Myöhemmin syksyllä hän pelasti John Thorntonin elämän toisellakin tavalla. Kolme toverusta oli kuljettamassa pitkää, kapeata venettä pitkin vaivaloista väylää Forty-Mile-Creekissä. Hans ja Pete kulkivat rantaviertä kannattaen venettä köydestä, jota muuttivat puusta puuhun, Thorntonin istuessa veneessä ja sauvoessa sitä eteenpäin huudellen käskyjään tovereillensa rannalla. Buck oli myöskin maissa, askel askeleelta seuraten venettä, irroittamatta silmiään herrastaan.
Eräässä erittäin hankalassa paikassa, missä muuan alastomain luotojen muodostama särkkä pistäysi vedestä, hellitti Hans köyttä ja Thorntonin keskellä virtaa sauvoessa venettä, hän juoksi rantaviertä köydenpää kädessään, vetääkseen veneen jälleen rannemmaksi särkän sivuutettuaan. Vene lensi rajua vauhtia virtaa alaspäin. Sen suoriuduttua särkästä, jännitti Hans köyttä, mutta teki sen liian kiivaasti, niin että vene kellahti ylösalasin ja Thornton paiskautui virtaan, joka villissä lennossa kiidätti häntä joen vaarallisimpaan paikkaan, mistä ei kukaan voinut ajatellakkaan uimalla pelastautua.
Silmänräpäyksessä oli Buck heittäytynyt veteen. Uituaan kolmesataa yardsia hän saavutti Thorntonin keskellä raivokasta vedenpyörrettä. Niin pian kuin koira tunsi, että Thornton oli tarttunut hänen häntäänsä, ui hän kaikin voimin rantaa kohti. Mutta maihin kulku kävi hitaasti, kun sitä vastoin virtaa alaspäin kiidettiin hämmästyttävää vauhtia. Ja vähän kauempaa kuului pahaenteinen kohina paikalta, missä hurja virta kävi vielä rajummaksi ja missä kallionkielekkeet, jotka pistäytyivät esiin vaahdosta kuin suunnattoman kamman hampaat, repivät sen pyöriviksi repaleiksi. Viimeisen jyrkän putouksen alkaessa oli veden vetovoima hirvittävä ja Thornton tiesi, että oli mahdotonta päästä rannalle. Hän raahautui kiivaasti kallionkielekkeen yli, lennähti toisen päällitse ja paiskautui kolmatta vasten musertavalla voimalla. Ja nyt tarrautui hän molemmin käsin kiinni sen niljaiseen kärkeen päästäen samalla Buckin. Pyörivän veden kohinan läpi hän huusi: "Mene, Buck! Mene!"
Buckkaan ei voinut pysytellä paikoillaan, virta kuljetti häntä huolimatta epätoivoisesta vastustuksesta, ja hänen oli mahdotonta kääntyä takaisin. Kuullessaan Thorntonin toistavan käskyään, hän puolittain kääntyi vedessä ja nosti päätään ikäänkuin tahtoen viimeisen kerran katsahtaa isäntäänsä. Tämän jälkeen alkoi hän taas tottelevaisesti pyrkiä rantaan. Hän ui tavattoman voimakkaasti. Hans ja Pete vetivät hänet maihin paikasta, jonka toisella puolen kaikki pelastuminen olisi ollut mahdotonta.
He tiesivät että ajan, jonka mies voi pysytellä kiinni tämän mahtavan virran niljaisessa kalliossa, sai laskea vain minuuteissa. Siksi he kiirehtivät niin nopeaan kuin saattoivat rantaa ylöspäin pitkän matkaa tuolle puolen sitä paikkaa, missä Thornton roikkui. He kiinnittivät köyden, jolla olivat venettä pidätelleet, Buckin kaulaan ja lapojen ympäri, varoen, ettei se häntä kuristaisi tai uidessa olisi esteenä, ja heittivät hänet siten virtaan. Rohkeasti lähti Buck viiltämään reippain vedoin, muttei kyllin suoraan virtaa kohti. Tämän erehdyksen hän huomasi liian myöhään ollessaan aivan Thorntonin kohdalla muutaman vetäisyn päässä hänestä ja virran kuljettaessa häntä auttamattomasti ohitse.
Hans vetäisi kiireesti köyttä kuin olisi Buck ollut vene. Mutta kun koiraa täten keskellä virtaa kiristettiin, painui se vedenpinnan alle jääden sinne siksi kunnes ruumiinsa töyttäsi rantaa vasten, jolloin se raahattiin maalle. Buck oli puoleksihukkunut ja Hans ja Pete heittäytyivät hänen päälleen jyskyttääkseen painollaan veden hänen sisästään ja ilmaa sen sijaan. Hän kohottautui horjuen, mutta kaatui jälleen. Samassa Thorntonin ääni kuului hyvin heikosti heidän korviinsa. He eivät voineet eroittaa sanoja, mutta tiesivät hänen olevan äärimmäisessä hädässä. Isännän ääni vaikutti Buckiin kuin sähköisku. Hän syöksähti pystyyn ja juoksi molempain miesten edellä rantaa ylös, paikalle, mistä nämä ennen olivat heittäneet hänet veteen.
Vielä kerran sidottiin köysi hänen ympärilleen ja hän viskattiin virtaan. Ja jälleen hän ryhtyi uimaan voimakkaasti kohti kalliota, mutta tällä kertaa suoraa reittiä. Hän oli kerran erehtynyt laskuissaan ja siihen ei hän toiste tahtonut tehdä itseään syylliseksi. Hans hoiti köyttä niin, ettei se koskaan riippunut höllänä ja Pete piti huolta, ettei se takana päässyt sotkeutumaan. Buck jatkoi uimistaan kunnes oli suoraan Thortonin yläpuolella. Silloin hän kääntyi ja hyökkäsi pikajunan nopeudella isäntäänsä kohti. Thornton näki hänen tulevan ja Buckin töytätessä häneen kuin muurinmurtaja, virran koko voiman ajamana, ojensi Thornton käsivartensa ja kietoi ne koiran pörröisen kaulan ympäri. Hans kiersi köyden puun ympäri ja ryhtyi vetämään, jolloin molemmat, niin Buck kuin Thorntonkin, hävisivät veteen. Puolikuristuneina ja puolitukehtuneina, milloin toinen, milloin toinen veden pinnalla, raahautuen pitkin epätasaista pohjaa, iskien kallioihin ja puunjuuriin, vedettiin heidät rannalle.
Tullessaan tuntoihinsa makasi Thornton vatsallaan puupölkyllä, Hansin ja Peten rajusti huojuttaessa häntä edestakaisin. Hänen ensi silmäyksensä etsi Buckia, jonka rennon ja näköjään elottoman ruumiin vieressä Nig viritti surullisen ulvonnan, Skeetin nuollessa märkää kuonoa ja sulkeutuneita silmiä. Thornton itse oli pahoin haavoittunut ja loukkaantunut. Kun Buck oli jälleen toipunut, tutki isäntä huolellisesti koko sen ruumiin, jolloin huomasi kolme kylkiluuta olevan poikki.
"Tämä ratkaisee asian", selitti hän. "Me majoitumme tänne toistaiseksi." Ja sen he tekivätkin, pysähtyivät, kunnes Buckin kylkiluut paranivat ja hän jälleen kykeni jatkamaan matkaa.
Seuraavana talvena suoritti Buck Dawsonissa toisen urotyön, joka kenties ei ollut niin suuremmoinen kuin tämä, mutta tuotti hänelle yhä suurempaa kunniaa ja mainetta kautta koko Alaskan. Ja tämä urotyö oli noille kolmelle miehelle erittäin edullinen, sillä se tuotti heille mahdollisuuden varustautua kauan kaivatulle matkalle tutkimattomaan itään, minne ei ainoakaan kullankaivaja vielä ollut saapunut. Tapaus johtui eräästä keskustelusta Eldoradokapakassa, jossa kerskailtiin mielikoirista. Suuren maineensa vuoksi oli Buck toisten maalitauluna ja Thorntonin täytyi alinomaa jyrkästi puolustaa sitä. Puolen tunnin kinastelun jälkeen selitti muuan läsnäolevista, että hänen koiransa voisi saada liikkeelle reen viidensadan naulan painoisine kuormineen, sekä vetää sitä edelleen. Toinen taas kerskasi, että hänen koiransa tekisi saman kuudensadan naulan painoiselle kuormareelle, ja kolmas seitsemänsadan.
"Pyh! Joutavia!" sanoi John Thornton. "Buck saa reen liikkeelle, vaikka siinä olisi tuhannen naulan kuorma!"
