Yaqui oli vastaus tähän kysymykseen. Kun Gale huomasi sen, muisti hän aina nykyisen omituisen ajattelutapansa. Hänen mielensä oli niin tyhjä vanhoista mietteistä kuin tämä erämaa sivistyneistä ihmisistä. Ihmisen oli pakko tuntea villi niin hyvin kuin Gale tunsi yaquin, ennenkuin hän voi sanoa mitään ratkaisevasti, vaietakseen sitten kokonaan jonkun vaikutuksesta. Pitäessään silmällä yaquia oli Gale ensin huomannut hänessä sitkeähenkisyyttä, tyyneyttä, kestävyyttä ja voimaa, noita erämaan suomia ominaisuuksia, mutta mitä oli sanottava myöhemmästä ajasta, jolloin intiaanista oli muodostunut suurenmoinen olento, jolla oli omituiset kunnian, tasapuolisuuden ja rakkauden käsitteet. Gale epäili päätelmiään ja moitti itseään epäilystensä vuoksi.
Tuolla pimeässä istui tuo vaitelias, puolueeton ja tutkimaton yaqui. Hänen tummat kasvonsa ja silmänsä näkyivät selvästi tähtien valossa. Hän oli aina Galen läheisyydessä, syrjässä kuin varjo, mutta kumminkin lähettyvillä. Miksi? Gale oli aivan varma siitä, että intiaanilla oli yhtä paljon sydäntä kuin järkeäkin. Yaqui oli heti alussa asettunut Galen ja sattumain, työn ja vaarojen väliin. Hän oli valinnut tuon velvollisuuden vapaaehtoisesti eikä Gale voinut muuttaa eikä estää häntä. Hän ymmärsi intiaanin käsityksen velasta ja täytettävistä velvollisuuksista. Mutta siihen sisältyi jotakin muutakin, joka hämmästytti Galea. Yön tuntien kuluessa, ollessaan yksinään rinteellä, tunsi Gale, samoin kuin hän tunsi erämaan valtasuonen voimakkaan sykinnän, yaquissa olevan jotakin, joka veti häntä vastustamattomasti intiaaniin. Joskus hän katsoi ympärilleen nähdäkseen missä intiaani oli ja karkoittaakseen nuo omituiset painostavat epätodellisuuden ajatukset, eikä hänen milloinkaan tarvinnut hakea turhaan.
Siten kuluivat nämä loppumattoman pitkät yöt, joiden kuluessa Gale taisteli entisen mielentilansa saavuttamiseksi ja tuon äärettömän taivaan ja laajojen varjojen pimeän eristävän pyörteen aiheuttamaa lumousta vastaan, taisteli uskon, toivon ja rukouksiensa toteutumisen puolesta ja tuota alituisesti palaavaa luuloa vastaan, että he olivat vangitut erämaahan auttamattomasti, taisteli kovemmin kuin mitään muuta vastaan tuota salakavalaa, terävää, tyyntä ja tunteetonta itseään vastaan, joka koetti tunkeutua hänen ja hänen muistojensa väliin.
Mutta hän rupesi häviämään taistelussa, rupesi menettämään otteensa olennaisiin esineihin ja voimansa kestää horjumatta erämaan äärettömyyden ja hiljaisuuden raskaan ja säälimättömän painon alla.
Hän totesi sen toivottomasti, ja yön varjot näyttivät hänestä pyöriviltä vihollisilta, jotka huusivat: "Olette hukassa, hukassa, hukassa! Mitä odotatte? Sadettako? Olette vangitut erämaahan auttamattomasti!" Niin tuntuivat varjot ivailevan häntä äänettömästi.
Hän sattui nyt olemaan yksinään jyrkänteellä. Yö oli jo pitkälle kulunut. Kalpea kuu valaisi mustia tulivuorten huippuja ja tuuli alkoi tyyntyä. Oliko hän yksinään? Ei, sillä yaquikin näkyi olevan siellä. Äkkiä tunsi hän mielensä omituisesti tyyntyvän jonkun uuden tunteen vaikutuksesta. Hänestä tuntui kuin joku ihminen olisi ollut aivan hänen läheisyydessään. Kun hän kääntyi katsomaan luullen näkevänsä intiaanin, niin sensijaan huomasikin hän keveän varjon, kalpean, melkein valkoisen, seisovan siinä, ei lähellä eikä kaukanakaan. Se näytti vähitellen kirkastuvan. Silloin hän näki naisen, joka oli suuresti erään tytön näköinen, jonka hän muisti joskus tunteneensa. Tyttö oli kalpea, hänen hiuksensa olivat kullanväriset ja huulensa suloiset, ja hänen silmänsä tummenivat. Nell! Gale oli unhottanut hänet, mutta nyt täyttivät muistot hänen mielensä kokonaan. Noissa suloisissa kasvoissa oli surullinen ilme. Nell piti käsivarsiaan ojennettuina ja huusi hänelle hiekan, kaktuksien ja laavan takaa. Nellillä oli ikävyyksiä ja Gale oli unhottanut hänet.
Sinä yönä hän kiipesi korkeimmalle huipulle luiskahtamatta kertaakaan rosoisella laavalla ja koskematta ollenkaan choyain piikkeihin. Muudan ääni oli kutsunut häntä. Hän näki Nellin silmät tähdistä, sametinsiniseltä taivaalta ja ympäröivien varjojen pimeydestä. Tyttö oli hänen rinnallaan, ja tuo muisto oli voimakas, suloinen, järkyttävä ja kaunis. Sillä tuolla kaukana lännessä, jota laskeutuvan kuun valo hienosti kultasi, näki hän pilven, joka muistutti Nellin kasvoja. Pilvi erämaan taivaanrannalla! Hän katsoi siihen katsomistaan. Oliko sekin harhanäky, kuten tämä toinenkin hänen rinnallaan? Ei, hän ei uneksinut.
Eräänä kuumana aurinkoisena aamuna ilmestyi yaqui leiriin oltuaan poissa monta tuntia ja viittasi pitkällä ruskealla käsivarrellaan länttä kohti. Synkkiä pilviä alkoi juuri näkyä vuorten huippujen takaa.
"Sadetta!" huusi hän, ja hänen kaikuva äänensä jyrisi laaksossa.
Ne, jotka kuulivat hänen sanansa, olivat kuin haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka juuri ovat huomanneet purjeen taivaanrannalla.
* * * * *
Sanomatta sanaakaan ja ollen kiitollinen sisimpiä sydänjuuriaan myöten seisoi Dick Gale käsi Blanco solin kaulalla ja katseli muuttuvaa länttä, josta kohosi äärettömän suuria ja kummallisen värisiä pilviä toinen toisensa yläpuolelle, kiitäen, tummeten, leviten ja liitäen ylöspäin valkoista ja hehkuvaa aurinkoa kohti.
Kun ne saapuivat keskitaivaalle ja kätkivät tuon tulisen pallon näkyvistä, muuttui maa tumman ja uhkaavan näköiseksi. Hiekan ja laavan punainen väri muuttui teräksen harmaaksi. Suunnattomia varjoja hyökkäsi erämaasta laaksoon hiljaisesti, omituisesti kohisten kuin loiskuvat aallot. Hiljaisuus tuntui kumminkin vielä painostavalta. Erämaa odotti omituista ja vihattua vierasta, myrskyä. Kun jo kaikki nuo loppumattoman pitkät päivät, kuivat ja salaperäiset yöt olivat tuntuneet Galesta epätodellisilta, niin mitä hän mahtoikaan ajatella tästä hämmästyttävästä näytelmästä?
"Voi, tunsin sadepisaran putoavan kasvoilleni!" huudahti Mercedes, ja kuiskaten jonkun pyhimyksen nimen suuteli hän miestään.
Valkotukkainen, laihtunut, vanhentunut ja kumara Ladd katsoi uhkaavia pilviä ja sanoi lempeästi: "Meidän on varmasti haettava hevosemme tänne, laitettava keveitä kuormia ja kuljettava öisin."
Silloin alkoi lännestä puhaltaa kova tuuli, taivas tummeni kokonaan, peloittavat salamat välähtelivät ja kuului niin kovaa jyrinää kuin maailmanloppu olisi alkanut. Erämaan myrsky raivosi, kaikki pimeni ja muuttui sekavaksi kaaokseksi.
XVII.
MERKITYKSELLINEN HEVOSEN HIRNUNTA.
Belding seisoi yksinään Forlorn Riverin päärakennuksessa olevassa huoneessaan. Siellä oli yhtä hiljaista kuin ulkonakin; keskikesän painostava kuumuus painoi taloa kuin kuuma raskas huopapeite.
Hän otti patruunavyön pöydältään ja sitoi sen uumilleen hitain liikkein. Joku tuttu, mukava ja innostava tunne näytti ilahduttavan häntä, kun hän tunsi suuren pistoolin painon kupeellaan. Hän katsoi oveen mennäkseen ulos, mutta epäröi ja alkoikin kävellä edestakaisin huoneensa lattialla. Äkkiä hän pysähtyi pöydän luo ja päättäväisin liikkein irroitti pistoolivyön laskien sen pöydälle.
Temppu ei tuntunut kumminkaan lopulliselta ja Belding tiesi sen. Hän oli nähnyt rajaelämää Texasissa nuoruudessaan, hän oli ollut sheriffi silloin kun lännen laki oli nopean ranteen määrättävissä ja hän oli nähnyt monen miehen panevan pistoolinsa syrjään ikuisiksi ajoiksi. Hänen oma tekonsa ei ollut lopullinen. Hän oli tehnyt tuon tempun usein ennenkin liian myöhään ja näinä viime aikoina oli se ruvennut tuntumaan yhä vaikeammalta, ikäänkuin hän olisi tullut hentomielisemmäksi. Oli olemassa syitä, miksi pistooli tuntui Beldingistä synkän lumoavalta.
Chaset, nuo uuden voiman ahneet ja häikäilemättömät edustajat lännen kehittämiseksi, olivat päättäneet köyhdyttää Beldingin, ja sikäli kuin hänen varallisuutensa johtui Forlorn Riveristä, olivat he melkein onnistuneetkin. Hän menetti edun edun jälkeen noiden rosvojen hyödyksi. Hän valitti Tucsonin maaherralle paalutettujen maa-, kaivos- ja vesialueiden anastamisesta, mutta hävisi jokaisen jutun. Sen jälkeen menetti hän siirtolaisuuden valvojavirkansa, ja tämä seikka, joka hänen mielestään oli sulaa vääryyttä, oli kova kolahdus. Hänen oli ollut pakko mukautua toiseenkin yhtä suureen nöyryytykseen. Kävi nimittäin selville, että hänen oli maksettava Chaseille vedestä, jolla hän kasteli apilavainioitaan. Hänen maallaan olevassa kuivumattomassa lähteessä riitti vettä talouteen ja hevosille, mutta ei muuhun.
