Mutta Spitz, joka hurmaantuneenakin oli kylmäverinen ja harkitseva, jätti nopeasti toiset ja painalti suoraan kapean kannaksen poikki, missä lahti oli tehnyt syvän uurteen. Tätä ei Buck tiennyt. Juostuaan mutkan päähän, hän näki tosin kaniinin kiitävän edellään kuten ennenkin, mutta hän näki myöskin toisen, suuremman olennon loikkaavan ulkonevalta kalliorannalta syöksyen suoraan alas kaniinin eteen. Se oli Spitz. Kaniini ei ennättänyt kääntyä. Ja kun koiran valkoiset hampaat iskivät sen selkään keskellä juoksua, huusi se niin lujaa kuin haavoitettu ihminen. Tämän äänen kuullessaan — Elämän huudon Kuoleman omaksi jouduttuaan — viritti koko Buckia seuraava joukkue oikean hornan kuorolaulun ilosta.
Mutta Buck ei ottanut osaa kuoroon. Hän ei enään hillinnyt itseään, syöksähti Spitzin kimppuun niin läheltä, ettei tämä päässyt vihollisensa kurkkuun. He vierittelivät toisiaan tomumaisessa lumessa. Spitz hypähti ylös aivan kuin ei häntä ikinä olisi kaadettukaan kumoon, puri Buckia kylkeen ja loikkasi syrjään. Kaksi kertaa purasi se hampaansa yhteen kuin loukun teräspontimet ja hypähti taaksepäin saadakseen parempaa jalantukea sekä värisevin huulin murisi kiukkuisesti.
Buck tiesi silmänräpäyksessä kaiken. Nyt oli aika tullut. Oli kysymyksessä elämä ja kuolema. Heidän siinä kiertäessään toisiaan muristen ja vinkuen, korvat oikona taaksepäin, kiihkeästi vaanien pienintäkin etua, tuntui Buckista ikäänkuin hän olisi kokenut tämän kaiken jo ennen. Hän oli muistavinaan kaiken — lumenverhoaman maan ja metsän, kuutamon ja taistelutunnelman. Kaiken ympäröivän valkeuden ja hiljaisuuden verhosi aavemainen rauha. Ei pienintäkään suhinaa ilmassa — mikään ei liikkunut, ei lehti eikä oksa. Koirain hengitys kohosi näkyvästi, mutta hitaasti ja verkkaan kylmään avaruuteen. Valkoisesta kaniinista olivat ne tehneet pikaisen lopun, nämä koirat, jotka eivät olleet mitään muuta kuin huonosti kesytettyjä susia. Nyt ne olivat kokoontuneet odottavaan piiriin. Ne olivat myös äänettömän hiljaisia istuessaan siinä kiiluvin silmin hengityksen hitaasti kohotessa ylöspäin. Buckille ei tämä muinaisajan kohtaus ollut mitään uutta eikä hämmästyttävää. Oli kuin olisi se aina ollut tavallinen asia.
Spitz oli tottunut tappelija. Huippuvuorilta napaseutujen läpi Kanadan ja erämaiden halki oli se tapellut kaikenlaisia koiria vastaan ja aina läpäissyt voittajana. Sen raivo oli kiihkeää, muttei koskaan sokeata. Repimis- ja tappamishimossaan ei se koskaan unhoittanut, että vihollistansa johtivat samat intohimoiset pyyteet. Se ei koskaan hyökännyt vastustajansa niskaan ennenkuin itse oli valmistautunut vastaanottamaan hyökkäyksen, ei koskaan käynyt kenenkään kimppuun ennenkuin oli varma voivansa puolustaa itseänsä.
Buck yritti turhaan iskeä hampaansa suuren valkoisen koiran niskaan. Hänen torahampaansa koettivat tavoittaa tämän pehmeätä lihaa, mutta töyttäsivätkin sen sijaan Spitzin teräviin hampaisiin. Leukapieli löi leukapieltä vasten ja huulet saivat vertavuotavia haavoja, mutta Buck ei päässyt minnekään toisen valppauden takia. Silloin hän tulistui ja ahdisti vastustajaansa oikealla hyökkäysten rankkasateella. Yhä uudelleen se iski lumivalkoista kurkkua kohti, missä elämänvirta pulpahteli niin lähellä pintaa, mutta joka kerta torjui Spitz sen hyökkäykset päästen pakoon. Silloin Buck teeskenteli hyökkäävänsä kurkkuun, mutta vetikin äkkiä takaisin päänsä taivuttaen sen samalla kertaa sivuun, ikäänkuin tahtoisi sysätä toista kylkeen kaataakseen hänet kumoon. Mutta nytkin syöstiin Buck iskulla takaisin ja Spitz vapautui.
Spitz oli haavoittumaton, kun Buckin monista haavoista sitävastoin vuosi verta ja hän läähätti ponnistuksesta. Taistelu alkoi käydä epätoivoiseksi. Ja koko ajan istui äänetön piiri heidän ympärillään odottaen susimaisella saaliinhimolla saada repiä palasiksi sen, joka kaatuisi. Buckin hengähtäessä ryhtyi Spitz hyökkäämään estäen häntä saamasta jalansijaa. Kerran Buck oli tupertumaisillaan nurin ja koko odottava kuusikymmeninen koirapiiri syöksähti ylös. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä pääsi se jaloilleen — ja nuo kuusikymmentä istuutuivat jälleen odottamaan.
Mutta Buckilla oli ominaisuus, joka on välttämätön suuruuden saavuttamiseksi, nimittäin mielikuvitus. Hän tappeli vaistosta, mutta saattoi yhtä hyvin tehdä sen harkiten. Hän hyökkäsi ikäänkuin tahtoen tehdä entisen temppunsa, mutta viime silmänräpäyksessä laskeutui syvälle lumeen tarttuen vastustajansa vasempaan etujalkaan. Kuului muserretun luun rauskahdus ja nyt seisoi valkoinen koira hänen edessään kolmella jalalla. Kolme kertaa koetti Buck turhaan kaataa vihollistansa kumoon, sitten uudisti hän viime temppunsa musertaen tämän oikean etujalan. Huolimatta tuskistaan ja kaikesta avuttomuudestaan taisteli Spitz raivoisasti pysyäkseen pystyssä. Hän näki äänettömän piirin kiiluvine silmineen, riippuvine kielineen ja hopealta kimaltelevine, ylöskohoavine hengityksineen sulkeutuvan ympärilleen, kuten niin monasti ennen oli nähnyt samanlaisten piirien sulkeutuvan lyödyn vastustajansa ympärille. Mutta nyt oli hän, joka oli lyöty.
Ei ollut mitään toivoa enään. Buck oli taipumaton. Armeliaisuus oli jotain, joka oli varattu lämpimämpää ilmastoa varten. Hän valmistautui viimeiseen hyökkäykseen. Piiri oli tullut niin lähelle, että hän tunsi susikoirien hengityksen sivulta päin. Hän saattoi nähdä ne kaikilla kolmella taholla edessään, puoleksi kyyristyneinä ollakseen valmiita loikkaamaan ja silmät kiinnitettyinä häneen. Tuli parin sekunnin hiljaisuus.
Kaikki eläimet olivat liikkumattomia kuin kivikuvat. Vain Spitz värisi ja samalla ärhenteli huojuessaan edestakaisin hirvittävästi muristen, ikäänkuin tahtoisi peloittaa uhkaavan kuoleman pakoon. Mutta silloin Buck loikkasi, ja nyt oli hän vihdoinkin saavuttanut päämääränsä, hänen kylkensä tapasi vihollisen niin että tämä kaatui.
Tumma piiri muuttui mustaksi pisteeksi kuunvalaisemalla lumella ja Spitz katosi näkyvistä. Buck seisoi vieressä ja katseli. Voittoisa taistelija, jossa alkuperäinen villi luonto vallitsi, oli täyttänyt surmatyönsä ja huomannut sen hyväksi.
IV.
Taistelu päällikkyydestä.
"No? Mitäs minä sanoin? Enkö ollut oikeassa, kun sanoin Buckin olevan kuin kaksi paholaista?"
Se oli François, joka huudahti tämän seuraavana aamuna huomattuaan Spitzin kadonneen ja Buckin olevan täynnä haavoja. Hän veti koiran tulen eteen osoittaen toista haavaa toisen jälkeen.
"Se Spitz on iskenyt kuin hullu", sanoi Perrault tarkastellessaan kaikkia ammottavia naarmuja ja haavoja.
"Ja Buck kuin kaksi hullua", kuului Françoisin vastaus. "Mutta nyt tulee täällä varmaan rauhallisempaa. Ei mitään Spitziä enää, ei mitään melua enää. Aivan varmaan."
Perraultin pakatessa matkatavaroita ja kuormatessa rekeä meni François valjastamaan koiria. Buck asettui heti Spitzin entiselle paikalle. Mutta François ei ajatellut häntä, vaan vei Sol-leksin johtajapaikalle. Françoisin mielestä oli Sol-leks sopivin korvaamaan Spitziä johtajana. Mutta Buck syöksyi raivoisana Sol-leksin kimppuun, ajoi hänet takaisin ja asettui itse hänen sijalleen.
"No eipäs vaan!" kirkui François paukuttaen hilpeänä käsiään. "Kas vaan Buckia! Se on tappanut Spitzin saadakseen sen paikan. Korjaa luusi, Buck!" huusi hän, mutta Buck ei liikkunut paikaltaan.
Nyt tarttui François koiran niskanahkaan vetäen sen syrjään huolimatta sen uhkaavasta murinasta, jonka jälkeen Sol-leks jälleen asetettiin etupäähän. Mutta siitä ei Sol-leks pitänyt, näyttäen selvästi pelkäävänsä Buckia. François oli itsepäinen, mutta niinpian kuin hän käänsi selkänsä, ajoi Buck jälleen tiehensä Sol-leksin, joka ei ollenkaan ollut haluton menemään matkoihinsa.
Nyt vihastui François. "Piru vieköön, kyllä minä opetan sinulle!" kirkui hän tullen heti takaisin raskas karttu kourassaan.
Buck muisti erinomaisen hyvin punanaapukkaisen miehen ja vetäytyi hitaasti takaisin. Hän ei myöskään koettanut estää Françoisia tämän vielä kerran viedessä Sol-leksin etupäähän. Mutta hän kierteli juuri kartun ulottumispiirin ulkopuolella kiukkuisesti ja raivokkaana muristen, alituisesti pitäen silmällä karttua voidakseen paeta siinä tapauksessa, että François nakkasi sen häntä kohti, sillä Buck oli nyt oppinut ymmärtämään karttuja.
François jatkoi valjastamista ja kun oli valmis asettamaan Buckin sen entiselle paikalle Daven eteen, hän huusi sitä. Mutta Buck peräytyi pari, kolme askelta taaksepäin. François seurasi ja Buck peräytyi taas. Kun tämä oli muutamia kertoja uusiintunut, heitti François kartun pois luullen Buckin pelkäävän selkäsaunaa. Mutta Buck oli ryhtynyt julkiseen kapinaan. Mitä hän tahtoi, ei suinkaan ollut päästä selkäsaunasta, vaan hän tahtoi kulkea etupäässä, toisten johtajana. Hän piti sitä oikeutenansa. Hän oli taistelemalla saavuttanut sen eikä tyytyisi vähempään.
