LAPSEMME.
1. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 2, 42—52.
Joosefilla ja Marialla oli suuri huoli; he olivat palaamassa juhlilta ja olivat kadottaneet poikansa. Jeesusta ei löytynyt siitä matkaseurueesta, johon vanhemmat kuuluivat. He olivat käyneet kokonaisen päivämatkan, etsien häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Saattoihan nim. helposti kuvitella, että vilkas poikanen oli kulkenut edellekäsin ja oleili jossakin tuttujen joukossa. Tuollaistahan kyllä sattui. Mutta turhaan: — poikaa ei löytynyt. Silloin palasivat Joosef ja Maria Jerusalemiin syvästi huolestuneina.
Kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin he hänet löysivät. He olivat etsineet kaikki mahdolliset paikat, kadut ja kujat, torit ja kaupat; he olivat kyselleet tutuilta ja tuntemattomilta ja saaneet joka kerta kieltävän vastauksen. Oi, kuinka monta kertaa he olivat saaneet kieltävän vastauksen. »Ei ole nähty.» Ja sitten kylmä päännyökkäys. Kukapa suuressa maailmankaupungissa kiinnitti huomionsa kaksitoistavuotiaaseen poikaseen. Vihdoin, pitkän ja tuskallisen etsimisen jälkeen he löysivät hänet temppelistä.
Me sanomme: kyllä on lapsista huolta. Ja se on totta. Mutta — huolehdimmeko aina siitä, mikä on heille kaikkein tärkeintä?
Perheenisä, jolla on suuri lapsijoukko, tietää kyllä, mitä merkitsee työnteko heidän hyväkseen. Rahaa ruokaan, kenkiin ja vaatteisiin, rahaa kirjoihin ja koulunkäyntiin, rahaa mahdollisten sairaustapausten varalle. Mutta onko siinä kaikki?
Moni isä ajattelee: kun tämän kaiken kunnolla täytän, olen tehnyt velvollisuuteni. Mutta onko niin? Eikö ole mitään enää jäljellä?
Rakkaat kuulijani! Pääasia on vielä jäljellä: lapsen sielu. Kuinka olet huolehtinut siitä?
Ei riitä vain se, että ansaitsemme lapsillemme jokapäiväisen leivän. Tarvitaan vielä muutakin. Lastemme sielu odottaa myös vaalijaansa. Ja se vaalija olet sinä, isä ja äiti.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että papinvirka on paljon yleisempi kuin mitä yleensä otaksutaan? Jokainen isä on pappi perheenä keskuudessa.
Mistä johtuu, että niin moni, joka kerran oli puhdas, on joutunut turmioon?
Sinä sanot: se on tavattoman vaikea tehtävä. Koko tuo kasvatuskysymys… se antaa päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja kuinka pystyy siihen oppimaton isä ja äiti?
Ei ole kysymys opista eikä lahjoista. Nekin ovat kyllä kallisarvoisia, mutta sittenkään ne eivät ole pääasia. On kysymys sydämestä t.s. siitä, rakastatko lapsiasi koko sydämestäsi.
Se saattaa tuntua tarpeettomalta kysymykseltä. Kukapa isä tai äiti ei rakastaisi lapsiaan, noita herttaisia, viattomia olentoja, jotka antavat kodille sen oikean hengen. Niin — saattaa tuntua siltä. Mutta sittenkin tahtoisin väittää, ettemme riittävästi rakasta lapsiamme, jos jätämme heidän sielunsa viljelemättä.
Kuinka sitten voimme viljellä sitä?
Siihen kysymykseen annetaan kasvatusopin oppikirjoissa monta viisasta vastausta. Mutta minä en nyt välitä niistä. Otan asian käytännöllisemmin.
Sanon ensiksikin, että sinun on omistettava aikaa lapsillesi.
Kun tulet työstäsi ja olet hiukan levännyt, mene lastesi luo ja ota selvää heidän puuhistaan. Kuuntele kärsivällisesti heidän pieniä kertomuksiaan päivän menosta. Älä ajattele, että ne ovat vähäpätöisiä tahi jonninjoutavia. Muista, että niihin kiinnitetään huomiota sellaisessa paikassa kuin taivas.
Et usko, kuinka mielenkiintoiseksi muodostuu tuollainen iltahetki lasten parissa. Kun osoitat huomaavaisuutta heille kuuntelemalla heidän pikkujuttujaan, saavutat sen ehdottoman varman aseman, että he luottavat sinuun kaikessa. Siten kykenet ohjaamaan heidän pienet ajatuksensa myös näkymättömän maailman asioihin, pääset käsiksi heidän sieluunsa.
Onnellisia ne lapset, joiden vanhemmat omistavat aikaansa heille. Heidän pikku maailmansa portilla seisoo uskollinen vartija, joka estää pahan sinne pääsemästä. Se vartija on oma isä ja äiti.
Leiki lastesi kanssa. Se on toinen kohta, johon tahdoin tulla.
Moni isä ja äiti ajattelee, ettei heille kuulu leikkiä lasten kanssa. Lapset leikkikööt keskenään. Isä ja äiti korkeintaan valvovat, että leikit pysyvät oikeissa rajoissa. Mutta — se ei vielä riitä. Sinun tulee leikkiä lastesi kanssa.
Oi, kuinka leikki, iloinen, viaton leikki avaa lasten sydämen! Ja kun isä ja äiti vielä ottavat siihen osaa! Minä luulen, että useimmat lapset kuvittelevat Jumalan taivaassa leikkivän lasten kanssa.
Sitten voit puhua heille, kertoa jotakin Jumalasta ja Vapahtajasta. Ja saat nähdä, kuinka tarkkaavasti sinua kuunnellaan. Tai jos et osaa puhua, voit lukea heille. Ole varma siitä, että muisto tällaisesta vanhemmasta, joka näin ottaa osaa lastensa elämään, säilyy lapsen sydämessä vielä kauan senkin jälkeen, kun hän on jättänyt lapsuutensa leikit, — niin — saattaa säilyä elämän loppuun asti.
Nämä ovat niin tavallisia asioita, mutta kuitenkin ne usein laiminlyödään. Ja laiminlyönti tapahtuu lasten vahingoksi — ennen kaikkea heidän sielunsa vahingoksi.
Joskus elämän varrella saattavat nämä laiminlyönnit ruveta painamaan omaatuntoa.
Lähetyssaarnaaja David Livingstonesta kerrotaan, että hänet kerran valtasi suuri murhe. Hän silloin kaukana Sisä-Afrikassa, tuhansien penikulmien päässä kotimaasta. Se murhe, joka häntä tuolla kertaa painoi, johtui siitä, että hän oli niin vähän leikkinyt lastensa kanssa.
Ajattelepas — mies, jonka sydämellä on koko mustien maanosan hätä, itkee sen vuoksi, että on niin vähän joutanut leikkimään lastensa kanssa.
Eikö se ole merkillistä?
Niin — salaisuus on siinä, että suuri lähetyssaarnaaja tiesi, kuinka leikki avaa lasten sydämen. Hän katui sitä, ettei ollut tarpeeksi käyttänyt tuota keinoa päästäkseen käsiksi lastensa sieluun.
Katso: älä ota sitä taakan kannalta. Ethän tee niin, ahertaessasi muuten lastesi hyväksi. Sinähän teet työtä ilolla, tietäen, kuinka suurta on työskennellä jonkun hyväksi. Ota samalta kannalta tuo muukin… ajanvietto ja leikit lastesi kanssa… koko tuo sielunhoidollinen työ lastenkamarissa. Puhu sinä vain lapsinesi ja jätä seuraukset Jumalalle. Tässäkin pitää paikkansa Raamatun sana: »Toinen on, joka istuttaa ja toinen, joka kastelee, mutta Jumala on se, joka kasvun antaa.» Amen.
KUULIAISUUS.
2. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 12, 1—4.
Ei ole helppo lähteä omasta maasta vieraisiin, outoihin oloihin. Se, joka väittää päinvastaista, ei ole koskaan mitään sentapaista kokenut. Taikka sitten hän on kevytmielinen, pintapuolinen ihminen.
Voimme siis melko hyvin ymmärtää Abramin tunteet sinä hetkenä, jolloin Jumala hänelle sanoi: »Lähde maaltasi ja syntymäpaikastasi sille maalle, jonka minä sinulle osoitan.» Ei Abram varmaankaan tervehtinyt ilolla tuota käskyä. Päinvastoin hän tuli murheelliseksi. Olemme siitä aivan varmat, vaikkei sitä Raamatussa nimenomaan sanotakaan.