Nämä seikat olivat kyllä vastuksellisia Beldingille mutta eivät millään tavalla oikeuttaneet hänen suruaan, pahaa tuultaan ja kasvavaa vihaansa. Hän uskoi, että Dick Gale ja nuo toiset, jotka yaqui oli opastanut erämaahan, olivat joko tapetut tahi eksyneet. Pari kuukautta sitten oli lauma satuloituja, mutta isännättömiä hevosia tullut Forlorn Riveriin nälissään ja janoissaan. Ne olivat olleet osa Rojakselle kuuluvasta laumasta. Niiden tulo lisäsi vain salaperäisyyttä ja vahvisti otaksumaa, että sekä takaa-ajajat että -ajettavat olivat kuolleet. Beldingin oli pakko tunnustaa, että hän suri itsensä harmaaksi ajatellessaan vartijainsa kohtaloa.
Beldingin suru ei johtunut ollenkaan varallisuuden vähenemisestä. Hän oli ollut rikas ja oli nyt köyhä, mutta tällainen onnen käänne ei voinut tehdä häntä onnettomaksi. Jotakin synkempää, salaperäisempää ja surullisempaa kuin Dick Galen ja tämän ystävien häviäminen oli tullut hänen vaimonsa ja Nellin elämään. Hän oli huomannut tuon muutoksen heti sen jälkeen kuin rouva Belding oli tuntenut vanhemman Chasen entiseksi koulutoverikseen ja hylätyksi kosijakseen. Kului aina aikaa, ennenkuin hidasajatuksinen Belding huomasi kotioloissaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, erittäinkin kun Dickin omaisten viipyminen siellä esti rouva Beldingin ja Nellin paljastamasta todellisia tunteitaan. Belding oli kumminkin vähitellen tullut huomaamaan, että heidän suruunsa oli joku muu salaperäinen syy kuin Dickin katoaminen. Hän oli varma siitä, kun hänen vaimonsa ilmaisi haluavansa käydä vanhassa kodissaan Peoriassa. Rouva Belding ei ilmoittanut muuta syytä, mutta hän näytti kumminkin miehelleen kirjeen, jonka hän oli saanut vanhoilta ystäviltään. Tuossa kirjeessä oli uutisia, jotka joko olivat tahi eivät olleet tosia, mutta kumminkin sellaisia, ajatteli Belding, että ne kiinnittivät hänen vaimonsa mieltä. Muudan vanha kullanetsijä oli palannut Peoriaan ja kertonut tavanneensa Robert Burtonin Sonoytan kosteikossa noin viisitoista vuotta sitten, jolloin Burton oli lähtenyt erämaahan milloinkaan enää palaamatta. Beldingille ei tämä ollut mitään uutta, sillä hän oli kuullut kerrottavan siitä ennen naimisiin menoaan. Hänen vaimonsa ensimmäisen miehen kuolemaa ei ollut kukaan epäillyt. Oli melkein varmaa, että sekä Nellin isä että äidinisä olivat kuolleet jossakin paikassa Sonoran erämaata.
Belding ei vastustanut vaimonsa halua käydä vanhassa kodissaan. Hän ajatteli päinvastoin, että matka luultavasti virkistäisi paljonkin häntä ja teki kaikkensa saadakseen Nellinkin lähtemään mukaan. Mutta Nell ei halunnut.
Rouva Beldingin lähdön jälkeen huomasi Belding Nellin mielen niin muuttuneen, että se hämmästytti ja huolestutti häntä. Hänestä oli äkkiä tullut niin omituisesti onneton, ettei hän voinut salata sitä Galeiltakaan, jotka, kuten Belding kuvitteli, erittäinkin tekivät Nellin ylpeäksi. Tyttö ei ruvennut kertomaan hänelle mitään. Mutta jonkun ajan kuluttua, kun hän oli ajatellut asiaa tarpeeksi, huomasi hän tämän toisen ja surkuteltavan muutoksen alkaneen heti sen jälkeen kuin hän oli tavannut Nellin Radford Chasen seurasta. Tämä väsymätön kosija ei ollut hituistakaan muuttanut käytöstään. Tuossa miehessä oli jotakin, joka vaikutti Beldingiin niin, että hän nähdessään Chasen puri hampaitaan. Mutta Nell ei ollut ainoastaan kiihkeä, vaan myöskin omituisesti innokas taivuttamaan Beldingiä, ettei tämä loukkaisi eikä tekisi mitään pahaa nuorelle Chaselle. Tämä oli estänyt Beldingiä näin kauan, mutta hän oli ajatellut ja vahtinut sitä enemmän. Hän ei ollut milloinkaan ennenkään sekautunut naisten asioihin. He saivat tehdä, kuten he halusivat, ja tavallisesti tyytyi hän siihen. Mutta häntä alkoi hämmästyttää yhä enemmän, kun hän huomasi, että Nell selvästi hyväksyi nuoren Chasen huomaavaisuudet. Lopulta näytti hän tämän Beldingille suoraan. Belding ei voinut ymmärtää sitä, sillä hän oli varma, että Nell todellisuudessa sydämestään halveksi Chasea. Viime aikoina alkoi hän uskoa, vaikka hän ei sitä varmasti tiennytkään, että Chaseilla oli Nelliin joku omituinen vaikutusvalta, jota he käyttivät hyväkseen. Tämä kiihdytti Beldingin vihaa, jota hän oli tuntenut heti alussa ja jota vastaan hän oli koettanut taistella kaikin voimin. Nyt se synnytti hänen aivoissaan synkkiä ajatuksia.
Sivuutettiin juhannus, ja myrskyt alkoivat myöhään. Mutta kun ne tulivat, olivat ne sitä kovemmat. Belding ei muistanut milloinkaan nähneensä niin kovaa myrskyä, tuulta ja sadetta kuin ensimmäinen kesän kuivuuden jälkeen.
Muutamissa päivissä muuttui koko Altar Valley kirkkaan viheriäksi kentäksi, josta ei kohonnut tomupilviä. Forlorn River paisui yli äyräittensä ja virtasi hitaasti ja raskaasti. Belding ei ollut milloinkaan ennen katsellut tulvaa tuntematta iloa, mutta nyt, vaikka hän olikin erämaan asukas, kiukutti häntä, kun hän ajatteli Chasein suuren säiliön olevan täynnä vettä. Sen aitojen yli lorisevan veden kohina ei ollut hänen mielestään hauskaa kuunneltavaa. Tapahtui ensimmäisen kerran hänen elämässään, että putoavan veden lorina harmitti häntä.
Belding huomasi, että hänen vainioittensa viereisille kentille oli palkattu jälleen työmiehiä. Chaset olivat kaivauttaneet suuren kasteluojan, joka ulottui aivan Beldingin maatilan viereen, sivuuttaneet hänen maansa ja jatkaneet sitä sitten etemmäksi Altar Valleyhin. He olivat käyttäneet kaiken vaikutusvaltansa saadakseen yhdistää nuo ojat kaivamalla sellaisen myöskin hänen maahansa, mutta Belding oli ollut taipumaton. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Senvuoksi hän hieman hämmästyi ja huolestui nähdessään joukon meksikolaisia jälleen työskentelevän noissa ojissa.
Seuraavana aamuna heitti kauhistuttava jyrähdys Beldingin vuoteesta melkein lattialle. Se halkaisi hänen talonsa tiiliseinät, särki ikkunoita ja pudotti padat ja lautaset lattialle niin, että ne menivät murusiksi. Belding luuli ensin, että Chasein suuri dynamiittivarasto oli räjähtänyt ilmaan. Puettuaan nopeasti ylleen kiiruhti hän Nellin huoneeseen rauhoittamaan tätä, ja käskettyään tytön pitää huolta vieraista meni hän katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Kylän asukkaat olivat hyvin peloissaan. Useat huonosti rakennetut tiilitalot olivat luhistuneet melkein tomuksi. Suuri keltainen pilvi leijaili joen yllä kuin sakea savu. Se näytti kohoavan Beldingin palstan ylimmäisestä päästä aivan virran vierestä. Kun hän saapui raja-aidalle, olivat savu ja tomu niin sakeat, ettei hän voinut vapaasti hengittääkään eikä hän vähään aikaan kyennyt saamaan selville, mitä oli tapahtunut. Äkkiä hän kumminkin huomasi suuren kuopan hiekassa juuri siinä paikassa, jossa kasteluoja päättyi hänen maahansa. Syystä tahi toisesta olivat meksikolaiset laukaisseet tavallista kovemman panoksen siinä.
Belding mietti. Hän ei enää uskonut ollenkaan dynamiitin satunnaiseen räjähtämiseen. Mutta miksi oli tuo panos ladattu ja laukaistu? Tuota pehmeätä hiekkaa ei ollut vaikea lapioidakaan eikä maassa ollut kiven sirpalettakaan. Katsoen siihen, kuinka kauaksi ojan kaivaminen oli jo edistynyt, oli tuollainen räjähdys Beldingin mielestä enemmän vahingoksi kuin hyödyksi.
Hän alkoi hitaasti ja vastahakoisesti kävellä erästä viheriää syvännettä kohti, jossa muutamassa pajukossa oli tuo kuivumaton lähde, jota hänen hevosensa rakastivat niin suuresti, puhumattakaan hänestä itsestään. Hän oli todellakin peloissaan työntäessään kallellaan olevia pajuja syrjään päästäkseen lähteelle johtavalle viileälle polulle. Mutta sitten rupesi hän äkkiä epäilemään jotakin ja juoksi loput matkasta.
Hän saapui sinne juuri ajoissa nähdäkseen viimeisen jäännöksen vedestä.
Se näytti vajoavan kuin lentohiekkaan. Lähteen muotokin oli muuttunut.
Läheisyydessä olevalla kentällä tapahtuneen hirveän räjähdyksen voima
oli tukkinut tahi muuttanut maanalaisen virran suunnan.
Beldingin milloinkaan kuivumaton lähde oli tuhoutunut. Se, joka oli muuttanut tämän pienen maakappaleen viheriäksi, suloiseksi ja tuoksuvaksi, oli kadonnut. Belding tunsi aluksi vain mielipahaa. Vaaleat ajo-liljat eivät kukkisi enää pajukon varjossa ja pajut itsekin kuoleutuisivat pian ja kuivuisivat. Hän muisteli, miten usein hän kuumina kesäöinä oli tullut lähteelle juomaankin. Mutta nyt oli siitäkin huvista luovuttava.