Perrault tarttui asiaan. He ajoivat takaa Buckia yhdessä melkein tunnin ajan. He viskelivät karttuja hänen jälkeensä. Tämä hyppäsi syrjään. He kirosivat ja noituivat hänet ja hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki esi-isänsä ja jälkeentulevaisensa aina etäisimpiin polviin asti, joka karvan hänen ruumiissaan ja joka veripisaran hänen suonissaan, ja hän vastasi kiukkuisesti muristen ja pysytellen jonkun matkan päässä heistä. Hän ei yrittänyt juosta pakoon, peräytyi vaan yhä suuremmissa piireissä leiristä, sillä seivästi ilmaisten, että jos toiveensa täytettäisiin, tulisi hän takaisin ja olisi kiltti.
François istuutui raapien korvallistaan. Perrault katsoi kelloaan ja kirosi. Aika kului, heidän olisi pitänyt olla matkalla jo tunti sitten. François raapi uudestaan korvallistaan. Sitten hän pudisti päätänsä katsahtaen hullunkurisesti irvistäen lähettiin, joka kohautti olkapäitään sen merkiksi, että olivat voitetut. Sitten meni François paikalle, missä Sol-leks seisoi ja kutsui Buckia. Buck virnisteli koirain tapaan, mutta pysyttelihe yhä etäällä. Nyt irroitti François Sol-leksilta silat vieden tämän takaisin entiselle paikalleen. Koko valjakko seisoi siloissa katkaisemattomassa rivissä reen edessä valmiina lähtemään. Buckille ei ollut mitään muuta paikkaa kuin toisten etunenässä. François kutsui häntä vielä kerran, mutta nytkin virnisteli Buck pysytellen matkan päässä.
"Heitä pois karttu!" komensi Perrault.
François totteli ja nyt tuli Buck aika ravia voitonriemuisena irvistellen, käännähti ja asettui paikalle toisten etupäähän. Silat kiinnitettiin, reki pantiin liikkeelle ja nyt mentiin vauhdilla eteenpäin molempain miesten juostessa rinnalla.
Kuinka korkealle François oli arvioinutkin Buckin, näki hän kuitenkin, ennenkuin päivä oli kulunut pitkällekään, ettei ollut kylliksi antanut arvoa hänelle. Heti oli Buck perehtynyt uuden asemansa velvollisuuksiin ja kun tuli osoittaa arvostelukykyä, ajatella nopeasti ja toimia ripeästi, näyttäytyi hän olevansa Spitziäkin etevämpi. Ja kuitenkaan ei François luullut näkevänsä koskaan tämän vertaista.
Varsinkin lakien säätämiskysymyksessä ja niiden noudattamisessa osoitti Buck omaavansa hallitsijakykyä. Dave ja Sol-leks eivät ensinkään välittäneet päällikönvaihdosta. Se ei kuulunut heille. Heidän velvollisuutensa oli vetää, vetää kaikin voimin ollessaan valjaissa. Ja niin kauan kuin ei mikään häirinnyt heitä heidän työssään, eivät he ensinkään kysyneet, mitä muuten tapahtui. Hyväluontoinen Billee seurasi ketä hyvänsä, joka vain piti hyvää järjestystä. Mutta muut koirat olivat tulleet vähän rajummiksi Spitzin viimeisinä aikoina, ja olivat aika hämmästyneet nyt, kun Buck piti heitä ankarassa kurissa.
Lähinnä seuraavaa Pikeä, joka ei juuri koskaan tehnyt enempää kuin oli pakoitettu, ravisteli Buck laiskuudesta lukemattomat kerrat ja ennen päivän loppua veti Pike innokkaammin kuin koskaan ennen koko elämänsä aikana. Ja Joea — sitä jöröjukkaa — kuritti hän kelpolailla samana iltana, seikka, mikä ei vielä koskaan ollut onnistunut Spitzille. Mutta Buck kaatoi hänet aivan yksinkertaisesti ruumiinsa painolla ja sitten kuritti, kunnes tämä lakkasi puremasta ja alkoi vinkua ja valittaa.
Valjakon yleinen henki parantui äkkiä. Koirissa uudistui jälleen niiden entinen yhtenäisyydentietoisuus ja ne ravasivat niin täsmällisesti kuin olisi työssä ollut yksi ainoa vetäjä. Rink Rapidsissa ostettiin kaksi uutta kotimaista koiraa, Teck ja Koona, ja into, jota Buck osoitti niiden opettamisessa, sai Françoisin suuresti hämmästymään.
"Ei ikinä ole ollut sellaista koiraa kuin Buck!" huudahti hän. "Ei, ei ikinä elämässä! Vieköön minut susi, jollei se ole tuhannen dollarin arvoinen! Vai mitä? Ettekö ole samaa mieltä, Perrault?"
Ja Perrault nyökkäsi. Hän uskoi saavuttavansa ennätyksen, se kävi varmemmaksi päivä päivältä. Tie oli oivallisessa kunnossa, hyvin poljettu ja kova, eikä satanut uutta lunta, joka olisi saanut aikaan vastustuksia. Eikä pakkanen ollut erittäin kova. Lämpömittari osoitti viisikymmentä astetta kylmää, jota kesti matkan loppuun. Molemmat miehet ajoivat ja juoksivat vuoroon ja koirat pidettiin tasaisessa ravissa harvoine pysähdyksineen.
"Kolmenkymmenen penikulman virta" oli jäätynyt verrattain laajalta ja vahvaan, ja nyt tarvitsivat he yhden ainoan päivän kulkeakseen saman matkan, joka mennessä oli vaatinut kymmenen päivää. Yhteen menoon taivallettiin koko kuusikymmentä penikulmaa — Lake Le Bargen alipäässä White Horse Rapidsiin. Yli Marsin, Tagishin ja Bennettin — seitsemänkymmentä penikulmaa järveä — kävi kulku niin ripeästi, että henkilö, jonka vuoro oli juosta reen perässä, sen sijaan sitoi köyden ympärilleen antaen vetää itseään sillä tavoin eteenpäin. Ja toisen viikon viimeisenä iltana saavuttivat he White Passin kukkulan, jonka jälkeen matkattiin alas meren rantaa kohti, missä Skaguaysta ja satamassa olevista aluksista heijastuva valo kohtasi heidän silmiään.
He olivat saavuttaneet matkallaan ennätyksen. Neljänätoista päivänä he olivat matkustaneet keskimäärin neljäkymmentä penikulmaa päivässä. Kokonaista kolme päivää kävelivät Perrault ja François nenä pystyssä Skaguayn pääkatua edestakaisin ja yhä uudelleen pyydettiin heitä "tulla juomaan lasillinen". Sillä aikaa oli oivallinen valjakko ihailevan tyhjäntoimittaja- ja koira-amatöörijoukon ympäröimänä. Yleinen mielenkiinto suuntautui kuitenkin toisaalle muutamien lurjusten Lännestä koettaessa varastaa mitä vain kaupungista löysivät saadessaan kuulia palkaksi vaivoistaan. Perrault sai virallisen käskyn siirtyä muuanne. François huusi Buckin luoksensa ja heittäytyi itkien hänen kaulaansa. Ja tämä oli viimeinen kerta kun Buck näki Françoisin ja Perraultin. He hävisivät hänen elämästään kuten niin monet, monet ennen heitä.
Puolirotuinen skotlantilainen otti nyt huostaansa Buckin tovereineen ja seurana tusinallinen toisia koiravaljakkoja matkattiin jälleen vaivaloista tietä Dawsoniin. Nyt ei ollut kysymyksessä juosta kevyesti ja vapaasti ennätysajan saavuttamiseksi, vaan nyt oli koko aika vedettävä raskaita kuormia. Sillä he kuljettivat postia, muun maailman tietoja siellä ylhäällä navan läheisyydessä kultaa etsiville miehille.
Buck ei ollut erikoisen tyytyväinen, mutta hoiti työnsä hyvin. Hän piti ylpeytenään tehdä niin, samaten kuin Dave ja Sol-leks, ja hän tarkasti myöskin, että toverit huolehtivat omastaan, joko sitten kunnianhimo oli heitä kannustamassa tai ei. Se oli yksitoikkoista elämää, joka kului koneellisen säännöllisesti. Toinen päivä oli täydellisesti toisen kaltainen. Määrättyyn aikaan joka aamu tulivat kokit ulos, tekivät tulen, laittoivat ruoan ja niin syötiin aamiainen. Sitten toiset purkivat leirin toisten valjastaessa koiria. Lähdettiin matkalle jo noin tuntia ennen päivänkoittoa. Illan tultua tehtiin jälleen leiri. Toiset pystyttivät viirit, toiset hakkasivat puita nuotiota varten ja oksia vuoteiksi, hankkivat vettä tai jäätä kokeille. Sitten toimitettiin koirain ruokinta. Tämä oli näiden mielestä päivän paras tunti, vaikka myöskin oli miellyttävää ruoan jälkeen kuljeksia ympäri noin tunnin ajan toisten koirain kanssa. Siellä oli niitä yli sata ja niiden joukossa monta kiukkuista tappelupukaria, mutta kun Buck oli taistellut kolme tappelua pahimpien kanssa, tunnustettiin hänet herraksi ja mestariksi. Niin pian kun hän murisi ja näytti hampaitaan, poistuivat ne hänen tieltään.
Eniten kaikesta hän piti ehkä tulen läheisyydessä makaamisesta, takajalat koukistettuina alle ja etujalat suoraan eteen ojennettuina, pää kohotettuna ja kiiluvat silmät uneksien tuijottavina suoraan liekkeihin. Toisinaan hän ajatteli tuomari Millerin suurta taloa Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, sementtistä kylpyallasta ja meksikolaista Ysabelia ja jaappanilaista Tootsia. Mutta vielä useammin muisti hän punanaapukkaisen miehen, Curlyn kuoleman, suuren taistelunsa Spitzin kanssa ja ne hyvät ruoat, joita oli syönyt ja tahtoisi syödä. Hän ei ollut kotikipeä. Aurinkoinen Etelä oli vain utuinen, kaukainen muistelma ja sellaisilla muistoilla ei ollut mitään valtaa häneen. Paljon valtavampi oli perinnöllisyyden lain vaisto. Niinpä esineet, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, tuntuivat hänestä aivan tutuilta. Nämä vaistot eivät oikeastaan olleet mitään muuta kuin hänen esi-isiensä muistoja, jotka vähitellen olivat käyneet tavoiksi — jatkuneet myöhempiin aikoihin ja nyt, vielä kauempana ajassa, elivät uudelleen hänessä.
Toisinaan maatessaan siinä kokoon kyyristyneenä ja uneksien tuleen tuijottaessaan tuntui hänestä kuin kuuluisivat liekit toiseen tuleen ja että hän, maatessaan siinä kyyristyneenä tulen luona, oli nähnyt toisen miehen edessään, aivan erilaisen kuin tuo kokki, sillä sen miehen sääret olivat olleet lyhyemmät, käsivarret pitemmät ja lihakset olivat pikemmin jänterät ja kyhmyiset kuin pyöreät ja pulleat. Miehen tukka oli ollut pitkä ja takkuinen ja otsa taapäin kallistuva. Hän päästi omituisia ääniä ja näytti kovin pelkäävän pimeätä, johon lakkaamatta tuijotti. Puolitiehen polven ja jalan välille ulottuvassa kädessään piteli hän karttua, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi. Hän oli melkein alasti, vain takkuinen ja vanukkeinen eläimen nahka riippui selässä, mutta ruumiinsa oli hyvin karvainen. Muutamin paikoin — rinnassa, hartioilla ja käsivarsien ja reisien ulkosivussa oli tämä karvapeite melkein turkin paksuinen. Mies ei seisonut pystysuorassa, vaan piti ruumiinsa lanteilta eteenpäin kumarassa ja polvensa koukussa. Mutta tämä mies oli omituisen notkea, melkein kissamaisen hyppytaidon hän omisti sekä sitäpaitsi sen nopean käsityskyvyn ja valppauden, joka on luonnonomaista alituisessa niin näkyvien kuin näkymättömienkin seikkain pelossa elävälle olennolle.
