— Eiköhän jätetä tämä kaivaminen ja hiihdetä metsään kadonneita hakemaan?
— Oletko sieltä mitään jälkiä löytänyt? kysyi terävästi Matti, jonka silmä tuokion välähti, mutta jonka äänestä ei kuitenkaan mitään toivoa soinut.
— Olen seurannut muuatta latua, jonka katkelmia vielä sakeimmassa metsässä voi löytää ja joka vie kauas salolle, — siinä on monia sommanjälkiä.
— Ne ovat Tahvon rihmanpyyntijälkiä, selitti Matti surunvoittoisesti.
— Ne näin jo eilen ja tunsin…
— Niin arvelin ensin minäkin, mutta ne vetävät liian kauas korpeen viedäkseen vain rihmoille, vastaili Erkki harvakseen. — Olisivatko talon eläjät sieltä suuren salon halki pyrkineet johonkin turvapaikkaan…?
— Siitä on joskus oikaistu sydänmaitse Vahvajärven Juuritaipaleelle, jossa meillä on sukulaisia, kertoi Matti, — mutta eivät meidän naiset olisi sellaiselle taipaleelle omin päinsä lähteneet, jos olisivat kerinneetkin.
— Eipä tiedä, intti Erkki yhä, — siellä näkyvät ladulla koirankin jäljet, ja talostahan on koirakin hävinnyt…
Jo iski Mikkokin, jonka rinta vähimmästäkin toivosta lämpeni, siihen uuteen mahdollisuuteen ja kysyi isännältä:
— Tunsiko joku talonväestä sen oikotien…?
— On sitä Tahvokin kerran viime talvena hiihtänyt. Mutta mikseivät olisi kotiväet paenneet tänne oman pitäjän kyliin?
— He ehkä pelkäsivät tuhon ajavan heitä takaa sinnekin. Matti ei enää väitellyt. Hän istahti kiukaanraunioille, pyyhkäisi siinä hikeä otsaltaan ja jäi siihen kuin kangistuneena miettimään. Äsken kirkolla käydessään oli hän kuullut sellaisen uutisen, että erämailta oli joku aika sitten tullut uusi partiojoukko, mutta että se oli täältä painunut Savoon päin, jonka kautta se kuuluu aikoneen samota Viipuriin… Hänessä oli jo silloin virinnyt ajatus lähteä sitä joukkoa seuraamaan, siihen yhtyäkseen ja siinä taistellakseen ja kaatuakseen, — eihän hänestä kuitenkaan ollut enää uuden elämän alkajaksi. Nyt hän siinä mietiskeli yhdistää Erkin hataran toivon omaan epätoivoiseen suunnitelmaansa. Hetken kuluttua hän nousi ja laski kinokseen pystyttämänsä sukset maahan.
— Ka, lähdetään siis hiihtämään salolle. Ei ole minulla suuria toiveita löytää sieltä väkeäni. Mutta yksi menneen kaikki!
Ja Mikon puoleen kääntyen virkkoi hän:
— Pappi, tuletko mukaan vielä tälle salohiihdolle? Siitä voi tulla pitkä hiihto!
— Tulen mukaan, — minnekäs minä muualle yksin lähtisin, vastasi nuori pappi avuttomasti. Hän seisoi kuin turtana siinä kinoksessa, tarttui kuin hukkuva jokaiseen pilkistävään toivoon, hän ei voinut vielä ajatella loppuun asti sitä synkkää ajatusta, että hänen kirkassilmä tyttönsä oli vainolaisen ryöstämä ja hänen nuori onnensa tuhottu. — Eihän ole minulla enää muuta tehtävää kuin koettaa etsiä morsiameni … eikä ole enää muusta väliäkään…
XI.
ERISTETYSSÄ LINNASSA.
Kyrönkosken saarilinna Savon sydämessä, Pyhän Olavin suojatiksi aikoinaan vihitty, oli viistoistasataluvun lopulla jo menettänyt sen alkuperäisen merkityksensä, jota varten Erik Akselinpoika Tott sen toistasataa vuotta aikaisemmin oli rakentanut valtakuntain rajalle ja erämaan laitaan. Erämaa oli tällävälin jo siirtynyt kauas Haukiveden ja Pihlajaveden seuduilta, valtakuntain todellinen raja samoin. Sillä asutuksen ja viljelyksen voimalla olivat Ruotsin valtakuntaan kuuluvat savolaiset liittäneet nuo entiset erämaat ja rajavedet varmasti ja kiinteästi muun Suomen yhteyteen, eikä venäläisten ja karjalaisten ryöstöretket enää, niinkuin ennen, näihin seutuihin ulottuneet. Nimenomaan viimeisen, Juhana kolmannen pitkän, Venäjää vastaan käydyn, sodan jälkeen oli Savonlinna lakannut olemasta rajalinna. Sillä kun Pontus-herra lähes parikymmentä vuotta sitten oli valloittanut venäläisiltä Käkisalmen lääneineen, oli valtakuntain raja siirtynyt kulkemaan Pielisten kankaita pitkin. Tosin oli itse »Korelan» linna pari vuotta sitten tehdyssä Täyssinän rauhassa ollut luovutettava Venäjän tsaarille takaisin ja sen rauhanteon jälkeinen rajankäynti oli vielä parhaillaan käynnissä, mutta joka tapauksessa oli Savonlinna joutunut kauas rajalta.
Sen päällikkö ja Savonlinnan läänin käskynhaltija Götrik Fincke ei siten enää ollut sotilaallisesti tärkeän linnan herra eikä hänellä siellä ollut tällaiseen tarkoitukseen riittävää väkeäkään. Hänellä oli, niinkuin jo hänen isävainajallaan, vanhalla, toimeliaalla Kustaa Finckellä, joka ensimmäisen Vaasa-kuninkaan aikana Olavinlinnassa isännöi, aivan toiset tehtävät hallintopiirissään: asutuksen yhä laajentaminen ja juurruttaminen Sisä-Suomen vielä vakinaista asutusta vailla oleviin takamaihin, viljelyksen levittäminen ja kehittäminen siellä. Paljo hyvää hän olikin tehnyt laajassa maakunnassaan, jonka väestöä hän monella tavalla auttoi ja tuki, suoden uudisviljelijöille verohelpotuksia ja kannattaen heidän siirtolaistaipumuksiaan. Tuo hyväntahtoinen ukko oli siten lääninsä talonpojille kuin isällinen ystävä, jonka puoleen he koska tahansa saattoivat kääntyä ja joka tarkastusmatkoilla usein käydessään heidän luonaan vieraili kuin vanhain, hyväin tuttavain parissa ainakin. Siten olivat hyvät ja luottavat suhteet sukeutuneet linnanherran ja rahvaan välillä, — väittivätpä toiset maakunnat väliin, että Götrik-herra aivan yksipuolisesti suosi savolaisiaan, suoden heille laajempia oikeuksia ja etuoikeuksia kuin mitä muualla nautittiin.
Siksipä ukko, tavatessaan Hämeessä joulun alla 1596 joukon linnaleiristä käärmeytyneitä, kapinajoukoksi yhtyneitä talonpoikia, ei ollenkaan uskonut, että mikään tällainen esivallanvastainen liike puhkeaisi hänen läänissään. Tuolta matkalta kiirehti hän kuitenkin, tajuttuaan talonpoikain vaarallisen kiihkon, yötä päivää linnaansa, läänistään huolta pitämään.
Rauhallista vielä olikin Savossa, sen hilpeä kansa kohteli häntä, kotiin ajaessaan, vanhalla herttaisuudellaan, ja itse koskilinnassakin oli kaikki kunnossa. Siellä oli hänen poissaollessaan isännyyttä ja päällikkyyttä pitänyt hänen toimelias ja ankara emäntänsä, Inga-rouva, Boijen sukua, eikäpä siellä nyt paljo sotapäällikkyyttä tarvittukaan. Sillä linnassa oli aseväkeä vähän. Sen harvain, vakinaisten linnannihtien lisäksi olivat hänen lankomiehensä, sotaeverstit Antti Boije ja Aksel Kurki, sijoittaneet Götrikin hoitoon Olavinlinnaan lipullisistaan pienet osastot ratsuväkeä, jota heidän oli Länsi-Suomessa vaikea saada mahtumaan linnaleiriin. Näistä osastoista komensi ensinmainittua eräs kankea saksalainen palkkasoturi Hannu von Oldenburg ja toista turkulainen ratsumestari Juhana Martinpoika, Sillan sukua, — nämä muodostivat linnan esikunnan. Eikä Götrik arvellut tätä suurempaa sotavoimaa linnassa tarvitsevansakaan, joskin joku laine toisten maakuntain kapinaliikkeestä loiskautuisi hänenkin lääniinsä.
Joulupyhät oli siten saarilinnassa vietetty kaikessa rauhassa. Jo kotimatkallaan oli Götrik-herra toimittanut voudeilleen ja nimismiehille käskyn laittaa heti tiedot linnaan, jos heidän piirissään jotakin levottomuutta esiintyisi. Mutta mitään sellaista viestiä ei ollut saapunut, uusi vuosi teki alkuaan ja Götrik-herra, joka ei äsken ollut Turusta päin saanut mitään tietoja, arveli tuon talonpoikain kapina-haihatuksen jo Hämeessäkin asettuneen.
Niin istuttiin eräänäkin tammikuun päivänä (1597) linnan arkituvassa kuin perheen kesken, kaikki esimiehet ja asemiehet ja talon naiset koolla, lämmittävän pystyvalkean ääressä pieniä puhdetöitä naperrellen. Silloin lennähti rantavahti tupaan ja kertoi, että vieraita pyrkii salmen takaa linnaan. Se oli harvinainen tapaus tässä eristetyssä erämaanlinnassa, jossa harvoin kävi vieraita. Götrik-herra itsekin kiirehti linnan pihalle saapuvia vastaan. Hän odotti näet jännityksellä tietoja Turusta ja arveli sanantuojan nyt vihdoinkin saapuneen.
