VIII. ENSI TAISTELU.
Surullinen joulu vietettiin Hämeen vanhassa linnassa vuonna 1596. Tuolla pienellä, vanhanaikaisella sisämaanlinnalla ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut sotilaallista merkitystä, mutta hallinnon keskuspaikkana ja ruunun varastopaikkana oli se kuitenkin edelleen Hämeen sotaväenkin keskus. Siellä isännöi näihin aikoihin vanha, vakava Steen Fincke, Götrikin veli, ja hänen apulaisenaan ylpeä ja ylimielinen ratsumestari Ivar Arvidinpoika Tavast, nuoresta iästään huolimatta yksi rahvaan pahimpia painajaisia. Tämä viimemainittu, jolla komennossaan oli ratsulipullinen Virosta palautettua sotaväkeä, oli sen sijoittanut naapuripitäjiin talonpoikain elätettäväksi ja remuili itse linnassa, valmistellen siellä läheisten kartanoiden aatelisjunkkarien kanssa repäiseviä juhlajuominkeja. Muita harrastuksia tai huolia ei linnassa yleensä ollutkaan. Siellä elettiin sisämaan eristetyissä oloissa, joihin eivät Klaus Flemingin ja hänen vastustajainsa valtariidat taikka Turun kirkkokiistat ulottuneet, ja paikkakunnan hidasluontoinen, kankea kansa kantoi sekin napisematta niskoilleen sälytettyjä raskaita linnaleirirasituksia.
Elämä meni linnassa verkkaista, tasaista menoaan. Oli taas valmistuttu joulua viettämään entiseen tapaan: oluet oli pantu, leivottu oli paljo makeaa ja rasvaista, pitkät pidot oli edessä.
Silloin juuri rupesi ilmenemään tuota hiljaista rauhaa häiritseviä enteitä. Jouluneellusviikolla saapui ensiksi merkillisiä sanomia kaukana Pohjanmaalla tapahtuvasta kuohunnasta, ja päivän parin kuluttua rupesi tuohon hiljaiseen linnaan ajamaan aatelisrouvia perheineen, jotka olivat Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä paenneet lähenevää, uhkaavaa ryminää. He kertoivat Pohjanmaan talonpoikain vanginneen tai surmanneen voutinsa ja huovinsa ja lähteneen aseissa samoamaan etelään päin. Näistä ensi viesteistä ei linnassa sentään paljoakaan hämmästytty. Tottapa siellä pohjoisessa sotaväki pitää talonpojat kurissa, ja mitäpä se jytinä tänne asti vaikuttanee! Mutta eräänä päivänä ajoi linnaan Laukon herra, Knut Kurki, perheineen ja asemiehineen, kuvaten aseman jo sangen arveluttavaksi ja vaatien linnanherroja ryhtymään kiireellisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin. Nopeasti nyt tuhoviestit sakoivat: aatelisten kartanot Satakunnassa palavat, talonpojat ovat suurin joukoin ja eri teitä matkalla Turkuun! Jopa kertoivat linnaan paenneet ruununmiehet läheisten Hollolan ja Hauhon talonpoikainkin käyneen levottomiksi, hosuneen elättihuovejaan korennoilla ja ajaneen heidät ulos pirteistään. Ja vihdoin lennähti itseltään marski Flemingiltä, joka silloin juuri oli lähdössä sotaväkineen Turusta Satakuntaan kapinajoukkoja asettamaan, kiireinen käsky lähettää Hämeenlinnan seudun ratsuväet pohjoista kohti pysäyttämään sieltä tulevaa vyöryä.
Joulupidot täytyi nyt jättää toistaiseksi ja kiireen vilkkaa oli Ivar Tavastin kerättävä kokoon huovinsa, lähteäkseen Knut Kurjen kanssa päätä pahkaa painumaan pohjoiseen päin.
Linnaan jäi täten enimmäkseen vain lapsia ja naisia, pakolaisperheitä, joita sinne saapui uusia kuormia joka päivä. Niitä oli vaikea sijoittaa linnan vanhoihin, ahtaisiin suojiin, sen kylmänkolkkoihin, ränstyneisiin huoneisiin, joita oli mahdoton pitää lämpiminä, ja siellä ne häärivät ja hätäilivät toistensa jaloissa, vaikerrellen jättämäinsä kotikartanojen kohtaloa, jotka nyt olivat joutuneet hävittäväin talonpoikain jalkoihin. Steen Finckellä oli tuska ja vaiva pitää järjestystä näin äkkiä ylikansoitetussa linnassaan.
Mutta pahinta oli, että samoihin aikoihin saapui vielä toisia viestejä, jotka ennustivat, ettei itse Birger Jaarlin vanha sisämaanlinnakaan ollut talonpoikain hyökkäyksiltä turvassa. Hätääntyneenä ja pohteissaan ajoi näet eräänä iltana linnaan Itä-Hämeen vouti Antti Tordinpoika sekä Koskipään Sipi-herra Sysmästä, jotka kertoivat, että heidän molempain talot oli hävitetty ja että he itse vain hädin tuskin olivat pelastuneet talonpoikain kourista, jotka nyt Päijänteen molempia rantoja pitkin ovat hyökkäämässä etelään päin. Varsinkin oli Sipi-herra kuohuksissaan, kertoen kamalasta vankina-olostaan talonpoikain saunassa ja näiden tavattomasta lukumäärästä sekä leppymättömästä vihasta. Hän oli omin korvinsa kuullut heidän aikovan rynnätä ensiksi Hämeenlinnaan, jonka herrat he uhkasivat armotta hirttää ja jonka muurit he aikoivat hajoittaa maan tasalle. Molemmat miehet latelivat linnalaisille värikkäitä, kauhunpitoisia kuvia omista kärsimyksistään, miten heidän kapinaväen ajamina oli täytynyt kahlata kinoksissa ja viettää yönsä metsissä, kunnes vihdoin pakolaisina tapasivat toisensa; miten kansa myöskin Etelä-Hämeessä röyhkeästi osoitti heille vihamielisyyttään ja kielsi heiltä kyytejä, joten heidän oli pakko paeta kuin henkipatot kylästä kylään.
— Päijänteen rannat ovat ilmikapinassa, jyrisi Tord-herra ankaralla äänellä, — ja rutto on levinnyt jo linnaa ympäröiviin pitäjiin. Kaikkialla rahvas liikehtii; missä miehet vielä eivät ole aseissa, sielläkin he vain odottavat pohjoisten nuijajoukkojen tuloa, yhtyäkseen näihin ja hyökätäkseen tänne linnaan.
— Ja täällä ei ole aseväkeä muuta kuin muutamia raajarikkoja sotavanhuksia, säesti Sipi. — Millä aiotte sen lumivyöryn torjua?
Nämä uudet kuvaukset ja kysymykset panivat vanhan, raihnaisen Steen-herran aivan ymmälle ja hätääntymään. Ivar Tavast ja Knut Kurki olivat todellakin vieneet mukanaan kaikki linnan asekuntoiset miehet ja kaikki hevoset, eikä hän ymmärtänyt, mistä siihen kiireeseen saataisiin linnaan riittävästi puolustusväkeä.
— Mistä se liike on levinnyt Päijänteenkin rannoille ja kuka sitä siellä johtaa, kyseli Steen-herra ihmeissään, sillä näihin asti ei siellä päin ollut mitään melua kuulunut. Hän epäili säikähtyneiden pakolaisten vähän liioittelevan kauhunkuvauksiaan.
— Liike on lähtöisin Rautalammen erämailta, mutta se on jo levinnyt joka pitäjään, kertoi Sipi, joka Leinosen saunaan oli kuullut yhtä ja toista talonpoikain puheista.
— Johtajina on muuan lapualainen ja Sysmän nimismies, mutta on joukossa sotilaspakolaisiakin, kirjoitusmiehiä, — on pappejakin. Kehuivatpa he jonkun Kaarlo-herttuan lähettiläänkin kulkevan matkassaan.
— Vai siis sinnekin ulottuisivat näiden valtiollisten riitain langat, ihmetteli vanhus. — Ja Turkuunko hekin aikovat?
— Turkuun, mutta ensiksi tänne Hämeenlinnaan. Sieltäpäin tänne välittömin vaara nyt uhkaakin. — Miten se torjutaan?
Kiperä kysymys vei yörauhan Steen-herralta. Mutta linnan turviin saapuneisiin pakolaisiin tekivät nämä räikeät kuvaukset aivan järkyttävän vaikutuksen. Oliko jouduttu ojasta allikkoon, tultu tänne suoraan hiirenloukkuun? Niin kyselivät ylimysrouvat hätääntyneinä toisiltaan. Heidän ja heidän lastensa henki on nyt kysymyksessä, sillä jos julmistuneiden nuijalaisten laumat saavat linnan haltuunsa, niin ne tietysti eivät jätä sinne ketään elämään. Pelästyneet naiset juoksivat linnan rappusissa ja voihkivat ja säikyttivät yhä toisiaan, niin että elämä siellä kävi surkeaksi ulinaksi.
Kiireellä ryhtyi vanha linnanherra silloin keräämään läheltä ja kaukaa mitä sotaväkeä vielä oli kokoonsaatavissa ja voutien ynnä Koskipään herran avulla saatiinkin vähitellen jotakin varustusväkeä kokoon, vaikkei suinkaan riittävästi. Odotettiin tietoja Tavastilta ja Kurjelta, mutta sellaisia ei saapunut — mikä lie heidänkään kohtalonsa!
Jo muutamain päiväin perästä Hämeenlinnasta lähdettyään olivat Knut- ja Ivar-herrain huovijoukot päässeet kosketuksiin Kangasalta eteläänpäin hiihtävän talonpoikaisjoukon kanssa. Vastaan tulevilta pakolaisilta he olivat kuulleet, että tämä nuijajoukko oli verrattain pieni, ja he ratsastivat nyt voitonvarmoina täydellä vauhdilla sitä kohden, iskeäkseen vihurina aseleikkiin harjaantumattomain talonpoikain kimppuun ja tehdäkseen heistä ensikesäisille haaskalinnuille ruokaa. Tämän osaston hajoitettuaan aikoivat he hyökätä Satakuntaan, marskin armeijaa vastaan kulkeneen Ilkan pääjoukon niskaan.
Roineen ja Mallasveden selkiä pitkin hiihtävät talonpojat eivät sitävastoin tienneet mistä ja milloin vihollinen saattoi sukeltaa esiin. Siksi he varoen liikkuivat ja pysyttelivät, edemmäs ehdittyään, mieluummin metsämaissa kuin aukeilla selillä, missä tuliaseilla varustettu sotaväki aina oli paremmalla puolen. Kangasalla saatu humala ja siitä sekä matkasuunnan muutoksesta aiheutunut alakuloisuus olivat jo sentään karisseet pois, uusia miesparvia oli taas liittynyt heidän joukkoonsa ja reippain mielin miehet laskettelivat talvitietä Hämeenlinnaa kohden.