Silloin — tuon käskyn saatuaan — hän nimittäin vasta oikein huomasi, kuinka rakas oli kotiseutu. Tietysti hän oli rakastanut sitä ennenkin, mutta ei ollut tullut sitä erikoisemmin ajatelleeksi. Vasta sinä hetkenä, jolloin hänen käsketään luopua siitä, hän huomaa sen. Niin on tavallisesti, että jonkin asian arvo ja merkitys selviää vasta sitten, kun emme enää omista sitä.
Niin kävi Abraminkin. Vasta nyt hän huomasi, kuinka kaunis saattoi olla laaja ruohotasanko, missä tuuli hiljaa heilutteli täydeksi kasvanutta heinää. Vasta nyt hän havaitsi, kuinka runollisen kaunis oli kylän ulkopuolella sijaitseva kaivo palmujen siimeksessä ja kuinka hauskaa oli katsella, kun siellä karjaa juotettiin. Nyt hän näki tuon kaiken avoimin silmin. Ja nyt hänen käskettiin se jättää.
Abram suri, mutta totteli kuitenkin. Ei olisi johtunut hänen mieleensäkään ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Vaikk'ei ollut tietoa matkan suunnasta eikä päämäärästä, hän lähti. Hän luotti niin lujasti Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa.
Tässä kohden Abram on suuri, hän kohoaa niin paljon yläpuolellemme, että on saanut uskon isän nimen. Hän sopii siis esikuvaksemme.
Elämässä joudutaan monta kertaa sellaiseen kohtaan, jolloin kysytään:
tahdonko tehdä, niinkuin Jumala käskee? Oma tahto panee vastaan, mutta
Jumalan tahto, joka on omalletunnolle kirkastunut, vaatii ratkaisua.
Mitä teemme silloin?
On kysymys esim. köyhän ystävän auttamisesta. Hän kertoo suoraan ja peittelemättä, millainen hänen taloudellinen tilansa on. Rahasummalle, joka tässä on kysymyksessä, hän ei voi antaa muita takeita kuin sen, että hän sen kyllä maksaa, jos saa elää. Siinä on tuo pieni jos. Vastakkaisessa tapauksessa se kaiken todennäköisyyden mukaan jää maksamatta.
Tämä ystävä on tuttu, hyvin tuttu. Tunnemme hänet kuin itsemme ja luotamme häneen ehdottomasti Siinä on vain tuo pieni jos ja rahasumma on suuri Mitä teemme?
Oma tahto ei olisi halukas taipumaan, mutta Jumalan tahto vaatii antamaan. Jos meillä on hituisenkin Abramin uskoa, me annamme, annamme arvelematta, iloisella, vapaalla mielellä. Olemme kuuliaisia Jumalan äänelle omassatunnossamme.
Tai voi ratkaisu olla vielä vaikeampi. Se on niin vaikea, että tuntuu siltä, kuin riistettäisiin rinnastamme sydän ja poljettaisiin maahan. Silloin nousee kaikki meissä vastarintaan. Ei… me emme tahdo… emme voi! Suostuminen sellaiseen on samaa kuin kuolema.
Mutta Jumalan tahto vaatii toisin. Se vaatii taipumaan, alistumaan, uhraamaan. Silloin on taas Abramin ratkaisu edessä: — lähde maaltasi!
Mitä teemme?
Kuuntelemme Jumalan ääntä, alistumme, taivumme. Tunnemme kyllä seisovamme kuin jyrkänteen reunalla ja syvyys ammottaa allamme. Mutta — jos luotamme Jumalaan — uskallamme hyppäyksen ja saamme iloksemme havaita, että meidät otettiin pehmeästi vastaan. Mahdoton muuttui mahdolliseksi.
Sinä, kuulijani, tiedät kyllä, milloin olet elämässäsi ollut suorittamassa Abramin muuttoa. Tiedät, että minä puhun totta. Se käy, se käy kyllä Jumalan ihmeellisellä avulla, jos vain ihminen uskaltaa kokonansa heittäytyä Jumalan käsiin.
Mutta — ehkä on joukossamme niitä, jotka ovat tähän saakka kiertäneet tuon kipeän paikan. Omatunto vie tavan takaa sen äärelle, mutta oma tahto, syntinen, heikko tahto, panee vastaan. Mitä teet? Aiotko edelleenkin jatkaa Jumalan kiusaamista?
Sillä se on Jumalan kiusaamista, jollei heti tottele häntä. Asia vain pahenee. Huomenna on paljon vaikeampi panna täytäntöön sitä, mikä kuuluisi tälle päivälle. Viikon ja kuukauden päästä se on vieläkin vaikeampaa. Päätä tänään! Kuuntele Jumalan ääntä omassatunnossasi.
Oli kerran mies, jonka oli hyvin vaikea taipua Jumalan tahtoon. Se oli niin vaikeaa, että tuskan hiki hänen otsaltaan tippui maahan veripisaroina. Jos hän olisi ollut syyllinen, olisi sen paremmin saattanut käsittää. Mutta — hän oli syytön, viaton. Hän koetti ajatella muita, mutta sittenkin se tuntui vaikealta.
Se oli Jeesus, meidän Vapahtajamme.
Sinä tiedät, kuinka kävi. Vapahtaja taisteli Getsemanessa ja voitti. Oli hyvä, että hän voitti. Miten olisi käynyt, jollei hän olisi voittanut? Emme uskalla ajatella sitä.
Sinulla ei koskaan voi olla vaikeampi kuin Vapahtajalla. Senvuoksi on sinun taivuttava, tuntukoon miltä tahansa. Vapahtajan ja Abramin kuuliaisuus on niin suurta — ensinmainitun vielä moninkertaisesti suurempaa kuin jälkimmäisen — että meidän kannattaa ottaa siitä vaarin. Meidän kannattaa seurata sitä. Amen.
ANNA!
3. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Tavallisesti selitetään tätä tekstiä siten, että vilutauti, josta Vapahtaja paransi Pietarin anopin, on synti. Jeesus Kristus parantaa meidät synnistä ja me »nousemme ja palvelemme häntä» t.s. antaudumme elämään hänen kunniakseen, hänen opetuslapsinaan.
Se on kaunis tekstin sovitus eikä minulla ole mitään muuta sitä vastaan, kuin että se on liian tavallinen eikä tyydytä enää nykyajan ihmistä.
Tätä älköön ymmärrettäkö niin, että tahtoisin väheksyä synnin merkitystä ihmiselämässä taikka aliarvioida sen ihmissydämessä synnyttämän levottomuuden. Ei — en ollenkaan tarkoita sitä. Myönnän, että synti saa aikaan onnettomuutta, — että se juuri on ihmiskunnan kurjuuden syvimpänä syynä. Mutta — olen sitä mieltä — että nykyajan yhteiskunnassa kiintyy ihmisten huomio enemmän n.s. yhteiskunnalliseen hätään, tauteihin, kurjiin asunto-oloihin, puutteeseen ja köyhyyteen, ja että synti uskonnollisessa merkityksessä tahtoo jäädä huomaamatta — synti, jonka seurauksia hyvin monessa tapauksessa juuri sairaus ja puute ovat.
Siksi tahtoisin käsitellä kysymystä toisessa järjestyksessä. Kysyn, voiko Vapahtaja puuttua aikamme yhteiskunnalliseen hätään, tuohon monikirjavaan kurjuuteen, joka vallitsee varsinkin suurkaupungeissa.
Vastaan: hän ei ainoastaan voi, vaan myös tahtoo puuttua siihen.
Asia olisi hyvin yksinkertainen, jos hän, tuo Natsaretin mies, vielä vaeltaisi täällä, jos hän esim. astuisi köyhään kotiin, missä isä sairastaa lavantautia, ja josta välttämättömimmätkin toimeentulovälineet puuttuvat. Ymmärtäisimme asian hyvin, jos Vapahtaja muutamalla sanalla parantaisi tämän isän ja muutamalla kädenliikkeellä muuttaisi ahtaan asunnon avarammaksi, silmäisi ruuan pöydälle ja halkoja tyhjään halkovajaan.
Mutta niin ei tapahdu. Vapahtaja ei enää kulje täällä. Taikka: jos kulkeekin, niin ei ainakaan näkyväisessä muodossa eikä tartu asioiden kulkuun edelläkuvatulla tavalla.
Mutta sittenkin hän puuttuu asioiden kulkuun, vaikka emme sitä ehkä huomaa.
Se tapahtuu pääasiallisesti kahdella tavalla.