Ulkona oli jäinen usva; synkkänä kohisi virran vesi jäätyneiden rantojensa välitse, muuten oli erämaa eloton ja harmaa. Sieltä usvan keskeltä nousi nyt vartijan saattamana linnanpihaan turkkeihin vyötetty, pyylevä vieras, joka tullessaan puhkui ja huohotti ja jo ennen tupaan ehtimistään julisti kovalla, hätäisellä äänellä:
— Suursavossa on kapina, ilmikapina! Minä pakenin henkeni hinnalla…
— Mitä houritte, kirkkoherra, rauhoitteli Götrik vierastaan tervehtiessään. — Mutta käykäähän peremmäs, riisutaan turkit…
Vieras oli Mikkelin suuren emäseurakunnan kirkkoherra Hannus Mikonpoika Savilahdesta, vanha, puhelias rovasti, jonka pappilassa Götrik usein matkoillaan oli majaa pitänyt ja jonka hän nyt heti oli tuntenut hänen puhkuvasta, kimeästä äänestään. Tasainen, järkkymätön maalaispappi, jota eivät pienet tärinät heilutelleet, mutta nyt näkyi hän olevan kovasti kiihdyksissään. Siinä kallokkaita riisuessaan laski hän jo tulemaan suustaan vuolaana virtana pitkää, sekavaa juttua pappilaansa saapuneista aseellisista miehistä, marski Flemingin kirjeistä, sadoista asestetuista talonpojista, vangituista airuista ja ennen kaikkea omasta hirmuisesta säikähdyksestään.
— Rauhoittukaa, rovasti, istukaa, kehoitteli tarkkaavaksi käynyt linnanherra, joka ei tuosta torvenaan juoksevasta puhetulvasta vielä saanut mitään järkevää tolkkua. Hän toimitti vilusta saapuneelle vieraalleen lämmitettyä olutta, istutti hänet takan ääreen ja kyseli, asettaen nojatuolinsa hänen eteensä, tyynesti ja rauhoittavasti:
— Kertokaahan, rovasti, kaikki järjestyksessä. Mikkelin pappilaan hyökkäsi siis aseellisia miehiä? Mistä päin ne tulivat!
— Hämeestä päin, Sysmästä, Vahvajärven salolta ne Suursavoon tulivat, mutta sanoivat samoavansa kauempaa, Rautalammen erämailta…
— Oliko niitä paljo?
— Paljo, monta sataa miestä; niitä tuli hevosilla ja suksilla. Outoja miehiä, kaikki aseissa…
Pappi oli edelleen kovasti järkytetty. Hän oli yön ja päivän halki yhtä painoa ajanut linnaan ehtiäkseen ja eli vieläkin sen kotipappilassa saadun pelkonsa vallassa, vaikka jo istuikin linnan paksujen muurien turvissa. Hänen äänensä värähti aina, kun hän joutui kertomaan noista rajuista, parrakkaista miehistä, ja hänen silmänsä pälyilivät hätääntyneinä ympärilleen.
— Ne täyttävät nyt kaikki Savilahden talot ja uhkaavat tulla tännekin … huohotti rovasti.
— Vai tänne, matki Götrik hiukan hymähtäen.
— Ja sitten Viipuriin, niillä on suuret tuumat…
— Mitä ne teille siellä pappilassa oikein tekivät, uteli linnanherra edelleen. — Pitelivätkö ne teitä pahoin?
— Eivät toki pahoin pidelleet … pappia, vastasi rovasti vallan loukkautuneena. — Ensiksi tuli heitä puolenkymmentä aivan siivoina miehinä pappilaan luettamaan minulla erästä ruotsinkielistä kirjettä, jonka olivat siepanneet muutamalta vangitsemaltaan marskin airuelta…
— Vai ovat vanginneet marskin airuen, hylkiöt, sadatteli linnanherra jo kiukustuen. — Ja kenelle se kirje oli?
— Tänne Savonlinnan päällikölle…
— Älä hittoja, kivahti äijä, heittäen rampautuneen säärensä terveelle polvelle. — Vai ovat talonpojat vieneet minulle tulevia kirjeitä! Ilmankos niitä täällä onkin odotettu! Ja mitä siinä kirjeessä oli?
— Marski ilmoitti siinä, mikäli sitä vilkaisin, matkustavansa juuri Pohjanmaalle kapinaa kukistamaan ja käski teidän täällä varustautua, koska Pohjanmaalta on tännekin lähetetty kapinannostattajia. Ei näy Klaus-herrakaan silloin tienneen, että Savossakin jo kapinajoukkoja liikkuu…
— Sellaisen kirjeen ovat siepanneet, konnat, murisi Götrik yhä hirmustuen. — Miksette ottanut heiltä pois sitä kirjettä?
— Eivät antaneet, vakuutti pappi tiukasti. — Kun en ruvennut heille lukemaan teidän, linnanherran, kirjettä, veivät he sen mennessään ja sanoivat tuovansa sen tänne luettavaksi…
— Tulkootpa … kyllä minä! Mitä varten he tänne aikoivat?
— Aikoivat hakea teidät, linnanherran, mukaansa, päällikökseen marskia vastaan, — savolaiset kehuivat teitä laatumieheksi…
— Savolaiset, sanot. — Vanha, nilkku linnanherra oli nuolena ponnahtanut nojatuolistaan ja kivahti syyttävänä kirkkoherran eteen: — Hä, väitätkö savolaisiakin olleen tuossa kapinaväessä?
Sitä mahdollisuutta, että hänen oman maakuntansa väestöä olisi noussut aseisiin esivaltaa, s.o. häntä itseään, vastaan, sitä hän ei ottanut lukuunkaan, sitä hän ei olisi sallinut edes väitettävänkään. Mutta kirkkoherra vastasi kuin puolustautuen:
— Oli savolaisiakin, oli varmasti, tunsin monta oman pitäjäni miestä, kun he uudelleen tulivat… Tietysti heitä nuhtelin ja varoitin, vaan hepä eivät olleetkaan enää nöyriä ja kuuliaisia lapsiani. Nauroivat minulle vasten naamaa ja ilkkuivat, että jos siivosti olen ja heidän puoltaan pidän, saan jäädä virkaani. Mutta knaapit ja voudit ja muut suuret ja pienet herrat helvettiin, voudit kuitiksi, pois marskikin ja hänen kätyrinsä…! Niin he kehuivat.
Pieni linnanherra sähisi suuttumuksesta tuota kuvausta kuunnellessaan, mutta pyylevän rovastin monisanainen tarina ja järkytetty tasapaino häntä samalla huvittikin, joten hän hieman pisteliäästi kysyi:
— Miksi sitten pelkäsitte ja pakenitte, vaikka he lupasivat teidän jäädä paikoillenne?
— He olivat rajuja ja hurjan näköisiä aseineen ja uhkasivat julmasti, jos heitä vastaan asetun… Suuttuivathan jo, kun en heidän kirjettään lukenut, ja aikoivat pian palata vielä suuremmalla joukolla takaisin. Näiden keihäsvieraiden vihdoin lähdettyä en sen vuoksi pitkään aikaillut. Sälytin rekeen perheeni — se on nyt Säämingin pappilassa — ja läksin yötä myöten ajamaan. Joka talon pihalla oli rivittäin asestettujen talonpoikain suksia, ja uusia partiolaisia hiihti ehtimiseen tähän talonpoikaiseen kapinaväkeen yhtyäkseen, — pelkäsin henkeäni joka hetki!
— Oliko niitä täällä Säämingin puolessakin?
— Väkeä on liikkeellä kaikkialla, vaikkei ihan linnan kuuluvilla.
Mutta Suursavoon ne tuntuvat keräytyvän.
Vanha Götrik Fincke kuunteli näitä suulaan rovastin kauhunsekaisia tarinoita kuin pahaa satua ja epäili niitä osaksi vieläkin. Hän oli näet vieläkin valmis väittämään ainakin sen valheeksi, että kapinaväkeen kuuluisivat hänen omat, hilpeät uskolliset savolaisensakin, jotka eivät koskaan olleet osoittaneet hänelle mitään nurjaa mieltä, — eivät nytkään mitään napisseet, kun hän äsken Suursavon kautta kulki —, jotka aina olivat totelleet hänen jokaista käskyään … että he nyt muka olisivat aseissa häntä vastaan! Noinko olisi tuo tauti voinut heihinkin tarttua!
Tuokion kuljeskeli pieni linnanherra ääneti tuvassa, muristen itsekseen kuin karhu pesässään ja ikäänkuin vihaisena äyskien näiden uutisten tuojallekin. Moniin vuosiin ei kotiväki ollut nähnyt häntä noin suuttuneena.
Joka tapauksessa ryhtyi virkeä, tarmokas vanhus heti saapuneiden tietojen aiheuttamiin toimenpiteisiin. Hän lähetti vielä samana päivänä toisen päälliköistään, Juhana Martinpojan, ratsuväkensä kanssa matkalle Suursavoon, joka ilmeisesti oli muualta tulleen talonpoikaisliikkeen keskuspaikka. Juhanan piti koettaa ajaa vieraat väet pois maakunnasta ja saada savolaiset talonpojat, jos he todellakin olivat tarttuneet aseisiin, lähtemään siivosti koteihinsa. Samalla lähetti Fincke taas uudet kirjeet alaisilleen voudeille, käskien heidän ryhtyä pikaisiin toimenpiteisiin väestön rauhallisena pysyttämiseksi tai järkiinsä saattamiseksi. Lääninsä pappejakin hän kehoitti nuhteilla ja hyvillä sanoilla seurakuntalaisiaan neuvomaan ja heistä tukahduttamaan napinan. Kiivasluontoinen linnanrouva, Götrik Fincken puoliso, joka kirkkoherran tuomista viesteistä oli kiukustunut paljo enemmän kuin hänen harkitseva miehensä, kuunteli noita lähtevälle huovijoukolle annettavia neuvoja ja ohjeita ja piti niitä aivan liian pehmeinä. Hän oli kovaluontoinen, ylimyshenkinen rouva ja hänen mielestään oli uhittelevia talonpoikia heti iskettävä esivallan täydellä nyrkillä.
