"Thorne, miksi vitkastelet kosiessasi? Miksi et mennyt heti naimisiin hänen kanssaan antautumatta tällaisiin vaaroihin?" kysyi Dick.
"Pelkään sen olevan jo liian myöhäistä", virkkoi Thorne. "Minun olisi pitänyt tehdä se jo eilen illalla. Näetkös, olemme rajan toisella puolella —"
"Olemmeko Meksikon puolella?" kysyi Gale terävästi.
"Olemme, vanha veikko, ja sehän se juuri tekeekin asian mutkalliseksi. Rojaksella ja hänen kapinallisilla joukoillaan on kaupunki jo hallussaan. Mutta Rojas ei kumminkaan kapinallisitta joukoittain voi estää minua, vangita tyttöä eikä paeta vuoristoon. Jos Mercedestä todellakin pidetään silmällä, jos hänet on jo tunnettu, kuten varmasti luulen, emme siinä tapauksessa pääse kauaksi tästä talosta, ennenkuin minut lävistetään ja tyttö vangitaan."
"Taivas varjelkoon! Thorne, voiko tuollaisia asioita tapahtua vähemmän kuin kivenheitonmatkan päässä Yhdysvaltain rajalta?" kysyi Gale uskomatta oikein korviaan.
"Sellaista voi tapahtua, paina se mieleesi. Et näytä oikein käsittävän näiden sissipäälliköiden, näiden kapinalliskapteenien voimaa. Erikoisesti on näillä roistoilla suuri vaikutusvalta kansan enemmistöön. Tuollainen mies on sankari Meksikossa. Häntä pelätään, kadehditaan ja rakastetaan. Kansa asettaa hänet mielessään toiseksi järjestyksessä verrattuna heidän kansalliseen ihanteeseensa — härkätaistelijaan, matadoriin. Alkuasukkaat ovat sangen villejä, raakamaisia ja verenhimoisia. Ajattelehan esimerkiksi Qvinterosta. Hän oli vain paimen, orja, mutta hänestä on nyt tullut kuuluisa rosvo. Vallankumouksen alussa julistautui hän kapinallisten johtajaksi ja hävitti suurine rosvolaumoineen useita maakuntia. Hallituksen joukkojen vastarinta aiheutti vain rosvoamista, mellakoita, ja naisten ryöstöjä. Tämän miehen ja hänen rosvojoukkonsa tunnuslause oli: 'Nauttikaamme elämästä niin kauan kuin voimme!'
"Paitsi Qvinterosta on olemassa muitakin roistoja, ei tosin niin kuuluisia ja taitavia johtajia, vaan kumminkin yhtä verenhimoisia. Olen nähnyt Rojaksen. Hän on kaunis, rohkea ja ivallinen piru, ylpeämpi kuin riikinkukko. Hänen pukunsa on kultapäärmeinen ja hopeakoristeinen täynnä kalleuksia, jotka hän on ryöstänyt. Hän oli niiden kapinallisten joukossa, jotka ryöstivät Sinaloan saaden saaliikseen puolen miljoonan dollarin arvosta kaikkia kalleuksia ja puhdasta rahaa. Rojas tuhlaa kultaa yhtä välinpitämättömästi kuin hän vuodattaa ihmisverta. Sitäpaitsi on hän kuuluisa naistenryöstäjä. Talonpoikaistytöt pitävät kunnianaan, että tuollaiset rosvopäälliköt ryöstävät heidät mukaansa. Rojas on kumminkin sellainen, että hän ryöstää pääasiallisesti vain ylemmän kansankerroksen tyttäriä."
Thorne kuivasi hien kalpeilta kasvoiltaan ja katsahti synkästi ikkunasta, ennenkuin hän jälleen jatkoi puhettaan.
"Ajattelehan, missä asemassa Mercedes todellisuudessa on. En voi saada pienintäkään apua rajan Yhdysvaltain puolelta, ja vaikka voisinkin, en tiedä mistä. Tuolla puolen rajaa asuu enimmäkseen meksikolaisia, jotka hyväksyvät tinkimättömästi kaikki rajan tällä puolella tapahtuneet vääryydet. Rajan kummallakin puolella asuvat talonpojat ovat myötämielisiä kapinallisille ja salaisesti ihailevat sellaista henkilöä kuin Rojas, mutta vihaavat sellaisia ylhäissäätyisiä kuin Mercedes. He saattaisivat solmia salaliiton luovuttaakseen hänet Rojakselle. Rojas taas puolestaan on valmis käyttämään kaikki salaiset ja maanalaiset keinonsa saavuttaakseen tarkoituksensa. Jollen ryhdy vastustamaan häntä, saa hän Mercedeksen haltuunsa yhtä helposti kuin hän sytyttää savukkeensa. Mutta minä tapan hänet tahi ainakin jonkun hänen seuralaisistaan tahi Mercedeksen, ennenkuin luovutan hänet Rojakselle. Tällainen on tilanne nyt, hyvä ystävä. Minulla on vain vähän aikaa käytettävänäni. Otaksun joutuvani putkaan karkaamiseni johdosta. Rojas on kaupungissa. Luulen, että minua seurattiin tähän ravintolaan. Pappi on joko pettänyt minut tahi ei häntä ole tänne laskettu. Mercedes odottaa täällä yksin ja luottaa täydellisesti siihen, että minä vain voin hänet pelastaa. Hän on suloisin ja rakastettavin tyttö, minkä tunnen. Muutamien minuuttien kuluttua — aikaisemmin tahi myöhemmin — muuttuu tämä paikka oikeaksi helvetiksi. Dick, oletko silloin puolellani?"
Dick Gale huokaisi syvään. Kylmyys, uneliaisuus ja välinpitämättömyys, jotka olivat häntä painaneet jo kuukausimääriä, katosivat tuossa tuokiossa hänen olemuksestaan. Alussa hän ei voinut puhuakaan, vaan ainoastaan puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä. Thornen kasvot muuttuivat ihmeellisesti; tuska, pelko ja epäröiminen haihtuivat siinä silmänräpäyksessä hänen mielestään ja hän hymyili tuntien kuvaamatonta kiitollisuutta Galea kohtaan.
Sitten Dickin katse jonkun heikon äänen johdosta kääntyi ystävän olan ylitse ikkunaan, josta näkyivät erään henkilön kauniit, rohkeailmeiset ja ivalliset kasvot hehkuvine, tummine silmineen, jotka välähtelivät tuhoa ennustavasti.
Dick tunsi ruumiinsa kangistuvan tuolilla. Thorne puristi nopeasti kätensä nyrkkiin, kääntyen ikkunaa kohti.
"Rojas!" lausui hän kuiskaten.
II.
MERCEDES CASTAÑEDA.
Tummat kasvot katosivat. Dick Gale kuuli askelten kolinaa ja kannusten helinää. Hän meni ikkunaan ja ennätti juuri nähdä erään meksikolaisen menevän kapakan pääovesta sisälle. Dick näki tuon meksikolaisen vain vilahdukselta, mutta siitä huolimatta näki hän suuren mustan sombreron heleänvärisine nauhoineen, ruumiinmukaisen lyhyen takin selän, raskaan olalta hihnasta riippuvan pyssyn, jonka perä oli koristettu helmillä, ja ahtaat housut, joiden lahkeitten suut olivat hyvin leveät. Kadulla kuljeskeli muutamia miehiä, joukossa muutamia meksikolaisiakin, jotka laiskasti nojautuivat kaivon kaidetta vasten.
"Näitkö hänet? Mihin hän meni?" virkkoi Thorne kuiskaten tultuaan Galen luokse. "Nuo miehet tuolla, joilla on patruunavyöt, ovat juuri meksikolaisia vallankumouksellisia."
"Luullakseni meni hän kapakan puolelle", vastasi Dick. "Hänellä oli kivääri, mutta noilla miehillähän tuolla ulkona ei näytä olevan ollenkaan aseita."
"Älä luule niin! Katsohan vain, Dick, tuonne! Tuo mies tuolla on vahti, vaikka hän näyttääkin niin välinpitämättömältä. Katsohan, hänellä on lyhyt karbiini, jonka hän on melkein piilottanut nuttunsa alle. Tuolla kauempana polulla on toinen meksikolainen. Pelkään, että Rojas on piirittänyt tämän talon."
"Kun me vain tietäisimme sen varmasti."
"Olen, Dick, aivan varma. Mennään eteiseen. Haluan nähdä, miltä talo näyttää toiselta puolelta."
Gale seurasi Thornea ravintolan puolelta suureen, korkeaan eteiseen, joka silminnähtävästi jakoi hotellin kahteen osaan, ollen avoin kadulle päin. Muutamia huonosti valaisevia keltaisia lamppuja oli siellä täällä. Eräs meksikolainen seisoi pääoven portailla makuuhuopa hartioillaan. Käytävän toisesta päästä kuului kenkien kolinaa kivilattiaa vasten. Se oli muuten kokonaan varjossa. Thorne astui erääseen suureen huoneeseen, joka oli vielä huonommasti valaistu kuin eteinen. Huoneessa oli pöytä täynnä sanomalehtiä, muutamia korkeaselkäisiä tuoleja ja pari sohvaa. Silminnähtävästi oli se jonkinlainen vierashuone.
"Mercedes on tavallisesti puhutellut minua täällä", lausui Thorne. "Tähän aikaan saattaa hän tulla millä hetkellä hyvänsä noiden portaitten yläpäähän, ja jos minä olen täällä, tulee hän alas. Useimmiten on tässä huoneessa väkeä vasta vähän myöhemmin. Meidän on koetettava päästä torille. Se on pimeän puolella ja sitäpaitsi ainoa paikka, jonne minun on hänen kanssaan päästävä, jos nyt on mitään mahdollisuutta päästä pakoon."
He kurkistivat torille avonaisesta ikkunasta. Siellä oli melko pimeä eikä siellä ensin näyttänyt olevan yhtään ihmistä. Äkkiä huomasi Gale kuitenkin polulla jonkun hitaasti astelevan tumman olennon. Vähän kauempana oli toinen samanlainen. Nyt ei tarvittu enää suurtakaan terävyyttä huomaamaan, että noissa henkilöissä piili jotakin kenttävahdille ominaista salakähmäisyyttä.