Joko hän muuttaa olosuhteet tahi meidät. Kummassakin tapauksessa hän on voimakkaasti tarttunut asioiden kulkuun.
Ajatelkaamme, että on köyhä työläiskoti, missä jouluaattona vallitsee puute ja sairaus. Ei ole polttopuita, ei ole valoa, ei ole ruokaa — puhumattakaan lääkkeistä. Toivottomuus mielessä odottavat kodin jäsenet pyhän juhlan tuloa. Toivottomuus tuntuu vielä suuremmalta, kun on suuri juhla ovella. Kuinka siinä voitaisiin kiitosvirsiä laulaa?
Mutta — silloin kuin toivottomuus on korkeimmillaan, tulee apu. Kaupunginlähetyksen työntekijä astuu sisään. Hän antaa rahaa puihin, ruokaan ja lääkkeisiin. Kun jouluilta saapuu, palaa kynttilä pöydällä, uuni lämpiää, keitto on tulella ja sairas on saanut lievitystä.
Vapahtaja tuli »Pietarin majaan», sillä katsokaapa: Jumalan tahto tapahtuu ihmisten kautta, jotka ovat antautuneet hänen käytettävikseen.
Tässä tapauksessa Vapahtaja muutti olosuhteet. Mutta hän voi muuttaa myös meidät. Sehän oli toinen kohta.
Sinä sanot: tuo edellinen on niin naurettavan pientä, niin sanomattoman vähäistä apua siihen suureen hätään verrattuna, mikä maailmassa vallitsee. Se on kyllä totta. Mutta tuolle köyhälle perheelle se on paljon — saat olla vakuutettu. Ja juuri jouluiltana ennen kaikkea.
Miten on sitten jälkimmäisessä tapauksessa?
Palatkaamme samaan kotiin. Ajatelkaamme, että perheenisä sairastaa. Kalpea vaimo hoitaa häntä. Hän hoitaa niinkuin parhaiten taitaa. Lapset istuvat huoneen nurkassa puoleksi alastomina. Heillä on kylmä. Mutta siitä huolimatta he juttelevat toisilleen, mitä kaikkea ihmeellistä jouluna voi tapahtua.
Ei tapahdu mitään, ei ainakaan mitään näkyväistä. Ei tule kaupunginlähetyksen työntekijä tähän kotiin. Huone pysyy kylmänä. Pöydälle ei ilmesty kynttilää eikä leipää. Mutta sittenkin on tapahtunut jotakin, sillä sairas sanoo heikolla äänellä:
— Älkää olko huolissanne! Kyllä Jumala auttaa meitä.
Tällaisissa olosuhteissa tuota sanaa ei voida tulkita hurskaaksi lauseparreksi, kun hätä ja puute joka taholta puristavat. Se ilmaisee päinvastoin uskoa, horjumatonta luottamusta taivaan Jumalaan, vaikka koko nykyisyys hyökkääkin tuota luottamusta vastaan. Se ilmaisee muuttunutta mielenlaatua, jonka avulla kannetaan nurkumatta köyhyys ja sairaus — mielenlaatua, joka ei säikähdä sellaista ajatusta kuin: milläs nyt eletään? Saatte olla vakuutettuja, että tuossa kurjassa majassa on ehkä onnellisempi joulu kuin monessa rikkaassa kodissa. Siellä on Vapahtaja muuttanut ihmissydämen.
Sanot: tuohan olisi sangen helppo ratkaisu yhteiskunnalliselle hädälle, kun köyhien ja sairaiden pitäisi noin vain nurkumatta alistua kohtaloonsa, sillä aikaa kuin rikkaat hekumoivat ylellisyydessä. Olet oikeassa: se ei ole mikään ratkaisu. Mutta tuossa yksityisessä tapauksessa sillä on merkityksensä. Vapahtaja astui »Pietarin kotiin». Siitä ei päästä mihinkään.
Ei — olen kanssasi yhtä mieltä siinä, ettei yhteiskunnallista hätää ratkaista noin yksinkertaisesti. Eikä se ole Jumalankaan tarkoitus. Nuo tuollaiset käynnit ovat vain hätäkäyntejä. Ei Pietarin anoppikaan vielä vapautunut maallisesta puutteesta sillä, että Vapahtaja paransi hänet vilutaudista.
Sanoin, että Vapahtaja muuttaa meidät ja olen edelleenkin samalla kannalla. Ajattelepas, että Kristuksen henki muuttaisi rikkaitten sydämen, avaisi heidän kätensä antamaan, samaan aikaan kuin se muuttaa sairastavan työmiehen sydämen nöyrästi alistumaan Jumalan tahtoon. Ajattelepas, että jokaisesta kodista, jossa on runsaasti maallista hyvää, autettaisiin kärsivää lähimmäistä. Tämä maailma saisi toisen muodon; täällä olisi taivaan valtakunta.
Siihen tahdoin lopuksi tulla — että sinä antaisit — sinä, jolla on, mistä antaa; että avaisit kätesi ja jakaisit vähempiosaisille lujassa luottamuksessa siihen, että Jumala on rikas. Sillä — »autuaampi on antaa kuin ottaa». Amen.
ELÄMÄN TAISTELUSSA.
4. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Hepr. 12, 1—7.
I.
Tätä elämää on syystä sanottu taisteluksi. Sillä niin ankaraa, niin kiihkeää, niin epätoivoista se usein on, ja moni siinä sortuu.
Kaikki eivät kuitenkaan sitä huomaa.
On ihmisiä, jotka elävät huolettomina, siirtyen nautinnosta toiseen kuin perhonen kukasta kukkaan. He eivät milloinkaan tule syventyneeksi elämän ankaraan todellisuuteen. Joko heiltä puuttuu kykyä siihen tahi he kuuluvat niihin harvoihin, alituisesti päivän puolella asuviin, jotka eivät tiedä mitään siitä, miltä tuntuu varjossa istuminen. Heidän osalleen on langennut harvinainen menestys ja he hymyilevät vain sellaisille asioille kuin »vastoinkäyminen» ja »onnettomuus». He puolestaan eivät ole koskaan niitä kohdanneet.
Mutta suurin osa ihmiskuntaa elää kuitenkin painon alla. Meidän ei tarvitse olla erikoisempia ihmistuntijoita voidaksemme tämän todeta. Näemme sen väsyneistä katseista, kalpeista, kuihtuneista kasvoista. Eikä meidän tarvitse matkustaa kaupunkiin näitä havainnoita tehdäksemme; voimme todeta sen täällä maallakin, täällä ylhäällä tunturiseuduissakin, missä muuten tuntuu olevan keveämpi hengittää, t.s. terveempää ja raikkaampaa. Ei, elämän ankara todellisuus, sen puristava ote tuntuu täälläkin. Se kyyhöttää hämärtyvien pirttien loukoissa astuakseen esiin illan hiljaisina hetkinä, kun väki laittautuu levolle.
Olen toisinaan matkoilla ollessani joutunut odottelemaan tuollaisessa pirtissä yösydännä. Talon väki nukkuu vaatimattomilla vuoteillaan. Heidän kasvonsa ovat huolten uurtamat; he näyttävät nukahtaneen kesken murheita, joita eivät voi nimeltä mainita. He eivät tunne niiden nimiä — noiden kutsumattomien vieraiden, joiden läsnäolo saa heidät unessakin raskaasti huokaamaan.
Sellaisina hetkinä on sydämeni vallannut outo levottomuus: näitä ihmisiä painaa jokin, jokin salaperäinen vaiva, jonka tuottama tuska on kaksin verroin raskaampaa, kun ei voi sanoa, mitä se on. Se johtuu ehkä puutteesta ja köyhyydestä eikä kuitenkaan ole sitä. Sen syynä on ehkä pitkällinen sairaus eikä se kuitenkaan ole tuon vaivan pohjimmainen syy. Mitä, mitä se on? kysyn levottomana itseltäni. Kalpea tuska vain ojentaa käsivarsiaan jostakin minua vastaan ja minäkin tunnen, etten voi sanoa sen nimeä. Tiedän vain sen olevan saman, joka usein saa minut murheellisiin mietteisiin, pusertaa rinnastani huokauksen kesken töitäni, aivan kuin koetellakseen, elänkö vielä. Ah, minä tiedän! Se on sitä, jota apostoli tekstissämme nimittää nimellä »kaikki, mikä painaa», ja jonka hän kehoittaa meidän panemaan pois.
Kuinka, kuinka sen voimme tehdä?
Katsomalla uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään Jeesukseen.
