XIX.
SYDÄNMAALLE.
Päiväin pidetessä tammikuun lopulla ja helmikuun alussa rupesi vähitellen pitkälle hiihdolle jouluksi lähteneitä miehiä palailemaan etelästä päin Rautalammen kaukaisiin korpikyliin. Niitä tuli pienin parvin, kaksi ja kolme miestä yhdessä, tuli eri tahoilta, mikä Pieksämäen puolesta, mikä Laukaan kautta hiihtäen, mikä Sysmästä päin. He palasivat nyt, ketkä palasivat, noista »suurista eristä», mutta eivät palanneet korskeina pyyntimiehinä, eivät retkauttaneet, niinkuin tavallisesti eristä tullessaan, raskasta kantamusta pirtin lattialle eivätkä ruvenneet kehuen kertomaan metsäseikkailuistaan eikä parhaista riistamaistaan. Hiljaa ja arkaillen hiihtivät he iltahämärissä metsän rinnasta navetan taakse, hiipivät pirttiin ja nousivat ääneti, uupuneina miehinä, uunille nukkumaan. Eikä talonväetkään kiirehtineet heiltä matkan tuloksia utelemaan, — he olivat näet jo ensimmäisiltä etelästä tulleilta pakolaisilta kuulleet, että hullusti on käynyt taasen, huovit ovat voittaneet, — hyväpä, kun mies toki hengissä palasi…
Sillä useimpiin taloihin ei jouluksi mies palannutkaan eikä toisiin kyliin palannut miestä yhtään. Vielä niitä odotettiin, sillä yksi ja toinen pääjoukostaan poikennut tai partioissa eksynyt ja metsissä kierrellyt mies saapui vielä myöhemmin, ja vielähän Savon latvakylissä taisteluita jatkuikin; mutta palanneet tiesivät monessa tapauksessa kertoa, että turhaan siihen ja siihenkin taloon elättäjiä odotetaan. Mikä oli saanut surmansa Nyystölän pellolla, mikä Mikkelin kirkonmäellä, mikä Juvalla tai Joroisissa, — palaamaan pääsivät vain ne, jotka eivät olleet pahimpiin surmanpaikkoihin joutuneet, vaan olivat sattuneet kulkemaan eri osastoina.
Näissä yleensä jylhän vakavissa salokylissä oli joulun tienoo ja sen jälkeiset viikot eletty eräänlaisessa äkkiä heränneessä yltiöpäisyyden humussa, suuren voiton ja paranevain elämänehtojen kauniissa toiveissa. Olihan huovit ja voudit ajettu pois koko pitäjästä, omat miehet olivat olleet käskijöinä, kun he lähtivät sataisissa joukoissa entisiä ahdistajiaan ahdistamaan, elämänilolla ja rohkealla mielellä oli taloissa kotitöitä tehty… Nyt niissä taas vallitsi toimettomuus ja tahdottomuus, suru ja tuska tai jäytävä levottomuus painoi leimansa koko elämään, taikka vatvoi mieliä pingoittunut odotus, aina sen mukaan, oliko jo tieto tullut isän tai veljen kuolemasta, vai varrottiinko vielä tuota murjovaa tietoa. Kaikkialla, niissäkin taloissa, joihin erämies oli palannut alakärsänä ja nolona, vallitsi synkin epätoivo, eikä vielä osattu ryhtyä mihinkään. Sillä mikä oli nyt taas voitetuilla talonpojilla edessään, mikä oli oleva niiden kohtalo, jotka olivat kapinaan ryhtyneet? Sitä toisiltaan kysyttiin, mutta entisestä kokemuksestahan se jo tiedettiin.
Vielä eivät olleet huovit ja voudit saapuneet näihin erämaankyliin tuomioitaan tekemään eikä sakkoverojaan ottamaan, mutta heidän arvattiin minä hetkenä tahansa saapuvan ja tiedettiinpä kylläkin, millä melulla ja missä mielessä he nyt, kukistettuaan aseisiin ryhtyneet talonpojat, sinne kostajina karauttavat. Silloin ei ole armoa eikä sääliä missään, silloin rakennetaan taas hirsipuita, eikä silloin ole saaliin kiskomisella mitään määrää. Ja silloin ei ole ainakaan kotiin palanneiden nuijamiesten hyvä viipyä kotosalla… Senpä vuoksi olikin ainoa toimi, mihin näihin aikoihin noissa murjotuissa kylissä yleensä kyettiin, se, että niissä pidettiin hätäisiä neuvotteluja, mihin olisi nyt kotikylistä paettava, — paettava niin kauas, ettei huovien kosto eikä rankaisevan esivallan käsivarsi ulotu.
Kovimmin kolhittuja oli Apajan rantakylä. Sieltä oli kaikki miehet olleet etelänhiihdolla ja harvat olivat palanneet. Mutta muutamia oli sentään saapunut Savosta päin ja toinen ryhmä tuli vielä myöhemmin Hämeestä. Nämä miehet tiesivät, että kun huoviroikka erämaille saapuu, saapuu se ensimmäisenä juuri heidän kyläänsä ja tekee silloin heti puhdasta. Siksipä ruvettiinkin jo muutaman levähdyspäivän perästä Apajan ja Kelalan taloista hankkiutumaan uudelle, vakavalle, vaivaloiselle hiihdolle, — pakoon kaukaisimpainkin takamaiden taa ja sydänmaanjärville. Saloa oli toki Rautalammen latva-asutuksen takana vielä niin kaukaista ja niin syvää, että siellä tuskin pisimmän kierroksen tehneet erämiehetkään olivat käyneet, ja ettei sinne mikään voutiroikka osaa. Siellä on, se tiedettiin, suurten soiden ja metsien takana nimettömiä järviä, joiden lahtiin ei ole koskaan katiskaa laskettu ja joiden selkiä ei ole koskaan venheillä soudettu. Niiden välisissä synkissä saloissa, joihin vastaavat Pohjanmaan laidattomat suot ja joissa ei kontiota vielä koskaan ole häiritty, voivat henkipatot miehet rauhassa piillä ja rakentaa uutta elämistä, — sinne he nyt aikoivat paeta! Ja sitä varten nyt kaikissa taloissa kiireellä korjattiin verkkoja ja koottiin kontteihin rihmoja ja kirveitä ja eväitä ja tervattiin kalhoiksi kuluneita suksia. Rinta raskaana, sydän sydenmustana, äänettömästi ja hälinättä näitä varustuksia tehtiin, sillä matkalle lähtijät oivalsivat, että näihin vanhoihin, rakkaihin koteihinsa ei heidän kai tule enää koskaan palattavaksi.
Silloin ajoi eräänä päivänä Apajan pihaan resla, jota veti luukasaksi laihtunut koni ja josta kankeina pitkän istumisen jälkeen nousi kaksi miestä: Kelalan talon vanhin poika Erkki, joka Mikkelin kirkonmäeltä oli papinkuskina pelastunut, mutta sitten taas kadoksiin jäänyt, ja pitäjän nuori kappalainen, joka hänkin joulun alla oli lähtenyt nuijamiesten matkaan ja jonka kohtaloista sitten ei ollut paljoa kuulunut. Kaihoisin mielin heitä nyt Apajassa ja Kelalassa tervehdittiin, ei sillä riemulla, millä heidän saapuessaan eräänä tuulisena syyspäivänä. Eikä ollut siellä nyt palanneelle pojalle eikä papillekaan paljo sanottavaa, jota nämä eivät olisi itse heti oivaltaneet. Se yksi, viimeinen, surullinen tehtävä täytti nyt kaikkien mielen: pako kotitaloista! Apajasta, jossa ei nyt ollut pieniä lapsia, aikoivat kaikki väet, koko perhekunta, lähteä sydänmaalle, sijoittaa karjan naapureihin ja jättää talon aivan autioksi. Toisiin taloihin, kuten Kelalaan, kuuluivat aikovan jäädä heikkovoimaisimmat ja ne, jotka luulivat voivansa todistaa syyttömyytensä.
Mutta äsken palannut pappi kehoitti toivottomia tuttaviaan vilkkaasti ja hartaasti luopumaan koko pakoaikeesta, väittäen, että he saavat ja voivat nyt rauhassa koteihinsa jäädä:
— Tulen suoraan sotamarski Klaus Flemingin luota Pirkkalasta, jonne Erkin kanssa ajoin juuri huovien julmuutta estääkseni. Ja hän käski minun tuoda tänne juuri sellaiset terveiset.
— Klaus-herrako, mikä sen nyt olisi näin muuttanut? Toista hän oli poikaa, kun kolme vuotta sitten kävi meitä kurittamassa.
Näin epäilivät murjotut miehet heti.
— Sillä kai on omat syynsä, selitti Mikko tupaan astuen, — ei tahdo kansaa hävittää liiaksi sukupuuttoon, tarvitsee veronmaksajia… Varmasti hän lupasi laatia käskyn alasilleen virkamiehineen, että antavat talonpoikain raataa taloissaan rauhassa, kun nämä vain itse nyt rauhassa pysyvät, — enin syyllisten asia tutkittanee sitten käräjillä…
Mutta nämä papin vakuutukset eivät tehonneet erämaan paljo kokeneisiin talonpoikiin. He uskoivat kyllä, että pappi, joka kansan parasta tarkoittaen oli käynyt itsensä pääpirun puheilla, oli sieltä saanut jonkunlaiset lupaukset. Mutta pidetäänkö näin annettuja lupauksia, sitä he suuresti epäilivät.
— Luvattiinhan Mikkelin pappilaan saarretuille talonpojillekin armo ja henki, virkkoivat retkeltä palanneet, joilta toverit olivat jääneet tuolle veriselle kirkonmäelle. — Mutta päät listittiin kaikilta — niinkuin nauriilta…
— Ja vaikka pääherrat tahtoisivatkin säästää veronmaksajiaan, eivät huovit, kun kerran kylään tulevat, siitä välitä. Heillä on oma kostonsisunsa … emmehän mekään heitä paljoa armahtaneet…
— Eikä ole suurta toivoa siitäkään, miten käräjillä käy, jos niitä jäämme odottamaan, varoittelivat vanhat miehet vanhoilta kokemuksiltaan. — Lainlukijat ovat herrain kätyreitä, he tuomitsevat, niinkuin toiset herrat tahtovat, taikka kiskovat meiltä määrättömiä lahjuksia päittemme hintana.