Silloin palasivat eräänä aamuna yhtäkkiä edeltä lähetetyt tiedustajat kertomaan, että huovijoukko on tulossa Mallasveden jäällä — pakkaslumi vain pöläjää sen ympärillä. Oltiin juuri saapumassa sakeasta rantametsästä laajanlaisen lahden selälle ja pysähdyttiin nyt siihen metsään neuvottelemaan. Alas järvelle ei talonpoikain ollut lähdettävä, siitä olivat he kaikki yksimieliset, mutta erimielisyyttä syntyi siitä, olisiko heidän ryhdyttävä taisteluun tuossakaan ahtaassa ryteikkömetsässä, jossa he juuri olivat, vai olisiko heidän palattava taapäin hakemaan joku edullisempi taistelupaikka. Huovien lukumäärästä heillä ei ollut mitään tietoa ja koko ilmitaisteluun ryhtyminen arvelutti ankarasti siihen tottumattomia miehiä. Peräti vakavina siinä päällikötkin neuvoa pitivät.
Mutta sillävälin käänsivät arimmat miehet jo hevosensa taaksepäin ja monet suksimiehet tekivät saman tempun. Toiset taas rupesivat rakentamaan murroksia metsätielle vihollista ainakin viivyttääkseen. Hajaannusta ja sekasortoa ennätti siten jo syntyä talonpoikain joukossa, ennenkuin johtajat olivat päässeet päätökseen siitä, miten oli meneteltävä. Kuului komento- ja kehoitus-huutoja edestä ja takaa, puita kaatui ryskyen tien poikki ja hätäisimmät miehet haukkuivat näitä tientukkijoita.
Silloin ajaa porauttivat jo ensimmäiset huovit lahden rannasta ylös metsätielle, jossa olivat kuulleet talonpoikain hoilaavan, karauttivat peitset ojossa ja väkimiekat iskemässä eteenpäin. Hiihtäjäin oli nopeasti väistyttävä tieltä metsään ja sieltä he nyt katselivat ratsujoukon tuloa. Tie oli kapea, yksitellen tai parittain oli huovien siinä ratsastettava ja siksi paljon lunta oli jo tiepuolissa, että hevonen, jos sinne poikkesi, upposi. Mutta vihaisessa innossaan hyökkäsivät ratsumiehet arvelematta eteenpäin, tavatakseen mölyävän talonpoikaisjoukon.
Silloin rupesi metsästä, murrosten ja pensaiden takaa, singahtelemaan erämiesten teräsnuolia huoveja ja heidän hevosiaan kohti ja niitä tuli pian tien molemmilta puolin. Hevoset korskahtivat, toiset niistä nuolien iskeminä kompastuivat, ratsumiehet hölmistyivät; he karauttivat taas eteenpäin, mutta siellä oli edessä tien poikki kaadettuja puita, joiden yli eivät ratsut päässeet. Siihen oli pysähdyttävä, siitä käännyttävä ja tähän käännepaikkaan taas suhahtivat yhä tiheämmin erämiesten vinkuvat nuolet. Etummaisten ryttärien täytyi pyörähtää takaisin, mutta silloin he joutuivat ajamaan omia perästä ryntääviä miehiään vastaan… Syntyi ruuhka tiellä, sekasorto ja hämminki; haavansaaneita miehiä suistui ratsujen seljästä toisten jalkoihin, hevosia upposi kinokseen, kirouksia ja karjuntaa kaikui laajasti yli huurteisen metsän. Ja menestyksestään yltyneet talonpojat hyökkäsivät esiin vesakosta ja survoivat toisiinsa sekaantuneita huoveja karhukeihäillään ja tapparoillaan.
Vasta kun huovipäälliköt, Tavastin ja Kurjen herrat, ehtivät metsään ja älysivät tilanteen sekä komensivat miehensä takaisin törmälle, vasta silloin rupesi ruuhka aukeamaan ja ratsumiehet pääsivät vähitellen palaamaan metsästä lahden jäätä kohden. Mutta talonpoikain into ja rohkeus oli sillä välin yhä yltynyt. He ahdistelivat nyt tuhatta hurjemmin, toisiaan kutsuen ja kiihoittaen, peräytyviä ryttäreitä, hiihtivät kuin pörriäiset heidän kupeillaan ja kintereillään eivätkä laskeneet heitä järjestymään vastarintaan. Siinä tekivät työtä tuurat jos nuijatkin ja huoveja ja hevosia kepertyi tuhkatiheään tantereeseen toisten tielle, tai kuppelehti haavoittuneita kinokseen. Jo ennenkuin se osa talonpoikia, joka oli lähtenyt ryteikkömetsästä peräytymään, ehti palata taistelupaikalle, olivat Hämeenlinnan ylpeät huovit tuhotut tai ajetut pakosalle ja henkiin jääneet laskettivat hurjaa vauhtia alas jäälle, jota myöten he uutta rynnäkköä yrittämättä heti ajoivat kauas selälle, kuin paholaista paeten. Mutta samassa liukuivat talonpojatkin, joiden yty yhä kiihtyi, metsästä jäälle, patistellen pakenevia ja ampuen teräskärkisiä nuoliaan heidän peräänsä. Huovipäälliköt kiroilivat ja koettivat pysähdyttää miehiään, mutta nämä olivat siinä äskeisessä rytäkässä jo niin hölmistyneet, ettei heitä enää pidättänyt mikään.
Odottamattoman helposti, melkein tietämättään, olivat talonpojat siinä siten saavuttaneet voiton, ja heidän riemunsa oli rajaton, kun he jäältä hikisinä palasivat lahden törmälle, minne taistelusta myöhästyneetkin sillävälin olivat mantereen puolelta kertyneet. Siitä nyt ylpeydellä katsottiin, kuinka Ivar Tavastin ja Knut Kurjen ratsuväki yhtä painoa kiireisesti jatkoi peräytymistään selän vastakkaiselle rannalle, pienemmän erämiesjoukon sitä edelleen loitommalla seuratessa. Tehtiin törmälle nuotiot, valmistettiin murkinat ja metsätielle kaatuneet, haavoitetut huovit ja heidän hevosensa kerättiin siihen voiton kunniaksi. Oli sentään haavoja omillakin miehillä ja Mikko-papin asiaksi jäi nyt niitä sitoa ja loukkautuneita hoidella. Ne saatettiin siitä sitten hevosilla lähimpään kylään, jonne koko nuijajoukko asettui lepäämään.
Aikomus oli siitä hetkisen levon jälkeen lähteä jatkamaan matkaa väistyneiden ryttärien kintereille ja innokkaimmat tahtoivat yhteen ponteeseen hiihtää Hämeenlinnaan asti. Mutta ennenkuin kylästä oli ehditty liikkeelle, palasivat sinne ratsumiehiä toiselle rannalle seuranneet hiihtäjät kertoen, että Tavastin ja Kurjen lipulliset olivat sieltä kääntyneet länteen päin, Lempäälää ja Vesilahtea kohden. Tämä tieto pani taas nuijamiehet miettiviksi. Aikoivatko ne kiertää sieltä Ilkan selkäpuolelle, pitäisikö samota sinne niitä vastaan, vai oliko siellä muuta sotaväkeä, johon he pyrkivät yhtymään? Piru tiesi, mikä niillä on mielessään, — ohjeet Ilkan pääjoukosta olisivat nyt tarpeen.
— Painetaan Hämeenlinnaan, laitetaan juhlat siellä, kehoitti yksi kiihkeimpiä.
— Ei me näillä kirveillämme sentään saa sitä kivilinnaa revityksi, varoitti Vilpunpoika. — Pitäisi ehkä yhtyä Kuhmoisiin ja Padasjoelle hiihtäneeseen osastoon ja sitten rytistää yhdessä.
— Taikka palata Ilkan luo Pirkkalaan, ehkäpä hän siellä apuväkeä tarvitsee, jos hänellä jo on marskin joukot vastassaan.
— Sana sinne on ainakin heti laitettava taistelustamme ja voitostamme.
Ja uusia ohjeita pyydettävä. Pappi hoi, kirjettä laittamaan!
Siihen kului se päivä. Sananviejä pantiin hiihtämään poikkimaisin Pirkkalaan ja päätettiin odottaa kylässä seuraavaan päivään tämän pikahiihtäjän tuomia tietoja retken jatkamisesta. Kylvettiin ja syötiin voiton ja joulun kunniaksi, ja elämä tuntui taas makealta. Näin kauas etelään samonneet erämaan miehet, joille kotoiset joulupahnat muistuivat mieleen, arvelivat taas lepopäivän ansainneensakin.
Oli näet joulupäivä. Vasta kylään saavuttua olikin huomattu, että itsenään jouluaamuna oli tapella nujuutettu talvisessa metsässä Mallasveden rannalla. Kirjoitustöistään päästyään piti Mikko-pappi nyt senvuoksi saarnan seuralaisilleen ja silloin juhla rupesi juhlalta tuntumaan.
Nuori pappi oli Vääksystä matkaa tehtäessä reessään käynyt kauan ja ankaraa sisäistä kamppailua. Hänet oli talonpoikain Vääksyssä osoittama hurjuus ja julmuus voimakkaasti vieroittanut koko siitä yrityksestä, johon hän oli mukaan antautunut. Oliko hän näin joutunut toisten johtoon, voimatta olla seuralaisilleen miksikään todelliseksi hyödyksi, voimatta toteuttaa niitä tarkoitusperiä, joita varten hän oli matkalle lähtenyt? Eikö hän ollutkin lähtenyt matkalle itsekkäistä syistä, voittaakseen oman yksityisen onnensa, joka hänen kuitenkin oli täytynyt jättää sinne taakseen monille vaaroille alttiiksi? Hänen teki vakavasti mieli pyörtää takaisin, ajaa Leinosen törmälle, hakea sieltä aarteensa ja paeta pois. Mutta hän ei voinut, ei saanut paeta. Ja kun talonpojat niin häätivät sotaväen edestään pois, ei Elisaa toki nyt mikään välitön vaara uhanne…
Hänen täytyi tehdä parhaansa vieläkin toteuttaakseen matkansa varsinaisen tarkoituksen. Mutta se tuntui niin vaikealta, usein hän tunsi sortuneensa itselleen kuuluvalta työalalta väärälle tielle.