Tässä on varmaankin jotakin meille, meille vaivanalaisille. Ja nyt pääsen puhumaan siitä, mikä on omiaan meitä lohduttamaan ja rohkaisemaan. Sydämeni, sinä arka ja levoton, ole rohkea, sillä on olemassa eräs, jonka nimi on Jeesus Kristus!
II.
Ajatelkaamme nyt hetken häntä, tätä Jeesusta Kristusta. Millaista oli hänen elämänsä?
Hän kuvitteli sen paljon kauniimmaksi, kuin miksi se lopulta muodostui. Hän kuvitteli esim. Jumalan valtakunnan syntyvän ihmisten keskuuteen jo hänen omana aikanaan. Sen käsityksen saamme, jos tarkkaavasti luemme evankeliumeita. Tuon valtakunnan ilmestyessä korjaantuisivat kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat. Köyhät saisivat riittävän ravinnon, sairaat paranisivat, ontuvat kävelisivät ja kaikkien ihmisten kasvoilta loistaisi onni ja tyytyväisyys.
Totta on, että hän teki monta tästä onnesta osalliseksi. Mutta siinä laajuudessa, missä hän ajatteli tämän toteutuvan, se ei toteutunut. Päinvastoin; kuolema rupesi häämöittämään hänen silmäinsä edessä. Hänen näköpiiriinsä kohosi risti, kärsimyksen puu.
Olisi luullut Vapahtajan nyt sortuvan, murtuvan täydellisesti. Kaikki hänen ihanat unelmansa pirstaleina! Jumalan valtakunta ei tullutkaan. Maailma kulki entistä rataansa ja synti ja paha olivat edelleenkin vallassa.
Mitä hän tekee? Vaipuuko hän maahan itkemään? Rupeaako hän syyttämään kohtaloa?
Ei. Hänen kasvoilleen leviää vain kirkastuksen hohde, kun hän sanoo:
»Kun minut maasta korotetaan, minä vedän kaikki tyköni!»
Hän kohosi hengessään lähestyvän kärsimyksen yli. Hän — niinkuin apostoli sanoo — »odotettavanaan olevaa iloa varten kärsi ristin häpeästä välittämättä.»
Sillä tavalla hän voitti.
Entäs me, me vaivanalaiset, kuinka me voitamme? Katsomalla häneen, ottamalla esimerkkiä hänestä. Ajattelemalla, että tämä elämä on vain koulua, kärsimyksen koulua, mutta että sen tarkoitus on hyvä: — meitä kasvatetaan parempaa, täydellisempää varten. Kuten lasta, joka on saanut kurituksen isänsä kädestä ja tuntee itsensä sen jälkeen onnelliseksi tietäessään, että isä häntä rakastaa. »Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa omakseen. Sillä mikä on se lapsi, jota ei isä kurita?»
Tuntuu siltä, kuin aurinko taas pitkän ajan perästä paistaisi pirtin ikkunaan näihin sanoihin päästössämme, — kuin alkaisi elämä uudestaan, kuin varustautuisimme vastaanottamaan juhlaa pitkän ja raskaan työajan jälkeen, jolloin sydämen valtaa rauha ja kiitollisuus. Amen.
KILPARADALLA.
Septuagesimasunnuntai. — 1 Kor. 9, 24—10, 5.
Olemme kaikki kilparadalla. Se kilparata on tämä elämä. Kehdosta hautaan kestää tämä kilpailu.
En nyt ajattele lapsia, jotka viipyivät täällä vain tuokion. Olivatko hekin kilparadalla vai ei? Jos olivat — niin heidän kilpailunsa päättyi sangen kauniisti: — vain hetkinen ja he olivat määrän päässä. Ajattelen meitä aikuisia, jotka olemme joutuneet mukaan elämän väkevään virtaan. Saammeko me voittopalkinnon?
Kilpailua on monenlaista. Ja etupäässä tahtoo tämä elämä muodostuakin kilpailuksi ajallisten etujen ja palkintojen saavuttamiseksi. Eikä siitä suinkaan ole sanottava mitään pahaa. Maailma pysähtyisi kulussaan, jos kilpailu lakkaisi. Elämä muodostuisi kuolettavan yksitoikkoiseksi, jos ei kukaan enää viitsisi yrittää. Elämän ajallisia kilpakenttiäkin varten tarvitsemme tekstimme sanaa: »Juoskaa niinkuin hän, jotta sen saavuttaisitte.»
Mutta nyt on kysymys jalommasta kilpailusta kuin tämä ajallinen. Olkoonpa, että on ylevää ja jaloa kilpailla hengen vainiolla: tieteen ja taiteen hurmaavilla radoilla, — olkoon, että on kunniakasta saada tunnustus omalta kansaltaan joko henkisen tahi aineellisen elämän alalla saavutetusta voitosta, — vielä suurempaa on kerran saada voittopalkinto Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen kädestä, kun tämä mainen elo on päättynyt ja me seisomme iäisyyden rannalla, hämmästyneinä katsellen eteemme aukenevaa valtavaa näkyä.
Siitä kilpailusta puhuu tekstimme.
Mistä on tässä kilpailussa kysymys?
Sielun pelastuksesta.
Tämä on vanhanaikaista puhetta monen nykyaikaisen ihmisen mielestä. Sielu… pelastus… sopiiko siitä enää tänä kehittyneenä aikakautena puhua, — aikakautena, jolloin ihmisjärki voittaa voittoja yhden toisensa jälkeen?
Olen sitä mieltä, että siitä sekä sopii että tulee puhua. Sillä tiedän löytyvän monia, jotka kaikesta kehityksestään huolimatta eivät voi päästä erilleen kysymyksestä: Mikä on elämän päämäärä?
Sanon sen ja olen siitä lujasti vakuutettu: Elämän päämäärä on voittaa sielunsa, kuljettaa se perille pelastettuna.
Olen joskus joutunut katselemaan viestinjuoksukilpailua. Kaksi ryhmää viestinjuoksijoita ryhtyy kilpailemaan. Kummankin ryhmän miehet koettavat saada viestin perille mahdollisimman nopeasti. Kun yksi on kierroksensa juossut, varustautuu toinen ottamaan viestin vastaan ja lähtee kiidättämään sitä vereksin voimin, kunnes viesti lopulta saapuu määräpaikkaansa. Se ryhmä, joka toi sen nopeimmin perille, on voittaja.
Samanlaista on sekin kilpailu, jossa on kysymys sielun pelastuksesta.
Se, joka tuo sen pelastettuna perille, saa voittopalkinnon.
Ei ole apostoli Paavali sattumalta lainannut kuvaa kreikkalaisten kilpaleikeistä. Nehän olivat keskeisiä tapauksia sen ajan elämässä, varsinkin olympialaiset kisat. Näiden muinaisajan kilpailujen mainehikkuuden vuoksi on ne nykyaikana herätetty eloon. Koko maailman huomio on kiintynyt olympialaisiin ja niissä saavutettuihin voittoihin.
Noissa kilpailuissa kiintyy huomio usein varsinkin kahteen seikkaan: miten kunkin maan etevimmät kilpailijat harjoitellevat ja kuka heistä ensimmäisenä pääsee perille. Varsinkin n.s. Marathon-juoksun yhteydessä pohditaan näitä kysymyksiä.
Yleensä tiedetään, että kilpailijat noudattavat säännöllistä elämää. He kieltäytyvät esim. nautintoaineista. Se on välttämätöntä heidän kunnossapysymiselleen ja kehitykselleen. Yhtä välttämätöntä on sielujen kilpailussa kieltäytyminen kaikesta, mikä voi sielua vahingoittaa. »Jokainen kilpailija noudattaa itsensä hillitsemistä kaikessa», sanoo Herran apostoli, silmälläpitäen juuri tätä kilpailua.
Ei ole niinkään halveksittavaa tuo keskiajan munkkien itsensä kidutus. Vaikka se usein muodostuikin vain ulkonaiseksi toimitukseksi, ansiotyöksi, — oli se lähtöisin jalolta pohjalta. Sanoohan apostolikin tekstissämme: »Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä.» Kieltäymys on siis välttämätön.
Kieltäymys — niin, sitä on monenkaltaista. Yhdelle on välttämätöntä yksi, toiselle toinen, mutta kaikille sellainen, joka auttaa päämäärää kohti. Sinä, kuulijani, tiedät, mistä sinun on kieltäydyttävä.
Muistan päivän, jolloin saapui sanoma ensimmäisistä olympialaisvoitoista kaukaiseen tunturipitäjään, missä silloin palvelin pappina Se oli ilon ja riemun päivä. Suomalainen mies oli niittänyt mainetta suuren maailman kilpakentillä.