Tarttuen Galen käsivarteen peräytyi Thorne ikkunasta.
"Kai sinä näit nuo miehet?" kuiskasi hän. "Asia on todella niinkuin otaksuinkin. Rojas on piirittänyt tämän talon. Minun olisi pitänyt viedä Mercedes pois ennen. Mutta minulla ei ollut aikaa — eikä tilaisuutta! Olin toimessa! Ja Mercedes on nyt täällä! Hyvä Jumala! Dick, ajattele, onko mitään keinoa pelastaa hänet tästä ansasta!"
Gale kääntyi katsomaan, kun hänen ystävänsä meni huoneen keskelle. Portaitten yläpäässä seisoi himmeässä valossa hento, vaippaan kietoutunut nainen. Kun hän huomasi Thornen, laskeutui hän äänettömästi portaita tämän luokse. Thorne kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Tyttö puhui senjälkeen hänelle hiljaa ja katkonaisesti nopein, matalin äänin. Puhe oli epäjohdonmukaista espanjan ja englannin kielen sekoitusta, mutta Galesta kuulosti hänen äänensä sulavalta, syvältä ja sanomattoman tunteelliselta, ääneltä, josta huokui samalla iloa, pelkoa, intohimoa, toivoa ja rakkautta. Galeen teki se sanoinkuvaamattoman vaikutuksen. Se lumosi hänet pannen hänet ihmettelemään.
Thorne talutti tytön huoneen keskelle lähemmäksi lamppua, jonka alla Gale seisoi. Tyttö oli kohottanut pienen, valkoisen kätensä pitääkseen vähän sivulla mustaa, pitseillä koristettua vaippaa. Dick huomasi pienen, tumman, ylpeästi pystyssä olevan pään, puoleksi kätkössä olevat kuolonkalpeat soikeat kasvot ja kauniit, tummat silmät.
Senjälkeen esitteli Thorne heidät toisilleen.
"Mercedes — tämä on Dick Gale, eräs vanha ystävä — paras ystävä, mitä minulla milloinkaan on ollut."
Mercedes veti vaipan takaraivolleen paljastaen kauniit kasvonsa, joiden ylpeä ilme, tulisuus ja kiihkeys hämmästyttivät omituisesti Galea.
"Herra Gale — oh! En voi sanoin kuvata iloani! Thornen ystävä!"
"Aivan niin, Mercedes; minun ystäväni ja samalla myös sinun", sanoi Thorne nopeasti. "Tällä hetkellä tarvitsemme hänen apuaan. Rakkaani, olemme kuulleet niin pahoja uutisia, että meidän on joka silmänräpäys oltava varuillamme. Pappi ei tullutkaan. Hänet on kai pidätetty. Ja kuulehan — ole rohkea, rakas Mercedes — Rojas on täällä!"
Tyttö huudahti heikosti, nähtävästi suunnattomasta pelosta, mikä järkytti Galenkin hermoja, ja horjui ollen vähällä pyörtyä. Thorne otti hänet syliinsä kehoittaen häntä käheästi olemaan rauhallinen.
"Rakkaani! Jumalan nimessä älä pyörry äläkä menetä rohkeuttasi! Muuten olemme hukassa. Kaikki ei ole vielä mennyttä. Koetellaan ajatella jotakin keinoa. Ole kestävä! Taistele!"
Gale näki selvästi, että Thorne oli aivan poissa suunniltaan, sillä hän tuskin tiesi, mitä sanoi. Kalpeana ja vavisten puristi hän Mercedestä rintaansa vasten. Tyttöraukan pelko oli tehnyt hänet aivan neuvottomaksi, sillä se oli niin kiihkeätä ja niin täynnä peloittavaa varmuutta häntä odottavasta kohtalosta.
Mercedes vetosi ensin espanjankielellä hänen suojelukseensa, mutta kun
Thorne pudisti päätään, jatkoi hän englanniksi:
"Rakkaani, koetan olla kestävä — koetan taistella — koetan olla kuuliainen. Mutta vanno minulle Pyhän neitsyen nimessä, että jollet voi pelastaa minua Rojaksen kynsistä, tapat minut."
"Mercedes, vannon sen", vastasi hän käheästi. "Tiedän tappavani sinut mieluummin kuin — Mutta älä vielä hätäile. Rojas ei voi olla varma sinusta, sillä muuten hän ei odottaisi. Hän on tuolla sisällä. Hän on koonnut miehensä tänne taloon ja sen ympärille. Mutta hän epäröi. Sellainen peto kuin Rojas ei voi olla toimeton tyhjän vuoksi. Luullakseni on meillä vielä joitakin keinoja. Eiköhän Dick voi keksiä jotakin. Kai me nyt jollakin tavoin voimme poistua täältä. Sitten hän vie sinut jonnekin. Puhu hänelle ja näytä olevasi rohkea. Mercedes, tämä merkitsee meille enemmän kuin rakkaus ja onni. Tässä on kysymyksessä joko elämä tahi kuolema."
Mercedes tyyntyi saaden vähitellen takaisin itsensä — hillitsemiskykynsä. Nopeasti hän kääntyi, katsoi Galeen ylpein, tummin silmin, ja lausui hänelle erittäin suloisesti ja miellyttävästi:
"Hyvä herra, olette amerikkalainen. Ette voi ymmärtää espanjalaista verta ettekä käsittää noiden rosvojen vihaa ja julmuutta. Haluan mieluummin kuolla kuin joutua Rojaksen käsiin. Jos hän saa minut elävänä haltuunsa, saan noiden tuntien, noiden muutamien päivien aikana, jotka elän, kärsiä suunnattomia tuskia, oikeaa helvetillistä kidutusta. Jos elän pari päivää, saavat hänen julmat miehensä minut haltuunsa, jos elän kolme, niin hänen leirinsä koirat… Herra, onko teillä sisarta, jota te rakastatte? Auttakaa herra Thornea pelastamaan minut. Hän on sotilas. Hän on sidottu. Hän ei saa polkea kunniaa eikä laiminlyödä velvollisuuksiaan minun vuokseni. Ah, olettehan molemmat kelpo ameriikkalaisia — suuria, vahvoja ja rohkeita! Mitä merkitsee tuo pieni, musta sekarotuinen orja Rojas teikäläisten rinnalla! Hän on suuri raukka. Nyt en halua enää tuhlata kallista aikaa. Olen valmis ja koetan olla rohkea."
Hän tuli Galen viereen ojentaen hänelle pienet, valkeat kätensä, jolloin hänen silmistään hohti naisellista sielukkuutta, tulta ja intohimoa. Galesta oli hän ihmeellinen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin. Kun hän tarttui tytön pieniin käsiin ja suuteli niitä, tuntui hänestä kuin hän olisi nuorentunut ja muuttunut uudeksi ihmiseksi.
"Neiti", sanoi hän, "olen onnellinen saadessani ruveta palvelijaksenne. En voi kuvitellakaan suurempaa iloa kuin teidän auttamisenne minulle suo."
"Onko sinulla joitakin suunnitelmia?" kysyi Thorne nopeasti.
"On! Aion tehdä herra Rojaksen vaarattomaksi täksi illaksi ja ehkä moneksi seuraavaksikin", vastasi Gale.
"Dick, miten voit sen tehdä?" kysyi Thorne hätäisesti.
"Rupean metelöimään tuolla kapakassa", vastasi Dick rehellisesti, "jolloin saan ehkä jotakin aikaan. Hyökkään Rojaksen ja hänen joukkonsa kimppuun. Minä näytän —"
"Herra varjelkoon, ei! Sellainen ei käy ollenkaan päinsä, Dick. Ne puukottavat sinua!" huusi Thorne. Mutta vaikka Dickin esitys tekikin häneen tuskallisen vaikutuksen, alkoivat hänen silmänsä kumminkin loistaa.
"Teen sen sopivassa tilaisuudessa. Ehkä voin hämmästyttää tuon hitaan rosvojoukon ja paeta, ennenkuin he huomaavatkaan mitä on tapahtunut… Ja sinun on odotettava valmiina tuon ikkunan luona. Kun riita alkaa, rientävät nuo rosvot silloin tuolta torilta luonnollisesti kapakkaan, jolloin te voitte pujahtaa ulos ja mennä suoraan torin poikki kadulle. Muistaakseni on tuo katu melko pimeä. Yhdyn sitten teihin, ennenkuin olette ehtineet kauaksi."
Thorne tuijotti häneen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mercedes nojasi hänen rintaansa vasten pitäen nyt pieniä valkoisia käsiään ristissä rinnallaan ja katsoen suurin silmin Galeen tämän poistuessa huoneesta.
Eteisessä viipyi Gale sen verran, että hän ennätti vetää käsiinsä suuret sormikkaansa, pörröttää tukkansa ja solmia kaulaliinan toisin tavoin. Sitten hän meni ravintolaan ja kuljettuaan sen läpi pysähtyi tarjoiluhuoneen ovelle. Hänen viisi jalkaa yksitoista tuumaa pitkä sekä satakahdeksankymmentä naulaa painava ruumiinsa pisti enemmän silmään siellä, ja hänen tarkoituksensa olikin kiinnittää muiden huomio itseensä. Mutta häntä ei näyttänyt kumminkaan kukaan näkevänkään. Pallonpelaajat hälisivät hirveästi pelatessaan ja sama kirjavasti puettu meksikolaisjoukko nojasi haisevaan tarjoilutiskiin. Vihdoin kiintyi Galen hapuileva katse erääseen mieheen, jonka hän otaksui Rojakseksi. Hän tunsi tämän korkean, suuren ja koristetulla nauhalla varustetun hatun. Meksikolaisen rosvon katse oli suunnattu toisaalle. Hän keskusteli innokkaasti noin tusinan tahi useamman toverinsa kanssa, joista useimmat istuivat erään pöydän ympärillä. He kuuntelivat, puhuivat ja joivat. Miesten rinnalla ristissä olevat patruunavyöt ilmaisivat Galelle, että he olivat meksikolaisia vallankumouksellisia. Hän oli nimittäin aikaisemmin nähnyt samanlaiset patruunavyöt niillä rosvoilla, jotka olivat vahdissa kadulla. Viinuri toi heille lisää väkijuomia pöytään, jolloin johtaja kääntyi niin, että Gale näki hänen kasvonsa ja ne olivat todellakin tuon kuuluisan rosvopäällikön, Rojaksen, pirulliset ja ivalliset kasvot. Gale katseli häntä uteliaasti. Rojas oli pienehkö mies, joka herätti vain huomiota keikarimaisesti koristellulla puvullaan ja ilkeillä kasvoillaan. Hänellä oli pitseillä koristeltu olkavyö ja tiukka, valkeanappinen takki, pukinnahkaiset punaisella kirjaillut liivit, olkavyö ja tavallinen vyö, jotka oli kiinnitetty toisiinsa suurella hopeasoljella. Sama pyssy helmikoristeisine perineen riippui nytkin hihnasta hänen olallaan ja jalokivet kimaltelivat hänen olkavyössään. Hänen korvistaan riippuivat kultaiset korvarenkaat ja sormissa loisti useita timanttisormuksia.