— Ja kukapa meistä oikein on enemmän tai vähemmän syyllinen, säestivät toiset. — Kaikki annoimme elättihuoveillemme köniin, kaikki oltiin yhtä sisukkaasti tappelemassa…
Miehet eivät papin neuvosta keskeyttäneet valmistuksiaan suurelle hiihdolle, ja naiset seurasivat huokaillen heidän esimerkkiään: panivat tavaroitaan kokoon ja sälyttivät niitä kelkkoihin ja poronpulkkiin. He tahtoivat olla valmiit hiihtämään minä päivänä tahansa, jos vain tieto tulisi sotaväen lähestymisestä. Mutta Mikko-pappi kehoitti heitä vieläkin malttamaan mielensä ja pysymään kotona edes siksi, kunnes hän kirkolla saisi varmempia tietoja sotaväen aikeista.
Itse lähti hän näet kirkolle aloittaakseen uudella voimalla ja innolla työnsä kovia kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi, ryhtyäkseen ihmisenä ja pappina auttamaan heitä uuden, vaikean elämän alkutaipaleella. Siinä rauhan työssä hän nyt toivoi olevansa oikealla alallaan ja voivansa vihdoinkin erehdysten jälkeen toteuttaa kutsumuksensa.
Rautalammen kyliin saapuikin pian Savosta päin viestejä, jotka olivat omansa vahvistamaan tosiksi papin puheet armahduksesta ja elämän palaamisesta terveisiin uomiin. Savonlinnan päälliköltä, vanhalta Götrik Finckeltä, saapui Rautalammelle varsinainen lupakirja, että talonpojat saavat rauhassa ja rankaisematta kodeissaan asua, kun siivolla pysyvät, ja oli sieltäpäin jo palannut jokunen linnan vanki, jolle oli Olavinlinnasta tuon lupauksen vahvistukseksi annettu oikea ruunun vaakunoilla varustettu rauhan-arpa, — kenellä sellainen on, siihen eivät enää muka huovit eikä voutirengit koske. Näin kerrottiin. Ja niitä arpoja oli kuulemma luvattu antaa kaikille, jotka vain lupaavat olla uudelleen aseisiin tarttumatta.
Jo ruvettiin Apajan taloissakin empimään, voitaisiinko sittenkin jäädä kotiin elämään, vanhoille rakkaille ja raskaasti raivatuille maille. Houkutus oli suuri, ja niin pidettiin jo pirteissä uusia neuvotteluja, olisiko purettava pulkat ja kontit ja käytävä vain kotiaholta uusia halmeita aukomaan. Kirkolta lähetti nuori kappalainen siihen kehoittavat terveiset. Mutta samaan aikaan tuli näihin kyliin toisia tietoja, jotka murjottujen mustista mielistä karistivat ja sammuttivat nämä heikot toivonvälkkeet. Tuli Pohjanmaalta viesti, että siellä aiotaan uudelleen rynnistää huovien ja herrain voittanutta valtaa vastaan … kuka sen tietää, milloin ja miten näihin uusiin kahakkoihin erämaillakin taas sotkeudutaan…? Tuli taas kauhunvaltaamia hiihtäjiä Savosta, sikäläisiä pakolaisraukkoja, jotka kertoivat, että sotaväen valtaamissa pitäjissä siellä nyt ryöstetään talonpoikain tavarat puhtaiksi, viedään viimeiset karjantähteet, tyhjennetään aitat … ei ole siellä käytännössä mitään armoa, eivät tehoo mihinkään Götrik-herran jakamat puiset »rauhan-arvatkaan»… Sekasorto on päinvastoin sanomaton, talonpojat ryöstävät toisiaankin… Ja vihdoin saapui samalta kulmalta uusien pakolaisten mukana tieto, että sotaväkeä on tulossa Savosta Pieksämäen kautta Rautalammelle … niitä samoja linnan alapäälliköitä, jotka valoistaan huolimatta Mikkelin kirkolla suorittivat vangittujen talonpoikain teloituksen… Oli jo Pieksämäellä tilattu hevosia näitä sotamatkueita varten, joiden kerrottiin tätä kautta samoavan Pohjanmaalle, sen jo puhjennutta uutta kapinata kukistelemaan…
Silloin oli ainakin Apajan kylän miehille asema ilman muuta selvä: heidän on sittenkin kiireellä painuttava salolle!
— Mistä se armo meille tulisi, jota ei Savonlinnan herra saa omille lääniläisilleen hankituksi, virkkoivat he toisilleen.
— Meitä erämaan miehiä ne huovit ja nihdit enin vihaavat, me olemme muka syypäät toistenkin kapinaan, — nahat he selästämme nylkevät!
— Eivätkä jyvääkään aittoihimme jätä, kun tästä kautta Pohjanmaalle kulkevat. — Uudet tappelut ja kurjuudet täällä ovat edessä, — salolle on meidän painuttava ja pian!
Eikä se päätös enää muuttunut. Siihen jo yhtyi Erkki Pentinpoikakin, joka viimeisiin asti oli pyrkinyt noudattamaan Mikko-ystävänsä hyväätarkoittavaa neuvoa. Kaikki oli pimeätä ja uhkaavaa, mitään toivon pilkahdustakaan ei näyttänyt jäävän niille, jotka halusivat kotitupiin jäädä.
Mutta kun kotipirtin liedeltä tuli sammutettiin ja sen väki muutamana aamuna hiljaa ja raskaasti nousi suksilleen, hiihtääkseen pois lumiseen metsään, silloin poikkesi Erkki vielä joukosta, luvaten tavoittaa sen ensi yönuotiolla. Hän hiihti vielä mutkan kirkolle, sanoakseen jäähyväiset talviselle matkatoverilleen, pitäjän nuorelle kappalaiselle.
Siellä pappilassa hän Mikon tapasikin, kertoi tälle kotiväkensä paosta ja kotitalon jättämisestä autioksi, kertoi lähtevänsä hänkin nyt erämiehenä ja uudisraivaajana aloittamaan kirjavaa elämätään taas uudelta pohjalta.
— Näinkö siis kävi…? virkahti Mikko alakuloisesti, vieraansa istumaan saatettuaan, mutta ei hän sentään näyttänyt tahtovan moittiakaan apajalaisten ystäväinsä päätöstä. Ymmärsihän hän sen syyt.
— Näin kävi, totesi Erkki. — Ja nyt ei sinun meidän kylän väkeä tarvitse odottaa kirkkoosi. Tuskin palaamme vanhoihin koteihimme koskaan, yhteiset matkamme ovat nyt lopussa!
— Aiotteko paeta niin kauas sydänmaille?
— Niin kauas ja niin tiettömäin taipaleiden taa, vastasi Erkki. — Emmekä haluakaan sieltä lähteä tänne, vetämään veroherroja perässämme, pysymme siellä, minne kerran asetumme, rakennamme sinne uuden metsäkylän, josta ei kukaan mitään tiedä, ei ystävä eikä vihamies, — siellä elämme ja sinne kuolemme…
— Aiotteko jäädä sinne kokonaan, ettekö ajattelekaan paluuta? kyseli
Mikko uudelleen ikäänkuin heräävällä uteliaisuudella.
— Näin on miesten mieli, vastasi Erkki. — Kun kerran sinne uudismökit rakennamme, raivaamme uudet halmeaukeat ja asetumme sinne perheinemme asumaan, mitäpä kannattaisi tänne taas palata veromiesten ja ryttärien ryöstettäviksi. Mitäpä se on elämä sen huonompaa sielläkään … se vain ero, että minkä järvestä pyydät tai kaskimaastasi korjaat, sen saat itse pitää ja syödä…
— Mutta entä talonne täällä?
— Ehkä asettuu joskus joku sukulainen sitä viljelemään, — autioksihan se nyt ainakin on hyljättävä.
— Ja aiotte elää aivan erillänne koko muusta maailmasta, ihmetteli Mikko, mutta milteipä kateutta kajahti samalla hänen äänestään. — Ei mitään sielunhoitoakaan, ei kuka kastaisi lapset ja vihkisi avioparit ja hautaisi vainajat…!
— Niinpä ne erämaille lähteneet ennenkin ovat eläneet… Sitten, vuosikymmenien perästä, kun korpikylä on vahvistunut, tulee ehkä jostakin pappi siellä käymään, vihkii vanhat pariskunnat ja siunaa nurmettuneet haudat… Mutta nyt lähivuosiin emme häntä käymäänkään halua, sillä hänen perästään tulisi tietysti heti vouti…
— Mutta muututtehan siten pakanoiksi, väitteli Mikko edelleen. — Eikö teillä ole kaipuuta saada kuulla edes saarnaa joskus…?
— Ehkä on kaipuutakin, mutta paljosta muustakinhan meidän on kieltäydyttävä. Aikomuksemme kyllä oli jättää lähtömme ensi maanantaihin, että vielä kerran ensi pyhänä olisimme saaneet käydä kirkossa ja kuulla sinun saarnaavan… Mutta ei ollut miehillä malttia, sotaväki voi jo siihen mennessä keritä tänne…
Mikko istui kotvan ääneti siinä puolihämärässä kylkeistuvassa, jossa hänellä taas oli pappilassa asuntonsa, istui silmät siltaan luotuina, murheellinen, masentunut ilme kasvoillaan. Sitten virkkoi hän hiljaa:
— Minä en saarnaa enää Rautalammen kirkossa, ehkä en muuallakaan?
— No miksi et? — Nyt oli Erkin vuoro ihmetellä.
— En saa. Kirkkoherra on sen kieltänyt. Hän ei uskalla … kun minä olen ollut kapinaväen matkassa, pelkää siitä kostoa itselleenkin. Hän on jo asiasta kirjoittanut tuomiokapituliin… Minun on täältä pian lähdettävä…
— Lähdettävä täältä? Miksi — juurihan tulit?
— Vanha kirkkoherra ei uskalla antaa minun kauan asua pappilassaan … voin aiheuttaa ikävyyksiä … hän on jo kehoittanut minua ensi tilassa matkustamaan tieheni … pelkää kovasti, ukkopaha!
— Matkustamaan, minne? Turkuunko?
— En voi Turkuun lähteä ilman piispan kutsua. Siellä on nyt muuten meikäläisiin nähden komento kova…
— Mutta minne sitten joudut?
