, että tämä jäisi sinne, alkoi hän laskeutua mäkeä kantaen Laddia selässään.
Pysähtymättä hetkeksikään, astumatta harhaan ja tuntematta väsymystä kantoi Gale haavoittuneen laaksoon. Mercedes kulki hänen kintereillään ketterästi, keveästi ja joustavasti kuin pantteri. Gale jätti hänet Laddin luokse ja palasi takaisin. Kun hän läksi jälleen alas Thorne selässään, tunsi hän voimiensa vähenevän. Hän kantoi kuitenkin toverinsa varmasti ja nopeasti lähteelle ja laski hänet Laddin viereen. Jälleen hän kääntyi, ja kun hän alkoi kiivetä jyrkälle laavarinteelle, oli hänellä niin kuuma, että hän hikoili, ja hän oli hyvin hengästynyt. Kun hän saapui yöpaikalle, kuuli hän tervehtivän äänen. Jim Lash oli noussut istualleen.
"Halloo, Dick, heräsin hieman liian myöhään tänään. Missä Laddy on?
Dick, ethän aikone sanoa, että —"
"Laddy on vielä hengissä, muuta en tiedä."
"Entä Thorne ja Mercedes? Kuulehan, poikaseni, et suinkaan ole kantanut noita haavoittuneita raajarikkoja tuota kauheata tietä laaksoon?"
"Minun oli pakko, Jim. Tunnin auringonpaiste olisi tappanut sekä Laddyn että Thornen. Tule nyt, vanha veikko."
Kerrankin muuttui Jimin tyyni ja huoleton käytös hämmästykseksi ja liikutukseksi.
"Olen aina tiennyt sinut reippaaksi mieheksi, mutta, Dick, mikään hevonen et sinä sentään ole. Ojenna minulle kainalosauva ja tue minua toiselta puolelta."
"Tule nyt vain! Tässä ei ole aikaa jaaritteluun."
Hän nosti paimenen selkäänsä, käski yaquin kantaa leiritarpeita ja läksi vielä kerran laskeutumaan jyrkkää rinnettä. Jim Lash oli noista kolmesta raskain ja Gale sai ponnistaa voimansa äärimmilleen voidakseen kantaa häntä kuoppaista tietä pitkin. Kumminkin kulki hän kulkemistaan alemmaksi kävellen nopeasti ja varmasti pahojen paikkojen ohi ja saapui vihdoin laaksoon jyskyttävin sydämin ja verestävin silmin. Toinnuttuaan kävi hän hakemassa leiritarpeet, joita yaqui ei ollut jaksanut kantaa.
Sitten hän rupesi vakavasti neuvottelemaan Jimin, Mercedeksen ja yaquin kanssa, miten Thornea olisi hoidettava, jotta hän jäisi henkiin. Laddin tilaa luuli Gale nyt toivottomaksi, vaikka hän aikoikin toimia tämänkin pelastamiseksi niin paljon kuin suinkin.
Vahtiessaan ja hoitaessaan haavoittuneita tuntui Galesta, että pari vuorokautta kului kuin pari tuntia. Tuon ajan kuluessa parani intiaani sen verran, että hän voi suorittaa kaikkia muita paitsi raskaita töitä. Vihdoinkin alkoi Gale väsyä ja lopulta oli hänen antauduttava. Levättyään vapautti hän Mercedeksen Thornen hoitamisesta, Thornen, jonka luota Mercedes ei olisi halunnut mitenkään poistua. Soturilla oli kova kuume ja Gale pelkäsi verenmyrkytystä. Häntä ei voitu jättää hetkeksikään yksikseen. Hänen tilansa paheni pahenemistaan ja koitti hetki, jolloin Gale luuli hänen varmasti kuolevan. Mutta se päivä kului ja samoin yökin ja seuraava päivä, ja Thorne eli vain vielä houraillen yhtämittaa ja muuttuen yhä kalpeammaksi. Mercedes hoiti häntä hellästi ja äärettömän huolellisesti tehden kaikki, mitä ihmisen voimin voitiin tehdä toisen ihmisen puolesta. Tyttö kalpeni, sulkeutui itseensä ja muuttui hiljaiseksi. Mutta nopeasti Galen hämmästykseksi ja iloksi rupesi Thornen kuume laskeutumaan. Samalla hävisivät myös tulehtuneen haavan kuumuus ja punaisuuskin. Seuraavana aamuna oli Thorne tajuissaan ja Galeenkin tarttui hieman samaa toivoa, josta Mercedes ei ollut hetkeksikään luopunut. Hän pakotti tytön levolle ruveten itse hoitamaan toveriaan. Sinä päivänä huomasi hän vaaran olevan ohi. Thornen paraneminen oli nyt mahdollinen ja riippuisi ehkä kokonaan hänen saamastaan hoidosta.
Jim Lashin haava parani vähitellen kiusallisemmitta oireitta. Oli vain ajan kysymys, milloin hän voi käyttää jalkaansa jälleen. Mutta kaikkina näinä päivinä ei Laddin tilassa huomattu juuri minkäänlaista muutosta, ellei oteta huomioon, että hän sitä mukaa kuin aika kului näytti vähitellen riutuvan pois. Hänen haavansa eivät paranneet umpeen, niistä vuoti verta joka päivä ulospäin ja ehkä sisäänkin, veren kumminkaan maksoittumatta. Jonkun päivän kuluttua halusi yaqui ruveta hoitamaan Laddia. Gale suostui siihen ajatellen kumminkin Laddin heikontuvan vähitellen niin, että hän kuolee tajuihinsa palaamatta, mutta myöntäen samalla sen olevan aivan mahdotonta tietää, mitä tuo omituinen intiaani voikaan kyetä saamaan aikaan. Yaqui poistui leiristä muutamiksi tunneiksi ja kun hän palasi, toi hän mukanaan Galelle aivan tuntemattomien erämaan kasvien lehtiä ja juuria. Niistä valmisti intiaani jonkunlaista voidetta, irroitti sitten Laddin siteet ja siveli salvaa haavoihin. Tehtyään sen antoi hän haavoittuneen maata auringonpaisteessa sitomatta ja peitti hänet vain yöksi. Seuraavana päivänä antoi hän kuivan lämpimän ilman jälleen vaikuttaa haavoihin, jotka paranivat hitaasti umpeen, eikä verta sitten enää vuotanut ulospäin.
Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi. Yaqui parani täydellisesti ja Jim Lash alkoi kulkea paikasta paikkaan kainalosauvan varassa hoitaen vuorotellen intiaanin kanssa Laddia. Thorne makasi heikkona, ollen entisen raihnaisen minänsä laihtunut haamu, mutta kumminkin elämää säteilevin silmin, jotka olivat alituisesti Mercedekseen kiintyneet. Ladd eli vielä, sillä henki ei näyttänyt haluavan poistua tuosta luotien lävistämästä ruumiista. Hän kuihtui, riutui ja laihtui aivan luurangoksi. Hän tunsi hoitajansa ja auttajansa, mutta ei jaksanut puhua. Ainoastaan silmät ja luomet liikkuivat muun ruumiin pysyessä jäykkänä. Näinä päivinä ei hänelle annettu muuta kuin vettä. Oli ihmeellistä nähdä, miten sitkeästi hän piti kiinni elämästä, vaikka hän olikin niin heikko. Gale kuvitteli, että kuolema pysyi loitolla vain yaquin voiman vaikutuksesta. Tuo väsymätön, omituinen ja tutkimaton villi oli aina paimenen vieressä. Hänen suuret synkät silmänsä leimusivat. Vihdoin hän tuli Galen luokse, ja tuon omituisen valon kirkastaessa hetkeksi hänen tummat kasvonsa ilmoitti hän Laddin jäävän henkiin.
* * * * *
Toisena päivänä sen jälkeen kuin Laddille oli annettu sellaista juoksevaa ravintoa, jota hän voi niellä, kykeni hän jo puhumaan.
"Varmasti on tällainen helvetillistä", kuiskasi hän.
Galen mielestä olivat sanat hyvin Laddin tapaiset, ja kaikki muutkin, jotka sattuivat ne kuulemaan, hymyilivät kyyneleittensä läpi.