Minkähänlainen mahtaa olla se päivä, jolloin kilpailija tästä synnin maasta saapuu taivaan portille ja lukemattomat enkelijoukot ja kaikki pyhät tervehtivät häntä riemuhuudoin? Varmasti se on päivä, joka voittaa kaiken muun. Korkeinkin maallinen ilo on silloin osoittautuva vähäpätöiseksi sen riemun rinnalla, joka silloin ihmisrinnan täyttää. Silloin vasta oikein tajuamme nämä tekstimme sanat:»… he tosin saadakseen katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.» Amen.
KYLVÄJÄ LÄHTI KYLVÄMÄÄN SIEMENTÄNSÄ.
Seksagesimasunnuntai. — Luuk. 8, 4—15.
Vaikka hanget vielä peittävät maan ja talvi on vakavimmillaan, ennustavat pitenevät päivät kevään tuloa. Päivän tekstikin vie meidät kevääseen, Jumalan valtakunnan kevääseen, jolloin siemen itää ja kasvaa, tuottaen satakertaisen hedelmän.
Mutta — sitä ennen on tehtävä paljon työtä pellolla: on saatava kovaksi tallatut polut pehmeiksi, kallioperäinen maa rikkiammutuksi ja orjantappurapensaat raivatuiksi pois, jotta muodostuisi enemmän hyvää maata.
»Kylväjä lähti kylvämään siementänsä.» Me papit ja saamamiehet olemme kylväjiä. Me seisomme sunnuntai sunnuntaina täällä ylhäällä saarnatuolissa ja siroittelemme siementä ympärillemme. Se siemen on kallista, kallisarvoisempaa kuin maallisen viljan siemen. Sillä se on Jumalan sanaa — niinkuin Vapahtaja itse sen selittää.
Mutta samanlaisia kokemuksia kuin peltomies tekee, teemme mekin kylväessämme: osa siementä putoaa tien viereen ja joutuu tallatuksi. Sana sattuu vain sydämen pintaan. Sen vaikutus jää lyhytaikaiseksi. Jo jumalanpalveluksen jälkeen se on noukittu pois. Taivaanlinnut tulivat ja söivät sen.
Taivaanlinnut — niitä on monenlaisia, suurempia ja pienempiä. Suurempien sinä kyllä uskot pystyvän noukkimaan siemenjyviä. Mutta pienempiä et pelkää. Ja ne ovat tavallisesti kaikkein pahimmat. Parvi varpusia vain, niin tie on puhdas. Ei yhtään jyvää näy.
Pidät ehkä viattomina noita pieniä juttuja, joita tavallisesti kahvipöydän ääressä kerrotaan. Sinusta ne kuuluvat asiaan, varsinkin kirkonmenojen jälkeen. Mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että monet niistä ovat ehkä juuri niitä lintuja, jotka »noukkivat siemenet pois» ja aiheuttavat sen, ettei sinulle jäänyt kirkosta mitään muistettavaa?
Pääsyy on tietysti se, että tien vierusta on kovaa; siinä ei siemen idä. Se pitäisi siis muokata pehmeäksi. Mutta mistä löytyy se aura, joka sen kyntää?
Jumalan varastossa niitä kyllä on. Tässä pyhässä sanassa on kohtia, jotka voivat pehmittää kovankin maan, vieläpä särkeä kalliopohjankin. Sillä kalliopohja on sittenkin ehkä vaarallisempi.
Se nim. pettää niin helposti. Päällä on tuoretta, pehmyttä multaa ja siinä itää siemen tavattoman joutuin. Sydän on herkkä; se tulee helposti liikutetuksi. Yksi sattuva sana nostattaa kyyneleet silmiin. Tuntuu niin hyvältä ja turvalliselta istua kirkossa ja kuunnella. Lukemattomia hyviä päätöksiä risteilee mielessä. »Sen minä teen! Jumalan avulla minä teen sen!» Mutta kotia tultua on tuo kaikki unohtunut. Sama henkilö, joka äsken itki kirkossa, käyttäytyy kotonaan kuin paatunut ilkimys. Hän haavoittaa ja loukkaa sanoillaan ja käytöksellään, ja hänen läheisyydessään on tuskallista olla. He uskovat ainoastaan ajaksi, mutta kiusauksen hetkellä he lankeavat pois. Heillä ei ole »juurta». Siinä syy.
Eikä orjantappurainen pelto ole juuri sen parempi. Siinä on kyllä maa kuohkeaa, mutta se on orjantappuran siemenillä saastutettu. Ja ne kasvavat paljon nopeammin kuin vilja, tukahduttaen sen alkuunsa.
Näitä ihmisiä on paljon. He aloittivat kerran kauniisti. He olivat päähenkilöstä kristillisissä yhdistyksissämme. Kuinka innostuneesti ja lämpimästi he puhuivat! Heitä oli ilo kuunnella. Jumalan seurakunta odotti heistä paljon, näistä voimakkaista, tulisieluisista nuorista. Mutta kun tapaamme heidät vuosien päästä, niin ihmettelemme ja oudoksumme. He ovat autioiden talojen kaltaisia, joiden asukkaat ovat kuolleet tai muuttaneet pois. Missä on tuli, tuo entinen hehkuva tuli? Missä on heidän äänestään lämmin sointu, joka ennen teki sydämelle hyvää, kun sitä kuunteli? Sammunut, sammunut! Tuli muita harrastuksia, rikkauden himo, elämän nautinnot ja ne sammuttivat pyhän tulen nuoresta rinnasta. Oi, heitä on paljon — näitä sammuneita tulivuoria, eikä ole minkäänlaista toivoa, että ne uudelleen alkaisivat toimia.
Ja sitten hyvä maa — tuo pehmeäksi muokattu. Sen pehmittivät elämän murheet, pettymykset, nöyryytykset. Se oli niin kovan muokkauksen alaisena, että sydämelle teki oikein kipeää. Mutta lopulta se valmistui. Ja kuinka vilja siinä nyt kasvaa! Se heilimöi niin kauniisti ja sen tähkässä suhisee lämmin, kesäinen tuuli. Vilja aaltoilee ja nuokkuu. Tuntuu kuin se kuiskailisi: »Nöyräksi, nöyräksi on tultava, sillä Jumala on ylpeitä vastaan». Tuntuu kuin tarinoisivat tähkäpäät: »Näin pää riipuksissa rintaa vasten näemme kaunista unta, unta ikuisesta levosta, rauhan maasta… Oi, rauhan maa! Ken meidät sinne vienee…? Se on Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme. Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon!»
Sellaista on hyvä maa, tuo siunattu musta multa, joka kasvattaa satakertaisen sadon.
Ja mitä sanomme lopuksi.
Sanomme: Oi, hyvä Jumala! Muokkaa meidän sydämemme, pehmitä se! Oi,
Jeesus Kristus, rukoile puolestamme, että sydämemme uudistuisi! Oi,
Pyhä Henki, sinä sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö! Etsi kaikkia
eksyneitä, meitä ja muita! Amen.
VEISATKAA HERRALLE UUSI VIRSI!
Kynttilänpäivä. — Ps. 96, 1—9.
Tuntuu omituiselta tänä raskaana aikana tällainen kehoitus. Ja vielä omituisemmalta, kun koko maan käsketään ottaa tähän veisuuseen osaa.
Sillä kansojen maailmassa raivoaa sota ja maa on täynnä verta ja kyyneleitä.
Kuinka silloin voidaan veisata Herralle uusi virsi?
Ihmiskunta näyttää vain kehittyvän pahuudessa. Missä on Herran kunnia?
Sotivien kansojen maissa kokoontuvat ihmiset kirkkoihin niinkuin mekin täällä kotimaassa. Mutta ettekö luule hyvin monen kysyvän: Missä on Jeesus Kristus? Eikö hän kuule, eikö hän auta?
Ja kuitenkin kuuluu meille tänä päivänä: »Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa Herralle kaikki maa!»
Eiköhän toivon sana hädän kovimmilla ollessa tunnu sittenkin kaikkein suloisimmalta?
Varmasti.
Tältä kannalta tulee meidän ottaa tämäkin kehoitus: meitä käsketään katsomaan läpi pimeydenkin uutta päivää kohti.
Jumalan suunnitelmat eivät muutu aikakausien vaiheissa. On ollut ennenkin sotia ja raskas aika maassa ja tulee edelleenkin olemaan. Mutta siitä huolimatta kuuluu meille kehoitus: »Julistakaa päivästä päivään hänen pelastustansa!»