— Samapa se minne! Mitäpä minusta enää…
Mikko oli, Rautalammelle palatessaan, aikonut ryhtyä innolla ja voimalla papilliseen työhönsä paljo kärsineiden seurakuntalaistensa keskuudessa, — kaikki nuo uudetkin unelmat olivat nyt taas rauenneet. Hän oli toivonut siellä vihdoinkin saavansa rikki vatvottua sieluaan tyydyttävän toimialan, olipa jo taas uneksinut siellä löytävänsä kodinkin, — kaikki kumossa! Mutta Mikko oli jo tähän uuteenkin kohtaloonsa alistunut: se on kaikki, päätteli hän, jatkuvaa rangaistusta siitä, että hän oli erehtynyt kansan unelmia kannattamaan ja tehnyt sen itsekkäässä tarkoituksessa … hän ei ollut vielä tyhjentänyt kalkkiaan pohjasakkoja myöten. Hän ymmärsi, että hänen on se tehtävä, ja alistui nöyrästi…
Mutta Erkki syljeskeli vihaisena uunin kupeella ja murisi, — tuotapa hän ei ollut osannut aavistellakaan. Hän tunsi heidän yhteisten matkojensa varrelta hyvin Mikon hiljaiset, uudetkin unelmat ja niiden korkeimman pyrintöpäämäärän, joka oli entinen, vanha ja rakas: saada, sittenkuin hän oli taistelunsa loppuuntaistellut, hakea ja tuoda kaukaisen pappilan kylkeistupaansa se Leinosen orpo tyttö, jonka he toivoivat piilosaunassaan säästyneen vainojen kynsistä… Eihän kyllä Mikko milloinkaan ollut siitä unelmastaan Erkille suoraan puhunut, hän oli karttanut siihen koskemista, epäillyt jotakin ja hautonut salaa mielessään niitä omia epäilyksiään. Hän oli kantanut salahaavaa sydämessään, mutta Erkki oli uskonut sen piankin arpeutuvan. Nytkin oli Erkki helposti Mikon puheista ymmärtänyt noiden vanhain unelmain yhä asuvan nuoren papin mielessä ja olipa hän toivonut niiden vielä tänä keväänä, rauhan palattua, toteutuvankin… Nytkö on kaikki sekin mennyt mäsäksi…! Vai aikoisiko —? Erkki kysäisi yhtäkkiä iloisemmin:
— Täältä lähdettyäsi ehkä poikkeat Sysikorpeen, kaiketi Leinosen naiset jo ovat sinne palanneet piiloretkiltään?
— Mitä minä sinne … vaikka olisivat palanneetkin … virkaheitto pappi…!
— Saanethan taas viran … yritti Erkki lohduttelemaan. Mutta Mikko puisteli päätään:
— Mitenkä saan ja missä…? Ja sitäpaitsi, emmehän tiedä, kuka ne naiset taas on saattanut pelastaa ja missä ne ovat…
Erkki ymmärsi, mihin hänen raskasmielinen ystävänsä tähtäsi noilla epämääräisillä, mutta katkerasti särähtävillä sanoillaan … siinä se haava taas oli aukinaisena! Mikko ei ilmeisesti voinut karkoittaa mielestään kalvavaa epäilystään sen johdosta, että hänen tyttönsä oli lähtenyt hänen huovi-veljensä matkaan ja sen ilomielellä tehnyt… Se oli kaikki, koko elämä, nyt taas Mikkoon nähden umpimutkassa ja umpisurullista … surkeampaa kuin saloon painuvain kohtalo! Erkin olisi pitänyt siinä nyt sanoa kiireiset jäähyväisensä tuolle entiselle matkatoverilleen ja rientää hakemaan sovitulta aholta kyläläistensä ensimmäistä yönuotiota, mutta hänen oli vaikea tuolleen jättää tätä avutonta nuorukaista, jota hän monien vaikeiden retkien varrella oli hoivannut. Mikko huomasi silloin Erkin neuvottomuuden ja virkkoi melkein naurahtaen:
— Lähde sinä vain hiihtämään toisten apajalaisten luo, etteivät sinua liian kauaksi jätä. Kiitos entisistä yhteisistä retkistä, tottapahan minä tästä johonkin joudun…
— Mihin joudutkaan, liian herkkämielinen mies! murisi Erkki. —
Käräjiin sinut vielä vievät ja tyrmään…
— Vaikkapa niinkin, se lie silloin niin sallittu…
— Mutta minäpä en sitä salli! — Ja äkkiä seisaalleen ponnahtaen, ikäänkuin äkkipäätöksen tehtyään, huudahti Erkki: — Sinä lähdet meidän mukana sydänmaalle hiihtämään, sinne perille asti…
— Teidän vaivaksenne … ei ole minusta teille apua!
— Tule papiksemme sinne korpeen, — vaikkapa seurakuntasi pieneksi jäisikin. Siinä elät, missä mekin…
Mikon sairasta mieltä tuo ehdotus heti viehätti ja hurmasi. Yhdellä kertaa hän siten katkaisisi kaikki ongelmansa, häviäisi pois koko asutuilta mailta, niinkuin nuo pakenevat talonpojat… Ei tarvitsisi hänen enää kantaa huolta menetetystä virastaan eikä uudesta paikkapaikasta, ei vaivata piispaa anomuksilla … eikä myöskään kiusata itseään eikä tyttöään tyrkyttäytymällä hänelle. Kaikki solmut selviäisivät, hän olisi haudattu salolle, eikä siitä haudastaan koskaan enää nousisi…
Hänen nykyiseen tilanteeseensa ja mielialaansa ei mieluisampaa ratkaisuehdotusta olisi voinut tulla. Hän häviäisi hiljaa pappilasta, puhumatta sanaakaan pelonalaiselle kirkkoherralle, jonka hän siten vapauttaisi kaikista huolista… Siellä salolla huolehtisi hän vain noiden hyvien tuttavainsa, erämaan talonpoikain, sielunhoidosta ja pääsisi siten kerrankin lähelle tuota kansaa, jonka sielunelämään ja ajatusmaailmaan hän ei vielä kaikesta huolimatta ollut päässyt syventymään. Kerrankin täysin reipastuneena hän uunin luona seisovalle ystävälleen virkkoi:
— Minä lähden matkaasi, Erkki, lähden apajalaisten kanssa sydänmaille, jos vain he minusta huolivat!
— Kun kestänet sitä taivalta tehdä, mikä edessä on, ja maata viikkokausia havuilla rakotulen ääressä…
— Minä kestän, olenhan jo tottunut…
Kiireellä rupesi Mikko keräämään vaatteitaan ja muita vähiä tavaroitaan konttiin ja selkälaukkuunsa, joista Erkki otti toisen oman taakkansa lisäksi hartioilleen. Hän pani mukaan virsikirjan ja messukirjan ja kuluneen testamenttinsa, pudotti sakramenttilippaansa konttiin ja mietti kotvan, pistäisikö hän siihen kirjoitusvehkeensäkin. Missäpä hän niitä siellä tarvitsisi, kenelle hän sieltä koskaan kirjoittaisi, — hänhän nyt hautautuu pois maailmasta. Lopuksi tipautti hän sentään nekin vehkeet laukkuunsa, — muita sivistyksen välineitä hän ei aikonut tarvita, jääkööt tänne kirkkoherran hyväksi ne vähät, mitä hänellä Turusta mukanaan olikin…
Illan hämärässä nousi kaksi matkamiestä pappilan pihalla suksille ja lähti tien poikki harvakseen painamaan tummaa saloa kohti. Kukaan ei kysynyt heidän matkansa määrää eivätkä he siitä kenellekään kertoneet.
XX.
KAKSI HAKUMIESTÄ.
Vanhan Karmalan mäeltä, Mustanahon eteläiseltä rinteeltä, kuului eräänä kirkkaana kevätpäivänä tiukkaa, iloista kirveen kilkutusta. Siinä veisteli Karmalan juureva, harvasanainen Tuomas rivakasti ja ahkerasti seinähirsiä uuteen tupaansa, jota hän rakensi huovien talvella polttaman vanhan tuvan tilalle ja jonka kehä jo ovenkorkuisena seisoi siinä kauniilla törmällä, hohtaen päivän paisteessa valkoiselta ja puhtaalta. Työtoverinaan oli hänellä nuori poikansa, vasta toisellakymmenellä oleva valkotukkainen vesa, varreltaan lyhyt mutta tanakka, sisukas jurrikka, joka hajallareisin ja hellittämättä pinnasi hirttä toisesta päästä salvokselle, jonne isä sitä kontion voimilla veti.
Huhtikuu oli loppuunkulumassa, mutta vielä oli järven selkä talvisen hangen peitossa ja kinoksia oli vielä kujilla ja vesakossa. Ainoastaan Mustanahon eteläiselle rinteelle oli päivä sulattanut suuria päiviä ja hankipuro kuului sieltä jo lirisevän ahdetta myöten alas. Piha oli täynnä rakennuspuuta. Poltetun tuvan kiuaskiviä oli kasattu uuden salvoksen viereen ja niillä istui muuan matkamies kontti vieressään, kuivatellen kevätahavassa kastuneita saappaitaan ja siitä harvakseen tarinoiden työssään sitkeästi puskevan salvumiehen kanssa.
— Te sentään poikinenne hengissä säästyitte sotaväen kynsistä, kun nämä talvella talonne polttivat, virkahti vieras kiviröykkiöltä.
— Henki sentään minullakin säilyi, vaikka vähissä se jo oli, kun piti huovien hevosten perässä juosta hytkyttää kytkyessä monta peninkulmaa, vastasi veistäjä vihaisella äänellä kilkatustensa lomitse.
— Vai vangiksi veivät?
— Veivät Hollolaan ja sieltä Hämeenlinnaan asti, — siellä olin jo tyrmässä mädätä. Pari kuukautta näet siellä meitä pitivät … toisia vankeja sinne kuolikin, mutta hengissä meitä sieltä sentään lopulta muutamia pääsi…
— Ja poikako myöskin…?
— Poikaa eivät sinne toki vieneetkään, lapseksi kai katsoivat ja tänne jättivät. — Äitinsä kanssa pääsi tämä poika pirtin palaessa livistämään metsään. Mutta vanhemman pojan meiltä ruojat tappoivat … kun hän koetti aitan ovea varjella…
— Ja talon polttivat poroksi?
— Talon ja navetan karjoineen, kaikki… Tuo riihipahanen vain jäi polttamatta, ja sieltähän minä nämä orvot, poloiset vihdoin palattuani löysin…
— Mutta palattuasi rupesit heti uutta taloa rakentamaan, virkkoi taas vieras, isännän tarmoa ihaillen.
— Ka, mikä siinä auttoi, vastasi hiestynyt raataja, ojentautuen hetkeksi työstään, ja vierasta tuikeasti katsellen. — Elettävähän tässä on, vaikka kaikki on viety ja hävitetty … koetettava puskea eteenpäin ja pitää taloa pystyssä, vaikka verovoudit taaskin uhkailevat. Raada pois ja koeta elättää perheesi, — mikäpä muukaan neuvoksi…
— Mikäpä muukaan, se on oikein! Raunioillehan sitä on koetettava uutta elämää rakentaa.