Sen jälkeen alkoi Ladd vähitellen toipua, mutta niin äärettömän hitaasti, että ainoastaan toivovat silmät voivat huomata jonkun muutoksen tapahtuneen. Jim Lash heitti sauvansa menemään, ja Thornekin, vaikka hän olikin vielä heikko, oli jo täysin terve ennenkuin Ladd voi liikuttaa kättään ja kääntää päätään. Hänen kasvoistaan hävisi tuo pitkäaikainen liikkumaton synkkyys kuin varjo ja hänen kuiskauksensa tulivat kovemmiksi. Ja vihdoinkin koitti päivä, jolloin Gale, joka oli epäillyt kaikista kauimmin, muutti mielensä ymmärtäessään paimenen paranevan. Tämän toteamisen aiheuttama ilo soi Galellekin entisen mielenrauhan jälleen. Tuntiessaan kiitollisuuden, nöyryyden ja pelon täyttävän mielensä oli hän varma, että nämä synkät kauhun ajat olivat nyt olleet ja menneet. Hän halusi iloissaan kiittää uskollista Mercedestä, Thornea, iloista Lashia, Laddia itseään ja tuota omituista ja ihmeellistä intiaania, joka hänen mielestään oli nyt jonkunlainen loistava ilmiö. Hän muisteli kotia ja Nelliä. Nuo peloittavat yhteenpuristuvat punaiset rinteet menettivät jotakin jylhyydestään, ja hänestä tuntui kuin joku hyvä hengetär olisi liidellyt läheisyydessä.
"Pojat, tulkaahan tänne", sanoi Ladd hiljaa. "Tulkaa tekin Mercedes.
Kutsukaa yaquikin tänne."
Ladd makasi muiden rakentamassa varjoisessa majassa. Hänen päänsä lepäsi pieluksella. Hänestä ei näkynyt juuri muuta kuin pitkät laihat kasvojen piirteet, ja elleivät hänen terävät, miettiväiset ja ystävälliset silmänsä olisi olleet niin pirteät, olisivat hänen kasvonsa muistuttaneet nälkään kuolleen ihmisen kuolinnaamiota.
"Haluan tietää mikä päivä nyt on ja missä kuukaudessa", sanoi hän.
Kukaan ei voinut vastata hänelle. Kysymys näytti hämmästyttävän Galea, kuten ilmeisesti muitakin.
"Katsokaa kaktuksista", jatkoi Ladd.
Aivan laavaseinämän vieressä kasvoi surkastunut saguaro. Muutamia kuoleutuneita kukkia, jotka joskus olivat olleet valkoiset, riippui huilumaisesta rungosta.
"Tuon suuren kaktuksen näöstä päättäen näyttää siltä kuin meillä olisi maaliskuun loppu käsissä", sanoi Jim Lash synkästi.
"Varmasti on huhtikuu jo alkanut. Katsokaa aurinkoa, ja kai tunnette kuumuuden lisäytyvän?"
"Mitä sitten, vaikka nyt olisikin huhtikuu?" kysyi Lash hitaasti.
"Aioin vain sanoa, että on jo aika teidän kaikkien lähteä takaisin
Forlorn Riveriin, ennenkuin lähteet kuivavat."
"Laddy, lähdemme heti kun sinä paranet niin paljon, että voit istua satulassa."
"Silloin se on jo varmasti liian myöhäistä."
Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa ne, jotka olivat kuulleet Laddin sanat, katsoivat häneen ja toisiinsa. Lash liikautti levottomasti loukkautunutta jalkaansa ja Gale näki hänen kostuttavan huuliaan kielellään.
"Charlie Ladd, tarkoitatko, että ratsastaisimme tiehemme ja jättäisimme sinut tänne?"
"Eihän tässä ole muutakaan tehtävää. Kuuma vuodenaika on aivan lähellä ja lähteet kuivuvat kuivumistaan. Silloin ette voi matkustaa… Makaan tässä avutonna ja Jumala ainoastaan tietää, milloin voin lähteä liikkeelle. Luultavasti kuluu siihen vielä viikkoja. Vaikka jäisinkin elämään, ei minusta kumminkaan tule miestä enää. Kuulkaahan, tällaista sattuu useinkin erämaassa ja luullakseni se on hyvinkin tavallista. Olen kuullut kerrottavan useita tapauksia, jolloin muiden on ollut pakko jättää joku joukostaan erämaahan. Siinä ei ole mitään moittimista. Kun taistellaan erämaata vastaan, on luovuttava hentomielisyydestä. Kuten sanoin, olen mennyttä miestä. Olette hulluja, jos rupeatte minua odottamaan, kun ei ole kysymyksessä muuta kuin vanha erämaan tarina. Jos lähdette heti, pääsette ehkä kotiin, mutta jos odotatte saadaksenne minut mukaanne, voi se olla jo silloin myöhäistä. Tämä laavakuoppa muuttuu pian kuumaksi kuin leivinuuni. Kuten huomaatte, pojat, on tämä ainoa keino. Jim, vanha veikko, eikö olekin?"
"Ei, Laddy, enkä voi käsittää, miten voit minulta tuollaista kysyäkään."
"No sitten voitte jättää minut tänne yaquin ja parin hevosen kanssa.
Ammumme vuoristolampaita ja syömme niitä. Ja ellei vesi lopu —"
"Ei ollenkaan!" keskeytti Lash tuimasti.
Ladd katsoi nyt Galeen.
"Poikaseni, sinä et ole niin itsepäinen kuin Jim, sillä sinä ymmärrät varmasti suunnitelmani järkevyyden. Nell odottaa sinua palaavaksi Forlorn Riveriin. Ajattele, mitä se hänelle merkitsee! Hän on kirotun suloinen tyttö, Dick, eikä sinulla ole minkäänlaista oikeutta särkeä hänen sydäntään vanhan riutuneen lehmäpaimenen vuoksi. Ajattele, miten hän odottaa sinua surullisin ja miettiväisin kasvoin ja kyyneleisin silmin. Sinähän lähdet, poikaseni, etkö lähdekin?"
Dick pudisti päätään.
Paimen käänsi nyt katseensa Thorneen päin, mutta nyt oli hänen harmaitten silmiensä välähtelevä kirkkaus himmennyt.
"Thorne, sinä ainakin olet aivan eri asemassa. Jim on houkka ja choyan piikit ovat lumonneet nuoren Galen. Hän on saanut erämaan myrkkyä vereensä. Mutta sinä — sinulla ei ole mitään syytä jäädä tänne — voit kyllä löytää tien kotiin. Sitä on helppo seurata, sillä onhan se niin monen kengitetyn hevosen polkema. Ota vaimosi mukaasi ja lähde… Seuraat kai varmasti neuvoani, Thorne?"
Soturi vastasi jyrkästi ja epäröimättä hetkeäkään: "En!"
Silloin vetosi Ladd Mercedekseen. Hänen kasvonsa nytkähtelivät nyt suonenvedontapaisesti ja hänen äänensä, vaikka se olikin hiljennyt kuiskaukseksi, oli kirkas, kaunis ja niin tunteellinen, ettei Gale vielä ikinä ollut kuullut siinä sellaista sointua.
"Mercedes, olette nainen, jonka puolesta olemme taistelleet ja jonka puolesta muutamat meistä vielä kuolevatkin. Älkää tehkö tätä kaikkea turhaksi. Suokaa minulle se varmuus, että pelastimme naisen. Varmasti voitte taivuttaa Thornen lähtemään. Hän suostuu kyllä pyyntöönne, kuten kaikki muutkin. Ajatelkaa tulevia rakkauden ja onnen vuosia. Viikon tahi parin kuluttua ette enää voi lähteäkään, vaikka haluaisittekin. Onko teillä sydäntä sallia minun katsella teidän kuolemaanne?… Sanon teille, Mercedes, että kun kesän kuumuus lämmittää laavan, kutistumme kokoon ja palamme kuin karvat tulessa. Tuolta rinteeltä puhaltava tuuli muuttuu äärettömän tuliseksi. Katsokaa noita mesquite-pensaita, miten ne ovat käpristyneet kuumuuden vaikutuksesta ja janosta. Haluatteko sallia minun ja noiden muiden nähdä teidät samanlaisessa tilassa? Luvatkaa taivuttaa ainakin Thorne, ellette muita."