Ja siinä on juuri tämän uuden virren sisältö, että Jumala pelastaa ja auttaa. Hänen apuansa saavat kansat ja yksilöt kokea tällaisinakin mullistusten aikoina. Epätoivon korkeimmillaan ollessa kuuluu huuto: »Älkää väsykö, ponnistakaa vielä voimianne! Sillä ennenkuin luulettekaan, olette pelastetut ja autetut.»
Mikä rohkaisee merihädässä olevia enemmän kuin kapteenin tyyni ja rohkea käytös. Hän on tottunut myrskyihin ja haaksirikkoihin. Monta kertaa hän on katsellut kuolemaa silmästä silmään. Hän on karaistunut ja koeteltu mies.
Sellainen luja usko on psalmin kirjoittajallakin. Hänkin on kokenut elämän myrskyjä ja nähnyt ahtaita aikoja. Psalmien kirjassa on monta todistusta siitä. Mutta siitä huolimatta hän kehoittaa: »Tuokaa Herralle, te kansain sukukunnat, tuokaa Herralle kunnia ja voima.» Se on juuri kykyä nähdä valo pimeydestä huolimatta, epätoivon ohella toivo, ja voimattomuudesta ja alakuloisuudesta huolimatta tuntea voimaa ja rohkeutta.
Tällaista valoisaa luottamusta tulevaisuuteen mekin tarvitsemme. Meidän on sanottava sielullemme: »Mitäs murehdit, minun sieluni, ja olet niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä vielä hän sinua auttaa kasvoillansa». Se on oikeaa elämisen rohkeutta. Eräs viisas mies sanoo. »Ihmiselle on paljon tärkeämpää tietää onnen olevan, kuin siitä nauttia». Ja se on totta. Meillekin on paljon tärkeämpää tietää, että Jumalan apu löytyy, kuin päästä osalliseksi siitä. Sillä silloin kun me pääsemme siitä osallisiksi, osaamme myös antaa sille arvon, koska meillä ei ole sitä aina ollut.
Nyt on Kynttilänpäivä. Tänä sunnuntaina vihitään roomalaiskatolisissa kirkoissa ne kynttilät, jotka vuoden aikana käytetään jumalanpalveluksissa ja juhlakulkueissa. Meillä luterilaisilla kristityillä ei ole sellaista tapaa. Mutta mehän voimme suorittaa tuon saman hengessämme: sytyttää kaikki toivon kynttilät palamaan ja niin astua täältä kirkosta ulos.
Maailma ei ole suinkaan tänä lyhyenä hetkenä muuttunut. Sota raivoaa edelleen. Mutta sanokaamme me: »Kerran koittaa ikuinen rauha.» Jumalan apua ei näy, mutta sanokaamme me: »Minä julistan päivästä päivään hänen pelastustansa.» Epäjumalan palvelus rehoittaa eri muodoissa, mutta sanokaamme me: »Herra on taivaat tehnyt!»
Näin veisaamme Herralle uutta virttä ja kehoitamme siihen yhtymään koko maan. Amen.
KÄY SISÄÄN KÄRSIMYSPORTISTASI!
Laskiaissunnuntai. — Joh. 12, 23—33.
Roomalaiskatolisessa kirkossa aloittaa pappi jumalanpalveluksen laskiaisena lukemalla alttarilta loppuosan 31. psalmista: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!»
Nämä sanat sopivatkin päällekirjoitukseksi sille portille, joka ihmiselämässä johtaa kärsimyksen tielle.
Kärsimys on paastonajan johtava ajatus. Vapahtajan elämässä näemme tämän ajatuksen täydellisimmin toteutuneena. Hän jos kukaan oli kärsimyksen mies.
Olemme joskus maininneet hänen yksinäisyydestään. Hän oli nim. yksinäisin ihminen maailmassa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin käsittivät hänet väärin ja ratkaisevalla hetkellä jättivät hänet. Ja loppuelämänsä ajan hän oli koditon mies. Hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa missään. Itse hän sanoi kerran: »Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi.»
Ja hänen elämäänsä loi risti varjonsa jo varhain.
Mutta — hän kesti kaiken tyynesti. Hän otti kohtalonsa vastaan ylevän rauhallisena. »Nyt on Ihmisen Poika kirkastettu», sanoi hän.
Ja hänen puheensa kohoaa runolliseen kauneuteen, kun hän huudahtaa. »Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon hedelmää».
Ja kuitenkin elämä oli hänellekin rakas. Totta kai se oli sitä miehelle, joka sanoi: »Katsokaa kedon liljoja!» Miehen, jonka silmä oli siinä määrin avoin luonnon kauneudelle, täytyi rakastaa elämää.
Nyt hän oli tullut sille kohdalle, jolloin elämä oli jätettävä: hänen oli kuoltava, astuttava kärsimyksen portista sisään. Oli hyvä, että hän saattoi lukea portin päältä tuon lohduttavan kirjoituksen: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!»
Me ihmiset emme haluaisi astua sisään kärsimyksen portista. Me tahtoisimme Eedeniin, paratiisiin — jo maallisesti. Meillä on niin paljon toiveita, suloisia, ihania toiveita, ja näiden toiveiden toteutumisessa näemme oman Eedenimme.
Yksi haluaisi saavuttaa hyvän toimeentulon, päästä niin pitkälle, että omistaisi kerran pienen talon puutarhoineen. Hän pettyy: tuleekin eteen köyhyys, loppuvat varat ja vielä kaiken kukkuraksi terveys rupeaa horjumaan. Talo puutarhoineen siirtyy saavuttamattomiin.
Toinen tavoittelee onnea toisella tavalla. Koko elämän kestävä liitto rakastamansa ihmisen kanssa on se päämäärä, johon hän pyrkii. Hän saavuttaakin sen. Mutta — eräänä päivänä hän seisoo paarien ääressä tuska ja epätoivo sydämessä: rakastettu lepää siinä kuolleena. Silmät, joiden uskollisesta katseesta hän oli iloinnut, ovat iäksi sammuneet; ääni, jonka sointua hän oli niin monesti sydän onnea täynnä kuunnellut, on iäksi vaiennut; käsi, jota hän oli niin monta kertaa kiitollisena puristanut, on iäksi kylmennyt.
Silloin on ihmiselämässä tullut laskiaissunnuntai. Ihminen on astunut kärsimyksen portille. Hän saa lähteä vaeltamaan suruineen, pettymyksineen; hänen taakkansa on raskas.
On hyvä, että kärsimyksen portin päällä on kirjoitus: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Sillä katsokaa: — ilman Jumalan apua se ei käy.
Meidän pienet, suloiset toiveemme ovat vehnänjyviä, joita emme hennoisi maahan heittää. Olemme kiintyneet niihin liian lujasti. Mutta elämä pakottaa meidät sen tekemään. Ja se on hyvä. Sillä siten niistä kasvaa meille aarre, jonka omistaminen tekee meidät lopultakin onnellisiksi.
Se aarre on kärsimyksen tulessa kirkastunut sielu.
Jo keskiajan munkit kirjoittivat luostarikammionsa seinälle: Per crucem ad lucem s.o. ristin kautta kirkkauteen. Se sana pitää paikkansa tähän ajalliseen elämään nähden. Tuskan ja kärsimyksen kautta saamme kestävimmän rauhan, varsinkin, jos olemme kantaneet kuormamme Jumalan avulla.
On siis hyvä meille, että yksi on käynyt edellämme kärsimyksen portista sisään: — Vapahtajamme. Hän on ensimmäisenä lukenut päällekirjoituksen:
»Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Tosin hänkin teki sen vapisevin sydämin, mutta astui kuitenkin rohkein mielin sisään.
Niin tahdomme mekin tehdä.