Kyllä vanha Karmala vielä voimiinsa nousee, päätteli matkamies itsekseen isän ja pojan sitkeyttä ja sisua katsellessaan. Pellot kynnetään ja kylvetään taas jo tänä suvena, karjaa hankitaan ja kasvatetaan vähitellen uutta, syksyksi on kai jo omettakin pystyssä… Mutta tuonne ahon toiseen laitaan, Leinosen törmälle, ei taida talo hevillä kohota poltetun tilalle … ei ole enää hengissä niitä, jotka sinne elämistä pystyttäisivät…
Kotvasen äänettömyyden jälkeen kyseli matkamies taas:
— Onko Leinosen väestä mitään kuulunut … eikös ne olleet teille sukulaisväkeä…?
— Tämän saman Karmalan perua olivat nekin, vastaili mies salvoksen päältä, — kadonneet ne ovat nyt kaikki. Isäntä itse kuuluu surmatun Suur-Savossa ja poika myöskin, — sitä se kuljetteli lastaankin sinne sotaretkille! Mutta se oli aina sellainen liian ponteva ja kiihkoisa, se Matti…
— Entä talon naisväki, liekö niitäkään enää hengissä, kyseli matkamies, tekeytyen aivan tyyneeksi ja kylmäkiskoiseksi, kyseli ikäänkuin ilman vain puhellakseen, mutta hänen äänessään värähti kumminkin samalla jotakin erikoista uteliaisuutta ja intoa, jonka salvumieskin kilkatustensa lomitse huomasi.
— Eivätkö liene jo kuolleet nekin, vastasi hän hirren nokalta harvakseen. — Täältä ne olivat vielä poltetusta talostaan pelastuneet sukulaisiinsa Juuritaipaleelle, mutta sinnekin olivat Koskipään ryttärit sittemmin rynnänneet ja siihen rytäkkään ne ovat tainneet hukkua, — ei ole kuulunut heistä sen enempää…
Salvoksella kahareisin istuva mies veisteli taas hetkisen tuikeasti, mutta luimautti aina työnsä keskeltä silmäyksen vieraaseen, joka näytti vaipuneen entistä väsyneemmäksi ja vakavammaksi siihen kiuaskiville. Virkkoi sitten:
— Tunsiko se vieras näitä Leinosen väkiä, — se Matti oli paljo maailmaa kulkenut ja ihmisiä tavannut…
— Tunsinhan minä … oltiin tässä talvella yhteisillä retkillä, kertoi vieras vähän kuin varoskellen.
— Vai olitko retkillä sinäkin … niin, kaikkihan ne silloin reistaili ja rytisti. Mutta sinäkin sentään siitä hengissä selvisit?
— Selvisinhän sinne kotisalolle… — Vieras ei nähtävästi tahtonut asioistaan tarkemmin kertoa. Näihin aikoihin, heti kapinan jälkeen, olivat ihmiset varovaisia vieraille juttelemaan osanotostaan kapinaan, sillä vieläkin kylissä usein ajelevat voutirengit ja kuljeskelevat huoviroikat noppivat kiinni kapinamiehiä, vaikka jo olikin eletty monta kuukautta rauhassa talvisen kansannousun jälkeen. Eikä Karmalan isäntäkään tahtonut sen tarkemmin matkamiehen asioita udella, kysäisipähän vain vielä:
— Mistä kaukaa se vieras olikaan, Rautalammeltako asti?
— Sieltä, takaperukoilta. Hiihtelen tässä tiedustellakseni muutamain sotaan hävinneiden sukulaisteni kohtaloa … mutta eipä niistä taida tietoja löytyä…
— Niin, paljohan kuuluu täälläkin päin talvella liikkuneen Rautalammen miehiä … eivätkö liene enimmät surman kitaan sortuneet. Sinne ovat menneet puolet tämänkin pitäjän miehiä…
Kiuaskivillä lepäilevä matkamies oli Erkki Pentinpoika, Rautalammen Apajan kylän miehiä, joka helmikuulla hiihti kotikylästään yhä kaukaisemmille takamaille, minne hän kotiväkineen silloin pakeni huovien odotettua vainoa ja kostoa. Omituiselta hänestä taas tuntui istuskella täällä Sysimäen rantakylän talonraunioilla, joiden ohi hän talvella Leinosen joukon kanssa tuiskusta pelastuneena hiihti, — taas oli hänen levoton luonteensa ajanut hänet maailmalle seikkailemaan. Mitä varten hän oikeastaan täällä taas reuhtoi ja ponnisti, kysyi hän miltei tuskastuneena itseltään, salvumieheltä kuulemiaan uutisia mielessään hautoen, — turhapa taitaa olla taas tämäkin hänen rehkintänsä…
Ja matkamies muisteli siinä lepäillessään lähinnä viimeisiä vaelluksiaan.
Monta päivää oli Apajasta lähtenyt pakolaisjoukko tehnyt taivalta yhtämittaa talven selässä sydänmaita kohden, lepäillen vain jonkun päivän hirsinuotion ääressä ja jatkaen sitten taas tasaista hiihtoaan. Tuiskut peittivät pian suksien ja kelkkain jäljet, niin ettei matkamiehet enää takaa-ajajia pelänneet, mutta he painuivat sittenkin yhä vain kauemmaksi korpeen. Sillä he halusivat päästä rintamailta siksi etäälle, ettei verovoudeilla vuosikausiin olisi sinne asiaa, ja he etsivät nyt mahdollisimman sopivaa järvenrantaa ja lehtometsää piiloon pakenevalle uudisasutukselleen. Kun miehet tätä varten saloa ristiin rastiin kiertelivät, tapasivat he toistenkin suksimiesten jälkiä ja saavuttivat pian naapurikyläin pakolaisia, jotka olivat siellä aivan samalla asialla kuin he. Joukko kasvoi siten pariin, kolmeenkymmeneen henkeen, ja yhdessä samottiin nyt eteenpäin, kunnes jouduttiin suuren selän partaalle, missä näytti olevan kalavettä ja riistamaata aivan riittävästi koskemattoman erämaan keskellä. Mutta vielä siihenkään järven etelärannalle eivät pakolaiset jääneet, he kaarsivat rantaa pitkin yhä pohjoisemmas ja painoivat sitten selän ylitse, seuraten nyt sen toista rantaa, kunnes heidän korviinsa rupesi kuulumaan kosken kohina, — ryöpyten laski siinä erämiehillekin tuntematon erämaanjoki heidän löytämäänsä järveen. Siihen he pysähtyivät jokisuulle, lehtevälle niemelle, tekivät siihen ensimmäiset tulet ja tutkivat tienoot tarkoin joka taholle. Ei ollut suksenlatua missään, ei kiukaanpohjaa lahtien perukoissa, ei kirveellä katkaistua kantoa, ei jälkeäkään ihmisen käynnistä. Silloin purkivat pakolaiset vihdoin kelkkansa, ja ennen pitkää rupesi metsä ryskimään, kun miehet kaatoivat hirsiä ensimmäistä erämaasaunaansa varten.
Hätäisesti ne ensi saunat rakennettiin hankeen kaivetulle maaperälle; kiuaskivetkin olivat lumen alta kiskottavat, mutta löylykivet nostettiin kohisevasta koskesta. Mitään lattiata ei ehditty kyhätä, lauteet olivat käytettävät vuoteiksi. Mutta näissä kosteutta tihkuvissa saunoissa se talvisydän nyt oli asuttava, sillaikaa kuin salolta pyydettiin riistaa eväiden jatkoksi ja uusia hirsiä vedettiin törmälle kuivamaan suvella rakennettavia parempia pirttejä varten. Ja hyvinhän siinä eläminen aloitettiin … lämmintä oli ja tuiskunsuojaa, metsä antoi riistaa runsaasti, ja täydessä turvassa tunsivat pakolaiset olevansa täällä sydänmaan kaukaisessa kätkössä.
Pappi vain, joka kylläkin reippaasti oli talonpoikaisten pakolaisten matkueessa hiihtäen halkaissut suuret salot ja kestänyt taipaleen monet vaivat, usein puhuen leponuotioilla pienelle seurakunnalleen rohkaisevia ja lohduttavia sanoja, hän vain rupesi tänne perille tultua sairastamaan. Liekö matkalla vilustunut havunuotiolla vaiko perillä kosteassa saunassa … yskimään rupesi mies eikä pystyyn kyennyt … siinä kuumeisena makasi.
Erkki oli hoidellut potevaa ystäväänsä viikon ja toisen ja valvonut öisinkin hänen ääressään ja siinä hänessä oli vähitellen syttynyt tuuma lähteä taas tälle pitkälle hiihdolleen. Sillä Mikko oli usein kuumehoureissaan puhunut sellaista, josta hän ei selvillä päin enää koskaan kenellekään hiiskunut … oli valitellut ikäväänsä ja kaipaillut kauas jättämäänsä morsiantaan… Rautalammen kirkolta lähdettäessä oli Mikko-pappi kyllä Erkille vakuuttanut jättäneensä nyt kaikki ne mahdottomat lemmen houreet jälkeensä, kitkeneensä ne turhina tyyten mielestään … mutta eipähän ollut saanut niitä tarkoin kitketyiksi. Tuossa aina vain Elisastaan horisi…
Sekavia se Mikko-raukka oli puhunut tautivuoteellaan muutenkin. Vähin oli hän ollut muka veljeään toruvinaan: »Sinäkin Juhana kuljet täällä valapattoisten murhaajain joukossa … niitä olet itsekin … veljesi morsiamenkin ryöstit ja raiskasit, sydämetön…» »Kuinka hennoitkaan riistää minulta kyyhkyseni…?» — Väliin taas potilaan kuumeinen ääni oli kuin kirkossa ankarana jyrähdellyt … hän oli silloin ollut julistavinaan Herran tuomiota jollekin mahtimiehelle … eikö lie siinä itseään marskia puhutellut: »Elä sorra enää sorrettuja … ne eivät uusia rasituksia kestä… Muista, me ollaan kaikki kuolevaisia, tuomiosi kohtaa sinua kohta…» — Joskus oli hän taas rukoilevinaan armoa Leinosen nuorelle pojalle, jota vietiin mestattavaksi … hän oli silloin itkenyt kuumia kyyneleitä ja nyrkeillään ilmaa iskenyt…
Mutta useimmiten oli Mikko-raukka sittenkin vienolla, kaihoavalla, surun kalvamalla äänellä valitellut ja vikissyt: »Elisa, tyttöni, annatko minulle anteeksi … turhassa epäluulossani ja ylpeydessäni sinut hylkäsin yksinäiselle salolle…» Ja taas: »Löytäisinköhän hänet vielä, jos lähtisin hakemaan… Mutta minä en voi lähteä … en saa … enkä jaksa…» Taikka huokaili houriva mies: »Jospa saisin sinut vielä kerrankaan nähdä … mutta en saa, ja se on oma syyni…»
Tällaisina sairaan houre-öinä kypsyi Erkin mielessä päätös lähteä sittenkin sieltä sydänmaan perukoilta, jonne hänkin jo oli luullut hautautuneensa, ihmisten ilmoille, lähteä hakemaan Leinosen naisia ja jos mahdollista tuomaan heidät tuolle uudelle saunarannalle… Silloin hän selvästi oivalsi, että nuoren papin sydämessä on salahaava, syvempi ja kirvelevämpi kuin hän oli uskonutkaan, että juuri siinä haavassa on lopultakin vika Mikon sekä raskasmielisyyteen että tautiinkin, — hän ei kestä ajatusta, että hänen on ainiaaksi aarteestaan erottava. Tuosta yskäkuumeestaanhan mies kyllä kostuu, ymmärsi Erkki, mutta salahaavastaan ei… Sääli ja seikkailuhalu kypsytti siten Erkissä vähitellen sitä ajatusta, joka hänessä tautivuoteen ääressä oli vironnut.