Hänen lämmin vetoamisensa ei vaikuttanut kumminkaan Mercedekseen, jonka sydän tuntui olevan yhtä kova ja taipumaton kuin ympäröivä laava.
"En milloinkaan!"
Kalpein kasvoin ja suurin, tummin, leimuavin silmin sanoi espanjalainen tyttö nuo sanat, jotka vangitsivat hänet tovereineen erämaahan.
Asiasta ei puhuttu sitten enää milloinkaan. Gale luuli kumminkin huomaavansa Laddin suunnittelevan jotakin vakavaa. Hänen hämmästyksekseen ilmoitti Lash hänelle otaksuvansa samaa. Sen jälkeen pitivät he tarkasti silmällä, ettei Laddin haukkamaisten kourien lähellä ollut milloinkaan pistoolia.
Paimenen mielestä alkoi kumminkin vähitellen haihtua tuo synkkä lumous, ja kun hän oli vapautunut siitä kokonaan, alkoi hän päivittäin voimistua. Sitten tuntui siltä kuin hän olisi menettänyt kaiken kärsivällisyytensä, hän, joka ennen oli osannut niin maltillisesti odottaa. Hän oli kuin hullu tullakseen terveeksi eikä hänen nälkäänsä voitu millään tyydyttää.
Aurinko kiipesi korkeammalle muuttuen valkoisemmaksi ja kuumemmaksi. Keskipäivällä puhalsi laaksoon tuuli mereltä päin, ja nyt olivat enää palo verdet ja saguarot viheriät. Laavassa olevan lähteen vesi aleni joka päivä tuuman.
Tämän odotusajan kuluessa työskenteli vain yaqui. Hän kuljeskeli laavarinteillä, ja joka kerta palatessaan sieltä toi hän mukanaan pyssyjä, hattuja, kenkiä tahi jotakin muuta kaatuneille rosvoille kuuluvaa. Koska hän ei kumminkaan milloinkaan tuonut satulaa eikä suitsia, päättelivät paimenet siitä, että Rojaksen hevoset olivat jo aikoja sitten palanneet takaisin. Millaisen arvailun ja hämmästyksen ne aiheuttaisivatkaan Forlorn Riverissä, jos ne vain sinne menisivät.
Kuta enemmän Ladd parani, sitä kiihkeämmin halusi hän joka päivä kuulla erään kertomuksen, nimittäin sen, jota hän ei ollut nähnyt — Rojaksen ahdistamisen ja lopullisen turmion. Paimen kiintyi tuohon asiaan aivan sairaalloisesti. Hän oikein hekumoi siitä ja kiusasi Mercedestä. Jonkunlainen vakava kauhistuttava iloisuus tukahdutti hänen ystävällisyytensä ja miettiväisyytensä, jotka olivat ennen olleet niin luonteenomaisia hänelle. Mutta ilahduttaakseen häntä kiusasi Mercedes sieluaan kertomalla hänelle, millaiselta hänestä oli tuntunut silloin kun Rojas ajoi hänet pengermälle, kun hän ampui roistoa ja juoksi reunalle heittäytyäkseen syvyyteen, kun rosvo sai hänet kiinni, ja miten hän melkein sokaistuin silmin näki säälimättömän yaquin tarttuvan rosvoon. Ladd ruokki julmaa ikäväänsä Thornen merkityksellisillä muistoilla ja Galen silmien ja korvien milloinkaan unhottumattomilla terävillä ja selvillä huomioilla. Jim Lash ei väsynyt milloinkaan kertomasta hänelle, miten hän oli katsellut ja kuunnellut tuota tapausta, ja joka kerta kun hän kertoi, lisäsi hän siihen jotakin järkyttävää ja julmaa. Jim koetti niin tyydyttää toverinsa vaatimuksia, mutta Ladd koetti kumminkin iltaisin leirivalkean palaessa saada yaquiakin puhumaan. Mutta siihen ei intiaani kumminkaan milloinkaan suostunut. Hänen salaperäiset silmänsä ja hänen kasvojensa ankara ilme pysyivät samanlaisina.
Odotuspäivistä muodostui vähitellen viikkoja. Ladd parani hyvin hitaasti. Vihdoin voi hän kumminkin kävellä, ja heti kun hän huomasi sen, halusi hän päästä hevosen selkään, sillä hän ei sanonut haluavansa viivyttää enää matkaa Forlorn Riveriin.
Leirissä iloittiin ja suunnitelmia laadittiin innokkaasti. Yaqui sattui olemaan jossakin poissa. Kun hän palasi, ilmoittivat paimenet olevansa nyt valmiit lähtemään takaisin laavan ja kaktuksien yli. Mutta yaqui pudisti päätään, jolloin he selittivät uudelleen tarkoituksensa.
"Ei!" vastasi intiaani, ja hänen syvä ja kaikuva äänensä rikkoi laakson hiljaisuuden. Sitten hän selitti lyhyesti, miksi sellainen oli mahdotonta. He olivat odottaneet liian kauan. Tien varrella olevat pienemmät lähteet olivat jo kuivuneet ja kesä oli kuumimmillaan. Tuolla polttavassa erämaassa odotti heitä vain kuolema, kun täällä sitävastoin oli vettä, ruohoa, risuja ja varjoa auringon säteiltä. Vuoristossa oli sitäpaitsi lampaita ruoaksi. Vesi tulee kyllä riittämään, ellei kesästä muodostu tuollaista meksikolaisten ano secoa [= kuivuuden jälkeen].
"Odottakaa sadetta!" lopetti intiaani puhuen nyt käskevämmin kuin milloinkaan ennen. "Ellei rupea satamaan —" hän kohotti puhuvasti oikean kätensä.
XVI.
VUORISTOLAMPAITA.
Mitä Gale oli luullut kauhistavaksi tilanteeksi, jos sitä verrataan kaukana erämaasta olevaan mukavaan kotiin, muodostuikin nyt, kun hän oli joutunut näiden korkeiden laavajyrkänteitten ja laajojen kuivien tasankojen keskelle, seikaksi, johon hänen oli pakostakin mukauduttava. Hän otaksui toistenkin ajattelevan samoin. Kodista ei puhuttu sanaakaan, ja jokainen muisteli rakkaimpiaan hiljaa itsekseen. Mercedeksen naisellisuudessa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta, ehkä senvuoksi, että kaikki, jota hän rakasti, oli hänellä mukanaan erämaassa.
Gale mietti usein tätä mielten samanlaista muutosta. Hän oli totuttaunut taistelemaan erämaan vaikutuksen halvauttavaa voimaa vastaan ja vastustamaan kaikin mahdollisin ajatuksin jonkunlaista salakavalaa alkeellista peräytymistä eräänlaiseen täydelliseen tunnottomuuteen, käyttämään näköään ja kuuloaan kuin intiaani. Hän tunsi tarvitsevansa tuon taidon nyt entistä paremmin, sillä hänen iloisuutensa alkoi hävitä. Unhottaminen oli vielä vaikeampaa kuin muisteleminen. Hän otaksui, että silloin kun ihmistä painoivat suuret surut, intohimot ja vääryydet, oli erämaa sopiva paikka joko muistelemiselle tahi unhottamiselle kunkin sinne vetäytyneen ihmisen mielentilan mukaan, mutta jokainen terve, tavallinen ja järkevä kuolevainen, joka rakasti aavikoiden kirkasta aurinkoa ja humisevaa tuulta, sai olla hyvin varuillaan, ettei hän palannut samaan luonnontilaan, joka vallitsi siellä ennen sivistystä.
Yhteisestä äänettömästä suostumuksesta tuli Laddista jälleen matkueen johtaja. Hän voi ottaa vastuunalaisuuden itselleen silloinkin kun sitä ei hänelle annettu. Epävarmuuden ja vaaran hetkinä turvautuivat Gale ja Lash, vieläpä Beldingkin vaistomaisesti Laddiin, sillä hän oli heistä voimakkain.