— Mitäs kirjeistä, mitä varoituksista ja manauksista, marisi hän miehelleen. — Lähetä kaikki sotaväkesi lyömään maahan ja kukistamaan kaikki kapinajoukkoon yhtyneet, olivatpa savolaisia tai muita, kitkemään yhdellä nykäisyllä heistä koko kapinahenki!
— Mitäpä enempää sotaväkeä täältä juuri liikenisi lähettää, vastaili ukko sävyisästi. — Mutta jos liikenisikin, ei kärpäselle tarvita moukaria. Talonpoikia täytyy kohdella päättävästi, mutta lempeästi; hehän voivat houkuteltuina hullautua ja erehtyä, mutta he ovat siltä pohjaltaan kunnon miehiä, ja — heidän maksamistaan veroistahan me elämme…
— Talonpoikia on kohdeltava kovuudella, intti vain innokas rouva. —
Silloin he nöyrtyvät ja alistuvat, muuten he alituiseen napisevat.
— Ja uhmaavat esivaltaa, pisti nyt väliin Mikkelin pyylevä kirkkoherrakin, joka isännän äskeisen pistoksen jälkeen oli ollut hetkisen vaiti. — Uhkaavathan ne tuhota marskinkin…!
Kiepsahtipa pieni linnanherra silloin taas rampuudestaan huolimatta ketteränä ja teerevänä rovastin eteen ja virkkoi:
— Mutta siihen pitäisi sinun, pappina, ymmärtää syy. Marski on tehnyt suuria erehdyksiä, paljo aihetta tähän mellakkaan on juuri hänessä. En häntä ihaile, porsas hän on miehekseen ja raakalainen, sellaisena hän on kohdellut heimolaisiani Kankaisissa, sellaisena hän on kohdellut talonpoikia ja tappanut sortotoimenpiteillään heistä viimeisenkin maltin. Olen häntä monasti varoittanut…
— Marski Flemingiäkö? kysyi maan mahtimiehelle ylen kuuliainen rovasti ihmeissään.
— Juuri häntä, ja juuri tämän linnaleirin johdosta, jota kansa ei ole jaksanut kestää. Mutta esivaltaa on joka tapauksessa toteltava, ja hän edustaa nyt esivaltaa Suomessa. Järjestys on senvuoksi palautettava, lisäsi hän taas rouvansa puoleen kääntyen, — mutta järjellä ja taidolla ja kimpautumatta, muoriseni…
* * * * *
Juhana Martinpoika, Mikko-papin vanhempi veli, lähti parinkymmenen huovinsa seurassa ratsastamaan viittatietä Pihlajaveden tuiskuavalle selälle, painuen hämärää lounasta kohden. Nämä ratsastusmatkat, milloin itään päin rajalle, milloin etelään Viipuriin päin, milloin lähipitäjiin majoitettuja sotamiehiä tarkastamaan, ne olivat hänen alituista työtään ja näillä matkoillaan oli hän seudun väestöön hyvin tutustunut. Tervetulleena vieraana hänetkin oli, vaikka hän huovipäällikkö olikin, aina vastaanotettu kaikkialla rahvaan keskuudessa, ja hänestä oli outoa ajatella, että hän nyt oli matkalla taistelemaan tuota väestöä vastaan taikka sitä ankaruudella rankaisemaan. Eikä hän tätä nykyistä tehtävätään muutenkaan oikein ymmärtänyt: jos talonpoikia on aseissa sadoittain, niin minkä hän pienellä joukollaan niille tekee… Mutta liiaksi ne huolet eivät kuitenkaan painaneet huovipäällikön hilpeää mieltä; iloista sotilassäveltä vihellellen ratsasti hän tasaista hölkkää aavan selän poikki ja painui sen takana lumiseen metsään.
Linnaan jäänyt vanha Fincke ei hänkään Mikkelin kirkkoherran kuvaamaa tilannetta tai sen vaikutusta omaan asemaansa voinut heti perin peloittavaksi käsittää. Miten olisi piru näin riivannut tämän muuten sävyisän, sopuluontoisen kansan? Kenties vain muutamat nuoret huimapäät ovat antaneet vietellä itsensä tihutöihin … kaipa koko liike viranomaisten varoituksista pian asettuu, — ei hän voinut ajatella muuta. Sillä hänen asemansa olisi tosiaankin nolo, jos läänissä puhkeisi yleisempi kansannousu esivaltaa vastaan. Siksi yksinäiseksi oli varsinkin talvikelillä Olavinlinna eristetty muusta maailmasta, ettei hän usein viikkokausiin saanut sinne viestejä miltään taholta, — mistä saisi hän apuväkeä, jos todella hätä tulisi? Ja hän oli itsekin sotaisista hommista jo vieraantunut. Ravakka, uljas sotaeversti oli hän ollut aikoinaan, olipa monista pulista ovelasti suoriunut Viron pitkissä sodissa. Mutta nyt oli hän vanha ja rampa, oli tänne sydänmaalle hiukan jo maatunut ja ukottunut … eipä hän olisi pitkäaikaisesta sodankäynnistä nyt enää välittänyt. Jos sentään tosi tulisi, kyllä hän kai vieläkin kynnelle pystyisi. Mutta eipä hän uskonut tapausten toki vievän mihinkään vakavampiin yhteenottoihin.
Lähipäivinä järkytettiin kumminkin tätä hänen hyvää uskoaan tuntuvasti. Heti ratsumiesjoukon lähdettyä saapui näet Suursavon voudilta sanantuoja, joka vahvisti tosiksi kirkkoherran puheet, vieläpä kertoi kapinajoukon joka päivä nopeasti kasvavan, — savolaiset menevät mies talosta Hämeestä saapuneiden talonpoikain puolelle ja ajavat majoitusväen taloistaan. Vouti oli Suursavossa koonnut tätä sotaväkeä ja koettanut hillitä kapinaa, mutta hänen oli itsensä täytynyt paeta talostaan, josta pian sen jälkeen nousi sakea savu, ja vetäytyä väkineen Sulkavalle päin. Kiireistä apua pyysi hätääntynyt vouti.
Tämä oli Götrik-herralle ikävä uutinen, sillä hän oli toivonut voudin voivan pysyä paikoillaan Savilahdessa ja siellä yhdessä Juhanan kanssa rauhoittaa kansan. Hän toraili senvuoksi sanantuojaa ja tiukkasi, miksei vouti ollut asettanut kapinaliikettä heti alkuunsa.
— Ei sitä ole niin helppo asettaa, vastaili airut. — Erämaan nuijamiehet eivät pitkään haikaile, ennenkuin jonkun voudin renkeineen hirttävät.
— Kelvottomat voudit joutavatkin hirteen, kiivaili ukko, ja kyseli, mikä talonpojilla näytti olevan mielessä.
— He ovat panneet suksimiehiä nostattamaan Juvan ja Joroisten talonpojat, ja niiden kanssa he yhdessä uhkaavat hyökätä tänne…
— Taas tänne, sähähti rampa herra kiukustuneena. — Vai jo lainehtivat mielet Juvassakin, johan nyt on pirua! Mutta annahan kun vouti ja Hannu yhtyvät ja antavat heille selkäkyytiä!
— Elleivät siellä itse joudu saarroksiin, epäili sanantuoja, kuvaten edelleen, kuinka hänen oli täytynyt kiertää monia kyliä, joissa miehet jo olivat täydessä kapinakuumeessa ja hioivat keihäitään.
— Mene syömään ja nukkumaan! urahti ukko lopulta väsyneelle airuelle. — Olet turhista yhtä säikähtynyt kuin pappinne, joka tänne eilen vapisten saapui…
Mutta tosiasiassa rupesi jo vanha soturi itsekin oivaltamaan aseman ja linnaa uhkaavan vaaran vakavaksi. Hän lähetti miehiään linnaa ympäröiviin pitäjiin kutsumaan sieltä talonpoikia linnan nostoväkeen, mikä asepalvelus vaaran uhatessa kuului heidän velvollisuuksiinsa. Mutta ainoastaan lähikylistä totteli joku määrä talollisia nyt Götrikin kutsua, etäisemmistä kylistä ei tullut ketään. Siellä oltiin jo kosketuksissa nuijamiesten lähettien kanssa ja ivailtiin vain nihtien kutsua, — vihurina oli kapinahenki kaikkialle puhaltanut. Palanneet värvääjät olivat aivan peloissaan.
— He uhkaavat hyökätä tänne linnaan ja repiä sen alas, koska täällä muka on huovien pesäpaikka, kertoivat he.
— Nämäkö meidän omat naapurimme niin uhkaavat? kyseli Fincke, tätä seikkaa vieläkään täysin tajuamatta.
— Samat miehet, jotka täältä viikko sitten saivat suolaa ja rautaa.
— Malttakootpa, — kyllä minä…!
Mutta ukko ei tiennyt itsekään, mitä hän noille kiittämättömille aikoi uhata ja miten hän asemastaan selviäisi. Linnan nykyisellä väellä ei hän ilmeisesti voisi maakuntaa rauhoittaa, tuskin linnaansa puolustaakaan, jos talonpojat todella hyökkäisivät. Hämeestä ja Turusta päin ei tietenkään ollut nyt odotettavissa mitään apua, siellä kai paloi kapinaroihu täydessä liekissä. Vielä malttoi hän muutamia päiviä mielensä odotellen, tulisiko voudilta tai Juhana Martinpojalta mitään lohdullisempia tietoja. Mutta mitään sellaisia ei tullut, päinvastoin pakeni linnaan joka päivä pappeja ja knaappeja, jotka kertoivat kapinaliikkeen yhä levinneen ja yhä julmistuvan. Pieksämäelläkin päin on jo kansa noussut, sinne on näet saapunut erikoisia yllyttäjiä Pohjanmaalta, ja Juvalla keräytyvät miehet aseellisiin joukkoihin.