Nuori pappi, joka jo oli käynyt pienen seurakuntansa suosikiksi, kostuikin kevään tullen vilutaudistaan ja hänet muutettiin asumaan sillävälin valmistuneeseen, uuteen, varsinaiseen, sammalilla tilkittyyn tupaan, jossa oli sekä uuni että permanto. Mutta Erkki huomasi yhä selvemmin, että hänen hiljaisen tuumansa toteuttaminen vasta olisi Mikolle pystyvä ja pysyvä lääke vastaisenkin varalle. Ja hän päätti taas kerran nousta suksilleen ja lähteä yksin pitkälle hiihdolle.
Näihin aikoihin, huhtikuulla, jolloin kevätpäivä jo rupesi lämmittämään luontoa ja mielissäkin toiveet virkistyivät, haikailtiin pienessä siirtokunnassa, jossa jo useampia tupia oli kehällä ja olo tuntui lupaavammalta, kovasti karjan puutetta. Muutenhan elämä rupeaisi menettelemään, virkkoivat miehet usein, järvi antaa kyllä kalaa, metsä riistaa, kaskimaa kaadetaan ja poltetaan, ensi siementä varten jo heti keväällä pieni pelto muokataan, mutta kun ei ole siitä maitotilkasta toivoakaan… Silloin oli Erkki eräänä päivänä ilmoittanut korpijärven asukkaille, että hän lähtee hakemaan Apajasta lehmän ja mullikan… Lähtee nyt jo hankikelillä ja tuo ne mukanaan kesän tultua. Ja kun toiset olivat kiellelleet ja varoitelleet sellaisen matkan vaaroista ja vaikeuksista, peloitelleet, että hän vielä vetää voudit jäljilleen, ettei hän saa elukoita suurten soiden yli ajetuiksi ainakaan yksin … silloin oli Erkki vain naurahtanut ja luvannut, että hän kyllä ne vaikeudet voittaa… Mutta siitä toisesta asiastaan, siitä, jota varten hän oikeastaan pitkälle hiihdolleen hankkiusi, siitä ei hän hiiskunut kenellekään mitään… Sen hän piti omana salaisuutenaan … onnistuipa se sitten taikka ei.
Oli kirkas, paisteinen kevätpäivä, kun hän läksi uudelta ahteelta hiihtämään suuren selän poikki laajaa saloa kohti. Ilma oli tyyni, hanki kimmeltävä. Väki oli keräytynyt törmälle lähtevää hyvästelemään, pappi siunasi, kyynel silmänkulmassaan, hänen retkensä… Juuri silloin oli kuulunut korkealta taivaalta ensimmäisen kiurun viserrys, tuon näkymättömän laulajan, joka ennusti kesää. Ja silloin vasta oli uudelle asutukselle ja sille järvelle, jonka rannalle sitä rakennettiin, annettu nimi — Kiurun nimi…
Tämän hiihdon hän oli nyt suorittanut aina Sysikorpeen asti. Oli vältellyt teitä ja pääkyliä, ainoastaan syrjäkylissä hän oli Rautalammen halki hiihtäessäänkin pistäytynyt. Sikäläiset uutiset oli hän kuullut: ryöstetyt olivat taas talot, sotaväkeä oli pitkin talvea samonnut edes ja takaisin, Apajan kylässäkin se oli moneen kertaan vieraillut; ankaria käräjiä oli pidetty ja etsiskelty oli nuijamiehiä, mutta tuskin yhtään oli tavattu. Henkiin jääneet olivat kaikki pakosalla… Nuoren papin luultiin lähteneen uusille armoretkille, mihin lie sitten häipynytkin, ei ollut kuulunut enää palkkapitäjäänsä… Erkki oli hiihtänyt siitä edelleen ja nyt hän Sysmän Karmalan törmällä kautta rantain tiedusteli Tuomas-isännältä sitä asiataan, jota varten hän oli matkalle lähtenyt.
Mutta huonot olivat täällä kuulumiset, eikä kirkollakaan oltu tiedetty hänen utelemastaan asiasta sen enempää. Täytyi hiihtää edelleen, hakea, vaikka heikkenevilläkin toiveilla.
* * * * *
Erkki nousi hiukan kankeana kiuaskiviltä, oikaisi koipikenkäinsä varret, heitti kontin olalleen ja katsoi taivaalle. Johan siinä olikin levätessä ja rupatellessa sydänpäivä mennyt, iltapuoleen rupee kai taas sen verran kylmäämään, että suksi metsissä luistaa. Hän sanoi hyvästit ahkerille kirvesmiehille, jotka työnsä keskeltä vastauksiksi hänelle vain yksikantaan murahtivat, ja nousi suksilleen. Mutta siinä vielä kontin viilekkeitä sitoessaan näki hän saanireen laskeutuvan ahon rinnettä alaspäin taloon … joku uusi matkamies näkyi ajavan pihaan. Erkki hiihti jo hiukan vesakkoon päin, mutta pysähtyi sinne kuuntelemaan oudonnäköisen matkamiehen asiaa poltettuun taloon.
Ajomies pysäytti hevosensa salvoksen kupeelle ja auttoi reestä vanhaa, rampaa, herrasturkkeihin puettua miestä… Ei se ollut veroherran näköinen, sotaherroja se ei ollut ollenkaan, päätteli Erkki, ja palasi lähemmäs… Vieras tuntui kyselevän Karmalan isäntää ja kertoi, kun Tuomas tuvan kehältä laskeusi häntä tervehtimään, olevansa tiedustelemassa poikaansa, joka kuluneena sotatalvena oli tänne Savon rajamaille hävinnyt… Erkki kuunteli korvat hörössä … yhteiselläpä ollaan asialla…
— Paljohan niitä on hävinnyt nyt miehiä tänne ja muualle, monia niitä nyt haetaan, vastasi Tuomas karkeasti ja lohduttomasti. — Tuossakin on juuri muuan hakumies … ei tunnu löytävän haettavistaan jälkiä hänkään…
— Mutta minun poikani on pappi, selitti reestä noussut vanhus, — pitäisihän hänestä toki tietoja löytyä, sillä mihinkään taisteluunhan hän ei ole voinut kaatua…
Erkillä oli vanhuksen puhuessa sydän voimakkaasti sykähtänyt ja jalka irtausi nyt nopeasti mäystimestä. Hän ei vielä lähtenytkään hiihtämään, sillä hän tiesi jo, ketä tämä uusi hakija kyselee, ja arvasi, kuka kyselijä on.
Mutta Tuomaskin oli pysähtynyt hämmästyneenä, kun kuuli pappia haettavan, ja uteli nyt vuorostaan vilkkaammin:
— Sekö Rautalammen pappi, joka jouluna Leinosesta läksi miesten matkassa? Ja joka täällä jo syksyllä vieraili…?
— Sepä juuri — sukulaismieshän se on näihin Karmalan taloihin, niinkuin olen minäkin, kertoi vanhus, kainalosauvojensa varaan ojentautuen. — Tiedän kyllä hänen syksyllä näissä taloissa muutamia viikkoja viipyneen ja täällä myöhemminkin liikkuneen … siksi juuri täältä lähdin tietoja hänestä hakemaan.
— Tunsimmehan me Mikko-papin, muisteli nyt Tuomas-isäntä, jonka rantaan Mikko syksyllä Turusta tullen ensiksi olikin soutanut. — Mutta käykäähän lämpimään, vieras, tuonne riiheen, tupaa ei meillä nyt olekaan … siellä tarinoidaan!
Mutta vieras oli malttamaton, hän halusi jo niiltä tiloiltaan kysellä, mitä hänen kadonneesta pojastaan tiedetään, mistä hän mahdollisesti olisi löydettävissä. Tuomas ei kuitenkaan siihen osannut mitään vastata hän ei ollut sittenkuin silloin joulun alla sukulaispappia nähnytkään, oli vain kuullut hänen myöhemmin talvella käyneen Vahvajärven salolla ja sitten miesten mukana painuneen Savoon päin. Mutta suksiltaan noussut matkamies tiesi enemmän. Erkki astui nyt rampaa vanhusta, Mikon isää, tervehtimään:
— Minäkin tunnen Mikko-papin, kertoi hän. — Yhteisillä retkillä on oltu … kyllä hän vielä muutamia viikkoja sitten oli hengissä … terve hän myös varmaankin on…
— Missä hän on … kuinka hänet löydän?
Erkki ei tahtonut siinä heti toisten kuullen ilmaista itseään eikä rautalampelaisten erämiesten uutta, kaukaista uudisasutusta. Hän senvuoksi vastaili epävarmasti ja vältellen, kertoi, että Mikko oli pakoon päässeiden erämaan nuijamiesten kanssa vetäytynyt jonnekin näiden syrjäisempään piilopaikkaan, kuljeskelevia huovijoukkoja pakoon … heitä ei nyt ole helppo löytää … mutta tallella se mies tiettävästi on… Levotonta isää hän näinikään lohdutteli ja tyyntynein mielin tämä nyt Tuomaan uudistetusta pyynnöstä kuupittikin kainalosauvojensa varassa ylempänä rinteellä olevaan riiheen, joka nyt oli Karmalan väen ainoana asuntona. Siellä saatiin ruokaa pöytään … olihan sitä Tuomas toki jo hengenpitimeksi saanut hankituksi, saatiin lämpimässä levätä, ja siellä kertoi nyt huolistaan hiukan keventynyt turkulainen matkastaan tänne Sisä-Suomeen ja sen syistä.