Gale tunsi rinnassaan sellaisen kiihkon, että se uhkasi voittaa hänen kylmäverisyytensä, ja muutkin mielenliikutukset hyökkäsivät hänen itsensähillitsemiskykyä vastaan. Näytti siltä kuin tuon rosvopäällikön näkeminen olisi vapauttanut hänessä piilleen paholaisen. Ja olemuksensa sisimmässä ihmetteli hän itseään tuntien olevansa omituisesti tyytyväinen tähän outoon tunteeseen.
Hän laskeutui nuo pari porrasaskelta, jotka johtivat ovelta tarjoiluhuoneeseen, ja hoiperteli hiukan, teeskennellen olevansa juovuksissa. Hän horjahteli pallopöytiä vasten, töyttäsi meksikolaisia kapakan tiskin ääressä, nauroi kuin mielipuoli ja huiskutteli hattuaan hoiperrellen sinne ja tänne. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa lehmäpaimeniin, joita hän aikaisemmin oli katsellut niin suurin mielenkiinnoin.
He olivat vielä kapakan nurkkauksessa vähän erillään toisista. Koettaen keksiä jotakin ratkaisevaa, hoiperteli Gale heidän luokseen. Hän muisti monet entiset onnistumattomat kokeensa tutustua lehmäpaimeniin. Jos hänellä oli vähänkään toivoa saada apua näiltä eristäytyneiltä seikkailijoilta, täytyi hänen tuossa tuokiossa päästä heidän kanssaan kosketuksiin. Asettuen kursailematta noiden kahden pitkän paimenen eteen katsoi hän suoraan heidän laihoihin, päivettyneihin kasvoihinsa. Tuijotettuaan siten hetkisen terävästi ja kylmästi heihin hän alkoi puhua.
"En ole juovuksissa. Teeskentelen vain saadakseni aikaan metelin. Aion hyökätä tuon kirotun rosvopäällikön Rojaksen kimppuun. Teen sen suojellakseni erästä tyttöä, valmistaakseni hänen rakastajalleen, joka on ystäväni, tilaisuuden paeta hänen kanssaan. Tyttö on tässä talossa ja Rojas on täällä viedäkseen hänet mukanaan. Kun aloitan rähinän, koettaa ystäväni paeta rakastettunsa kanssa. Jokaista ovea ja ikkunaa vahditaan. Aion panna toimeen sellaisen metelin, että vahdit rientävät sisälle. Olette samaa kansallisuutta kuin minäkin. Olemme nyt Meksikon puolella. Ihanan tytön kunnia ja elämä ovat kysymyksessä. Nyt, toverit, katsokaa, mitä tapahtuu!"
Toisen paimenen silmät supistuivat pieniksi, luomet sulkeutuivat muutamia kertoja ja hänen leukansa vapisi, kun sitävastoin toisen kovapiirteisillä kasvoilla leijaili hieno hymy.
Gale poistui ja hänen intonsa kasvoi, kun hän näki noiden kahden paimenen kuin sattumalta seuraavan häntä. Gale poikkesi hoiperrellen syrjään, törmäsi mennessään pöytään ja potki tyhjiä tuoleja. Hän sivuutti Rojaksen ja tämän miehet, huomaten samalla, että roisto piti häntä silmällä huitoessaan käsillään ja puhuessaan nopeasti. Elämä kapakassa alkoi käydä meluavammaksi. Kun Dick horjahti erästä pöytää vasten, kaataen sen kumoon niin, että lasien sisältö valui muutamien meksikolaisten housuille, alkoivat nämä kimakasti huudella. Hän oli onnistunut kiinnittämään huomion itseensä, sillä melkein kaikki katsoivat häneen. Eräs noista loukatuista miehistä, muudan pieni ruskeankeltainen roisto, hypähti esille asettuakseen vastarintaan ja huutaen samalla kuin mielipuoli jotakin espanjankielellä, josta Gale ymmärsi ainoastaan sanan: "Muukalainen!" Meksikolainen polki jalkaa heiluttaen uhkaavasti oikeata kättään. Dick nosti jalkansa potkaisten nopeilla syrjäpotkuilla jalat miehen alta niin, että tämä kaatui kumahtaen lattialle. Temppu suoritettiin niin nopeasti ja taitavasti, että meksikolainen menetti kokonaan rohkeutensa uskaltamatta enää karjua. Gale tiesi nyt ratkaisevan hetken tulleen.
Kääntyen nopeasti hyökkäsi hän Rojaksen kimppuun käyttäen vanhaa puolustuslinjan murtamistemppuaan. Ei Rojas eivätkä hänen miehensäkään ennättäneet liikahtaakaan. Tummakasvoisen rosvopäällikön kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hänen leukansa vapisi ja hän olisi huutanut pelosta, jollei Galen lyönti olisi sattunut. Isku kiidätti hänet taaksepäin miehiään vasten. Käyttäen nopeasti hyödykseen tämän hetken suomaa etua syöksyi Gale koko raskaan ruumiinsa painolla vallankumouksellisten pientä joukkoa vastaan niin, että miehet, pöydät ja tuolit kaatuivat yhteen rymisevään kasaan.
Voimatta pysähtyä kaatui Galekin muiden mukana, mutta ollen ketterä kuin kissa joutui hän kumminkin ylimmäiseksi. Kun hän nousi, tarttui hänen voimakas kouransa Rojakseen. Hän kiskoi tuon pienen roiston tuosta potkivasta ja huutavasta mieskasasta, pyöritteli häntä peloittavin voimin hellittäen lopulta otteensa. Rojas lensi pitkin lattiaa kolhiutuen tuoleja ja pöytiä vasten. Gale hypähti jäljessä, riuhtaisi Rojaksen jälleen seisoalleen ja heilutteli häntä kuin tyhjää säkkiä.
Huutojen seasta kuului äkkiä laukaus. Gale kuuli rikkinäisten lasien helinää. Huone pimeni huomattavasti. Hän katsahti taakseen. Nuo molemmat paimenet seisoivat hänen ja raivoisan rosvojoukon välillä. Toisen paimenen ollessa varuillaan molempine pistooleineen tähtäsi toinen juuri parhaillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä sylki ase suustaan tulta ja savua. Laukausta seurasi lasin helinä ja huoneen toinen kolkka muuttui pimeäksi. Huudahtaen raivosta heitti Gale vertavuotavan Rojaksen menemään. Rosvopäällikkö lensi pöytää vasten, vierähti sen yli lattialle jääden siihen suulleen makaamaan.
Toinen laukaus muutti huoneen liikkuvien varjojen temmellyspaikaksi tarjoilutiskin takana olevan lampun sitä vielä valaistessa. Muudan valkopukuinen olento hyökkäsi Galen kimppuun. Hän kaatoi miehen, mutta hänen oli potkaistava kovasti vapautuakseen puristavista kourista ja ennättääkseen kääntyä toista ahdistavaa roistoa vastaan. Tämä oli tumma ja nopea. Terä välähti tehden ympyränmuotoisen kierroksen ilmassa. Samalla muuttui veitsi äkkiä punaiseksi ja sen omistaja horjui taaksepäin. Meteli oli niin kova, ettei Gale kuullut laukausta, mutta meksikolaisen kaatuminen oli merkityksellinen. Nyt oli sekamelska täydellinen. Metelistä kehittyi hurja tappelu. Etäisyydessä ammutut laukaukset kuulostivat Galesta äänekkäältä syleksimiseltä. Tarjoilutiskin takana palava suuri lamppu särkyi, rupesi savuamaan ja sammui muuttaen huoneen kokonaan pimeäksi. Gale riensi ravintolan ovea kohti, jonka ääriviivat hän epäselvästi erotti ulkona palavaa keltaista valoa vasten. Hän sysäsi oikealle ja vasemmalle miesjoukkoa, joka piiritti hänet joka puolelta. Hypättyään erään pallopöydän yli potki hän tuolit ja pöydät pois tieltään ja pääsi vihdoin ovelle ollen ensimmäinen, joka pääsi livahtamaan tiehensä tuosta myllertävästä ulostunkeutuvasta miesjoukosta. Käsivarren huitaisu särki ravintolan ovilampun, ja hän juoksi ulos jättäen muut pimeään. Muutamat hypyt veivät hänet vierashuoneeseen. Se oli tyhjä. Thorne oli paennut Mercedeksen kanssa.
Silloin Galen jännitys laukesi. Noin minuutin verran oli hän toiminut kiihtyvällä nopeudella. Hän kurkisti varovasti torille. Ei poluilla, penkeillä eikä puiden varjossakaan näkynyt enää vakoilevia miehiä. Hän riensi ulos pysytellen varjoisissa paikoissa ja menemättä käytävälle, ennenkuin torin puolivälissä. Käytävän tuonnimmaisessa päässä palavan katulyhdyn luona oli hän näkevinään pari tummaa ihmisolentoa. Hän juoksi nopeammin saapuen pian kadulle. Melu hotellissa alkoi vähitellen hiljentyä tahi sitten oli hän jo pääsemäisillään niin kauaksi, ettei se enää kuulunut. Hänen vierellään kulkevat ihmiset menivät kaikki samaan suuntaan kuin hänkin ja ainoastaan etummaiset näyttivät hieman kiihtyneiltä. Gale riensi nopeasti eteenpäin etsien katseillaan noita paria olentoa. Äkkiä hän näki heidät — toinen oli pitkä mies viitta yllään ja toinen hento viittapukuinen. Gale huokaisi syvään helpotuksesta. Thorne ja Mercedes eivät olleet kaukana edellä.