Linnan naiset ja sinne kertyneet pakolaiset rupesivat hätääntymään, eikä Götrik-vanhus voinut heitä paljoakaan rauhoittaa. Silloin hän pani pari nihtiään hiihtämään poikkimaisin Käkisalmeen, jossa rajalinnassa oli runsaammin sotaväkeä, pyytäen sieltä kiireistä apua. Mutta nihdit palasivat pian takaisin. He olivat jo alkutaipaleellaan joutuneet taloon, joka oli kapinaväen hallussa, ja hädin tuskin pelastaneet sieltä nahkansa.
— Niitä on jo siis silläkin taholla, totesi Fincke hämmästyneenä. —
Me olemme pian umpisaarroksessa!
— Niin ollaan, vakuuttivat retkeltä palanneet, ja pakolaiset säestivät heitä: — Arvattavasti on Juhana ratsumiehineen jo hänkin joutunut kapinaväen kynsiin.
— Ei sitä poikaa niinkään siepata, lohdutteli Fincke, vaikka hän kyllä epäili omia lohdutuksiaan. — Mutta jos kapinoitsijat todella ovat näin lähellä, mikseivät he jo hyökkää linnaa vastaan?
— He kai odottavat, kunnes talonpojat kaikilta tahoilta, Pieksämäeltä, Juvalta ja Suursavosta, ovat ehtineet keräytyä ja yhtyä, — silloin kyllä saamme heidät täällä nähdä.
Götrik Fincke tajusi nyt tosiaankin olevansa ahtaalla, eristettynä ja toimettomuuteen tuomittuna. Kiireesti pani hän taas uudet pika-airuet hiihtämään Saimaan selkiä pitkin etelään päin, Viipuriin, pyytämään sieltä apuväkeä. Sillä omalla pienellä linnaväellään hän ei kyennyt lähtemään talonpoikia vastaan eikä hän tahtonut jättäytyä saarretuksi linnaansa kuin hiirenloukkuun. Nämä hiihtäjät eivät palanneet, lienevätkö satimeen joutuneet vai päässeet perille, joka tapauksessa oli Olavinlinnassa nyt heidän matkansa tuloksia ja saapuvaa apuväkeä odotettava.
Pitkäksi kävi se odotus ja sillävälin saapui joka päivä yhä uusia tietoja talonpoikaisen kapinaväen lähestymisestä. Silmukka linnan ympärille vetäytyi yhä kireämmälle, siellä elettiin kuin linnut häkissä. Vanhan sotaherran kiukku, jota pakolaisten hätäilyt alituiseen ärsyttivät, kiihtyi nyt sapekkaammaksi; hän tunsi jo itse menettävänsä entisen rauhallisen harkintakykynsä ja pelkäsi juuri sitä kaikkein pahimmin.
Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että sillan päässä salmen takana on pari talonpoikain lähettilästä, jotka pyrkivät linnaan hänen puheilleen. Kiukkuunsa yltynyt ukko empi ensiksi, ottaisiko hän noita vastaansa nousseita, kiittämättömiä talonpoikia ollenkaan puheilleen, mutta voitolle pääsi kuitenkin hänessä halunsa saada heidän omasta suustaan kuulla, mikä heitä riivaa ja mikä heillä on varsinaisena tarkoituksena. Hän kutsutti senvuoksi talonpoikain airuet luokseen ja rupesi heitä vanhana, tuttavallisena linnanherrana isällisesti ja nuhtelevasti puhuttelemaan:
— Kuinka kehtaattekin tulla eteeni te, jotka olette nousseet minua ja esivaltaa vastaan? Vastatkaa jos voitte, mitä oikein tahdotte?
Miehet olivat vakavan ja päättäväisen näköisiä, eivät enää niitä sopuisia, nöyriä talonpoikia, jotka ennen olivat linnassa hänen puheillaan käyneet. He olivat tulleet talonpoikain suuresta leiristä Joroisista, näyttivät tuntevan arvonsa ja vastasivat suorasukaisesti:
— Linnaleirin vaadimme pois, knaappien verovapauden lopetettavaksi, ja huovit herrojen elätettäviksi. Teitä vastaan emme ole tahtoneet nousta, emmekä esivaltaa vastaan, mutta marskin valta on kukistettava!
— Ja tekö sen muka kukistatte, te muikunpyytäjät —, hullusti teidän käy, varoitti vanhus vielä tuttavallisesti. — Ja minua vastaanhan te hyökkäätte, esivalta on tämän linnan minun käsiini uskonut.
— Me haemmekin toista, parempaa esivaltaa…
— Ja mistä sen löydätte? Minne aiotte…?
— Viipuriin.
— Ja mikä hiton esivalta teillä siellä on? Sama kuin täällä, — teidät nujerretaan!
— Siellä kuuluu olevan se entinen kuninkaanpoika, ilmoittivat nyt talonpojat, heittäen sen tietonsa esille vankimpana tukenaan. — Hänelle menemme nyt avuksi ja hänet huudamme siellä kuninkaaksi!
— Mikä kuninkaanpoika se Viipurissa on, kuningashan on Puolassa poikineen…
Vanhaa ylimystä nämä puheet yhä enemmän suututtivat, mutta samalla häntä säälitti talonpoikain tietämättömyys ja sokeus. Väliin he luulevat Ruotsin herttuan liittolaisekseen, väliin…! Silloin välähti hänen mieleensä eräs päätön huhu, josta hän joku aika sitten oli juttua kuullu … silläköhän huhulla nyt on talonpoikia petetty! Uudelleen hän tiukkasi:
— Mitä kuninkaanpoikaa te Viipurista haette?
— Eerikki-kuninkaan poikaa, vastasivat lähettiläät tietäväisinä ja kopeasti. — Hän elää vielä, sen tiedämme, ja hän on nyt meitä vastassa Viipurissa, siellä hän meihin yhtyy. Yhtykää tekin, sitä talonpojat toivovat…
Götrik-herra vihelsi pitkään. Oikeinpahan hän oli arvannut. Onnetonta, maailman murjomaa, munkkien pimittämää Kustaa-raukkaa, Eerikin maanpakolaista poikaa, häntä oli siis käytetty tässäkin pelissä syöttinä, hänen nimellään oli talonpoikia pimitetty ja houkuteltu esivaltaa vastaan. Moittivasti hän murisi:
— Teitä on siinäkin petetty! Eerik-kuninkaan poika ei ole Viipurissa eikä hän koskaan nouse Ruotsin valtaistuimelle. Valtakunnassa on laillinen kuningas, häntä ja hänen käskynhaltijoitaan teidän on toteltava. Menkää ja kertokaa se lähettäjillenne ja palatkaa sitten kaikki siivosti kotiinne, silloin koetamme teitä mikäli mahdollista armahtaa ja lieventää raskaan rikoksenne rangaistusta!
Ukko puhui näin jo varsin vihaisena ja viittasi airueille ovea. Mutta nämä eivät lähteneet, seisoivat vain pelottomina kiukustuneen herran edessä, ja toinen heistä virkkoi:
— Meillä on kirjekin linnan herralle. Siitä tarkemmin näkyy, mitä talonpojat vaativat.
— Vaativat…! — Ärtyneenä tempasi Götrik-herra kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Hänen niskansa kävi punoittamaan hänen sitä silmäillessään ja hänen rouvansa, joka tällävälin oli tullut huoneeseen, painautui hänkin uteliaana miehensä olan takaa lukemaan tuota kapinoitsijain kirjettä.
Se oli ruotsiksi kirjoitettu, talonpojat itse sitä eivät siis olleet ymmärtäneet, he olivat vain antaneet jonkun joukkoonsa liittyneen seikkailijan itsensä pimittää. Siinä kehoitettiin Götrik Finckeä antautumaan ja tulemaan talonpoikain puolelle. Mutta sitä ennen oli hänen luovutettava heille talonpoikain rangaistaviksi linnassa olevat huovit. Linnan vanhat nihdit saivat aseettomina mennä matkoihinsa, mikäli eivät olleet erikoisen syylliset talonpoikain sortamiseen, — sauva kädessä oli näiden nihtien marssittava sillan yli pois linnasta. Fincke-herran oli annettava Juvan leirille kirjallinen vastaus, suostuuko hän talonpoikain vaatimukseen ja luopuuko hän Klaus Flemingistä sekä hänen ryöstäjäjoukostaan…
— Kirjallinen vastaus … kyllä minä teidät kirjaan! sähisi vanha linnanherra kirjeenlukemisen lopetettuaan, — se oli hänen ennestään ärtynyttä mieltään taas rivi riviltä kiukuttanut. Ja Inga-rouva, jonka silmät vihaa säteilivät, kivahti halveksivasti miehelleen:
— Tuonkinko vielä siedät … sehän on röyhkeää!
— En siedäkään, vastasi ukko kimpautuneena, ja tiukkasi airueilta:
— Kuka teidät lähetti tällaista kirjettä minulle tuomaan?
— Se on yhteisen kansan tahto, vastasi toinen airueista ylpeästi, — ne sanat oli piirretty myöskin tuon muuten nimettömän kirjeen alle.
— Yhteisen kansan, matki rouva ivallisesti, — sen saman, joka eilen on Rantasalmella teloittanut sikäläisen voudin ja koko hänen perheensä ja polttanut kaikki ruunun talot…
— Mistä sen tiedät, Inga, kysyi Götrik verestävin silmin vaimoltaan, ja hänen kirjettä vielä pitelevät kätensä rupesivat vavahtamaan.