Toisen kerran hän saattoi nähdä tuon karvaisen miehen istuvan kyykyllään ja nukkuvan tulen edessä pää vaipuneena polvien väliin. Hän piti silloin kyynärpäänsä nojassa polvia vasten ja kätensä ristissä pään päällä ikäänkuin tahtoisi karvaisilla käsivarsillaan suojella sitä sateelta. Ja toisella puolen tulta, kaukana pimeässä, saattoi Buck nähdä joukon hiiliä loistavan parittain, aina parittain — ja hän tiesi, että ne olivat villien petoeläinten silmiä. Ja hän saattoi kuulla rasahduksia pensaikosta villieläinten tunkeutuessa sen läpi, ja pienimmänkin melun, jonka nämä pimeässä saivat aikaan. Siinä makasi hän nyt Yukonin rannalla ja unelmoi tästä. Ja hänen unisin silmin vilkuttaessaan tuleen saattoivat nämä kuvat ja äänet toisesta maailmasta saada hänen selkä-, lapa- ja kaulakarvansa nousemaan pystyyn, ja hän vinkui hyvin matalaan ja hillitysti tai murisi hiljaa, jolloin kokki huusi hänelle: "Hei, Buck, poikani, — herääpäs!" Ja silloin katosi koko uneksittu maailma ja todellinen oli sen sijaan hänen silmäinsä edessä ja hän nousi, haukotteli ja ojentelihe kuin olisi nukkunut.
Postin kuljettaminen oli uutteruutta vaativaa ja kova työ vei vetäjien voimat. Ne olivat kovin laihtuneet ja huonossa tilassa saapuessaan Dawsoniin, niiden olisi pitänyt saada levätä vähintäin kahdeksan, kymmenen päivää. Mutta jo parin päivän kuluttua he olivat paluumatkalla Barracksista Yukonia alaspäin vetäen kokonaisia pakkoja kirjeitä, joiden tuli päästä maailmalle. Koirat olivat tyyten väsyneet, ajajat nurisivat ja jokapäiväinen lumisade oli onnettomuuden lisänä. Tämä merkitsi tien pehmenemistä, jolloin jalakset kulkivat kankeammin ja vetäminen oli raskaampaa. Mutta ajajat olivat hyviä ja rehellisiä miehiä, he tekivät parhaansa vetäjiensä hyväksi.
Yöksi pysähdyttäessä oli koirain hoito tärkein seikka. Ne saivat ruokansa ennenkuin ajajat olivat syöneet eikä kukaan miehistä mennyt makuusijalleen ennenkuin oli tarkastanut koirainsa jalat. Mutta siitä huolimatta koirain voimat yhä heikkenivät. Talven alusta asti olivat ne kulkeneet kahdeksantoistasataa penikulmaa koko ajan raahaten kuormitettuja rekiä — ja kahdeksantoistasadan penikulman matkaaminen painaa kyllä leimansa sitkeimpäänkin ja lujimpaan. Buck kesti kuitenkin sen. Hän piti yhä tovereitaan säännöllisessä työssä ja kurissa, vaikka itsekin oli hyvin väsynyt. Billee vinkui ja valitti joka yö unissaan. Joe oli jörömpi kuin koskaan ennen ja Sol-leks ei sallinut kenenkään lähestyä ei sokealta eikä muulta sivulta.
Dave kärsi kuitenkin enin kaikista. Hänen suhteensa oli jotain hullusti. Dave oli käynyt pahasisuiseksi ja äreäksi ja niin pian kuin majoituttiin, kaivoi hän heti pesänsä ryömien siihen. Ajajan täytyi kantaa sen ruoka pesään. Kun se vain oli päässyt valjaista ja asettunut makuulle, ei kukaan voinut saada sitä taas jalkeille ennenkuin valjastettaessa seuraavana aamuna. Välistä matkalla reen äkisti nytkähtäen pysähtyessä tai ponnistettaessa saadakseen se uudestaan liikkeelle, saattoi Dave huutaa ääneen tuskasta. Ajaja tutki sen tarkoin voimatta keksiä mitään vikaa. Kaikki ajajat osoittivat mielenkiintoa Davea kohtaan. He puhuivat siitä aterian aikana ja polttaessaan viimeisiä piippujaan ennen maatamenoaikaa. Ja eräänä päivänä pitivät he oikean neuvottelun. Dave tuotiin pesästään tulen eteen ja he puristelivat ja painelivat sitä kunnes se monet kerrat uudelleen oli huutanut. Jotakin sisäistä vikaa oli siinä, mutta mitään luumurtumaa he eivät huomanneet. Oli mahdotonta päästä selville, mikä sitä vaivasi.
Kun matkue saapui Cassiar Bariin, oli Dave niin heikko, että alinomaa horjui ja lankeili valjaissaan. Johtaja pysähtyi ja irroitti sen valjaista, jonka jälkeen asetti seuraavan koiran — Sol-leksin — reen eteen aikoen antaa Daven juosta vapaana reen takana. Mutta sairas kun oli, Dave vain suuttui viraltapanosta, murisi ja haukahteli hihnoja päästettäessä ja vinkui aivan epätoivoisesti nähdessään Sol-leksin pääsevän sille paikalle, joka hänellä itsellään oli niinkauan ollut. Sillä hänellä oli innokkaan työntekijän koko kunnianhimo, ja vaikka itse oli kuolemansairas, ei hän kuitenkaan voinut kestää sitä, että joku muu hoiti hänen paikkaansa.
Kulkueen lähtiessä liikkeelle lönkötti Dave vieressä pehmeässä lumessa poljetun tien sivussa ja hyökkäsi lakkaamatta terävine hampaineen Sol-leksin kimppuun koettaen kaataa hänet kumoon toiselle puolelle lumeen, samalla kuin pyrki päästä vetohihnojen sisään hänen ja reen väliin. Ja koko ajan se vinkui, vonkui ja kiljui surusta ja tuskasta. Skotlantilainen yritti ajaa sitä piiskalla pois, mutta Dave ei vähintäkään välittänyt lyönneistä eikä johtajalla ollut sydäntä lyödä kovempaa. Dave asettui kerrassaan jyrkästi reen perässä juoksemista vastaan, vaikka se oli helppoa, ja juosta lönkötti yhä syvässä lumessa tien vieressä, missä joka hyppy oli vaivaloinen. Vihdoin oli hän kokonaan menehtynyt, lankesi ja makasi liikahtamatta siinä, mihin kaatui, surkeasti ulisten pitkän rekijonon liukuessa tietä eteenpäin.
Ponnistaen viimeiset voimansa sen onnistui kuitenkin päästä jälleen ylös ja seurata perässä siksi kunnes joukkue vielä kerran pysähtyi. Silloin se laahusti toisten rekien ohi omalleen, missä asettui Sol-leksin viereen. Ajaja oli hetkeksi poistunut sytyttääkseen erään toverin luona piippunsa. Hän palasi pian kehoittaen koiriansa lähtemään liikkeelle. Nämä kiisivät tietä pitkin ilman minkäänlaista ponnistusta, käänsivät harmistuneina päänsä ja pysähtyivät mitä suurimman ihmettelyn valtaamina. Ajaja puolestaan ei ollut vähemmin hämmästynyt sillä reki ei ollut liikahtanut paikaltaankaan. Hän huusi tovereitaan näyttääkseen heille, mitä oli tapahtunut. Dave oli purrut poikki Sol-leksin molemmat vetohihnat ja seisoi nyt reen edessä tavallisella paikallaan.
Hänen silmänsä kerjäsivät ja rukoilivat, että hän saisi jäädä paikalleen. Johtaja oli epätietoinen. Hänen toverinsa kertoivat usein kuulleensa koirista, jotka olivat kuolleet surusta, kun ne oli eroitettu työstään, vaikka juuri tämä työ oli tehnyt ne kuolemansairaiksi. Ja he esittivät esimerkkejä koirista, joita itse olivat tunteneet — vanhenneita tai viallisia raukkoja — jotka olivat kuolleet surusta, kun oli poistettu ne valjaista. He pitivät siksi pelkkänä armeliaisuutena antaa Daven kuolla tyytyväisenä ja iloisena paikallaan, kun se kerran joka tapauksessa kuolisi. Ja niin se valjastettiin uudelleen reen eteen ja hän iski ja veti kuin ennen, vaikka useasti päästi tahtomattaan huutoja, kuu sisäinen vamma ahdisti häntä. Useat kerrat se kaatui ja kerran ajoi rekikin hänen päälleen, niin että toinen takajalkansa vahingoittui ja hän sen jälkeen vain nilkuttaen pääsi liikkumaan. Mutta hän kesti kuitenkin seuraavaan leiripaikkaan, missä ajajansa antoi hänen panna maata tulen eteen. Aamulla oli hän liian sairas voidakseen lähteä eteenpäin. Kouristuksentapaisin ponnistuksin se nousi ylös, mutta hoippui ja kaatui. Silloin hän ryömi hitaasti toveriensa valjastamispaikalle. Hän vei etujalat eteenpäin ja veti sitten ruumiin perässä jonkinlaisella hyppyliikkeellä, jonka jälkeen taas muutti etujalkansa muutamia tuumia eteenpäin. Mutta hänen voimansa loppuivat ja viimeisen kerran näkivät toverinsa hänet, kun hän makasi läähättäen lumessa katsoen kaivaten heidän jälkeensä. He kuulivat hänen surullisen ulvontansa siksi kunnes katosivat näkyvistä mäntypuuvyön taakse.
Siellä pysähdyttiin. Skotlantilainen "puoliverinen" meni hitaasti leiripaikalle, jonka juuri olivat jättäneet. Toiset ajajat lakkasivat puhumasta. Sitten kuului revolverinlaukaus. Ajaja palasi kiireesti takaisin. Piiskat läjähtivät, kulkuset kilahtivat iloisesti, reet liukuivat eteenpäin. Mutta Buck tiesi — ja sen tiesivät muuten kaikki koirat — mitä juuri oli tapahtunut mäntypuuvyön takana.
V.
Tien vaivat.
Kolmekymmentä päivää oli kulunut Dawsonista lähdettyä, kun posti saapui Skaguayhin Buckin ja hänen toveriensa kuljettamana. He olivat kaikki surkeassa tilassa, kuluneita ja voimattomia. Buckin sataneljäkymmentä naulaa oli kutistunut sadaksiviideksitoista. Ja hänen toverinsa olivat laihtuneet suhteellisesti enemmän, vaikka heillä kaikilla alkujaan oli ollut kevyempi ruumis. Teeskentelijä Pike, joka vilpillisen elämänsä aikana usein oli menestyksellä tekeytynyt ontuvaksi, nilkutti nyt todella. Sol-leks ontui myöskin ja Dubin toinen lapa oli vahingoittunut.
Kaikkien jalat olivat pahoin kolhitut. Oli kuin olisivat ne kadottaneet kaiken kimmoisuutensa ja joustavuutensa. Jalat laskettiin raskaasti, melkein vastenmielisesti maahan ja tämä teki päivämatkat kaksinverroin väsyttäviksi. Ei ollut mitään muuta vikaa kuin että eläimet olivat kuolemanväsyneitä. Mutta se ei ollut kuolemanväsymys, joka johtuu lyhyestä, kiivaasta ponnistuksesta ja joka muutaman tunnin levolla on autettu — se oli kuolemanväsymys, joka tulee pitkällisestä, uutterasta voimainkulutuksesta useiden kuukausien ankarassa työssä. He eivät kyenneet enää toipumaan, heillä ei ollut enää mitään voimia varalla. Kaikki oli tullut käytetyksi, joka hitunen. Joka lihas, joka säie, joka solu oli väsynyt, kuolemanväsynyt, mikä oli aivan luonnollista. Vähemmässä kuin viidessä kuukaudessa olivat he kulkeneet kaksituhattaviisisataa penikulmaa ja viimeisillä kahdeksallatoistasadalla levänneet vain viisi päivää. Postin saapuessa Skaguayhin olivat koirat menehtymäisillään. Ne jaksoivat tuskin pitää köydet jännityksissä ja alamäissä töin tuskin voivat pysytellä reen edessä.