Tuontuostakin vilkuili Thorne taakseen. Hän kulki eteenpäin nopeasti miltei kantaen Mercedestä, joka pysytteli aivan kiinni hänessä. Hänkin katsoi usein taakseen. Kerran näki Gale vilahdukselta hänen valkeat kasvonsa katulyhdyn valossa. Hän alkoi tavoittaa heitä, ja pian, kun viimeinen lyhty oli sivuutettu ja katu pimeni, uskalsi hän viheltää. Thorne kuuli sen, sillä hän pysähtyi, vihelsi hiljaa vastaukseksi ja jatkoi jälleen matkaansa. Kuljettuaan vielä näin jonkun matkaa kadun päähän asti eivät he sittenkään pysähtyneet odottamaan toveriaan. Tästä alkoikin jo aava erämaa. Gale tunsi pehmeän hiekan jalkainsa alla ja näki ympärillään kummallisenmuotoisia kaktuksia. Vihdoin hän saavutti pakolaiset.
"Dick, pääsitkö leikistä ehein nahoin?" läähätti Thorne tarttuen Galen käsivarteen.
"Olen vain hengästynyt, siinä kaikki", vastasi Gale.
"Hyvä! Hyvä!" huudahti Thorne. "Olin kovin peloissani voimatta auttaa sinua. Dick, se onnistui oivallisesti. Meillä ei ollut mitään vaikeuksia. Mitä maailmassa sinä siellä teit?"
"Panin vain toimeen aikamoisen mylläkän, kuten lupasinkin", virkkoi
Dick.
"Taivas varjelkoon! Meteli oli aivan samanlainen kuin kerran erään roskajoukon aiheuttama. Mutta nuo laukaukset, Dick, oliko ne tähdätty sinuun? Ne herpaisivat minut. Ja sitten nuo huudot. Mitä siellä oikeastaan tapahtui? Rojaksen vahdit riensivät tapahtumapaikalle heti ensi laukauksen jälkeen. Kerropas nyt, mitä tapahtui."
"Samalla kun karkasin Rojaksen kimppuun, ampui pari paimenta lamput säpäleiksi. Eräs meksikolainen, joka paljasti puukon haavoittaakseen minua, haavoittui luullakseni. Sitten kuin lamput olivat sammuneet, alkoivat rosvot otaksuttavasti ampua."
"Vai hyökkäsit sinä Rojaksen kimppuun", lausui Thorne tullen likemmäksi Galea. Hänen äänensä värisi riemusta ja sellaisesta ilosta, ettei se kaivannut vahvistusta. "Mitä sinä teit hänelle?."
"Potkaisin hänet aluksi pois kentältä, kävin häneen sitten käsiksi ja lähetin hänet vauhdikkaasti suoraan maaliin", vastasi Dick puhuen Thornelle niin tutuin jalkapallotermein.
Thorne kumartui lähemmäksi Galea. Hänen hienopiirteiset kasvonsa liekehtivät villiä riemua tähtien valossa. "Kerro minulle suoraan kaikki" lausui hän värisevin äänin.
Silloin aavisti Gale hieman noita kärsimyksiä, joita Thorne oli saanut kestää — hieman tuota rakastajan kuumaa, hurjaa ja kostonhimoista intohimoa, joka vaati kuulla suoran totuuden.
Se tyynnytti Dickin keveää mieltä, ja hän oli juuri aikeissa jatkaa kuvaustaan Thornelle, kun äkkiä Mercedes astui hänen eteensä, kosketti hänen kättään ja katsoi häntä kasvoihin ihmeellisin silmin. Hän ajatteli, ettei hän aivan pian unhota niiden kauneutta eikä haihtuneen tuskan niihin jättämää varjoa ja niissä näkyvää toivon sarastusta.
"Rakas neiti", sanoin Gale hieman värisevin äänin, "Rojas ei enää aja teitä takaa tänä iltana eikä vielä monena muunakaan iltana."
Mercedes näytti värisevän riemusta ja tieto Rojaksen kohtalosta saattoi hänet aivan haltioihinsa. Hän painoi Galen vahvan käden aaltoilevaa rintaansa vasten. Gale tunsi hänen sydämensä nopean sykinnän.
"Herra! Herra Dick!" hän huudahti, mutta siihen hänen puheensa katkesikin. Hänen käsivartensa kohosivat ja nopeasti kuin salama nosti hän kasvonsa suudellen Galea. Sitten hän kääntyi ja vaipui nyyhkyttäen Thornen syliin.
Syntyi vaitiolo, jonka vain Mercedeksen nyyhkytykset keskeyttivät. Gale käveli muutamia askelia syrjään. Jollei hän juuri ollut huumaantunut, oli hän varmasti järkytetty. Mercedeksen huulten outo suloinen tulisuus syöpyi hänen mieleensä. Hetken kiihoituksen vielä polttaessa hänen suoniaan kuvitteli hän olevansa mustasukkainen Thornelle. Mutta se haihtui kumminkin heti. Se johtui vain siitä, että hän oli ollut kovasti järkytetty — oli katsellut syvyyksiin viime tunnin kuluessa — oli tullut tietoiseksi heräävästä hengestä, joka tähän asti oli uinunut hänen sisimmässään. Hänen mieleensä ei jäänyt nyt muuta kuin ilon loistava hehku siitä, että hän oli voinut auttaa Thornea. Ja Mercedeksen osoittaman helpotuksen ja kiitollisuuden kiihkeyden mukaan arvosteli hän tytön tuntemaa pelkoa ja uhkaavaa kovaa kohtaloa, josta hän oli tytön pelastanut.
"Dick, Dick, tule tänne!" kutsui Thorne hiljaa. "Meidän on nyt pysyteltävä yhdessä. Meillä on vielä eräs tehtävä ratkaisematta. Mitä nyt teemme? Minne nyt menemme? Meidän pitäisi päästä tästä jonnekin. Emme uskalla mennä asemalle emmekä talleihin, joista meksikolaiset vuokraavat hevosia. Tällä hetkellä olemme tosin Yhdysvaltain puolella, mutta siitä huolimatta väijyy meitä vaara täälläkin."
Kun hän keskeytti puheensa toivoen silminnähtävästi, että Gale ehdottaisi jotakin, katkaisi äänettömyyden merkkitorven kirkas ja kaikuva ääni. Thorne säpsähti kovasti. Sitten hän kumartui kuuntelemaan. Torven ihanat äänet kaikuivat yhä selvemmin, kovemmin ja nopeammin pimeydessä.
"Se on hälyytys, Dick! Se on hälyytys!" huudahti hän.
Gale ei voinut vastata mitään. Mercedes seisoi säikähtyneenä. Torvenpuhallus lakkasi. Kauempaa toiselta suunnalta kuului heikkoa räikynää. Pian senjälkeen alkoi kuulua ampumista.
"Dick, kapinalliset taistelevat jossakin", lausui Thorne kiihtyneesti. "Pieni liittolaisten varusväki pitää yhä puoliaan. Ehkä sen kimppuun on taas hyökätty. Kaikissa tapauksissa on rajalla jotakin tekeillä. Ehkä nuo hullut kapinalliset ampuvat leiriämme. Olemme pelänneet sellaista, etenkin pimeän aikaan… Ja minä olen täällä, poissa luvatta, todellakin kuin karkulainen."
"Mene takaisin! Mene takaisin, ennenkuin myöhästyt!" huudahti Mercedes.
"Niin, eiköhän liene parasta, että menet. Tässä tukalassa asemassamme olisi sinun vangitsemisesi meille suureksi vahingoksi", sanoi Gale. "Minä pidän kyllä huolta Mercedeksestä."
"Ei, ei, ei!" vastasi Thorne. "En voi mennä joutumatta päävahtiin."
"Tällä hetkellä tuntuu sinusta ehkä parhaalta olla menemättä, mutta meidän on ajateltava myöskin tulevaisuutta. George, karkulainen on aina karkulainen! Parasta on, että kiiruhdat. Jätä tyttö minun huostaani huomiseen asti."
Mercedes syleili Thornea ja pyysi häntä lähtemään. Thorne epäröi.
"Dick, mielelläni en sitä tee", sanoi hän. "Mutta kyllä sinä sentään olet oikeassa. Kunhan vain ehtisin sinne ajoissa. Mutta ah, minun on niin vaikea poistua Mercedeksen luota! Vanha veikko, olet pelastanut hänet! Olen sinulle jo äärettömässä kiitollisuuden velassa. Pysyttele kaukana Casitasta, Dick. Yhdysvaltain puoli kaupungista saattaa tosin olla turvallinen, mutta kumminkaan en voi luottaa siihen öisin. Mene syvälle erämaahan, ylös vuorille johonkin turvalliseen paikkaan. Tule sitten tapaamaan minua leiriin voidaksemme suunnitella yhdessä. Luotan melkoisesti eversti Weedeen. Ehkä hän voi auttaa meitä. Kätke Mercedes joka tapauksessa sellaiseen paikkaan, etteivät rosvot saa häntä käsiinsä — siinä kaikki."
Hän puristi hyvästiksi Dickin kättä, syleili kiihkeästi Mercedestä, suuteli häntä, kuiskasi hänelle muutamia sanoja, päästi hänet irti ja syöksyi pimeyteen kadoten pian näkyvistä. Hänen askeltensa kumea töminä lakkasi vähitellen kuulumasta.
Erämaan hiljaisuus masensi hetkiseksi Galen mielen. Hän ei ollut tottunut sellaiseen outoon hiljaisuuteen. Kuului vain hiekan hiljaista narinaa ja jäykkien lehtien kahinaa tuulessa. Kuinka kirkkaasti tähdet tuikkivatkaan! Sitten haukkui joku murmeli aivan kuin koira. Gale totesi, että hän oli laajan, tuntemattoman erämaan ja viholliskaupungin välillä. Hänen oli valittava erämaa, sillä vaikka hän olikin varma, että Casitassa oli useita amerikkalaisia, jotka mahdollisesti olisivat auttaneet häntä, ei hän uskaltanut lähteä hakemaan heitä sieltä tänä iltana.
