KUINKA PÄÄSEMME TAIVAASEEN?
Helatorstai. — Ap. Teot 1, 1—11.
(Gustav Frenssenin mukaan.)
I.
On paljon puhuttu Kristuksen taivaaseen astumisesta, sen puolesta ja sitä vastaan. Mutta mitä auttavat kaikki nämä todistukset meitä? Yksityiskohtiin ne voivat ehkä valaistusta luoda, mutta lopuksi jää kaikki kuitenkin uskon varaan. Ja meidän on helppo uskoa, että sellainen ihminen kuin Jeesus Kristus on mennyt taivaaseen.
Meillä on siihen sisäinen pakko, — jos niin tahtoisimme sanoa. Sellaisen täydellisen, kirkkaan ja puhtaan maallisen elämän jatkona täytyy olla taivas.
Me uskomme siis, että Vapahtaja on noussut taivaaseen, — uskomme, että hän elää nyt siellä kirkkaassa, puhtaassa maailmassa, johon mekin kerran toivomme pääsevämme.
Tässä tulemmekin nyt asiaan, joka on meitä paljon lähempänä: omaan taivaaseen astumiseemme. Sehän on kuitenkin tärkeä kysymys: pääsemmekö me kerran taivaaseen?
Tekstissämme on yksi sana, joka helposti voisi jäädä huomaamatta, mutta joka kuitenkin on tavattoman tärkeä, kun on kysymys meidän taivaaseen pääsystämme: »Hän puhui heille Jumalan valtakunnasta.»
Asia on nim. niin, että jos tulemme Jumalan valtakuntaan, pääsemme myös kerran taivaaseen. Sen vuoksi Vapahtaja viimeisinä hetkinään puhui opetuslapsilleen niin paljon Jumalan valtakunnasta. Hän halusi valmistaa heitä pääsemään taivaaseen.
Vapahtajan tärkein tehtävä hänen maallisen vaelluksensa aikana oli kutsua ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Voimme lyhyesti sanoa, että hän eli sitä varten ja myös sitä varten kuoli. Tämän suuren tehtävän taustaa vasten katsottuna näyttääkin hänen elämänsä tavattoman rikkaalta ja kauniilta samoinkuin hänen kuolemansa synkältä ja pimeältä.
Mutta, se jonka Vapahtaja elämänsä aikana lähtemättömästi istutti niiden aikalaistensa mieleen, jotka joutuivat lähemmin hänen kanssaan tekemisiin, oli usko hyvän lopulliseen voittoon. Ja se on se, joka vieläkin voimakkaasti kiinnittää ihmisiä häneen.
Maailmassahan on niin paljon pahaa, sellaista, mikä on omiaan tekemään ihmismielen synkäksi ja epätoivoiseksi. Onhan olemassa suunnattomasti onnettomuutta, sairautta, kuolemaa, surkeita elämänkohtalolta, epäterveellisiä asuntoja, kalpeita, kituvia lapsia, kylmyyttä, itsekkyyttä, paatuneita tuntoja, ja sydämetöntä armottomuutta. On välistä vaikea uskoa hyvän voittoon. Mutta — kun katsomme Jeesukseen Kristukseen, saamme sen iloisen varmuuden, että hyvä sittenkin voittaa. Kaiken hädän ja kurjuuden keskellä me sittenkin uskomme Jumalan rakkauteen. Tässä kohden on kristinusko juuri niin luja ja ehyt: se julistaa rakkautta keskellä vihaa ja taistelua, elämää keskellä kuolemaa ja katoavaisuutta. Se viittaa katoamattomaan päämäärään keskellä aineellisuutta ja mammonan palvelusta. Se julistaa: älä elä itseäsi, vaan lähimmäistäsi varten!
Ne, jotka ovat saaneet tällaisen vakaumuksen, tällaisen lujan lapsellisen uskon, kuuluvat Jumalan valtakuntaan. Emme nyt rupea puhumaan siitä, kuinka he ovat sinne tulleet; siitäkin kysymyksestä on aikojen kuluessa paljon riidelty. Pidämme vain kiinni pääasiasta: ne, jotka Vapahtajan lailla uskovat, että hyvä lopulta voittaa, kuuluvat Jumalan valtakuntaan.