"Saa liikkeelle? Ja vetää sitä sata yardsia?" kysyi Matthewson, bonanzalainen pomo, joka oli kerskannut seitsemästäsadasta.
"Niin, saa juuri, ja vetää sata yardsia edelleen", selitti Thornton kylmästi.
"No hyvä", sanoi Matthewson verkkaan ja varmasti, niin että kaikki saattoivat kuulla sen, "minulla on taskussani tuhat dollaria, jotka sanovat, ettei hän voi tehdä sitä, ja tässä ne ovat." Tämän sanottuaan hän nakkasi lihamakkaran kokoisen kultajauhopussin myymäpöydälle.
Kukaan ei puhunut mitään. Thorntonin ajattelemattomaan haasteeseen, jos sitä nyt siksi saattoi nimittää, oli suostuttu. Hän tunsi veren kohoavan kasvoihinsa. Kielensä oli tehnyt hänelle kepposet. Hänhän ei ensinkään tiennyt, kykenisikö Buck saamaan tuhannen naulan kuormaa liikkeelle. Sehän oli puoli tonnia! Suunnaton paino, joka hämmästytti häntä. Hän uskoi vahvasti Buckin voimiin ja oli monasti arvellut tämän jaksavan vetää sellaisen kuorman, muttei koskaan ennen ollut sattunut mahdollisuutta koettaa sitä — ja nyt seisoi vähintäin tusina miehiä katse häneen kiinnitettynä, hiljaa ja odottaen. Ja sitäpaitsi ei hänellä ainakaan ollut tuhatta dollaria, yhtä vähän kuin Hansilla ja Petelläkään.
"Minulla on juuri tuolla ulkona reki, kuormana kaksikymmentä kappaletta viidenkymmenen naulan jauhosäkkiä", jatkoi Matthewson törkeällä suorasukaisuudella, "sen ei siis tarvitse teitä estää."
Thornton ei vastannut. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä sanoisi. Hän katsoi toista toisen jälkeen hajamielisin ilmein, aivan kuin olisi kadottanut ajatuskyvyn ja etsisi jotain, millä jälleen panisi sen käyntiin. Silloin osui hänen katseensa Jim O'Brieniin, toiseen pomoon, entiseen toveriinsa. Tämä näky näytti antavan hänelle johtolangan ja kannustavan häntä johonkin, jota hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan tekevänsä.
"Voitko lainata minulle tuhat dollaria?" kysyi hän melkein kuiskaten.
"Kyllä" vastasi O'Brien paiskaten kultapussin Matthewsonin pussin viereen. "Ja teen sen, vaikka minulla onkin hiton huono usko, että eläin voisi tehdä niinkuin sanoit, John."
Eldoradon vieraat lähtivät kadulle koetta katsomaan. Pöydät jätettiin ja kauppiaat ja metsästäjät kiiruhtivat nähdäkseen, miten vedon kävisi. Oltiin puolesta ja vastaan. Useita satoja karvalakkisia ja karvakintaisia miehiä kokoontui sopivan matkan päähän reen ympärille. Matthewsonin jauhosäkkireki oli seisonut siinä jo pari tuntia ja silloisessa pakkasessa — lämpömittari osoitti 60 astetta nollan alapuolella — olivat jalakset jäätyneet kiinni kovaan pakkautuneeseen lumeen. Tarjouduttiin panemaan kaksi yhtä vastaan, ettei Buck saisi rekeä hiiskahtamaan paikaltaankaan. Ja sitten nousi kiista sanojen "saada liikkeelle" merkityksestä. O'Brien väitti Thorntonilla olevan oikeuden nyrjäyttää kiinnijäätyneet jalakset irti ja sitten vasta Buck "saisi reen liikkeelle" tästä sen liikkumattomasta tilasta. Matthewson sitävastoin itsepäisesti puolusti sanojen merkitsevän, että koiran tulisi myöskin keikauttaa jalakset irti jäätyneestä lumesta. Suurin osa niistä, jotka olivat olleet läsnä vetoa lyödessä, ratkaisivat asian Matthewsonin eduksi ja nyt tahdottiin panna kolme yhtä Buckia vastaan.
Kukaan ei suostunut tähän, sillä ei kukaan luullut Buckin suoriutuvan voittajana. Thornton itse piti tekoaan hätäiltynä ja tunsi itsensä kovin masentuneeksi. Katsoessaan rekeä, joka seisoi siinä kymmenen koiraa eteen valjastettuna, tuntui kaikki hänestä mielettömyydeltä. Matthewson oli voitonriemuinen.
"Kolme yhtä vastaan!" huudahti hän. "Minä panen tuhatluvun lisäksi, Thornton. Mitä siitä sanotte?"
Thornton oli epäröivän näköinen, mutta hänen taisteluhalunsa oli herätetty — taisteluhalu, joka elähyttää vedonlyöjiä, tekee heidät sokeiksi kaikille mahdottomuuksille ja kuuroiksi kaikelle muulle kuin taistelun houkutuksille. Hän kutsui Hansin ja Peten luokseen. Näiden pussit olivat hyvin ohuet ja hoikat. Kolme toverusta yhdessä eivät voineet saada kokoon kahtasataa dollaria enempää. Tämä oli nykyään koko heidän pääomansa, mutta empimättä panivat he sen Matthewsonin kuuttasataa vastaan.
Sitten vapautettiin ne kymmenen vetäjää ja Buck omine siloineen valjastettiin reen eteen. Buckiin oli tarttunut tuo selvä, yleinen kiihtymys ja hän tunsi sisässään, että hänen jollain tavoin täytyi tehdä jotain suurta John Thorntonin hyväksi. Hänen komea ulkomuotonsa herätti ihastuksen sorinan. Hän oli mitä parhaimmassa kunnossa, ei hituistakaan liian lihava, ja ne sataviisikymmentä naulaa, jotka hän painoi, edustivat pelkkää sitkeyttä ja voimaa. Hänen pitkäkarvainen turkkinsa kiilsi kuin silkki. Karva oli aina puolikohoksissa ja näytti joka liikkeellä nousevan pystyyn ikäänkuin ylenmääräinen voima tekisi joka eri karvan eläväksi ja toimekkaaksi. Valtava rintansa ja voimakkaat etujalkansa olivat mitä sopusointuisimmassa suhteessa muuhun ruumiiseen, lihakset tiiviinä kääryinä nahan alla. Tunnusteltiin näitä lihaksia, ne olivat kovia kuin rauta, ja nyt laski eroitus kahteen yhtä vastaan.
"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!" mumisi muuan edellisen hallitsijasuvun jäsen, kultakuningas Skookum Benchistä. "Tarjoan teille kahdeksansataa hänestä, sir, ennen koetta, sir — kahdeksansataa juuri sellaisenaan kuin hän nyt tuossa seisoo."
Thornton pudisti päätänsä mennen Buckin luo.
"Te ette saa seisoa hänen vieressään", vastusti Matthewson. "Hänen täytyy olla vapaa ja esteetön ja saada kylliksi tilaa."
Koko joukko oli äänetön. Saattoi kuulla vain vedonlyöjäin äänet, kun ne turhaan tarjosivat kahta yhtä vastaan. Kaikki tunnustivat Buckin olevan komean eläimen, mutta kaksikymmentä kappaletta viidenkymmenen naulan jauhosäkkiä oli heidän mielestään liian mahtava paino uskaltaakseen hellittää rahakukkaroaan.
Thornton vaipui polvilleen Buckin viereen. Hän otti koiran pään käsiensä väliin ja painoi tämän posken omaansa. Hän ei pudistellut tätä leikillisesti, kuten hänellä oli tapana, eikä myöskään mumissut sydämellisiä kirouksia, kuiskasi vain hänen korvaansa: "Jos sinä pidät minusta Buck! Jos sinä pidät minusta, Buck!" niin kuiskasi hän. Ja Buck vinkui hillityssä innossaan.
Suuri joukko tarkasteli heitä uteliaana. Asia alkoi käydä salaperäiseksi. Tuohan näytti loihtimiselta. Thorntonin noustessa ylös otti Buck hänen kätensä kintaineen leukapieliensä väliin, painoi hampaansa syvään siihen, päästäen sen sitten verkkaan ja vastahakoisesti. Tämä oli vastaus, vaikkei sitä annettukaan sanoilla, vaan toisenlaisella hellyyden ilmauksella. Thornton vetäytyi taaksepäin.
"Nyt Buck!" sanoi hän.
Buck veti hihnat itseään vasten antaen niiden sitten jonkun verran hölletä. Tämän oli hän oppinut.
"Tsoh!" kaikui Thorntonin ääni. Se kuului terävänä suuren hiljaisuuden vallitessa.