Hän tunsi jonkun koskettavan hiljaa hänen käsivarteensa, tunsi otteen liukuvan alemmaksi, tunsi Mercedeksen pistävän vapisevan kylmän pikku kätensä hänen kouraansa. Dick katseli häntä. Hän näytti nyt kalpeakasvoiselta tytöltä tuijottavine, säikähtyneine, tummine silmineen, jotka loistivat pimeässä. Kun jo tämä yksinäisyys, hiljaisuus ja kolkko erämaa kaikkine tuntemattomine vaaroineen vaikuttivat häneenkin, niin miltä sitten ne tuntuivatkaan tuosta takaa ajetusta, vainotusta tyttöraukasta! Gale tunsi heltyvänsä, Hän oli kahden Mercedeksen kanssa. Hänellä ei ollut asetta, ei rahaa, ei ruokaa, ei juomaa, ei suojaa eikä mitään muutakaan kuin kaksi kättään. Hänelle oli erämaa yhtä tuntematon kuin tasavaltain välisen rajan suuntakin, hän ei tiennyt suorinta tietä rautatielle eikä maantielle, eikä sitäkään, oliko muita kaupunkeja läheisyydessä vai ei. Hän oli todellakin vaikeassa, toivottomassa asemassa. Ajatellessaan tytön kohtaloa huokaisi hän syvään ja rukoili, että kohtalo sallisi hänen suojella tehokkaasti turvattiaan. Kun hän ajatteli itseään, valtasi hänet huumaava tietoisuus siitä, ettei hän tiennyt mitään toista tilaisuutta, johon hän olisi vaihtanut tämän, johon kohtalo oli johtanut hänet, niin vaarallinen kuin se itse asiassa olikin, täyttämään velvollisuuttaan vanhaa ystäväänsä ja samalla myös avutonta tyttöä kohtaan.
"Herra, herra!" kuiskasi Mercedes nopeasti tarttuen häneen.
"Kuunnelkaa! Kuulen hevosten kapioiden kapsetta."
III.
PAKO ERÄMAAHAN.
Levottomana ja säikähtyneenä Gale kuunteli, mutta koska hän ei kuullut mitään, luuli hän jo, että Mercedes peloissaan kuvitteli turhia. Tuntiessaan tytön värisevän puristi hän tämän kättä hellästi.
"Luullakseni erehdytte", kuiskasi Gale.
"En varmastikaan!"
Dick jännitti jälleen kuulonsa. Pian hän erottikin tahi oli erottavinaan hiljaista tassutusta. Kuuluen ensin heikosti kuin soivan metson kaukainen nokan koputus toi se hänen mieleensä Illinoisin metsissä viettämänsä lapsuuden päivät. Hänelle selveni pian, että tuo ääni syntyi hevosten kavioiden painuessa pehmeään hiekkaan. Se oli sitäpaitsi niin säännöllistä, etteivät laitumella olevat hevoset voineet sitä aiheuttaa.
Säikähtäen ääntä vei Gale heti varovaisuuden vuoksi Mercedeksen syvemmälle pensaston suojaan. Terävien piikkien pistokset ilmaisivat hänelle selvästi, että he tunkeutuivat parhaillaan kaktuspensaikkoon, jonne hän piilotti Mercedeksen niin hyvin kuin suinkin. Tyttö värisi niinkuin vilu olisi häntä pudistellut. Hän hengitti nopeasti lyhyin hengähdyksin ja painui aivan kiinni Galeen, joka puri hampaitaan avuttomassa raivossaan tytön kohtalon vuoksi. Jollei tyttö olisi ollut kaunis, olisi hän ehkä vielä nytkin saanut elää vapaana ja onnellisena kotonaan. Kuinka kummallinen tämä maailma onkaan — kuinka petollinen voi kohtalokin olla!
Hevosten kavioiden kapse alkoi nyt kuulua selvemmästi. Gale huomasi tumman liikkuvan ryhmän tummanharmaata taivasta vasten. Sieltä tulikin joukko hevosia. Hän ei voinut erottaa, oliko joka hevosen selässä ratsastaja vai ei. Hän kuuli miesten keskustelevan keskenään naurahtaen aina silloin tällöin. Hänen korvansa alkoivat kuumentua, sillä puhe kuulosti amerikkalaiselta. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Aika-ajoin erotti hän ainoastaan hevosten jalkojen töminää.
"Sepä vasta oli leikkiä!" kuului ääni pimeästä. "Kauhea talo, Laddy. Emme ole sattuneet tuollaiseen sitten kuin piikkilanka-aidat karkoittivat meidät Texasista. Eikä meitä ennen ole niin kutsuttu apuun."
"Kutsuttuko? Sehän oli kuin helvetin lieskaa", vastasi toinen. "Hän katosi äkkiä ja luulen, että hän ystävineen pudisti Casitan tomut jaloistaan. Se on kauhea kaupunki!"
Gale hyppäsi ylös pensaikosta riemuissaan. Mikä onni! Nuo keskenään puhelevat henkilöt eivät olleet keitään muita kuin ne kaksi paimenta, joita hän oli puhutellut meksikolaisessa hotellissa.
"Pysähtykää, toverit!" huusi hän heille mennen keskelle tietä.
Hevoset korskuivat ja hypähtelivät. Sitten seurasi nopeita kahisevia ääniä, kannusten helinää ja vihdoin hiljaisuus. Tulijat häämöittivät nyt selvemmin pimeästä. Gale näki viisi tahi kuusi hevosta, pari ratsastajaa ja viimeisen hevosen selkään köytetyt matkatavarat. Kun Gale tuli noin viidentoista askeleen päähän heistä, lausui etummainen ratsastaja:
"Olette jo luullakseni tarpeeksi lähellä, muukalainen."
Paimenen kädessä välähti joku kirkas kappale tähtien valossa.
"Te tuntisitte minut, ellei olisi niin pimeä", vastasi Gale pysähtyessään. "Puhelin teidän kanssanne vähän aikaa sitten tuolla kapakassa."
"Tulkaahan lähemmäksi, jotta voimme nähdä teidät", virkkoi paimen lyhyesti.
Gale tuli lähemmäksi kunnes seisoi aivan hevosen vieressä. Paimen kumartui satulassaan katsoen tarkasti Galen kasvoihin. Sitten hän sanaakaan virkkamatta pisti pistoolinsa tuppeen ja ojensi hänelle kätensä. Gale tunsi teräksisen otteen, joka lämmitti hänen sydäntään. Toinen paimen pysähdytti myöskin hermostuneen, vireän hevosensa vetämällä kiivaasti suitsista. Hän tutkisteli myös tarkkaavasti Galen kasvoja.
"Nimeni on Ladd", virkkoi hän. "Olipa hauskaa kohdata teidät jälleen"
Gale tunsi nyt toisen yhtä kovan ja voimakkaan puristuksen kuin toinenkin oli ollut. Hän totesi, että hän oli löytänyt ystäviä, jotka kuuluivat sellaiseen kansanluokkaan, jonka tuttavuuteen hän tähän saakka turhaan oli kokenut päästä.
"Gale — Dick Gale on nimeni", hän alkoi nopeasti, "Jouduin Casitaan tänä iltana tietämättä tuskin, mihin olin saapunut. Eräs poikanen opasti minut tuohon hotelliin. Siellä tapasin erään vanhan ystäväni, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Hän kuuluu sikäläiseen ratsuväkirykmenttiin. Hän oli auttanut erästä espanjalaista tyttöä — ja rakastunut häneen. Rojas, joka oli tappanut tytön isän, aikoi ryöstää neidon. Te tiedätte, mitä tapahtui hotellissa. Hyvät ystävät, jos sellainen milloinkaan on mahdollista, haluan näyttää teille, miten kiitollinen olen teidän siellä minulle suomasta avusta. Riensin pois hotellista, löysin ystäväni sekä tytön. Kiiruhdimme pois koko kaupungista tänne syrjäiseen seutuun. Sitten oli Thornen pakko lähteä takasin leiriin. Kuulimme nimittäin torven toitotusta ja ampumista, ja hän oli luvatta poistunut leiristä. Siten jäi tyttö minun luokseni. Nyt en tiedä, mitä olisi tehtävä. Thorne sanoi varmasti, ettei Casita ole kyllin turvallinen paikka tänä iltana Mercedekselle."
"Tyttö ei kai ole mikään peooni, mikään tavallinen meksikolainen?" keskeytti Ladd.
"Ei. Hänen nimensä on Castañeda. Hän polveutuu vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka kerran oli rikas ja vaikutusvaltainen."
"Siis hyvin haluttua tavaraa", vastasi paimen. "Siellä on muitakin kuin Rojas, jotka mielellään ryöstäisivät jonkun kauniin tytön. Sellainen kuuluu hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänellä mahtaa olla joitakin valtiollisia tahi tunnesyitä vihaansa ylhäisempää kansanluokkaa kohtaan. Niin, Casita ei ole mikään paikka teidän ystävänne morsiamelle ei yöllä eikä päivällä, eikä milloinkaan. Siellä on tosin amerikkalaisia, jotka saattaisivat ottaa tytön suojelukseensa ja taistella hänen puolestaan tarpeen vaatiessa. Mutta viisainta on olla antautumatta sellaiseen vaaraan. Lash, mitä sinä arvelet?"
"Sitä vain, että tuo meksikolaispesä ympäristöineen on viime viikkojen kuluessa muuttunut melko levottomaksi", vastasi toinen paimen. "Jos vain varusväki antautuu, on helppo arvata, mitä sitten tapahtuu. Orozco on tulossa joukkoineen länttä kohti Agua Prietasta. Nogaleksen eteläpuolella polttaa Campo siltoja ja rikkoo rautatietä. Sitten on siellä vielä paljon muita roistoja, jotka sanovat itseään vallankumouksellisiksi, voidakseen sen nojalla varastaa, polttaa, tappaa ja ryöstää naisia. Sehän on selvä asia, että jos astuu tuumankaan rajan yli, joutuu silloin melkein kuin helvettiin. Neuvoni on: älkää salliko neiti Castañedan ikinä enää palata takaisin Casitaan."