Ensimmäiseksi työkseen käski Ladd muiden koota kaiken jäljellä olevan ruoan tervavaatteelle. Sitä ei ollut enää paljonkaan jäljellä. Paimen seisoi kauan aikaa mietteissään katsellen sitä. Hän muisteli entisiä kokemuksiaan, joita hän vuosien kuluessa oli hankkinut sekä laitumilla että erämaassa ja punnitsi, mikä niistä olisi suurimmaksi hyödyksi tässä tilanteessa. Laddin kasvojen vakavasta ilmeestä oli mahdoton saada mitään selville, sillä hän näytti vielä aivan kuolleelta mieheltä, mutta hänen hidas päänpudistamisensa ilmaisi Galelle paljon. Mutta merkityksellisessä tavassa, jolla hän kosketti suola-astiaa, oli kumminkin vielä hieman toivoa, ja hän sanoi: "Varmasti menettelimme viisaasti ottaessamme näin paljon suolaa mukaamme."
Sitten hän kääntyi toveriensa puoleen:
"Tuo ruoka ei riitä kuudelle erämaahan vangitulle nälkäiselle ihmiselle. Sen loppuminen ei minua kumminkaan huoleta, sillä yaqui voi ampua lampaita rinteiltä. Toisin on veden laita. Se on meidän tilanteemme alku, keskus ja loppu."
"Laddy, vannon, ettei tämä lähde milloinkaan kuivu", vastasi Jim.
"Kysy intiaanilta."
Kuultuaan kysymyksen toisti intiaani tuon puheensa meksikolaisten pelätystä ano secosta. Kuivina vuosina haihtuu vesi tästäkin lähteestä.
"Dick, koeta suopungilla, paljonko reiässä on vettä."
Gale ei voinut löytää pohjaa kolmenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Vesi oli niin kylmää, kirkasta ja makeaa kuin sitä olisi säilytetty varjoisassa paikassa olevassa rautasäiliössä.
Ladd hämmästyi ja ilostui kuullessaan tämän ilmoituksen.
"Antakaahan olla. Viimeinen vuosi oli melko kuiva. Ehkä tämä vuosi ei olekaan sellainen ja ehkä meidän hyvä onnemme jatkuu. Kysykää yaquilta, luuleeko hän rupeavan satamaan."
Mercedes puhutteli intiaania.
"Hän sanoo, ettei kukaan ihminen tiedä varmasti, mutta hän luulee kumminkin sateen tulevan."
"Kyllä sitten sataakin varmasti, siitä saatte lyödä vaikka vetoa", lisäsi Ladd. "Kun nyt vain ruoho riittäisi hevosille, sillä niittä emme pääse milloinkaan täältä. Dick, mene intiaanin kanssa tarkastamaan laakso. Näin tänään, että hevoset olivat lihoneet — lihoneet erämaassa! Mutta ehkä ne ovat jo jyrsineet suuhunsa kaiken ruohon. Mene katsomaan, Dick, ja tuo meille palatessasi hyviä uutisia."
Silloin kun Gale oli sattumalta kuljeskellut laaksossa, ei hän ollut mennyt kauaksi. Yaqui oli sanonut, että siellä oli tarpeeksi ruohoa hevosille eikä kukaan ollut tähän asti kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota. Dick huomasi laakson laajenevan sitä mukaa kuta kauemmaksi he tulivat. Melkein päässä, jossa se oli hyvin kapea, ilmoitti ruoho kuivan joen uoman suunnan, mutta kauempana leveni tuo uoma. Oli melkein varmaa, että sadeaikana vesi peitti koko laakson pohjan. Kuta kauemmaksi Gale meni, sitä tiheämmiksi ja suuremmiksi muuttuivat vääräoksaiset mesquite-pensaat ja palo verdet. Kaktukset ja muutkin erämaan kasvit lisäytyivät suuresti. Harmaita ruohotilkkuja oli kaikkialla. Dick alkoi jo ihmetellä, missä hevoset oikeastaan olivatkaan. Vihdoin harvenivat metsä ja pensaikko muuttuen penikulman laajuiseksi harmaaksi ruohoaavikoksi, joka ulottui kauas punaisiin hiekkatöyryihin saakka. Valkoiset hevoset olivat tasangon toisessa laidassa, ja silloin kun Gale huomasi ne, huomasivat Blanco diablo ja Sol hänetkin nostaen päänsä, ja valkoisten harjain liehuessa tuulessa hirnuivat kimakasti. Siellä oli todellakin ruohoa tarpeeksi suurellekin hevoslaumalle. Laakso oli kuin olikin todellinen kosteikko.
Ladd ja toiset odottivat Galen kertomusta, johon he suhtautuivat tyynesti, mutta kumminkin iloisin mielin, joka ei ollut vähemmän huomattava senvuoksi, että se oli hillittyä. Gale, joka oli pitänyt tarkasti silmällä hetken vaikutusta muihin, huomasi miten hän itse ja muutkin kääntyivät seurueen naisen puoleen iloisin silmin.
"Herra Laddy, te luulette — te uskotte, että me —" hän rupesi änkyttämään ja sitten hänen äänensä murtui. Hänessä elävä nainen heltyi nyt todellisen toivon ja nyt mahdollisen näiden erämaan muurien takana koittavan onnen kirkastaessa hänen mieltään.
"Mercedes, kukaan valkoinen mies ei voi sanoa, mitä täällä voi tapahtua", sanoi Ladd vakavasti. "Mutta varmasti toivon nyt enemmän kuin olen uskaltanut uneksiakaan. Olin melkein kuollut mies, mutta intiaani pelasti henkeni. Katsoessani yaquiin hiipii mieleeni omituisia ajatuksia, joita en ymmärrä. Kun katsotte häneen, näyttää hän teistä vain likaiselta, synkältä ja kostonhimoiselta villiltä. Mutta Jumalani, mikään ei voi olla suurempi erehdys! Ehkä yaqui eroaakin suuresti muista intiaaneista, vaikka hän näöltään on niiden kaltainen. Ehkä me valkoiset emme ollenkaan käsitä heitä. Belding oli kumminkin oikeassa, sillä yaqui on Jumalan lähettämä. Puhuaksemme tulevaisuudesta haluan tietää yhtä kiihkeästi kuin tekin, pääsemmekö joskus kotiin, mutta koska en ole muuta kuin mikä olen, sanon vain: Quién sabe? [= kuka tietää?] Mutta jokin sanoo minulle, että yaqui tietää. Kysykää häneltä, Mercedes. Pakottakaa hänet kertomaan, sillä meidän kaikkien olisi hyvä saada se tietää. Voisimme kärsivällisemmin odottaa, jos meillä olisi muutakin kuin luottamuksemme häneen. Hän on kyllä vaitelias intiaani, mutta pakottakaa hänet puhumaan."
Mercedes huusi yaquin luokseen. Aina kun intiaani kuuli hänen käskynsä, tuli hänen liikkeihinsä jotakin nopeutta, jota ei milloinkaan muulloin voitu huomata hänen toimissaan. Mercedes laski kätensä yaquin jäntevälle käsivarrelle ja alkoi puhua hänelle espanjan kielellä. Hänen äänensä oli matala, kiihkeä ja värähtelevä, suloinen kuin hopeatiun kilinä. Se lumosi Galenkin, vaikka hän ei ymmärtänytkään monta sanaa. Mutta hän ei tarvinnut tulkkia tietääkseen, että tässä puhui nainen ikävöidessään elämää, rakkautta ja kotia, jotka naissydämelle ovat kalleinta kaikesta.
Gale epäili omia päätelmiään. Tuntui kuin yaqui olisi ymmärtänyt Mercedeksen ikävän. Dickistä näytti kuin intiaanin järkkymätön tyyneys, hänen tutkimattomuutensa ja hänen kasvojensa laavamainen kovuus olisivat muuttuneet tietämykseksi, ystävällisyydeksi ja tasapuolisuudeksi, vaikka hänen olennossaan ei näennäisesti voitu huomatakaan mitään muutosta. Gale oli hetkisen näkevinään näyn, joka kumminkin hälveni heti, hänen voimatta painaa mieleensä tuota kaunista harhaanjohtavaa kuvaa.
"Si!" kuului intiaanin voimakas ja äänekäs vastaus.
Mercedes huokaisi syvään ja hänen kätensä tarttui Thornen käteen.