Buck käännähti oikealle lopettaen tämän liikkeen heilahduksella, joka jäykisti hihnat ja äkillisesti nykäyttäen seisautti hänen sadanviidenkymmenen naulan painonsa. Kuorma tärisi ja jalaksista kuului narskuva ääni.
"Hei!" komensi Thornton.
Buck suoritti nyt saman tempun, tällä kertaa vasemmalle. Narina muuttui kovaksi rätinäksi, reki käännähti, anturat irtautuivat ja liikkuivat useita tuumia sivulle. Reki oli irti kiskaistu. Katselijat pidättivät tietämättään henkeään, niin jännitetty oli heidän tarkkaavaisuutensa.
"Ja nyt — eteenpäin!"
Thorntonin komennushuuto tuli äkkiä kuin pistoolinlaukaus. Buck heittäytyi koko painollaan eteenpäin rintahihnoja vasten, jolloin nuorat naristen jännittyivät. Koko hänen ruumiinsa keskittyi suunnattomaan ponnistukseen, lihakset vääntyivät ja kiertyivät kuin olisivat olleet elävät silkinhienon turkin alla. Hänen valtava rintansa painui maata vasten, päätään piti hän eteenpäin nojautuneena ja jalkansa työskentelivät raivoisasti, niin että kynnet muodostivat yhdensuuntaisia uurteita kovaan pakkautuneeseen lumeen. Reki notkahteli ja tärisi, näytti olevan liikkeelle lähtemäisillään. Silloin luiskahti Buckin käpälä ja kuului tuskallinen huuto. Mutta samassa alkoi reki liikkua, kuten näytti pienin, nopeaan toisiansa seuraavin sysäyksin, vaikkakaan se ei oikeastaan enää todellisesti ollenkaan seisahtunut — kulki puoli tuumaa — tuuman — kaksi... Sysäykset lakkasivat huomattavasti, reki alkoi tasaisesti kulkea eteenpäin.
Miehet huoahtivat alkaen jälleen hengittää, huomaamatta, että muutamia silmänräpäyksiä olivat olleet hengittämättä. Thornton juoksi reen jäljessä kehoittaen Buckia lyhyin, ystävällisin huudoin. Välimatka oli mitattu. Koiran lähestyessä hakattua puukasaa, joka merkitsi sen paikan rajaa, missä nuo sata yardsia loppuivat, alkoi suosionsorina, joka yhä lisääntyi ja lopuksi puhkesi mitä villeimpään huutoon Buckin sivuuttaessa maalin ja pysähtyessä isäntänsä komennuksesta. Jokainen katselija riemuitsi, vieläpä Matthewsonkin. Hatut ja kintaat lensivät heti ilmaan. Puristettiin toistensa käsiä — sama asia kenen — ja kaikki huusivat kilpaa yleisessä, hajanaisessa sekasorrossa.
Mutta Thornton laskeutui jälleen polvilleen Buckin viereen. Pää painettiin päätä vasten ja hän huojutti uskollisen eläimen kaulaa edestakaisin. Lähinnä seisovat kuulivat hänen hyväilevästi kiroovan ja haukkuvan Buckia, tehden tämän pitkään ja pontevasti, lämpimästi ja rakkaudella.
"Piru vieköön, sir! Piru vieköön, sir!" mumisi Skookum Benchin kultakuningas. "Annan teille tuhat dollaria siitä, sir, tuhat dollaria, sir — kaksitoistasataa, sir."
Thornton nousi ylös. Hänen silmänsä olivat kosteat. Suuria kyyneliä vieri pitkin hänen poskiaan. "Sir", sanoi hän Skookum Benchin kultakuninkaalle, "e-ei, sir. Saatte mennä niin pitkälle kuin tietä riittää, sir. Se on ainoa vastaus, mikä minulla on antaa teille, sir."
Buck otti Thorntonin käden hampaittensa väliin. Ja Thornton huojutti koiran päätä edestakaisin. Kuin yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät kaikki katselijat kunnioittavan matkan päähän. Kukaan ei tahtonut olla epähieno häiritsemällä enää molempia ystävyksiä.
VII.
Kun erämaa kutsuu.
Buckin viidessä minuutissa ansaittua John Thorntonille kuusitoistasataa dollaria, valmisti hän hänelle täten tilaisuuden suorittaa muutamia velkoja ja lähteä itään molempien toveriensa kanssa etsimään erästä salaperäisesti kadonnutta kultakaivosta, jonka historia oli yhtä vanha kuin maankin. Monet olivat lähteneet sitä etsimään, harvat sen löytäneet, useimmat eivät olleet koskaan palanneet keksintömatkalta. Kadonnutta kaivosta ympäröi traagillinen salaperäisyys. Ei kukaan tiennyt, kuka ensin oli sen keksinyt. Vanhimmatkaan perimätiedot eivät kuitenkaan ulottuneet tähän asti. Alusta pitäen oli siellä ollut vanha, kukistumaisillaan oleva mökki. Kuolevaiset olivat kuolinvuoteillaan vannoneet sen olemassaolon — niin mökin kuin sen läheisyydessä sijaitsevan kaivoksenkin — ja vahvistaneet todistuksensa osoittamalla kultalohkareita, suuremman arvoisia kuin milloinkaan ennen oli nähty Pohjoismaissa.
Mutta kukaan nykyään elävistä ei ollut anastanut tätä aarrekammiota, ja kuolleet olivat kuolleita — siksi lähtivät John Thornton, Pete ja Hans, kerallaan Buck ja puoli tusinaa muita koiria, tuntemattomia teitä itään alkaakseen tehtävän, jossa yhtä hyvät koirat ja miehet kuin he olivat epäonnistuneet. He matkasivat seitsemänkymmentä penikulmaa Yukonia ylöspäin, poikkesivat vasemmalle Stewartjoelle, kulkivat Maysin ja Mc Questionin ohi, jatkaen niin pitkälle, että Stewart näytti vain pieneltä pilkulta ylhäällä kohoavien vuorenhuippujen keskellä, jotka muodostivat mantereen selkärangan.
John Thornton ei paljoakan välittänyt ihmisistä tai luonnosta. Hän saattoi aivan hyvin elää villin tavoin. Kourallisineen suolaa ja pyssyineen saattoi hän tunkeutua erämaahan, elää missä halusi ja kuinka kauan halusi. Intiaanein tapaan ei hän pitänyt mitään kiirettä, hankki itselleen päivällisen partiomatkoillaan, ja jollei tavannut metsänriistaa, teki hän taas kuin intiaanit — jatkoi matkaansa siinä varmassa vakaumuksessa, että ennemmin tai myöhemmin löytäisi sellaista. Ja siksi oli tuore liha tämän pitkän idänmatkan kestäessä heidän varsinainen eväänsä, kuorman pääasiallisesti sisältäessä ampumavaroja ja työkaluja. Ja mitä aikaan tuli, niin olihan tulevaisuus edessä.
Buckille oli tämä samoaminen tuntemattomien seutujen läpi yhtämittaista huvimatkaa alinomaa metsästettäissä ja kalastettaissa. Useita viikkoja perätysten, päivä päivältä, saattoivat he jatkaa tällä tavoin. Heidän vihdoin jonnekin majoituttuaan pysähtyivät he samoin viikkokausiksi, jolloin koirat vetelehtivät ja miehet polttivat reikiä jäätyneeseen liejuun ja soraan sekä huuhtoivat lukemattomia pannullisia hiekkaa etsiessään kultaa. Toisinaan he saivat nähdä nälkää, toisinaan söivät ylellisesti riippuen metsästysonnesta ja riistan saannista. Tuli kesä, kuormasto koottiin miesten ja koirain selkään, ja kuljettiin yli siintävien vuorijärvien tai tuntemattomia jokia ylös ja alas kevyissä pursissa, joita olivat sahatuista puista valmistaneet itselleen.
Kuukaudet tulivat ja menivät, vaeltajamme kuljeskelivat edestakaisin näitä tuntemattomia maita, missä ei ketään muita ihmisiä ollut, mutta jossa silti ihmisiä oli ollut, sikäli kuin kadonneen mökin jutussa oli perää. He matkasivat yli kesäihanuudessaan kylpevien selänteitten, värisivät vilusta sydänyön auringossa paljailla kallioilla metsänrajan ja ikuisen lumen välillä, vaelsivat läpi kesälämpöisten laaksojen kärpäs- ja sääskiparvien seassa, poimivat jäätiköitten varjoista mansikoita ja kukkasia, yhtä kypsiä ja kauniita kuin etelän tuottamia. Syksyllä saapuivat he omituiseen, järvirikkaaseen, synkkään ja hiljaiseen seutuun, missä villiä lintuja oli ollut, mutta missä nyt ei ollut elämän merkkiäkään — ei muuta kuin kolea tuuli, suojapaikoissa jäämuodostumia ja surumielinen aallonloiske yksinäisiä rantoja vasten.