Äkkiä hän muisti Blanco diablon. Kuinka tuo suuri valkoinen jalorotuinen oli rakastanutkin tätä lähdettä! Belding suoristautui ja katseli kyyneleisin silmin länteenpäin jatkuvaa autiota erämaata. Milloinkaan ei kulunut päivääkään, ettei hän muistellut jaloa hevostaan, mutta tämä hetki erityisine muistoineen oli monta kertaa merkityksellisempi ja senvuoksi myöskin tuskallisempi.
"Diablo ei tule tänne enää milloinkaan juomaan", mumisi hän.
Blanco diablon menetys, vaikka Belding oli sen surren myöntänytkin, ei ollut ennen tuntunut hänestä min todelliselta kuin nyt.
Tomupilvien kiitäminen hänen ylitseen ja säiliöltä päin kuuluva veden kohina käänsivät Beldingin ajatukset Chaseihin. Äkkiä tunsi hän olevansa kylmän varmuuden lujassa puristuksessa. Panos oli varmasti laukaistu sellaisin tarkoituksin, että hänen lähteensä tuhoutuisi. Mikä pirullinen temppu! Ei kukaan lännen asukas, ei intiaani eikä meksikolainenkaan, olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen julmuuteen, että hän olisi hävittänyt erämaasta kauniin, kirkkaan, kylmän ja aina lorisevan lähteen.
Nyt tuntui siltä, kuin ei Beldingin surua, epäröimistä ja mietiskelyä milloinkaan olisi ollutkaan. Kun hän käveli nopeasti takaisin taloon, piti hän päätään, joka oli kauan aikaa ollut ajattelevaisesti ja surullisesti kumarassa, ylpeästi pystyssä. Hän meni suoraan huoneeseensa ja liikkein, jotka olivat nyt päättäväiset ja lopulliset, kiinnitti hän pistoolin kupeelleen. Tarkastettuaan sen ryhtyi hän toimeen. Hän rohkaisi luontonsa ja kulki vielä suorempana. Jonkunlainen kauan kadoksissa ollut persoonallisuuden leima oli ilmestynyt Beldingiin jälleen.
"Minun on ensin hieman tuumittava", sanoi hän itsekseen. "Voin pyytää Carteria lähettämään jäljellä olevat hevoseni Wacoon veljelleni. Sitten pakotan Nellin ottamaan kaikki käsillä olevat rahat ja matkustamaan äitinsä luo. Galet ovat valmiit lähtemään vaikka tänään, jos vain ilmaisen heille tahtoni. Sitäpaitsi voi Nell matkustaa heidän kanssaan jonkun matkaa itään päin. Sellainen on sinun tehtäväsi, Tom Belding, älä ymmärrä itseäsi väärin."
Mennessään ulos tapasi hän herra Galen portailla. Pitkäaikainen oleskelu Forlorn Riverissä, huolimatta siitä, että sitä painoi epäluulo, joka alkoi vähitellen muuttua surulliseksi varmuudeksi, oli ollut suureksi hyödyksi Dickin isälle. Kuiva ilma, kuumuus ja lepo olivat tehneet hänestä ellei nyt aivan tervettä miestä, niin ainakin paljon vahvemman kuin hän oli ollut moniin vuosiin.
"Belding, mitä tuo hirmuinen jyrähdys oli?" kysyi hän. "Olimme hyvin peloissamme, kunnes Nell tuli luoksemme. Luulimme sitä maanjäristykseksi."
"Sanon teille, herra Gale, että meillä on täällä kyllä ollut muutamia järistyksiä, mutta ei ainoatakaan niistä voida verratakaan tuohon äskeiseen tärähdykseen."
Sitten selitti Belding, mikä räjähdyksen oli aiheuttanut ja miksi se oli pantu toimeen niin lähellä hänen maitaan.
"Väkivaltaahan tuollainen on, kuvaamatonta väkivaltaa!" selitti herra
Gale kiihkeästi. "Tuollaista ei voitaisi mitenkään kärsiä idässä. Herra
Belding, minua hämmästyttää teidän tyyni suhtautumisenne näihin
konnantöihin."
"Katsokaa, minun oli pakko ottaa lukuun äiti ja Nellkin", aloitti Belding anteeksipyytävästi. Hän taivutti päätään hieman ja piirsi merkkejä hiekkaan kenkänsä kärjellä. "Herra Gale, olen temponut kuin kala ongessa, kuten Laddy sanoo, mutta nyt aion hankkia hieman enemmän liikkumistilaa tämän maatilan rajojen ulkopuolelta. Aion lähettää Nellin itään äitinsä luokse. Sitten —. Kuulkaahan, herra Gale, ettekö halua ottaa Nelliä mukaanne lähtiessänne kotiinne?"
"Olemme onnellisia, jos hän tulee koko matkan kanssamme ja suostuu tulemaan vieraaksemme."
"No sehän on erinomaista. Lähdettekö piankin? Älkää luulko, että haluan —" Belding keskeytti, sillä todellisuudessa halusi hän heidän lähtevän niin pian kuin suinkin.
"Olisimme poistuneet jo aikoja sitten, mutta olemme viipyneet teidän vuoksenne", sanoi herra Gale. "Olemme jo viikkoja sitten luopuneet toivostamme, että Richard palaisi. Nyt olemme varmat, että hän on kuollut, ja senvuoksi on kai meidän parasta lähteä heti. Halusitte meitä jäämään, kunnes kuumuus lauhtuu ja sateet muodostavat matkan helpommaksi. Nyt en huomaa enää mitään syytä viipymiseen. Oleskelemiseni täällä on suuresti edistänyt tervehtymistäni. En tule milloinkaan unhottamaan vieraanvaraisuuttanne. Tämä matka tänne länteen olisi tehnyt minusta muuten uuden miehen, ellei Richard —"
"Varmasti. Ymmärrän surunne", sanoi Belding vakavasti. "Menkäämme sisälle ja käskekäämme naisten laittaa kaikki valmiiksi."
Nell valmisteli ahkerasti palvelijoiden avulla aamiaista. Belding vei hänet mukanaan vierashuoneeseen herra Galen mennessä etsimään vaimoaan ja tytärtään.
"Tyttöseni, minulla on sinulle muutamia uutisia", aloitti Belding. "Herra Gale matkustaa tänään perheensä kanssa. Aion lähettää sinut heidän mukanaan jonkun matkaa kumminkin. He ovat kutsuneet sinut luokseen. Luullakseni suostut siihen mielelläsi, sillä sehän auttaa sinua unhottamaan. Mutta pääasiallisesti on sinun kumminkin matkustettava itään mennäksesi äitisi luokse."
Nell tuijotti häneen kalpein kasvoin sanomatta sanaakaan.
"Katsohan, Nell, olen melkein joutunut häviöön täällä Forlorn Kiverissä", jatkoi Belding. "Tuo tämänaamuinen räjähdys tuhosi lähteeni. Siinä ei ole nyt ollenkaan vettä. Se oli viimeinen korsi, josta voin pidellä kiinni. Aion senvuoksi luopua Forlorn Riveristä. Tulen luoksenne hieman myöhemmin, siinä kaikki."
"Isä, olet kiinnittänyt pistoolin vyöllesi!" huudahti Nell äkkiä viitaten vapisevin sormin. Tyttö juoksi hänen luokseen, mutta Belding työnsi hänet pois ensimmäisen kerran elämässään. Hänen liikkeistään oli kadonnut tuo vanha hidas ystävällisyys.
"Niin olenkin!" vastasi Belding tyynesti koettaen kädellään kupeellaan heiluvaa tuppea. "Nell, olen niin hajamielinen näinä päivinä."
"Isä!" huudahti Nell.
"Sinun on toteltava", vastasi Belding sellaisin äänin, jota hän ei milloinkaan ennen ollut käyttänyt puhutellessaan tytärtään. "Valmista aamiainen nyt pian ja järjestä sitten tavarasi voidaksesi poistua Forlorn Riveristä."
"Poistua Forlorn Riveristä!" kuiskasi Nell painaen ohuella valkoisella kädellään rintaansa. Kuinka tyttö olikaan muuttunut! Belding katui kovuuttaan, mutta ei sanonut sitä ääneen. Nell kuihtui täällä aivan samoin kuin Mercedes oli kuihtunut ennen Thornen tuloa.
Nell meni länteen johtavan ikkunan ääreen ja katsoi erämaan poikki kaukaa himmeästi siintäviä sinertäviä vuoria. Belding katsoi häneen ja samoin Galet, mutta ei kukaan puhunut sanaakaan. Syntyi pitkä vaitiolo ja Belding tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa. Nell nojasi ensin kätensä ikkunanpuitteihin, mutta vähitellen se vaipui, kunnes hänen otsansa nojasi puuhun ja tukahdutettu nyyhkytys purkautui hänen huuliltaan. Elsie Gale meni hänen luokseen, puristi hänet syliinsä ja painoi tytön kumartuneen pään olkaansa vasten.
"Meistä tulee niin hyvät ystävät, ettet uskokaan", sanoi hän.
"Luullakseni tekee se sinulle hyvää, että tulet luokseni kaupunkiin.
Ollessasi täällä et tee muuta kuin katselet päivät pitkät tuonne
autioon erämaan… Tule nyt, Nell."
Ulkoa portailta kuului raskaita askelia ja sitten koputettiin oveen lujasti. Belding aukaisi sen. Chaset, isä ja poika, seisoivat kynnyksen takana.
"Hyvää huomenta, Belding", sanoi vanhempi Chase. "Tuo hirmuinen räjähdys ajoi meidät vuoteista aikaiseen ja tulimme katsomaan, mitä oli tapahtunut. Se johtui huolimattomuudesta. Meksikolainen päällysmies oli juovuksissa eilen ja hänen tyhmät miehensä erehtyivät. Olen pahoillani, jos se säikähdytti teitä."
"Chase, tuo oli ensimmäinen teidän aiheuttamanne räjähdys, jota mielelläni kuuntelin", vastasi Belding niin, että Chase hämmästyi.
"Vai niin. Olen iloinen, ettette ole siitä millännekään", jatkoi Chase ollen selvästi hämillään. "Olin hieman huolissani — olette aina ollut niin pikavihainen, ettemme ole sopineet mistään. Kiiruhdin tänne, sillä pelkäsin teidän luulevan räjähdyksen — näettekö, Belding —"
"Ymmärrän sen, herra Ben Chase", keskeytti Belding lyhyesti ja tiukasti, "että tuo räjähdys oli suurin erehdys, mitä milloinkaan olette elämässänne tehnyt."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Chase vaativasti.