"Hän vastasi myöntävästi", kuiskasi hän. "Hän lupaa suojella meitä ja opastaa meidät takaisin. Hän tietää sen mahdolliseksi."
Intiaani palasi töihinsä, ja äänettömyyden, joka oli vallannut tuon pienen joukon, keskeytti vihdoin Ladd.
"Varmasti on asia niin. Meidän ei tarvitse tehdä nyt muuta kuin käyttää järkeämme. Ystävät, olen tämän matkueen toimeenpaneva johtaja ja minua on ehdottomasti toteltava. Saatte syödä vain silloin kun lupaan. Ehkä ei terveytemme säilyttäminen muodostukaan vaikeaksi, sillä nälkiintyneet kerjäläiset eivät useinkaan sairastu. Mutta kuumuus lisäytyy, ja kuten tiedätte, voi se meidät tappaa ikävään. Jumalani, suurin vaikeutemme on tuon ajan sivuuttaminen. Kunpa teillä vain olisi halua pelata shakkia. Valmistan varmasti laudan ja nappulat, ja opetan teidät pelaamaan. Thorne, sinä olet meistä onnellisin. Sinulla on armaasi mukanasi ja tästä voi muodostua teidän kuherruskuukautenne. Koeta nyt, millaisen kauniin majan voit rakentaa vaimollesi mitättömin välinein ja pienin rakennustarpein. Dick, sinä saat myöskin kiittää onneasi. Sinä pidät metsästyksestä ja noilta rinteiltä voit ampua hienoimmat suursarvet, mitä milloinkaan on elänyt lännessä. Ota yaqui mukaasi ja tartu .405:teen. Tarvitsemme lihaa ja hankkiessasi sitä saat samalla urheilla. Tällaista tilaisuutta ei sinulla tule enää ikinä olemaan. Toivoisin, että me kaikki voisimme lähteä, mutta raajarikkoiset miehet eivät voi kiipeillä laavalla. Ja sitten voit noilta korkeilta huipuilta katsella ympäröivää seutua, jonka vertaista hedelmättömyydessä ei löydy luullakseni muualta kuin napojen läheltä. Ja kun tulet vanhemmaksi, sinä ja Nell, ja teillä on jo pari reipasta poikaa, niin ajattele, miten hauskalta sinusta tuntuukaan kertoa heille tästä olostamme täällä laavan keskellä olevassa laaksossa ja vuoristolampaiden metsästyksestäsi yaquin kanssa. Varmasti olen sen keksinyt. Voit kuluttaa aikasi metsästellen ja ajatellen. Jos minulla vain olisi sellainen morsian kuin Nell, en milloinkaan joutuisi toivottomaksi. Sellainen on sinun tehtäväsi, Dick. Metsästele ja muistele Nelliä ja kuvittele, miten vielä joskus kerrot reippaille pojillesi tästä kaikesta ja tuntemastasi vanhasta paimenesta, Laddysta, joka silloin on jo oleva kaukana rajan tuolla puolen. Kiiruhda nyt, poikaseni. Koeta innostua, sillä varmasti on se tarpeen sekä itsesi että meidänkin takia."
Gale kiipesi laavarinteelle uoman oikealle puolelle eräälle vanhalle tielle, jonka yaqui ilmoitti papagojen tehneen ennenkuin hänen heimonsa oli tullut sinne metsästelemään. Joskus kulki tie niin piikkisten, särmäisten ja kuoppaisten laavakenttien poikki, että sitä olisi ollut melkein mahdoton kulkea sittenkin, vaikka sillä ei olisi kasvanutkaan noita hopeanvärisiä choya-kaktuksia. Paljaat kielekkeet, pengermät ja harjanteet kimaltelivat auringonpaisteessa. Niiden huipuilta etsi yaquin haukankatse kaukaa ja läheltä vuoristolampaita, ja Gale tarkasteli kaukoputkellaan jyrkkiä rosoisille vuortenhuipuille päin yleneviä laavarinteitä ja laaksoon päin viettäviä loppumattomia kallioisia punaisia laavamäkiä. Laava säteili kuumuutta, ja sen punainen väri yhdessä kiiltelevien choyain kanssa muodosti maailman, joka oli kuin savuavaa tulta.
Kun he saapuivat kauemmaksi rinteelle, pysähtyi yaqui ja ryömi eräällä ulkonemalla olevien kivien taakse, josta oli laaja näköala erittäin kummalliselle seudulle. Vuorten huiput olivat vasemmalla ja edessä, oli kuiluja, harjanteita, kanjoneja ja uomia, joissa kaikissa kimalteli choya-kaktuksia ja jonkunlaisia muita valkoisia pensaita, joiden välistä näkyi muutamia viheriöitäkin kasveja. Tuo seutu oli vain vulkaanisen rinteen eristetty ja autio paikka, mutta se oli kumminkin penikulmien laajuinen. Yaqui kurkisti muutaman suuren laavalohkareen takaa tuonne epätasaiseen erämaahan ja tarttui nopeasti Galen käsivarteen viitaten samalla erään leveän kuilun toiselle reunalle.
Kaukoputkensa avulla näki Gale viisi lammasta. Ne olivat paljon suurempia kuin hän oli odottanutkaan, tummanruskeita väriltään, ja niiden joukossa oli pari käyräsarvista pässiäkin. Ne katsoivat ulkonemalle päin. Muistaen mitä hän oli kuullut puhuttavan noiden vuoristoeläimien ihmeellisestä näöstä, voi Gale ainoastaan todeta, että eläimet olivat huomanneet heidät.
Sitten alkoivat yaquin liikkeet kiinnittää hänen huomiotaan. Intiaani oli tuonut mukanaan punaisen huivin ja mesquite-pensaan oksan. Hän sitoi huivin oksaan ja pisti sen muutaman kallion rakoon. Huivi heilui tuulessa. Kun se oli tehty, pyysi intiaani Galea odottamaan.
Tämän tästä tarkasteli hän lampaita kaukoputkellaan. Kaikki viisi seisoivat nyt niin liikkumattomina kuin kuvapatsaat katsellen kuilun yli. Ne olivat enemmän kuin penikulman päässä tähystyspaikasta. Kun Gale koetti katsoa niihin kaukoputketta, sulautuivat ne niin laavan rosoiseen pintaan, ettei hän voinut niitä erottaa. Hän oli kumminkin hyvin utelias. Näkivätkö lampaat tuon punaisen huivin? Se tuntui kyllä uskomattomalta, mutta mikään muukaan ei voinut selittää niiden patsasmaista valppautta. Lampaat pysyivät tuossa asennossa ehkä noin viisitoista minuuttia. Sitten alkoi johtava oinas lähestyä ja muut seurasivat. Se astui muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten pitäen kumminkin aina päätään pystyssä kuono kielekkeelle päin käännettynä.
"Katso sen vietäviä, nyt ne tulevat!" huudahti Gale. "Ne näkevät tuon huivin ja ovat vainunneet meidät. Kylläpä ne ovat uteliaita! Tämä on todellakin jotakin."
Intiaani ymmärsi nähtävästi hänen sanansa, koska hän murahti jotakin.
Gale ei tahtonut mitenkään voida malttaa mieltään, sillä lampaat lähestyivät hyvin hitaasti. Johtajan eteneminen ja pysähtyminen vuorottelivat säännöllisesti. Se toimi kuin kone. Gale seurasi sitä katseellaan sen laskeutuessa vastakkaista rinnettä ja kiertäessä reikiä, kuiluja ja harjanteita. Sitten siirsi Dick kaukoputkeaan saadakseen selville toisten aseman. Ne olivat myöskin tulossa pysähtyen ja edeten, aivan samoin kuin niiden johtajakin. Millaisia hyppääjiä ne olivatkaan ja miten varmajalkaisia! Millaisia loikkauksia ne tekivätkään! Oli oikein lumoavaa katsella niitä. Gale unhotti pyssynsäkin kokonaan, ja yaqui laski raskaan kätensä hänen olalleen, sillä heidän oli pysyteltävä hyvin piilossa ja hiljaa. Hän käsitti nopeasti suunnitelman, että lampaat tulisivat suoraan yli tutkimaan tuota kummallista tuulessa liehuvaa punaista huivia. Se tuntui todellakin omituiselta, kun ajateltiin, että eläimet olivat maailman villeimpiä.