II.
Mitä Jumalan valtakunnassa sitten tehdään?
Monella on sellainen käsitys, että siellä pidetään vain ainaista juhlaa, istutaan ja lauletaan. Se voi ehkä tyydyttää lapsellisia sieluja, mutta se ei suinkaan ole oikea käsitys.
Jumalan valtakunnassa tehdään työtä. Jokainen, joka luulee pääsevänsä sinne vain toisia arvostelemaan ja päältä katsomaan, erehtyy suuresti. Siellä tehdään työtä Jumalalle.
Ihmiset ovat kovin malttamattomia. Päästyään Jumalan valtakuntaan, he tahtoisivat suin päin rientää taivaaseen. Ja kun he eivät sinne heti pääse, he rupeavat kädet ristissä istumaan, ajatellen, etteivät heille nyt, kun ovat kerran tulleet Jumalan lapsiksi, enää kuulu »nämä maalliset». Se on väärä käsitys. Apostoli sanoo: »Joka ei tahdo työtä tehdä, hän olkoon myös syömättä.» Ei — Jumalan valtakunnassa tehdään työtä, tavattoman paljon työtä, ja siihen työhön tulee myös sinun ottaa osaa.
Sanoihan Jeesus kerran eräälle miehelle: »Mene tekemään työtä minun viinimäessäni». Ja opetuslapsilleen hän sanoi: »Ensin Jerusalemissa, sitten Samariassa ja sitten maailman ääriin.»
Työtä siis tehdään ja työnteko jakaantuu itsekunkin lahjojen ja kutsumuksen mukaan. Perheenisä tekee työtä perheensä keskuudessa kasvattamalla lapsistaan jumalaapelkääviä, kunnon ihmisiä. Pappi tekee työtä virassaan, opettaja kutsumuksessaan. Maanviljelijä tekee työtä pellollaan ja tiedemies työhuoneessaan. Työn arvo riippuu mielenlaadusta, millä sitä tehdään. Siinä tulee ennenkaikkea kysymykseen uskollisuus. Jumala katselee taivaastaan, palveleeko ihminen työllään lähimmäistään t.s. häntä. Tästä mielenlaadusta johtuu se hyvän olon tunne, joka ilmaantuu vanhurskautena, rauhana ja ilona Pyhässä Hengessä.
Kun siis olemme tulleet Jumalan valtakuntaan ja siinä ruvenneet tekemään työtä, pääsemme kerran taivaaseen. Monestihan meidät kyllä epätoivo valtaa. Mutta — »joka loppuun asti vahvana pysyy, hän tulee autuaaksi.»
Taivaassakaan emme saa jouten olla. Ei siellä yksinomaan lauleta ja kiitetä. Ei, vaan sielläkin tehdään työtä, eletään täydellistä elämää rakkaudessa.
Tällainen on päämäärä, rakas kuulijani. Sitä kohti pyri Herrasi ja
Vapahtajasi avulla. Amen.
OPETUSLAPSENA OLEMISEN VAARA JA IHANUUS.
6. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 12, 4—12.
I.
Vapahtaja oli ollut aterialla erään fariseuksen luona ja siellä joutunut nuhtelemaan fariseuksia ja lainoppineita heidän ulkokultaisuudestaan. Vapahtajan puhe oli herättänyt ankaran vihan myrskyn ja saanut suuren väkijoukon kokoontumaan talon edustalle. Silloin hän puhuu ne sanat, jotka tänään ovat tekstinämme.
Hän puhuu opetuslapsena olemisen vaarasta ja ihanuudesta.
On vaarallista olla Kristuksen opetuslapsi. Vapahtaja sanoo, että maailmassa tulee olemaan vihamielisiä voimia, jotka suuntautuvat opetuslapsia vastaan. Ne ovat ihmiset.
Mutta — niitä ei tule peljätä, koska he pystyvät korkeintaan vain tappamaan ruumiin. On yksi, jota tulee peljätä vielä enemmän: häntä, jolla on valta, jonkun tapettuaan, syöstä hänet helvettiin, t.s. Jumalaa.