"Teidän on annettava minulle anteeksi, että viivytän vastausta, ellette välttämättä halua saada sitä juuri nyt. Herra Gale on juuri lähdössä perheineen ja tyttäreni matkustaa heidän mukanaan. Haluan, että odotatte hieman."
"Matkustaako Nell?" huudahti Radford Chase, Hän oli Beldingin mielestä kuin pettynyt pikkuvanha poika.
"Kyllä! Mutta teidän on nimitettävä häntä neiti Burtoniksi, nuori mies."
"Herra Belding, haluan välttämättä neuvotella kanssanne juuri nyt", sanoi vanhempi Chase keskeyttäen Beldingin omituisen lauseen. "On olemassa seikkoja, muita merkityksellisempiä seikkoja, joista meidän on juteltava. Niistä on nyt päätettävä. Saammeko tulla sisään, herra Belding?"
"Ette!" vastasi Belding töykeästi. "Valitsen hyvin tarkasti, keitä kutsun luokseni. Mutta suostun seuraamaan teitä."
Belding meni ulos ja sulki oven. "Tulkaa kauemmaksi talosta, etteivät naiset kuule keskusteluamme."
Vanhempi Chase oli punainen raivosta, mutta hillitsi kumminkin mielensä. Nuorempi oli synkän, vihaisen ja kärsimättömän näköinen. Hän ei näyttänyt muistavankaan, että Beldingkin oli olemassa. Hän ei ymmärtänyt tilannetta ollenkaan, kun sitä katseltiin Beldingin kannalta. Ben Chase sai äänensä takaisin juuri silloin kun Belding pysähtyi puiden varjoon niin kauaksi talosta, ettei puhe sinne kuulunut.
"Herra, olette loukannut minua ja poikaani. Kuinka te uskallatte?
Haluan saada teidät ymmärtämään, että —"
"Lopettakaa ajoissa tuollaiset puheenne minulle, te — —!" keskeytti Belding. Hän oli aina ollut julkea ja nyt valitsi hän vähemmän kuin milloinkaan ennen sanojaan. Chase pyörähti vikkelästi, tuijotti häneen ja näytti jo menettävän malttinsa. Mutta Beldingin käytöksessä oli nähtävästi jotakin joka vaikutti hyvin rauhoittavasti. "Jos puhutte järkeä, haluan kuunnella", jatkoi Belding.
Belding oli nähtävästi utelias, vaikka hän ei uskonutkaan, että mitkään Chasen esittämät väitteet ja vaikuttimet voisivat muuttaa hänen nykyistä päätöstään, mutta hän luuli kuuntelemalla saavansa jotakin valoa siihen, joka oli niin kauan hämmästyttänyt häntä. Mestarillinen ponnistus, jolla Chase hillitsi nousevan vihansa, lisäsi sitäpaitsi Beldingin luuloa, että tämä edistyksen tienraivaaja aikoi puhua jostakin muustakin.
"Haluan tehdä viimeisen ponnistuksen lepyttääkseni teidät", aloitti Chase mielistelevästi. Beldingistä tuntui omituiselta, että mies voi heti ruveta puhumaan tyynesti ja vaivattomasti. "Teille on sattunut täällä vahingoita ja luonnollisesti olette kiukuissanne. En moiti teitä ollenkaan. Mutta te nähtävästi ette voi katsella näitä asioita minun kannaltani. Liikeasiat ovat liikeasioita ja liikeasioissa voittaa aina nokkelampi mies. Laki myönsi minulle omistusoikeuden noihin maapalasiin, joista te riitelitte. Ja puhuaksemme kaivos- ja vesioikeuksista, menetitte nekin jutut, koska ette voinut todistaa olleenne viittä vuotta niiden omistajana. Viisi vuotta on lain vaatima lyhin aika. Vaikka kymmenen miestä paaluttaisi Forlorn Riverin lähteet, mutta jos ei heillä ole taloja eikä minkäänlaisia papereita uudisasukasoikeuksiensa turvaamiseksi, voi kuka tahansa ruveta riitelemään heidän kanssaan noista vesioikeuksista… Nyt haluan kaivauttaa tuon pääojan joen suuntaan teidän maittenne läpi. Emmekö voi tehdä jonkunlaista sopimusta? Suostun myönnytyksiin suomalla teille suuremmat edut kuin itselleni. Suostun ottamaan teidät osakkaaksi yhtiöön. Sitäpaitsi on minulla luullakseni sen verran vaikutusvaltaa, että voin hankkia teille virkanne takaisin. Vähäinen myöntyväisyys teidän puoleltanne korjaa teidän häviönne Forlorn Riverissä sellaisin mahdollisuuksin, että voitte rikastuakin. Paikalla on suuri tulevaisuus… Mielenkiintoni on muuttunut henkilökohtaiseksi. Radford rakastaa kasvattitytärtänne ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin. Myönnän nyt, että jos olisin aavistanut tämän tilanteen, en olisi ahdistanut teitä niin kovasti. Mutta voimmehan korjata asian. Yhtykäämme ei ainoastaan liikeasioissa, vaan myöskin perheellisesti. Jos poikani onnellisuus on tuon tytön vallassa, saatte olla varma siitä, että teen kaikkeni saadakseni tytön hänelle. Korvaan varmasti kaikki vahinkonne. Mitä vastaatte?"
"Ei! Ette voi ostaa rahoillanne suoraa tietä maani halki. Eikä Nell huoli pojastanne. Nyt sen kuulitte."
"Mutta tehän voisitte taivuttaa hänet."
"Mutta minä en halua."
"Saanko tietää, miksette?" Chasen äänestä alkoi hävitä mielistelevä kaiku ja hän puhuikin jo nopeammasti kuin äsken.
"Varmasti. En kiellä teitä kysymästä", vastasi Belding hitaasti ja harkitusti. "En halua ryhtyä niin alhaiseen temppuun ja jos haluaisinkin, pitäisi sen toki olla mies, jonka puolesta rukoilisin. Tunnen meksikolaiset ja tunnen yaquit, ja mieluummin annan Nellin jollekin heistä kuin pojallenne."
Radford Chase alkoi karjua raivoissaan kuin mieletön. Belding ei kiinnittänyt kumminkaan huomiotaan häneen, koska hän ei ennenkään ollut katsahtanutkaan mieheen. Vanhempi Chase näytti koettavan hillitä mieltään. Hän hypisteli harmaan flanellipaitansa kaulusta avaten sen niskasta.
"Poikani naimatarjous on suuri kunnia teille, herra, suurempi ehkä kuin luulettekaan."
Belding ei vastannut. Hänen kiinteä katseensa ei kääntynyt hetkeksikään joelle johtavalta pitkältä kujalta. Hän odotti vain kylmästi ollen varma itsestään.
"Rouva Beldingin tyttärellä ei ole oikeutta Burton-nimeen", sanoa paukautti Chase. "Tiedättekö sen?"
"En", vastasi Belding tyynesti.
"No nyt sen kuulitte", lisäsi Chase purevasti.
"Kai voitte myös todistaa väitteenne?" kysyi Belding tyynesti ja kiihkotta. Hänestä tuntui nyt omituiselta, että tuo mies tunsi niin vähän länttä ja lännen tapoja.
"Todistaako? Kyllä, luullakseni ainakin niin, että jokainen ymmärtäväinen ihminen sen käsittää. Tulen Peoriasta, jossa synnyin ja kävin koulua. Nell Warren oli muudan koulutovereistani. Rouvanne alkuperäinen nimi on Warren. Hän oli kaunis ja iloinen tyttö. Kaikki miehet rakastuivat häneen. Tunsin Bob Burtonin hyvin. Hän oli komea mies, mutta häikäilemätön. Kukaan ei tiennyt varmaan, mutta kaikki luulimme hänen aikovan mennä naimisiin Nellin kanssa. Hän matkusti kumminkin Peoriasta, ja pian sen jälkeen paljastui Nellin salaisuus. Hän synnytti tytön ja poistui paikkakunnalta. Kului sitten pari kuukautta, ennenkuin Burton ilmestyi jälleen Peoriaan, mutta hän ei viipynyt siellä pitkää aikaa. Sitten emme kuulleet vuosikausiin heistä kummastakaan mitään. Lopuksi saimme tietää, että Nell oli Oklahomassa ja Burton Denverissä. On tietysti mahdollista, että Bruton seurasi Nelliä ja meni naimisiin hänen kanssaan, jolloin Nell Warrenin Burton-nimen käyttäminen on oikeutettua. Mutta se ei ole kumminkaan luultavaa. Kukaan meistä ei milloinkaan kuullut puhuttavan sellaisesta eikä olisi sitäpaitsi uskonutkaan tuollaisia huhuja. Suhde oli ennakolta tuomittu päättymään onnettomasti. Mutta, Belding, nyt kun kerran siitä puhumme, haluan ilmoittaa, että Nell Warren oli maailman suloisin, hienoin ja uskollisin tyttö. Kun hän matkusti lounaaseen ja salasi menneisyytensä, oli se vain luonnollinen varovaisuustoimenpide hänen puoleltaan. Siitä ei voida häntä ollenkaan moittia. Hän oli silloin vielä aivan lapsi, noin seitsemän- tahi kahdeksantoistavuotias, eikä… Hämmästyin niin, että tuntiessani vaimonne koulutoverikseni kerroin asian Radfordille. Nyt huomaatte, miten vähän välitän tuosta jutusta pyytäessäni kasvattitytärtänne pojalleni vaimoksi."
Belding kuunteli vaitiollen. Chasen värähtelevä ääni oli yhtä todellinen kuin hänen sanojensa näennäinen vilpittömyyskin. Belding voi hyvin kuunnellessaan erottaa valheen totuudesta. Paljastus ei hämmästyttänyt häntä ollenkaan, mutta hän ei heltynyt, sillä hän otaksui, että Chasen mielenliikutus johtui vanhan arpeutuneen haavan aukenemisesta ja entisten sekä onnellisten että onnettomien aikojen muistelemisesta. Ihmisluonto on niin kummallinen, että Chasenkin sydämessä ehkä vielä voi piillä hellyyttä ja myötämielisyyttä. Belding ei uskonut sitä, mutta hän soi kumminkin Chaselle sen edun, että hän oli uskovinaan.