Meidän sydämemme vapisee vielä enemmän kuin hänen. Mutta — hänen esimerkkinsä silmäimme edessä emme kuitenkaan epäröi, vaan otamme tuon tuskallisen askeleen. Vähän ajan perästä saamme nähdä, että se käy. Vain itse läpikulku oli kaikkein vaikein. Siinä nim. eniten haavoittui. Sillä porttiaukkoa reunustavat orjantappurat repivät kasvot ja kädet verille. Mutta — mitäpä siitä. Vapahtajallemme, hänen läpikulkiessaan, jäi siitä orjantappuraseppel päähän. Se oli hänen voittoseppeleensä. Me kuljemme nyt hänen jäljessään, seuraten hänen tietään. Tosin tuon tien varrella on sellainenkin paikka, jossa enkelin täytyy vahvistaa meitä, niinkuin hän vahvisti Vapahtajaammekin. Se oli hyvä, että hänet lähetettiin siihen. Sillä varmaan Vapahtaja sanoi hänelle: »Jää tähän. Jäljessä tulee sellaisia, jotka eivät mitenkään tahdo jaksaa.» Ja siellä hän nyt seisoo — tuo enkeli — ollakseen valmiina meitä auttamaan. Hän sanoo: »Rohkeutta vain! Tästä kulki kerran eräs, jolla oli kaikkein vaikein, — niin vaikea, että hänen hikensäkin oli niinkuin veren pisarat. Mutta — sittenkin hän jaksoi.» Ja tarttuen käteemme hän auttaa meitä vaikean paikan ohi — tuo laupias samarialainen enkelien joukossa — ja me kuljemme hetken päästä paremmin, rohkeammin ja varmemmin. Amen.
MISTÄ MEIDÄN ON ILOITTAVA.
1. Paaston aik. sunnuntai. — Luukk. 10, 17—22.
Se oli ollut loistava lähetysretki täynnä ihmeellisiä voittoja. »Herra, riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimesi tähden!»
Me ymmärrämme niin hyvin apostolien ilon. Totta kai he olivat iloisia nähdessään, minkälaisen vaikutuksen heidän puheensa sai aikaan. Se oli perin inhimillistä.
Sen vuoksi mahtoi heistä tuntua koko omituiselta, kun Vapahtaja ei ottanut osaa heidän iloonsa. Hyvä oli. Kyllä hän oli huomannut, minkälainen menestys oli seurannut opetuslapsia. Mutta ei pitänyt liiaksi kiinnittää huomiota yksityisiin voittoihin. Niiden vuoksi loppuisi ilo lyhyeen. Piti ennen kaikkea iloita siitä, että nimi oli taivaan kirjassa.
Mikä elämänkokemus, mikä tyyni viisaus. Sellaisesta on hyötyä jo ihmisen maallisessakin kutsumuksessa.
Tiedemies tekee työtään ja saavuttaa huomattavan voiton, josta koko maailma häntä kiittää. Hän ei kuitenkaan perusta iloansa yksin tämän voiton varaan. Sillä sellainen ilo on liian lyhytaikainen. Hän iloitsee siitä, että saa tehdä työtä, harrastaa rakasta tiedettään. Se ylläpitää häntä joka päivä.
Maamies kyntää peltojaan. Toisinaan hän saa erinomaisen sadon. Hän iloitsee siitä, mutta hän ei jää tästä yhdestä hyvästä vuodentulosta niin riippuvaksi, että rupeaisi halveksimaan tavallisia vuosia ja ehkä kiroamaan katovuotta. Ei, hän iloitsee siitä, että on pysynyt terveenä ja jaksanut tehdä jokapäiväisen työnsä.
Pappi työskentelee seurakunnassaan. Toisinaan hän onnistuu saarnoissaan ja saa ihmiset liikkeelle. Syntyy herätys, joka leviää yli koko pitäjän. Mutta jonkun ajan kuluttua tuo herätys lakkaa. Sinne tänne on tosin jäänyt joku yksityinen valvomaan, mutta suurin enemmistö on menettänyt ensimmäisen innostuksensa. Älköön pappi masentuko, vaikk'ei saisikaan uutta herätystä aikaan. Tyytyköön hän siihen, että saa julistaa sanaa ja olla mukana Herran työssä, vaikk'ei se näkyväisiä hedelmiä tuottaisikaan.
Me olemme kovin taipuvaisia perustamaan liian paljon hetken menestykselle. Mutta se on huonoa elämän taitoa. Täytyy muistaa, että juhlaa seuraa arkipäivä.
Vapahtaja on viisas kasvattaja. Joku toinen hänen asemassaan olisi menetellyt aivan päinvastoin. Hän olisi yhtynyt opetuslasten iloon, vieläpä kiihottanut sitä. Olisihan hän siten paraiten kirkastanut omaakin kunniaansa. »Katsokaapa, enkö sanonut! Niin kävi ja niin on aina käyvä!» Mutta Vapahtaja tietää, että into herpautuu, jos ihminen yksipuolisesti kiinnittää huomionsa vain suureen myötäkäymiseen.
Ei, meidän pitää tyytyä siihen, mitä meillä on Terveys ja työkyky riittäköön ilonaiheeksemme jokapäiväisessä elämässämme, samoinkuin tieto siitä, että meillä on Jumala, joka pelastaa sielumme. Jos rupeamme odottamaan suuria ja väkeviä hengellisiä kokemuksia, voi käydä niin, ettei niitä tulekaan. Sitä suurempi on ilomme, kun Jumala joskus antaa erikoisemmin kokea läsnäolonsa suloisuutta.
»Lapsenmieliset» iloitsevat vähästä, mutta »viisaat ja ymmärtäväiset» vaativat paljon, ennenkuin viitsivät ottaa harppunsa seinältä ja laulaa kiitoslaulun. Eikä se, että »nimemme ovat kirjoitetut taivaissa», ole suinkaan vähäistä. Se on varallakin yhtä suurta kuin tyytyväisyys sen johdosta, että saa olla kansalainen kansalaisten joukossa ja täyttää jokapäiväiset velvollisuutensa. Niin — se on vielä enemmän. Sillä tässä on kysymys taivaan kansalaisuudesta.
»Taivaan kansalainen» — kuka se on? Se olet sinä, jolle ei riitä yksinomaan tämä maallinen, vaan jonka sydän kaipaa korkeampaa, pysyvämpää, kestävämpää. Se olet sinä, jonka henki halaa hengen maailmaan. Se voi ehkä monen mielestä olla kovin epäkirkollinen — tuo sinun henkinen maailmasi. Mutta älä ole huolissasi: hengen maailma juuri on taivas. Ja sen, joka sinne halaa, sen nimi on pyrkijöiden joukossa.
Ja siitä sinun on ennenkaikkea iloittava. Amen.
ERÄS ELÄMÄNTARINA.
2. Paaston aik. sunnuntai. — Luuk. 7, 36—50.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että Raamattu sisältää monta liikuttavaa elämäntarinaa, pieniä palasia ihmiselämästä, jotka välittömyydellään vangitsevat meidät? Sellainen on tämäkin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa.
Hänestä on tullut historiallinen henkilö, vaikka emme edes tiedä hänen nimeään emmekä sitä kaupunkia, jossa hän asui. Mutta — hänen kyyneleiset kasvonsa ovat niin painuneet ihmismieleen, että hänestä on tullut esikuva katumuksentekijästä, koskapa hänet mainitaan joka kerta, kun luetaan tuo liikuttavan kaunis rukous: »O sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus». Tällaisena katumuksentekijänä hän on saanut paikan Pietarin ja katuvan ryövärin rinnalla.
Hän oli viettänyt sangen kevytmielistä elämää, niin että hän kyllä oli hyvin tunnettu. Kaikki naimisissa olevat naiset ja nuoret siveät neitoset katselivat häntä halveksuen, kun hän joskus tuli heitä vastaan kaupungin kadulla. Oh, hän oli hyvin turmeltunut ja hyvin vaarallinen.
Hän asui jossakin kaupungin laitapuolella. Hänen asunnostaan emme tiedä mitään. Tiedämme ainoastaan, että hän omisti kauniin alabasteripullon, joka oli täynnä hyvänhajuista voidetta. Tuon pullon sisältö käytettiin synninpalvelukseen. Nainen voiteli sillä itseään lähtiessään öisille retkilleen.
Kuinka kauan hän oli viettänyt tällaista syntistä elämää — emme tiedä. Varmaankin monia vuosia. Hän oli paatunut; ei hän välittänyt itsestään eikä ihmisten ylenkatseesta. Hän eli huoletonna, vaipuen päivä päivältä yhä syvemmälle. Jokainen piti häntä parantumattomana.
Mutta — sitten tapahtui käänne. Hän oli kerran sattunut paikalle, kun Natsaretin profeetta saarnasi. Sellaista saarnaa hän ei ollut ennen kuullut. Hän oli kuvitellut sen käyvän samaan tyyliin kuin fariseusten ja kirjanoppineiden puheen, — noiden, jotka olivat niin pyhiä, niin tavattoman pyhiä virallisesti, mutta joiden joukosta löytyi yksi ja toinen sellainenkin, jolle hänenkin halveksittu, kirottu seuransa kelpasi. Sellaisille saarnamiehille hän oli hymyillyt pilkallisesti.
Mutta — tämä Natsaretin profeetta oli aivan toista maata. Hän itse oli puhdas. Jos kukaan niin hän olisi voinut tuomita. Hänellä olisi ollut valta siihen. Mutta — hän ei sitä tehnyt. Päinvastoin hän puhui lempeästi. Hänen puheestaan huokui syvä sääli kaikkia langenneita ja kovaosaisia kohtaan. Ilmankos publikaanit ja syntiset parveilivatkin hänen ympärillään eikä hän ajanut heitä pois. Tämä oli lähtemättömästi painunut naisen mieleen.
Siitä ajasta alkaen hän ei enää ollut rauhallinen. Hän jatkoi kyllä entistä ammattiaan, mutta hän ei tehnyt sitä enää samalla mielellä kuin ennen. Kotona yksin ollessaan hän itki, itki katketakseen, kurjaa, viheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja viaton ja ajatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt — nyt oli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.
Mutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin opettaja vierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin taloon päivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.
Hän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän kyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri helppo päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen palvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen siihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon isännän ja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se, mistä päivän evankeliumi kertoo.
Mitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?
Vaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!
Mutta — hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt huomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat kiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä tässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta — hän ei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri persoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki sydämen.
Tämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten ihailuamme.
Sillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi syy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin ihmiset. Hän eroaa parhaistakin heistä.
Sillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin täydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä on kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä juuri nyt. Tilaisuus ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon tilaisuutta? Me saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään lempeästi, mutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.
Jeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia tilaisuuksia. Hän ottaa vastaan aina. Hän on niin täydellisesti ehyt, niin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.
Tällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.
Meillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja kärsimyksemme. Elämässämme on sattunut tapauksia, joita parhaimpien ystäviemmekin olisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta Kristusta olisi, ei olisi ketään, kenen puoleen kääntyisimme.
Mutta — nyt on hän ja hän antaa synnit anteeksi.
Tästä, rakkaat ystävät, me iloitsemme. Vapahtaja tuntee elämän. Hän tietää, minkälaisia elämäntarinoita tämän vanhan maan pinnalla voi esiintyä — toinen toistaan murheellisempia.
Mutta — jos katumuksemme on vilpitön, on anteeksiantamus myös ehdoton.
Amen.
TULESTA TEMMATTU KEKÄLE.
3. Paaston aik. sunnuntai. — Sak. 3, 1—15.
Tämä teksti sopii erityisesti meille papeille, mutta myös jokaiselle ihmiselle.
Profeetta Sakaria näki ylimmäisen papin Joosuan seisovan Herran enkelin edessä; ja saatana seisoi hänen oikealla puolellaan häntä vastustamassa. Päällekantajalla oli paljon tätä johtavassa asemassa olevaa miestä vastaan. Hän oli hoitanut huonosti korkean virkansa. Hänen kotielämänsä antoi aihetta vakaviin muistutuksiin. Hän oli sortunut syntiin, mutta ruvennut katumaan ja armoa etsimään. Ja nyt hän oli tuomittavana.
Tuomio kääntyi anteeksiantamukseksi. Noista kahdesta olennosta, jotka seisoivat hänen rinnallaan, puolustaja, enkeli, jäi paikalleen, päällekantajan vetäytyessä pois.
Ihminen seisoo täällä enkelin ja paholaisen välissä. Hyvä ja paha kamppailevat hänestä. Monesti asuvat enkeli ja paholainen samassa sydämessä rinnakkain ja elämä muodostuu sen mukaiseksi, kumman ääntä ihminen kulloinkin noudattaa.
Enkeli, hyvän edustaja, pyrkii johtamaan meitä hyvään. Niinkauan kuin seuraamme häntä, menestymme. Hyvä omatunto todistaa, että olemme oikealla tiellä. Mutta tuo toinen »naapuri» kuvaa meille synnin kauniiksi ja luvalliseksi. Hän on taitava kääntämään käsitteitä, antamaan niille uusia merkityksiä. Hän vetoaa usein parhaimpiin ominaisuuksiimme, saaden meidät kulkemaan hyvinkin mutkikkaita teitä. Vasta sitten kun huomaamme, mihin nämä uudelleen arvioidut käsitteet johtavat, avautuvat silmämme näkemään, että tie on ollutkin väärä. Jos silloin kadumme ja pyörrämme takaisin, on meillä vielä anteeksisaamisen ja parannuksen mahdollisuus.
Tämä hyvän ja pahan välinen ristiriita näyttää sitä silmiinpistävämmältä, kuta edustavammassa asemassa ihminen on. Varsinkin kärjistyy tämä ristiriita erikoisesti silloin, jos paha saa vallan henkilössä, jonka ajalliseen kutsumukseen jo kuuluu olla esitaistelijana hyvän ja oikean puolesta, niinkuin esim. papin. Sellaisen henkilön heikkoudet huomataan paljon paremmin kuin tavallisen ihmisen. Ja sellaisen elämän esimerkillinen vaikutus kantaa paljon kauemmas kuin jonkin toisen.
Inhimillisesti katsoen näyttää päällekantaja olevan oikeassa. Kuinka tällainen mies soveltuu Herran seurakuntaa johtamaan, — mies, jonka yksityiselämä jo antaa aihetta mitä vakavimpiin muistutuksiin? Saarnaa muille, mutta ei itse elä siitä totuudesta, jota toisille julistaa. Eikö tämä ole pahennusta seurakunnassa?
Sitä se epäilemättä on, jollei synny muutosta, parannusta. Mutta maailma ei tavallisesti tätä muutosta huomaa. Se pitää vain kiinni aikaisemmista hairahduksista. Mutta Jumala tuomitsee toisin.
On vanha totuus, että Jumala on sielujen tuntija. Mutta vaikka se on niin vanha, on se kuitenkin useimmille ihmisille uutta. Jumala on heidän mielestään samanlainen kuin he itsekin ovat. Yhtä vaikeaa kuin heidän on unohtaa, luulevat he sen olevan myös Jumalalle. Mutta ylimmäisen papin Joosuan kohtalo osoittaa toista.
Siinä hän seisoo ylimmäispapillisessa puvussaan, mutta tuo puku on saastutettu. Sen arvomerkit on häväisty synnissä. Ei hän voi siinä puvussa astua temppelin pyhimpään toimittamaan uhria kansan syntien edestä. Päällekantaja on varma, että puku riistetään hänen yltään ja korkea virka otetaan pois. Ja sitä mieltä ovat myös ihmiset. He ovat monessa asiassa yhtä mieltä päällekantajan kanssa, varsinkin, jos saavat esiintyä syyttäjinä.
Mutta — Jumala näkee syvemmälle kuin päällekantaja; hän näkee tuon onnettoman miehen sydämen pohjaan saakka. Hän näkee, kuinka hän kärsii ja kuinka hän häpeää. Hän ei tahdo lausua yhtään sanaa puolustukseksensa, vaikka hän ehkä voisi senkin tehdä.
Joosua seisoo enkelin edessä saastaisessa puvussaan. Hän vetoaa Jumalan laupeuteen. Hän vetoaa siihen hyvään, jota hän on sydämessään tuntenut, mutta jota hän ei ole jaksanut seurata. Mutta nyt — hän tuntee senkin — jos hän vielä löytää armon, hän uskoo voivansa kaiken korjata. Eikä ikuinen hyvyys muuta vaadikaan. Se lausuu vapauttavan sanansa.
»Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut juhlavaatteisiin.»
Ylimmäinen pappi Joosua sai puhtaan päähineen ja uuden virkapuvun. Näin Jumala käy oikeutta katuvaisen kanssa. Päällekantajan on pakko väistyä. Hän on saanut tuomionsa. »Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta temmattu?» Päällekantaja olisi halunnut nähdä sen palavan. Mutta Jumala tempasi sen pois yhdennellätoista hetkellä.
»Ja Herran enkeli jäi seisomaan.»
Oi, kuinka lohdullinen on tämä tekstimme viimeinen lause. Ikuinen hyvyys jäi jäljelle vaalimaan sitä hyvyyden orasta, joka syntisen sydämessä nyt oli puhjennut esiin. Oi, kunpa se voisi kasvaa ja vaurastua! Me vapisemme pelosta ajatellessamme ihmisen heikkoutta. Mutta muistaessamme, että Jumala on suuri ja voimallinen, me tunnemme mielemme tyyntyvän. Hän, joka tempaa kekäleen tulesta, kykenee siitä vielä jotakin tekemään.
Sillä hän on rakkaus. Amen.