Raskaina palasivat nytkin hänen mietteensä entisiin, kotoisiin, rauhallisiin joulumuistoihin, isän ja äidin hiljaiseen majaan, kirkonmiehenä meluttomasti suorittamaansa rauhantyöhön. Voimakas kotikaipuu sai hänet nyt, kun hän joulu-iltana loikoi vieraan tuvan penkillä sotaisten toveriensa ympäröimänä ja odotteli unta, kokonaan valtoihinsa. Mutta samalla toi päivällä saavutettu voitto hänen mieleensä rohkeampiakin, toivehikkaita unelmia. Ehkä tästä sentään päästään piankin kotoiseen Turkuun, päästään sinne voittavain kansanjoukkojen matkassa, joiden tarkoitus on syöstä rahvasta sortava, tyly ja kova Klaus Fleming ohjaksista ja palauttaa maahan lempeämpi hallitus! Ehkä käy retki nyt nopeasti länteen, Pirkkalaan, ja sieltä pohjolaisten pääjoukon mukana alkujaan asetettua päämaalia, Turkua kohti. Ehkä saa hän jo viikon, parin perästä nukkua vanhassa, rakkaassa vuoteessaan vanhusten rakkaassa tuvassa Aningaisten rinteellä ja kertoa heille kirjavista seikkailuistaan, odottavasta onnestaan ja tulevaisista suunnitelmistaan. Silloin käy hän piispankin puheilla ja neuvottelee, miten voimakkaimmin puhdistettu oppi on, yksissä toimin oikeamielisen hallituksen kanssa, juurrutettava kansan tajuntaan ja sen sydämeen…
Näihin kauniisiin kuvitelmiin hän nukahti. Kun hän aamulla heräsi, oli pikahiihtäjä jo palannut Pirkkalasta. Hän oli tavannut Ilkan suuren, vankan leirin siellä Nokiankosken rannalla. Pienemmät vastaansa asettuneet huovijoukot oli tämä talonpoikain pääosasto jo voittanut ja hajoittanut ja rohkealla mielellä siellä varustauduttiin suurempiin, ratkaiseviin tehtäviin. Erämaan partiojoukkoa ei Ilkka avukseen tarvinnut, se noudattakoon ennen annettuja ohjeitaan, yhtyköön toisiin Sysmästä lähteneisiin osastoihin ja rynnätköön niiden kanssa yhdessä Hämeenlinnaan. Sitä tietä Turkuun!
Tämä sanoma tiesi Martti Vilpunpojan retkikunnan kulkua Päijännettä kohti, poikkimaisin Padasjoelle, missä toisten osastojen jo otaksuttiin olevan. Mikko Martinpoika hymähti eilisiltaisille, rusohohteisille unelmilleen, — toiseen suuntaan kävikin taas hänen tiensä! Ja toisenlaisia vaiheita kohden.
Talvipäivän noustessa oltiin taas taipaleella.
IX.
KUN SELKÄRANKA KATKESI.
Lähes pariviikkoisen eron jälkeen tapasivat ystävykset, erämaan partiolaisten molemmat papit, Eero Markonpoika ja Mikko Martinpoika, toisensa Padasjoen pappilassa, minne molemmat olivat vanhan kirkkoherran vieraiksi majoittuneet. Eero Markonpoika oli tullut sinne jo muutamia päiviä aikaisemmin, hänen osastonsa oli Päijänteen etelärannoille ehdittyään ottanut tämän kirkonkylän ja sen lähikylät keskuspaikakseen, sieltä päin nostattaen Hämeen talonpoikia ja ryöstellen sen herraskartanoita. Täällä pappilassa he nyt, hyväntahtoisen, mutta hätäisen ja alituisesti tuskittelevan kirkkoherran vieraina, eräänä uuden vuoden (1597) ensimmäisistä päivistä keskustelivat takkatulen ääressä ja vaihtoivat kokemuksiaan ja mietelmiään. Nojatuolissa keskellä lattiaa istua röhötti Martti Vilpunpoika, joka retkikunnan johtajana hänkin oli ottanut pappilan majatalokseen ja josta näinä viikkoina oli paisunut itsemielestään mahtava mies. Hän oli pukeutunut jostakin aateliskartanosta ryöstämäänsä turkisreunaiseen, hienoverkaiseen, ihomyötäiseen asetakkiin, kantoi vyöllään hopeahelaisista kannatinsoljista riippuvaa herrasmiekkaa ja jaloissaan oli hänellä leveävartiset, keltanahkaiset ratsusaappaat, joissa kannukset kilisivät. Muuttunut oli lapualainen rahvaannostattaja puheiltaankin: tuossa hän nyt parille Hämeen miehelle kehuskeli äskeisiä voittojaan, jotka hän luki kokonaan omiksi ansioikseen, sekä kertoi uusista, sotilaallisista suunnitelmistaan, niinkuin sotakenraali ainakin.
Mutta muuttunut oli Eero Markonpoikakin, ei muodoltaan, mutta mietteiltään. Hän oli käynyt synkkämieliseksi, kertoi jo aikoneensa palata pois koko retkeltä takaisin kaukaiseen kappalaistaloonsa, mutta laukaalaiset eivät olleet häntä laskeneet; kertoi pettyneensä ja kärsineensä ja menettäneensä tulevaisuususkonsa… Talonpoikain hommiin ei hän enää luottanut … he ovat riitaiset keskenään, vailla kiinteää kuria ja järjestystä, hajaantuvat kukin minne haluaa ryöstämään ja polttamaan, keräävät vain saalista eivätkä saa toimeen mitään yhteistä päätöstä retken jatkamisesta… Eikä hän uskonut enää omaan kutsumukseensa, eikä kykyynsä heitä ja heidän asiaansa hyödyttää… Kaikki hajoo, uskokin taittuu, valitti hän…
Melkoisesti samanlaisethan olivat Mikon omat kokemukset matkansa varrelta, mutta näin synkästi ei hän kuitenkaan ollut katsellut tapausten viimeaikaista menoa eikä talonpoikain yrityksen onnistumista. Olivathan erämaanmiehet toki luoneet painajaisen omilta niskoiltaan, olivathan he edenneet muita vapauttaen, — pääjoukko samoo ehkä piankin Turkuun, jossa nyt toivottavasti saadaan uusi, parempi järjestys toimeen. Ja täältähän on erämaanmiehillä aikomus Hämeenlinnan kautta kiertää samaa päämaalia, Turkua, kohden.
— Niin on aikomus, huokaili Eero, — mutta tuleeko siitä mitään? Viikon on tässä nyt viruttu, retkotettu ja mässäilty, pääsemättä sen pidemmälle. Sanopas, missä ovat retkeläiset?
— He ovat kai nostattamassa eteläisten pitäjäin talonpoikia yhteiseen yritykseen, vastasi Mikko.
— Ryöstämässä he ovat. Kukin ryhmäkunta menee minne haluaa, tekee monen päivän matkoja toisista mitään tietämättä puhdistamaan vain aatelisten kartanoita… Nytkin enimmät miehemme ovat partioimassa mikä Lammille, mikä Sääksmäelle, Tenilään tai Uuteenkylään Uudellemaalle … saalista sieltä keräävät kuin mitäkin riistaa…
— Mutta pian kai ne sieltä palaavat?
— Palaavat milloin palaavat … ja lähtevät taas…
Martti Vilpunpoika kuuli omaan ryhmäänsä katkelmia noista nuorten pappien keskusteluista ja käsitti ne arvosteluiksi itseään ja omaa johtajakykyään kohtaan. Hän silloin nauraa hohotti heidän hätähousumaisille, yleistä tilannetta ymmärtämättömille tuumilleen ja ivaili heidän sekaantumistaan johtajain asioihin. Totta kai kansa täälläkin ensiksi on herätettävä liikkeelle, muutenhan se helposti asettuu auttajiaan vastaan … eikähän yhden sivustan sovi rynnätä liian pitkälle ennenkuin muut. Nyt juuri odotetaan viestiä Ilkan pääjoukon etenemisestä Nokialta Turkuun päin, — silloin noustaan täälläkin suksille!
— Vastikäänhän palasi miehiä Uudeltamaalta kertoen, että sielläkin on jo rahvas valveilla, jatkoi Martti koppavasti. — Se elää, se lainehtii, — sellaista kansanliikettä ei pidätä mikään!
— Mutta sotaväen päälliköt ehtivät varustautua sillävälin kun täällä näin vitkastellaan, yritti Eero inttämään.
— Älkää te papit hätäilkö, uhmasi Martti ylimielisesti, — hoitakaa omat hengelliset asianne … taikka olkaa hoitamatta, ei teitä täällä oikeastaan tarvita. Me asemiehet tässä kuitenkin asiat hoidamme ja ratkaisemme. Juokaa olutta ja syökää sianlihaa niinkuin me…
Se retkeläisten elämä olikin nykyisin alituista syömistä ja herkuttelua; ruoista ja juomista ei ollutkaan puutetta. Kerranhan saanee toki aina ryöstetty talonpoikakin makean maistaa…! Kuumennettua olutta kannettiin nytkin suuret haarikat pappilan tuvan pitkään pöytään, jonka ääreen useampia retkeläisiä jo oli kertynyt keskustelemaan.
Pihaan hiihti hetken kuluttua lumisia miehiä, parrat kuurassa, tukka hiessä. Heihin eivät pirtissä olutkestejä pitävät pomot kiinnittäneet mitään huomiota; niitähän palasi partioparvia alituiseen milloin miltäkin voutien ja valtain kartanoihin tekemiltään retkillä taikka hiihti uusia tulokkaita talonpoikain joukkoon. Mutta kun nyt saapuneet miehet astuivat pappilan tupaan ja harvakseen rupesivat kertomaan tietojaan, silloin oluen ääressä istujat piankin höristivät korviaan ja unhottivat haarikkansa.
Miehet olivat pakolaisia pohjolaisten suuresta Nokian-leiristä, — metsissä harhailtuaan ja huovien ajamina oli heidän täytynyt painua tänne vieraille kulmille yhtyäkseen muuhun nuijaväkeen. Valtateitä oli heidän täytynyt välttää, sillä niillä nyt huovit liikkuivat.
— Mutta miksi helkkarissa pakenitte Nokialta, Ilkan leiristä? kyseli
Martti ylen kummissaan.
— Ilkka on paennut yön pimeässä ja hänen joukkonsa on hajallaan, tuhottuna…
— Ilkkako paennut … vastaa puheesi mies, jyrähti siihen lapualainen.
— Itse lienette karkuriraukkoja.