"Kas niin, ripeästi nyt, te väsyneet eläinparat haavottuneine jalkoinenne," huudahteli ajaja rohkaisevasti Skaguayn pääkatua pitkin kuljettaessa. "Matka loppuu, näettekös. Ja nyt me lepäämme oikein kauan. Vai mitä? Kyllä, ihan varmaan lepäämme oikein perusteellisesti."
Ajajat kaipasivat itse lepoa. He olivat kulkeneet tuhatkaksisataa penikulmaa kahden päivän lepoineen ja kaikkien järjen ja oikeuden sääntöjen mukaan olivat he ansainneet jonkun ajan lomaa. Mutta kun sellainen joukko miehiä oli syöksynyt Klondykeen ja niin suuri joukko morsiamia, vaimoja ja sukulaisia ei ollut lähtenyt mukaan, niin että posti näille tiettömille seuduille ja sieltä pois kasvoi suunnattomasti. Ja sitten oli myöskin virallisia käskyjä kuljetettavana. Uusia Hudson-Bay-koiravaljakkoja asetettaisiin niiden sijaan, jotka eivät kyenneet palaamaan. Nämä kykenemättömät tietysti hyljättäisiin ja koska koirat rahoihin verraten eivät merkinneet mitään, myytäisiin ne.
Kolme päivää kului ja sillä ajalla Buck tovereineen vasta oikein tunsi, kuinka väsyneitä ja voimattomia he olivat. Neljännen päivän aamuna tuli kaksi miestä Yhdysvalloista ja osti ne valjaineen päivineen pilkkahinnasta. Miehet nimittivät toisiaan "Haliksi" ja "Charlesiksi". Viimemainittu oli keski-ikäinen, vaaleaihoinen mies, heikkoine, vetisine silmineen, rohkeasti ylöspäin kiverrettyine viiksineen, jotka muodostivat kuin jonkinlaisen oikaisun veltosti alasriippuvalle suulle. Hal oli yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotias nuorukainen. Hänellä oli suuri revolveri ja valtava metsästyspuukko vyössä, joka oli aivan täpötäynnä ladattuja patruunia. Tämä vyö oli enin silmiinpistävä hänessä. Se oli hänen täydellisesti kiistämättömän vihreän nuoruutensa selvänä todisteena. Molemmat nämä miehet eivät selvästikään olleet omissa oloissaan, ja miksi sellaiset henkilöt lähtevät seikkailemaan Pohjolaan, kuuluu niihin salaperäisiin kysymyksiin, joihin ei koskaan voi saada vastausta.
Buck kuuli hierottavan kauppaa, näki jätettävän rahoja hallinnon asiamiehelle ja tiesi samassa skotlantilaisen "puoliverisen" ja muiden postinkuljetusajajien nyt katoavan hänen elämästään samalla tavoin kuin Perrault ja François ja ne muut ennen heitä. Kun Buck tovereineen tuli uusien omistajien leiriin, näki hän heti kaiken olevan siellä hutiloitua. Teltta oli huonosti pystytetty, pesemättömiä vateja ja kuppeja oli siellä ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Siellä näki hän myöskin naisen. Molemmat miehet kutsuivat häntä "Mercedeseksi". Hän oli Charlesin kanssa naimisissa ja Halin sisar — kokonaisuudessaan siis pieni, sievä perheseurue.
Buck katseli tarkkaavaisesti, kun he alkoivat purkaa telttaa ja kuormittaa rekeä. He ponnistelivat aikalailla, mutta umpimähkään ja järjestyksettä. Teltta vieritettiin huolimattomaksi kääreeksi, kolme kertaa niin suureksi kuin olisi pitänyt olla. Tinavadit ja kupit pakattiin pesemättöminä. Mercedes juoksi aina toisten tielle, puheli ja lörpötteli lakkaamatta neuvoen ja oikaissen. Kun he olivat asettaneet vaatesäkin reen etupäähän, väitti hän, että sen paikka oli perässä. Ja kun he olivat muuttaneet säkin sinne ja panneet pari muuta käärettä sen päälle, keksi hän joukon unhoitettuja tavaroita, joita oli mahdoton asettaa muualle kuin juuri siihen säkkiin ja niin täytyi heidän purkaa kaikki uudestaan.
Kolme miestä lähiteltasta tuli ja katseli heitä virnistellen ja toisilleen silmää iskien.
"Teillähän on oikein rutosti tavaraa mukananne", sanoi yksi heistä, "eipä silti, että se minulle kuuluisi, mitä te teette, mutta en minä ainakaan ottaisi tuota telttaa mukaani, jos olisin teidän sijassanne."
"Mahdotonta! Kerrassaan mahdotonta!" huudahti Mercedes kohottaen kätensä ylöspäin somasti nyreissään. "Mitenkä maailmassa tulisin toimeen ilman telttaa?"
"Meillä on kevät, eikä tänä vuonna enää tule kylmää", vastasi mies.
Hän ravisti päätään varman näköisenä, ja Charles ja Hal latoivat viimeiset kääreet tavattoman suuren kuorman päälle.
"Ajatelkaas, jos se romahtaa", sanoi eräs katselijoista.
"Miksikä se sen tekisi?" kysyi Charles lyhyesti.
"Oh, kyllä se hyvin menee, kyllä se menee hyvin", kiiruhti toinen sanomaan nöyrällä äänellä. "Minä vain ihmettelin, siinä kaikki. Arvelin sen näyttävän hiukan raskaalta sieltä päältäpäin."
Charles käänsi hänelle selkänsä ja veti köyttötouvin niin lujaan kuin taisi, joka ei kuitenkaan ollut läheskään tarpeeksi.
"Ja koirat luonnollisesti voivat kiskoa kaiken päivää tuota konkkaronkkaa perässään", sanoi miehistä se, joka ensin oli puhunut.
"Luonnollisesti", selitti Hal jääkylmällä kohteliaisuudella ottaen ohjaustangon toiseen käteensä ja toisella heiluttaen piiskaa. "Hei!" huusi hän. "Hei! — liikkeelle siellä!"
Koirat asettivat rinnushihnat rintaa vasten, kiskoivat ja rehkivät kaikin voimin muutamia sekunteja, mutta sitten heittivät sikseen. Niiden oli mahdoton saada rekeä paikaltaankaan liikahtamaan.
"Laiskat elukat — minä totisesti opetan teille!" kirkui Hal valmistautuen löylyttämään niitä piiskalla.
Mutta nyt asettui Mercedes väliin ja huusi: "Oh, Hal, Hal — sinä et saa!" Ja hän tarttui piiskaan kiskoen sen veljensä kädestä. "Raukat eläinparat! Ja nyt saat sinä luvata minulle, ettet ole paha niille koko matkalla, muuten en astu askeltakaan eteenpäin."
"Kyllä, sinä ymmärrät erinomaisesti koiria, sinä", vastasi veli pilkallisesti. "Ja minä pyydän, että jätät minut rauhaan. Koirat ovat laiskoja, sanon minä sinulle, ja niitä täytyy piiskata saadakseen niitä tekemään jotain. Se on niiden luonto. Kysy keneltä tahansa. Kysy noilta miehiltä."
Mercedes katsahti rukoilevin silmäyksin noihin kolmeen katselijaan. Hänen kauniista kasvoistaan saattoi lukea syvää osanottoa toisten tuskiin.
"Ne ovat veteliä kuin vesi, jos tahdotte tietää", vastasi muuan miehistä. "Tyystin kuluneita, juuri sitä ne ovat. Ne tarvitsevat lepoa."
"Oh — eikö helvetissä!" kaikui Halin parrattomain huulien välistä. Ja veljen kirouksen kuullessaan pääsi Mercedeseltä suruisa, tuskallinen "oh!"
Mutta hän oli ylpeä, häilyväinen olento ja nyt kiiruhti hän samassa puolustamaan veljeänsä. "Älä huoli, mitä tuo mies sanoo", vastasi hän terävästi. "Sinä ajat meidän omia koiriamme ja teet luonnollisesti niinkuin parhaimmaksi näet."
Hal sivalsi koiria uudelleen piiskalla. Ne heittäytyivät koko painollaan rinnushihnoja vasten, painoivat käpälät syvälle lumiahdokseen, notkistivat ruumistaan ja vetivät kaikin voimin. Mutta reki seisoi liikkumattomana kuin kiinni naulattuna. Pari kertaa turhaan yritettyään lakkasivat läähättävät koirat ponnistuksistaan. Piiska viuhui raivoisasti niiden selässä ja nyt sekaantui Mercedes taas asiaan. Hän heittäytyi kyyneleet silmissä polvilleen Buckin eteen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
"Te raukat eläinparat!" kertasi hän sääliväisesti, "miksi te ette yritä oikein ankarasti? Silloin pääsisitte selkäsaunasta." Buck ei pitänyt hänestä, mutta tunsi itsensä liian kurjaksi jaksaakseen vastustaa pitäen hänen asiaansekaantumistaan päivän ikävyyksiin kuuluvana.
Muuan katselijoista, joka tähän asti oli purrut hampaitaan yhteen tukahduttaakseen pahat sanat, avasi nyt suunsa ja sanoi:
"En minä välitä rahtuakaan, mitä teistä tulee, mutta koirain vuoksi tahdon sanoa teille, että voisitte paljon auttaa niitä irroittamalla reen. Jalakset ovat kiinni jäätyneet. Heittäytykää koko painollanne ohjaustankoa vasten, ensin oikealle, sitten vasemmalle, niin saatte jalakset irti."
Ja nyt koetettiin kolmannen kerran, sittenkun Hal neuvoa noudattaen oli saanut jäätyneet jalakset irroitetuiksi. Liiaksi kuormitetut, kömpelöt ajoneuvot pantiin liikkeelle ja Buck tovereineen ponnisteli raivoisasti piiskanläjähdysten sataessa heidän selkäänsä. Sadan yardsin päässä mutkaantui tie laskeutuen jyrkkänä suurkadulle. Olisi tarvittu kokenutta miestä pitämään korkeaksi ja raskaaksi kuormitettua rekeä pystyssä tässä mäessä ja Halissa ei ollut miestä siihen. Heidän kaartaessaan tien mutkaa kaatui reki kumoon ja puolet kuormasta putosi huonosti pingoitettujen vetoköysien välistä. Koirat eivät pysähtyneet. Keventynyt reki laahasi sivulla heidän jälessään. He olivat harmistuneita huonosta kohtelusta ja kohtuuttoman raskaasta kuormasta. Buck oli aivan raivoissaan. Hän juoksi täyttä laukkaa ja toiset perässä. Hal kirkui: "Pysähtykää! Malttakaa!" mutta sitä ne eivät kuunnelleet. Hänen täytyi aika lailla juosta saavuttaakseen ne, mutta kompastui ja kaatui. Kumoon kaatunut reki kitisi hänen edessään ja koirat syöksyivät katua ylöspäin suureksi hauskuudeksi Skaguayn asukkaille, kuormaston tavaroiden sinkoillessa pitkin katua.
