Dick sattui juuri silloin tulemaan huoneestaan. Belding katsoi häneen terävästi, mutta ei voinut huomata hänessä muuta muutosta kuin että hän oli pannut hatun päähänsä ja vetänyt paksut sormikkaat käsiinsä.
"Richard, minne olet menossa?" kysyi hänen isänsä.
"Menen puhuttelemaan erästä miestä."
"Et menekään! Tahdon, että pysyt kotona. Kiellän sinua menemästä", sanoi herra Gale laskien kätensä poikansa olalle.
Dick työnsi isänsä syrjään hiljaa ja kunnioittavasti, mutta kumminkin tiukasti. Vanhus hämmästyi.
"Isä, olen säilyttänyt pahan tapani olla tottelematta sinua joskus. Olen pahoillani, mutta pyydän: älä sekaudu hommiini nyt äläkä seuraa minua. Voi nimittäin sattua, että saat katsella jotakin vastenmielistä."
"Mutta, poikani, mihin aiot ryhtyä?"
"Menen antamaan selkään eräälle koiralle."
Herra Gale siirsi katseensa toivottomasti tuosta omituisesta ja tyynestä pojasta levottomaan Beldingiin. Dick jatkoi matkaansa portaille.
"Odota!" Laddin ääni olisi voinut pysähdyttää minkä miehen hyvänsä.
"Dick, oliko aikomuksesi lähteä minutta?"
"Oli, mutta en joutanut sitä ajattelemaan juuri nyt, Laddy."
"Siltä näyttää. Odota kumminkin hetkinen, Dick. Olen kyllä sairas mies, mutta luullakseni ei täällä kumminkaan ryhdytä mihinkään minutta."
Hän nilkutti kuistin poikki huoneeseensa. Jim Lash kopisti porot piipustaan ja hyräillen omaa tanssisäveltään seurasi Laddia. Hetken kuluttua ilmestyivät paimenet takaisin kummallakin pistooli kupeellaan.
Beldingin julma jännitys kasvoi, kun hän tarkasteli herra Galea. Kun vanhus näki paimenet ja pistoolit, kalpeni hän ja alkoi vapista.
"Meidän on parasta pysytellä syrjässä", kuiskasi Belding. "Dick menee antamaan selkään tuolle kaksijalkaiselle koiralle, ja kun pojat kiinnittävät pistoolin kupeelleen, muuttuu heidän luontonsa kokonaan."
"En halua jäädä tänne", sanoi herra Gale rohkeasti. "Tahdon tulla mukaan katsomaan. Belding, tiedän sen nyt. Richard menee puhuttelemaan noita Chaseja, noita rosvoja, jotka ovat köyhdyttäneet teidät."
"No niin, en rupea takaamaan, kykenevätkö Chaset ollenkaan vastustamaan", vastasi Belding kuivasti. "Mutta ehkä siellä on pistooleilla varustettuja meksikolaisia."
Belding läksi tavoittamaan Dickiä ja herra Gale tallusteli jäljessä
Thornen kanssa.
"Mistä meidän on etsittävä noita Chaseja?" kysyi Dick Beldingiltä.
"He ovat rakennuttaneet jonkinlaisen kasvihuoneiston tuonne ravintolan viereen. Tähän aikaan on Radford siellä varmasti, mutta vanhuksesta en voi sanoa mitään varmaa. Tuossa tien toisella puolella on kumminkin hänen konttorinsa."
He sivuuttivat useita taloja, kääntyivät erään nurkkauksen ympäri valtakadulle ja pysähtyivät muutaman matalan tiilirakennuksen edustalle. Useita satuloituja hevosia oli kiinnitetty seinässä oleviin renkaihin, ja meksikolaisia vetelehti suuren oven edustalla.
"Ben Chase näkyy istuvan tuolla nurkassa", sanoi Belding Dickille. "Kai näet tuon valkohapsisen pitkän miehen, jonka hatussa on nahkanauha? Hän on huomannut meidät jo ja näyttää aavistavan jotakin. Hänellä näyttää olevan miehiä mukanaan, mutta heidät me kyllä saamme taipumaan. Olemme tulleet hakemaan tuota nuorta pukkia, ja varmasti on hänkin täällä."
He menivät sisään. Huone oli suuri eikä sieltä puuttunut muuta kuin tarjoilupöytä, jotta se olisi ollut todellinen kapakka. Sen keskellä oli pari huojuvaa biljardia. Chase oli nähtävästi rakennuttanut tämän talon yhtä paljon työmiehiensä kuin insinööriensä ja apulaistensa huviksi, koska joukossa oli sekä meksikolaisia että amerikkalaisia. Muutaman ikkunan ääressä olevan suuren pöydän ympärillä rähisi tupakoivia, korttiapelaavia ja juopottevia miehiä.
"Näytä tuo Radford Chase minulle", sanoi Gale.