— Juurikään saapui siitä tieto linnaan, vastasi rouva. — Eivätkö liene nämäkin miehet suoraan siitä verityöstä tänne saapuneet!
— Vai niitä poikia olette, ärisi ukko. — Saatte tosiaankin viedä kapinoiville talonpojille sopivan vastauksen.
Hän oli miltei sokeaksi kiihtynyt, hänen vanhat verensä sakoivat ja hänen pieni ruumiinsa nytkähteli, — niin oli häneen koskenut tuo entisten uskollisten lääniläistensä hävytön, ruokoton kirje, jossa häntä puhuteltiin kuin mitäkin tarmonsa menettänyttä eläkevaaria. Ja hänen äänensä kähisi ja tärisi, kun hän kutsui vartionihtinsä huoneeseen ja heille komensi:
— Viekää ulos nämä häpeämättömät miehet, hakatkaa heiltä poikki oikea käsi kummaltakin ja lähettäkää heidät sitten sellaisina linnasta menemään… Talonpoikain on vihdoinkin nähtävä, miten täältä linnasta kapinoitsijain vaatimuksiin vastataan…
* * * * *
Talonpoikain joukko läheni lähenemistään, sen sanottiin jo samonneen Sääminkiin asti, se saattoi muutaman päivän perästä seistä linnan edustalla. Kiertorengas tiukkeni, mieliala linnassa kävi yhä matalammaksi. Ja sen isännästäkin näytti ryhti taittuneen. Levottomuus velloi hänen mieltään, yölläkään hän ei saanut unta. Miltei kaameaksi kävi olo linnassa; vanha linnanherra nilkutti siellä ääneti, kasvoiltaan harmajana, huoneesta huoneeseen, ärisi jokaiselle, joka häntä puhutteli, niin että kukaan ei enää uskaltanut hänen puheilleen tulla. Rampuudestaan huolimatta kapusi hän monesti päivässä linnan vartiotorniin katsomaan, eikö jo Viipurista päin tule Saimaan selkiä myöten apujoukkoa. Ei näkynyt tulevaksi, erämaan linna oli yksinäisyyteensä hyljätty. Tämä se kai Götrik-ukkoa niin perinpohjin peloitti ja ärsytti, arvelivat linnalaiset ja huolestuivat siitä sitäkin enemmän. Mutta yksinäisillä vaelluksillaan pysähtyi vanhus tuontuostakin henkäisemään, harasi harmajaa tukkaansa ja hoki itsekseen:
— Olisi se saanut olla tekemättä, — kirottua se oli, onhan kuin näkisin ne edessäni…
Hän oli nähnyt unissaan oman, nuoren poikansa, kalliin silmäteränsä, kulkevan linnan huoneissa riiputtaen katkaistuja kädentynkiään, joista verta tippui lattialle, eikä hän tuota kuvaa päivilläkään saanut mielestään. Kenellekään hän ei niistä näkemistään puhunut, mutta itsekseen hän katkerasti katui, että oli antanut ärtyneen mielensä ja airuiden kirjeen johtaa itsensä tuohon julmaan tekoon… Uni karttoi edelleen öisin hänen silmiään, mutta hän varoikin nukahtamasta, sillä hän pelkäsi uudelleen näkevänsä nuo verta tippuvat kädentyngät… Ja siksi hän usein harhaili pimeän päässä linnan suurissa suojissa ja kapeissa rappusissa, ikäänkuin vahtien jotakin hiipivää tuhoa.
Päivät kuluivat. Talonpojat parveilivat aina lähempänä linnaa, apujoukkoa ei kuulunut. Eräänä aamuna Götrik Fincke silloin lopen kiusautuneena virkkoi saksalaiselle ratsumestarille:
— En kestä tätä enää. Meidän on hyökättävä ärhentäväin talonpoikain niskaan sillä väellä mikä meillä täällä on, — kapinaväki on ajettava ainakin loitommas.
— Puolisataa ratsumiestä voi korkeintaan lähteä linnasta, useampia ei, selitti itsepäinen Hannu von Oldenburg. — Mitä saamme aikaan sillä väellä, — minä en ainakaan lähde sellaiseen hyökkäykseen!
— Mutta minä lähden, vakuutti vanhus järkähtämättömänä ja komensi ratsunsa esiin. — Ja sinä tulet mukaan!
Pieni ratsujoukko lähti tosiaankin linnasta samoamaan Rantasalmelle päin, missä talonpoikain tuhatpäisen pääleirin sanottiin sijaitsevan, rampa linnanherra ajoi itse joukkonsa etunenässä. Kotvasen kuluttua pyyhkäisi kuitenkin sen perästä suksimies linnasta, huutaen iloisella äänellä:
— Ratsujoukko lähenee Haukiveden selältä. Apua tulee!
Götrik herra palasi silloin linnaansa takaisin, järjestämään tuon vihdoin saapuneen apujoukon hyökkäystä toiselta sivulta talonpoikain leiriä vastaan, — sisukas saksalainen sai pienen joukkonsa kanssa jatkaa matkaansa. Taas oli nyt linnassa touhua ja toimeliaisuutta, sen vanha isäntä järjesteli sieltä tarmokkaasti hyökkäysretkikuntia ja niiden muonitusta, komensi ja määräili rauhallisesti, hätäilemättä, varmasti, ikäänkuin ei häneltä maltti koskaan olisi ollut katkeamaisillaan.
XII.
METSÄKYLÄSSÄ.
Tahvo oli hiihtänyt edellä miehekkäänä ja varmana, opastaen äitiään ja sisartaan, kun he Leinosen törmältä eräänä tuiskuisena tammikuun päivänä kiireellä painuivat Musta-ahon metsään. Hänhän se näet tunsi matkan laajan korven kautta Karmalasta Juuritaipaleelle, kun sen kerran ennen oli isänsä kanssa kulkenut, ja hänhän oli, vaikka vasta 15-vuotias, talon ainoa mies.
Hänpä se myöskin oli kotipirttiinsä lennättänyt sanan sen huovijoukon tulosta, jossa hän heti oli tuntenut Koskipään mustapartaisen Sipin. Rihmoiltaan palatessaan vanhan Karmalan ohi oli hän näet vesakosta nähnyt tuon hurjan ratsujoukon häärivän sukulaistalon pihalla ja oli samassa arvannut, mikä sillä oli mielessä, — monesti oli tänä talvena Leinosen tuvassa pelolla ja vavistuksella puhuttu tuon pakoon päässeen kostajan mahdollisesta paluusta. Nuolena oli hän silloin viilettänyt vesakon halki ja ahon poikki kotiinsa ja kertonut näkemistään. Siellä oli syntynyt sanomaton säikähdys; talon naiset olivat heti olleet selvillä, että heidän on nyt viipymättä paettava, Elisa varsinkin oli suin päin syössyt tuvasta suksilleen. Äiti oli toki vielä sullonut konttiin evästä, tempaissut naulasta turkit ja poronnahkakengät heille kaikille ja niin oli siekailematta lähdetty painumaan Tahvon vanhaa rihmalatua myöten kotitalosta korpeen. Sinne oli pian tulen hohde takaapäin paistanut ja olivat pakolaiset silloin suru sydämessään oivaltaneet, että vainooja oli nyt ehtinyt perille, — siellä se nyt paloi heidän rakas kotinsa, Leinosen muhkea tupa.
Sitä vinhemmin olivat pakolaiset painuneet salon sydämeen, peljäten kostajan vielä pyrkivän kintereilleen, ja vasta pimeän tullen, vinhan hiihdon jälkeen, olivat he pysähtyneet neuvottelemaan, minne he tässä herranilmassa koettaisivat paeta. Tahvo neuvoi Juuritaipaleelle, jonne hän luuli osaavansa, ja vaikka sinne olikin pitkä ja vaikea sydänmaan taival, olivat naisetkin suostuneet puskemaan sinne asti mieluummin kuin Sysmän lähempiin kyliin, jonne huovit ehkä piankin ehtisivät. Vaikea taival se oli varsinkin Leinosen lihavahkolle emännälle, joka ei enää vuosikausiin ollut metsässä suksilla liikkunut, yö siihen hiihtoon oli mennyt ja puolet seuraavaa päivääkin ja monesti oli ollut pysähdyttävä pahimpiin ryteikköihin lepäämään. Mutta perille oli sentään tultu ja väsyneinä saavuttu taipaleentakaiseen sydänmaan sukulaiskylään.
Hämmästystä herätti siellä pakolaisten tulo ja moneen kertaan he saivat kertoa juttunsa Vahvajärven vanhan Esko-isännän väljässä tuvassa, saman Eskon, joka nuorena miehenä kerran oli käynyt Kustaa Vaasalta turhaan peräämässä hämäläisten vanhoja erämaaoikeuksia. Yhä uudelleen heidän täytyi kertoa tähän kylän suurimpaan taloon keräytyville kyläläisille pakonsa ja sen syyt, kertoa alusta asti erämaan kansan nousu ja keräytyminen Leinosen Matin pihaan, miesjoukon sotaanlähtö ja Koskipään vankinapito — kaikki, ennenkuin nämä metsäkulmalaiset pääsivät vähänkään ymmärtämään, mitä oikein oli tapahtunut, mistä vakavista yrityksistä siellä rintamailla oli kysymys.
— Matinko sanotte olevan tappelemassa marskia ja hänen huovejaan vastaan, kyseli Esko-isäntä yhäkin kummissaan, sillä tällä salokulmalla ei tapahtuneesta kansannoususta vielä ollut vihiäkään, siellä oli koko joulunaika eletty kuin herran kukkarossa, syvimmässä rauhassa.
— Niin on, vastasi Leinosen emäntä huoahtaen. — Siellähän ne ovat talonpojat nyt joka pitäjästä, joista huovit on ajettu pois. — Vai vieläkö teillä täällä huoveja elätetään?