Armeliaat ihmiset ottivat kiinni koirat ja kokosivat hävinneet tarvekalut ja antoivat myöskin hyviä neuvoja. Puolta pienempi kuormasto ja kaksin verroin enemmän koiria pitäisi olla, jos matkustavaiset tahtoivat päästä Dawsoniin, sanottiin. Hal, hänen sisarensa ja lankonsa kuuntelivat vastahakoisesti, mutta alkoivat vihdoin tarkastaa kuormastoa. Ja nyt tuli sieltä päivän valoon suuri määrä säilykkeitä, jotka herättivät hauskuutta katselijoissa, sillä sellaisella matkalla ei totisesti saa ajatellakaan säilykkeitä. "Ja täällä on huopia kokonaisen hotellin tarpeiksi", huudahti muuan miehistä, joka nauraen auttoi heitä. "Puolet näistä on jo liikaa — luopukaa niistä. Ja jättäkää myöskin teltta ja kaikki kupit ja vadit — kenen luulette pesevän niitä teille siellä? Herra Jumala, te olette varmaan luulleet saavanne matkustaa rautatien salonkivaunussa."
Ja nyt seurasi kaiken joutavan järkähtämätön karsinta. Mercedes purskahti itkuun hänen vaatesäkkejänsä poisheitettäessä ja toinen esine seurasi toistaan. Hän itki kaikkea yleensä ja jokaista erityistä esinettä erittäin. Hän pani kätensä ristiin polvien ympäri ja huojuttelihe edestakaisin mitä sydäntävihlovimmassa epätoivossa. Mutta nyt hän ei myöskään kulkisi tuumaakaan etemmäksi — ei, vaikka olisi tusina Charleseja. Hän vetosi kaikkeen ja kaikkiin, eikö hän tehnyt oikein, mutta kuivasi lopuksi silmänsä ja alkoi heitellä pois kaikkea mahdollista, vieläpä välttämättömän tarpeellisiakin esineitä. Ja tällä tavoin läpikäytyään omat varustuksensa, ryhtyi hän samalla innolla pitämään huolta seuralaistensa tavaroista raivoten kuin pyörremyrsky toisten keralla.
Tämä karsinta oli supistanut kuormaston puoleen, mutta se oli vieläkin peloittavan suuri. Illalla lähtivät Charles ja Hal yhdessä ja ostivat kuusi kappaletta maahan tuotuja koiria. Alkujaan valjakossa oli ollut kuusi vetokoiraa, ennätysmatkalla oli ostettu Rink Rapidsissa Teck ja Koona, yhteensä oli koiria siis nyt neljätoista. Mutta uudet tulokkaat eivät kelvanneet juuri mihinkään, vaikka niitä maahan tulon jälkeen oli harjoitettu. Kolme niistä oli lyhytkarvaista pointeria, neljäs newfoundlantilainen ja molemmat muut mongrelkoiria, sekarotua. Heillä ei näyttänyt olevan käsitystä mistään, näillä uusilla tulokkailla. Buck tovereineen katseli heitä vastenmielisesti ja vaikka hän hyvin pian opetti heidät tietämään paikkansa ja mitä heidän ei pitänyt tehdä, oli hänen mahdoton opettaa heille, mitä piti tehdä. He eivät edes halukkaasti menneet valjaisiin. Lukuunottamatta molempia mongreleja, olivat he kaikki päästään pyörällä ja alakuloisia tuon merkillisen, villin ympäristön vaikutuksesta, johon heidät oli muutettu sekä kokemastaan huonosta kohtelusta. Ja molemmissa mongreleissa ei ollut oppivaisuuden eikä taipuvaisuuden varjoakaan — luu oli heissä ainoa, jonka saattoi taittaa.
Näine toivottoman ymmälle joutuneine uusine tulokkaineen ja vanhoine valjakkoineen, jotka olivat tyysten kuluneet melkein keskeytymättömässä kahdentuhannenviidensadan penikulman vaelluksessa, näyttivät matkan toiveet kaikkea muuta kuin valoisilta. Molemmat langokset olivat kuitenkin erittäin hauskalla tuulella. Ja ylpeitä he olivat myös. Sillä vaikuttivathan he kerrassaan mahtavilta matkustaessaan neljinetoista koirineen! He olivat nähneet toisia rekiä lähtevän solan yli Dawsoniin, mutta eivät koskaan olleet nähneet kenelläkään niin useata koiraa. On tosin jo napamatkan luonteessa syy, miksi ei pidä antaa neljäntoista koiran vetää rekeä, sillä eihän yhteen rekeen mahdu ruokaa neljälletoista koiralle. Mutta sitä eivät Charles eikä Hal tienneet. He olivat laskeneet kaiken etukäteen lyijykynän ja paperin avulla — niin ja niin paljon tarvitsee yksi koira — niin ja niin monta koiraa — niin ja niin monta päivää — joka oli todistettava. Mercedes katseli heidän olkapäittensä yli ja nyökkäsi rikkiviisaana. Sehän oli kaikki niin yksinkertaista.
Myöhään seuraavana aamuna kulki Buck katua ylöspäin pitkän valjakon etunenässä. Ei mitään virkeyttä ollut näissä vetäjissä — ei eloa eikä halua hänessä eikä tovereissaan. He alkoivat matkansa aivan kuolemanväsyneinä. Neljä kertaa oli hän kulkenut tuon pitkän rantakaupungin ja Dawsonin välisen matkan ja tietoisuus siitä, että hänellä nyt jälleen oli tämä matka edessään — niin väsynyt ja lopen rasittunut kuin oli — teki hänen mielensä katkeraksi. Hän ei tehnyt työtään halusta ja samoin oli toisten koirain laita. Vastatulleet olivat arkoja ja pelästyneitä ja vanhalla valjakolla ei ollut mitään luottamusta omistajiinsa.
Buckilla oli epämääräinen vaisto, etteivät he voisi luottaa näihin molempiin miehiin ja tähän naiseen. Hehän eivät oikeastaan tienneet, miten mitäkin oli tehtävä, ja ajan kuluessa kävi selväksi, etteivät he oppisikaan tietämään. He olivat kaikessa velttoja ja huolimattomia, ilman järjestystä sekä kuria. He tarvitsivat puolen yötä saadakseen pystyyn hutiloidun teltan, ja puolen aamupäivää meni sitä jälleen purettaessa ja rekiä kuormitettaessa, vaikka kaikki tapahtui niin leväperäisesti, että he kaiken päivää olivat täydessä työssä tukkiessaan ja uudelleen asetellessaan tavaroita. Muutamina päivinä he eivät ennättäneet muuta kuin kymmenen penikulmaa. Toisinaan eivät hiiskahtaneet paikaltaankaan. Eikä heidän ainoanakaan päivänä onnistunut taivaltaa enempää puolta siitä matkasta, jota tavallisesti pidetään perustana laskettaessa koirain ruokavarastoa.
Välttämättömyyden pakosta loppuisi siis heidän vetäjäinsä ruoka kesken. Mutta tätä he vielä jouduttivat liian runsaalla ruokinnalla, jonka kautta nälkäruokinta oli pikemmin ovella. Vastatulleilla, joiden ruuansulatus ei ollut alituisesta nälänhädästä harjaantunut ottamaan suurinta mahdollista hyötyä vähästä, oli kohtuuton ruokahalu. Ja kun Hal sitten huomasi perin väsyneitten kantakoirain vetävän huonosti, tuli hän siihen lopputulokseen, että määräannos oli liian niukka. Hän antoi niille kaksinkertaisen annoksen. Ja kaiken lisäksi — kun Mercedes huolimatta kyynelistään ja rukouksistaan ei voinut taivuttaa häntä antamaan niille vielä enempää, varasti hän kapsäkeistä ja antoi salaa. Mutta Buck tovereineen ei tarvinnut ruokaa, vaan lepoa. Vaikka he matkasivat niin hitaasti, oli raskas kuorma oikea koettelemus ja sen raahaaminen vaati ankarasti heidän voimiaan.
Ja sitten alkoi nälkäruokinta. Eräänä päivänä Hal teki sen huomion, että puolet koiranruoasta oli kulunut, vaikka heillä oli vasta neljännes matkaa takanaan sekä ettei rukouksilla eikä rahalla voitaisi lisätä varastoa. Ja nyt vähennettiin koirain annokset tavallista pienemmiksi, jonka ohessa koetettiin pidentää päivämatkoja. Hänen sisarensa ja lankonsa tukivat näitä puuhia, mutta raskas kuorma ja heidän oma kykenemättömyytensä olivat vastuksena. Oli yksinkertainen seikka antaa koirille vähemmän ruokaa, mutta mahdottomuus saada ne ripeämpään kulkuun, kun heidän oma kykenemättömyytensä joutua aamuisin nopeammin matkavalmiiksi esti heidät muutamalla tunnilla pidentämästä päivämatkaa. Ei ollut kylliksi, etteivät he ymmärtäneet hoitaa koiria, he osasivat yhtä vähän pitää huolta itsestään.
Dub oli ensimäinen uhri. Kömpelö varasraukka kun oli — aina hän joutui kiinni ja rangaistiin — oli hän kuitenkin ollut uskollinen työntekijä. Hänen nyrjähtänyt lapaluunsa, jota ei koskaan oltu hoidettu ja joka ei koskaan ollut saanut levätä, kävi yhä pahemmaksi ja pahemmaksi ja viimein ampui Hal hänet suurella revolverillaan. Kerrotaan näillä seuduin, että maahan tuotu koira kuolee nälkään sillä ruoalla, joka maassa syntyneelle on kohtuullinen. Noilla kuudella vastatulleella ei siis ollut muuta neuvoa kuin kuolla, kun eivät saaneet kuin puolet päiväannosta. Newfoundlandilainen menehtyi ensiksi, sen jälkeen nuo kolme lyhytkarvaista pointeria. Mongrelit riippuivat itsepäisemmin kiinni elämässä, mutta niidenkin täytyi lopuksi hellittää.
Tällöin oli kaikki lempeys ja miellyttävyys, joka tapaa olla luonteenomaista eteläisimpien seutujen asukkaissa, kokonaan haihtunut näistä kolmesta matkustajasta. Romanttisuuden hohde, jossa he olivat etäältä nähneet tämän pohjoisnaparetken, oli riistetty pois ja matka todellisuudessa oli heistä liian kova ja koetuksellinen. Mercedes lakkasi itkemästä koiria, koska hänellä nyt aina oli suremista itsessään ja riitelemistä miehensä ja veljensä kanssa. Riitelemiseen he eivät koskaan väsyneet. Heidän ärtyisyytensä johtui heidän surkuteltavasta tilastaan, kasvoi sen keralla ja vihdoin ilmeni suunnattomin mittasuhtein. — Sitä ihmeellistä kärsivällisyyttä, jonka usein näkee kovaa työtä tekevissä ja paljon kärsineissä ihmisissä silti pysyessä ystävällisinä tavoissaan ja sanoissaan, ei ollut näillä miehillä eikä tällä naisella. Heillä ei ollut aavistustakaan sellaisesta kärsivällisyydestä. He olivat melkein kangistuneita ja hädässä. Heidän lihaksiaan pakotti, luustoaan pakotti ja sydäntään pakotti. Ja siksi oli heidän puheensa terävää, kovat sanat olivat aamuisin ensimäisiä heidän huulillaan ja viimeisiä iltasin ennen nukkumista.