Tuli uusi talvi ja nyt he vaelsivat heidän edellään kulkeneitten miesten melkein kokonaan hävinneitä jälkiä pitkin. Kerran saapuivat he tielle, joka kauan aikaa sitten oli raivattu metsän läpi, ja heistä tuntui kuin kadonnut mökki olisi ollut lähellä. Mutta tie ei alkanut missään eikä loppunut missään ja koko sen olemassaolo pysyi salaisuutena, niinkuin sekin, kuka oli sen raivannut ja miksi hän sen oli tehnyt. Toisella kertaa he löysivät sattumalta joitakin ajan kuluttamia metsästäjämajan jäännöksiä ja muutamien lahonneiden huopien seasta John Thornton löysi piilukkopyssyn. Hän näki sen olevan Hudson-Bay-komppanian pyssyjä, sen ensimäisiltä retkillä luoteiseen, jolloin sellainen kivääri oli oman kokoisensa majavannahkapakan arvoinen. Mutta siinä kaikki — ei jälkeäkään enempää henkilöistä, jotka aikoja sitten olivat rakentaneet majan ja jättäneet pyssyn huopien joukkoon.
Ja jälleen tuli kevät ja pitkän vaelluksensa loppupuolella he löysivät kadonneen mökin sijasta paikan, missä kulta kimalteli kuin keltainen voi huuhdinastian pohjalla. He eivät välittäneet etsiä kauempaa. Työskennellessään joka päivä he kokosivat tuhansittain dollareita puhtaana kultatomuna ja suurina kimpaleina. Ja he tekivät työtä joka päivä. Kulta pakattiin hirvennahkapusseihin, viisikymmentä naulaa kuhunkin, ja nämä pussit pinottiin kuin halot kuusenoksista kyhätyn mökin seinämälle. He työskentelivät kuin jättiläiset. Päivä toisensa perästä katosi kuin unelma tässä aarteitten kokoamisessa.
Koirilla ei ollut nyt mitään muuta tehtävää, kuin joskus tuoda kotiin metsänriista, minkä Thornton oli tappanut, ja Buck loikoili nyt tuntikausia tulen ääressä miettien. Lyhytsäärinen, karvainen mies ilmestyi hänelle nyt useammin, koska hänellä oli niin vähän tehtävää. Siinä loikoessaan ja tuijottaessaan tuleen tuntui Buckista kuin vaeltaisi hän vähän väliä tuon miehen kanssa kokonaan muussa maailmassa, jonka hän myös tunsi. Silmiinpistävintä tässä toisessa maailmassa näytti olevan pelko. Kun Buck näki karvaisen miehen istuvan ja makaavan tulen edessä pää polvien välissä ja kädet sen päällä ristissä, huomasi hän miehen unen hyvin levottomaksi. Tämä säpsähteli usein ja hyppäsi nopeasti pystyyn, jolloin tuijotti kauhistuneena pimeyteen ja heitti lisää puita tuleen. Vaeltaessaan merenrantaa pitkin, missä karvainen mies kokosi kuoriaiseläimiä syöden ne sitä mukaa kuin löysi, väijyi hän ympärillään piileviä vaaroja ja hänen jalkansa olivat valmiit tuulen nopeudella pakenemaan pienimmänkin vaaran uhatessa. Äänettömästi he hiipivät läpi metsän, mies edellä ja Buck hänen kintereillään, molemmat äärimmäisen varuillaan, jännitetyin korvin ja värisevin sieraimin, sillä karvaisella miehellä oli yhtä terävä kuulo ja yhtä hieno vainu kuin Buckillakin. Hän osasi myös kiivetä puihin ja liikkua siellä yhtä nopeaan kuin maassakin heittäytymällä oksalta oksalle tarttuen niihin käsivarsillaan, vaikka puut toisinaan olivat kahdentoistakin jalan päässä toisistaan. Hän hellitti kätensä, heittäytyi eteenpäin ja tarttui uudelleen kiinni, milloinkaan putoamatta tai hairahtumatta. Näytti todellakin kuin olisi hän yhtä perehtynyt oleskelemaan ylhäällä puissa kuin maassakin ja Buckista tuntui kuin olisi hän viettänyt kokonaisia öitä valvoen puiden alla, missä karvainen mies oli istunut ja nukkuessaan pysytellyt kiinni.
Karvaisen miehen näky ja houkuttelevat äänet, jotka vielä kuuluivat metsän syvyydestä, olivat hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Ne herättivät Buckissa valtavaa levottomuutta ja ihmeellistä kaihoa. Epämääräisesti hän tunsi suloista iloa, hän ikävöi ja kaipasi jotain, tietämättä itsekään mitä. Toisinaan hän seurasi metsän houkuttelevaa ääntä, etsi sitä kuin olisi se ollut esine, haukkuen lempeästi tai uhkamielisesti, aina sen mukaan, millä tuulella kulloinkin oli. Hän saattoi pistää kuononsa viileään metsäsammaleeseen, tai mustaan, pitkää ruohoa kasvavaan maahan päristellen ilosta tuntiessaan väkevän maantuoksun. Tai myöskin hän makasi tuntikausia kokoonkyyristyneenä, ikäänkuin piilossa kaatuneiden puiden sientä kasvavain runkojen takana, suurin silmin ja herkin korvin kuunnellen kaikkea, mikä liikkui tai kuului hänen ympärillään. On mahdollista, että hän siinä maatessaan toivoi pääsevänsä tuon merkillisen, kehoittavan äänen perille, jota hän ei voinut ymmärtää. Mutta hän ei ensinkään tiennyt, miksi teki kaiken tämän. Hänen täytyi niin tehdä, eikä hän ajatellut ollenkaan syitä.
Vastustamattomat kiihoittimet valtasivat hänet. Saattoi tapahtua, että hän loikoessaan leirissä ja laiskasti torkkuessaan päivän helteessä, äkkiä nosti päätään ja höristi korviaan kiihkeästi kuunnellen, syöksähti pystyyn ja hyökkäsi tiehensä. Ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kävi kulku, läpi metsikköjen ja aukeamien, missä ryhmittäin sieniä kasvoi. Hänestä oli mieluista juosta pitkin kuivaneita joenuomia ja salassa vakoilla lintujen elämää metsässä. Kokonaisen päivän hän saattoi maata pensaikossa ja katsella, miten peltopyyt toitottaen tassuttivat edestakaisin. Mutta kaikkein mieluisinta oli hänestä kiitää metsässä kesäisen sydänyön hienossa hämärässä kuunnellen metsän jylhää, unista suhinaa, selitellen kaikkia merkkejä ja ääniä niinkuin ihminen lukee kirjaa ja etsien tuota salaperäistä "jotain", joka alinomaa houkuttelemistaan houkutteli häntä, hänen joko valveilla tai nukuksissa ollessaan.
Eräänä yönä hän säpsähti äkkiä unestaan ja ponnahti pystyyn silmät suurina, sieraimet väristen ja vainuten ja karva jaksottain lainehtien. Metsästä kuului tuo houkutteleva ääni — tai ainakin joku sen sävelistä, sillä niitä oli useita — selvemmin ja varmemmin kuin koskaan ennen, pitkäveteinen ulvonta, samalla kertaa samallainen ja erilainen kuin susikoiran. Ja Buck tunsi sen, vanhaan, tavalliseen tapaansa — tämän äänen oli hän ennen kuullut. Hän juoksi leirin läpi, missä kaikki nukkuivat sikeässä unessa, ja nopeaan ja äänettömästi kiisi eteenpäin läpi metsien. Tultuaan lähemmäksi ääntä, hän hiljensi vauhtiaan liikkuen mitä suurimmalla varovaisuudella, kunnes saapui avonaiselle paikalle, jossa hän näki pitkänlaisen, laihan korpisuden istuvan kuono pilviä kohti.
Buck ei ollut saattanut aikaan pienintäkään melua, mutta susi lakkasi ulvomasta näyttäen vainuavan hänen läsnäolonsa. Nyt lähti Buck keskelle aukeata paikkaa, melkein matelemalla ja ruumis kokoonvetäytyneenä, häntä ojossa ja kankeana sekä äärimmäisen varovaisesti muutellen jalkojaan. Hänen joka liikkeensä todisti sekoitettuja uhkauksia ja ystävyyden osoituksia. Vallitsi uhkaava aselepo, joka aina on ominaista villien petoeläinten välisille kohtauksille. Mutta susi lähti pakoon niin pian kuin näki hänet. Buck seurasi hurjasti loikaten perässä, yrittäen kiihkeästi saavuttaa toisen. Hän ajoi tämän jonkinlaiseen umpikujaan puron pohjalla, missä hirsiläjä sulki tien. Susi kellahti nurin, nousi takajaloilleen — kuten Joella ja kaikilla muilla susikoirilla oli ollut tapana ollessaan hädässä — nosti karvat pystyyn ja murisi, alinomaa loksahutellen leukapieliään.