— Ilkka pakeni, kun hänen päästään kauppoja tehtiin, ja sen jälkeen pakenivat muut, kuka kerkesi, vakuuttivat tulijat. — Ja marskin huovit hyökkäsivät pakenevain kimppuun, — siinä miestä kaatui kuin heinää.
Martti Vilpunpoika ja muutkin pöytäkuntalaiset olivat karahtaneet pystyyn ja piirittivät nyt ällistyneinä, silmät varren päässä, kasvot kysyvinä ja jännittyneinä, kaukaa hiihtäneitä outojen tietojen tuojia. Ja mies toisensa perästä huudahti:
— Mutta sehän on mahdotonta, Ilkallahan oli suuri miesjoukko ja parasta väkeä!
— Sinnekö Nokialle se marski huoveineen hyökkäsi?
— Syntyikö siinä tappelu ja joutuivatko meikäläiset häviölle?
Yhä uudelleen saivat Pirkkalasta paenneet miehet nyt vastata kysymyksiin ja juurtajaksain kertoa Nokian tapahtumat sikäli kuin he ne tunsivat ja ymmärsivät. Kaikissa suhteissa ei kyllä tapausten meno ollut heille tunnettu, he kun eivät olleet mitään johtomiehiä. Mutta joulujen välissä oli joka tapauksessa marski Fleming huovijoukkoineen saapunut Turusta Pirkkalan Pyhäjärvelle, jonka toisella rannalla Ilkalla oli suuri leirinsä, ja oli hän heti kuumiltaan hyökännyt talonpoikia vastaan. Siinä Nokian kosken alla, alavassa rantavesakossa, oli siten marskin väen hyökätessä käyty pari kovaa ottelua eikä talonpojat, joiden lukumäärä oli huovien joukkoa suurempi, siinä häviölle joutuneet, vaikka välistä vetikin lujille. Mutta talonpoikia lie jatkuva verileikki ruvennut hirvittämään; heitä jänisti; ja silloin oli herrain taholta heille luvattu sovinto ja hyvät ehdot, — Ilkkaa he vain olivat vangikseen vaatineet. Iltapimeällä, vanhan vuoden viimeisenä päivänä, lähti näiden huhujen leirissä levittyä miesjoukko toisensa perästä hiljaa hiihtämään Pirkkalan leiriltä ja täyttä luikua painumaan pohjoiseen päin. Toiset, jotka eivät noista hankkeista mitään tietäneet, jäivät paikoilleen, nukkuivat tuvissa ja nuotioilla mitään petosta aavistamatta. Ja silloin aamuyöllä marskin väki hyökkäsi!
— Ette ehtineet asettua vastarintaan?
— Ei siinä ollut ketään vastarintaan asettamassa, kaikki ällistyivät, paeta täytyi itse kunkin vain alta pois minkä sivakasta lähti. Teillä oli ääretön tungos ja niiltä piti suksimiesten pian poiketa metsiin, jonne eivät toki huovien hevoset päässeet. Enimmät henkiinjääneet pakenivat Pohjanmaalle päin.
— Totta siinä toki pääjoukko pelastui?
— Emme tiedä; se oli silloin aamuhämyssä uudenvuoden päivänä, jolloin väkemme viimeksi näimme, vallan päätöntä joukkoa, jonka kintereillä huovit hosuivat ja kirkuivat. Me painoimme silloin metsään henkemme hinnalla…
Näitä tarinoitaan saivat matkamiehet kertoa useampaan kertaan eri kysyjille ja kuulijoille, — ne jutut vaihtelivat vähän, mutta pääjuoni oli aina sama: Ilkan väki on hajoitettu! Ennen pitkää toivat toisetkin miehet, jotka olivat olleet matkalla Nokialle, mutta jo tiellä olivat kuulleet talonpoikain häviöstä, vahvistuksen näihin synkkiin uutisiin. Ei ollut epäilykselle sijaa enää, talonpoikain äsken uljaalta, voittoisalta retkikunnalta oli selkäranka katkaistu ja pää listitty pois!
— Ja nyt ajelevat huovit myöskin Hämeenlinnan ja Pirkkalan välisellä valtatiellä? kyselivät oluthaarikkansa hyljänneet johtomiehet, äänen vavahtaessa ja parran tutistessa.
— Kaikki tiet ovat nyt heidän hallussaan, vakuuttivat uudetkin viestintuojat.
Nopeasti levisi tieto Ilkan pääjoukon tuhoutumisesta Padasjoelle keskittyneiden nuijamiesten majoituskyliin, aiheuttaen niissä hämmästystä ja hätää. Äsken vielä rohkeat miehet aivan musertuivat, alta kulmainsa katselivat uhmaajatkin toisiaan. Joka taholla kyseltiin: mitä on meidän nyt tehtävä? Mutta kukaan ei osannut vastata. Puhuttiin kyllä edelleen hyökkäyksestä Hämeenlinnaan, ja johtomiehet, varsinkin Martti Vilpunpoika, koettivat edelleen ylläpitää mielissä rohkeutta ja taisteluhalua. Hän vakuutti, että kyllä Ilkka sydämistyneine pohjolaisineen vielä kokoo väkensä ja ryntää uudelleen Turkua kohti, hän kuvaili miehilleen, kuinka Klaus Fleming nyt on luultavasti lähtenyt ajamaan Pohjanmaan pääjoukkoa Kyrönkankaan yli, missä hän varmaankin polttaa rautakyntensä, ja hänen siellä ollessaan on erämaan miesten nyt sopiva hetki rynnätä Hämeen vanhaa valtatietä Turkuun, — Hämeenlinna on vain pikku pysähdys sen matkan varrella. Ei tässä olla hätäpoikia, maakunta elää ja liikkuu nyt joka taholla, ei sitä niinkään nitistetä…
Näin hän kehui ja kehoitti, mutta hänen oli vaikea saada enää mitään intoa miehiinsä. Hämeenlinnan valtaamiseen ei kukaan enää uskonut. Miesten kesken supateltiin monenlaista ja siellä täällä rupesi kuulumaan kumeata puhetta sellaistakin, että erämaan partiojoukko on johdettu harhaan, että sitä on petetty. Miksei heitä jo viedä sinne Turkuun? Ja missä on se herttua, jonka piti tulla avuksi ja josta on niin paljo puhuttu…?
Martti Vilpunpoika kuuli näitä kuiskeita ja oivalsi, että häntä odottaa Ilkan kohtalo, jos tätä näinikään jatkuu ja jos lopuksi hullusti käy. Ja siksi hän yhä koetti lietsoa rohkeutta miehiinsä, ylläpitää heissä voiton uskoa, mutta heikkenevällä menestyksellä. Häneen ei enää luotettu. Mutta kun erämaan miesten joukossa toisaalta joskus viritettiin sellaista puhetta, että taitaisi olla parasta nyt kaikkien palata retkeltä ja luikkia metsäteitä kotiin sekä odottaa siellä, mitä tuleva on, silloin sähähtivät sydänmaalaiset sydäntyneellä kiukulla ja kammolla moista ajatustakin vastaan: siihen peräytymiseen eivät suostu ne, jotka kaikkensa alttiiksi pannen ja vapautuakseen sietämättömistä rasituksista ovat kerran lähteneet asein oikeuttaan kysymään, — menköön vaikka henki kaikilta, se hanke on ajettava perille! Eikä heidän autakaan taistelematta alistua, heidän täytyy jatkaa yritystään ja voittaa, sillä hävinneinä he ovat tuhon omat.
Johonkin yritykseen olisi siinä joka tapauksessa ollut ryhdyttävä ja viipymättä, sen kaikki käsittivät. Mutta omituinen herpautuminen ja saamattomuus oli Nokian viestin saavuttua saanut erämaajoukon johtajat ja koko retkikunnan valtoihinsa. Ei päkähdetty paikoiltaan. Tätä toimettomuutta selitettiin eri tavoilla. Toisia partiojoukkoja viipyi vielä nostatus- ja ryöstömatkoillaan ja niitä muka odotettiin. Samoin odotettiin tietoja vakoilijoilta, joita oli lähetetty Hämeenlinnan tienoille tutkimaan siellä olevan sotaväen suuruutta ja hommia. Mutta pääsyy viipymiseen ja saamattomuuteen oli sittenkin se, ettei päästy yksimielisyyteen siitä, mihin olisi ryhdyttävä, mitä olisi tehtävä. Niin kului päivä toisensa perästä ja kaikkia painosti tietoisuus siitä, että ne olivat heille kalliita päiviä.
Raskaasti kului aika niiltä nuorilta papeiltakin, jotka majailivat Padasjoen pappilassa ja siellä hekin tietysti tilanteesta hiljakseen keskustelivat. Mikon ystävä ja suojatti Erkki Pentinpoika, Olavinlinnan entinen vanki, toi heille sinne usein tietoja palanneiden partiokuntain uutisista ja miesjoukossa vallitsevasta mielialasta. Niinpä hän eräänäkin iltana kertoi muutaman ryöstömatkalla olleen parven äkkiä palanneen tyhjin toimin Tuuloksesta päin, kun siellä oli liikkunut Ivar Tavastin huoveja — ne eivät olleet kovinkaan kaukana. Kylässä majailevain miesten joukossa oli tämä tieto tehnyt järkyttävän vaikutuksen, — eihän tiedä, koska ne huovit kohti hyökkäävät. Entistä vakavammiksi olivat siitä johtajatkin käyneet, mutta entistä kiivaammin he olivat taas kiistelleet keskenään.
— Eihän tästä mitään tule, virkahti silloin Eero Markonpoika masentuneesti virkaveljelleen. — Näethän, ne saartavat meidät tähän paikkaan!
— No, ehkäpä saadaan siis taas tapella Ivar Tavastin huoveja vastaan, niin koetti Mikko rohkaista toveriaan. — Se on tehty kerran ennen ja hyvällä menestyksellä.
— Mutta nyt heitä onkin paljo enemmän.
— Niin on nyt meitäkin, väitteli Mikko.
— On täällä miehiä, myönsi Eero, — tällä joukolla pitäisi tosiaankin jo saada jotakin aikaan. Mutta miksi ei saada, miksei yritetäkään? Hä? Siksi, että taisteluun ei käydä, kun miehissä on nykyinen mielialansa, kun selkäranka on poikki! Myönnä pois, tässä ollaan hullulla tolalla…
Mikko pureskeli hiljaa ohkaisia huuliaan. Hänen täytyi tosiaankin tunnustaa talonpoikain menestymisen toivot jo vähäisiksi. Ja hiljakseen hän virkkoi:
— Mitäpä sinä sitten neuvoisit? Kotiinpaluutako ja alistumista taas kaikkeen vanhaan kurjuuteen?