"Lupasitte siis vaimolleni kunnioittaa hänen salaisuuttaan ja olla ilmaisematta sitä hänen miehelleen ja tyttärelleen, niinkö?" kysyi Belding tiukasti ja hänen synkkä katseensa kääntyi pois kujalta.
"Mitä! Minä — minä —" änkytti Chase.
"Ja pakotitte poikanne vannomaan, että hänestä tulee mies, joka kuolee ennenkuin hän vihjaiseekaan tuosta asiasta Nellille?" jatkoi Belding kovemmasti.
Ben Chase ei voinut vastata ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen poikansa nojautui raskaasti aitaan.
"Nyt huomaan, että olette ilmoittanut heti tämän salaisuuden vaimolleni ja tyttärelleni. Onko asia niin?" jyrisi Belding.
Hän luki vastauksen noista harmaista kasvoista ja huulista, jotka pelko mykistytti. Belding näki nyt kuin salaman valossa vaimonsa tuskan ja hänen matkansa todellisen syyn, ymmärsi, mikä oli muuttanut Nellin, ja kun hän tämän huomasi, tuntui kuin kaikki helvetin koirat olisivat ruvenneet raivoamaan hänen rinnassaan. Tuskissaan lyödä huitaisi hän katsomatta ja vaistomaisesti niin, että Ben Chase lensi aitauksen nurkkaukseen. Sitten hän tarttui pitkällä kädellään Radford Chaseen ja heitti hänet isän taakse.
"Ymmärrän nyt kaikki", jatkoi Belding käheästi. "Huomasitte naisen heikkouden ja hänen rakkautensa tyttöön. Saitte selville tytön taipuvaisuuden, hänen ylpeytensä ja pelkonsa tulla häväistyksi. Siten pakotitte toista ja ahdistitte toista. Jumalani, miten raukkamaista! Kertoa asia tytölle oli jo tarpeeksi kehnoa, mutta uhata häntä vielä salaisuuden paljastamisella on niin kurja teko, etten löydä sille nimeäkään."
Beldingin ääni paksuni ja hän keskeytti hengittäen syvään. Hän astui taaksepäin muutamia askelia, ja tämä hänenlaisensa aseistetun miehen uhkaava teko näytti, sen sijaan että se olisi lisännyt Chasen pelkoa, vähentävän sitä. Jos Beldingin sydämessä olisi ollut säälin hiventäkään, olisi se nyt ilmestynyt näkyviin.
"Ja nyt, herrat", lopetti Belding hiljaa ja vaikeasti, "kun olette nähnyt, että hylkään ehdotuksenne, otaksun, ettette kaipaa ankarampaa käskyä tukkiaksenne suunne?"
Vanhempi Chase näytti huomaavan tahi tuntevan Beldingissä jotakin, joka
lumosi hänet, ja hänen harmaat kasvonsa muuttuivat yhä harmaammiksi.
Hän kohotti vapisevan kätensä. Silloin kalmankalpea ja änkyttävä
Radford Chase huudahti: "Haluan puhua niin kauan kuin kasvoni mustuvat!
Ette voi estä minua!"
"Kasvosi mustuvat kyllä, mutta eivät puhumisesta!" karjaisi Belding.
Hänen suuri kouransa vilahti kupeelle ja kun hän kohotti sen jälleen, välkkyi pistooli siinä. Mutta samalla kun tämä tapahtui, kuului kauempaa kimeä ja läpitunkeva hirnuminen.
Hevosen hirnuminen! Se jäykistytti Beldingin ojennetun käsivarren. Kului hetkinen hänen voimatta liikuttaa silmiäänkään. Tuo ääni oli niin tuttu, että sen aiheuttama voimakas tunne lamautti Beldingin voimat kokonaan. Sitten hän kuuli kavioiden nopean ja kumean kapseen ja jälleen tuon saman kimakan hirnumisen.
"Blanco diablo!" huudahti hän käheästi.
Hän kääntyi ja näki suuren valkoisen hevosen tulevan täyttä laukkaa pihalle. Hevonen oli villi, laihtunut ja peloittava, mutta kumminkin tuo rakastettu ja kaivattu Blanco diablo. Sen selässä oli joku kuparin värinen, pitkätukkainen intiaani. Useampia valkoisia hevosia laukkasi pihalle, iskivät kavionsa maahan pysähtyessään ja hirnuivat ilosta päästyään kotiin. Belding oli näkevinään solakan tytön, jonka kasvoista hän ei erottanut muuta kuin suuret tummat silmät.
Puiden varjosta ilmestyi vihdoin Blanco solkin, joka oli niin loistavan valkoinen ja kaunis kuin se ei olisi käynytkään erämaassa. Se liukui pysähtyessään, hyppäsi sitten pystyyn ja kuopi jalallaan. Ratsastaja pudottautui satulasta heittäen suitset maahan. Belding näki voimakkaan, laihan ja rääsyisen miehen, jolla oli tummat ja kuihtuneet kasvot, mutta leimuavat silmät.
Silloin ilmestyi Nell juosten rakennuksesta. Hänen kullanvärinen tukkansa liehui tuulessa, käsivarret olivat ojennetut ja kasvot loistivat ihmeellisesti.
"Dick, Dick! Voi Dick!" huusi hän, ja hänen äänensä sointu värisytti
Beldingin sydäntä.
Beldingin silmät alkoivat himmentyä eikä hän ollut ollenkaan varma, näkikö hän selvästi. Kenen kasvot ne nyt taasen olivatkaan juuri tuossa hänen edessään — nuo pitkät, kapeat, ryppyiset ja laihtuneet kasvot, jotka kertoivat järkyttävästi kestetyistä kidutuksista, melkeinpä kuolemasta? Mutta silmät olivat terävät ja ystävälliset. Belding ajatteli kuumeisesti, uneksiiko hän nähdessään tämän kaiken.
"Olen varmasti iloinen nähdessäni teidät kaikki jälleen", kuuli hän hyvin tutun äänen sanovan hitaasti ja tyynesti.
XVIII.
TODELLISUUS UNIEN ASEMESTA.
Belding puristi Laddin, Lashin, Thornen ja Mercedeksen, kunkin vuorollaan, lujasti syliinsä. Sitten hän riensi Blanco diablon luo. Kerrankin oli tuo suuri hevonen ystävällinen, tyyni ja iloinen. Se muisti isännistä hellimmän ja ojensi tälle lämpimän märän turpansa.
Dick Gale oli kumartunut Nelliin päin, joka oli melkein piilossa hänen sylissään. Belding tarttui heihin molempiin. Hän oli kuin iloinen poika. Hän näki Ben Chasen ja tämän pojan hiipivän tiehensä puiden varjossa, mutta hän ei välittänyt siitä enää hituistakaan.
"Dick, Dick!" huudahti hän. "Siinähän sinä olet! Sano, mitä ajattelet nykyisestä Forlorn Riveristä?"
Gale tarttui Beldingin käteen kourin, joka oli niin karkea ja kova kuin viila ja yhtä voimakaskin, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Belding ei luullut milloinkaan voivansa unhottaa Galen silmien ilmettä.
Silloin ilmestyi paikalle kolme muutakin henkilöä. Elsie Gale juoksi nopeasti ja herra Gale auttoi vaimoaan, joka näytti olevan pyörtymäisillään.
"Belding, keitä maailmassa nuo ovat?" huusi Dick käheästi.
"Quién sabe, poikaseni", vastasi Belding nyt hieman vapisevin äänin. "Nell, tulehan tänne. Suo hänelle tilaisuus tervehtiä —"
Hän kiersi käsivartensa Nellin ympärille ja kuiskasi tämän korvaan:
"Tästä tulee jotakin suurenmoista!"
Elsie Galen kasvot olivat kalpeat ja liikutetut, ilmaisten ääretöntä iloa.
"Voi, veli! Äiti ja isä näkivät sinut, mutta eivät tunteneet sinua ollenkaan! Mutta minä tunsin sinut, kun hyppäsit nopeasti luonteenomaisella tavallasi hevosen selästä. Mutta nyt en tunne sinua enää ollenkaan. Sinä villi mies! Sinä jättiläinen! Sinä komea raakalainen!… Isä ja äiti, kiiruhtakaa! Dick on saapunut! Katsokaa, millainen hän on! Ah, Jumalalle olkoon kiitos!"
Belding kääntyi pois vieden Nellin mukanaan. Seuraavassa sekunnissa olivat hän ja Mercedes painautuneet toistensa syliin. Sitten tervehtivät kaikki toisiaan iloisesti.
Yaqui nojautui muudatta puuta vasten katsoen, miten noita kauan kadoksissa olleita toivotettiin tervetulleiksi kotiin. Kukaan ei näyttänyt muistavan häntä, kunnes Belding muistaen hevosten tarpeet tarttui Blanco diablon suitsiin ja käski yaquin tuoda muut. He taluttivat valkoiset tallipihalle, vapauttivat ne tomuisista satuloista ja kuormista ja ajoivat ne laitumelle apilaskentille, joiden ruoho oli nyt metrin pituista. Diablo sai takaisin entisen luontonsa, Blanco sol kohotti päänsä ja hirnui tyytyväisesti ja Blanca mujer käveli edestakaisin. Äkkiä ne kumminkin rupesivat tyynesti syömään. Kuinka hyvältä Beldingistä tuntuikaan katsella noita valkoisia eläimiä viheriää taustaa vasten! Hänen silmänsä loistivat, sillä tuota näkyä ei hän ollut luullut milloinkaan enää saavansa katsella. Hän viipyi siellä kauan aikaa, vaikka hänellä olikin kiire miestensä luo.
Vihdoin hän kääntyi katselemasta Blanco diabloa ja palasi taloon. Saavuttuaan sinne huomasi hän kumminkin, ettei hänen olisikaan tarvinnut kiiruhtaa. Jim ja Ladd olivat heittäytyneet vuoteilleen, joissa he eivät olleet levänneet niin moneen kuukauteen. Heidän unensa näytti niin raskaalta ja rauhalliselta kuin kuolema. Belding katseli heitä uteliaasti. He olivat riisuneet ainoastaan saappaansa ja lakkinsa. Heidän vaatteensa olivat aivan riekaleina. Jimissä ei näyttänyt olevan jäljellä juuri muuta kuin luu ja nahka, mutta hän oli voimakkaan ja kovan näköinen kuin rauta. Mutta Laddin näkö kauhistutti Beldingiä. Paimen näytti vanhalta, kuumuuden näännyttämältä, riutuneelta ja nälkiintyneeltä mieheltä. Mutta hänen laihtuneissa, voimakkaissa ja voitonvarmoissa kasvoissaan, vaikka kidutukset olivat uurtaneetkin niihin syviä vakoja, oli kumminkin jotakin hienoa ja jaloa, jotakin Beldinginkin mielestä kaunista.