— Ne lähtivät täältä joulun alla äkkiä Suursavoon, saivat kutsun sinne, selitti metsäkylän isäntä. — Sitäköhän se tiesi, kun he niin suinpäin läksivät?
— Sitäpä tietenkin…
— Mutta miten se Koskipää huoveineen sitten teille pääsi ryöstämään ja polttamaan, jos talonpojat joka paikassa ovat aseissa?
— Miten lie kiertänyt Päijännettä, — tulipahan vain! Talon poltti, karjan se on tietysti tappanut, vienyt viljat… Ja kuka sen tietää, mitä siellä suurilla tappelupaikoillakin on tapahtunut… — Leinosen emäntä huokaili raskaasti ja nieleskeli itkua. — Viikkokausiin ei meillä ole ollut tietoja Matista eikä muista Sysikorven miehistä, ei sittenkuin he meidän törmältä joukolla lähtivät hiihtämään. Lienevätkö hengissäkään enää!
— Vai on siis nyt kapina maassa, kapina esivaltaa vastaan, ihmettelivät kylän miehet vieläkin. — Hätäähän se tosin meillekin teki tuo ryttärien elättäminen ja alituisten verojen otto, lopen tuskastuneita olemme olleet mekin. Mutta aseisiin ei meitä kukaan ole käynyt nostattamassa.
Melkein kadehtien Karmalan naispakolaiset katselivat Juuritaipaleen asukkaiden viatonta tietämättömyyttä. Tämä muutenkin eristetty metsäkulma oli viime aikoina joutunut entistäkin enemmän kulkuteistä syrjään, sillä valtatie Etelä- ja Länsi-Suomesta Savoon vei nyt Hollolasta suoraan Jyrängön kautta Mikkeliin, joten ei vanhaa, synkän salon halki vievää »piispan ratsutietä» enää usein tarvittu. Siihen Vahvajärven rantamalle, johon eräs Sysikorven Karmalan pojista toistasataa vuotta sitten oli perustanut ensimmäisen, yksinäisen uudistalon Hämeen ja Savon latva-asutusten väliselle laajalle metsätaipaleelle, siihen oli nyt kasvanut melkoinen kylä, jonka asukkaat vielä enimmäkseen olivat vanhaa Karmalan juurta. Mutta siellä elettiin edelleen omaa, hiljaista, umpinaista, muusta maailmasta erilläänolevaa elämää, harjoitettiin kaskenpolttoa ja eränkäyntiä ja harvoin saatiin ulkomaailmasta tietoja. Eikä noita paljon kaivattukaan. Siten oli ymmärrettävää, ettei siitä rajusta kansannousustakaan, joka tänä talvena oli tärisyttänyt Suomen melkein kaikkia osia, metsäkylässä tiedetty mitään.
Siellä lepäilivät nyt ativotalossa Leinosen kodittomat pakolaiset, mutta aivan turvallisiksi eivät he tunteneet itseään sielläkään. Usein puhkesi Leinosen alati itkevä, mieleltään murtunut emäntä kysymään:
— Tuleekohan se voudin huoviroikka vielä tännekin asti?
— Tulee varmasti, jos vain arvaa meidän tänne paenneen, vastasi Elisa alakuloisesti.
Mutta Esko-isäntä lohdutti levottomia pakolaisvieraitaan:
— Huono olisi huovien nyt ajaa tänne salolle umpiteitä, ei tänne herrat yleensä vähästä asiasta kulje. Olkaa rauhassa!
— En saa rauhaa, huokasi järkytetty emäntä ja Elisa säesti häntä pahanenteisesti:
— Ja jos huovit saapuvat, polttavat he varmasti tämänkin kylän…
Silloin urahti ukko, jonka vanhat intohimoiset eräveret kihosivat, uhkaavasti:
— Mutta täälläpä ovat miehet kotosalla, kyllä me sen kokoisen huovijoukon vastaamme, joka voudilla kuuluu olleen. Haetaanpa esiin vanhat aseet, joita ennen eräjärvillä käytettiin, ja pannaan pojat vuorotellen salotielle vahtimaan. Siellä pyytäkööt riistaa ja lennättäkööt kylään sanan, jos pahoja vieraita olisi tulossa.
Siitä pojat innostuivat, Leinosen Tahvo oli ensimmäinen vahtihiihtoon lähtemään. Ja samalla heräili sotainen sisu Juuritaipaleen miehisissäkin miehissä; he hioivat esi-isiensä vanhat väkimiekat ja kehuivat, että: tulkoot! Niin rauhoittui vihdoin pakolaistenkin levoton mieli ja kenenkään häiritsemättä he jäivät elämään yksinäisessä metsäkylässä.
Mutta jo muutamain päiväin perästä porhalsivat vahdissa olleet pojat kylään kertoen, että melkoinen miesjoukko todellakin on tulossa Vahvajärvelle päin. Mutta siinä joukossa ei ole vankeja eikä huoveja, siinä on vain talonpoikaisia miehiä. Näitä tulokkaita vastaan hiihtivät nyt kylän miehiset miehet, tulokkaiden aikeista selkoa ottamaan, ja pian oltiinkin selvillä, että hiihtäjät ovat Rautalammen erämailta Sysmän kautta saapuvia talonpoikia, jotka kulkevat »nuijamiesten» yhteisillä asioilla. Siis ystäviä, auttajia, — ja niitä olikin koko satainen parvi. Heidät saatettiin kesävieraina parhaisiin taloihin ja akat pantiin heille kiireellä saunoja lämmittämään.
— Mutta mitä te tänne salolle kuljette, kyseli Esko-äijä tulokkailta uteliaana. — Minne täältä?
— Savoon, vastasivat keihäsmiehet korskeasti. — Se on nyt saatava
Savon kansakin nousemaan!
— Ja Savosta edelleen minne tahansa, jatkoivat toiset. — Meidän matkoilla ei ole määrää!
Nyt karisi viimeinenkin uneliaisuus Vahvajärven salokylästä ja kaikki arkityöt keskeytyivät. Sotatielle sonnustetut miehet majoitettiin joka taloon ja siellä ne pitkinä puhteina kertoivat suurista aikeistaan ja kuljetun taipaleensa kuulumisista. He olivat jo toinen Rautalammen erämailta keräytynyt joukko, jonka Pohjanmaalta saapuneet hiihtäjät olivat panneet liikkeelle uusia, suuria tehtäviä varten. Oli vihdoinkin haettava se entisen kuninkaan lempeämielinen poika ja huudettava hänet kuninkaaksi… Tällä joukolla ei ollut vielä tietoa Nokian eikä Padasjoen tapahtumista, se liikkui edelleen uhkeissa voiton huumeissa, kuvitellen, että pian on rautamarski saarrettu Turkuun, ja se viritteli siten elämänintoa ja virkeyttä myöskin metsäkylän verkkaisiin mieliin.
— Ja se entinen kuningasko pannaan viralta? tiedusteli Esko sentään hiukan epäuskoisesti.
— Sillähän kuuluu olevan toinen valtakunta, jossa asuukin, jääköön sinne!
— Ja missä tämä kaikki on päätetty? uteli Esko edelleen.
— Pohjanmaalla, siellä on pidetty uudet, suuret kansankokoukset…
Eiväthän sydänmaanmiehet osanneet kauemmin epäillä näitä tietoja, joita itse mukana olleet heille kertoivat — pari pohjalaistakin kulki näet rautalampelaisten matkassa — ja jotka niin hyvin sointuivat heidän omien sydämensä toivomuksiin. Retkikunnan johtajat lähettivät heti pienempiä osastoja edellään herättämään Suur-Savon rahvasta yhteiseen toimintaan ja valmistamaan sen keskuudessa maaperää pääjoukon tulolle, sekä tiedustamaan, joko toinen erämiesten osasto, joka oli samanaikaisesti lähtenyt Rautalammelta Pieksämäen kautta kulkemaan Savonlinnaa kohti, oli kuinka pitkälle ehtinyt. Juuri nämä partioparvet, joihin sillävälin jo savolaisia oli ehtinyt yhtyä, ne Savilahteen tultuaan henkiheikoksi säikäyttivät Mikkelin suulaan rovastin ja sikäläisen voudin, nehän ne myös sieppasivat käsiinsä marskin airuen ja hänen Finckelle menevän kirjeensä. Mutta pääjoukko lepäili silläaikaa Juuritaipaleella, kylpi ja piti viikkoista pyhää. Aivan häiritsemättä ei tämä »nuijajoukko» kuitenkaan saanut salokylässä pyhiään pitää. Sysmän läpi kulkiessaan oli se jo kuullut siitä huovijoukosta, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli poltellut eräitä sikäläisiä kyliä ja jonka kerrottiin edelleen näillä mailla liikkuvan. Täällä korpikylässä siitä Sipin joukosta taas kerrottiin. Suksimiehet pitivät senvuoksi varansa, olisiko tuo huovijoukko lähtenyt heidän jälkiään seuraamaan, asettivat vahteja tien varteen lahden takaiseen metsään, ja aivan oikein, jo seuraavana iltana puhalsivat vahdit sieltä salamana kylään kertoen, että huovijoukko on tulossa lahden takana.
— Siinä ovat talomme polttajat! huudahti silloin ensimmäisenä Leinosen emäntä, joka lapsineen edelleen asui Eskon tuvassa. Ja Elisa huoahti koko ruumiinsa vavahtaessa:
— Siinä Koskipää, — äiti, minä pelkään, paetkaamme!
Mutta talon miehet ja talossa vierailevat retkeläiset nauroivat tuolle pakolaisnaisten turhalle pelolle, käskivät heidän pysyä vahvassa turvassa ja sonnustausivat nopeasti ja rohkealla mielellä suksilleen. He tunsivat ylivoimansa ja kehuivat nyt tekevänsä silppuja huoveista:
— Kerrankin joutuivat talonpoikain pieksäjät mertaan, nyt eivät itse täältä pieksämättä selviä.