Eero Markonpoika mitteli pitkin askelin tuvan lattiata:
— Pitäisi ryhtyä neuvotteluihin, sovitteluihin sotapäällikköjen kanssa, niinkauan kuin talonpojat ovat näin uhkaavan suuressa joukossa koolla. Tiedäthän, että on vallasherrojakin, jotka eivät hyväksy Klaus Flemingin sortokomentoa ja jotka toivoisivat olojenmuutosta: Koko Kankaisten suku, Ståhlarm, Boije…
— Tiedän kyllä, myönsi Mikko, — mutta eivät he voi asettua esivaltaa vastaan nousseiden kapinoitsijain puolelle.
— Mutta he voisivat kuitenkin avustaa siedettävän sopimuksen aikaansaamista sotaväen ja talonpoikain välillä…
— Joka sopimus täällä tietysti veisi samaan tulokseen kuin Nokialla, jatkoi Mikko. — Antautuneet talonpojat nujerrettaisiin, heidät syöstäisiin takaisin samaan surkeuteen, josta nyt ovat koettaneet vapautua. — Ei, heidän ei tosiaankaan auta muu kuin jatkaa taisteluaan! Eero Markonpoika käveli edelleen lattialla huohottaen ja muristen. Hetken kuluttua hän virkkoi:
— Entä meidän, jotka selvästi näemme, että tämä taistelu vie häviöön, kurjuuteen, pitääkö meidän sitä sittenkin edelleen avustaa ja ottaa omallekin vastuullemme sen jatkaminen?
Mikko vastasi siihen päättävästi:
— Meillä ei ole muuta vaalia kuin pysyä niiden mukana, joiden matkaan kerran olemme sydämemme kutsusta lähteneet ja joiden kärsimykset me näimme ylivoimaisiksi, — auttaa ja lohduttaa heitä, mikäli voimme.
— Siinä ei ole paljo valoa, huudahti Eero. — Uskomme kun pettää…
— Se ei saa pettää. Eihän Jumala tahtone heittää tätä kansaa vielä entistään raskaampaan kiroukseen, jossa se kokonaan menehtyy. Toivokaamme vielä!
Mutta paljo toiveiden aiheita ei nuorilla papeilla tosiaankaan ollut, sen osoittivat yhä uudet uutiset. Vakoojia oli palannut ilmoittaen, että Ivar Tavast on keräämällään huovijoukolla todella samoamassa Hämeenlinnasta juuri Päijännettä kohti. Se tieto oli kuitenkin vihdoin omansa saamaan aikaan jotakin toimintaa talonpoikain joukossa. Martti Vilpunpojan johdolla he nyt ryhtyivät varustautumaan, vastaanottaakseen Ivar-herran hyökkäyksen, ja tämä työntouhu, johon viimeinkin oli päästy käsiksi, se näytti heti valavan talonpoikiin taas uutta intoa ja päättäväisyyttä. He aikoivat vastaanottaa herrat huoveineen siellä kuumilla tervehdyksillä, antaa heille uudet, paremmat selkäsaunat ja sitten samota heidän perässään Hämeenlinnaan ja minne asti tahansa. Taas oli uhmaa ja iloista rohkeutta talonpoikain hyörinässä.
Martti Vilpunpoika oli valinnut puolustautumispaikaksi Nyystölän kylän, kirkolta kappaleen etelään päin erään Päijänteen lahden rannalla, missä talonpoikain pääjoukot jo majailivat. Tämä kylä nyt muonitettiin ja varustettiin, sinne kerättiin kaikki pyssyt, mitä retkeläiset matkallaan olivat saaneet herrastaloista ryöstetyiksi, — pienen joen varrella olevasta suurimmasta, neliönmuotoisesti umpeen rakennetusta talosta oli tehtävä oikea linna. Sinne nyt retkeläisiä joka taholta keräytyi ja keskittyi ja sinne käveli Mikko-pappikin Padasjoen pappilasta eräänä päivänä talonpoikain uutta innostusta ihailemaan ja heitä hänkin puolestaan rohkaisemaan.
Mutta kun hän sieltä taas oli kovaksi poljettua rantatietä kävelemässä takaisin kirkolle, silloin tapasivat hänet Matti Leinonen ja Erkki Pentinpoika ynnä pari sysmäläistä, jotka olivat häntä hakemassa. Miesten kasvoilla oli vakava, huolenalainen ilme, ja huoleen tosiaan antoikin aihetta se uutinen, joka heillä nyt oli Mikolle kerrottavana.
Äsken palanneet vakoojat, jotka olivat tuoneet tiedon Ivar Tavastin huovijoukon kulusta Padasjokea kohti, ne olivat samalla kertoneet toisenkin havaintonsa, joka näitä Sysikorven miehiä aivan erityisesti painosti. Toinen, pienempi huovijoukko oli myöskin ollut liikkeellä Päijänteen eteläkärjessä, ja siinä olivat vakoojat tunteneet Hämeen itäisen kihlakunnan voudin, Matti Tordinpojan, sekä Sipin, Koskipään herran. Mutta tämä joukko ei ollut kulkenut pohjoiseen Padasjoelle päin, se oli samonnut Asikkalaan ja laskeutunut siellä jäälle, suunnaten kulkunsa Päijänteen itäiselle rannalle vievälle viittatielle. Rantakylässä, jossa tämä joukko oli murkinoinut, oli kerrottu sen olevan lähdössä Sysmään kurittaman tätä kapinan ahjoa ja pesäpaikkaa…
— Kostamaan, lisäsi Leinonen käheällä äänellä, ylläolevat tiedot
Mikolle kerrottuaan. — Koskipään herra oli ollut mukana.
Veri tuntui pakenevan nuoren papin kasvoilta, kun hän näitä tietoja kuunteli, ja häntä rupesi kouristamaan sydänalasta. Heti kun Koskipään nimi mainittiin, oli hänelle selvää, minne tuota huovijoukkoa nyt johdetaan, ja häntä karmaisi kohta ankara itsesyytös sen johdosta, että hän niin hyväuskoisesti oli täällä maita matkaillut, otaksumatta ja ajattelematta, että hirmuisin vaara saattoi takanapäin uhata sitä, joka oli hänelle rakkain ja kallein maailmassa. Soinnuttomalla äänellä hän nyt Leinoselle vastasi:
— Niin, Sipi tietää kyllä, minne hän matkansa suuntaa!
— Ja sen voi helposti arvata, minkä selvän hän tekee Karmalan avuttomissa kylissä. Hän on käärmettynyt äskeisistä kärsimyksistään, ja hänellä on musta sisu!
Levottomuus viilteli nuoren papin herkkää sydäntä, kun hän muisteli kirkassilmäistä tyttöään, jota Sipi niin kiihkeästi oli omakseen halunnut, ja hänestä tuntui, että jotakin olisi hänen vielä viime hetkessä yritettävä tuon kamalan ryöstön ehkäisemiseksi. Palavin silmin, melkein läähättäen, asettui hän Leinosen eteen kysyen:
— Mitä ajattelette, voiko Karmalan kylää enää mikään pelastaa?
— Sitäpä tässä juuri aprikoimme, halusimme sinunkin neuvoasi kysyä. Jos solkenaan hiihtäisi tästä selän poikki suoraan Sysikorven rantaa kohti, silloin voisi sinne ehkä vielä ehtiä ennen huoveja, jotka kiertävät rantatietä pitkin ja joiden täytyy ratsujaan syöttää. Silloin saataisiin koettaa kotikylää puolustaa.
Mikon rinta rupesi voimakkaammin aaltoilemaan. Hän sopersi:
— Jos lähdette sinne hiihtämään, silloin tulen minäkin mukaanne.
— Sen arvaan, hymähti Matti surunvoittoisesti, tuntien monista oireista nuoren tyttärensä ja Mikko-papin salaisuuden. — Mutta osaatko hiihtää ja jaksatko?
— Osaan kyllä, olen sitä lapsena paljon harjoitellut. Ja jaksan, — minä tahdon nyt jaksaa, minun täytyy jaksaa!
Sysmän ruttoliikkeinen nimismies näytti silloin tekevän rohkean äkkipäätöksen:
— Siis lähdemme hiihtämään, otamme vielä muutamia naapureita mukaamme. Mutta jos lähdemme, lähdemme viipymättä, — täpärällä on kyllä ilmankin aika!
Toiset innostuivat heti, ainoastaan Erkki Pentinpoika näytti vähän vielä epäilevän.
— Mitä mietit, Erkki, tietysti tulet mukaani? kyseli Mikko.
— Tietysti tulen, mutta…
— Mutta pelkäät minun väsyvän. Itse en sitä tässä tapauksessa pelkää.
— En sitäkään, mutisi Erkki. — Mutta jos täällä sillaikaa linnan huovit hyökkäävät ja syntyy taistelu, silloin näyttäisi siltä, kuin olisimme me livistäneet pakoon…
— Se on totta, myönsi Mikko nolostuneena. — Ja voimmeko kavaltaa joukkomme, juuri kun ne joutuvat tulikokeen eteen, sehän olisi kunnotonta…?
— Vai mieluumminko antaisimme kostonjanoisen Koskipään polttaa kotimme, virkkoi eräs Sysmän miehistä. — Ja tehdä muita pillojaan…?
— Niin, se olisi jos suinkin estettävä…
Mikko seisoi tuokion siinä talvitiellä kuin kahden tulen välissä, tuijottaen levotonna Sysikorven miehiin. Mutta silloin taas hymähti Leinosen Matti lempeästi ja helpottavasti:
— Eihän ole vielä tietoa siitä, hyökkäävätkö Tavastin huovit tänne ja milloin, eikä me sitä taistelua voida ratkaista. Siihen nähden voimme kyllä lähteä aavalle selälle hiihtämään. Mutta onko siitä enää apua, se on toinen asia.
— Koettakaamme kuitenkin, kehoitti nyt Erkkikin, joka hänkin täysin tajusi papillisen ystävänsä hädän.
Sama ajatus oli samoihin aikoihin ruvennut kytemään muutamain muittenkin Sysikorven miesten mielissä, kun he tiedustajilta olivat kuulleet Koskipään Sipin retkestä, ja he olivat valmiit hekin heti lähtemään pitkälle hiihdolle uhattuja kotejaan varjelemaan. Kuri oli jo siksi höltynyt talonpoikain leirissä, että kukin tuli ja läksi partiohiihdoille milloin halusi, eikä toiset kyselleet, minne te hiihdätte. Vitkastelematta lähtivät Sysmän miehet nyt matkalle varustautumaan, hakemaan majapaikoistaan kontit selkäänsä ja kirveet vyölleen ja nousemaan suksilleen. He katselivat sitä tehdessään vain vähän epäillen koilliselle taivaanrannalle, josta puski vihasenlainen viima ja josta lumia rupesi heittelemään, mutta eivätpä he pientä lumipyryä olleet tottuneet säikkymään.