Thorne ja Mercedes olivat kadonneet. Rouva Galen huoneesta kuuluvasta matalasta murinasta päättäen oli Dick vielä omaistensa luona. Epäilemättä menisi hänkin pian levolle nukkuakseen. Belding meni puutarhan poikki Nellin ovelle ja katsoi sisään. Tyttö istui ikkunan ääressä. Onnen kajastus ei ollut vielä hävinnyt hänen kasvoiltaan, mutta hän näytti mykistyneeltä ja tummissa silmissä oli pelokas ilme. Belding halusi puhua ja kaipasi toveria, joka olisi halunnut kuunnella häntä, mutta huomattuaan Nellin silmien ilmeen, vaikeni hän kumminkin. Hän oli unhottanut. Nell luki hänen ajatuksensa kasvoista, kalpeni ja taivutti päänsä. Belding meni huoneeseen ja seisahtui tytön viereen puristaen tämän käden omaansa. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan toivottomasti löytääkseen sopivat sanat, mutta huomasikin sitten, ettei hän voinut puhua mitään ratkaisevaa.
"Nell, Dick on nyt täällä terveenä ja turvallisesti", sanoi hän hitaasti. "Se on pääasia. Toivon, että olisit voinut nähdä hänen silmänsä, kun hän puristi sinut äsken syliinsä. Dickin tulo estää tietysti matkasi itään ja muuttaa muutenkin kaikki suunnitelmat. Viimeiset ajat eivät ole olleet hauskoja, mutta nyt muuttuu jälleen kaikki. Dick on yhtä uskollinen kuin joku yaqui. Hän karkoittaa varmasti tuon Chase-roiston, älä käsitä minua väärin. Äitikin tulee kai pian kotiin. Hän selvittää kyllä tämän salaperäisyyden. Ja, Nell, vaikka se tulisikin ihmisten tiedoksi, tiedän Dick Galen suhtautuvan siihen samoin kuin minäkin. Rohkaise siis mielesi, tyttöseni."
Belding poistui puistosta ja käveli miettiväisesti aitauksille päin. Hän tunsi ikävöivänsä ja tarvitsevansa vaimoaan. Jos hän olisi ollut kotona, ei hän milloinkaan olisi joutunut niin lähelle pakkoa tappaa pari miestä, eikä Nellinkään luonto olisi kuunaan niin murtunut. Mikä hänen vaimonsa elämän surullisimman tapauksen totuus mahtoikaan olla, ei se kumminkaan muuttaisi hänen ajatustaan hänestä ollenkaan. Hänen mieltään pahoittivat vain vaimon ja tyttären kärsimät ja vieläkin jatkuvat tuskat. Hänen oli jotenkin korjattava tämä asia.
Hän löysi yaquin eräästä tallin nurkasta nukkumasta niin raskaasti kuin paimenetkin. Katsoessaan häneen tunsi Belding omituista värisyttävää kiihkoa saada kuulla, mitä oli tapahtunut tuon pimeän illan jälkeen, jolloin yaqui oli lähtenyt opastamaan pakolaisia erämaahan. Hän tukahdutti kumminkin halunsa alkaen toimittaa askareita, jotka hän oli jo aikoja sitten lyönyt laimin. Äkkiä keskeytti hänet kumminkin herra Gale, joka lähestyi häntä ollen suunniltaan ilosta ja innosta. Hän kysyi Beldingiltä sadoista asioista, sallimatta kumminkaan tämän vastata yhteenkään kysymykseen, vaikka tämä olisi voinutkin. Vihdoin kuitenkin, kun herra Gale keskeytti hengittääkseen, voi Beldingkin saada sanansa kuuluville: "Kuulkaahan, herra Gale, tiedätte tästä asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Dick on palannut, kuten kaikki muutkin. He ovat kaikki kokeneet kovaa, nähneet nälkää, kärsineet kuumuudesta, repeytyneet melkein kappaleiksi ja kuihtuneet niin, etten sellaista ole ennen milloinkaan erämaan matkustajissakaan huomannut, mutta he elävät ja ovat terveitä. Meidän on vain odotettava. Lyön vaikka vetoa, etten voi nukkua enkä syödä, ennenkuin kuulen heidän tarinansa. Mutta nyt on heidän ensin levättävä ja syötävä."
Belding huomasi enentyvin iloin, että lukuunottamatta herra Galen iloa, kiihkoa, levottomuutta ja kärsimättömyyttä oli hänessä vielä jotakin muutakin, jota Belding luuli ylpeydeksi. Se huvitti häntä. Kiinnittäen ajatuksensa menneisyyteen muisti hän muutamia seikkoja, joista Dick oli maininnut puhuessaan isästään. Beldingin myötätunto oli aina ollut pojan puolella, mutta hän oli oppinut tuntemaan tuon vanhan miehen ystävälliseksi ja viisaaksi ja ajattelemaan, ettei ehkä yliopisto eikä liike-elämä olleet voineetkaan saada esille Dick Galen parhaita puolia. Länsi oli sen kumminkin tehnyt, kuten se niin usein ennenkin oli opettanut monen hurjan nuorukaisen tietämään huutia, ja Belding päätti huvitella hieman herra Galen kustannuksella. Hän aloitti senvuoksi sellaiseen tapaan, että Dickin isä näytti sekä jäykistyvän että menettävän kokonaan puhelahjansa.
"Älkääkä käsittäkö minua väärin", lopetti Belding, "kun kehoitan teitä pysymään kaukana silloin kun Ladd kertoo meille tämän erämaan matkan vaiheet, ellette halua tukkaanne valkoiseksi ja nousemaan pystyyn siten, että se jääkin siihen asentoon."
* * * * *
Seuraavan päivän aamupäivän puolivälissä ontuivat paimenet keittiöstä kuistiin.
"Olen sairas mies, sanon sen teille", selitti Ladd, "ja minua on lihoitettava. Lientä! Pihviä! Sellaiset ruoat eivät vaikuta minuun senkään vertaa kuin tuuli. Haluan saada ainakin tynnyrillisen leipiä ja voita, suuren maljallisen perunamuhennosta kasviksien ja kastikkeen kera ja sitten suuren omenapiirakan. Saatte antaa minulle syötäväksi kaikkea muuta, mutta ei lihaa. En varmastikaan syö enää milloinkaan elämässäni lihaa ja lampaanlihan kappaleen näkeminenkin voi viedä minulta hengen… Jim, olit ennen hyvin halukas puolustamaan mielipiteitäni."
"Laddy, olen varmasti puolellasi molempine pyssyineni", vastasi Jim surullisesti. "Nälkäinenkö? Tuolta keittiöstä leviävä aamiaisen tuoksu toi niin paljon vettä suuhuni, että olin rykiä itseni jo kuoliaaksi. Meitä kohdellaan mielestäni hirveän töykeästi."
"Mutta minä olen sairas mies", vastusteli Ladd, "ja minä kaadun heti, ellei minulle anneta ruokaa. Nell, sinähän pidit minusta ennen."
"Voi, Laddy, pidänhän minä vieläkin."
"En voi uskoa sitä ollenkaan. Ei ainoakaan helläsydäminen tyttö voi sallia ihmisen nääntyä nälkään silmäinsä edessä… Katso Dickiä. Lyön vaikka vetoa, että hän on saanut jotakin syödäkseen, ehkä perunoita kastikkeen kera, piirakoita ja —"
"Laddy, Dick ei ole saanut enempää kuin tekään, tuskin niinkään paljon."
"Silloin kai hän on saanut paljon suukkosia, sillä muuten olisi hän heti kapinoinut tällaista ruokajärjestystä vastaan."
"Ehkä hän onkin", vastasi Nell punastuen, "ja jos luulette sen palauttavan teidätkin järkeenne, suostun — haluan —"
"Vaikka pidänkin sinusta niin äärettömästi, ovat mielestäni nyt kumminkin leipä ja voi suukkosia paremmat."
"Ah, Laddy, kylläpä te osaatte puhua!" sanoi Nell nauraen. "Olen pahoillani, mutta en voi rikkoa isän määräyksiä."
"Laddy", keskeytti Belding, "sinun on totuttava syömään vähitellen. Nyt sen kuulit. Jos sinun olisi ruokittava jotakin nälkiintynyttä kerjäläistä, olisit vielä ankarampi kuin minä."
"Mutta minä olen sairas, olen kuolemaisillani", murisi Ladd.
"Et ole sairastanut milloinkaan elämässäsi, ja koska eivät nuo useat luotien reiät, jotka näen sinussa, ole voineet tappaa sinua, et luultavasti kuolekaan ikinä."
"Saanko sitten tupakoida?" kysyi Ladd nopeasti. "Jumalani, miten siitä ennen pidinkään, mutta varmasti olen sen nyt unhottanut. Nell, jos haluat päästä takaisin paikoillesi enkelikokoelmaani, on sinun etsittävä minulle piippu ja tupakkaa heti."
"Lieneekö tuota minunkaan piippuani enää olemassakaan", sanoi Jim miettiväisesti. "Vannon, että se riippui tyhjänä suupielestäni noin seitsemän vuotta sitten, eikö niin, Laddy? Pitkä aika! Voin vieläkin nähdä punaisen laavan, punaisen udun ja punaisen lähestyvän hämärän. Siellä oli kuumaa ja yksinäistä. Sitten tuo tuuli ja tuo alituinen kauhistava hiljaisuus! Näen yaquin tuijottavan länteen, Laddyn siirtelevän nappuloitaan ja Mercedeksen kuihtuvan vähitellen pois, lukuunottamatta silmiä. Tuo kaikki on vielä silmissäni, enkä pääse siitä —"
"Lopeta jo tuollaiset puheet", keskeytti Belding ankarasti, "ja kerro meille, mihin yaqui teidät vei, mitä Rojakselle tapahtui ja miksi viivyitte niin kauan poissa."
"Luullakseni voi Laddy kertoa sen paremmin, mutta kun hän pääsee
Rojaksen kuolemaan, kerron teille, mitä näin, ja samoin kai tekevät
Dick ja Thornekin. Laddy ei nähnyt Rojaksen loppua. Herra varjelkoon,
se oli —"
"Vaikka olenkin sairas mies, osaan kumminkin jutella", keskeytti Ladd, "enkä varmasti halua kenenkään liioittelevan kertomusta, semminkään Jimin."