— Eivätkä täältä enää mihinkään aja. Me pistämme heidät kuin alasimelle!
— Ja silloin he ovatkin sepän pihdeissä!
Nuijamiesten johtajat panivat osan miehistään kiertämään metsän kautta saapuvain vihollisten selkäpuolelle, etteivät nämä pääsisi pakoon peräytymään, ja odottivat itse pääjoukkoineen, kylän laidassa kykkien, huoveja, jotka paksussa lumessa lahden poikki iltapimeässä kahluuttivat väsyneitä ratsujaan kylää kohden. Oli tiheähkö, nuori näreikkö lahden ja kylän välillä; siinä juuri oli johtajain aikomus puristaa vihollisensa kahden tulen väliin ja tehdä heistä »silppuja». Ja jännittynein mielin ensi kertaa sotaväen kanssa käsirysyyn antautuvat talonpojat odottivat nyt johtajainsa hyökkäyskäskyä, rynnätäkseen tuiskuna esiin tuurat ojossa.
Jo tuli käsky, jo ponnahtivat jalat, jo sihahtivat sukset ja miesjoukko syöksyi pilvenä alamäkeen näreikköä kohti, josta kuului huutoja ja kähinää, — kiertojoukko oli siellä siis jo ottelussa. Kimeästi hyökkääjät kiljaisivat ja etummaiset näkivät jo kuuraisten huovien hypittävän hevosiaan kinoksessa. Mutta ennenkuin viimeiset suksimiehet vielä olivat kylän laidasta ehtineet näreikköön asti, juoksi kylästä naisia ja poikasia tielle, päästellen kirmahtelevia hätähuutoja:
— Vainolainen on kylässä…!
— Huovijoukko ryntää Savon tieltä… Tulkaa apuun, miehet!
Joka taholla näkyikin illan hämärässä hätäytyneitä naisia ja lapsia pakenevan suksillaan mikä rantaan, mikä metsään, — toiset juoksivat henkensä hädässä miesten luo näreikön laitaan itkien ja voihkien, että mikä nyt eteen, minne on paettava…
Hölmistyneinä pysähtyivät kylänlaidasta rynnänneet erämaan miehet, ryhmittyivät siihen tielle ja katsoivat kuin typertyneinä toisiaan.
— Ne ovat vietävät kiertäneet kylän, huoviroistot meitä pyydystävät…!
— Hyökkäävät kahta kautta, turilaat, saattaakseen meidät satimeen…
Juuri kun me luulimme heidät kiertäneemme…
— Pirullinen juoni, — Koskipään keksimä…!
Yhä kuului tappelun nujakkaa syvemmältä näreiköstä ja kylästä kajahti edelleen peljästyneiden naisten parkumista. Juuri ryntäysvauhdissa olleet ja siitä äkkiä pysähdytetyt talonpojat eivät tienneet minne päin kääntyä, mitä tehdä, eikä sitä tienneet heidän johtajansakaan, — hepä nyt tunsivat itse olevansa pihdeissä, alasimen ja vasaran välissä! Hitto soikoon! Kylän laidasta vilahti todella jo ratsastavia huoveja, pian niitä tuli useampiakin näkyville ja ennen pitkää karahutti kokonainen ratsujoukko sieltä myötämaata neuvottomia suksimiehiä kohti.
— Nyt ollaan nuotassa, minne nyt? kyselivät hölmistyneet miehet.
— Alas jäälle, yhdytään siellä…!
Niin komensivat vihdoinkin joukon johtajat, hekin yhä hölmistyneinä. Jäällä, paksussa lumessa, eivät huovien hevoset toki voi rynnätä, sen he oivalsivat, ja siellä aikoivat he neuvotella, mitä olisi tehtävä.
Pari suksimiestä ehtivät huovit siepata siinä tiellä näreikön laidassa, muut poikkesivat kiireesti tieltä ja pakenivat järven hämärälle selälle. Sielläkin uskalsivat he vasta kotvasen hiihdon jälkeen pysähtyä taakseen katsomaan. Huovijoukko oli jäänyt tielle, se ei ollut takaa-ajoa yrittänytkään… Siinä viipyivät ryttärit hetkisen, ja näkyivät sitten palaavan kylään, kai sitä polttaakseen. Oliko tuo joukko jo näreikössä yhtynyt Hämeen tiellä hyökkääviin huoveihin, sitä eivät talonpojat voineet pimeän päässä nähdä, he seisoivat siinä vain läähättäen, kiroillen ja riidellen, — ja vahvajärveläiset odottivat joka hetki näkevänsä tulen taloistaan leimahtavan…
Mutta ei leimahtanut tulikaan. Miehet pitivät nyt pitkää neuvottelua, jossa ei kumminkaan päästy yksimielisyyteen, ja lähtivät vihdoin varoskellen ja verkalleen sekä usein pysähdellen hiihtämään rantaa kohti takaisin. Siellä tuli heitä vastaan pienin parvin niitä heidän tovereitaan, jotka olivat tehneet kiertoliikkeen huovijoukon selän taa ja näreikössä näitä ryttäreitä vastaan tapelleet. Nämä miehet tulivat vastaan vihaisina ja syyttelevinä, kysellen tiukasti, miksi pääjoukko oli heidät jättänyt pulaan, yksin tappelemaan Koskipään huoveja vastaan, — mitä se oli säikähtänyt, ja miksi se oli raukkamaisesti paennut…
Saatiin siinä nyt kotvasen selitellä molemmin puolin, ennenkuin kumpikin talonpoikaisryhmä toisensa ymmärsi ja ennenkuin päästiin selvyyteen, mitä siinä puolipimeässä näreikössä oikein oli tapahtunut.
— Sipin huovit pääsivät siis yhtymään noihin kylän takaa kiertäjiin? kysyivät kylänlaidassa kytänneet miehet.
— Eivätkä päässeet, he pakenivat omille jälilleen … vastasivat siihen näreikössä tapelleet miehet aivan koppavasti. — Teidän huutonne kuullessaan he kiireellä käänsivät hevosensa ympäri ja karauttivat sapelit ojossa meitä vastaan, kuin jos tuli olisi ollut hevosten hännän alla…
— Ja te väistitte…
— Tapeltiinhan siinä … kuulitte kai sen … pari miestä kaatuikin meiltä haavoittuneina, — mikä siinä auttoi muu kuin väistyä tiepuoleen, kun teitä ei avuksi kuulunutkaan. Mutta sieltä tiepuolesta tuikimme ryttäreitä tuurillamme, on siellä ainakin yksi hevosraato vieläkin tiellä…
— Ja huovit ajoivat matkoihinsa Hämeen tietä niinkö?
— Niin, niin, sinne ajoivat, minkä kaviosta lähti! Eivät taakseen katsoneet enempää kuin tekään, joiden me näimme tänne jäälle pakenevan kuin teiriparven…
— Hm… Siellä kylässä ei siis olekaan nyt muita kuin se huovijoukko, jonka me näimme? — Tästä pulmakysymyksestä koettivat talonpoikain johtajat päästä selville.
— Ei pitäisi olla…
Varovasti, mutta sydäntynein sisuin, hiihtivät silloin miehet taas yhtenä joukkona takaisin kylään päin, joka hämäränä ja harmajana kuumotti törmältä öistä taivasta vastaan. Olihan heitä nyt koossa sellainen joukko, että he muutaman huoviparven nutistavat, kunhan vain' saadaan selville, missä niitä on…
Kylä oli kuitenkin autio ja äänetön, kun miesjoukko vähitellen, eri kohdista törmälle nousten, siihen palasi, — oli kuin nukkuva kylä. Talot olivat tyhjät, pirtinovet enimmäkseen auki, tulta ei ollut missään eikä eläjiä näkynyt. Naiset olivat lapsineen paenneet metsiin tai niittylatoihin ja palailivat sieltä nyt vasta vähitellen, kun näkivät miestensä jäältä kylään hiihtävän. Käytiin varoiksi talo talolta, tutkittiin kaikki paikat, vainolaisia ei näkynyt missään. Muutamissa taloissa oli leipävartaat pudotettu alas ja leipiä niistä viety, toisista oli viety voita ja suolakalaa tai muuta särvintä. Mutta navetoissa oli karja koskemattomana, aitatkin olivat säilyneet ryöstämättä, — heiniä ja apetta oli vain vähän talleista otettu, muuta häviötä ei näyttänyt tapahtuneen.
Muutamat taloihin jääneet vanhukset, jotka eivät olleet ehtineet pirteistään mihinkään paeta vaan olivat hoidelleet sinne jääneitä, parkuvia lapsia, ne kertoivat nyt palaaville miehille, että huovit olivat vain hetkisen viipyneet kylässä, syöttäneet ja lepuuttaneet hevosiaan, syöneet itsekin ja sitten taas nousseet kiireellä hevostensa selkään sekä ajaneet kylästä pois samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Tiukasti olivat he vain kuulustelleet kylään jääneitä vanhuksia sekä niitä paria Rautalammen nuijamiestä, jotka he olivat vangeikseen ottaneet, mutta kenellekään eivät olleet tehneet pahaa.
— Eivät uskaltaneet, kehaisivat nyt yösydännä kylään palanneet johtomiehet, tehtyään tulen Eskon tuvan uuniin ja ryhmittyen taas sen ympärille tarinoimaan. — Näkivät meitä olevan isomman joukon…
— Mutta meidän olisi pitänyt uskaltaa käydä heihin käsiksi, murisivat toiset, näin johtajiaan moitiskellen…
— Olisi pitänyt … mutta kun niitä tuli kahta kautta! Mikseivät nämä kylässä käyneet huovit yhtyneetkään noihin toisiin…?