Kiireesti vaihtoi Mikkokin pappilassa papillisen pukunsa talonpoikaiseen, lyhyeen lammasnahkaturkkiin, veti kallokkaat jalkaansa ja nousi Erkin hankkimille suksille. Keveästi ne tuntuivat taas luistavan kuivalla lumella, mielikin ikäänkuin keveni, kun hän sauvoillaan sysäytyi luisumaan myötämäkeä alas jäälle, jossa toiset häntä jo odottivat. Ja tuo kymmenen miehen joukko lähti tasaisesti ja varmasti painamaan avointa Päijännettä kohti, pelastamaan, jos vielä mahdollista, sen takana olevia kotejaan ja omaisiaan.
X.
PITKÄT HIIHDOT.
Pitkän yön ja puolen päivää oli Leinosen joukko hiihtänyt suurta Päijännettä, jonka yli rotevat suksimiehet vaivatta pyyhkäisivät rupeamassa. Koko yön oli se sakeassa pyryssä, miesten pysyessä toistensa kintereillä, puskenut suoraan vastaiseen, niinkuin jo selälle lähtiessäänkin, koillisen lumimyrskyn pieksäessä kasvoja. Aamun valjuna valettua olivat miehet ällistyneinä tähystelleet vieläkin sakeana olevaa taivaanrantaa ja etsineet maata, mutta turhaan. Silloin olivat he älynneet hiihtäneensä kaaressa. Tuuli oli yöllä nähtävästi verkalleen kääntynyt — sen he nyt oivalsivat, — siirtynyt pohjoisen kautta kai luoteen puolelle, ja sitä vastaan viilettäessään olivat miehet joutuneet kehässä kiertämään Tehin selkää ja sen rantoja karttamaan, eivätkä he nyt tienneet, missä ja millä selällä he olivat. Silloin he pysähtyivät, solahtivat lopulleen uupuneina suksiltaan ja retkahtivat kinokseen.
Miehet olivat väsymyksensä lisäksi surun ja suuttumuksen murtamat. Heidän rohkea yrityksensä porhaltaa yhtä painoa poikki Päijänteen pääselkäin kotipitäjäänsä, pelastamaan kontunsa ja perheensä katkeran vihamiehen kostolta, se oli nyt turhiin rauennut; kallis vuorokausi oli huvennut harhahiihdossa ja nyt he eivät kotirantaan osanneetkaan. Synkkää kirousta särähteli voimansa suotta ponnistaneiden miesten korisevista kurkuista.
Muita heikommassa tilassa oli Mikko, joka kyllä sitkeästi oli pinnistellyt kestääkseen mukana tuon pitkän rupeaman, mutta jolla ei sittenkään ollut toveriensa voimia. Aamupuoleen oli hän senvuoksi jo ruvennut jättäytymään jäljelle ja väliin oli hän aikonut heittäytyä hervotonna hankeen. Mutta Erkki Pentinpoika oli häntä silloin aina tukenut ja muiden matkassa pitänyt. Nyt Mikko makasi kuin ranka siinä nietoksessa, johon oli retkahtanut, ja Erkin täytyi puoliväkisin nostaa hänet istumaan ja pistää hänen suuhunsa pala jäätynyttä silavaa. Mutta hänen sielunsa oli vieläkin runnellumpi kuin hänen ruumiinsa, ja hänen rinnastaan nousi tuon tuostaankin raskaita, toivottomia huokauksia.
Kaikki tuntui menneeltä!
Mutta siihen pyryävälle selälle eivät miehet sittenkään aikoneet jäädä kuolemaan. Levättyään ja eväitään tukevasti haukattuaan lähtivät he taas verkalleen liikkeelle, pyrkien suoraan yhteen ilmansuuntaan maata löytääkseen. Puhuri oli sen verran hellittänyt, että siinä jo sentään näki vähän eteensä, ja nyt päiväsydännä koettivat miehet tarkalleen pitää suuntansa. Mikkokin seurasi mukana, jäsenet kankeina ja turtina, seurasi melkein tahdottomana, vaistomaisesti vain tajuten, että hänen oli henkensä säilyttääkseen pakko pysyä toisten matkassa.
Vihdoin kuumotti vasemmalta, lumiaavikon laidasta, jotakin korkeaa ja harmajaa. Sitä kohden miehet nyt ponnistivat ja vähitellen sieltä kasvoi esille huurteinen metsä, karu, kallioinen ulkoranta. Uteliaina nousivat miehet törmälle, mutta turhaan he sitä paikkaa tunnustelivat; he painautuivat kappaleen metsään, kaatoivat kelohongan ja tekivät tulen. Sen ääreen loivat he syvän lumihaudan, jonka pohjan peittivät havuilla, lämmittivät ruokansa, sulattivat ropeessa juomavettä, söivät ja vääntyivät nukkumaan. He yrittivät kyllä aluksi vuoron päältä valvoa tulta hoitaakseen, mutta pian nukkuivat uupuneet miehet kaikki lämmittävän nuotion ääreen.
Kun kylmän väreet vihdoin herättivät Matin, oli taas pimeä ja honka kärysi hiiltyneenä ja sammuvana. Hän herätti nopeasti toverinsa, etteivät he uneensa jähmettyisi, viritti uuden tulen ja verrytti kangistuneita jäseniään. Ja he rupesivat nyt levähtäneinä miehinä tyyneesti asemataan aprikoimaan. Missä he olivat, se oli ensimmäinen ja vaikein kysymys.
— Olisiko tämä joku Tehinselän saaria, en muista kuitenkaan sieltä tällaista louhikkorantaa, puheli Leinonen harvakseen. — Vai olisiko jouduttu Judinsalon riutoille saakka?
— Taikka miksei Karilanmaan rannikolle, Asikkalan ulkolaidoille, virkkoi eräs sysmäläisistä. — Aivan yhtä mahdollista on sekin.
— Miten siitä nyt selon otamme tässä pimeässä?
— Niin, onko nyt ilta vai aamu? Kun näkisi edes, mistä päin päivä valkenee.
— Aamua tämä on, sen tunnen luissani, vakuutti Matti, — toinen aamu jo siitä, kun Padasjoelta lähdettiin. Kyllä on nyt Koskipää ehtinyt tehdä puhdasta Karmalan kylästä, ei sinne enää paljo kannata palata!
Raskasta se oli todeta, mutta sinne palaamaan paloi kuitenkin kaikkien mieli. Ja sitä varten oli seudusta ja suunnasta heti selko otettava. Leinonen virkkoi tuokion kuluttua päättävästi:
— Minä lähden hiihtämään tästä oikealle rantaa pitkin, tulkoon ken tahtoo mukaani, — tottapa me jonkun tuntopaikan löydämme ennemmin tai myöhemmin.
— Ja minä hiihdän vasemmalle, tarjoutui Erkki Pentinpoika. — Jos tämä saari on, niin kai me vastakkain tulemme.
— Oikein, myönsi Matti, lähtekää pari miestä sitäkin suuntaa tutkimaan. — Ja toiset lepäilevät tässä ja hoitavat nuotiota, tänne kaikin palataan…
Kauan viipyivät tiedustajat poissa. Harmajana valkeni aamu ja iltahämärään asti kului lyhyt talvipäivä, joka nuotiolla odottavista tuntui toivottoman pitkältä, eikä elämän liikettä kuulunut. Vihdoin palasi Leinonen tovereineen ja toi tiedon, että hiihtäjät olivat tuiskussa joutuneet kauas pohjoiseen, aina Jämsän edustaisen Tiirinselän laitaan, jonka muutamaan ulkosaareen näin lopulta oli osuttu. Jämsäläisten kalasaunasta, jossa miehet olivat Erkki Pentinpojan tavanneet, olivat he saaren tunteneet. Erkki oli vielä poikennut lisätietoja saamaan läheisen mantereen rannalta, jonka he olivat salmen takaa nähneet kuumottavan, mutta oli hän luvannut pian palata.
— Siis on meillä täältä Sysikorven Karmalaan melkein sama matka kuin Padasjoelta, totesi eräs retkeläisistä synkästi. — Eipä ole retki paljo edistynyt, vaikka kaksi päivää on kovasti taivalta tehty.
— Ei, myönsi Matti. — Kannattipa meidän tosiaan lähteä Padasjoelta yön selkään! Olisi yhtä hyvin voitu siellä odotella Ivar Tavastia ja tapella häntä vastaan kuin nyt tuiskua vastaan.
— Tuskin olisi ottanut kovemmalle sielläkään… Nuori pappi kuunteli raskain mielin näitä kohtalotoveriensa puheita, jotka hänelle lopullisesti todistivat heidän yrityksensä turhaan rauenneen. Vihdoin hän kysyi:
— Entä nyt, mihin täältä painumme?
— Vieläkö jaksat hiihtää? kysyi Matti vastaan.
— Jaksan taas, vakuutti Mikko.
— Silloin ponnistamme sittenkin vielä selkien yli Karmalaa kohti.
Itärannalle päästyämme emme enää eksy.
— Niin, pyritään sinne, kehoitteli Mikko hartaasti. — Ehkä ehdimme sittenkin ajoissa, niinhän, Matti?
Niin suurta hätää ja avuttomuutta oli siinä nuoren papin viimeisessä kysymyksessä, ettei Matti hennonut olla häntä pienellä toivolla rohkaisematta:
— Ehkäpä lumimyrsky on hidastanut Koskipäänkin ja hänen huoviensa kulkua. Mutta kuinka tahansa, käytävä meidän on katsomassa, vieläkö siellä koti on. Kun palaisi se Erkki…!
Kauan hän viipyi, tuskallisen kauan, sietämättömäksi kävi odotus taipaleelle ikävöiville miehille. Pimeäksi vaihtui taas illan hämärä, yön tähdet tuikkivat taivaalla; ilma oli näet vihdoinkin tyyntynyt ja seestynyt kirkkaaksi pikku pakkaseksi. Sydänyöllä kuulivat kärsimättöminä odottavat miehet viimeinkin suksien sohinan rantanäreiköstä ja ikävöidyt hiihtäjät palasivat. Mutta he eivät palanneetkaan kahden, niinkuin olivat lähteneet, tulijoita oli nyt neljä miestä.
— Keitä nämä vieraat ovat, kysyivät odottajat ällistyneinä, ennenkuin saapujat olivat ehtineet suksiltaankaan nousta.