Buck ei hyökännyt hänen kimppuunsa, kierteli vain hänen ympärillään yhä tiheämmissä ja tiheämmissä kehissä ystävällisesti koettaen lähennellä. Mutta susi oli epäluuloinen ja peloissaan, sillä Buck painoi suunnilleen kolme kertaa niin paljon kuin se, ja sen pää tuskin ulottui Buckin lapaluun kohdalle. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hyväkseen se kiisi täyttä laukkaa tiehensä ja ajo alkoi uudelleen. Useita kertoja se joutui uudelleen kiinni ja sama asia toistui taas. Susi oli kai heikossa kunnossa, sillä muuten ei Buck olisi niin helposti saavuttanut sitä. Se juoksi kunnes Buck oli aivan sen rinnalla — pyörähti silloin ympäri ja pysähtyi, mutta vain jatkaakseen matkaa uudelleen niin pian kuin tuli tilaisuus.
Vihdoinkin tuli Buckin uutteruus palkituksi. Kun susi näki, ettei toinen tahtonut mitään pahaa, alkoi se vihdoin haistella hänen kuonoaan. Ja nyt tulivat he ystävällisiksi toisiaan kohtaan ja leikkivät hermostuneella, ujostelevalla tavalla, millä villieläimet koettavat salata viileyttänsä. Kun he olivat hetkisen jatkaneet leikkimistä, lähti susi laukkaamaan eteenpäin kevyesti ja vapaasti juosten, mikä selvästi näytti hänen aikovan määrättyyn maaliin. Hän selvitti Buckille, että tämä tulisi mukaan, ja niin mentiin vieri vierin pimeässä hämärässä puron uomaa solaa kohti, mistä vesi tuli, ja yli paljaan vuorenharjan, missä sen lähde oli.
Vesistön vastaiselta puolelta laskeutuivat he tasangolle, missä oli suuria metsäisiä aloja ja useita koskia ja näiden suurten metsätaipaleiden halki juoksivat he tuntikausia. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja päivä kävi lämpimämmäksi. Buck tunsi villiä iloa. Hän tiesi, että vihdoinkin oli noudattanut kutsumusta sekä että nyt juoksi erämaan veljensä rinnalla kohti sitä paikkaa, mistä houkuttelevat äänet olivat varmasti kuuluneet. Vanhat muistot riehuivat hänen sisällään, ne kiihoittivat häntä, kuten muinoin se todellisuus, jota ne kuvastivat, oli häntä kiihoittanut.
Kaikkea tätä oli hän ennen tehnyt jossain tuolla toisessa maailmassa, josta hänellä oli hämärä muisto, ja nyt hän teki sitä uudelleen; syöksyi esteettä eteenpäin vapaudessa ennen polkematon maa jalkainsa alla ja laaja avaruus päänsä päällä.
Sitten he pysähtyivät juoksevan virran partaalle juomaan ja pysähtyessään muisti Buck John Thorntonin. Hän istuutui. Susi syöksyi jälleen tiehensä sitä paikkaa kohti, mistä äänen varmasti täytyi tulla, mutta kääntyi sitten takaisin Buckin luo, haisteli hänen kuonoaan koettaen kaikin mahdollisin tavoin kehoitella mukaan häntä. Mutta Buck käänsi hänelle selkänsä ja lähti hitaasti paluumatkalle. Noin tunnin ajan juoksi villi veli hänen rinnallaan heikosti vinkuen. Sitten se istuutui, ojensi kuononsa taivasta kohti ja ulvoi. Se kuului kovin surulliselta, ja juostessaan eteenpäin kuuli Buck sen yhä heikommin ja heikommin, kunnes se lopuksi häipyi etäisyyteen.
John Thornton oli juuri syömässä päivällistä, kun Buck syöksähti leiriin ja hurjassa hellyyden puuskassa hyppäsi hänen päälleen. Hän pani käpälänsä Thorntonin olkapäille, puski häntä leukaan, nuoli kasvoja ja puri käteen — "käyttäytyi kuin oikea hupsu", kuten John Thornton ilmaisi ajatuksensa. Mutta siitä huolimatta huojutteli hän Buckin päätä edestakaisin antaen hänelle kaikenkaltaisia nimityksiä.
Kahteen kokonaiseen päivään ja yöhön ei Buck astunut askeltakaan leirin ulkopuolelle eikä päästänyt Thorntonia näkyvistään. Hän seurasi tätä työssä, vartioi syödessä, näki hänen iltasin kääriytyvän huopiinsa ja taas aamulla vapautuvan niistä. Mutta parin päivän kuluttua kävi veto erämaahan mahtavammaksi kuin milloinkaan. Buck tunsi samaa herkeämätöntä levottomuutta kuin ennenkin. Alinomaa seurasivat häntä muistot villistä veljestä, ihanasta, toisella puolen vuoria sijaitsevasta maasta ja heidän rinnatusten juoksemisestaan laajan erämaan halki. Vielä kerran hän alkoi kuljeksia ympäri metsiä, mutta villi veli ei palannut. Ja vaikka Buck pitkät, pitkät yöt makasi valvoen ja kuunnellen, ei synkkää houkuttelulaulua enää kuulunut.
Nyt hän alkoi nukkua yöt ulkona ja oli poissa leiriltä useita päiviä perätysten. Kerran hän kulki yli vuorenharjan ja laskeutui alas toiselle puolen, suurten metsätaivalten ja koskien maahan. Siellä hän kuljeskeli kokonaisen viikon turhaan etsien villin veljen tuoreita jälkiä. Hän eli metsänriistasta, jonka matkalla tappoi ja kiisi eteenpäin kevyttä, tasaista juoksua, johon ei koskaan tuntunut väsyvän. Hän pyydysti myös lohia leveästä virrasta, joka laski jossain mereen. Saman virran partaalla hän tappoi suuren, mustan karhun, jonka moskiitit olivat tehneet sokeaksi, tämän ollessa myös kalastamassa, ja joka sitten avuttomana ja hurjana syöksyi metsien halki. Sokeudessaankin oli karhua kuitenkin vaikea voittaa. Syntyi ankara taistelu, joka herätti Buckin villin luonnon täyteen eloon. Kun hän pari päivää myöhemmin palattuaan saaliinsa luo näki tusinan verran ahmoja taistelevan siitä, hajoitti hän ne kuten akanat tuuleen. Kaksi jäi paikalle, mutta ne eivät koskaan enää voineet kiistellä kenenkään kanssa mistään.
Buckin verenhimo kävi nyt voimakkaammaksi kuin milloinkaan. Hän oli surmaaja, elävä olio, joka lähti rosvoamaan toisia eläviä, itselleen ruoaksi kelpaavia olioita. Ja tämän teki hän yksinään ilman toisten apua. Hänen oma voimansa ja häikäilemättömyytensä auttoivat häntä säilyttämään elämän vihamielisessä ympäristössä, jossa vain voimakas sai elää. Tämä herätti hänessä suuren ylpeyden, joka tartunnan tavoin levisi koko hänen ruumiilliseen olemukseensa. Se ilmeni hänen jokaisessa pienimmässäkin liikkeessään, jokaisen lihaksen taivutuksessa, puhui lujaa ja selvästi hänen tavassaan käyttäytyä ja teki hänen komean turkkinsa, mikäli mahdollista, vielä komeammaksi ja kiiltävämmäksi. Jollei hänellä olisi ollut ruskeita pilkkuja kuonossaan ja silmien yläpuolella ja pitkää, valkokarvaista rinnusta, olisi häntä aivan hyvin saattanut luulla suunnattoman suureksi "sudeksi," isommaksi kuin sukunsa suurimmat. Suuruuden ja voiman oli hän perinyt isältään S:t Bernhardinkoiralta, mutta hänen äitinsä, paimenkoira, oli antanut muotonsa tälle suuruudelle ja painolle. Hänellä oli samallainen pitkulainen kuono kuin sudella, tosin suurempi ja päänsä oli kyllä jonkun verran leveämpi kuin villien veljiensä, mutta sudenpää se oli kuitenkin suurin piirtein.