"Mielestäni puhut sinä järkevästi", sanoi Ladd. "Vannon, Gale, että teidän ja tytön on parasta tulla meidän mukaamme. Meillä olisi huomenna Casitassa liian kuumat oltavat. Emme tappaneet ketään, ammuin vain erään rosvon käsivarren poikki ja Lash rikkoi ystävälliset välit särkemällä suuren määrän omaisuutta. Tunnemme sellaisia, jotka ottavat neidin luokseen niin pitkäksi ajaksi kunnes hänen ystävänsä saapuu."
Dick kiitteli heitä lämpimästi, ja tuntien kuvaamatonta helpotusta ja iloa Mercedeksen puolesta kiiruhti hän kaktuspensaikkoon, jonne hän oli kätkenyt tytön. Mercedes seisoi suorana odottamassa, ja vaikka olikin pimeä, huomasi Gale, että tyttöä niin hirveästi jäytänyt pelko oli nyt haihtunut.
"Herra Gale, olette minun pelastusenkelini", virkkoi hän värisevin äänin.
"Olen ollut onnellinen kohdatessani nuo miehet ja iloitsen oikein sydämestäni", vastasi hän. "Tulkaa!"
Hän vei Mercedeksen tielle paimenien luo, jotka nyt olivat avopäin tähtien valossa. Heitä näytti ujostuttavan. Lash oli ääneti, kun sitävastoin Ladd hämmästyneenä sammaltaen ja kömpelösti vastasi Mercedeksen kiitoksiin.
Heillä oli viisi hevosta — kaksi satuloitua, kaksi kuormitettua ja viimeisellä oli vain villainen peite selässä. Ladd lyhensi satulansa jalustimien hihnoja ja auttoi Mercedeksen hevosen selkään. Tavasta, jolla tyttö sijoittui satulaan ja hillitsi tulisen hevosen levottomuuden, huomasi Gale, että hän osasi ratsastaa. Lash kehoitti Galea nousemaan hänen hevosensa selkään, mutta Gale kieltäytyi.
"Minä kävelen", sanoi hän. "Olen tottunut kävelemään, mutta paimenet eivät ole, sen tiedän kyllä."
He koettivat taivuttaa häntä vielä, mutta Gale ei suostunut. Silloin läksi Ladd ratsastamaan satulatta etummaisena. Mercedes ratsasti hänen takanaan ja Gale käveli vierellä. Seuraavina järjestyksessä olivat kuormahevoset ja viimeisenä ratsasti Lash.
Päästyään nyt liikkeelle hankittuaan tytölle suojelusvahdin ja tietäen kulkevansa määrättyä päämäärää kohti laukesi tuo jännitys, jonka pakotuksesta Gale tähän asti oli ponnistellut. Hän olisi ollut äärettömän iloinen, jos hän vain olisi voinut ilmoittaa Thornelle heidän hyvän onnensa. Myöhemmin tietysti ilmaantuisi kyllä joitakin keinoja sanan lähettämiseksi Georgelle. Mutta siihen asti mahtoivat hänen ystävänsä tuskat olla hirmuiset.
Dickistä tuntui, että oli jo kulunut pitkä aika siitä, kun hän poistui junasta, ja järjestyksessä punnitsi hän mielessään jokaisen tapahtuman kaikkia erikoiskohtia, jotka olivat sattuneet hänelle hänen Casitaan tulonsa ja nykyisen hetken välisenä aikana. Niin omituisilta kuin nuo tapahtumat tuntuivatkin, ei hänellä kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä. Hän totesi, ettei hän ennen tätä iltaa milloinkaan ollut aavistanutkaan hänessä piilevän vihan voimakkuutta, ja kummasteli, ettei hän milloinkaan ennen ollut hetkeäkään ajatellut sellaista mahdollisuutta, että hän voisi tappaa ihmisen. Hänen oikea kätensä oli ajettunut kankeaksi ja oli niin hellä, että hän tuskin saattoi puristaa sitä nyrkkiin. Rystyset olivat ruhjoutuneet ja veriset, ja niitä pakotti kovasti. Muistaen suurten sormikkaittensa paksuuden otaksui Gale, että hän oli antanut Rojakselle voimakkaan iskun, koska hänen kätensä oli niin vahingoittunut. Hän. muisti, ettei hänelle merkinnyt ennen mitään, saiko hän itse iskuja vai jakeliko hän niitä toisille. Mutta tämä Rojaksen saama isku oli johtunut toisista syistä. Tuo kiihkeä viha, joka oli sen aiheuttanut, ei kummastuttanut häntä lainkaan, mutta sen vaikutus häneen itseensä, sitten kuin hän oli tyyntynyt, oli jotain erikoista hämmästyttäen ja huumaten häntä. Kuta enemmän se häntä kummastutti, sitä kiinteämmin hän sitä mietti. Kaikki nuo kuluneet kuljeskelun kuukaudet eivät olleet tuottaneet hänelle tyydytystä, tahi oli hän ollut liian välinpitämätön ymmärtämään itseään. Niin, eipä hänessä liioin liene ollut miestä koettamaankaan mitään. Kenties ei tuo Rojaksen saama selkäsauna ollut vaikuttanut enempää kuin muutkaan tapahtumat tätä muutosta hänessä.
Hänen kohtauksensa Thornen kanssa, tuon espanjalaisen tytön kauniit, tummat silmät sekä tyttöraukan vetoaminen häneen, hänen vihansa Rojasta kohtaan, hänen hyökkäyksensä, iskut ja kaikki muu senjälkeinen toiminta, Thornen ja Mercedeksen ihmeellinen pelastus, hänen käsiensä painaminen tytön aaltoilevaa rintaa vasten, tämän suloinen suudelma sekä tietoisuus siitä, että hän oli yksin tuon ihanan neidon kanssa, jonka turvallisuudesta hänen oli vastattava — kaikkia näitä seikkoja punnitsi Gale kerta toisensa jälkeen ajatuksissaan saadakseen vain selville syyt, jotka olivat vaikuttaneet häneen niin eriskummallisesti, tahi totuuden, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.
Oliko hän rakastunut Thornen morsiameen? Tuo ajatus iski kuin salama hänen mieleensä. Oliko hän nyt jo jonkun käsittämättömän luonteen muutoksen johdosta mustasukkainen vanhalle ystävälleen? Dick ei oikein uskaltanut katsoakaan Mercedekseen. Mutta kumminkin ponnistautui hän tekemään sen, ja miten lienee sattunutkaan, katsoi Mercedes myös samalla häneen. Jostakin syystä sattui silloin olemaan niin paljon valoisampaa, että hän näki selvästi tytön kalpeat kasvot, hänen lumoavan kauniit silmänsä ja sievän suunsa. Nopein ja miellyttävin, hetken mielijohteista johtuvin liikkein laski hän toisen kätensä Galen olkapäälle. Kuten koko hänen olentonsa teki tämäkin liike uuden omituisen ja järkyttävän vaikutuksen Galeen, samalla kun se pani hänet nopeasti ymmärtämään tuollaisen jalosukuisen tytön kiitollisuuden ja myötätunnon luonnetta, joka oli hyvin suloista ja sisarellista. Hän tiesi nyt, ettei hän ollutkaan rakastunut tyttöön. Tuo tunne, joka oli melkein kuin mustasukkaisuutta, näyttikin olevan tuon kauniin käsittämättömän aiheuttama, jollaiseksi Mercedes oli muodostanut Thornen elämän. Silloin Gale kosketti noihin lumoaviin, äärettömiin mahdollisuuksiin, kuinka paljon tyttö saattaa merkitä miehelle.
Toiset ahdistavat muutoksen viittaukset tuntuivat pettävästi sekoittuvan tunteihin, toiminnankiihkeyteen ja lumoukseen, tietoisuuteen, että oli saanut ja tulisi vieläkin saamaan jotakin aikaan ja tuon vanhan väsyttävän jonkun tietämättömän etsiskelyn perinpohjaiseen häviämiseen. Kenties olikin se vain ollut työn, tarmon, elämänhalun, rakkauden ja todellisen oman minän haeskelua. Mutta olipa se nyt mitä tahansa, näytti hänellä nyt joka tapauksessa olevan toiveita saavuttaa se, mitä oli etsiskellyt.
Erämaa alkoi vaaleta. Pensaikkojen välissä olevat harmaat aukot muuttuivat vaaleamman värisiksi. Tien suunta näkyi jonkun matkaa eteenpäin ja polku muuttui alamäeksi. Vuorten tummat terävät huiput reunustivat taivaanrantaa näyttäen kumminkin olevan hyvin lähellä tasangon reunalla. Idästä alkoi taivas muuttua kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi ulottuen aina pilviin saakka, jotka näkyivät selvästi erästä rosoista, pykäleistä harjannetta vasten. Äkkiä kohosi hopeanvärinen kehä mustien vuorien takaa, jolloin erämaan pimeys muuttui. Harmaa vaippa vaaleni läpinäkyväksi usvaksi. Kuu alkoi nousta.
"Herra, minulla on kylmä", virkkoi Mercedes.
Dick oli kantanut takkiaan käsivarrellaan. Hänelle oli tullut lämmin, melkeinpä kuuma, ja hän oli kuvitellut, että kiivas kävely oli aiheuttanut sen. Mutta kumminkin oli hänen ihonsa kylmä. Kuumuus oli sisäisen hehkun aiheuttama. Hän pysähdytti hevosen, ojensi takkinsa Mercedekselle ja auttoi sen hänen ylleen.
"Minun olisi pitänyt ajatella teitä", virkkoi hän, "mutta kun itselläni oli kuuma… Takkini taitaa olla vähän liian suuri, mutta saatammehan kääriä sen ympärillenne kahdesti."
Mercedes hymyili kiittäen häntä ohimennen espanjankielellä. Tuo pieni vilahdus hänen todellisesta luonteestaan oli suoranainen vastakohta sille vetoavalle, intohimoiselle ja surulliselle olotilalle, jossa Gale tähän asti oli tottunut häntä katselemaan. Hän sai nyt elävän käsityksen siitä, miten pirteä ja viehättävä tyttö hän mahtoikaan olla onnellisissa oloissa. Hän oli taas aikeissa jatkaa matkaa, kun hän äkkiä huomasi Laddin pysähdyttäneen hevosensa ja tuijottavan eteenpäin kuin aavistaen vaaraa. Mercedeksen hevonen alkoi hyppiä paikoillaan kärsimättömästi, kohotti päätään ja höristeli korviaan käyttäytyen kuin se olisi aikonut ruveta hirnumaan.