Kova levottomuus oli vallannut vanhan Martin ja hänen vanhan vaimonsa heti, kun he talvella Turkuun olivat kuulleet poikansa liittymisestä kapinaväkeen. He olivat siitä saaneet tiedon jo tammikuulla Eero Markonpojalta, joka Padasjoella vangittuna oli tuotu tutkittavaksi Turkuun ja siellä armoa anottuaan piispan välityksellä pian päässyt vapaaksi. Eero oli kertonut Mikon lähteneen Padasjoelta hiihtämään Päijänteen yli Sysmään päin muutamain kapinamiesten matkassa vähän ennen Nyystölän taistelua… Kovassa tuiskussa olivat lähteneet, kertoi Eero, ja sille tielle vanhukset jo olivat uskoneet hentovoimaisen poikansa uupuneen. Jo olivat he häntä silloin kuolleena itkeneet…
Turussa elettiin kuluneena talvena muutenkin raskaita aikoja; sotilaskomento oli kovimmillaan, ketä vähänkään epäiltiin kapinan kannattajiksi tai marskin vastustajain ystäväksi, häntä pidettiin kovilla… Olipa Martti-vanhus, joka ei muutenkaan ollut tuon mahtavan Klaus-herran suosiossa, saanut peljätä omaakin henkeään, varsinkin kun oli tiedoksi tullut, että hänen poikansa oli kulkenut ryösteleväin talonpoikain joukossa. Elettiin tuskassa päivästä toiseen. Kuultiin talonpoikain kapina masennetuksi, monta heidän johtomiestään tuotiin Turun linnan tyrmiin… Mikosta vain ei mitään kuulunut.
Vihdoin, maaliskuun puolivälissä, kutsuttiin Martti yhtäkkiä Turun linnaan, — linnanhuovi kävi hänet sinne asiata tehden hakemassa. Marski oli silloin äsken palannut Turkuun pitkältä sotaretkeltään talonpoikia kukistamasta, palannut kaukaa Pohjanmaalta, jossa syntyneen toisen kapinan hän juuri oli veriin sammuttanut, ja hän oli nyt mies mahtavimmillaan. Kukaan ei koko maassa uskaltanut hiiskahtaakaan tätä ankaraa voittajaa vastaan ja hänen tiedettiin nyt kaikella tarmollaan valmistautuvan uuteenkin sotaan, sotaan Ruotsin Kaarlo-herttuaa vastaan, joka yksin rohkeni riidellä häneltä hänen mahtiasemaansa.
Martti ukko oli linnaan lähtiessään uskonut rangaistuksen nyt kohtaavan itseään poikansa vuoksi, jota hän jo vainajana suri, eikä hänellä ollut suuria toiveita koskaan enää siltä matkalta palata. Ja ankara nuhdesaarna oli hänellä ollutkin heti vastassaan, kun hänet tuotiin sotamarskin eteen linnan kuninkaansaliin … vanhaksi vehkeilijäksi ja kelmiksi häntä Klaus-herra raa'asti haukkui, maanpetturiksi, joka muka oli lapsensakin kasvattanut kapinoitsijaksi… Kuuman hetken oli Martti-vanhus näin linnassa viettänyt. Mutta yhtäkkiä selvisi hänelle juuri siellä marskin puheista, että hänen pappispoikansa oli vielä helmikuun alussa ollut hengissä, että Mikko oli sitä ennen ollut Savossa ja palannut sieltä Hämeeseen sekä käynyt marskin itsensä puheilla Pirkkalan leirissä, rukoilemassa voitetuille talonpojille armoa…
Erkin oli vaikea hillitä kieltään, kun Martti-ukko riihessä, vuoteen reunalla leväten, kertoi näistä poikansa matkoista, jotka hän, Erkki, tunsi paremmin kuin kukaan muu, — kylmät väreet hänessä vieläkin risteilivät, kun hän muisteli tuota heidän Pirkkalan-matkaansa. Hänellä posket paloivat ja suoni tykitti valtavasti, mutta hän hillitsi itsensä, pysyi ääneti, kuunteli vain selkäänsä lepuuttavan vanhuksen tarinata.
Fleming ei ollut Pirkkalassa Mikkoa tuntenut, vasta perästäpäin hän oli saanut tiedon, kuka se »hullu pappi» oli ollut, — onneksi ei tuntenut, sillä muutenpa olisikin Mikko-poika, joka häntä jo Turussa oli suututtanut, taitanut joutua siellä nimismiestalossa käpälälautaan. Silloin oli »hullu pappi» päässyt lähtemään, mutta nyt tahtoi marski taas Mikon käsiinsä ja puheilleen … tutkittavakseen muka, hän kun sanoi epäilevänsä, että Rautalammen niinkuin Laukaankin papit olivat olleet joissakin suoranaisissa kosketuksissa Kaarlo-herttuan Ruotsista lähettämäin kapinakiihoittajain kanssa…
— Vai sinne olisi vaatinut Mikko-papin pakinoilleen, huudahti Erkki, joka hiljaa itsekseen siunaili heidän yhteistä onneaan, kun Pirkkalasta suoraan olivat ajaneet kauas erämaille.
— Niin, huokasi isä, — yksinäiseen ja pimeään paikkaan hän siellä linnassa luultavasti olisi joutunut. Mutta muuten koetti kyllä marski silloin keräillä joka taholta todistuksia herttuata vastaan kapinayllytyksestä, esittääkseen ne sitten Puolassa olevalle kuninkaalle, — hän on vihassaan yhtä sitkeä kuin sisukas!
— Mutta te toki selvisitte siitä rautamarskin kuulustelusta, kyseli
Erkki edelleen mielenkiinnolla.
— Niin, hän laski minut, haukuttuaan aikansa, menemään. Mutta vain sillä ehdolla, että toimitan poikani hänen luoksensa — niin hän uhkaavana jyrisi. Klaus-herra oli silloin lähdössä Uudellemaalle, ja kunnes hän sieltä palaisi, oli minun hankittava Turkuun poikani…
— Jonka olinpaikkaa ette tienneet…
— Vakuutin sen hänelle, mutta hän ei sitä uskonut. Ryhdyin silloin tiedustelemaan Mikko-poikaani, en suinkaan häntä Turkuun hakeakseni, vaan varoittaakseni tuota haaveilijaa, jos hän vielä hengissä on. Kyselin kaikilta matkamiehiltä, utelin Turkuun tuoduilta vangeilta, tiedustelin sinne palaavilta sotureilta, — olenhan vanha soturi itsekin —, mutta aina turhaan. Sain vihdoin kuulla Mikon käyneen Rautalammella, mutta taas kadonneen sieltäkin — siellä oli niihin aikoihin liikkunut paljo sotaväkeä —; hän oli hävinnyt tietymättömiin niissä kapinanjälkeisissä mylläköissä… Silloin valtasi meidät, vaimoraukkani ja minut, uusi pelko, että poikamme on sittenkin kuollut taikka menehtyy jossakin vankilassa. Tuota epävarmuutta oli meidän vaikea kestää, ja aioin jo silloin, raihnaudestani huolimatta, lähteä matkoille edes joitakin selviä tietoja hänestä saadakseni, mutta en uskaltanut, — marski oli käskenyt minun odottaa itseään Turussa…
— Kuinka siis nyt pääsitte lähtemään, vai marskiko teidät lähetti? uteli Erkki edelleen.
— Marskiko, matki vanhus miltei hölmistyneenä, ja katsoi kummissaan kyselijää. — Silloinhan se juuri tuli yhtäkkiä Turkuun tieto…?
— Mikä tieto? — Erkki oivalsi, että tällä välin oli asiassa joku odottamaton, ratkaiseva käänne tapahtunut, mutta ei käsittänyt, mikä. — Mikä tieto tuli Turkuun?
— Tieto marskin kuolemasta, luonnollisesti, selitti Martti, aavistamatta, että se suuri uutinen ei ollut vielä ehtinyt kauas Sisä-Suomen perukoille.
— Marskin kuolemasta! huudahtivat riihessä olijat kaikki yhtaikaa. Yksin hidas ja untelo Tuomaskin karahti pystyyn ja hänen uunin ääressä häärivä vaimonsa pudotti leipälapionsa.
— Onko sotamarski Fleming kuollut? — Näin he huudahtivat yhteen ääneen.
Erkki oli jäänyt suu ammollaan seisomaan ja sai vasta kotvan kuluttua äänensä kulkemaan:
— Missä ja milloin?
— Johan siitä on pari viikkoa aikaa, — kotimatkalla Turkuun ollessaan hän sairastui ja kuoli, — eikö siitä tänne vielä ole tietoa tullut?
Ei ollut tullut tietoa, matkamiestä ei ollut sattunut sielläpäin kulkemaan. Mutta nyt tuo tieto yllättävänä iski pieneen, Karmalan riiheen kokoontuneeseen seuraan, iski ajatuksia seisottavana, mutta samalla ikäänkuin ahdistuksesta vapauttavana. Samalla tavalla tuo tieto edellisinä päivinä ja viikkoina oli iskenyt Suomen asukkaiden mieliin maan kaikissa osissa, minne se vain tuli: tuokioksi lamauttavana ja ikäänkuin hämmentävänä, mutta sitten kohta hengitystä helpottavana, painajaisesta päästävänä. Se rautakoura, joka maata vuosikausia oli pitänyt pingoituksessa, joka oli ollut armoton maahan rutistamaan jokaisen, joka sitä vastaan vähänkään hangoitteli, tuo kova ja jäntevä käsivarsi oli siis nyt herpautunut, teräsohjasten pitelijä oli poissa… Sitä oli vaikea yhtäkkiä käsittää … tuntui mahdottomalta, että sellainen koura noin äkkiä hellittäisi otteensa, ja jokaisen mielessä virisi heti kysymys: mitä sitten, kenen käsiin ja minkälaisiin joutuu nyt valta…? Mutta samalla kuin noita outoja, vakavia kysymyksiä mielissä virisi, tuntui niissä ennen kaikkea tuota suloista keventymistä, jota pingoituksen laukeaminen joka tapauksessa tiesi. Ja tältä se tuntui ennen kaikkia niiden sisämaan paljo kärsineiden ja mahtajan uutta kostoa yhäti vapisevain asukkaiden mielissä, jotka enää tuskin olivat uskaltaneet uneksia huomenta synkkään yöhönsä.
Se Martti-vanhuksen uutinen vaikutti Karmalan riihessä kuin valoa lupaavan aamun sanoma, eivätkä nuo luonnonlapset osanneet salatakaan iloaan siitä. Hitaat maalaiset vilkastuivat, he puhuivat ristikkäin, kukin omaa mielenkipuaan visertäen.