Hän oli kavala ja viekas kuin susi, suden villi neuvokkuus oli hänellä. Hänen älynsä oli sekä paimenkoiran että S:t Bernhardinkoiran. Ja kaikki tämä yhdistettynä, ynnä se kokemus, jonka hän oli saavuttanut mitä ankarimmassa koulussa, teki hänestä peloittavimman olennon, mikä milloinkaan on erämaassa kuljeksinut. Syöden alituisesti vertavaluvaa lihaa, hän oli juuri nyt täydessä kukoistuksessaan, elämänsä huippukohdassa, pulpahdellen voimaa ja väkevyyttä. Thorntonin hyväillen silitellessä hänen selkäänsä kuului rätisevä ja sähisevä ääni, koska tästä kosketuksesta jokainen hiuskarva purki sisäistä magneettisuuttaan. Jokainen hänen olemuksensa osa, aivot ja ruumis, hermorakenne ja säie olivat kehittyneet mitä suurimpaan täydellisyyteen ja kaikkien näiden osain kesken vallitsi mitä täydellisin sopusointu. Kaiken, mikä vaati terävää näköä ja kuuloa ja ripeätä toimintaa, käsitti hän salaman nopeasti. Niin nopeasti kuin susikoira saattoikin loikata hyökätäkseen tai puolustautuakseen, oli Buck kuitenkin kaksinverroin nopeampi. Hän näki liikkeen, kuuli äänen ja toimi lyhyemmässä ajassa kuin muut koirat tarvitsivat ainoastaan käsittääkseen, mille taholle katselisivat tai kuuntelisivat. Käsitys, päätös ja teko olivat hänelle samanaikuisia. Luonnollisesti tapahtui kukin erikseen, mutta ne seurasivat toisiaan niin salamannopeasti, että melkein sulivat yhteen. Hänen lihaksensa olivat elinvoimaa täynnä ja kimmoiset kuin teräsjouset. Elämä kuohui hänessä mahtavana virtana, raisuna ja hillitsemättömänä — näytti melkein kuin tahtoisi se puhkaista kuorensa puhtaassa innostuksessa ja kummuta yli koko maailman.
"Koskaan ei ole ollut sen vertaista koiraa", sanoi John Thornton eräänä päivänä kolmen toveruksen seisoessa ja katsellessa Buckia, kun se tukevin askelin lähti leiriltä.
"Ei, kaava varmaankin särkyi juuri kun Buck valmistui", sanoi Pete.
"Toden totta, samaapa minäkin ajattelin", selitti Hans.
He näkivät hänen lähtevän rauhallisena leiristä, mutteivät nähneet sitä äkillistä ja hirvittävää muutosta, joka hänessä tapahtui, niin pian kun hän saapui metsien kätköihin. Siellä ei hän enää kulkenut niin tyynesti. Hän muuttui silmänräpäyksessä villieläimeksi, hiipi eteenpäin kevyesti ja äänettömästi kuin kissa — ohikiitävä varjokuva, joka sukelsi esiin ja häipyi varjoihin taas. Hän tiesi, miten käyttää hyväkseen jokaista piilopaikkaa, osasi ryömiä eteenpäin mahallaan kuin käärme ja kohottautua ja iskeä yhtä nopeasti kuin se. Hän osasi ottaa metsäkanan tämän pesästä, tappaa kaniinin sen nukkuessa, pyytää ilmasta pikkulintuja, jotka yhden ainoan sekunnin myöhästyneenä etsivät turvapaikkaa puista. Kala vedessä ei ollut kylliksi nopea hänelle eikä majava sulussaan tarpeeksi varovainen jäädäkseen häneltä huomaamatta, Hän tappoi syödäkseen, ei saaliinhimosta, mutta hän tahtoi mieluummin syödä omaa tappamaansa. Huumoriakin oli hänen luonnossaan. Hänen suuri ihastuksensa oli hiipiä varkain oravain kimppuun ja päästää ne saatuaan ne parahiksi kiinni, jolloin ne kuoleman hädässä hyökkäsivät puiden latvoihin.
Syksyn tultua oli paljon hirviä, jotka kulkivat etelää kohti talvehtiakseen alavammissa laaksoissa, missä ilmanala ei ollut niin ankara. Buck oli jo kaatanut puolikasvuisen vasikan, joka oli eksynyt omistaan, mutta hän kaipasi innokkaasti suurempaa, vaarallisempaa saalista, jonka hän eräänä päivänä tapasikin selänteellä, puron suulla. Kaksikymmeninen hirviparvi oli vaeltanut poikki metsien ja virtojen maan; niiden joukossa oli mahtava uros. Se näytti hyvin rajulta, oli noin kuusi jalkaa korkea ja siis niin peloittava vastustaja kuin Buck milloinkaan saattoi toivoa. Edestakaisin ravisteli uros suuria sarviaan, jotka haarautuivat neljääntoista kärkeen, äärimmäisten väliä oli seitsemän jalkaa. Sen pienissä silmissä kiilui terävä, häijy loiste ja se mylvi raivoisasti nähdessään Buckin.
Uroksen toisesta kyljestä, aivan lavan vierestä, pisti nuolenpää esiin, ja tämä oli sen raivon syy. Alkuaikain muinaisista metsänajoista johtuvan vaistonsa ohjaamana koetti Buck eroittaa uroon toisista. Se ei ollut mikään helppo työ. Hän alkoi haukkua ja tanssia sen ympärillä, tarpeellisen välimatkan päässä sen valtavista sarvista ja litteistä kavioista, jotka yhdellä ainoalla otteella olisivat potkaisseet elämän hänestä. Voimatta kääntää selkäänsä uhkaaville torahampaille sekä lähteä eteenpäinkään, kävi uros aivan villiksi raivosta. Se hyökkäsi Buckia vastaan, joka viekkaasti vetäytyi takaisin houkutellen urosta eteenpäin teeskentelemällä kykenemättömyyttään paeta. Mutta kun Buck oli saanut uroon eroitetuksi muista, kävi pari, kolme nuorempaa urosta, jotka olivat kääntyneet takaisin haavoitetun toverinsa avuksi, hänen kimppuunsa, ja ne auttoivat sen jälleen muun lauman yhteyteen.
On muuan villin luonnon kärsivällisyys — itsepäinen, väsymätön ja hellittämätön kuten elämä itse — kärsivällisyys, joka saa hämähäkin loppumattomat tunnit istumaan liikkumattomana verkossaan, käärmeen säilyttämään kiemuraisen asentonsa ja pantterin makaamaan hiljaa väijymäpaikassaan. Tämä kärsivällisyys ilmenee erityisesti olennoissa, jotka pyydystävät elävää ravintoa. Samaa kärsivällisyyttä oli nyt Buckissakin hänen ryhtyessään juoksemaan hirven vieressä estäen sitä kulussaan. Hän ärsytti nuoria uroita, hätyytti naaraita ja niiden puolikasvuisia vasikoita ja saattoi suuren, haavoitetun uroon mielettömään, hurjaan raivoon. Tätä kesti puolen päivää. Buck hyökkäili kaikilta tahoilta lauman kimppuun, eroitti uhrinsa laumasta niin pian kun uros oli saavuttanut jälleen toiset, väsytti vainottujen kärsivällisyyden, joka näillä on huomattavasti pienempi kuin vainoojalla.
Päivän kuluessa ja auringon laskiessa luoteiseen — pimeys oli palannut ja syysyöt kestivät kuusi tuntia — kävivät nuoret uroot yhä hitaimmiksi kääntyäkseen ahdistetun toverinsa avuksi. Lähestyvän talven pelko ajoi heitä alavammille seuduille ja näytti siltä kuin eivät he koskaan voisikaan pudistaa luotaan väsymätöntä takaa-ajajaansa, joka pidätteli heitä. Eihän sitäpaitsi lauman eikä heidän oma elämänsä ollut uhattu. Vihollinen himosi vain yhtä, jonka elämä oli heille paljoa vähemmän tärkeä kuin heidän omansa, ja lopuksi tunsivat he tyytyvänsä tämän veron suorittamiseen.
Hämärän saavuttua seisoi vanha uros painunein päin katsellen tovereitansa — naaraita, joita oli suojellut, vasikoita, jotka olivat hänen poikasiaan, uroita, jotka olivat hänen valtansa alaisia — niiden ravatessa eteenpäin ripeätä vauhtia sakenevaan pimeään. Hän ei voinut seurata heitä, sillä hänen kuononsa edessä tanssi tämä säälimätön, terävillä torahampailla varustettu kauhu, joka ei tahtonut päästää häntä menemään. Hän painoi kolmesataa naulaa yli puolen tonnin; hän oli elänyt pitkän, voimakkaan elämän taisteluineen ja kamppailuineen — ja nyt uhkasi häntä kuolema näistä vihollisen terävistä torahampaista, vihollisen, jonka pää ei ulottunut edes hänen suuriin, kyhmyisiin polviinsa.