Tämä pelko oli apostoleilla ja on ollut kaikilla Jumalan valituilla. En uskalla mennä sanomaan, missä määrin he ovat peljänneet nimenomaan iankaikkista kadotusta — minkälainen käsitys heillä siitä on ollut. Mutta joka tapauksessa he ovat peljänneet Jumalan vanhurskautta ja tämä pelko on antanut heille sen merkillisen vakavuuden, jota maailma on aina ihmetellyt.
He ovat joutuneet esivallan ja valtamiesten eteen vastaamaan.
Lukemattomia kertoja. Mutta aina he ovat löytäneet oikeat sanat,
niinkuin Pietari ja Johannes korkean raadin edessä, Paavali kuningas
Agripan edessä ja Luther Wormsin valtiopäivillä.
Pitääkö Vapahtajan sana vieläkin paikkansa? Eikö maailma ole sentään jonkun verran muuttunut? Eihän nykyajan kristityitä julkisesti vainota.
Ei — se on kyllä totta. Mutta vaaroja tuottaa opetuslapsena oleminen vieläkin.
Suurin vaara on siinä, että nykyjään näyttää niin helpolta kristittynä oleminen. Opetuslapset joutuvat monessa asiassa mukautumaan. Ja tämä mukautuminen voi helposti johtaa kieltämiseen. Siinä on vaara, joka jokaisen Kristuksen seuraajan on otettava huomioon.
II.
Mutta — jos opetuslapsena oleminen tuottaa vaaroja, tuottaa se myös onnea ja iloa. Vapahtaja vakuuttaa, että taivaallinen Isä pitää heistä huolen kuten varpusista. »Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unohtanut.»
Voidaanko ottaa juuri vaatimattomampaa esimerkkiä. Varpunen… kuka meistä ei tuntisi sääliä, nähdessään varpusen talvipakkasessa höyheniään pöyhöttelevän. Kuinka se voi tulla toimeen, kun meitä, joilla on paksut turkit, vilu puistattaa? Mistä se saa elatuksensa, kun kaikki on jäässä?
Jumala pitää siitä murheen.
Varpunen saarnaa siis meille uskosta. Katsopas minua… täällä minä vain istun ja tirskutan. Kylmä on… mutta hyvin sentään tulen toimeen. Ja sinä … ihminen, epäilet. Ettekö te sentään ole suurempiarvoiset kuin me?
III.
Voimme siis olla vain kahdessa eri suhteessa Vapahtajaan. Joko tunnustamme hänet tai kiellämme.
Meidän ei suinkaan tarvitse olla julkisia jumalankieltäjiä. Voimme olla
kirkon uskollisia poikia ja tyttäriä ja kuitenkin kuulua kieltäjiin.
Taikka — voimme olla jumalankieltäjiä ja kuitenkin kuulua tunnustajiin.
Se on sydän, sisällinen ihminen, joka tässä ratkaisee.
Vaikka suun tunnustus onkin tärkeä, on elämä vielä tärkeämpi. »Sydämen uskolla me autuaiksi tulemme.» Ja tätä sydämen uskoa voi olla sellaisellakin, joka näyttää olevan Kristuksen julkinen vihollinen.
Minulla on eräs ystävä, joka väittää olevansa kirkon vihamies. Hän ei ole vuosikymmeniin avannut yhdenkään temppelin ovea eikä sano avaavansa. Hänen mieliharrastuksensa on kielteisen kirjallisuuden lukeminen ja hyvin mielellään hän juttelee näistä asioista.
Mutta — hänen elämänsä on hänen oppinsa täydellinen vastakohta. Harvoin olen tavannut siinä määrin epäitsekästä ihmistä, kuin on tämä ystäväni. Häneen jos kehenkään voi luottaa. Hän on harvinaisen auttavainen ja helläsydäminen; hän antaisi viimeisen leipäpalansa tarvitsevalle.
Kumpaan ryhmään hänet asettaisin: Vapahtajan ystävienkö vai vihollisten joukkoon?
Minä asetan hänet Kristuksen tunnustajien puolelle. Hän on sitä kaikesta kielteisyydestään huolimatta.
Varmasti Jumala katselee asioita toisin kuin me. Hän näkee uskoa siinä, missä me näemme vain uskottomuutta ja päinvastoin. Sillä onhan hän vanhurskas ja lahjomaton. Amen.
PYHÄ HENKI.
Helluntai. — Joh. 14, 15—21.
Ei ole helppoa puhua Pyhästä Hengestä. Liikumme silloin Jumalan salaisuuksissa. Mutta kun Jumalan sana puhuu siitä paljon ja päivän evankeliumi erikoisesti, on minun tänään siis saarnattava siitä.
Mitä opimme päivän tekstistä?
Opimme ensiksikin, että voi olla Kristuksen opetuslapsi, vaikka ei vielä olisikaan saanut kokea Hengen vaikutusta sydämessään.
Opetuslapsethan saivat Pyhän Hengen vasta helluntaina. Mutta sitä ennen he olivat jo olleet Vapahtajan vaikutuksen alaisina. Jos joku heistä olisi kuollut ennen helluntaita, hän aivan vannaan olisi tullut autuaaksi. Jos siis joku meistä on huolissaan siitä, ettei ole tuntenut hengen asumista sydämessään, olkoon huoleti: Herra tuntee omansa.
Toiseksi opimme, että kehitys hengellisessä elämässä kulkee omaa suuntaansa. Ja se kehitys on tavallisesti sellainen, että ihminen vähitellen rupeaa tuntemaan hengen läheisyyden, ja että tämä henki sitten ottaa asuntonsa hänessä: ihminen täytetään hengellä.
Erämaan matkaajille — 11
Opetuslapset olivat nyt siinä tilassa. »Te tunnette hänet», sanoo Vapahtaja, — »sillä hän pysyy teidän tykönänne». Helluntaina toteutui sitten tämä sana: »ja on teissä oleva».
Jotta siis ihminen tulisi täytetyksi hengellä, on hänen ensin koettava hengen läheisyyttä.
Kolmanneksi opimme sen, kuinka ihminen joutuu kokemaan hengen läheisyyttä. Se tapahtuu siten, että ihminen oppii rakastamaan Vapahtajaa ja pitämään hänen käskynsä. Hänessä ilmaantuu siten Jumalan hengen työ.
Rakastamaan Vapahtajaa, sanoimme. Kuinka se käy päinsä?
Siten, että opitaan rakastamaan hänen elämäänsä sellaisena kuin Uusi Testamentti sen meille esittää — hänen sanojaan, hänen antamaansa esikuvaa. Siten, että opitaan ihailemaan sitä nöyryyttä, uskon lujuutta ja puhtautta, joka hänessä ilmenee, — eikä ainoastaan ihailemaan, vaan toteuttamaan sitä omassa elämässä. Silloin saadaan kokea hengen läheisyyttä.
Sitä voivat toisinaan kokea sellaisetkin ihmiset, jotka eivät Jumalasta välitä, kun he taistelevat esim. jonkun jalon aatteen puolesta. Vaikka toiselta puolen on vähän vaikea ajatella ihmistä, joka ei välittäisi Jumalasta, ja kuitenkin taistelee jalon aatteen puolesta.
Neljänneksi opimme, ettei Jumalan henki ole määrätty meitä vain lähentelemään, vaan valloittamaan sydämemme. Ja väkirynnäköllä.
Se tapahtuu sinä hetkenä, jolloin meidän henkinen maailmamme avautuu
Jumalan hengelle.
Puhutaan kahden ihmisen henkisestä sukulaisuudesta. Mitä sillä tarkoitetaan? Sitä, että näiden ihmisten sielut ovat avautuneet toisilleen: he ymmärtävät toisensa täydellisesti. Kehittyneemmän ihmisen hengenelämä vaikuttaa aina voimakkaammin sellaiseen, joka on alemmalla kehitysasteella. Sen todistaa todeksi elämä.
Jumala on täydellinen henki. Hänen henkensä voi siis aina vaikuttaa meihin niinkuin alemmalla kehitysasteella oleviin. Ja kun se sen tekee, tapahtuu se voimalla, — suurella, valtavalla voimalla, niin että se ottaa haltuunsa koko meidän olentomme, henkemme ja ruumiimme.