Hän täytti Nellin tuoman piipun, sytytti sen ja puhalteli hurmautuneena muutamia savuja, ennenkuin hän istuutui penkille aloittaakseen pitkän kertomuksensa. Nell katsoi pyytävästi Dickiin, joka aikoi poistua. Mercedes meni ja Thorne seurasi häntä. Herra Gale toi tuoleja ja tukahduttaen kiihkonsa huusi vaimonsa ja tyttärensä sinne. Belding kumartui eteenpäin innostuen yhä enemmän nähdessään Dickin vastahakoisuuden, Mercedeksen kauniiden silmien surullisen ilmeen ja Laddin kasvojen omituisen synkkyyden.
Paimen puhui pari tuntia, puhui kunnes hänen äänensä aleni käheäksi kuiskaukseksi. Kun hän lopetti kertomuksensa, syntyi painostava vaitiolo. Sitten nousi Elsie Gale ja laskien kätensä Dickin olkapäälle näytti hän kirkkain silmin, jotka olivat lämpimät kuin auringonpaiste, mitä nainen ajatteli heistä ja yaquista. Nell painautui Dickiin itkien hiljaa. Rouva Gale oli järkytetty, ja herra Gale saattoi hänet huoneeseensa hyvin kalpeana ja vaitiollen.
"Intiaani, intiaani!" huusi Belding kaikuvin äänin. "Enkö minä jo sanonut teille, että intiaani on Jumalan lähettämä! Muistelkaa, mitä sanoin yaquista ja julmasta azteekkilaisesta tavasta. Vai leikkasi hän Rojaksen irti tuosta kauheasta laavapenkereestä jalka jalalta, tuuma tuumalta, hitaasti ja peloittavasti. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei Rojaksen tarvinnut riippua pitkää aikaa choyain piikeistä. Laddy, ei mikään juttu Camino del Diablosta voi vetää vertoja kertomuksellesi. Pako ja taistelu kysyivät jo miehiä, mutta oleskeleminen siellä kuuman kesän yli ja palaaminen takaisin ovat kerrassaan ihmeitä. Ainoastaan yaqui voi saada sen aikaan. Vain yaqui!"
"Varmasti! Noiden päivien kuluessa rupesi Charlie Ladd kunnioittamaan intiaania. Mutta, Belding, kun puhumme palaamisestamme, emme saa unhottaa hevosiakaan. Ilman vanhaa jaloa Solia ja Diabloa, jota en vihaa enää, ja noita muita valkoisia emme milloinkaan olisi päässeet tänne. Yaqui ja hevoset, siinä kertomukseni ydin."
* * * * *
Varhain seuraavan päivän iltana tapasi Belding Dickin vesitynnyrin luota.
"Belding, tämä on jokivettä ja sitäpaitsi mutaista", sanoi Dick. "Jumala tietää, etten ole vaativainen, mutta olen uneksinut vanhasta kylmästä lähteestämme ja haluan juoda siitä."
"Se ei voi tapahtua enää milloinkaan, poikaseni. Lähde on tuhoutunut, kadonnut, ja sen pohja on nyt aivan kuiva."
"Kuivako?" Gale suoristautui hitaasti. "Mutta nythän on satanut ja joki tulvii. Lähteenhän pitäisi olla aivan täynnä. Mitä on tapahtunut? Miksi se on kuiva?"
"Dick, koska olet niin innostunut asiaan, voin sinulle kertoakin, että nitroglyseriinin kova räjähdys tukki lähteeni."
"Nitroglyseriininkö?" toisti Dick näyttäen äkkiä huomaavan jotakin. "Ajatukseni ovat olleet kiinnitetyt kotiin, Nelliin ja omaisiini, mutta kumminkin olen ollut huomaavinani, että täällä, sinussa ja Nellissä on jotakin vierasta… Belding, kasteluoja tuolla on kuiva. Ruusut ovat kuihtuneet. Tuo mitätön ruohon vehreys on sateitten aiheuttama. Mitä on tapahtunut? Maatila näyttää laiminlyödyltä. Kun katselen ympärilleni, huomaan muutoksen."
"Huomaat tietenkin", sanoi Belding katkerasti. "Kuuntele, niin kerron."
Lyhyesti, mutta kumminkin seikkaperäisesti kertoi Belding Chasen hommista.
Gale hämmästyi vain aluksi. "Vetemmekö ja palstammeko anastetut, suunnitelmammeko varastetut? Kuulehan, Belding, tuo tuntuu sadulta. Onko Forlorn River niin edistynyt, että täällä on kauppoja, rautatie, pankki ja muuta tuollaista?"
Äkkiä hän tulistui ja rupesi epäilemään. "Nuo Chaset, ovatko he suorittaneet tuon kaiken?"
"Ovat; se on suoraa rosvoamista, pahempaa kuin meksikolaisten kuhnailu", vastasi Belding tuimasti.
"Sanoit lain olevan heidän puolellaan?"
"Varmasti! Ben Chasella on niihin niin luja ote kuin Diablolla myötämäessä. Dick, meidät on ryöstetty, syrjäytetty, lyöty ja masennettu, emmekä voi tehdä mitään."
"Ah, olen niin pahoillani, Belding, erittäinkin Laddyn vuoksi", sanoi Gale lämpimästi. "Hän on raajarikko eikä hän voi milloinkaan enää ruveta paimeneksi. Hän on toivonut voivansa asettua otaksumalleen tilalle asumaan, ruveta viljelemään ruohoa ja kasvattamaan hevosia ja elämään herroiksi. Mutta nythän se on mahdotonta. Hän kai ei tiedä tästä mitään vielä, sillä hän sanoi minulle juuri äsken, että hän haluaa mennä katselemaan maitaan. Kuka hänelle sen nyt kertoo? Kun hän saa tietää tuon, niin mihin hän sitten ryhtyy?"
"Poikani, tämä asia on vaivannut minua kovasti", vastasi Belding katsoen terävästi nuorukaiseen. "Arvailin, miltä se sinusta tuntuu."
"Minustako? Menen puhuttelemaan noita Chaseja. Kuulehan, Belding, luullakseni on minun parasta ryhtyä toimeen. Jos Laddy ehtii ennen, vuotaa varmasti verta. Hän ei ole vielä aivan entisellään. Joskus unissaan puhuu hän vielä, miten yaqui tappoi Rojaksen. Jos asia annetaan hänen haltuunsa, tappaa hän nuo miehet, mutta jos minä —"
"Puhut järkevästi. Dick. En ole kumminkaan aivan varma sinustakaan, sillä et ole vielä kuullut kaikkea. Poikaseni, sinun on ajateltava Nelliä ja äitiäsi."
Gale katsoi häneen pitkään ja tutkivasti.
"No kuuntele sitten", aloitti Belding. Syvin, katkonaisin ja värisevin äänin kertoi hän sitten Galelle, miten Radford Chase oli ahdistellut Nelliä, miten Ben Chase oli karkoittanut Nellin äidin — koko tuon surullisen jutun.
"Vai ovat he olleet sellaisessa ahdingossa! Pieni tyttöraukka!" mumisi Gale pysähdellen. "Tunsin, että jotakin oli hullusti, sillä Nell ei ollut luonnollinen eikä entisenlainen. Kun pyysin häntä menemään naimisiin kanssani niin pian kuin suinkin isän ollessa vielä täällä, ei hän voinut sanoa mitään, vaan ainoastaan itkeä."
"Nellillä on ollut vaikeat ajat", sanoi Belding vaatimattomasti. "Mutta nyt kun sinä olet tullut takaisin, muuttuu hänenkin olonsa paremmaksi. Dick, tunnen tytön. Hän kieltäytyy varmasti menemästä naimisiin kanssasi, ja saat panna kaikki keinosi liikkeelle taivuttaaksesi hänet. Luulen tuntevani sinutkin, sillä muuten en puhuisikaan."
"Belding, mitä sinä oikeastaan tarkoitat noilla vihjauksillasi?" kysyi Gale tiukasti. "Uskallatko väittää, että jos tuo asia on totta, muuttaa se mielipiteeni?"
"Älähän nyt, Dick, en tarkoita sellaista ollenkaan. Olen vain niin kömpelö puheissani. Ja minua on kovasti ahdistettu."
"Herran nimessä, et kai uskone Chasen puheita?" kysyi Gale tulisesti. "Sillä se on vale, vannon sen. Tiedän sen varmasti. Menen heti keskustelemaan Nellin kanssa. Tule mukaani, haluan sen, Belding. Voi, miksi et kertonut tätä minulle heti!"
Belding tunsi rautaisen käden vetävän hänet ensin vierashuoneeseen ja sitten puutarhan poikki Nellin ovelle, jonka kynnyksellä tyttö istui. Nähdessään heidät huudahti hän heikosti, kumartui sitten hetkeksi, mutta kohotti jälleen kalpeat tyynet kasvonsa tummenevin silmin.
"Kultaseni, tiedän nyt, miksi et enää käytä äitini sormusta", sanoi
Gale vakavasti ja hiljaa.
"Dick, en ole enää sen arvoinen", vastasi Nell ojentaen vapisevan kätensä ja näyttäen sormusta, joka lepäsi irtonaisena siinä.
Nopeasti kuin salama tarttui Dick siihen ja painoi sormuksen takaisin nimettömään sormeen.
"Nell, katso minuun. Se on sinun kihlasormuksesi. En usko ollenkaan tuota juttua, joka kiusaa sinua. Tiedän sen valeeksi. Olen aivan varma, että äitisi todistaa sen. Hän on luultavasti kärsinyt kerran — ehkä siihen sisältyy surullinen erehdyskin, mutta tuo sinun pelkäämäsi asia ei ole totta. Kuuntele minua kumminkin, rakkaani, vaikka se olisikin totta, en välitä siitä hituistakaan. Annan sinulle kunniasanani, etten sitä milloinkaan enää ajattelekaan. Rakastan sinua vain enemmän senvuoksi, että olet saanut kärsiä. Haluan kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen saada sinut vaimokseni lempiäkseni sinua niin, että unohdat tämän —"
Nell nousi nopeasti ja niin intohimoisesti kuin hän olisi ollut järkytetty sydänjuuriaan myöten ja suuteli Dickiä.
"Ah, Dick, olet niin äärettömän hyvä! Et voi milloinkaan ymmärtää, mitä nuo sanasi juuri nyt merkitsevät minulle. Ne ovat pelastaneet minut, luullakseni."
"Silloin kai, kultaseni, on kaikki jälleen hyvin?" kysyi Dick kiihkeästi. "Aiot pitää sanasi ja mennä kanssani naimisiin?"