Charles ja Hal kiistelivät heti kun Mercedes vain antoi heille siihen tilaisuuden. Kukin heistä kuvitteli tekevänsä enemmän työtä kuin oikeastaan olisi pitänyt tulla hänen osalleen, eikä kukaan laiminlyönyt joka tilaisuudessa tuoda esiin tätä vakaumusta. Toisinaan oli Mercedes miehensä kannalla, toisinaan veljensä. Tuloksena oli kiivas, lakkaamaton perheriita. Se saattoi alkaa kiistalla siitä, ken pilkkosi risuja tuleen — kiista, joka koski vain Charlesia ja Halia — mutta ennen pitkää se liikkui muidenkin suvun jäsenten keskuudessa, isien, äitien, enojen, serkkujen, joista toiset olivat tuhansien penikulmien päässä, toiset jo kuolleitakin. Mitä tekemistä Halin mielipiteillä taiteesta ja kirjallisuudesta tai senlaatuisista seuranäytelmistä, joita enonsa kirjoitti, saattoi olla polttopuiden halkomisen kanssa, ei ole helppo käsittää, mutta saattoi yhtä hyvin tapahtua, että riita kääntyi Charlesin valtiollisiin mielipiteisiinkin. Ja että hänen sisarensa juoruisella kielellä saattoi olla jotain yhteyttä tulen sytyttämisen kanssa Yukonin luona, sitä saattoi tuskin kukaan muu kuin Mercedes käsittää, mutta hän huojensi sydäntään lausumalla joukottain ajatuksia tästä asiasta vetäen samalla sattumalta päivänvaloon useita epämiellyttäviä luonteenpiirteitä, jotka olivat ominaisia hänen miehensä suvulle. Ja sillä välin tuli jäi sytyttämättä, leiri oli tuskin puolivalmiskaan eivätkä koirat olleet saaneet ruokaa.
Mercedes luuli voivansa täydellä syyllä valittaa sukupuolensa vuoksi. Hän oli kaunis ja hän oli nainen ja kaiken ikänsä oli häntä kohdeltu ritarillisesti. Mutta se tapa, jolla miehensä ja veljensä nyt kohtelivat häntä, oli kaukana ritarillisuudesta. Hän oli tottunut olemaan avuton. He olivat siihen nyt tyytymättömiä. Mutta tällä valituksella, mitä hän piti sukupuolensa tärkeimpänä etuoikeutena, teki hän heidän elämänsä sietämättömäksi. Hän ei enää ollenkaan säälitellyt koiria ja koska oli väsynyt ja helläjalkainen, tahtoi hän itsepäisyydessään ajaa reessä. Hän oli kaunis ja hän oli nainen, mutta painoi yli sadankahdenkymmenen naulan — raskas lisätaakka kuormaan, jota heikot, nälkäiset eläimet laahasivat eteenpäin. Hän ajoi kuitenkin useita päiviä kunnes koirat kaatuivat ja reki pysähtyi. Charles ja Hal pyysivät ja rukoilivat häntä nousemaan pois ja kävelemään; he koettivat taivuttaa häntä ja anoivat nöyrästi, jolloin hän istui ja itki, vaivaten taivasta syyttämällä heitä armottomuudesta.
Kerran he nostivat väkivallalla hänet reestä. Mutta sitä he eivät koskaan tehneet uudelleen. Ensiksi hän heittäytyi rennoksi kuin hemmoteltu lapsi ja sitten istuutui tielle. Seuralaisensa hoputtivat kulkueen liikkeelle, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Kuljettuaan kolme penikulmaa purkivat he kuorman ja kääntyivät häntä hakemaan. Ja niin täytyi heidän väkivallalla asettaa hänet jälleen rekeen.
Heidän omat ylenmääräiset vastuksensa tekivät heidät välinpitämättömiksi koirain kärsimyksille. Halilla oli mielipide, jota hänen oli tapana sovittaa toisiin, ja se kuului: "täytyy karaistua". Alussa oli hän saarnannut tätä oppia sisarelleen ja langolleen ja kun hänen ei onnistunut saada heitä sitä käsittämään, mätki hän sitä koiriin karttuineen. Five Fingersissä loppui koiranruoka ja muuan hampaaton, vanha intiaaniakka tarjoutui myymään heille muutamia nauloja jäätynyttä hevosnahkaa suuresta revolverista, joka metsästyspuukon ohella riippui Halin kupeella. Kehnoa ruoan vastiketta oli tämä nahka, joka kuusi kuukautta sitten oli nyljetty erään karjankuljettajan nälkään nääntyneistä hevosista. Jäätyneessä tilassa se muistutti galvanoituja raudankaistaleita ja kun koirat olivat saaneet sitä vatsaansa, suli se siellä ohuiksi, ravinnottomiksi nahkahihnoiksi, lyhyine karvoineen, jotka vaikuttivat ärsyttävästi ja olivat sulamattomia.
Kaiken tämän kestäessä hoippuroi Buck kuin ilkeässä unessa toisten etunenässä eteenpäin. Hän veti niinkauan kuin jaksoi, ja kun ei enää voinut, kaatui kumoon maaten hiljaa kunnes piiskanläiskäykset tai kartuniskut pakoittivat hänet jälleen jaloilleen. Kaikki joustavuus ja kiilto oli kadonnut hänen kauniista, tuuheasta turkistaan. Karvat riippuivat löyhinä ja kankeina tai kuivuneesta verestä takkuisina niissä kohdin, missä Halin karttu oli häntä haavoittanut. Hänen lihaksensa olivat kutistuneet luiseviksi kyhmyiksi ja lihakerros oli kadonnut, niin että jok'ikinen ruumiinsa luu selvästi kuvastui irtaimena riippuvan nahan alta, joka kaikkialla tyhjyydessään ryppyisenä ja poimuisena verhosi häntä. Se oli todellakin sydäntävihlovaa. Mutta Buckin uljuus ei murtunut. Sen oli kohtaus punanaapukkaisen miehen kanssa osoittanut.
Sama oli Buckin toverienkin laita. Kaikki he olivat vaeltavia luurankoja. Ja nyt oli heitä kaikkiaan seitsemän. Äärimmäisessä kurjuudessaan olivat he käyneet tunnottomiksi niin piiskansivalluksille kuin kartuniskuillekin. Lyöntien tuottama tuska tuntui heistä tukahutetulta ja kaukaiselta. Tuskin elivät he puolinaista tai edes neljännes-elämää. He olivat aivan yksinkertaisesti seitsemän kappaletta nahkapusseja, kukin sisältäen luurangon, jossa elonkipinä heikosti lepatti. Niin pian kuin pysähdyttiin, luhistuivat he valjaineen läjään kuin kuolleet, heikko elonkipinä himmeni, näyttäen olevan sammumaisillaan. Ja kun sitten karttu tai piiska kosketti heitä, lehahti kipinä taas heikosti ja he kohottautuivat vaivaloisesti ja horjuivat taas eteenpäin.
Tulipa päivä, jona hyväluontoinen Billee kaatui eikä enää voinut kohottautua. Hal, joka oli myynyt revolverinsa, otti kirveen ja iski sillä Billeetä päähän koiran maatessa vetohihnan välissä. Sitten leikkasi hän hihnat, joten ruumis irroittui valjaista ja laahasi sen tien sivuun. Buck näki sen ja hänen toverinsa näkivät sen ja tiesivät, että sama oli oleva ennen pitkää heidänkin kohtalonsa. Seuraavana päivänä kaatui Koona ja nyt oli vain viisi jäljellä — Joe, perin kulunut voidakseen enää olla ilkeäsisuinen; Pike, ontuva rampa, vain puoliksi tunnoissaan, mikä ei sallinut hänen enää teeskennellä tai laiskotella; toissilmäinen Sol-leks, yhä uskollisena paikallaan ja surren vähiä työvoimiansa; Teck, joka ei ollut karaistunut tekemään talvisin niin pitkiä matkoja kuin toiset, oli nyt uupunein joukosta; ja vihdoin Buck, joka yhä kulki matkueen etunenässä, välittämättä enää kurista sekä koettamatta teroittaa sitä tovereihinsa, ollen pitkät ajat kuin sokea heikkoudesta, nähden tien vain häämöittävän edessään ja löytäen sen vain jalkojensa heikon tunnon avulla.
Oli kaunis kevätilma, mutta eivät koirat eivätkä niiden omistajat huomanneet sitä. Päivä päivältä nousi aurinko aikaisemmin ja laski myöhemmin. Päivä alkoi sarastaa jo kello kolmelta aamuisin ja hämärää kesti yhdeksän tienoille iltasin. Ja kaiket pitkät päivät oli yhtä ainoata leimuvaa auringonpaistetta. Aaveentapainen talvihiljaisuus oli väistynyt heräävän elämän äänekkään kevätsolinan tieltä. Ja tämä porina nousi elämäniloa värisevästä maasta. Se tuli esineistä, jotka heräsivät uuteen eloon ja taas liikkuivat — esineistä, jotka olivat olleet kuin kuolleita ja maanneet liikkumattomina pitkien kuukausien pakkasessa. Mahla nousi mäntyihin. Raidat ja haavat silmukoivat. Pensaat ja viiniköynnökset verhosi uusi, viheriöivä juhlavaippa. Sirkat lauloivat öisin ja päivisin kihisivät kaikenlaiset ryömivät ja matelevat pikku-elävät auringossa. Peltopyyt ja tikat kurisivat ja nakuttelivat metsässä. Oravat koputtelivat, linnut visersivät ja korkealla ilmassa kiisivät villit linnut kiilanmuotoisissa parvissa etelämaista pohjoista kohti.
Joka kukkularinteeltä kuului virtaavan veden lirinä, salalähteiden kohina. Kaikki elpyi, paisui, liikehti. Yukon ponnisteli murtaakseen jäitään, jotka vangitsivat sitä. Virta söi sisältä ja aurinko kalvoi päältä. Siinä syntyi ilmarakoja ja halkeamia, jotka laajenivat kevyiden jäälohkareiden painuessa jokeen. Ja keskellä kaikkea tätä puhkeavaa, uhkuvaa ja porisevaa vastaherännyttä elämää, leimuavan auringon paisteessa kevättuulien hyväileminä, vaelsivat molemmat miehet, nainen ja vetokoirat ikäänkuin kuolemaa kohti.
Koirien alinomaa hoiperrellessa ja kaatuillessa, Mercedesen ajaessa ja itkiessä, Halin kiroillessa ja Charlesin silmäin kaihoisasti vettyessä, saapuivat he vihdoin John Thorntonin leiriin White Riverin suulle. Charles istuutui hirrelle lepäämään, mutta istuutui hitaasti ja suurella vaivalla, sillä hänen jäsenensä olivat aivan jäykät. Hal ei virkkanut sanaakaan. John Thornton oli juuri viimeistelemässä koivupuun palasesta vuoleskelemaansa kirvesvartta. Vuoleskellessaan hän kuunteli, vastaili lyhyesti ja antoi selviä neuvoja, kun sellaisia pyydettiin. Mutta hän tunsi väen ja antoi neuvonsa täysin vakuutettuna, ettei niitä seurattaisi.
"Jo aikoja ennen tätä ovat ne meille hokeneet, että tie alkaa olla epävarmaa ja että tekisimme parhaiten, jos majoittuisimme", vastasi Hal, kun John Thornton varoitti heitä jatkamasta matkaa epävarmaa jäätä pitkin. "Ne ovat sanoneet, ettemme me koskaan saapuisi White Riveriin ja tässä me nyt olemme joka tapauksessa." Viimeinen lause sanottiin ivallisella ja voitonriemuisella äänellä.
"Ne ovat tehneet oikein varoittaessaan teitä", sanoi John Thornton. "Tie voi pettää koska tahansa. Täytyy olla hullu ja hullun sokea onni, jotta sellainen uhkapeli onnistuisi. Sanon teille suoraan, etten tahtoisi jättää elämääni tuon jään varaan kaikesta Alaskan kullasta."