Suuri oinas opasti muita samoin säännöllisin pysähdyksin, ja puolen tunnin kuluttua oli se kulkenut tuon leveän kuilun pohjan poikki alkaen nyt nousta rinnettä. Silloin ymmärsi Gale, että tuo houkutteleva huivi oli lumonnut sen. Dickinkään ei enää tarvinnut käyttää kaukoputkeaan. Seurasi lyhyt väliaika, jolloin muudan välissä oleva laavaharjanne peitti lampaat näkyvistä. Sen jälkeen olivat nuo pari oinasta ja niiden pienemmät toverit näkyvissä noin neljännestunnin, kadotakseen sitten jälleen toisen harjanteen taakse. Gale vahti kärsivällisesti, sillä varmaankin lähestyisivät ne vielä. Kului jännittävä hetki, ja sitten yaquin käden innostava kosketus pani Galen vapisemaan kiihkosta.
Hän muutti asentoaan hyvin varovaisesti. Tuolla noin viidenkymmenen jalan päässä olevalla laavakummulla seisoi lampaiden johtaja. Sen koko hämmästytti Galea eikä hän aluksi kiinnittänyt huomiotaan muuhun kuin sen sarviin. Mutta niiden suuruus ei kyennyt vangitsemaan hänen katsettaan pitkäksi ajaksi ja hän rupesi tarkastelemaan eläintä muutenkin. Se oli kaunis, jäntevä, solakka, voimakkaasti kehittynyt ja sen asento oli suurenmoinen. Galen katsoessa lumottuna hyppäsi toinenkin oinas keveästi kummulle ja pian saapuivat sinne muutkin kolme.
Silloin voivat Galen silmät todellakin hekumoida tästä metsästäjälle niin erinomaisesta näystä. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä noissa Kalliovuorten suursarvissa jotakin, jota niissä ei ollutkaan. Ne olivat kyllä kauniit ja ihmeelliset, kuten hän Laddin ylistyspuheista oli käsittänytkin, mutta nuo notkeat, solakat, lyhytvillaiset ja miellyttävät eläimet eivät olleet kumminkaan sellaisia kuin hän oli otaksunut näiden paljaiden peloittavien laavavuorien voivan kehittää.
Komea johtaja tuli lähemmäksi ja sen pyöreät, esiintyöntyvät, ambranväriset silmät, jotka Gale nyt selvästi näki, tuijottivat vain tuohon kohtalokkaaseen punaiseen huiviin. Muut neljä seurasivat koneellisesti sitä. Astuttuaan hitaasti muutamia askelia pysähtyi johtaja jälleen.
Silloin kiinnitti yaqui Galen lampaihin kohdistuneen huomion pyssyyn ja samalla heidän matkansa tarkoitukseen. Hänen tuntemansa huvi väheni melkoisesti ja samalla selveni hänelle, miksi hän oli luullut noista eläimistä jotakin puuttuvan. Ne eivät olleet ollenkaan villin näköisiä. Tuo niin sanottu eläimistä villein näytti kesymmältä kuin tavallinen lammas kotona maatilalla. Hän tunsi tekevänsä murhan, jos hän ampuisi jonkun niistä, ja oli pahoillaan, että se kumminkin oli välttämätöntä. Hän ei voinut kumminkaan tukahduttaa haluaan näyttäytyä niille saadakseen selville, kuinka kesyjä ne todellakin olivat.
Kun hän tarttui pyssyynsä ja työnsi patruunan pesään, säikähtivät lampaat heikkoa metallin kilinää niin, että ne hyppäsivät. Sitten nousi Gale nopeasti seisoalleen.
Komea oinas ja sen toverit kumminkin vain katsoivat Galeen. Ne eivät olleet milloinkaan ennen nähneet ihmistä eivätkä näyttäneet aavistavankaan uhkaavaa vaaraa. Uteliaisuus, hämmästys ja ystävällisyys olivat niiden tarkkaavaisen asennon huomattavimmat ominaisuudet. Galesta näytti, että ne aikoivat tulla vieläkin lähemmäksi, mutta hän ei ruvennut odottamaan, toteutuisiko hänen otaksumisensa, sillä nytkin jo oli hänen ponnistettava tahtoaan voidakseen kohottaa raskaan pyssynsä tähtäysasentoon.
Hänen ampumansa luoti kaatoi tuon suuren oinaan. Muut läksivät pakoon kauhean nopeasti ja ketterästi. Gale tuhlasi jäljellä olevat neljä patruunaa toisenkin oinaan tappamiseen, mutta kun hän sitten sai pyssynsä jälleen latinkiin, olivat muut jo niin kaukana, ettei niitä voitu enää ampua.
Yaquin keino oli varma, kuolettava ja voimia säästävä, mutta Gale ei halunnut turvautua siihen enää milloinkaan. Hän halusi lähestyä eläimiä väijymällä, vaikka se kysyikin äärettömiä ponnistuksia, vuorillekiipeilijän silmiä ja keuhkoja ja, kuten Gale sanoi Laddille, myöskin seitsemän penikulman saappaita. Sitten kuin lampaita oli ahdisteltu ja ammuttu muutamia kertoja, oli niitä äärettömän vaikea lähestyä. Gale tuli huomaamaan, ettei siinä ollenkaan liioiteltu, kun niitä sanottiin maailman teräväsilmäisimmiksi eläimiksi. Jos hän koetti hiipiä suoraan jotakin laumaa kohti ryömien särmäisen laavan yli, huomasi vahtiva oinas hänet kumminkin ennenkuin hän pääsi ampumamatkalle. Hän huomasi, että hänen onnistuakseen oli ensin otettava kaukoputkellaan selville lampaiden asema, ryömittävä sitten tuulen alle niistä ja lähestyttävä niitä jonkun rinteen tahi kummun suojassa hiljaa kuin sisilisko, päästäkseen jonnekin edulliselle paikalle. Mutta hän epäonnistui usein. Niiden väijymiseen sai hän käyttää kaiken kestävyytensä, viekkautensa ja nopeutensa. Kun päivät tulivat kuumemmiksi, metsästeli hän aikaisin aamulla tahi juuri auringonlaskun edellä. Useamman kuin yhden yön nukkui hän jossakin onkalossa suurien tähtien tuikkiessa taivaalta ja äärettömän tyhjyyden ammottaessa hänen vierellään. Hän rupesi pitämään näistä retkistä, sillä noilla hedelmättömillä ja kuumilla rinteillä sai hän päästää hurjan luontonsa valloilleen. — Uskollinen yaqui seurasi häntä joka paikkaan kuin varjo.
Eräänä aamuna tervehti nouseva aurinko häntä juuri kun hän kiipesi tulivuoren korkeimmalle huipulle. Hän näki itäänpäin jatkuvan erämaan loistavan punertavanvalkoisena kuin alituisesti väriään muutteleva hehkuva kekäle. Näin korkealla kävi kova tuuli, joka yhä vieläkin oli kylmää. Läntiset laavarinteet olivat vielä hämärän peitossa, ja koko tuo hiekan ja tasankojen maailma kaukana olevine vuorineen oli kietoutunut etäisyyden salaperäiseen verhoon. Galeenkin oli yhtynyt paljon tuota yksinäisyyden rakkautta, omistamisen tunnetta ja ilmavien huippujen etsimishalua, joita huipuilla elävä suuri kotkakin luultavasti rakasti. Kuten tuolla suurisiipisellä linnulla oli hänelläkin nyt rajoittamaton näköala edessään. Kaikki salaisimmatkin kolkat, joista tuulet puhalsivat, luuli hän näkevänsä.