Valoisa kajastus hävisi Nellin kasvoista ja siniset silmät olivat nyt melkein mustat. Hän taivutti päänsä pudistaen sitä.
"Nell!" huudahti Gale hengittäen nopeasti.
"Älä kiusaa minua, Dick. En voi mennä kanssasi naimisiin."
"Miksi et?"
"Kyllä kai sen tiedät. On totta, että —"
"Valetta se on!" keskeytti Dick kiihkeästi. "Mutta vaikka se olisikin totta, niin miksi et minusta huoli? Meidän välillämmehän on rakkaus päävaikutin, rakkaus, eikä mikään muu. Etkö rakastakaan minua enää?"
He olivat unhottaneet Beldingin, joka peräytyi varjoon.
"Rakastan sinua sydämestäni ja sielustani. Haluaisin kuolla puolestasi", kuiskasi Nell ristien kätensä. "Mutta en halua häväistä sinua."
"Kultaseni, olet ajatellut tätä asiaa niin paljon, ettet ole enää terve. Liioittelet hirveästi. Sanon sinulle, että jos menet kanssani naimisiin, ei minusta ainoastaan tule maailman iloisin, vaan myöskin onnellisin mies."
"Dick, et ajattele nyt ollenkaan omaisiasi. Hyväksyisivätkö hekin minut sinun vaimoksesi?"
"Varmasti", vastasi Dick epäröimättä.
"Ei, ei mitenkään!"
"Olet aivan hassu, Nell. Olen iloinen, että kiinnitit huomioni tähän. Sain näin tilaisuuden koettaa jotakin. Menen heti puhelemaan heidän kanssaan. Palaan tänne vähemmässä kuin —"
"Dick, et suinkaan aio kertoa äidillesi?" huudahti Nell kostein silmin. "Ethän, sillä en voi sitä kestää. Hän on niin ylpeä, ja, Dick, rakastan häntä. Älä kerro hänelle, ole nyt niin ystävällinen! Hän matkustaa piakkoin. Toivon, ettei hän saa sitä milloinkaan tietää. Haluan, että hän ajattelee minusta aina hyvää. Dick, rukoilen sinua. Pelko, että hän saa sen tietää, on ollut suurin huoleni. Älä mene!"
"Nell, olen pahoillani, sillä en halua mitenkään pahoittaa mieltäsi. Mutta olet aivan väärässä. Taistelen onnesi puolesta, joka on minun elämäni… Odota tässä, rakkaani. Tulen heti takaisin."
Gale juoksi puutarhan poikki ja katosi. Nell vaipui kynnykselle istumaan, ja kun hän luki kysymyksen Beldingin silmistä, pudisti hän surullisesti päätään. He odottivat vaitiollen ja aika tuntui melko pitkältä, ennenkuin Gale palasi. Belding ihastui nähdessään hänet. Hänessä oli nyt enemmän poikamaista kuin Belding milloinkaan ennen oli huomannut. Dick lähestyi nopeasti, punaisena, kuumissaan, innokkaasti, suorana ja melkein hymyillen.
"Kerroin sen heille. Vannoin sen valheeksi, mutta käskin heitä määräämään kantansa niinkuin se olisi totta. Elsien taivuttamiseksi ei minun tarvinnut tuhlata minuuttiakaan. Hän rakastaa sinua, Nell, ja isäni on kiintynyt sinuun äärettömästi. Sain hänetkin puolelleni parissa minuutissa, mutta äidin kanssa tuhlautui melko paljon aikaa. Hän halusi tietää asian perinpohjin. Hän on ylpeä, niin, mutta sinun olisi pitänyt olla katsomassa, miten hän suhtautui tähän asiaan. Hän itki säälistä, muistamatta minua pitkään aikaan. Hän rakastaa sinua myöskin, Nell, kuten kaikki muutkin. Miten hauskaa onkaan kertoa sinulle tämä! Luullakseni äiti ymmärtää, millainen osa sinulla on — miten sen nyt sanoisinkaan — Dick Galen uudestasyntymisessä. Eikö se kuulostakin hienolta? Kultaseni, äiti ei ainoastaan suostu, vaan haluaa, että tulet vaimokseni niin pian kuin suinkin. Kuulitko, mitä sanoin? Hän talutti minut muutamaan nurkkaan ja koska hän on äitini, puristi hän minut sinne kuin ruuvipihteihin. Hän pani minut lupaamaan, että asumme idässä toisen puolen vuodesta. Se tahtoo sanoa: Chicagossa, Cape Mayssa ja New Yorkissa. Katsohan, en ole enää mikään hylätty poika. Nell, kultaseni, silloin opit tietämään, kuka Dick Gale oikeastaan on. Mutta haluan kumminkin pysyä uudisasukkaana, jollaiseksi autoit minua kehittymään, ratsastaa Blanco solilla ja katsella hieman erämaata. Älä ajattele noita suuria kaupunkeja niin paljon, että rupeat niitä pelkäämään, sillä me molemmat rakastamme kumminkin aukeita kenttiä enemmän. Sano nyt, Nell, että olet unhottanut nämä ikävyydet. Tiedän kaiken muuttuvan hyväksi. Lupaa, että menet pian naimisiin kanssani… No mutta, kultaseni, miksi itket?… Nell!"
"Sydämeni murtuu", nyyhkytti Nell, "sillä en voi tulla vaimoksesi."
Poikamainen iloisuus katosi Galen kasvoista. Belding näki tässä ankaran todellisuuden tekevän tyhjäksi hänen unelmansa.
"Tuo pirullinen Radford Chase julistaa varmasti salaisuuteni koko maailmalle", huohotti Nell. "Hän vannoi, että jos tulet takaisin ja menet kanssani naimisiin, seuraa hän meitä avaraan maailmaan kertoakseen sen kaikille."
Belding huomasi Galen muuttuvan kuoleman kalpeaksi ja jäykistyvän kuin naulattu paikoilleen.
"Chase uhkasi sinua siis?" kysyi Dick, ja hänen äänensä luonnoton tyyneys peloitti Beldingiä.
"Uhkasiko? Hän ahdisti minua kuin painajainen", vastasi Nell voimatta hillitä itseään. "Ensin arvailin, miten hän menetteli kiusatessaan äidin melkein sairaaksi, mutta äiti ei ruvennut kertomaan minulle. Hänen matkustamisensa jälkeen alkoi Chase kumminkin vihjailla, ja vihani häntä kohtaan vain kiihtyi. Mutta kun hän kertoi minulle, pelästyin ja häpesin, antautumatta kumminkaan. Kun hän oli selvä, oli hän hyvin huomaavainen, mutta kun hän oli nousuhumalassa, käyttäytyi hän kuin piru. Hän nauroi niin minulle ja ylpeydelleni. En uskaltanut ajaa häntä poiskaan. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän, että äitisi rakastaa minua ja minä häntä. Silloin alkoi hän uhata minua sanoen, että jollen suostu, ilmoittaa hän asian äidillesikin. Se lannisti minut ja oli minut melkein tappaa. En yksinkertaisesti voinut sietää ajatustakaan, että rouva Gale saisi sen tietää. En kumminkaan voinut mennä hänen kanssaan naimisiin. Siten hän jatkoi päivät pitkät ja kun hän oli juovuksissa, ei hän kysynytkään minulta, haluanko tulla hänen vaimokseen. Olin jo joutumaisillani aivan toivottomaksi ja tulemaisillani hulluksi, kun sinä palasit."
Hän lopetti kuiskaten ja katsoi toivovasti ja surullisesti Galeen. Belding oli kuin tulinen pätsi sisältä, mutta tyyni muuten. Hän katseli Galea luullen arvaavansa, millaiseksi nuorukaisen käytös hetken kuluttua muuttuu. Dick puristi Nellin syliinsä laskematta häntä vapaaksi pitkään aikaan.
"Rakas Nell, olen varma, että pahin aika on jo ollut ja mennyt", sanoi hän lämpimästi. "En aio luopua sinusta. Nyt on sinun mentävä lepäämään ja rauhoittumaan. Älä ole pahoillasi enää, sillä tämä asia ei ole niin kauhea kuin luulottelet. Luota minuun, sillä minä voin kyllä tukkia herra Radford Chasen suun."
Kun hän laski tytön vapaaksi, katsoi tämä nopeasti häneen ja kohotti sitten rukoilevasti kätensä.
"Dick, et suinkaan aio ahdistaa häntä, mennä häntä hakemaan?"
Gale nauroi niin että Belding säpsähti.
"Dick, rukoilen sinua, älä aiheuta ikävyyksiä. Chaset ovat olleet jo tarpeeksi pahoja meille. He ovat rikkaita ja vaikutusvaltaisia. Dick, lupaa, ettet pahenna enää asioita. Lupaa, ettet mene hakemaan häntä."
"Pyydätkö tuota minulta?" kysyi Dick tiukasti.
"Pyydän, ah, pyydän!"
"Mutta sinähän ymmärrät sen olevan hyödytöntä. Millaiseksi mieheksi minua oikeastaan luuletkaan?"
"Pelkään vain niin äärettömästi. Ah, Dick, hän ampuu sinua selkään!"
"Ei, Nell, hänenlaisensa mies ei kykene edes sellaiseen tekoon."
"Aiot siis mennä?" huudahti Nell hurjasti.
Gale hymyili niin, että Beldingiä värisytti.
"Dick, enkö voi taivuttaa sinua?"
"Et!"
Silloin ilmeni nainen Nellissä vaistomaisesta pelosta huolimatta. Tummin silmin ja kalpein kasvoin ojensi hän raollaan olevat vapisevat huulensa ja suuteli Dickiä.
Gale poistui puutarhasta ja Belding seurasi hänen kintereillään. He menivät arkihuoneen läpi. Kuistilla sen edustalla istuivat paimenet, herra Gale ja Thorne. Dick meni kumminkin huoneeseensa sanomatta sanaakaan.
"Nyt on varmasti jotakin tekeillä", sanoi Ladd vakavasti ja suoristautui tuolissaan rypistäen silmiään.
Belding sanoi muutamia sanoja, ja muistaen päätöksensä vaikuttaa ratkaisevasti herra Galeen ei hän siekaillut, vaan sanoi sanansa julmin tyydytyksin.
"Olisi parasta hillitä tuota poikaa", lopetti hän katsoen herra Galeen. "Hän aiheuttaa varmasti jonkun onnettomuuden, sillä hän on hirveästi vihoissaan."
"Hillitäkö häntä? No varmasti", vastasi herra Gale nousten hermostuneesti ja nopeasti.