"Siksi, ettette ole hullu, luulenpa vain", sanoi Hal. "Mutta samantekevää, me jatkamme matkaa Dawsoniin". Hän kiersi auki piiskansa. "Kas niin — ylös sieltä, Buck! Hei! Ylös kaikki! Hei!"
Thornton jatkoi vuolemistaan. Hän tiesi turhaksi asettua hullun ja hänen päähänpistonsa väliin — ja pari, kolme mielipuolta enemmän tai vähemmän ei millään tavoin häiritsisi maailman menoa.
Mutta koirat eivät nousseet käskemällä. Ne olivat jo kauvan sitten ennättäneet sille asteelle, etteivät totelleet selkäsaunatta. Ja nyt alkoi piiska armottoman tehtävänsä. John Thornton puri huuliaan. Sol-leks oli ensimäinen, joka kompuroi jaloilleen. Teck seurasi esimerkkiä. Sitten Joe, vaikka tuskasta ulisten. Pike ponnisteli epätoivoisesti. Kahdesti kaatui se takaisin noustuaan puolitiehen, mutta kolmannella kerralla onnistui sen päästä ylös. Buck ei koettanutkaan, vaan makasi rauhallisena minne oli kaatunut. Piiska sattui häneen ehtimiseen, mutta hän ei valittanut eikä liikahtanutkaan. Useita kertoja näytti Thornton tahtovan sanoa jotain, mutta kuitenkin hillitsi itsensä. Kostea sumu levisi hänen silmiinsä ja piiskan yhä viuhuessa alkoi hän epäröiden kävellä edes takaisin.
Ensi kerran laiminlöi Buck tottelemisen ja siinä oli kylliksi syytä Halin raivostumiseen. Hän heitti pois piiskan ja tarttui karttuun. Mutta Buck ei liikahtanut, vaikka raskaita iskuja satoi hänen päälleen. Samoin kuin toverinsakin, hän tuskin kykeni nousemaan, mutta ero oli siinä, että hän oli päättänyt olla tekemättä sitä. Hän aavisti epämääräisesti uhkaavan perikadon. Hän oli tuntenut sen jo saapuessaan joen rannalle ja sen jälkeen ei tämä tunne ollut jättänyt häntä. Joka askeleella, minkä hän koko tänä päivänä oli ottanut ohuella, hauraalla jäällä, arveli hän vainuavansa onnettomuuden yhä lähenevän ja tuolla ulompana jäällä hänen edessään, minne isäntänsä tahtoi ajaa hänet, vaani varma perikato. Hän ei liikahtanut paikaltaankaan. Niin paljon oli hän kärsinyt ja niin pitkälle oli hän päässyt, etteivät lyönnit enää tuntuneet niin raskailta. Ja Halin yhä jatkaessa lyömistänsä, alkoi Buckin hervoton elonliekki lepattaa sammuakseen. Hän oli kuolemaisillaan. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsistyneeksi. Oli kuin olisi hän kaukaa etäältä huomannut, että häntä lyötiin. Mitään tuskaa ei hän enää tuntenut. Oikeastaan ei hän tuntenut yhtään mitään, hyvin heikosti vain tajusi jysähdyksen kartun kohdatessa hänen ruumistaan. Mutta varmaankaan ei ruumis enää ollut hänen, se tuntui olevan jossain niin etäällä...
Äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta, epäselvästi kiljaisten — se tuntui kuin eläimen karjunnalta — hyökkäsi John Thornton karttua käyttelevän miehen kimppuun. Hal lensi maahan kuin olisi kaatuva puu sattunut häneen. Mercedes huusi täyttä kurkkua. Charles katseli levottomasti ympärilleen, kuivasi vetiset silmänsä, muttei voinut ojentaa jäykistyneitä jäseniään.
John Thornton kumartui Buckin yli ankarasti koettaen hillitä itseään. Hän oli liian raivoissaan kyetäkseen puhumaan.
"Jos vielä kerran lyötte sitä, tapan minä teidät," sähisi hän vihdoin tukahtuneella äänellä.
"Se on minun koirani", vastasi Hal kuivaten suutaan verestä jälleen pystyyn päästyään. "Pois tieltä tai muuten näytän minä teille. Minä jatkan matkaa Dawsoniin."
Thornton seisoi hänen ja Buckin välillä eikä näyttänyt aikovan poistua tieltä. Hal veti pitkän metsästyspuukkonsa vyöltään. Mercedes kirkui, itki, nauroi, osoittaen kaikkia hysteerisen kohtauksen merkkejä. Thornton löi kirvesvarrella Halia rystysiin, niin että veitsi putosi maahan ja kun Hal tahtoi ottaa sen ylös, sai hän uudelleen iskun. Tämän jälkeen kumartui Thornton, otti puukon ylös ja leikkasi parilla vedolla Buckin vetohihnat poikki.
Hal ei ollut enää riidanhaluinen. Ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ sisarensa hoitamisessa ja Buckissa oli hänen mielestään liian vähän eloa jäljellä voidakseen olla miksikään hyödyksi reen edessä. Muutamia minuutteja myöhemmin lähtivät he rannalta jatkaen matkaa jokea alaspäin. Kuullessaan heidän menevän nosti Buck päätänsä nähdäkseen. Nyt kulki Pike etunenässä, Sol-leks lähinnä rekeä, Joe ja Teck välissä. Kaikki koirat ontuivat ja horjuivat. Mercedes ajoi kuormitetussa reessä, Hal piteli ohjaustankoa ja Charles laahusti jäljessä.
Buckin katsellessa heidän jälkeensä, laskeutui Thornton polvilleen hänen viereensä tunnustellen karkeilla, ystävällisillä käsillään, olisiko jokin luu murtunut. Kun Thornton oli lopettanut tutkimisensa ja huomannut, ettei Buckilla ollut muita vikoja kuin joukko haavoja ja että se muuten oli mitä nälkiintyneimmässä tilassa, oli reki ennättänyt noin neljänneksen penikulman päähän. Buck ja Thornton näkivät niiden kömpivän eteenpäin jään yli. Yhtäkkiä he näkivät reen takaosan vaipuvan kuin syvään latuun, ohjaustanko, johon Hal oli takertunut kiinni, kohosi äkkiä ilmaan. Mercedesen huuto tunkeutui heidän korviinsa. He näkivät Charlesin kääntyvän, ottavan askeleen juostakseen takaisin, mutta samassa suuri jäälohkare petti ja niin ihmiset kuin eläimetkin katosivat. Vain ammottava aukko oli enää näkyvissä. Tien pohja oli pudonnut alta pois.
John Thornton ja Buck katsahtivat toisiinsa.
VI.
Isännän rakkauden tähden.
Kun John Thornton palellutti jalkansa viime joulukuussa, hänen toverinsa tekivät hänen olonsa mukavaksi ja jättivät hänet toipumaan, itse jatkaen matkaansa jokea ylös hankkiakseen sahatukeista tehdyn lautan Dawsoniin. Hän ontui yhä lievästi sinä päivänä, jolloin pelasti Buckin, mutta pian lämpimän sään kera ontuminen katosi kokonaan. Ja täällä, maaten joen rannalla kaiket kevätpäivät läpeensä, katsellen juoksevaa vettä, laiskasti kuunnellen lintujen laulua ja luonnon huminaa, Buck sai vähitellen takaisin entisen voimansa.
Lepo on todella paikallaan taivallettuaan kolmetuhatta mailia, ja täytyy tunnustaa, että Buckista tuli laiska, kun hänen haavansa paranivat, lihakset pullistuivat ja liha palasi peittämään luut. Itse asiassa he kaikki velttoilivat — Buck, John Thorntonkin sekä Skeet ja Nig — odottaessaan hirsilauttaa, jonka tuli viedä heidät Dawsoniin. Skeet oli pieni, irlantilainen setteri, joka heti lyöttäytyi Buckin hyväksi ystäväksi, kun tämä oli puolikuolleessa tilassa liiaksi heikko harmistuakseen sen julkeudesta. Skeetillä oli tohtorinvaistoja, joita usein tapaa koirissa: se nuoli ja pesi Buckin haavoja samalla tavoin kuin kissa pesee poikasiaan. Joka aamu Buckin lopetettua aamiaisensa, toimitti se säännöllisesti tämän omin valloin ottamansa tehtävän ja lopulta kaipasi Buck sen huolenpitoa yhtä paljon kuin Thorntoninkin. Nig oli myöskin ystävällinen, vaikkei niin mielenosoituksellisesti. Se oli suuri ja musta, verikoiran ja hirvikoiran sekoitus, ilosilmäinen ja rajattoman hyväluontoinen.
Buckin suureksi ihmeeksi eivät nämä koirat osoittaneet mitään kateutta häntä kohtaan. Ne näyttivät olevan tyytyväisiä nauttiessaan John Thorntonin ystävyyttä ja anteliaisuutta hänen kerallaan. Buckin voimistuttua houkuttelivat ne häntä kaikenlaisiin mahdollisiin hauskoihin leikkeihin ja kujeisiin, joihin John Thorntonkaan ei voinut olla ottamatta osaa. Tällä tavoin läpäisi Buck toipumisaikansa soluen samalla uuteen olemassaoloon. Ja nyt oppi hän ensi kertaa tuntemaan, mitä mieltymys, todellinen intohimoinen antautuminen merkitsee. Tätä tunnetta ei hän koskaan ollut kokenut siellä alhaalla tuomari Millerin luona Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, Tuomarin poikain kanssa oli hän samoillut ympäri ja käynyt metsällä, he olivat työskennelleet yhdessä kuin hyvät toverit; pojanpojille oli hän ollut jonkinlainen mahtava vartija ja tuomarin kanssa ollut arvokkaassa, suurenmoisessa ystävyyssuhteessa. Mutta kuumeentapaisen, polttavan hellyyden, joka lähenteli jumaloimista, melkein mielettömyyttä — tämän tunteen herättäminen hänessä oli John Thorntonille suotu.
John Thornton oli pelastanut hänen elämänsä sekä oli lisäksi ihanteellinen isäntä. Toiset miehet huolehtivat koiristaan, koska velvollisuudentunne ja kunnollisuus kehoittivat heitä siihen, mutta hän piti huolen omistaan kuin lapsistaan eikä sitäpaitsi voinut menetellä toisin. Ja hän teki vielä enemmän. Hän ei koskaan unhoittanut tervehtiä niitä ystävällisesti ja lausua rohkaisevia sanoja. Ja istuutuessaan pitämään pitkiä keskusteluja heidän kanssaan — "viettämään pakinahetkeä", kuten hän sitä kutsui — oli hän tästä itse yhtä ihastunut kuin he. Hänellä oli tapana ottaa Buckin pää karkeitten, kovien käsiensä väliin, nojata siihen omansa ja huojutella Buckia edestakaisin antaen hänelle kaikkia mahdollisia leikillisen soimaaviakin nimityksiä, jotka tämän korvissa kaikuivat kuin hyväily. Buck ei tietänyt mitään ihanampaa koko maailmassa, kuin tämän kovakätisen hyväilyn ja nämä kuiskatut sanat ja joka kerta edestakaisin tuuditettaessa tuntui hänestä kuin tahtoisi sydän hypähtää rinnasta pelkästä ilosta. Ja kun sitten John Thornton päästi taas hänet ja hän nauravin suin, loistavin silmin ja kurkkuunsa tukahutetuin huudahduksin lennähti pystyyn jääden siten liikkumattomana isäntänsä eteen seisomaan, huudahti John Thornton oikealla kunnioituksella: "Totisesti, Buck — puheenlahja on ainoa, mikä sinulta puuttuu!"