— Taitaa olla nyt kohta poikki huovien herruus … ennusteli jo juureva Tuomas pohteissaan.
— Mene, tiedä, vaikka tulisi taas raja voutienkin kiskomaalle, toivoili hänen huolten jo kumaraksi painama emäntänsä.
— Niin, niiltä on nyt molemmilta poissa se voima, johon he kansaa painaessaan varasivat, totesi Erkkikin. — Eikä ole tietoa, tuleeko heille sitä mahtiaikaa enää.
Mutta ällistyksensä ja ilonsa sekaan muisti hän kuitenkin vanhan turkulaisen matkantekijän keskenjääneen tarinan, joka niin läheltä oli kosketellut hänen suojattiansa ja häntä itseään, ja tuokion kuluttua johti hän taas puheen isä vanhan ponnistuksiin kadonnutta poikaansa etsiäkseen. Tämä silloin kertoi:
— Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tieto oli saapunut marskin kuolemasta — hänen ruumistaan oltiin juuri hakemassa Turkuun Pohjan pitäjän majatalosta, johon vainaja oli vaipunut, — läksin minä matkalle. Mikään ei minua enää pidättänyt. Rannikolla oli kyllä jo kelirikko, mutta sisämaassa kestivät vielä jäät ja metsätietkin. Kävin Mikkoa tiedustelemassa Pirkkalasta, jossa vielä on sotaleiri ja pidetään vankeja, ja ajoin sitten tänne Sysmään, jossa tiesin poikani sukulaistensa luona oleskelleen.
— Leinosessahan se vieraili, sen Matin kanssa matkoja teki, kertoi Tuomas, puolustellen tietämättömyyttään. — Mutta taloton ja autio on nyt se Leinosen törmä..
— Mutta tämä vierashan vakuuttaa poikani toki hengissä olevan. —
Martti kääntyi taas kyselevänä ja tarkempia tietoja anovana Erkin
puoleen, joka ensi tiedoillaan jo heti oli hänen mieltään lohduttanut.
— Sano, mistä hänet haen, mihin tästä nyt ajan…?
— Ajakaa kotiinne, niinkauan kuin keliä vielä vähänkään kestää, vastasi Erkki, — poikanne on hengissä ja tallella. Aikanaan hän kyllä teille toimittaa tiedot itsestään.
— Siitä lohdutuksen sanasta sinua kiitän…
Päivä oli näitä tarinoitaessa jo Karmalan nokiseinäisessä riihessä kulunut iltaan, tie oli taas kovempi, hanki kantoi suksimiestä. Vieraitten oli lähdettävä matkalle, ja keveämmällä mielellä he nyt sieltä lähtivät, kuin olivat tulleet, jättäen isännänkin poikineen valoisammilla toiveilla veistämään uutta tupaansa. Yhdessä he tekivät taivalta Leinosen törmälle asti, josta reen oli poikettava alas jäälle ja suksimiehen ylös korpeen. Erkki näytti turkulaiselle matkustajalle sen suuren tuvan rauniot, jossa Mikko oli syksyllä niin hyvin viihtynyt ja jossa hän oli veljensäkin tavannut.
— Tunnetteko Juhana-poikanikin? kysyi Martti silloin kummastuneena.
— Tunnen hyvin Savonlinnan ajoiltani..
Ja heidän siinä kahden seistessään samoilla raunioilla, joita Matti-isäntä ja Mikko-pappi eräänä talvipäivänä niin epätoivoisesti olivat kaivaneet, ilmaisi nyt Erkki itsensä Martille. Kertoi olevansa sama sukulaisvanki, josta Juhana syksyllä oli isälleen kirjoittanut, kertoi Juhanan välityksellä päässeensä vapaaksi linnan pakkotöistä ja sitten ruvenneensa Mikko-veljen saattomieheksi. Kertoi heidän yhteisistä matkoistaan ja kärsimyksistään, kertoi teurastuksesta Mikkelin kirkonmäellä ja sen tärisyttävästä vaikutuksesta nuoreen pappiin, kertoi heidän yhteisestä »hullusta» retkestään Pirkkalan leirille sekä paluustaan takaisin Rautalammelle. Ja lopuksi hän kertoi nuoren papin liittymisestä niihin pakolaisiin, jotka olivat Flemingin ja hänen huoviensa kostoa välttääkseen karanneet kauas sydänmaille ja sinne juuri parhaillaan perustivat uutta uudisasutusta.
— Ja siellä salolla siis kovia kärsinyt poikani nyt on, totesi Martti, samalla iloisena ja kiitollisena, kun nyt vihdoin tarkoin tunsi hänen vaiheensa ja hänen nykyiset olonsa.
— Siellä. Mutta nuo korvenraatajat haluavat siellä toistaiseksi pysyä kätkössä, paenneet nuijamiehet eivät toivo esivallan edustajia vieraikseen, selitti Erkki, ikäänkuin tarinatoveriaan varoittaen.
— Sen käsitän, vastasi Martti. — Mutta nythän he palannevat sieltä takaisin kotikyliinsä, kun heidän sortajansa on kaatunut…?
— Palaavatko vai eivätkö, sitä en osaa sanoa, vastasi Erkki vältellen.
— Miesten aikomus oli kyllä sinne takamaille jäädä ja pesittyä…
— Ja poikaniko myöskin…?
— Heitä aikoi hän pappina palvella siellä salolla. Mutta itse hän aikoinaan teille aikomuksistaan ilmoittanee, — minä vien hänelle terveisenne…
— Ja siunaukseni, mitä hän päättäneekin: jäädäkö vai palata. Oikean asian puolesta hän on ponnistellut ja kärsinyt, sen käsitän kaikesta, kansan puolesta sortajaa vastaan, — minä kiitän hänen retkiään ja pyrkimyksiään, vaikka niitä muut moittinevatkin. Mielelläni me vanhukset hänet tietysti kotiimme ottaisimme, mutta olemme näinkin rauhalliset, kun tiedämme hänen olevan turvassa, — saammehan toki toisen poikamme kotiin.
— Palaako Juhana Turkuun…?
— Palaa, häneltä on tullut tieto, että hänen lipullisensa siirretään Turkuun. Klaus-herrahan kokosi sinne kaikkialta sotaväkensä uutta taisteluaan varten. Mutta vihjasipa Juhana kirjeessään haluavansa palata Aningaisiin kaaleja viljelemään…
— Joko lie suivautunut sotimaan?
— Ehkä on Mikkelin verilöyly häneenkin vaikuttanut … en tiedä, vastasi isä varovasti. — Mutta kaalien puoleen koetan minä hänen mielensä kääntää…
Niin pitkään jäivät nämä uudet tuttavukset tarinoimaan Leinosen tuvan raunioille, että ajomies, joka tiellä hevosta piteli, sitä jo kävi ääneensä kummastelemaan. Erottava oli heidän siis nyt vihdoin eri haaroille.
— Ja tästäkö painut nyt suoraan sitä kaukaista sydänmaata kohti, jossa poikani on? kysyi Martti, kun he jäähyväisiksi kättä puristivat.
— En suoraan, minunkin on haettava eräitä vainon aikana kadonneita omaisiani, minunkin, vastasi Erkki, varsinaisesta tehtävästään mitään sen tarkemmin kertomatta. — Lähden nyt jatkamaan etsimääni.
— Olkoon onni sinulle yhtä suopea kuin minulle, toivotteli Martti sydämellisesti.
— Sitä toivon sekä itseni että muitten puolesta, vastasi Erkki, ja hänen silmässään välähti pieni veitikka. — Jääkää hyvästi!
Rampa vanhus rupesi jo kapuamaan rekeensä. Mutta kainalosauvoja rekeen nostaessaan pysähtyi hän vielä ja viittasi ajomiestään malttamaan mielensä. Hänessä näkyi heränneen uusi tuuma, jonka hän vielä viime hetkellä tahtoi toteuttaa.
— Odota, matkamies, vielä hetki, virkkoi hän Erkille ja otti matka-arkustaan kiireesti esille pienen lippaan, josta hän latoi arkun kannelle kirjoitusvehkeensä. Keväinen ilta jo hämärsi, mutta laskeneen päivän kuulaassa valossa rupesi hän siinä vielä kiireellä raaputtamaan kirjettä pojalleen, ajajan ja matkamiehen sitä kummastellen katsellessa. Muutamia rivejä hän siihen vain piirsi, mutta hän tahtoi toki antaa pojalleen mieskohtaiset, kevenneestä sydämestään lähteneet terveiset ja selvän todistuksen siitä, että hän poikansa teot ymmärsi.
— Kas niin, puheli ukko, käärien kirjettään kokoon. — Kun tapaat poikani, anna tämä hänelle.
— Perille vien, vakuutti Erkki, — ja tiedän hänen tästä tuomisestani iloitsevan.
— Ja nyt, Herran haltuun! — Rampa äijä kapusi lopultakin rekeensä, johon ajomies hänet peitti vällyjen väliin ja joka siten vihdoinkin pääsi laskeutumaan Leinosen törmältä. Mutta Erkki nousi ylöspäin Mustanahon rinnettä, suuntautuen öiselle hiihdolle Vahvajärven salokylää kohden.