"Tuolla, tuo suuri punakka mies. Hänen silmänsä ovat hieman pullistuneet. Katso, hän on pudottanut korttinsa eikä hänen naamansa enää punoita."
Dick meni huoneen poikki.
Belding tarttui herra Galea käsivarteen ja kuiskasi käheästi:
"Seuratkaa nyt tarkasti kaikkea. Tästä tulee jotakin suurenmoista.
Katsokaa Dickiä ja Laddya. Kun kuulette pistoolin pamahtavan,
kyyristykää taakseni."
Belding hymyili julmasti ja tyytyväisesti huomatessaan herra Galen kalpenevan.
Dick pysähtyi pöydän viereen. Hänen raskas saappaansa vilahti ja pöytä halkesi rysähtäen lennättäen lasit, kortit ja lakit menemään. Kun ne putoilivat lattialle ja hämmästyneet pelaajat alkoivat siirtyä sivulle, karjaisi Gale: "Nimeni on Gale! Haluan tavata herra Radford Chasea!"
Eräs pitkä, hartiakas mies nousi melko rohkeasti ja horjahdellen katsoen Galeen.
"Olen Radford Chase", sanoi hän. Hänen äänensä ilmaisi kumminkin hänen rohkeutensa laadun.
Siihen ei tuhlautunut monta minuuttia. Pöydät ja tuolit olivat hujan hajan kumollaan nurkissa, toinen biljardi oli siirtynyt paikoiltaan ja eräs lamppu oli mennyt sirpaleiksi ja öljy valui lattialle. Ladd nojautui ovenpieleen savuava pistooli kädessään. Muudan meksikolainen vaikeroi seinän vieressä heilutellen haavoittunutta kättään. Kaukaisimmassa nurkassa voivotteli eräs toinen toveriensa tukema haavoitettu meksikolainen. Nuo molemmat olivat yrittäneet ampua Galea ja Ladd oli merkinnyt heidät.
Huoneen keskellä makasi Radford Chase liikkumatonna, revittynä ja verissään. Hän ei ollut kumminkaan vaikeasti loukkautunut, vaan ainoastaan avuton, kovasti selkäänsäsaanut raukka, joka tiesi tilansa ja tunsi, miten häneen katseltiin. Hän nyyhkytti, vaikeroi ja ulisi, mutta ei kukaan tullut auttamaan häntä jaloilleen.
Ben Chase nojautui huoneen takaoveen ollen kerrankin vailla kaikkea vaikutusvaltaa, luottamusta ja rohkeutta. Gale asettui häntä vastapäätä, ja nyt olivat hänen kasvonsa aivan toisennäköiset kuin hänen tullessaan paikalle. Vaikka hiki tippuikin hänen otsastaan, olivat hänen kasvonsa kumminkin kalmankalpeat. Hänen silmänsä näyttivät leimuavan ja lepattavan kuin tummanpunaiset liekit. Hänen laiha leukansa työntyi eteenpäin ja vapisi kiukusta, kun hän pudisti suurta nyrkkiään Chasen nenän edessä.
"Harmaat hiuksenne suojelevat teitä nyt, mutta älkää tulko milloinkaan enää tielleni. Ja sitten kun tuo poikanne virkoaa, sanokaa hänelle, että joka kerta, kun hänet tapaan, lisään hieman siihen, mitä hän äsken sai!"
XIX.
FORLORN RIVERIN SALAISUUS.
Varhain aamulla käveli Gale yksinään hakien yksinäisyyttä voidakseen rauhassa miettiä tilannetta. Hänen oli hyvin vaikea eksyttää yaquia, ja juuri kun hän oli heittäytynyt ruohikkoon muutamassa eristetyssä suojaisessa kulmauksessa, ilmestyi sinne intiaanikin hiljaa kuin varjo ja yhtä salaperäisenä kuin ennenkin.
"Malo", sanoi tämä kaikuvasti.
"Kyllä, yaqui, asiat ovat huonosti, hyvin huonosti", vastasi Gale.
Intiaanillekin oli kerrottu Beldingin ja paimenien kärsimistä vahingoista.
"Tulkaa mukaani!" sanoi yaqui viitaten merkitsevästi Nimettömien vuorien sireeninvärisiin huippuihin päin.
Hän näytti samanlaiselta kuin ennenkin, mutta kun Gale katsoi häneen tarkasti hetkisen, tunsi hän intiaanin omituisen voiman vaikutuksen.
"Miksi haluaa veljeni minua kanssaan Nimettömille vuorille?" kysyi
Gale.
"Lluvia d'oro", vastasi yaqui tehden liikkeitä, joita Galen oli hyvin vaikea tulkita.