Laddin varoittava "Hsst!" pani Dickin laskemaan kätensä rauhoittavasti Mercedeksen hevosen lautasille. Lash meni äänettömästi heidän ohitsensa toverinsa luokse. Sitten nuo kaksi kuuntelivat tarkkaavaisesti katsellen ympärilleen.
Galea värisytti. Tämä tilanne ei ollut mielikuvitusta. Nuo erämaahan tottuneet miehet joko kuulivat tahi näkivät tahi kenties aavistivat vaaran olevan lähellä. Kaikki oli yhtä todellista, oleellista ja varmaa kuin Mercedeksen käden kosketus hänen käsivarteensa. Mahdollisesti uhkasi tyttöä tänä yönä joku kauhea vaara, jota Gale ei voinut torjua. Katsoessaan erämaahan ei hän olisi hämmästynyt, vaikka hän piikkisten kaktuksien välissä, pimeässä mutkittelevissa joenuomissa, varjostavien kukkuloiden kuun valaisemilla huipuilla ja jylhään vuoristoon johtavalla rosoisella aavikolla olisi nähnytkin jotakin tavatonta. Vieno, hiljaa humiseva tuuli puhalteli yli erämaan. Tuo ääni oli Galelle aivan outo. Mutta muutakaan ei hän kuullut.
Lash palasi pian paikoilleen kulkueen loppupäähän ja Ladd läksi taasen ratsastamaan eteenpäin. Kulku oli nyt kuitenkin huomattavasti hitaampaa, ei huonon tien vuoksi, sillä se oli tullut päinvastoin paremmaksi, vaan siksi, että paimenet olivat ehkä tulleet varovaisemmiksi. Noin puolen tunnin kuluttua muuttui tämä merkityksellinen varovaisuus, ja hevoset seurasivat Laddin ratsua niin nopeasti, että Galella oli täysi työ pysytellä niiden rinnalla.
Sillä välin oli kuu noussut korkealle taivaalle mustien rosoisten vuorten huippujen yläpuolelle. Erämaan harmaus, pimeys ja varjot vaalenivat. Pimeän edessä olevan seudun kirkastuessa kohosi kuin kaukainen esirippu, paljastaen heidän katseltavakseen äärettömän laajan erämaan, jonka toinen laita oli sumuisten, taivaanrannalta näkyvien kukkulain luona.
Gale katseli ympärilleen tietäen, että samoin kuin tämä yö oli herättänyt hänet tietoisuuteen jostakin käsittämättömästä toisesta minästään, herätti se myös hänet näkemään aineellisten kappalten kieltämättömän olemassaolon — tähtitaivaan äärettömyyden, korkealle kohonneen kuun, salaperäiset, jylhät vuorten huiput, rajattomat jyrkänteet, aavikot, harjanteet ja laaksot. Hän oli tosin ennenkin huomannut tuon kaiken suurenmoisuuden, mutta nyt tuntui se puhuvan hänelle erilaista kieltä. Ääni, jota hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut, kutsui häntä katsomaan ja tuntemaan taivaan ja maan jylhiä, autioita lakeuksia, kaikkea, mikä edusti laveutta, vapautta, hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja rauhaa.
Vielä kerran pysähdytti Laddin toiminta hänen ajatuksensa, samoinkuin hänen kulkunsakin. Paimen pysähdytti äkkiä hevosensa, kuunteli hetkisen ja laskeutui sitten satulasta maahan. Hän antoi kädellään varoitusmerkin toisille, livahti pimeyteen ja katosi. Gale huomasi, että oli pysähdytty parin harjanteen väliseen kiviseen solaan. Hän saattoi kuutamossa erottaa kaktuspensaiden mustat rungot kirkasta taivasta vasten. Hevoset olivat nähtävästi väsyksissä, sillä ne seisoivat hyvin levollisesti. Gale kuuli niiden läähättävän hengityksen ja sitäpaitsi jonkun eläimen haukuntaa — joko koiran tahi murmelin. Se muistutti erehdyttävästi koiran ääntä pannen Galen ihmettelemään, oliko läheisyydessä mahdollisesti joku talo. Oikealla, jonkun matkan päässä olevien pengermäin juurella, oli kaksi neliönmuotoista mustaa möhkälettä, jotka olivat hänen mielestään aivan liian suuria kallioiksi. Samalla kun hän tarkasteli niitä tietämättä oikein mitä ajatella, kuuli hän jonkun hevosen kimakasti hirnuvan ja senjälkeen kavioiden kolinaa kiviä vasten. Sitten haukkui jälleen jokin koira. Samalla ilmestyi Ladd nopeasti tielle ja heikko valo välähteli liehuen hetkisen toisen mustan nelinurkkaisen möhkäleen juurella.
"Pysykää yhdessä ja muistakaa olla hiljaa!" kuiskasi Ladd taluttaen hevostansa ja poiketen suorakulmaisesti tien oikealle puolelle.
Gale seurasi häntä ohjaten Mercedeksen hevosta. Kun hän katsoi taakseen, huomasi hän, että Lashkin oli laskeutunut satulasta.
Pysyttelemisen Laddin kintereillä törmäämättä kaktuksiin ja kompastumatta kiviin ja syvänteihin huomasi Gale mahdottomaksi. Kun nuo pistinmäiset piikit, joita ei voitu huomata, olivat muutamia kertoja häntä pistelleet, oli hänen pakostakin kuljettava varovaisemmasti suojellakseen itseään. Dick oli huomannut, että molemmilla paimenilla oli nahkasäärystimet. Ei ollut mikään helppo asia taluttaa vikuria hevosta pimeiden, mutkikkaiden solien läpi, joissa kaktuksien piikit joka puolelta ahdistivat. Mercedeksen hevonen kompastui usein ja sitä piti tavantakaa maanitella ja huolellisesti taluttaa. Dick päätteli itsekseen, että Ladd teki laajaa kierrosta. Matkan kestäessä oli hän painanut mieleensä muutamien tähtien aseman taivaalla, mutta nyt hän huomasi niiden loistavan aivan toiselta suunnalta kuin silloin. He kulkivat nopeasti, mutta ei missään tapauksessa äänettömästi. Kuormahevoset pitivät etenkin tavatonta ryskettä tunkeutuessaan ahtaiden paikkojen lävitse. Galesta tuntui, että sellainen ryske saattoi kuulua ainakin penikulman päähän. Kukkulain ja harjanteitten huipuilta katsoi hän taakseen koettaen määrätä paikkaa, jossa tuo heikko valo oli liehunut ja koira haukkunut. Hän ei kumminkaan voinut enää erottaa monien vuoriharjanteiden joukosta noita kahta samannäköistä kalliota.
Nyt johti Ladd heidät leveämpään solaan, joka näytti olevan aivan suora. Paimen nousi hevosen selkään, ja Gale otaksui senvuoksi, että he olivat nyt jälleen kiertäneet takaisin tielle. Matkaa jatkettiin nyt vielä kerran tasaista vauhtia ja vaitiollen. Kun Dick katsoi kelloaan, hämmästyi hän huomatessaan sen olevan vielä niin vähän. Kuinka paljon tapauksia mahtuikaan niin lyhyeen aikaan! Hän alkoi nyt tuntea, että ilma oli muuttunut paljon kylmemmäksi, ja häntä oudostutti, että ilmassa oli jotakin kosteutta, jota hän tuntemissaan seuduissa olisi sanonut kasteeksi. Hän ei ollenkaan aavistanutkaan, että erämaassakin oli sellaista. Tuuli puhalteli kovemmin, tähdet tuikkivat kirkkaammin, taivas muuttui synkemmäksi ja kuu kapusi keskitaivasta kohti. Tie pysyi tasaisena useita penikulmia, kulki sitten jokiuomien ja harjanteiden yli, kiemurteli särkyneiden ja rapautuneiden kalliovallien välitse jälleen tasangolla alkaen sitten vähitellen taas kohota. Dick kysyi Mercedekseltä, oliko hänellä kylmä, johon tämä vastasi myöntävästi puhuen erittäinkin jaloistaan, jotka olivat puutuneet. Hänen pyynnöstään auttoi Dick hänet hevosen selästä maahan, sillä hän halusi vähän jaloitella. Alussa oli tyttö niin kohmettunut ja jäykkä, että hän mielellään nojautui Dickin käsivarteen, mutta hetkisen kuluttua hän virkistyi ja saattoi kulkea eteenpäin avutta. Dick saattoi tuskin uskoa silmiään luodessaan tuontuostakin katseensa tuohon hiljaiseen tyttöön, joka kulki niin ketterästi ja reippaasti. Merdeces oli kääriytynyt Galen suureen takkiin, mutta siitä huolimatta näytti hänen vartalonsa ja koko olemuksensa harvinaisen viehättävältä. Dick ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä ne olivat vieläkin mustan pitsihuivin peitossa.
Laddin hiljaa lausumat sanat käänsivät Galen ajatukset jälleen heitä mahdollisesti ympäröiviin uhkaaviin vaaroihin. Ladd oli pysähtynyt muutamien metrien päähän heistä. He olivat saapuneet erään korkean vuoriharjanteen huipulle, jonka vastakkainen rinne oli paljon jyrkempi. Galen oli kumminkin kuljettava vielä muutamia askelia eteenpäin, ennenkuin hän voi nähdä rinteen. Siellä näkyi kirkas leirituli, jonka ympärillä hääräili suuri joukko tummia olentoja. Ne olivat pystyttäneet leirinsä syvään laaksoon, jossa hevoset olivat laitumella puiden välisillä aukkopaikoilla. Luotuaan toisen silmäyksen noihin leiriytyneihin tiesi Gale ne meksikolaisiksi. Nyt saapui myöskin Lash Laddyn luokse, ja molemmat paimenet tutkistelivat sitten kauan aikaa vaitiollen laaksoa. Muudan hevonen hirnui siellä, ja ääni kantautui heikosti kylmän tuulen mukana heidän korviinsa.
"Niin, Laddy, mitä luulet noiden tuolla olon merkitsevän?" kysyi Lash hiljaa.