— Omia miehiämme ovat, vastasi Erkki, — Padasjoelta hiihtävät hekin.
— Mistä ne löysitte?
— Mantereen rannalta, kertoi Erkki. — Hiihdimme sinne rantatielle asti ottaaksemme seudusta selon, ja sitä tietä nämä miehet juuri pohjoiseen päin pakenivat. Ensin siinä toisiamme vähän arkailimme, sitten jo tunsimme ja yhdyimme…
Jo tunsivat Leinonenkin tovereineen nuo uudet vieraat. He olivat laukaalaisia, joiden kanssa yhdessä oli Sysmästä asti taivalta tehty. Viimeksi tulleiden lepäillessä hetkisen nuotiolla kertoivat he nyt jännittyneille kuulijoilleen ensi viestinsä ja pakonsa synkät syyt.
Padasjoella oli tapeltu heti Leinosen joukon lähdön jälkeisenä päivänä. Aamulla oli silloin jo ruvennut huoveja lännestä päin teitä pitkin parveilemaan ja pian oli saapunut Ivar-herra itsekin pääjoukkoineen… Niin, siinä Nyystölän kylän pelloilla oli syntynyt taistelu sakeassa lumipyryssä. Tavastin joukoilla oli ollut mukanaan pari tykkiä ja niillä hänen nihtinsä heti olivat ruvenneet ampua paukuttamaan… Minkäpä niille olivat tehoneet talonpoikain harvat tulipyssyt, vaikka Martti Vilpunpoika olikin asettanut miehensä ovelasti taisteluasentoon kinosten taa. Erämiehet hölmistyivät pauketta ja vetäytyivät pian Nyystölän taloon, joka oli ennakolta puolustuskuntoon varustettu. Mutta eipä ollut pitkäksi aikaa turvaa sielläkään.
— Tykinluoti iski yhtäkkiä pirttiin ja tappoi pari miestä, siitä toiset pahasti hätäysivät ja lähtivät juoksemaan. — Näin kertoivat pakomiehet toisiaan silloin tällöin täydentäen. — Mutta pianpa he huomasivatkin olevansa umpisaarroksessa. Ivar-herra ei kuitenkaan hätäillyt hyökkäämään … meitä olikin paljo enemmän, ja olisimme kyllä tasapäätappelussa pitäneet puolemme. Mutta tykinluodeille, jotka yhä taajemmin taloon iskivät ja särkivät läävänseinät ja tallinkatot, niille emme mahtaneet mitään. Silloin rupesivat muutamat meikäläiset hieromaan Ivar-herran kanssa kauppoja antautumisesta…
— Ja niin antauduttiin ilman tositaistelua? kysyi Leinonen terävästi.
— Sen jo arvasin miesten mielialasta.
— Kotvanhan siinä tingittiin, mutta lopulta olivat miehet suostuneet antamaan pois aseensa… Herrat olivat vakuuttaneet kaikille luvan lähteä vapaasti hiihtämään. Ja siihen talonpojat luottivat…
— Mutta herrat söivät sanansa, arvaili Matti edelleen. — Entä Martti
Vilpunpoika?
— Hän kyllä tahtoi jatkaa taistelua, kehotteli kiivaasti, mutta hänestä ei kai enää välitetty, kertoivat miehet hiukan epävarmasti. — Emme olleet enää sitä menoa näkemässä, mutta surkeasti siellä lopulta kävi.
— Aseensa luovuttaneet miehet pistettiin köysiin, niinkö?
— Emme köysiä nähneet… Julmaa se vain oli…
Pakolaiset vaikenivat, heidän näkyi olevan raskasta kertoa noita muistojaan ja vaikeasti heiltä sanat lohkesivat. Toisiinsa he tuijottivat ja loivat sitten katseensa alas.
Erkki, joka jo matkalla oli kuullut pakolaisilta heidän tarinoitaan, auttoi heitä silloin, selittäen heidän puolestaan:
— Nämä miehet eivät olleet enää Nyystölän pihassa silloin, kuin siellä aseet huoveille annettiin, siksi he eivät tarkoin tiedä, mitä siellä tapahtui.
— Olitteko jo aikaisemmin lähteneet karkuun? kysyivät sysmäläiset hiukan halveksuen.
— Emme karanneet, vastasivat miehet harvakseen. — Meidät oli pantu avannosta vettä taloon vetämään, pihakaivon kun peljättiin kuivuvan ja luultiin piirityksen ja taistelun venyvän pitkällisemmäksi. Joen puolelta eivät näet huovit olleet silloin vielä ehtineet Nyystölää saartaa. Olimme jo kaksi kelkallista vesisaaveja pihaan vetäneet ja kolmatta kertaa olimme laskemassa törmän alle, kun huoviparvi kuului karauttavan pellolta siihen joen puolellekin taloa. Jätimme kelkan joenrantaan ja painausimme kiireesti törmän alle kinokseen. Lumituisku oli silloin sakeimmillaan, siihen juuri kinosti törmää vastaan, lumi peitti meidät piankin umpisokkeloon… Siitä sentään jotakin näimme ja kuulimme…
Nuotioon ei oltu enää lisätty puita, sen oli annettu vähitellen sammua. Nyt sammutti Leinonen hiilloksenkin ja nousi suksilleen, — toiset miehet ymmärsivät siitä, että nyt oli taas lähdettävä pitkälle taipaleelle. Otettiin tarkat merkit päivänlaskusta ja taivaan tähdistä ja lähdettiin painumaan itään päin Sysikorven rantaa kohden, — sinne seurasivat nyt Leinosen retkikuntaa siihen äsken liittyneet uudet miehetkin.
Näiden kertomus keskeytyi lähtötouhussa hetkeksi. Mutta kun oli kappale hiihdetty, sinkoili heille taas kysymyksiä edellä ja perästä hiihtäviltä miehiltä ja kauempana olevat keräytyivät heidän rinnalleen hiihtämään, kuullakseen tarkempia kuvauksia Nyystölän taistelun päättymisestä.
— Siellähän oli miehiä viiteensataan, ihmetteli Erkki, — miten ne huovit sellaisen määrän vangikseen ottivat, elleivät talonpoikia köysiin sitoneet?
— Eivät ottaneet vangiksi ketään. Tappoivat … tappoivat kaikki…!
— Taivaan isä — polttivatko miehemme taloon?
— Eivät edes polttaneet, vastasi Laukaan mies melkein kuin vihaisesti, ja hänen äänensä vapisi ja vaipui käheäksi. — Siihen pellolle mestasivat toverimme, teurastivat…
— Satoja miehiä, sehän oli kamalaa…!
— Niin se oli … päätäni pyörryttää sitä muistellessani vieläkin, ja pari kertaa meninkin siellä kinoksessa pökerryksiin nähdessäni tuota julmaa verenvuodatusta, jota toisten uhrien täytyi katsella.
Kertojan ääni kävi nyt taas terävämmäksi, kun hän yksityiskohtaisemmin kuvaili, miten huovit piirittivät talon, miten asettuivat paljastetuin miekoin sen portin eteen kahteen riviin ja laskivat niiden välitse kymmenkunnan miestä kerrallaan kulkemaan ulos pellolle, jossa Ivar-herra lähimpien heitukkainsa ympäröimänä istui ratsujensa seljässä.
— Siinä pellolla niitä sitten listittiin kuin nauriita, kertoi laukaalainen, jonka ääni tarinan jatkuessa koveni karjunnaksi, mikä kaameana kajahti kauas yli aution seljän. — Aina uusi miesrykelmä astui siihen pellolle Nyystölän umpinaisesta pihasta ja kaatui valtaherran eteen pyövelien iskemänä…
— Ja ne olivat meidän miehiä, satoja miehiä…!
— Tuttuja miehiä, oman kylän ja naapurin miehiä tunsin monta, vaikka siitä törmältä pellolle olikin matkaa ja ärjyvä myrsky koko ajan tuprutti lunta.
— Eikö yrittänyt kukaan enää vastarintaa? tiedusti Matti aivan kiukussaan.
— Aseettomat miehet! vastasi kertoja. — Joku sentään potki ja ponnisti vastaan ja löi nyrkillä saattohuoviaan, mutta hänet pistettiin heti puhki ja kaadettiin siihen paikkaan.
— Kuin eläin! Ja te vain kolossanne makasitte?
— Hiljaa kuin hiiret, minkäs me teimme, aseettomat olimme mekin. Mutta monasti luulimme siihen itsekin kauhusta hyytyvämme, toisin ajoin teki mielemme hypätä esiin ja karjaista…
— Sitä teurastusta kai kesti koko päivän?
— Iltapimeään asti. Hämärissä jo sytyttivät huovit Nyystölän kylän talot palamaan, ja jatkoivat sen roihun valossa sitten vielä teloitustaan, jatkoivat äänekkäästi hoilaten, olivat kai saaneet olutta tai viinaa, mikä yhä karaisi heidän luontonsa. Vasta kun talot olivat multimuksiaan myöten palaneet ja talonpoikaiset vangit loppuneet, vasta silloin jatkoivat huovit matkaansa kirkolle, jonne nähtävästi yöpyivät. Mutta eilen näimme takaamme korkean punahohteen — taisipa palaa silloin Padasjoen kirkonkyläkin.
— Miten pääsitte sitten te pakoon sieltä huovien keskeltä? kyseli
Matti uteliaana.
— Yöllä nousimme pimeän päässä kinoksesta ja ryömimme alas joelle. Muistimme eräiden erämiesten jättäneen nuotta-talaaseen suksensa, tempasimme sieltä kahdet ja livistimme metsään. Metsiä myöten sitten hiivimme yön läpi pohjoiseen päin, kunnes vihdoin uskalsimme laskeutua rantatielle, — siellä ei enää ryttäreitä näkynyt.
— Eikö näkynyt muita pakolaisiakaan?
— Ei ketään, tuskin lie Nyystölän verilöylystä ketään muita pelastunutkaan!
Kertoja vaikeni, hänen pingoitettu äänensä olikin jo käynyt vinkuvaksi. Ja äänettömässä hiljaisuudessa hiihtivät nyt toisetkin, kaikki sen kamalan tarinan tärisyttäminä ja valtaamina, jonka he siinä öisellä jäällä olivat kuulleet. Eikä nämä hiihtäjät siinä enää muistaneet omia äskeisiä kärsimyksiään eikä pettymyksiään, eivät omain kyliensäkään kohtaloa, heidät oli sitonut ja turruttanut kokonaan se kauhun kuva, jonka he nyt yön pimeässä selvästi näkivät edessään. He näkivät parhaiden tuttaviensa, äskeisten hiihtotoveriensa, astuvan verestä punoittavalle hangelle kuin teuraat verensä vuodattamaan, ja heitä puistatti sitä ajatellessaan. Siihenkö veriuhriin oli nyt päättynyt erämiesten epätoivoinen yritys, Nyystölässäkö oli pantu täytäntöön se talonpoikain häviö, joka Nokialla oli alkanut? — Kinnas puristi suonenvedontapaisesti sompaista sauvaa ja jalka potki sivakkaa kahta vinhemmin, ikäänkuin olisi pitänyt kiirehtiä noiden kauhun mietteiden alta pois.