Mutta tämä asia jää hämäräksi, jollemme ota tähän yhteyteen Jeesusta
Kristusta. Me voimme nim. kysyä, missä on Jumala ja hänen henkensä.
Se on Jeesuksessa Kristuksessa.
Jumala tuntee Kristuksen ja Kristus tuntee Jumalan. Hän tuntee myös meidät. Hän on siis porras, joka yhdistää meidät Jumalaan ja hänen henkeensä.
Sanoimme jo äsken, että ainoa edellytys hengen läheisyyden kokemiseen on tulla hengen täyttämäksi, oppia rakastamaan Vapahtajaa ja pitämään hänen käskyjään. Nyt ehkä käsitämme, kuinka »johdot» tässä kohden juoksevat.
Yksi seikka on meidän kuitenkin aina muistettava: älkäämme koskaan rakentako tunteille. Tunteet haihtuvat. Lämmintä vuodenaikaa seuraa syksy ja kylmä, pimeä talvi. Älä silloin joudu epätoivoon, jollet sydämessäsi tunnekaan suvisten helluntaituulten leyhyntää. Tottele vain Kristusta, ole hänen käskyillensä kuuliainen. Hän on kerta kaikkiaan antanut sanansa, johon voit luottaa: »Minä olen ilmaiseva itseni hänelle». Tulee jälleen kevät, hengen suloinen, lämmittävä kevät, jolloin saat iloita Jumalan armoauringon loisteesta ja kiittää häntä.
Hengen läsnäolo ei aina ilmaannu riemun ja autuuden tuntemuksena. Se voi myös ilmetä murheen ja ahdistuksen tunteina. Henki vei kerran Jeesuksenkin korpeen perkeleen kiusattavaksi. — Mutta sekä ilon hetkien että murheen ja alakuloisuuden hetkien tarkoituksena on vetää meitä vain lähemmäksi Jumalaa, henkien Isää. Amen.
HYVÄ SANOMA.
2. Helluntaipäivä.— Joh. 3, 16—21.
I.
Tuntuu niin hyvältä tänä vuoden aikana, jolloin luonto täällä Lapissakin julistaa kevään hyvää sanomaa, puhua siitä hyvästä sanomasta, joka tuo maailmalle pelastuksen.
Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa, jotta kuka ikinä uskoo häneen, ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Ihmiskunta oli elänyt kuin pimeää, raskasta talvikautta ennen Vapahtajan tuloa. Olihan kyllä kevään enteitäkin näkynyt. Vanhan Testamentin profeetat, varsinkin Sakaria ja Malakia, olivat olleet sellaisia kevään ennustajia Israelin kansan keskuudessa. Samoin oli pakanamaailmassa esiintynyt jaloja miettiä, joiden sana toisinaan oli voimakkaasti liikuttanut ihmisten sydämiä. Mutta heidän vaikutuksensa oli ollut lauhan suvipäivän kaltaista, joka keskellä talvea toisinaan saapuu, sulattaen hiukan hangen pintaa.
Sen ohimentyä on pakkanen tavallisesti entistä ankarampi.
Ei ollut ihme, että ihmiskunta oli vähitellen menettänyt toivonsa.
Koittaako enää koskaan kevät kärsivälle maailmalle?
Rooman valtakunta oli ennen Vapahtajan tuloa lopullisesti asettunut sille kannalle, että odotus oli turhaa. Pakanauskonnot olivat menettäneet merkityksensä. Vanhoja jumalia pilkattiin. Ei kannattanut uskoa mihinkään. Pilatuksen kysymys: »Mikä on totuus?» ilmaisee selvästi roomalaisen maailman toivottomuuden.
Mutta kevät oli tulossa. Pienessä Juudanmaassa syntyi merkillinen mies, joka sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.» »Minä olen maailman valkeus!»
Ja niinkuin toukomettinen surinallaan ilmaisee, että kevät on tullut, niin rupesi ylt'ympäri Rooman valtakuntaa kaikumaan: »Jumala on rakastanut maailmaa! Hän on lähettänyt poikansa!»