Yaqui huomasi erään lammaslauman kaukana suurimman aukon ympyränmuotoisen rosoisen laidan alla. He alkoivat hiipiä. Gale oli opettanut yaquin huomaamaan, että nopeudellakin voitiin voittaa yhtä paljon kuin kärsivällisellä viekkaudella. Pysytellen piilossa juoksi Gale särmäisen laavan yli jättäen intiaanin kauas jälkeensä. Hänen jalkansa olivat kuin magneetit, jotka vetivät puoleensa kestäviä siltoja, ja hän riensi niiden yli niin nopeasti, ettei hän ennättänyt pudota. Tuuli, huippujen ohut ilma, punainen laava ja rajaton, ympäröivä sini näyttivät jotenkin lisäävän hänen hurjuuttaan. Sitten lähestyi hän riistaa hiipien, liukuen, ryömien ja kontaten, kunnes pitkä pyssy vakautui hänen käsissään liikkumattomaksi kuin kivi ja kajahtava "pang" rikkoi hiljaisuuden. Kummallinen kaiku jylisi syvälle aukkoon ja kiersi ympäriinsä kuin kumeasti ivaten pakonsa toivottomuutta.
Gale huudahti riemusta vapauttaakseen mielensä jostakin purkautuvasta ilosta ja kutsuakseen hitaamman yaquin luokseen. Hän piti noista omituisista kaiuista. Ääni kiersi hurjasti syvemmälle ja syvemmälle tulivuoren aukon särmäisiä ja penkereisiä laitoja pitkin. Tuntui kuin nuo tuhatvuotiset seinämät olisivat olleet vihoissaan, kun niiden pyhää rauhaa häirittiin. Gale tunsi olevansa ihminen, elävä olento ja jollakin tavoin korkeampi kuin tämä villi, kuollut ja maasta esiin syössyt rautamaailma, jonkunlainen tämän suuruuden ja äärettömyyden hallitsija, koska hänellä oli sielu.
Hän odotti saaliinsa vieressä hengittäen syvään ja katsellen pitkin rinteitä tottunein silmin.
Kun yaqui saapui, ryhtyivät he kaikkein kovimpaan työhön, nimittäin kuljettamaan suuren lampaan parhaimmat palat laaksoon jyrkkiä, rosoisia ja choyain peittämiä laavarinteitä alas. Mutta siitäkin Gale piti. Kuumuus ei tuntunut hänestä miltään, nuo miljoonat pienet kolot, joihin jalka voi tarttua, eivät estäneet hänen kulkuaan, nuo veitsenterävät harjanteet, syvät kuilut, tukahduttavat kanjonit ja nuo surkastuneet sotkeutuneet mesquite-pensaat olivat vain vastuksia, joista kyllä voitiin suoriutua suuremmitta vaikeuksitta. Ainoastaan choyat pysähdyttivät Dick Galen.
Kun hänen raskas kuormansa vähensi hänen jalkojensa varmuutta joskus niin, että hän törmäsi johonkin choyaan, tahi kun nuo omituiset, kavalat, ilkeät ja melkein näkymättömät valkoiset piikit tarttuivat häneen pistäen ja raadellen, niin silloin kysyttiin, oliko hänellä voimaa ja kestävyyttä, sillä tuon kaktuksen pistokset kiduttivat hirveästi. Samalla kun se myrkytti veren, niin samalla se myös pisteli, sokaisi, poltti ja aiheutti äärettömiä tuskia. Kun piikit sattuivat jalkaan, pakotti koko ruumista, ja jos hän kaaduttuaan nousi kädet täynnä noita vähäisiä okaita, oli hän aivan avuton ja vapiseva raukka, kunnes yaqui kiskoi ne pois.
Mutta tämä ainoa vaara, joka oli peloittavampi kuin jyrkänteitten huumaavat korkeudet ja auringon aiheuttama sokeus kimaltelevilla huipuilla, ei säikähdyttänyt Galea. Yaqui oli hänen opettajansa, ja Galen silmäin edessä oli aina esimerkki, joka pani hänet ajattelemaan valkoisen miehen kykenemättömyyttä. Väri, rotu, veri, kasvatus — mitä arvoa niillä olikaan täällä erämaassa. Dick Galen oli todellakin opittava käyttämään käsiään.
Niin hän uurasti tuntikausia laskeutuessaan laavarinteiltä laaksoon, johon hän saapui kuin kuormitettu jättiläinen, likomärkänä hiestä, huohottaen, kirkkain silmin ja ahavoitunein kasvoin, resuisin vaattein ja choyain piikkejä täynnä olevin saappain.
Laiha Ladd nousi varjoiselta penkiltään ottaen piipun hymyilevästä suustaan ja nyökäyttäen päätään Jimille. Sitten hän käänsi katseensa jälleen Galeen.
Kuivan kesän polttava kuumuus lisäytyi vähitellen, eikä sitä muuten kukaan valkoinen ihminen olisi voinut kestääkään Se muutti pakolaisten elintavat tehden heistä osittain yöeläjiä. Yöt olivat niin raittiit kuin keväällä ja niiden kuluessa olisi nukkuminen tuntunut suloiselta, mutta silloin olisivat polttavat päivät muuttuneet sietämättömiksi.
Aurinko nousi kirkkaasti liekehtien. Sen ilmestyttyä näkyviin alkoi erämaasta puhaltaa kuuma tukahduttava tuuli. Punainen utu, joka oli samanlaista kuin aikaisempien auringonlaskujen aikana, näytti tulevan tuulen mukana, joka sitten ulvoi laaksossa, humisi aukossa ja kiisi lopulta raivokkaasti huippujen kimppuun.
Näiden kuumien tuulisien tuntien kuluessa nukkuivat erämaahan vangitut laavarinteen suojaisimmissa onkaloissa, ja jos heidän oli jostakin syystä pakko poistua niistä, eivät he voineet oleskella ulkona pitkää aikaa. Hiekka poltti kenkien läpi ja jos paljas käsi sattui laavaan, kohosi ihoon rakko.
Hieman ennen auringonlaskua meni yaqui sytyttämään nuotiota, ja pian tulivat muutkin ulos kuumuuden uuvuttamina ja puoleksi sokeina kuivin kurkuin ja milloinkaan tyydyttämättömin nälin. Vähäinen liikunto ja raitistuva ilma virkistivät heidät pian, ja kun yö alkoi pimetä, istuivat he mukavasti nuotion ympärillä.
Kuten Ladd oli sanonut, oli heidän suurin vaikeutensa saada aika kulumaan. Yöt olivat sanomattoman pitkät, mutta ne oli kulutettava työskennellen, leikkien ja haaveksien, mutta ei nukkuen. Tämä oli Laddin mitä jyrkin määräys, vaikka hän ei ilmaissutkaan sen syytä. Mutta paimen ajatteli nähtävästi, että nukkuminen päivän peloittavimman kuumuuden kestäessä vähensi vaivoja ja jännitystä ja ehkäpä vielä hulluksitulemisen vaaraakin.
Tämän pienen ryhmän askareet olivat tietysti monet ja monenlaiset. He työskentelivät kuin heillä olisi ollut jotakin tärkeätäkin tehtävää koettaen keksiä jonkun tekosyyn työlleen. He kertoivat ja toistivat tarinoita, kunnes ne alkoivat väsyttää kaikkia. He lauloivat. Mercedes opetti heille espanjan kieltä. He pelasivat kaikkia pelejä, jotka he vain tunsivat. He keksivät uusia, jotka olivat niin yksinkertaiset, että tuskin lapsetkaan olisivat niihin ihastuneet, mutta he syventyivät niihin vakavasti. Lyhyesti sanoen, he taistelivat järjen ja tunteitten, kaiken sivistyneisyyden ja ihmisellisyyden avulla tuota alituisesti vaanivaa yksinäisyydentunnetta ja heidän ympäristönsä villiä autiutta vastaan.
Mutta heidänkin keinonsa olivat rajoitetut. Ei voitu toivoakaan, että he olisivat täydellisesti voittaneet tuon mahtavan luonnon ja tuon kuoleman, autiuden ja riutumisen uhkaavan taivaanrannan. Heidän kiihkonsa ja kiihkoinen työhalunsa lamautuivat vähitellen, kunnes koitti aika, jolloin hiljaisuutta oli melkein mahdoton rikkoa.