* * * * *
Sieltä Vahvajärven Juuritaipaleelta, Esko-isännän tuvasta, toivoi Erkki löytävänsä ne Leinosen orvot naiset, joita hän oli Rautalammen takamailta asti lähtenyt hakemaan. Mutta pontevan, öisen hiihdon jälkeen tätä kylää eräänä kirkkaana kevätaamuna lähestyessään huomasi hän jo etäältä, että paljo muuttunut on sitten viime näkemän tämäkin taipaleiden takainen metsäkylä. Monet talot olivat poltetut paikoiltaan, — sotaväen kosto näkyy tännekin kovasti iskeneen. Perille tultuaan hän kuulikin, että tänä verisenä talvena oli sotaväkeä moneen kertaan kulkenut tätä kautta Savon ja Hämeen väliä suuntaan ja toiseen, etsien ja ahdistellen aseellisia talonpoikaispartioita, ja nuo huovijoukot olivat ilkkuen rangaisseet taipaleen asukkaita siitä, että he talvella olivat majoittaneet kapinaväkeä kyläänsä ja yhtyneet siihen. Mutta miehiset miehet olivat silloin ja koko kevätkauden olleet kylästä poissa, pakoretkillä… Nyt oli heistä osa palannut, toiset olivat vielä jääneet vanhoille kalajärvilleen kevätkalan pyyntiin…
Surullisia viestejä, murtuneita, epäluuloisia katseita, vältteleviä vastauksia sai Erkki nyt vastaansa tässä ennen herttaisessa metsäkylässä liikkuessaan. Poltettu oli Esko-isännän komea talokin, mutta isäntä itse oli jo kotosalla, vanhassa tuparähjässä asuen… Häneltä sai Erkki toki tietoja hakemistaan naisista. Palanneethan ne olivat jo parin viikon perästä sieltä pakosaunastaan; murjottu emäntä oli näet ruvennut sairastelemaan ja tänne se sitten oli muutaman viikon kuluttua kuollutkin… Ne olivat kovia, murheellisia aikoja ne viikot … alituiseen tuli viestejä sotaväen saapumisesta, ihmisten täytyi paeta kodeistaan metsiin ja takamaille. Elisa-raukka, joka ihan yksin oli perheestään jäänyt, oli tietysti ollut maailman murjoma, itkenyt vain … ja pelko Koskipään paluusta oli häntä vielä kaiken aikaa ahdistellut… Siksi kiirehti hän jo pian äitinsä kuoltua muutamassa pakolaisjoukossa pois kalajärville … siellä hän vieläkin on … sinne nyt toiset kylän perheet aikovat jäädäkin…
Erkki sai erään kylän pojista oppaakseen Juuritaipaleen takamaille, missä sen asukkailla vanhastaan oli pyyntisaunansa, eikä ne olleetkaan kuin muutaman päivänhiihdon takana. Mutta keli teki jo täällä salollakin aivan loppuaan. Päiväsydämen vain kylässä levättyään jatkoi siis pitkän matkan hiihtäjä taas sitkasta vaellustaan, jatkoi sisukkaasti ja herpautumatta, vaikka jo jäseniä uuvutti ja mielikin toisinaan pyrki mataloitumaan. Silloin hän pilkkasi itseään höperöksi, joka näin toisten asioilla maita, mantereita, kyliä ja saloja, kierteli, kenenkään pyytämättä, jopa asianomaisten tietämättäkin. Eihän hänellä ollut täyttä varmuutta, tekikö hän palveluksen pappisystävälleen hakemalla hänelle tuota tyttöä, jota mies ei itse viime talvena käynyt puhuttelemassa, vaikka jo oli muutaman neljänneksen päässä hänen piilopaikastaan… Eikähän hän tiennyt, odottiko orpo tyttöraukkakaan enää ollenkaan haihattelevaa sulhastaan, joka hänet näin pitkäksi ajaksi oli hylännyt … kenties on Elisa tällävälin jo hädissään suostunut johonkin toiseen sulhaseen, johonkin nuoreen pakolaistoveriin, jonka kanssa hän aikoo rakentaa uuden pirtin Leinosen törmälle ja siellä ruveta isävainajansa viljelyksillä elämään…
Näinä epäilyksensä hetkinä Erkki verisesti itseään ivaili ja nuhteli, eikä hän voinut tehdä itselleen selkoa, miksi hän oikein tähän urakkaan oli ruvennut, mikä häntä oli vetänyt koko talvikaudeksi tuota nuorta pappia noin palvelemaan… Sukulaismies ja avuton raukka, — onhan niitä aina sellaisia! Mutta hänestä oli Mikon luonteessa jotakin niin puhdasta ja vilpitöntä, että se häntä vaistomaisesti veti puoleensa, jotakin epäitsekästä ja kaunista, jota hän ei voinut vastustaa. Ja varsinkin äskeinen keskustelunsa Mikon isän kanssa oli häntä vahvistanut uskossaan, että hän, niinkuin Mikko itse, ponnisteli oikean asian hyväksi. Tunsihan hän nuoren papin hivuttavan salahaavan, vaikkei tämä siitä hänelle ollut muuta kuin kuumehoureissaan valittanut, tunsihan hän hänen suuren kaipuunsa… Ja tyttö taas, — häntä Mikko epäili itsestään vieraantuneeksi, veljeensä muka mieltyneeksi … no pian tuo nähtänee, ketä se omakseen toivoo ja odottaa… Mitäpä hän tässä joutavia mielessään käräjöi, päätteli Erkki silloin aina epäilyksensä katkaisten, mitäpä hän, yksinäinen seikkailija, muutakaan toimitti, kuin hiihti maita ja ajoi muiden asioita, — se häntä sittenkin huvitti enemmän kuin turpeen puskeminen tai hirsien veisteleminen…
Näin hän itseään rauhoitteli ja hiihti edelleen salon halki toukokuun viimeisiä hankirippeitä myöten. Tänne salomaille hänen retkensä nyt joka tapauksessa keskeytyy kesään asti, sen hän käsitti, kävi hänen asianajonsa sitten miten tahansa. Sillä hanki petti jo aavemmilla mailla kokonaan, metsäpurot paisuivat, niin että niiden yli oli pian vaikea päästä, ja päivä porotti kuumana niskaan. Nyt on tämä taival pian puskettava, sittenpähän saa taas levätä…
Tässä mielialassa saapui Erkki vihdoin vahvajärveläisten takamaavesille ja löysi heidän kalasaunansa salojärven rannalta. Yksin hän sinne saapui, loppumatkalla suksiaan kantaen. Jo metsätaipaleen varrella, kun hän suunnasta oli selvillä, oli Erkki näet lähettänyt oppaansa takaisin, että tämä ehtisi kylään, ennenkuin keli kokonaan loppui, ja hän saapui siten pakolaisten luo itsekin metsiä kiertelevänä, avuttomana pakolaisena, joka heidän saunoiltaan haki turvaa. Saihan hän siellä asua ja pyyntiä harjoittaa niinkuin muutkin, yhteistä oli eränkävijöillä kaikki. Ja hätäilemättä, liikoja retkistään kertomatta, ryhtyi hän tiedustelemaan sitä pakolaisista, jota hakemaan hän oli lähtenyt vielä kaukaisemmilta sydänmailta.
Elisa näkyi häärivän siellä pakolaisten keittokodassa, vastakkain pystyyn nostetuista maloista kyhätyssä suipposuojassa, parin muun naisen seurassa, jotka nuijamiesten mukana olivat Vahvajärveltä saloon siirtyneet, ja näytti nöyränä kohtaloonsa alistuneen. Uteliaana katseli Erkki ensin syrjästä tuota nuorta, tukevaa tyttöä, joka hänelle oli niin monet hiihdot aiheuttanut, ja pohti mielessään, olisiko tuon otuksen vuoksi maksanut niin paljo suruja kantaa, kuin hän tiesi nuoren papin kantaneen, — tällaisia tyttöjähän kasvaa kymmenittäin joka kylässä! Itse olisi hän kyllä pian ottanut toisen, jos yhden olisi kadottanut… Mutta sitä ei tiedä sittenkään, ehkei toinen toistaan korvaa, vaikkei muodossa eikä mielessäkään ole suurta eroa. Ja tähän tyllykkään se nyt Mikko on joka tapauksessa silmänsä iskenyt, tätä vain hän niin hartaasti omakseen kaihoo, että terveys pettää ja järkikin sekoo…
Jo oli Elisakin huomannut äsken tulleen vieraan tutkivan katseen, oli samassa kai tuntenut Erkin, joka pari kertaa oli Mikon seurassa käynyt Leinosen talossa, ja hän karahti samassa kasvoiltaan punaiseksi ihan hiusmartoa myöten.
— Hyvät merkit, tuumi Erkki itsekseen. Ja kun tyttö lähti avannosta vettä hakemaan, oli hän jo rantapolulla vastassa, tervehtien Elisaa tuttavallisesti.
— Terveisiä minulla on sinulle tuotavana, virkkoi Erkki jo ensi sanoikseen.
— Mistäpä minulle enää terveisiä… — Ujona ja murheellisena katseli tyttö alas, ja kun hän taas kohotti silmänsä, oli niissä surumielinen, kostea kiilto. — Kuka muistaisi köyhää ja orpoa…?
— Tulen Rautalammelta päin, — kyllä jo arvaat, kuka sinua muistelee!
— Hengissäkö hän on vielä ja terveenä? — Jo vilkastuivat tytönkin surulliset kasvot, hän ei kainostellut tunnustaa sulhoansa, vaan näytti jännittyneenä odottavan vastausta elämänsä ainoaan, suureen kysymykseen.
— Terveenä on ja sinua kaipaa, vastasi Erkki rohkaisevasti. Ja se sana näyttikin kuin taikavoimalla vaikuttavan äsken vielä murheelliseen neitoon, joka kumminkin vielä hiukan epäilevästi uteli:
— Mistä hän osasi minulle terveisiä lähettää, eihän hän tiedä, olenko elossakaan enää.
— Ei hän tiedäkään, ja sitä hän juuri suree. Siksi lähdinkin sinua hakemaan…
Ja Erkki kertoi nyt siinä keväisellä rantapolulla lyhyesti nuoren papin vaiheet heidän erostaan asti Leinosen pirtissä, kertoi heidän monet retkensä, kertoi paon takamaille ja Mikon kaihoiset hourepuheet, kertoi potilaan parantumisesta ja omasta lähdöstään muka lehmänhakuun. Tyttö kuunteli kuumentuvin poskin, unohtaen vesisankonsa tien poskeen, unohtaen suuret surunsa, kalvavan pelkonsa, orpoutensa ja yksinäisyytensä. Erkin tarina oli kuin tuota luonnossa helottavaa keväistä paistetta hänen jo nuorena pimeäksi käyneeseen mieleensä.
Vihdoin Erkki virkkoi:
— Ei hän siellä takamailla tiedä, että lähdin sinua hakemaan. En tahtonut siitä hänelle ilmoittaa … jos en sinua olisi löytänytkään, taikka jos sinä jo olisit toisiin sulhoihin suostunut…
— Keneenpä minä … orpo raukka…
— Älä sano. Koskipäähän on sinua jo kauan omakseen pyydystellyt… Entä se sorea ratsumestari, joka sinut pakopirttiin pelasti … hän oli kyllä sinuun pihkaantunut hänkin…
— Hänkö, Mikon veli, sopersi tyttö Erkin puhetta täysin tajuamatta. — Hän pelasti meidät, kun suuressa hädässämme häneltä suojaa rukoilimme … sinne jätti meidät yksinäiseen korpeen…
— Eikä tullut enää sinua sinne tapaamaan?
— Ei tullut hän eikä kukaan, yksin siellä saatiin olla, kunnes äiti sairastui ja meidän oli pakko pyrkiä takaisin kylään.
— Niinpä niin, virkkoi Erkki, tytön tarinoista täysin vakautuneena siitä, että Mikon epäilykset olivat olleet hänen oman sairaan mielensä houreita, turhia kuvitelmia. — Nyt olen sinua hakemassa sinne kauas Rautalammen takamaille, — lähdetkö?