Tästä hetkestä alkaen ei Buck jättänyt saalistaan päiväksi eikä yöksi. Hän ei suonut uroolle silmänräpäyksenkään lepoa eikä sallinut koskaan hänen tyydyttää nälkäänsä puun lehdillä tai nuorten koivujen ja pajujen vesoilla. Ja yhtä vähän sai haavoittunut sammuttaa palavaa janoansa solisevista virtapaikoista, joiden ohi he kulkivat. Usein se syöksyi pitkiä taipaleita hurjana eteenpäin. Sellaisissa tilaisuuksissa ei Buck ollenkaan koettanutkaan hillitä sitä, vaan seurasi ihan sen kintereillä tyytyväisenä leikin kulkuun. Hän pani maata hirven seisoessa hiljaa,
Neljännen päivän lopulla kaatoi hän vihdoin suuren uroon. Kokonaiseksi vuorokaudeksi jäi hän saaliinsa luo, syöden ja nukkuen useaan toviin. Tuntiessaan täysin levänneensä, virkistyneensä ja vahvistuneensa, hän ohjasi kulkunsa leiriä kohti, takaisin John Thorntonin luo. Hän kulki kevyttä, tasaista juoksua jatkaen sitä tuntikausia tarvitsematta silmänräpäystäkään harkita tietä, suoraan kotiinpäin vieraiden seutujen halki, ilmansuunnista niin varmana, että se saattoi ihmisen magneettineuloineen häpeään.
Juostessaan havaitsi hän yhä voimakkaammin muutoksen ilmassa ympärillään. Siinä oli jokin voima, joka teki erämaan elämän aivan toisenlaiseksi kuin se oli ollut kesällä. Ja tämä tosiasia ei enään kauempaa ilmennyt hänelle salaperäisellä, selittämättömällä tavalla. Linnut puhuivat siitä, oravat lavertelivat siitä, itse tuuli kuiskutti sitä. Useita kertoja pysähtyi Buck, hengitti syvin vedoin raitista aamuilmaa, lukien siitä viestin, joka ajoi häntä kiirehtimään juoksuaan. Häntä painosti tunne tapahtumaisillaan olevasta onnettomuudesta, jollei se jo ollut tapahtunut. Ja kulkiessaan viimeisen vesistön ohi ja hyökätessään alas laaksoon leiriä kohti, jatkoi hän matkaa suuremmalla varovaisuudella.
Kolme penikulmaa leiriltä löysi hän vastapoljetun tien, jonka nähdessään karva nousi pystyyn hänen niskassaan ja selässään. Polku johti suoraan leirille, John Thorntonin luo. Buck kiisi eteenpäin nopeasti ja varovaisesti, joka hermo äärimmilleen jännitettynä ja kaikki aistit hereillä tarkkaamaan niitä moninaisia yksityisseikkoja, joilla oli kokonainen tarina kerrottavanaan — kaikki paitsi ei loppua. Hänen kuononsa antoi riittävän kuvauksen tapahtumasta, jonka jälkiä hän seurasi. Hän huomasi metsän äänettömän hiljaisuuden. Linnut näyttivät menneen. Oravat olivat kätkeytyneet. Yhden ainoan näki hän — kiiltävänharmaan pienen raukan, joka oli painautunut niin litteäksi harmaata, lahonnutta oksaa vasten, että näytti puun pahkalta.
Buckin kiitäessä eteenpäin kuin pakeneva varjo, vetäytyi hänen kuononsa äkkiä kiivaasti syrjään kuin olisi se tapahtunut väkivaltaisesti. Hän seurasi keksimäänsä jälkeä pensaikkoon, josta löysi Nigin. Se makasi kyljellään, oli laahannut itsensä sinne ja kuollut, kaksi nuolta ruumiissaan.
Sata yardsia kauempana tapasi Buck yhden vetokoirista, jonka Thornton oli ostanut Dawsonista. Se makasi keskellä tietä vääntelehtien kuolinkamppailussaan. Buck teki kaarroksen lentäen sen ohi pysähtymättä. Leiristä kuului heikko kaiku monista kohoavista ja laskevista äänistä. Buck ryömi mahallaan aina hakatulle aukeamalle asti. Siellä makasi Hans suullaan maassa, täynnä nuolia, jotka törröttivät hänen ruumiissaan kuin piikkisian harjakset. Samana hetkenä suuntasi Buck katseensa sitä paikkaa kohti, missä Thorntonin risumajan piti olla ja näki siellä jotain, joka sai karvat nousemaan pystyyn hänen niskassaan ja hartioillaan. Hän joutui mitä vimmastuneimpaan raivoon. Hän ei tiennyt mylvivänsä eikä ulvovansa, mutta teki sitä kuitenkin hurjalla viileydellä. Viimeisen kerran elämässään hän antoi vihan voittaa viekkautensa ja ymmärryksensä; hänen suuri rakkautensa John Thorntonia kohtaan sai hänet unohtamaan kaiken muun.
Intiaanit tanssivat parhaillaan hävitetyn risumajan jätteiden ympärillä, kun he äkkiä kuulivat hirvittävää mylvinää ja näkivät jonkun eläimen, jonka vertaista eivät ennen olleet nähneet, hyökkäävän heitä kohti. Buck — elävä raivon hirmumyrsky — heittäytyi heidän kimppuunsa mitä raivoisimmassa murhahalussa. Hän hyppäsi lähimmän miehen niskaan — se oli intiaanien päällikkö — ja repi yhdellä otteella hänen kaulansa, niin että verivirta ruiskahti poikkipurrusta suonesta. Buck jätti nyt tämän uhrin oman onnensa nojaan ja syöksyi yhtä hurjana toisen kimppuun. Ei ollut mitään mahdollisuutta vapautua hänestä. Hän hyökkäsi keskelle intiaaneja, puri, repi ja tappoi toisen toisensa jälkeen hyppien ja heittäytyen sinne ja tänne, joten nuolet estyivät sattumasta häneen. Hänen liikkeensä olivat niin käsittämättömän nopeita ja intiaanit olivat tunkeutuneet niin lähelle toisiaan, että he nuolillaan osuivat hänen asemestaan toisiinsa. Muuan nuori metsästäjä, joka raivoavan koiran loikatessa heitti keihäänsä Buckia kohti, tapasi yhtä tovereistaan keskelle rintaa sellaisella voimalla, että keihäs kulki suoraan tämän lävitse ja kärki tunkeutui selästä ulos. Silloin valtasi intiaanit hillitön säikähdys ja he pakenivat mitä suurimmassa kauhistuksessa metsiin huutaen mennessään, että Paha Henki oli käynyt heidän kimppuunsa.
Ja Buck antoi toden totta aihetta tähän nimitykseen, kun hän raivosta vaahdoten seurasi heidän kintereillään kaataen heitä maahan kuin metsäkauriita heidän paetessaan puiden väliin. Se oli intiaaniheimon turmanpäivä. Se hajoitettiin laajalti ja leveälti ja kesti kokonaisen viikon ennenkuin sen viimeiset tähteet kokoontuivat alempana sijaitsevaan laaksoon laskeakseen tappioitaan. Buckin väsyttyä takaa-ajoon, kääntyi hän takaisin tuhottuun leiriin. Hän löysi Peten kuolleena makaamassa huopapeitteissään — hän oli siis ollut äkkiarvaamattoman, unen aikana tehdyn hyökkäyksen ensi uhri. Thorntonin epätoivoinen taistelu oli jättänyt selviä jälkiä maahan. Buck vainusi jokaisen yksityisseikan kulkien aina syvän lammikon reunalle asti. Sen reunalla — pää ja kaikki neljä jalkaa vedessä — makasi Skeet, uskollisena viimeiseen asti. Lammikon vesi oli liejuista ja paksua salaten hyvin kätkönsä. Ja se kätki nyt John Thorntonin, sillä Buck oli seurannut hänen jälkiään aina veteen asti, mutta mitään jälkeä ei johtanut sieltä pois.
Koko päivän istui Buck lammikon reunalla miettien, tai myöskin kuljeksi herkeämättä ympäri leiriä. Kuoleman — sen, joka saa aikaan, että lakataan liikkumasta ja mennään pois elävästä elämästä — tunsi hän. Hän tiesi, että John Thornton oli kuollut. Se oli synnyttänyt suuren tyhjyyden hänen sisässään, jotakin nälän sukuista, mutta tämä oli tyhjyys, joka jyrsi ja nakerteli, ja jota ei voinut sammuttaa ruoalla. Toisinaan hän pysähtyi tarkastelemaan intiaanien ruumiita ja unhoitti silloin tuskansa. Näinä hetkinä hän tunsi erityistä ylpeyttä itsestään, suurempaa kuin milloinkaan ennen oli tuntenut. Hän oli tappanut ihmisiä, jaloimpia kaikista otuksista, ja oli tappanut ne keskellä niiden väkivaltaa ja puolueellisuutta. Hän haisteli uteliaana kuolleita ruumiita. He olivat kuolleet niin helposti. Oli vaikeampaa tappaa susikoiria kuin heitä. He eivät olisi ollenkaan vaarallisia, jollei heillä olisi nuolia, keihäitä ja karttuja. Tästä lähtien ei hän milloinkaan pelkäisi heitä, jollei heillä ole nuolia, keihäitä tai karttuja kädessään.