Gale luuli olevansa ryhmän vilkkain ja ajattelevin jäsen, ja hän tarkasteli erämaan vaikutusta muihin. Hän kuvitteli Laddin vanhenevan heidän istuessaan leirinuotion ääressä. Kenties johtui se siitä, että paimenen harmaa tukka oli muuttunut valkoiseksi. Mikä hänessä ennen oli ollut kylmää, kovaa ja julmaa, oli omituisesti muuttunut hyväluontoisuudeksi ja jatkuvaksi muistamattomuudeksi, joka muuttui sitä merkityksellisemmäksi kuta useampia päiviä kului. Hän näytti voivan istua tuntikausia shakkilautansa ääressä liikauttamatta jäsentäänkään. Oli aivan sama nyt, oliko hänellä pelitoveria vai ei. Hän oli aina iloinen, kun häntä puhuteltiin, ikäänkuin hänet olisi kutsuttu takaisin jostakin muistojen autiosta seudusta. Jim Lash, tuo tyynin, kylmin, välinpitämättömin ja iloisin lännen asukas, mitä Gale milloinkaan oli tavannut, oli vähitellen menettänyt tuon iloisen luonteensa, joka olisi ollut niin suureksi hyödyksi hänen tovereilleen. Hän istui nyt aina ajatuksissaan tekemättä mitään. Jimillä ei ollut omaisia eikä juuri muistojakaan, ja erämaa vaati häntä yhä enemmän omakseen.
Thorne ja Mercedes olivat kumminkin ihmeelliset näytteet siitä, että luonne, järki ja sydän voivat säilyä vapaina ikävyydestä ja uhmata tämän peloittavan laavavankilan hirveätä autiutta, hiljaisuutta ja tyhjyyttä. He olivat nuoria ja rakastivat toisiaan. He voivat olla yhdessä ja tämä kosteikko oli heille melkein kuin paratiisi. Gale uskoi auttavansa itseään tarkastelemalla heitä. Kuvittelu ei ollut milloinkaan kyennyt näyttämään hänelle oikeata onnellisuutta. Thorne ja Mercedes olivat unhottaneet muun maailman. Jos he olisivat oleskelleet palaneessa, autiossa kuussa, olisivat he tuskin olleet jylhemmässä, julmemmassa ja yksinäisemmässä paikassa kuin tässä punaisten vuorien ympäröimässä laaksossa. Mutta sittenkin olisi siitä muodostunut kauniimpi paratiisi kuin maailman ensimmäisestä ja viimeisestä.
Mercedes laihtui, kunnes hän oli entisen minänsä solakka varjo. Hänestä tuli kova ja ruskea kuin paimenista ja yhtä vikkelä ja nopea kuin pantterista. Hän näytti elävän vain vedellä ja ilmalla, ja ehkä rakkaudella, sillä heidän niukkoihin ruokavaroihinsa, joista aina parhaat palat koetettiin valita hänelle, ei hän juuri koskenutkaan. Hän muistutti Galen mielestä noita villejä ruskeita eläimiä, jotka olivat yhtä vapaat kuin laavarinteitä sivelevä tuuli. Mutta vaikka nämä suuret muutokset otettaisiinkin huomioon, ei hänen kauneutensa kumminkaan vähentynyt. Hänen silmänsä, jotka näyttivät vain suuremmilta hänen laihtuneissa kasvoissaan, olivat kuin kimmeltävät lähteet. Hän oli leirin elähdyttävä voima. Hänen hymynsä ja nopea puheensa, hänen hiljainen naurunsa ja nopeat liikkeensä, hänen kujeilemisensa paimenten kanssa, hänen tumma ja intohimoinen katseensa, jonka hän niin usein kohdisti mieheensä, ja hänen kuiskauksensa hämärässä, kun he käsi kädessä kulkivat nuotion valossa — auttoivat Galea lujittamaan höltyvän otteensa todellisuuteen ja vastustamaan omituisen houkuttelevan elämän viettelyjä, elämän, jossa ihminen oli yksinään kultaisessa autiudessa, jossa ei ollut mielenliikutuksia, ei suruja eikä sairautta, vaan ainoastaan villin lepoa, unta, toimintaa ja haaveilua.
Vaikka yaqui kulkikin hänen kintereillään kuin varjo, näytti Gale kumminkin löytävän paikan, jossa hän sai kulkea yksinään hämärässä, yöllä ja auringon noustessa. Kaukana laaksossa, punaisen hämärän pimentyessä, kun hitaasti tyyntyvä tuuli haihdutti kuumuuden, kohotti Blanco sol jalomuotoisen päänsä ja hirnui isännälleen. Gale moitti itseään, että hän oli niin voinut unhottaa uskollisen hevosensa. Blanco sol ei ollut ollenkaan muuttunut. Se rakasti isäntäänsä, vapaata laidunta ja nopeaa juoksua ja oli tyytyväinen, kun se sai kyllikseen juoda kylmää vettä. Gale ajatteli, etteivät aika ja paikka merkinneet sille mitään, kunhan se vain sai nuo haluansa täytetyiksi. Hän kiersi käsivartensa sen kaarevan kaulan ympärille ja painoi poskensa sen valkoista harjaa vasten. Mutta vaikka hän olikin niin lähellä hevostaan, unhotti hän sen. Mikä oli tuo musta, punaiselta vivahtava ja koko taivaanrannan levyinen viitta, joka ryömi rinnettä ylös? Sen läpi hehkui kuparinvärinen aurinko, vaaleni ja vihdoin katosi. Oliko se vain hämärää, vai pimeyskö sieltä hiipi? Kun hän sitä ajatteli, tuntui hänestä, että se oli yön ilmoittaja, yön, jonka pituutta ajatellessa häntä värisytti.
Iltaisin oli hänelle tullut tavaksi kiivetä laavarinteelle niin kauaksi kuin sileätä tietä riitti, ja siellä olevalla penkereellä hän käveli edestakaisin katsellen tähtiä tahi istui liikkumatonna kuin kivi tuijottaen länteen päin jatkuvan erämaan liikkuviin ja muuttuviin varjoihin. Sieltä näki hän myös sametinsinisen taivaan kaarevan ja pimeän holvin, josta miljoonat kylmät, kaukaiset ja tuikkivat tähdet loistivat. Katsellessaan sitä ymmärsi hän hieman äärettömyyttä. Hän tuijotti varjoihin, jotka, vaikka ne olivatkin mustat ja läpinäkymättömät, käänsivät kumminkin hänen ajatuksensa keskeytymättömään rauhaan.
Entä sitten hiljaisuus! Hän oli mykkä, hän pelkäsi, hän kumarsi päänsä ja vapisi, ja hän ihmetteli erämaan hiljaisuutta, joka tuntui olevan rikkomaton. Silloin kun tuulikin humisi, tuntui hiljaisuus senkin voittavan. Mutta öisin tässä laavan, tuhkan ja kekäleiden maailmassa odotti hän tämän luonnon peloittavimman ominaisuuden ilmaisevan hänelle salaisuutensa. Hän tuntui olevan samalla kertaa sekä pieni poika että suuri voimakas mies ja sitten jotakin hyvin vanhaa. Hän ei käsittänyt, miksi hiljaisuuden piti olla sitä suurempi kuta autiompi paikka oli, ja se kiusasi häntä kovasti. Toisin ajoin tuntui Galesta, että täällä oli vain kuolemaa ja että siinä oli erämaan salaisuus, mutta toisin ajoin oli hän taas kuulevinaan sen mahtavan sydämen sykinnän.
Lopulta hän oppi toteamaan, että erämaa oli opettaja. Hän ei voinut sanoa, mitä kaikkea hän oli oppinut, mutta hän oli nyt kokonaan eri mies. Kun hän huomasi sen, ei hän ajatellut erämaan hidasta varmasti vaikuttavaa tehoa ihmisen alkuperäisiin vaistoihin, vaan mietti sitä, miten erämaa, ainakin niin paljon kuin hän oli oppinut sitä tuntemaan, muuttaa ehdottomasti ihmisen elämän sisäiset arvot, muuttaa hänen vanhat totutut tapansa uusiksi ja uudistaa hänet kokonaan. Gale uskoi, että vielä suuremmat kokemukset erämaasta menisivät yli ymmärryksen. Erämaa ei kasvattanut sivistyneitä ihmisiä, ja tämä seikka toi Galen mieleen omituisen ajatuksen: "Oliko sivistynyt ihminen sittenkin pohjaltaan villi?"