Buckilla oli muuan hellyyden ilmaisutapa, joka melkein olisi saattanut merkitä tämän vastakohtaa. Hänellä oli usein tapana tarttua Thorntonin käteen leuoillaan ja purra niin kovaa, että näkyi syviä merkkejä nahassa kauan jälkeenpäin. Mutta niinkuin Buck käsitti Thorntonin soimaukset hyväilynimiksi, niin ymmärsi Thorntonkin, että Buckin tekopuremien piti kuvata hyväilyä.
Enimmäkseen Buck ilmaisi kuitenkin rakkauttaan hiljaisella ihailulla. Hän saattoi aivan villiintyä Thorntonin hyväillessä tai puhutellessa häntä, muttei koskaan kerjännyt tällaista suosiota. Skeetillä oli toisinaan tapana pistää kuononsa Thorntonin käteen ja tyrkkiä ja sysiä kunnes häntä alettiin hyväillä ja Nig tuli ja asetti suuren päänsä Thorntonin polvelle, mutta Buck tyytyi ihailemaan etäältä. Hän saattoi maata tuntikausia isäntänsä jaloissa ja katsella tätä kasvoihin jännitetyllä, kiihkeällä tarkkaavaisuudella, tutkien hänen piirteittensä joka ilmettä, joka vivahdusta. Tai myöskin makasi Buck jonkun matkan päässä hänestä, hänen takanaan tai sivullaan, katsellen yhtä tarkkaavaisena hänen vartalonsa rajaviivoja ja pienintäkin hänen tekemäänsä liikettä. Ja niin läheinen oli heidän suhteensa, että Buck katseillaan sai John Thorntonin vähänväliä kääntämään päätänsä ja äänettömänä vastaamaan hänen silmäykseensä, jolloin sama sydämellinen ilme loisti heissä kummassakin.
Pitkään aikaan pelastuksensa jälkeen ei Buck tahtonut kadottaa John Thorntonia näkyvistään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin tämä jätti teltan, aina siihen hetkeen, kun hän jälleen palasi sinne, seurasi Buck uskollisesti hänen kintereillänsä. Se asianhaara, että toinen isäntä toisensa jälkeen oli kadonnut hänen elämästään hänen Pohjolassa ollessaan, oli synnyttänyt hänessä pelon, etteivät ne koskaan voisikaan viipyä kauan hänen luonaan. Hän pelkäsi, että Thornton katoisi samalla tavoin kuin Perrault ja François ja skotlantilainen puolirotuinen. Vieläpä yön unissakin vaivasi tämä levottomuus häntä. Sellaisissa tapauksissa hän saattoi karkoittaa unen ja hiipiä kylmässä teltan sisäänkäytävälle, minne pysähtyi kuunnellakseen isäntänsä hengitystä.
Mutta huolimatta suuresta rakkaudesta John Thorntoniin, — seikka, joka osoitti sivistyksen lieventävää vaikutusta, — oli alkuperäinen, Pohjolassa herännyt luonto hänessä täydessä, vilkkaassa toiminnassa. Uskollisuuden ja hellyyden — nämä sivistyksen hedelmät — omisti hän, mutta sen ohessa säilytti hän viileytensä ja kavaluutensa. Pikemmin hän oli olento, joka oli tullut erämaasta istuakseen John Thorntonin lieden luona, kuin lempeän Etelän koira, johon sukupolvien sivistys oli painanut leimansa. Hän rakasti John Thorntonia siksi syvästi, ettei voinut varastaa tältä, mutta jos oli kysymyksessä joku toinen mies jostain toisesta leiristä, ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Ja hän varastikin viekkaudella, joten vältti joutumasta ilmi.
Hän oli aivan täynnä koiranpuremien arpia, tapellen raivoisammin ja harkituimmin kuin koskaan ennen. Skeet ja Nig olivat liian hyväluontoisia riidelläkseen niiden kanssa ja sitäpaitsi ne kuuluivat John Thorntonille. Mutta vieraiden koirien, mitä rotua ja kuinka korskeita tahansa olivatkin, täytyi viipymättä tunnustaa Buckin etevämmyys, tai muuten joutuivat he silmänräpäyksessä taisteluun elämästä ja kuolemasta peloittavan vastustajan kanssa. Ja Buck oli armahtamaton. Hän oli itse saanut oppia tottelemaan väkivallan lakeja eikä milloinkaan laiminlyönyt käyttää hyväkseen etua, samoinkuin ei säästänyt vihollista, jonka kerran oli pakoittanut kuoleman poluille. Hän oli ottanut oppia Spitzistä, postin ja poliisin koirain etevimmistä tappelijoista ja tiesi, ettei mitään keskitietä ollut. Hänen täytyi voittaa tai jäädä voitetuksi — säälin osoittaminen oli heikkoutta. Varhaisimpina alkuaikoina ei ollut armeliaisuutta olemassakaan. Sitä olisi silloin käsitetty väärin ja pidetty pelkona ja sellaiset väärinkäsitykset tuottivat varman kuoleman. Tappaa tai tulla tapetuksi, syödä tai tulla syödyksi, tämä oli laki, ja Buck totteli tätä harmaan muinaisajan käskyä.
Hän oli vanhempi päiviä, joita oli nähnyt ja hengähdyksiä, joita oli vetänyt. Hän oli menneisyyden ja nykyisyyden välirengas ja hänen taakseen vaipunut ijäisyys virtaili hänessä mahtavin lainein, joihin hän mukaantui. Hän istui John Thorntonin lieden ääressä — leveärintaisena, valkoisin torahampain ja pitkäkarvaisin turkein — mutta hänen takanaan häämöitti kaikenlaisten koirain, puolisusien ja villien susien varjoja, vaatien ja uhmaillen, maistellen lihaa, jota hän söi, janoten vettä, jota hän joi, vainuten tuulta ja kuunnellen hänen kerallaan ja kertoen hänelle erämaan ääniä, selvitellen hänen luonnettaan, määräten hänen tekojaan, nukkuen ja uneksien hänen kanssaan ja ilman häntä, sekä itse ollen hänen uniensa esineinä.
Niin valtavasti houkuttelivat häntä nämä varjot, että ihmissuku herruusvaatimuksineen päivä päivältä etääntyi hänestä. Syvältä metsästä kaikui toisinaan huuto ja kun hän vain kuuli tämän houkuttelevan ja hänen sisintään liikuttavan kehoituksen, tunsi hän olevansa pakoitettu kääntämään selkänsä tulelle ja poljetulle maalle sen ympärillä sekä tunkeutumaan metsään yhä syvemmälle, tietämättä minkätähden ja minne kulkisi. Hän ei edes ihmetellyt, mistä tai minkävuoksi houkutteleva huuto metsän syvyydestä kuului. Mutta kun hän sitten oli ehtinyt pehmoiselle, muokkaamattomalle alueelle ja puiden varjoon, ajoi rakkaus John Thorntoniin hänet taas takaisin leiritulen luo.
Thornton yksin pidätti häntä. Koko muu ihmissuku ei merkinnyt hänelle mitään. Sattui, että matkustavaiset hyväilivät tai ylistivät häntä, mutta hän oli kylmä ja välinpitämätön heitä kohtaan ja jos joku liian lähentelevästi osoitti ihastustaan häneen, saattoi hän nousta ja lähteä tiehensä. Kun Thorntonin toverit, Hans ja Pete, vihdoinkin kauan odotettuine hirsilauttoineen saapuivat, ei Buck millään ehdoin tahtonut tietää heistä mitään, ennenkuin sai kuulla heidän olevan Thorntonin tovereita. Sitten sieti hän heitä passiivisesti, ottaen vastaan heidän suosionosoituksensa ikäänkuin armosta. He olivat samaa tyyppiä kuin Thornton, olivat läheisessä yhteydessä maahan, ajattelivat yksinkertaisesti ja näkivät selvästi. Ja ennenkuin he olivat kääntäneet tukkilauttansa suvantoon Dawsonin sahan kohdalla, olivat he täysin käsittäneet Buckin ja sen tavat, eivätkä milloinkaan koettaneet päästä hänen kanssaan niin tuttavalliseen suhteeseen kuin Skeetin ja Nigin.
Buckin kiintymys Thorntoniin näytti sillä välin yhä kasvamistaan kasvavan. Ei kukaan muu kuin Thornton saanut kesämatkoilla panna kuormaa hänen selkäänsä. Ei mikään tuntunut Buckista liian raskaalta, jos Thornton oli niin määrännyt. Eräänä päivänä — jätettyään Dawsonin ja lähdettyään matkalle Tananan pääuomaa kohti — istuivat miehet ja nämä kolme koiraa kallionhuipulla, joka äkkijyrkkänä laskeutui toiselle alastomalle kalliolle kolmesataa jalkaa alempana. John Thornton istui lähellä kallionrinnettä Buck vieressään. Äkkiä sai Thornton ajattelemattoman päähänpiston ja hän viittasi Hansia ja Peteä katsomaan, mitä aikoi tehdä. "Buck, hyppää!" komensi hän ojentaen kätensä kuilun yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä painiskeli hän Buckin kanssa kallion ulommaisimmalla reunalla. Hans ja Pete iskivät heihin kiinni ja tempasivat takaisin.
"Sehän on oikein kamalaa", selitti Pete, kun kaikki oli ohi ja he jälleen saattoivat puhua.
Thornton pudisti päätään. "Ei, se on suuremmoista, sitä se on, ja hirvittävää samalla. Monasti se oikein peloittaa minua, tiedättekö."
"Minä en tahtoisi mielelläni olla sen sijassa, joka tekisi sinulle jotain pahaa", sanoi Pete varmasti, Buckiin päin nyökäten.
"En minäkään, hitto vieköön", selitti Hans.
Ja ennen vuoden loppua toteutuivat nämä sanat. Oltiin Circle Cityssä. "Musta Burton", kiukkuinen ja hurja mies oli kapakassa riitaantunut erään kullanhuuhtojan kanssa ja Thornton meni rauhaa välittämään. Kuten tavallisesti makasi Buck nurkassa pää etukäpäläin välissä pitäen silmällä isäntänsä pienintäkin liikettä. Ilman edeltäkäypää varoitusta lyödä läimäytti Burton tätä. Thornton horjahti, pysyen pystyssä vain tarttumalla aitaukseen.
Samassa silmäräpäyksessä kuulivat katselijat äänen, joka ei ollut koiranhaukuntaa eikä ulvontaa, vaan jota pikemmin voi sanoa karjunnaksi sekä näkivät Buckin hypähtävän ja lentävän suoraan Burtonin kurkkuun. Mies pelasti henkensä vaistomaisesti ojentamalla käsivartensa mutta kaatui selälleen lattialle Buck kimpussaan. Buck veti torahampaansa irti käsivarresta iskien uudelleen kurkkua kohti. Sillä kertaa onnistu Burtonin suojella itseään vain osaksi: koira repi hänen kaulansa. Mutta nyt hyökkäsivät kaikki katselijat Buckin kimppuun ja ajoivat sen tiehensä. Erään välskärin pysähdyttäessä verenvuotoa kuljeskeli koira hurjasti muristen edestakaisin ympäröivän väkijoukon ulkopuolella koettaen murtautua sen läpi. Vain karttujen avulla saatiin se pysymään loitolla. Pidettiin heti paikalla "kokous", jossa tultiin siihen päätökseen, että Buckilla oli ollut kylliksi syytä tarttua asiaan, jonkavuoksi se vapautettiin. Mutta tästä päivästä lähtien oli hänen arvonsa vakiintunut ja hänen maineensa kulki jokaiseen Alaskan kullankaivajaleiriin.