— Mene tiedä … vaikka lienevät yhtyneetkin. Ja vaikka vieläkin yhdessä hyökännevät…
— Niin, vara on nyt pidettävä…
Se yö valvottiin Vahvajärvellä ja vartioitiin tiensuita joka taholle, mutta vihollisista ei enää mitään kuulunut. Aamulla palasivat kylään ne naiset ja alaikäiset, jotka metsiin paenneina eivät olleet uskaltaneet vielä yöllä palata. Päivän valjetessa oli tuo rauhallinen, sydänmaan perimmäiseen pohjukkaan kätkeytynyt metsäkylä, jossa nyt yhtäkkiä niin paljo outoja vieraita oli liikkunut, jota hurjat huovijoukot olivat säikähdyttäneet ja jota eilen illalla vielä tuima tappelu tärisytti, melkein ennallaan. Sen väet ryhtyivät vähitellen arkisiin töihinsä, vaikka mielet vielä öisen kuohunnan ja säikähdyksen jälkeen vavahtelivatkin ja vaikka pelästyneitä lapsia oli vaikea rauhoittaa.
* * * * *
Arkitöihinsä ryhtyivät eläjät Eskon suuressa pirtissäkin, jossa huovijoukko näkyi pisimpään elostelleen ja talon ruoilla runsaimmin herkutelleen. Pian siellä Esko-isäntä, joka iästään huolimatta oli ollut asemiesten mukana, kuitenkin järjesti kaikki kuntoon. Mutta talossa vierailleet pakolaisnaiset eivät olleet vielä palanneet, ja itku kurkussa hiihteli Tahvo, joka hänkin yöllä oli ollut miesten matkassa, aamusta alkaen halki lähimmät metsät hakien ja huudellen äitiään ja sisartaan, — niitä ei löytynyt mistään. Nämä pakolaisnaiset olivat olleet, kertoivat talonväet, hyvin hädissään ja pelonalaisia heti tiedon saavuttua huovijoukon tulosta, ja kun muut naiset talosta pakenivat metsään, oli heidätkin nähty pihalla lähtötouhussa, suksiaan hakemassa. Varsinkin oli Elisa-neito ollut levoton ja kuin päästään pyörällä, — hän niin kovin pelkäsi sitä Koskipään Sipiä, joka oli uhannut hänet ryöstää ja jonka tiedettiin olevan huovien matkueessa.
— Ne ovat raukat niin peräti pelästyneet tuon kiertojoukon kylään tuloa, että ovat paenneet kuka tiesi kuinka kauas sydänmaalle, arveli Esko isäntä, lohduttaen surevaa Tahvo-poikaa. — Mutta kyllä ne sieltä sentään palaavat.
Mutta päivä kului iltaan, eikä pakolaisparat palanneetkaan. Silloin isäntäkin huolestui ja pani miehiä seuraamaan kaikkia kylästä vieviä suksenjälkiä, hiihtämään saloa pitkin ja poikki aina peninkulman laajuudelta. Turhaan. Olisivatko menehtyneet pakkaseen, poloiset, vai olisiko … olisiko huovijoukko ryöstänyt heidät matkaansa? Pari rautalampelaisten hevosta oli kylästä hävinnyt, ehkäpä niillä veivät vankinsa…? Ukko tiedusteli kylässä yötä olleilta akoilta, näkivätkö nämä huovien paluun ja oliko heillä muita kuin ne kaksi rautalampelaista hiihtäjää mukanaan. Mutta kukaan ei ollut huovien lähtöä nähnyt, pirteissä piiloilleet vanhukset eivät olleet uskaltaneet ulos pistäytyäkään… Tahvo oli menehtymäisillään surusta.
Viimeisten naistenhakijain joukossa saapuivat sitten seuraavana päivänä kylään Leinosen törmältä Sysmästä salolle hiihtämään lähteneet miehet, Matti-isäntä, Mikko-pappi ja Erkki Pentinpoika. He olivat heikoilla toiveilla lähteneet tietöntä korpea myöten seuraamaan epämääräisiä, usein häipyviä suksenlatuja. Taipaleen varrella olivat heidän toiveensa kuitenkin vironneet, kun he näkivät noiden Erkin vainuamain latujen todellakin johtavan salon halki Vahvajärvelle päin. Ja rohkealla mielellä olivat he, hämäristä laduista enää välittämättä, porhaltaneet suoraan metsäkylää kohden, varmasti uskoen tapaavansa sieltä nyt omaisensa ja armaansa. Silloin kohtasivat he kylän paltaalla nämä naistenhakijat, kuulivat heiltä kaiken, mitä metsäkylässä oli tapahtunut, kuulivat omaistensa todella sukulaistalossa olleen, mutta huovien hyökkäyksen aikana hävinneen, ja heidän muutenkin murtuneet, mutta toivon ylläpitämät mielet ikäänkuin lyyhähtivät läjään. Heille ei ollut, niin nyt tuntui, enää suotu tässä maailmassa mitään armoa eikä lohdutusta…
— Koskipään huovit ne ovat saaneet naisparkamme käsiinsä ja vieneet heidät matkassaan, päätteli Matti, voimatta enää synkkämielisyydessään muuta mahdollisuutta ajatella.
— Vieneet sittenkin isännälleen iloksi, virkahti Erkkikin, joka oli peräti onneton, kun hänen hyvä keksintönsä seurata pakolaisten jälkiä oli näin nolosti päättynyt. Ja hän lähti taas täältä tutkimaan suksenlatuja, mutta nyt vallan tuloksettomasti.
— Sai se nyt Sipi koston, hoki Matti isäntä itsekseen, istuen ativotalon seinärahilla, pää riipuksissa polvien välissä, voimatta lohduttoman talonväenkään kanssa tarinoihin antautua.
Mutta Mikko-pappi oli kuin tylsynyt, hän ei voinut koota murheellisia mietteitään mihinkään järkevään ajatukseen, hän tuijotti vain yhteen kohti kuunnellessaan talonväen kertomuksia huovien tulosta ja menosta. Hän oli ruumiillisesti lopen väsynyt, lähes viikon yhtämittainen hiihto ja ponnistelu oli herpaissut hänen siihen tottumattomat jäsenensä, hän tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei voinut levätäkään. Herpautunut oli hänen sielunsakin, uudet kärsimykset ja pettymykset eivät siihen enää yhtä raatelevasti vaikuttaneet kuin ensi iskujen sattuessa, ne vain laskeutuivat hänen ylitseen kuin painostava, tukahduttava sumu. Mutta siinä turtuneisuudessaan rupesi hänestä tuntumaan, että häntä rangaistaan nyt siitä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa, itsensäkin pettäen, oli lähtenyt teille, jotka hän tiesi luvattomiksi ja vääriksi, ja hänen vaistonsa sanoi, että hänen täytyy nyt pohjaan asti niellä se rangaistuksen ja kärsimysten kalkki…
Iltapäivällä palasi Esko-isännän tupaan Tahvo-poika, joka vielä kerran oli ollut salolla äitiään turhaan huutelemassa, ja siellä tuvassa tapasi aivan orvoksi jo itsensä luullut poika odottamatta, aavistamatta isänsä. Hänen ilonsa siitä oli suuri, mutta vielä suurempi oli isän riemu, kun hän kaikessa kurjuudessaan toki tapasi poikansa, rakkaan silmäteränsä, hengissä ja terveenä. Taas tuntuivat Matissa veret pääsevän liikkeelle ja hänen murtuneeseen mieleensäkin palasi rahtunen elämän ja toiminnan halua.
— Ei me asiatamme vielä jätetä, Tahvo, virkahti hän poikaansa kädestä pidellen, — yhdessä lähdemme nyt kuin hirvikoirat seuraamaan vainolaisen jälkiä ja hakemaan äitisi takaisin…
— Niin on tehtävä, kehoitti Erkkikin. — Ei ne naiset ole maan rakoon painuneet.
— Minne luulette huovien ajaneen? kysyi Matti päättävästi, äkkiä taas
Esko-isännän puoleen kääntyen.
— Täältä kylästä ne tuntuvat häipyneen kahdelle taholle, mutta kenties ne sittenkin pääsivät meidän huomaamattamme yöllä yhtymään. Tiet on niin poljettu, että niistä ei voi saada mitään selkoa, ja me viivyttiin liian pitkään siellä jäällä. Mutta ainakin osa huoveista on ajanut Savoon päin — sinnekö lienevätkin olleet matkalla.
— Sinne ne ovat ajaneet, vakuuttivat toisetkin miehet. — Näimme siellä heidän nuotiopaikkansa…
— Huoveilla on siis sama matka kuin meilläkin, totesivat rautalampelaiset. — Hyvä on, sinne Suursavoon me heitä pian seuraamme.
— Sinne hiihtäkäämme jo heti, yltyi innostumaan Matti, joka taas oli käynyt malttamattomaksi. — Tahvo, nyt saat tulla sinäkin isäsi kanssa miesten matkaan, vielä me ne naisryöstäjät löydämme!
— Ja iskemme käsiksi silloin, isä! uhmaili poika.
Pidettiin taas neuvotteluja ja Rautalammelta saapunut erämiesten retkikunta päätti jo seuraavana aamuna lähteä huovien jälkiä hiihtämään Suur-Savoon päin, jonne se oli alkujaankin matkalla. Sitä kismitti sydänjuuria myöten, että vihollinen, jonka talonpojat juuri luulivat olevan heidän kierroksessaan, ovelalla tempulla muutti heidän voittonsa noloksi tappioksi ja pääsi livistämään. Ja siksi heitä sisu poltti samoamaan huovien jäljille.
Heidän joukkoonsa liittyi nyt hiihtämään monta Vahvajärvenkin nuorta miestä, jotka halusivat olla mukana talonpoikain yhteisellä retkellä, sekä etummaisina Matti poikineen. Ja Mikko-pappi, jolle taas oli hankittu hevonen ja reki, seurasi mukana hänkin, istuen ääneti ja erämaan sakeaan metsään tuijottaen reslassa, jonka sevillä Erkki Pentinpoika piteli ohjaksia.