"Kullannäyttäjä", käänsi Gale. Yaqui oli antanut Nellille tuollaisen nimen. Mitä hän mahtoikaan tarkoittaa käyttäessään sitä tässä yhteydessä? Tahtoiko hän liikkeillään kiinnittää hänen huomionsa tuosta harvinaisesta ja kauniista puusta putoaviin kellan värisiin kukkiin vai kultasateeseenko? Galen haluttomuus katosi äkkiä, kun hänen mieleensä juolahti muudan asia. Yaqui tarkoitti varmasti kultaa. Kultaa! Hän luuli voivansa korvata valkoisen veljensä menetetyn omaisuuden, veljen, joka oli pelastanut hänen henkensä Papago Wellin luona. Galea huumasi, kun hän katsoi tutkivasti intiaanin ihmeellisiin silmiin. Eikö yaqui milloinkaan oppinut käsittämään, että hänen velkansa oli jo aikoja sitten maksettu?
"Tulkaa mukaani", toisti intiaani viitaten vuorille hänelle ominaisin merkitsevin liikkein.
"Kyllä, yaqui."
Gale riensi huoneeseensa, vaihtoi jalkoihinsa piikkikengät, täytti vesipullonsa ja palasi nopeasti aitaukseen. Yaqui odotti häntä. Intiaanilla oli vyyhdelle kääritty suopunki olallaan ja lyhyt tukeva keppi kädessään. Sanomatta sanaakaan läksi hän kävelemään kujalle päin ja kääntyi sitten joen suuntaan, vuorille. Heidän poistumistaan talosta ei huomannut kukaan.
Mikä ennen oli ollut vain kapea mesquite-pensaitten reunustama polku, oli nyt leveä, kovaksi tallattu tie. Sen vieressä oli syvä ja leveä kasteluoja täynnä mutaista vettä. Gale oli kyllä ollut utelias näkemään, mitä Chaset olivat saaneet aikaan, mutta hänen tuntemansa katkeruus, jota hän ei ollut voinut tukahduttaa, oli estänyt häntä lähtemästä katsomaan. Hän ei hämmästynyt ollenkaan huomatessaan, että insinöörit, jotka olivat rakentaneet ojat ja padon, olivat noudattaneet joka suhteessa hänen suunnitelmiaan. Padotusta solasta oli tullut suurenmoinen säiliö eikä Gale voinut katsella tuota pitkää, kapeaa järveä tuntematta iloa. Tuo meksikolaisten pelkäämä ano seco voi kyllä tulla jälleen ja tuleekin, mutta ei milloinkaan Forlorn Riverin asukkaille. Tuo kiviseinäinen ja -pohjainen säiliö ei vuotaisi milloinkaan, ja nytkin oli siinä jo niin paljon vettä, että sillä parina vuonna voitiin kastella koko Altar Valley sateista huolimatta.
Yaqui käveli nopeasti järven rantaa sen ylimmäiseen päähän, missä virta syöksyi säiliöön tukkimattomasta solasta. Gale ei ollut milloinkaan kiivennyt tämän etemmäksi näille rosoisille alemmille kukkuloille, ja Belding oli sanonut hänelle, ettei kukaan valkoinen mies ollut milloinkaan kiivennyt Nimettömille vuorille lännestä päin.
Mutta valkoinen mies ei ollutkaan mikään intiaani. Edellinen voi kyllä valloittaa laitumet, laaksot ja vuoret, ja ehkä erämaankin, mutta hänen teoissaan ei ole milloinkaan mitään salaperäistä. Mutta tuskin oli Gale katsahtanutkaan tuohon korkeaan, harmaaseen ja uhkaavaan kiviseinään, ennenkuin hänen mielenkiintonsa omituiseen intiaaniin jälleen heräsi. Se muistutti häntä heidän välillään olevasta siteestä, joka oli melkein yhtä luja kuin veriheimolaisuus. Sitten oli hän hyvin innokas ja utelias näkemään, miten intiaani aikoi voittaa nuo näöltään luoksepääsemättömät kivipenkereet.
Yaqui poistui solasta kiiveten erään rapautuneen rinteen laelle ja läksi sitten sitä pitkin kulkemaan noiden korkeiden jyrkänteitten suuntaan. Hän katseli sinne näyttäen valitsevan sopivaa kiipeämispaikkaa, kunnes hän löysi sellaisen. Se oli kumminkin vuorenseinämässä viimeinen, joka Galen mielestä soveltui sellaiseen tarkoitukseen. Seinämä kohosi hänen edessään, nojautui ulospäin, pimitti valon ja piilotti mahtavan vuoriston kokonaan näkyvistä. Lukemattomat halkeamat, urat ja syvennykset lisäsivät vielä tuon pullistuvan, mustan kallioseinän rosoisuutta.
Yaqui sitoi suopungin toisen pään tuohon paksuun, tukevaan ja lyhyeen keppiin, selvitteli nuoran mutkat huolellisesti, pyöritti sitten keppiä pyörittämistään ja heitti sen melkein ensimmäisen noin kolmenkymmenen jalan korkeudella olevan penkereen yli, mutta keppi luiskahti irti. Yaqui koetti uudestaan ja nyt tarttui se muutamaan halkeamaan. Intiaani veti kovasti, mutta keppi ei irtautunut. Sitten tarttui hän suopunkiin ja kiipesi jyrkkää seinää ylös suopunkia pitkin, muutellen vuorotellen käsiään. Saavuttuaan penkereelle viittasi hän Galea seuraamaan, ja Galesta tuntui tällainen kiipeäminen sekä nopealta että helpolta. Intiaani veti suopungin luokseen ja heitti kepin toiseen halkeamaan. Hän kiipesi sitten toiselle penkereelle ja Gale seurasi häntä. Kolmas ponnistus vei heidät eräälle rosoisemmalle, noin sata jalkaa rinnettä korkeammalla olevalle penkereelle. Yaqui suuntasi kulkunsa vasemmalle kääntyen erääseen pimeään kuiluun. Gale pysytteli aivan hänen kintereillään. He saapuivat kumminkin pian valoisampaan paikkaan, mutta niin ahtaaseen, että näköala oli hyvin rajoitettu. Suuria haljenneita kallionlohkareita oli joka suunnalla.
Täällä alkoi kiipeileminen muuttua vaivalloiseksi. Kun oli kysymyksessä vuorilta laskeutuminen, voi Gale jättää intiaanin jälkeensä, mutta näin huipuille kiivetessä sai hän ponnistaa kaiken tarmonsa pysyäkseen intiaanin kintereillä. Tässä eivät tulleet kysymykseen voimat eikä nopeus, joita Galella oli ehkä enemmän kuin useammalla muulla miehellä, vaan keuhkojen kestävyys, ja yaqui oli viettänyt elämänsä kiipeilemällä erämaan huipuille. Kiipeäminen oli sitäpaitsi äärettömän hidasta, vaikeaa ja vaarallista. Gale oli monta kertaa matkan kestäessä kuulevinaan putoavan veden kumeaa kohinaa. Ääni tuntui kuuluvan joskus hänen ala- ja joskus yläpuoleltaan, joskus taasen oikealta ja joskus vasemmalta. Kun hän luuli voivansa varmasti määrätä suunnan, mistä se kuului, lakkasi se äkkiä kohisemasta, kunnes hän oli päässyt jonkun matkaa. Vähitellen unhotti hän sen kokonaan kiipeämisen aiheuttamien vaikeuksien vuoksi. Hänen polvistaan ja käsistään läksi nahka, hiki vuoti hänestä virtanaan ja hänen päätään huimasi. Hänen sydämensä jyskytti niin että se vaivasi, ja joskus pimenivät hänen silmänsä. Kun hän vihdoin saapui tämän korkean vuoren laelle, jossa yaqui odotti häntä, tapahtui se juuri ajoissa.
Hän heittäytyi selälleen lepäämään hetkeksi välittämättä muusta kuin sinisestä taivaasta. Sitten hän nousi istualleen ja hämmästyi huomatessaan, ettei hän tuon pitkän kiipeämisen jälkeen ollut sen korkeammalla kuin vain noin tuhat jalkaa laakson yläpuolella. Päättäen hänen ponnistustensa kovuudesta olisi hän vaikka vannonut kiivenneensä ainakin penikulman. Kylä lepäsi tuolla alhaalla uusine tiilirakennuksineen, telttoineen ja majoineen, jotka muodostivat jyrkän vastakohdan vanhoille taloille. Hän näki viheriät apilapellot ja Beldingin valkoiset hevoset, jotka näyttivät melko pieniltä ja liikkumattomilta. Häntä huvitti kuvitelmansa, että hän voi erottaa Blanco solin muista. Sitten kiintyi hänen katseensa jokeen.
Nyt hän vihdoinkin käsitti, miksi sitä sanottiin Forlorn Riveriksi. Nytkin, tähän vuoden aikaan, kun se oli täynnä vettä, oli se hyvin hylätyn näköinen. Se oli tuomittu häviämään tuonne erämaahan, tuomittu sellaiseen kohtaloon, ettei se milloinkaan saanut sekoittaa vettänsä meren aaltoihin. Se virtasi laakson pohjassa muuttuen leveämmäksi ja matalammaksi ja väriltäänkin yhä harmaammaksi, kunnes se lopulta katosi surullisella matkallaan Sonoytaa kohti. Tuo autio, kimalteleva ja auringon polttama erämaa tiesi sen olemassaolon ainoastaan näin tulvan aikana ja lipoi nytkin jo kuivunein kielin ja kyllästymättömin mielin sen hyödyttömästi virtaavaa vettä haihduttaakseen sen ilmaan.
Yaqui laski kätensä Galen polvelle. Käsi oli kuparinvärinen, arpinen, voimakas ja aina kaunopuhelias tarkoituksissaan. Intiaani kuunteli. Hänen kumarruksissa oleva päänsä, laajentuneet silmänsä, jäykkä asentonsa ja tuo kovasti puristava käsi muistuttivat elävästi Galea noista kauheista, pitkistä, laavan keskellä vietetyistä öistä.
"Mitä kuuntelet, yaqui?" kysyi Gale. Hän naurahti omalle mielentilalleen, mutta hänen äänensä ei rikkonut hiljaisuutta eikä lumousta. Hän ei halunnut kumminkaan puhua enää, vaan taipui vastustelematta yaquin kummalliseen vaikutusvaltaan. Hän koetti kuunnella, mutta ei erottanut muuta kuin kotkan huudon. Usein hän arvaili, kuuliko intiaani jotakin äänetöntäkin, sillä yaquia ei voinut kukaan ymmärtää.
Mitä intiaani oli kuunnellut tahi halunnut kuulla, ei Gale saanut selville, vaikka yaqui näyttikin pian tyytyväiseltä. Murahtaen jotakin, joka ei luultavasti merkinnyt mitään, nousi hän seisoalleen poiketen syrjään harjulta. Gale seurasi häntä nopeasti, sillä hän oli jo levännyt kyllikseen ja halusi innokkaasti jatkaa matkaa. Hän huomasi, että heidän kiipeämänsä jyrkänne oli vain uhkaavan, mustan, ylempänä olevan ylätasangon ensimmäinen porrasaskelma.
Äkkiä kuuli hän putoavan veden kumeata kohinaa. Se tuntui nyt vapautuneen ontoista värisemisistä. Yaqui kiipesi muutamalle harjulle ja pysähtyi. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Gale erään pohjattoman kuilun reunalla, johon vesi syöksyi vaahdoten. Hänen hämmästynyt katseensa kulki tuota nopeaa ja kapeaa virtaa pitkin takaisin päin kiintyen lopulta erääseen mustaan, pyöreään ja kiehuvaan lammikkoon. Lähde oli suuri ja poreileva, ylempänä olevalta autiolta ylätasangolta tulevan maanalaisen joen muodostama aukko.
Yaqui oli vienyt Galen Forlorn Riverin lähteille.
Galen monenlaiset ajatukset eivät olleet nopeammat kuin hänen tuntemansa lumouksen väreet. Hän aikoi paaluttaa palstan täältä ja oli varma, ettei häntä siitä milloinkaan voitaisi häätää. Penkereihin kaivetut ojat ja jyrkkiin seiniin poratut aukot kuljettaisivat vettä laaksoon. Ben Chase oli rakennuttanut suuren säiliön, josta ei olisi mitään hyötyä, jos Gale vain haluaisi muuttaa Forlorn Riverin luonnollisen suunnan. Tuon salaperäisen erämaan joen alkulähde kuului nyt hänelle.
Yaquin kummallinen käyttäytyminen tukahdutti kumminkin hänen innostuksensa ja tyynnytti hänen kiihtyvät tunteensa. Intiaani näytti ihmettelevän, epäröivän ja muuttuvan vastahakoiseksi. Hänen omituiset silmänsä tarkastelivat tuota kiehuvaa lähdettä niinkuin ne eivät olisi uskoneet näkemäänsä todeksi. Gale ymmärsi heti, ettei yaqui ennen milloinkaan ollut nähnytkään Forlorn Riverin lähteitä. Jos hän jolloinkin oli kiivennyt tälle ylätasangolle, oli hän nähtävästi käynyt jossakin sen toisessa kohdassa, sillä tuo lähde oli selvästi hänelle outo. Hän tarkasteli huippuja, vuoren alempia jyrkänteitä ja läheisyydessä olevia maamerkkejä virkistääkseen muistiaan, mutta hän näytti epäröivältä eikä ollut varma, oliko hän oikeassa paikassa.
Sitten hän meni tuon tummaa, kiehuvaa vettä täynnä olevan lammikon sivu ja alkoi kiivetä erästä, muutamalle esiinpistävälle kalliolle johtavaa matalaa rinnettä, mutta silloin pysähdytti taas toinen oudostuttava ilmiö intiaanin. Hänen edessään oli rapautunut ja hajonnut kiviraunio, mutta kumminkin vielä senmuotoinen, että se voitiin todeta ihmisten rakentamaksi. Yaqui kiersi sitä kiertämistään, ja hänen uteliaisuutensa todisti hänen vieläkin epäröivän. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi löytänyt jotakin hämmästyttävää. Galekin ihmetteli tuon kiviraunion tarkoitusta. Oliko tässä joskus maailmassa ollut jonkun kullanetsijän paaluttama palsta?
"Huh!" murahti intiaani, ja vaikka tämä hänen huudahduksensa ei ilmaissutkaan tyydytystä, lopetti se varmasti hänen epäröimisensä. Hän viittasi keltaisen kivikielekkeen alla olevaan kallioseinään. Siinä oli himmeitä ihmisten tekemiä käden kuvia, jotka oli piirretty sormet hajalleen. Gale oli usein nähnyt tuollaisia piirustuksia erämaan kuilujen seinissä. Nähtävästi huomasi yaqui niistä, että hän oli saapunut etsimälleen paikalle.
Nyt muuttuivat intiaanin liikkeet nopeiksi, mikä kiinnitti senkinvuoksi huomiota, että yaqui kiiruhti harvoin. Gale seurasi jännitettynä hänen hommiaan. Intiaani haki jotakin kielekkeen alla olevasta hiekasta, ja kun hän oli löytänyt kahmalollisen pieniä, mustia kiviä, ojensi hän ne Galelle. Niiden paino hämmästytti Galea niin, että hän rupesi vapisemaan. Nyt otti intiaani rapautuneen kallionkielekkeen käteensä ja heitti sen vuorenseinään. Se halkesi. Hän tarttui palasiin ja näytti kirkkaita pintoja Galelle. Niissä oli keltaisia juovia, himmeitä pisteitä ja vihertäviä viivoja. Se oli kultaa.
Galen jalat rupesivat äkkiä vapisemaan niin että hänen oli pakko istuutua. Hän koetti koota kaikki nuo kivipalaset syliinsä. Kun hän kaivoi veitsellään mustia lohkareita, tuntuivat hänen sormensa hyvin kömpelöiltä. Hän löysi kultaa. Sitten hän tuijotti rinteelle ja laaksoon, jossa joki kiemurteli kadotakseen lopulta erämaahan. Mutta hän ei nähnyt mitään, sillä tämä todellisuus oli niin suloinen, ihmeellinen ja siunaava kuin toteutunut uni. Yaqui oli opastanut hänet kultapenkereelle. Gale oli tutkinut kivennäisiä sen verran, että hän näki heti tämän suonen suuren kultapitoisuuden. Ilo, jota hän tunsi, mykistytti hänet kokonaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon jaloon ja omituiseen intiaaniin, joka ei milloinkaan luullut voivansa maksaa velkaansa. Gale muisteli Beldingin nykyistä varattomuutta, Nelliä, joka oli itkenyt lähteen tuhoutumista, Laddya, joka ei voinut enää milloinkaan ratsastaa, Jim Lashia, joka oli vannonut pysyvänsä aina ystävänsä luona, Thornea ja Mercedestä, kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat olleet hyviä hänelle, mutta jotka nyt olivat köyhiä. Nyt he kaikki tulisivat kumminkin rikkaiksi, sillä heistä tulisi hänen liiketovereitaan. Hän oli löytänyt Forlorn Riverin lähteet ja nyt oli hänellä vettä tarpeeksi. Yaqui oli rikastuttanut hänet kullalla. Gale halusi syöksyä rinnettä alas laaksoon kertomaan tätä ihmeellistä uutista.
Äkkiä hänen silmänsä selkenivät ja hän näki tuon kiviraunion. Hänen verensä tuntui ensin jäätyvän, mutta rupesi sitten polttamaan hänen suoniaan. Tuo merkkihän oli jonkun kullanetsijän kyhäämä. Mutta se oli vanha, hyvin vanha. Penkereellä ei oltu ikinä työskennelty. Rinne oli aivan tuntematon. Muuta merkkiä ei ollut, mutta tuostakin voitiin huomata, että joku kullanetsijä oli joskus maailmassa ollut täällä. Mutta mihin oli hän joutunut? Gale arvaili sitä kasvavin toivein, tyyntyen, mutta kumminkin levottomasti.
Yaquilta pääsi tuo matala, omituinen, harvinainen ja tahdoton huudahdus, joka jollakin tavoin aina merkitsi kuolemaa. Galea värisytti.
Intiaani tutki kielekkeen alla olevaa hiekkaa ja tomua. Hän heitti syrjään jonkun esineen, joka kilahti kiveä vasten. Se oli vyön solki. Sitten löysi hän vanhan, rypistyneen ja lahonneen saappaan ja muutamia muitakin esineitä ja lopetti kaivamisensa.
Tässä oli noiden kullanetsijäin hauta! Gale oli nähnyt sellaisia useamman kuin yhden. Ladd oli kertonut hänelle monta tarinaa tuollaisista surullisista löydöistä. Kohtalo on joskus hyvin julma ja kova.
Sitten kurottautui teräväsilmäinen intiaani saadakseen eräältä pieneltä kielekkeeltä muutaman pienen esineen. Hän ei ollut lainkaan utelias, vaan antoi sen heti Galelle.
Kuinka omituiselta Galesta tuntuikaan, kun hän piti kädessään tuota pitkulaista laatikkoa! Tuntuiko tässä ainoastaan yaquin vaikutus vai oliko tämän haudan vieressä joku muu nimetön ja näkymätön olento läsnä? Gale ei voinut sanoa sitä varmasti, mutta hän tunsi entisen erämaan tunnelman palaavan. Hän tunsi jotakin olevan tulossa. Mikään sattuma, mikään onni, mikään velvollisuuttaan täyttävä intiaani ei riittänyt täydellisesti selittämään tätä tapahtumaa. Gale tiesi pitävänsä kädessään jotakin kalliimpaa kuin kulta.
Laatikko oli tinattu ja senvuoksi melkein ruostumaton. Gale koetti avata kiinnitarttunutta kantta. Hänen sieraimiinsa tunkeutui jonkinlaista ummehtunutta tuoksua. Laatikossa oli pieni käärö, joka oli kiedottu lahonneeseen öljyvaatekappaleeseen. Hän otti sen käteensä ja kun hän irroitti vaatteen sen ympäriltä, jäi hänen kouraansa taitettu paperi.
Aika oli jo ruvennut sitä kellastuttamaan, mutta hän erotti siinä kumminkin jonkunlaista himmeätä kirjoitusta. Töherrystä oli vaikea lukea, sillä se oli kirjoitettu verellä. Hän ojensi sen lähemmäksi valoa ja sai hitaasti selville sen sisällyksen.
"Me Robert Burton ja Jonas Warren annamme toisen puolen tästä kultakaivoksesta sen löytäjälle ja toisen puolen Nell Burtonille, tyttärelleni ja tyttärentyttärelleni."
Gale käsitteli lempeästi paperia suurin silmin, sykkivin sydämin ja kuvaamattomin ilon tuntein, kunnes hän sai sen auki.
Se oli parikymmentä vuotta vanha papintodistus, joka vahvisti Robert
Burtonin ja Nellie Warrenin avioliiton.
XX.
ERÄMAAN KULTAA,
Forlorn Riverissä valkeni muudan kesäpäivä, kaunis, tyyni, kuuma ja kultainen päivä valkoisine, liikkumattomine ja suurine Nimettömien vuorten yläpuolella leijailevine pilvineen ja kirkkaine, purppuraisine, erämaan taivaanrannalle ulottuvine ilmakerroksineen.
Rouva Belding palasi sinä päivänä kotiin löytääkseen tyttärensä onnellisena ja menneisyyden haudattuna ikuisiksi ajoiksi pariin yksinäiseen hautaan. Hänen silmistään katosivat ahdistavat varjot. Gale luuli, ettei hän milloinkaan voi unhottaa hänen syleilynsä suloa, ihmeellisyyttä ja kiihkoa, kun hän sanoi häntä pojakseen ja siunasi hänet.
Pieni ryppyinen pappi, joka vihki Galen ja Nellin, suoriutui juhlallisuudesta samoin kuin hän luki rukouksiaan, mielenkiinnotta ja ymmärryksettä, ja meni matkoihinsa viemättä kumminkaan onnellisuutta mukanaan.
"Varmasti olin sairas mies", sanoi Ladd, "ja melkein kuoleman kielissä, mutta nyt luullakseni paranen. Ehkä voin vielä ratsastaakin jonakin päivänä. Nell, sinun on pidettävä siitä huolta. Suutelen sinua ja toivon osaksesi kaiken ilon, mitä on maailmassa. Ja, Dick, kuten yaqui sanoo, hän on varmasti 'Kullannäyttäjä'."
Hän puhui Galen rakkaudesta — puhui siitä sellaisen paimenen syvin ja toivovin tuntein, joka on aina ikävöinyt rakkautta saamatta sellaista kumminkaan milloinkaan osakseen. Belding, joka nyt taasen oli käytännöllinen ja innokkaampi kuin milloinkaan ennen suunnitellessaan uusia kaivoksia ja puhuessaan verioikeuksista, ylisti Galen suurta onnea ja sanoi hänen löytämäänsä kultaa — erämaan kullaksi.
"Ah niin, 'erämaan kultaa' se onkin!" huudahti Dickin isä lämpimästi ylpein katsein. Ehkä hän oli iloinen sentähden että Dick oli löytänyt tuon rikkaan suonen, mutta varmasti oli hän onnellinen sentähden että Dick oli saanut rakastamansa tytön omakseen. Dickistä tuntui kumminkin siltä kuin isä olisi tarkoittanut jotakin kokonaan muuta kuin rakkautta ja onnea vihjatessaan erämaan kullasta.
* * * * *
Mutta ei tämäkään kaunis ja onnellinen päivä ollut kumminkaan sen täydellisempi kuin elämä ja rakkauskaan.
Yaqui tuli sanomaan Dickille jäähyväiset. Dick hämmästyi, tuli pahoilleen ja unhotti hetken huumauksessa intiaanin luonteen. Mutta yaquia ei voitu taivuttaa muuttamaan päätöstään.
Belding koetti tukkia hänelle lahjoja niin paljon kuin suinkin, mutta intiaani otti vain laukullisen ruokaa, huopapeitteen, pyssyn, veitsen, vesiastian eikä mitään muuta. Koko talonväki seurasi häntä aitauksille ja kentille, joissa olevista hevosista Belding pyysi häntä valitsemaan haluamansa, vaikka se olisikin ollut tuo jumaloitu Blanco diablo. Galen sydän nousi kurkkuun pelosta, että intiaani valitsee Blanco solin, ja hän vihasi itseään itsekkäisyytensä vuoksi, jota hän ei voinut auttaa. Hän olisi kumminkin ollut valmis luopumaan Solista sanomatta sanaakaan.
Yaqui vihelsi hevoset luokseen viimeisen kerran. Pitikö hän niistä? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Hän ei katsahtanutkaan tuliseen ja ylpeään Diabloon eikä Blanco soliin, vaikka tämä kohottikin jalon päänsä ja hirnui kimakasti tavalliseen tapaansa. Intiaani ei valinnut ainoatakaan Beldingin valkoisista, vaan otti laumasta erään laihan ja voimakkaan ponyn, heitti huopapeitteensä sen selkään ja kiinnitti tavaransa.
Sitten hän kääntyi ystäviensä puoleen pysyen yhä tuona samana tunteettomana, tutkimattomana ja vaiteliaana intiaanina, jollainen hän aina oli ollut. Tämä eroaminen ei merkinnyt hänelle mitään. Hän oli viipynyt maksaakseen velkansa ja nyt oli hän lähdössä kotiinsa.
Hän puristi miesten käsiä, katsahti nopeasti Nelliin ja kiinnitti vihdoin omituiset silmänsä Mercedeksen kauniisiin ja liikutettuihin kasvoihin. Tuo hetki syöpyi varmasti unhottumattomasti espanjalaisen tytön mieleen. Hänen oli kiittäminen intiaania elämästään, rakkaudestaan ja onnestaan. Mercedes ojensi hänelle ilmehikkäät hennot kätensä, mutta yaqui ei koskenut niihin. Kääntyen pois hyppäsi hän ponynsa selkään ja läksi ratsastamaan virralle päin.
"Hän on menossa kotiinsa", sanoi Belding.
"Niin, kotiin!" kuiskasi Ladd, ja Dick tiesi paimenen ajatusten viipyvän menneissä unhoittumattomissa ajoissa. Kotiin kaktuksien ja laavan yli juhlallisten, yksitoikkoisten päivien ja hiljaisten, yksitoikkoisten öiden vaihdellessa, kotiin tuonne autioon ja punautuiseen erämaahan.
"Thorne, Mercedes ja Nell, kiivetkäämme tuonne kukkulalle katsomaan, kunnes hän katoo näkyvistämme", sanoi Dick.
He kiipesivät sinne toisten palatessa kotiin. Kun he saapuivat kukkulan laelle, oli yaqui jo joen toisella rannalla.
"Kai hän kääntyy vielä katsomaan ja viittaamaan hyvästiksi", sanoi
Nell.
"Kultaseni, hän on intiaani", vastasi Gale.
Ollessaan kukkulalla näkivät he yaquin ratsastavan mesquite-pensaikon läpi joen törmälle ja sitten kaktuksien sekaan. Hänen hevosensa kuvastui selvästi tuota viheriää ja valkoista taustaa vasten ja hän itsekin oli pitkän aikaa selvästi näkyvissä. Punainen aurinko paistoi kullanväriseltä taivaalta. Vihdoin ratsasti yaqui eräälle harjanteelle ja näkyi selvästi erämaan taivaan kullanväristä taustaa vasten muodostaen villin, yksinäisen ja kauniin kuvan. Sitten hän katosi.
Gale tunsi äkkiä suureksi hämmästyksekseen olevansa iloinen. Yaqui oli palannut omille mailleen — suurille lakeuksille, autiuteen ja yksinäisyyteen — teille, joita hän lapsuudessaan oli kulkenut ja joilla nyt hänen kansansa haamut ja hänen jumalansa liikkuivat. Gale totesi, että hän yaquissa oli oppinut tuntemaan erämaan luonteen, ja tunsi, että tuo luonne oli vaatinut hänestäkin omakseen kaiken villin ja alkuperäisen.
Kyyneleet kimaltelivat Mercedeksen kauniissa, tummissa silmissä, mutta Thorne suuteli ne pois — suuteli hehkun niihin takaisin ja punan poskille.
Tämä teko palautti Galenkin entisen mielentilan, nykyisyyden huumaavan ilon, ja hän katsoi Nellin suloisiin kasvoihin. Erämaa levisi tuolla, tuo ihmeellinen, kehittävä, jalostava, kaunis ja kauhistuttava erämaa, joka ei kumminkaan ollut hänelle sama kuin intiaanille. Nellin värisevän palaavan hymyn valossa haihtui sen omituinen, syvä ja puristava varjo kokonaan ja menetti otteensa ikuisiksi ajoiksi. Dick kumartui niin lähelle vaimoaan kuin suinkin kuiskaten:
"Lluvia d'oro — Kullannäyttäjä."