Merkillinen julistus, ihmeellinen oppi. Se ei asettanut minkäänlaisia rajoja eri kansallisuuksille, ei mitään määrättyjä valmistustöitä ihmisille, niinkuin pakanauskonnot, vaan se kuulutti yksinkertaisesti: »Kuka ikinä häneen uskoo, se ei huku, vaan saa iankaikkisen elämän.»
Se oli hyvä sanoma, joka kiiri yli vanhan maailman kuin lämpöaalto yli talven kahleissa huokaavan maan. Syntyi liikettä, syntyi elämää. Routa suli mielestä, talven valta oli murrettu. Oli tullut kevät, Jumalan valtakunnan ihana kevätaika.
Tiedämme, että vuosisatoja sitten saapui tämä hengen kevät rakkaaseen Suomeemmekin, saapui tosin sotajoukkojen ja aseiden kera. Mutta kaikkialla, missä se kohtasi otollista maaperää, sen siunaukselliset vaikutukset tulivat näkyviin. Kristinusko kasvoi kuin kuusi keväisen mäen rinteellä ja aloitti Suomen kansa uutta tuon kuusen suojassa elämäänsä.
II.
Mutta nyt emme tahdo kauemmin viipyä menneissä tapahtumissa. On vain virkistävää todeta, miten hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta on lentänyt kuin muuttolintu maasta toiseen ja pesiytynyt lopuksi meidänkin kaukaisille rannoillemme. Se on ollut Hengen kultaista aikaa ja näin helluntaina on paikallaan muistaa sekin.
Mutta nyt tarkastelemme näitä kotiseudun oloja. Täälläkin on vallinnut hengen kevät aikoinaan, kun Laestadius, Lapin apostoli, saarnasi näillä main. Hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta lensi yli näiden tunturiseutujen ja sytytti sydämet kaikkialla palamaan. Ihmiset heräsivät syntiunestaan ja tekivät parannuksen. Tuo vanha sana: »ei hukkumaan, vaan iankaikkisen elämän saamaan» vapisutti sydämiä voimallaan kautta koko Lapinmaan ja yhtenä miehenä ylistettiin täällä silloin Jumalaa.
Missä on se hyvä sanoma nyt? Laestadius ja vanhimmat ovat kuolleet. Heidän äänensä on iäksi vaiennut. Onko hyvä sanoma mennyt heidän mukanaan hautaan?
Jumalan kiitos, ei ole. Se on vielä jäljellä, se voidaan vielä kuulla.
Toukomettisen ääni ei ole vaiennut. Joka helluntai se liitelee yli
Lapinkin ja sen rakas, tuttu ääni kuullaan yhä uudestaan: »Niin on
Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa.»
Onko täällä sydämiä, jotka iloitsevat tästä äänestä? Onko sydämiä, joille tämä hyvä sanoma on kuin vesi kuivalle maalle? Me odotamme näin keväisin lämmintä sadetta, joka pehmittäisi maan. Me tarkastelemme huolestuneina taivasta, eikö näkyisi millään ilman suunnalla pilveä, joka toisi tullessaan siunatun sateen. Ja, oi, mikä riemu, kun näemme pilven nousevan etelästä, lämpimän ilman suunnalta! Silloin iloitaan mataloissa tunturitaloissa.
Rakkaat ystävät! Tässä lähettää Jumala meille hengellisen sateen. Tämä on se taivaan vihma, joka käy yli maan, pehmittääkseen kovettuneita sydämiä: Jumalan pelastuksen evankeliumi, hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Antakaamme sen sattua sydämiimme.
Tämä maailma on kuin meri, myrskyä, kuolemaa ja tuhoa tuottava meri. Voimme sanoa niin, jollemme pyri asioita kaunistelemaan. Päivän evankeliumi tuo eteemme kuvan kirkkaasta päivästä, joka seuraa myrskyn ja pimeyden jälkeen. Se päivä on niin sanomattoman ihana ja rauhaisa, loppumattoman pitkä ja onnellinen, että sydämen valtaa ilo sitä katsellessa.
Kuulkaamme siis vielä kerran niitä suloisia sanoja, jotka tämän päivän meille tuovat: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta, kuka ikänä häneen uskoo, ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän».
Kiitos olkoon Jumalalle hyvästä sanomasta! Amen.