"Samaa kuin muidenkin tuollaisten roistojen", vastasi Ladd. "Ne ovat tulleet ryöstämään hevosia rajan tältä puolelta jalostuttaakseen omaa rotuaan. Nuo roistot ovat äärettömän taitavia hevosvarkaita. Nyt odottavat he vain keskiyötä voidakseen hiipiä huomaamatta tuolla kauempana laaksossa olevalle maatilalle."
Gale kuuli edellisen puhujan kiroavan itsekseen.
"Niin minäkin luulen", virkkoi Ladd. "Mutta meidän on nyt pidettävä huolta tytöstä ja nuorukaisesta puhumattakaan varusteistamme. Ja sitäpaitsi haemme nyt työtä emmekä taisteluja, vanha veikko. Liikuttelehan jälleen leukojasi, että saan kuulla, minne aiot meidät opastaa."
"Minnekäs muualle kuin etelään, Rio Forlorniin."
"Nyt sinä puhut järkeä, Jim", virkkoi Ladd. "Toivon vain, että olisimme jo aikoja sitten ohjanneet kulkumme sinne. Eikä sitä voida ihmetelläkään, että halusin pois rajalta, sillä ajattelin tuota herttaista, nuorta tyttöä. Jim, emme voi kiertää tuota rosvojoukkoa päästäksemme takaisin tielle, sillä kierros on liian vaikea. Meidän täytyy senvuoksi luopua yrityksestämme päästä San Felipeen."
"Ehkä se onkin parasta, Laddy. Rio Forlorn on tosin rajalinjalla, mutta silti seudussa, jossa eivät kapinalliset vielä ole olleet."
"Odotahan, kunnes ne saavat kuulla kosteikosta ja Beldingin hevosista", huudahti Laddy. "Luullakseni ei rajaseudulla ole missään paikassa rauhallista, mutta emmehän mitenkään saata mennä eteenpäin emmekä liioin taaksepäinkään."
"Mitä siis teemme, Laddy? Beldingin maatilalle on aikamoinen matka. Ja jos saavumme sinne päivän aikaan, voivat jotkut rosvot nähdä tytön, ennenkuin Belding ehtii kätkeä hänet. Siitä ruvettaisiin heti puhumaan ja uutinen kiitäisi Casitaan yhtä nopeasti kuin tuuli kuljettaa edellään salviaruohon siemeniä."
"Emmehän me päivän aikaan aio sinne ratsastaakaan. Päästä kuormat irti, Jim! Kätkekäämme ne kaktuspensastoon ja tulkaamme sitten myöhemmin niitä noutamaan. Kun tuo muukalainenkin pääsee hevosen selkään, saavumme —"
Laaksosta kuuluva äänekäs hevosen hirnunta keskeytti äkkiä kuiskuttelemisen. Muudan hevonen oli vainunnut vuoren huipulla olevat matkustajat. Meksikolaisten välinpitämättömyys muuttui heti tarkkaavaisuudeksi.
Ladd ja Lash käänsivät hevosensa taluttaen ne ensimmäiseen tien eteläpuolella olevaan aukkoon. Jokainen oli ääneti tällä hetkellä, sillä niin nopea oli heidän pakonsa, että Galen oli pakko juosta aukeilla paikoilla pysyäkseen mukana. Kun he vihdoin pysähtyivät, pääsi Galelta helpotuksen huokaus, sillä hän oli jo alkanut jäädä jäljelle.
Nyt purettiin kuormat, köytettiin lujasti ja kätkettiin huolellisesti kaktuspensastoon. Ladd sitoi makuuhuovan toisen hevosen selkään. Sitten irroitti hän jaloistaan nahkasäärystimet.
"Gale, teillähän on saappaat, joten kohottamalla jalkojanne voitte välttää kaktuksien piikkien pistokset", kuiskasi hän. "Mutta neiti Castañedan repivät nuo piikit aivan palasiksi, jollei hän kiinnitä näitä säärystimiä jalkoihinsa. Selittäkää se hänelle — ja sitten kiiruhtakaa."
Dick otti nahkasäärystimet ja mentyään Mercedeksen luo selitti hän tytölle tilanteen. Tyttö nauroi nähtävästi Galen hämmästyneelle innolle ja laskeutui satulasta.
"Hyvä herra, säärystimet eivät ole minulle mitään outoja kappaleita", virkkoi hän.
Nopeasti ja kätevästi hän kiinnitti ne jalkoihinsa. Sitten auttoi Gale
hänet satulaan, hoputti hevosta ja hän läksi taivaltamaan. Lash käski
Galen nousta toisen satuloidun hevosen selkään ja kulkea heti
Mercedeksen jäljessä.
Tuskin oli Dick ratsastanut sataakaan metriä ravia ratsastavien paimenten jäljessä, kun hän joutui tuskia tuottavaan otteluun kaktuksien kanssa, jotka hyväilivät häntä joka puolelta. Hevonen karttoi ne kulkemalla kapeaa tien reunaa pitkin. Dickin polvet näyttivät olevan juuri linjassa, minkä vuoksi hänen oli pakko nostaa ne korkealle ja torjua saappaillaan piikkien hyökkäykset. Hän oli tottunut ratsastaja, mikä taito oli ainoa etu, josta hänellä oli ollut jotakin hyötyä lännessä.
Ladd johdatti heitä mutkikasta tietä etelää kohti poikki erämaan, ajaen ravia ahtaammilla paikoilla, laukkaa aukeimmilla seuduilla ja kaktuspensaistojen läpi tunkeutuessa saivat hevoset kävellä. Dickistä näytti erämaa samanlaiselta, katsoipa hän sitten minne päin tahansa — mataloituvien selänteiden ympäröimältä kallioita ja pykälöityjä kumpuja täynnä olevalta autiolta tasangolta, jonka laidoilta kohoavat vuoret näyttivät olevan hyvin lähellä, mutta aina kumminkin pysyivät yhtä kaukana. Kuu alkoi laskeutua länttä kohti menettäen kirkkaan loistonsa, ja iltayön hämärä alkoi muuttua synkemmäksi ja pimetä kallioiden juurilla. Silloin tällöin laskeutui Ladd johonkin uomaan, jota pitkin kulkiessaan he saivat seurata kuivuneen joen kaikkia mutkia. Muutaman solan päässä oli heidän jälleen pakko poiketa kallioiselle maaperälle. Aina se vietti vain alaspäin muuttuen kivisemmäksi ja epätasaisemmaksi, yhä suurempia kasvullisuutta vailla olevia paikkoja täynnä olevaksi tasangoksi, ja aina häämöittivät nuo mustat vuoret yhtä lähellä.
Vähitellen alkoi vilu värisyttää Galea ja hänen vaatteensa muuttuivat kosteiksi ja kylmiksi. Hänen polvensa olivat täynnä myrkyllisten kaktuspiikkien pistelemiä pakottavia haavoja ja hänen oikea kätensä oli joko paisunut kankeaksi tahi puutunut niin, ettei hän voinut sitä liikuttaa. Sitäpaitsi alkoi hän jo väsyä. Alituinen mielen jännitys, pitkä kävely ja penikulmittain jatkuva tärisyttävä ratsastus olivat kaikki osaltaan koettaneet hänen voimiaan. "Mercedes on kai luotu teräksestä", ajatteli hän itsekseen, "koska on voinut kestää kaikki sivuutetut vaivat ja vielä pysyy horjahtamatta satulassa tähtien tuikkiessa kirkkaasti ja päivän koiton ollessa ehkä jo hyvinkin lähellä."
Niin Dick Gale ratsasti eteenpäin tullen penikulma penikulmalta uneliaammaksi ja raukeammaksi, kunnes hän lopulta antoi hevosen mennä oman päänsä mukaan. Silloin tällöin kaktuksien piikkien pistokset herättivät hänet poistaen siten hänen uneliaisuuttaan. Jonkinlainen harmaus oli peittänyt länteen painuvan kuun ja tumman, tähtikirkkaan taivaan. Kerran kun Gale, koettaessaan taistella uupumistaan vastaan, kohautti päätään, huomasi hän, että eräs hevonen oli ilman ratsastajaa. Ladd oli nostanut Mercedeksen hevosensa selkään. Dick ihmetteli, että tyttö oli kestänyt niinkin kauan uupumatta. Toisen kerran, kun hän jälleen suoristautui, kuvitteli hän mielessään, että he olivat nyt hyvällä, kovalla tiellä.
Tuntui siltä kuin olisi kulunut jo useita tunteja, vaikka hän tosin tiesi, että ainoastaan lyhyt aika oli vierähtänyt, kun hän jälleen virkosi hetkiseksi uupumuksestaan. Hän kuuli koiran haukuntaa. Korkeat puut reunustivat tietä, jota pitkin hän nyt parhaillaan ratsasti. Äkkiä huomasi hän harmaassa aamuhämärässä muutamia matalia tasakattoisia rakennuksia. Ladd kääntyi vasemmalle toiselle tielle, jota niinikään puut varjostivat. Sen varrella oli aina tämän tästä noita matalia rakennuksia. Tämä tie päättyi laajaan, valoisampaan tasankoon. Tuuli kuljetti muassaan suloista tuoksua. Oliko se kukkien vaiko hedelmien hajua, sitä ei Dick voinut tällä kertaa ratkaista. Ladd ratsasti taas edelleen vain noin neljännespenikulman, vaikka tuo matka tuntui Galesta äärettömän pitkältä. Muudan lehto kuvastui tummana aamuhämärässä. Ladd ratsasti sinne ja katosi varjoon. Dick ratsasti jäljessä puitten väliin. Äkkiä kuuli hän ääniä ja näki pian taas rakennuksen, joka oli yhtä matala ja tasakattoinen kuin edellisetkin, mutta niin pitkä, ettei hän voinut nähdä sen toista päätä. Se oli vielä tummempi kuin puut. Kun hän laskeutui hevosen selästä kohmettuneena ja haavoitettuna, saattoi hän hädintuskin seisoa. Lashin täytyi taluttaa häntä. Hän puheli jotakin, ja Dick kuuli jonkun vastailevan hänelle sydämellisesti. Sitten tuntui Dickistä, että hänet talutettiin johonkin pikimustaan pimeyteen, jossa hänet melkein heti käärittiin makuuhuopiin. Sitten hänen hämärät unikuvansa haihtuivat.