Tuli yö. Täysikuu nousi korkealle taivaalle puiden yläpuolelle ja loisti yli maan, joka kylpi aaveentapaisessa kimalluksessa. Ja yön puhjettua vainusi Buck, siinä miettien ja surren istuessaan, että metsässä liikkui toinen elämä kuin täällä. Hän nousi ylös, kuunteli ja vainuskeli. Kaukaa, hyvin kaukaa kuuli hän epäselvää, mutta terävää haukahtelua, jota seurasi kokonainen kuoro samantapaisia ääniä. Vähitellen haukahtelu läheni ja kuului yhä selvemmin. Myöskin tämän tunsi Buck jälleen — hän oli kuullut sen siellä toisessa maailmassa, jota uskollisesti piti muistossaan. Hän meni keskelle aukeamaa ja kuunteli. Sehän oli sama houkutteleva, monisävelinen erämaan ääni, kaikuen valtavammin ja kutsuvammin kuin milloinkaan. Hän oli valmis tottelemaan kehoitusta, valmiimpi kuin koskaan ennen. John Thornton oli kuollut. Viimeinen side oli katkennut. Ihminen ja hänen herruusvaatimuksensa eivät kahlehtineet häntä enää.
Ajaen elävää ravintoa siirtyvien hirvien kintereillä — kuten intiaanitkin olivat tehneet — oli susilauma vihdoin kulkenut metsien ja virtojen maan halki ja saapunut aina siihen laaksoon, missä Buck oleskeli. Joukko virtasi esiin kuin hopeanharmaa joki poikki kuun valaiseman, aukean paikan, ja keskellä tannerta seisoi Buck liikkumattomana kuin kuvapatsas odottaen heidän tuloaan. Hän seisoi siinä niin hiljaa ja niin suurena, että he hämmästyivät ja pysähtyivät silmänräpäykseksi. Mutta silloin rohkaisihe uskaliain joukosta ja syöksyi häntä vastaan. Buck vastaanotti hyökkäyksen salamannopeudella ja iski tätä kurkkuun. Sitten hän seisoi siinä jälleen yhtä liikkumattomana kuin ennenkin lyödyn vihollisensa vääntelehtiessä kuolemantuskissaan hänen takanaan. Kolme muuta sutta koetti samaa aivan perättäin. Mutta toisen toisensa jälkeen täytyi vetäytyä takaisin veren virratessa heidän rikkirevityistä kaulastaan ja lavoistaan.
Silloin hyökkäsi koko joukko hujan hajan hänen kimppuunsa. He ehkäisivät toisiaan ja tungeskelivat innoissaan syöstäkseen saaliinsa päälle. Buckin ihmeellinen joustavuus ja nopeus olivat hänelle nyt suureksi hyödyksi. Hän pyöri ympäri takajaloillaan, iski ja puri joka taholle, näytti olevan kaikkialla ja oli aina kääntynyt kohti vihollisiaan, niin nopeaan pyörähti hän ympäri, puolustaen itseään niiden hyökkäyksiä vastaan niin edestäpäin kuin sivuiltakin. Estääkseen niitä pääsemästä taakseen vetäytyi hän lammikolle, sen ohi, joenuomaa kohti, kunnes tuli korkealle sorapengermälle, mihin kullankaivajat olivat tehneet suorakaiteenmuotoisen kaivannon. Vähitellen hän siirtyi sinne, asettuen kaivokseen, missä kolmelta puolen oli suojassa, ollen pakoitettu vastaanottamaan vain edestä tulevat hyökkäykset.
Ja tämän teki hän niin taitavasti, että sudet puolen tunnin kuluttua masennettuina vetäytyivät takaisin. Kaikkien kieli riippui suusta ja valkoiset torahampaat loistivat mitä julmimmin kuunvalossa. Muutamat olivat asettuneet pitkälleen pää kohossa ja korvat pystyssä, toiset seisoivat ja vartioivat Buckia ahnaalla tarkkaavaisuudella ja osa heistä latki vettä lammikosta. Silloin läheni pitkänlainen, laiha ja harmaa susi varovaisesti ja ystävällisin elein ja Buck tunsi hänessä villin veljensä, jota oli yön ja päivän seurannut erämaassa. Se vinkui hyvin ystävällisesti ja Buckin vastattua samalla tavoin, haistelivat he toistensa kuonoja.
Nyt tuli vanha, laiha ja edellisissä taisteluissa pahoin kolhiintunut susi Buckin luo. Koira nosti huuliaan alkaakseen murinan, mutta hekin lopettivat haistelemalla toistensa kuonoja. Tämän jälkeen istuutui vanha susi, nosti kuononsa kuuta kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen ulvonnan. Kaikki toiset sudet tekivät samoin. Ja nyt tunsi Buck jälleen kehoituksen, joka oli kaikunut hänen korviinsa erämaasta. Hän istuutui ja otti osaa ulvontaan. Kun tämä oli tehty, lähti hän suojelevasta nurkastaan, susilauma tungeskeli hänen ympärillään, vainuskeli ja päristeli puoleksi ystävällisesti, puoleksi kiukkuisesti. Lauman johtaja alkoi tavallisen haukahtelun ja lähti metsiä kohti. Kaikki muut seurasivat, haukahdellen kuorossa. Ja Buck juoksi niiden keralla, rinta rinnan villin veljensä kanssa ja juostessaan haukahteli hän kuten hekin.
Tähän loppuu nyt Buckin tarina. Ei kulunut useatakaan vuotta, kun intiaanit huomasivat omituisen muutoksen metsäsusien jälkeläisissä, sillä osalla niistä oli ruskeita pilkkuja silmäin yläpuolella ja kuonossa ja sitäpaitsi leveä, valkoinen edusta rinnassa. Mutta vielä kummallisempia olivat tarinat, joita intiaanit tiesivät kertoa aavekoirasta, jolla oli tapana juosta susilauman etunenässä. Intiaanit pelkäävät tätä aavekoiraa, sillä se on heitä viekkaampi. Ankarina talvina varastaa se, mitä vain saa heidän leireistään, kokee heidän paulansa, tappaa heidän koiransa ja ilkkuu heidän uskaliaimmankin metsästäjänsä ponnistuksille.
Niin, kerrotaanpa vielä kauheampiakin asioita siitä. On ollut metsästäjiä, jotka eivät milloinkaan ole palanneet leiriin, ja on ollut metsästäjiä, jotka veljensä ovat löytäneet hirvittävin, rikkirevityin kurkuin, sudenjälkiä ympäröivässä lumessa, suurempia kuin tavallisen sudenjalan jättämiä. Syksyisin, kuin intiaanit seuraavat muuttavia hirviä, välttävät he aina erästä tiettyä laaksoa. Ja on naisia, jotka käyvät synkiksi ja vakaviksi, kun leiritulen ääressä kerrotaan, miten Paha Henki tuli ja valitsi tämän laakson asuinpaikakseen.
Kesäisin käydään kuitenkin täällä pahamaineisessa laaksossa vierailulla, jossa intiaanit eivät mitään tiedä. Sinne saapuu silloin suunnattoman suuri, komea, kiiltäväturkkinen susi, joka on sekä yhtäläinen että erilainen kuin muut sudet. Se kulkee yksin hymyilevän metsämaan poikki ja saapuu avonaiselle paikalle puiden keskessä. Siellä juoksee kullankeltainen tomuvirta mädäntyneestä hirvennahkapussikasasta ja sekottuu maahan. Ja pitkä ruoho kasvaa sen päälle kätkien sen loisteen auringolta. Ja siinä istuu tuo suuri susi, miettii hetkisen ja sitten päästää yhden ainoan pitkäveteisen, surullisen ulvonnan ennenkuin lähtee.
Mutta hän ei ole aina yksin. Talven pitkien öiden saavuttua ja susien etsiessä ravintoaan alempana sijaitsevista laaksoista, saattaa hänet nähdä villin joukon etunenässä syöksyvän eteenpäin kalpeassa kuunvalossa tai leiskuavien revontulten loisteessa, jättiläissuurena ja täyttä kurkkua yhtyen toveriensa lauluun.