Näissä mielialoissa se hiihti Rautalammen nuori pappikin, muistamatta hänkään enää omaa väsymystään tai omia raskaita huoliaan. Hänen oli vaikea ajatella ja uskoa, että koko tuo äsken vielä uljas ja uhmaava eräjoukko, koko harvaan asutun sydänmaan miesväki, oli yhdellä pellolla lyöty lihoiksi, ja hänen täytyi vielä varmuuden vuoksi kysyä Laukaan miehiltä:
— Eihän toki kaikkia retkeläisiä siellä teloitettu?
— Emmehän voineet laskea teloitettujen määrää. Mutta kaikki, joita näimme, tapettiin, eikä siinä sen pitempiä käräjiä pidetty. Yksi ainoa jätettiin henkiin, pappi, meidän kappalainen.
Tämäkään tieto ystävänsä Eero Markunpojan pelastumisesta ei kuitenkaan kirkastanut Mikon mieltä, joka oli syttä synkempi. Hänestä tuntui, että jos hän siellä Nyystölässä olisi ollut, olisi hän tahtonut toisten kanssa kaatua. Ja hänestä tuntui, että hänen olisi siellä pitänyt olla, nyt juuri olisi pitänyt siellä olla, paljo kärsineitä pitäjäläisiään viime ahdistuksessa rohkaistakseen ja sitten sortuakseen heidän kanssaan…
* * * * *
Nopeasti jouduttiin nyt yhtenä sekeisenä yönä selän yli Päijänteen itärannalle. Tätä kotoista rannikkoa hiihdettäessä virkosivat taas mieltä vellomaan kotoisetkin huolet ja ne tehtävät, joita varten partiolaiset olivat Padasjoelta liikkeelle lähteneet. Miehet poikkesivat heti ensimmäisiin rantataloihin kysymään, oliko siellä huovivieraita näkynyt. — Ei ollut näkynyt eikä ollut, kertoivat äsken naapurikylissä käyneet, niissäkään mitään sellaisia kuulunut. Toiveet virkosivat miesten mielissä: ehkä ehditään sittenkin ajoissa perille, ehkä vouti ja Koskipää ovat hekin myöhästyneet taikka ehkä eivät ole uskaltaneet vähällä väellä näin kauas edetä… Ehkä ovat sittenkin ennallaan talot Mustanahon rinteellä…
Mutta toivo petti. Kun miehet, viimeisen niemen katkaistuaan jännittynein mielin olivat kiitäneet yli kotoisen lahden ja nousivat lähimmälle, vanhan Karmalan törmälle, katselivat he oudoksuen entistä tuttua seutua: ei ollut siellä taloa paikoillaan, joku lato vain ja riihipahainen. Lähemmäs hiihtäen näkivät he kiukaanraunioiden töröttävän nietoksesta, — tuli oli tehnyt tehtävänsä Tuomaiden vanhoilla asuinmailla! Isä-Tuomaan vanhempi poika makasi raatona aitta-tiellä. Sen he riiheen kantoivat ja hiihtivät edelleen Leinosen lahtea kohden. Ei noussut savua mistään, lattea oli Leinosen törmäkin. Ei elävää olentoa, ei koiraakaan koko autioilla tanhuvilla. Tiet oli ummessa, tuiskunnut oli vielä vieraitten lähdettyä, — tuskin olisivat miehet ehtineet ajoissa perille, vaikkei lumimyrsky olisi heitä Päijänteelle eksyttänytkään.
— Kävi, kosti, puhui Matti-isäntä yksikantaan uljaan tupansa raunioita kohti hiihtäessään. — Siinä on nyt kotitalo!
— Mutta missä ovat sen eläjät, huokaili Mikko, joka isännän kintereillä hiihti tuskaisena läähättäen ja henkensä hädässä ympärilleen tähyillen.
— Niin, missä, vastaili Matti soinnuttomasti, sauvallaan kinosta kuopaisten. — Eivät ole jälkiäkään jättäneet!
Vesi pyrki kihoamaan silmään miehisen miehen ja hän puraisi hammastaan, niin että leveä leuka narahti.
— Onko vihollinen vienyt talon naiset? hätäili nuori pappi raukealla äänellä.
— Ja poikani! — kun olisi ne edes tänne tappanut, huokaili
Matti-isäntä. — Mutta ei näy vaatteen riepuakaan kinoksessa…
Miehet hiihtivät viipymättä tuskissaan tiedustelemaan naapurikylään, mutta se oli niinikään autio, ja siitä kolmanteen, jossa vielä joku talorähjä oli polttamatta, ja siellä he vihdoin tapasivat tuhoa ja hävitystä ruikuttavia naisia. Kaksi päivää sitten, kertoivat naiset, oli huoviparvi ratsastanut etelästä päin, tullut Sysmän rannalle tuimalla tuiskusäällä. Se näkyy ensiksi poikenneen Karmalan kylään, vanhasta emätalosta oli ensiksi tuli hohtanut, sitten Leinosen lahdesta. Sieltä oli huovijoukko edennyt näihin kyliin, mutta paljon laajemmalta ei se tällä kertaa näytä Sysmän pitäjää ryöstäneen.
— Tässä olivat huovit yötä, joivat ja reuhasivat ja uhkasivat henkeämme, kertoivat vielä vapisevat naiset. — Mutta aamulla kahluuttivat he hevosensa takaisin valtatielle ja sinne mihin lienevät huvenneet.
— Oliko Koskipää joukossa?
— Oli Sipi-herra ja vouti oli, — kaikki aitat he ryöstivät puhtaiksi ja uhkasivat taas pian tulla uudelleen…
— Oliko heillä ketään vankeja matkassaan?
— Ei meillä näkynyt, mutta toisia huoveja majaili toisissa taloissa. — Meiltä tappoivat vanhan isännän, kun se ainoaa hevostaan koetti pelastaa, muita miehiä ei ollutkaan kotosalla, toisissa taloissa kuuluvat naisiakin tappaneen, jos ei missä aittoja heti avattu.
— Ettekö tiedä, minne Karmalan ja meidän väet ovat joutuneet? — niin iski Matti vihdoinkin sydämensä pääkysymykseen, joka samalla tavalla koko ajan paloi Mikonkin huulilla.
— Emme tiedä mitään, vastasivat nyyhkyttävät naiset. — Emme ole liikkuneet täältä mihinkään eikä ketään ole kylässämme käynyt, sittenkuin vainolainen läksi.
— Olisivatko raukat paenneet? Ettekö te yrittäneet pakoon?
— Emme arvanneet paeta, huovit ajoivat yhtäkkiä tuiskun keskeltä pihaan.
Mahdoton oli naapurikylistä saada tietoja Karmalan kotiväen kohtalosta. Kaikki olivat kauhun lyömiä, kuin puolitainnuksiin pökertyneitä. Leinonen kävi tiedustelemassa asiaansa kaukaisemmissakin kylissä, kävipä kirkollakin. Sai siellä tietää, että Koskipään huovit, puolenkymmentä rantakylää poltettuaan, olivat yhtä äkkiä hävinneet omille teilleen kuin olivat tulleetkin; sai tietää muutamain pakolaisnaisten ja lasten vihollisten lähdettyä hakeutuneen poltetuista taloistaan kaukaisempiin kyliin, mutta omasta kotiväestään ei hän saanut mitään tietoja.
Leinonen palasi poltetun talonsa paikalle, jonne myöskin Mikko ja Erkki, toisia kyliä kierreltyään ja niistäkin turhaan Leinosen väkeä tiedusteltuaan, taas saapuivat. Muut Päijänteen yli hiihtäneet miehet olivat hajaantuneet kukin omia kotipaikkojaan katsomaan, olivatko ne poltetut vaiko vielä pystyssä. Kolmisin he siinä siten nyt liikkuivat kaamean autiolla pihalla.
Siellä Matti kaivoi raunioita ja kinosta raunioiden ympärillä, etsien rakkaimpainsa poltettuja luita taikka jäätyneitä ruumiita, eikä hän tiennyt, soisiko hän niitä löytävänsä vai eikö soisi.
— Tahvo poikani … hoki isä väliin itsekseen, kinosta pöyhentäessään.
— Kunpa olisinkin ottanut sinut mukaani … hartaasti sitä pyysit!
Hänen rintaansa raateli raskaimmin nuoren poikansa kohtalo. Hävinnyt oli häneltä topakka, toimelias emäntänsä, hävinnyt armas, iloinen tyttärensä, kadonnut kaikki muu talonväki — kaikki, minkä hyväksi hän oli elänyt ja ponnistanut. Poltettu oli karja omettaan, poltetut olivat aittaan viljat, mikäli niitä ei oltu ryöstetty, — ei ollut Matti-isännällä mitään jäljellä. Täällä hän nyt kaivoi kotinsa raunioita ja tunsi itse itsensä raunioksi. Mutta yksi kipu oli sittenkin kaiken kurjuuden keskellä muita pistävämpi, ja hänen kirvelevästä kurkustaan nousi yhä uudelleen tuo haikea huokaus: — Tahvo, poikani…!
Muutamia sydänyöntunteja nukkuivat miehet Leinosen syrjemmällä olevassa saunassa, ainoassa suojassa, jonka Koskipää oli taloon jättänyt polttamatta, — samassa sannassa, missä Koskipää itse oli talonpoikain pilkkaamana saanut viettää muutaman pitkän päivän. Raskasta oli heidän siellä unestaan herätä — ei ollut miehillä tietoa, mihin olisi ryhdyttävä, mistä päästä alettava elämistä. Palasen eväitään haukattuaan rupesi Matti-isäntä aamun hämärässä taaskin talonsa raunioita toivottomana tutkimaan ja Mikko, jonka sydäntä raateli hänen oma suuri surunsa, kaivoi siinä isännän rinnalla, — mitään jälkiä vainajista eivät he löytäneet. Erkki oli sitävastoin jo aikaisemmin noussut suksilleen ja lähtenyt metsään hiihtämään, jotakin jälkiä etsiäkseen. Aamun valjettua hän sieltä palasi ja virkkoi: