— Oletko veromatkoilla sinäkin, kysyi hän Juhanalta kylmästi. — Ethän vain tästä pitäjästä!
— En, elatukseni saan linnan varoista, vastasi ratsumies röyhkeilemättä, talonpoikain epäilyksen ja kammon hyvin ymmärtäen. — Se meidän linnaherra, Götrik Fincke, ei olekaan kansan kiskojia…
— Tiespä hänet, murisi Matti, — mistäpä se hänkään muonansa muualta saanee kuin rahvaalta…
Linnasta tullut ratsumieskin huomasi pian, että täällä niinkuin muualla talonpoikain joukossa yksi ainoa ajatus, yksi suuri suuttumus, täytti mielet: kiukku sotaväen pakkomajoituksen, linnaleirin johdosta ruunun edustajia kohtaan, jotka alituiseen vaativat talonpojilta uusia veroja, kyytejä ja muita rasituksia. Hän koetti rauhallisesti selittää asiaa, osoittaa, että täytyihän niidenkin sotilasten, jotka sotatantereelta palattuaan olivat toistaiseksi Suomeen majoitetut, elää, kunnes heidät lasketaan sotapalveluksesta. Tätä rahvaalle kylläkin kiusallista tilannetta ei kestäne kauan … ainoastaan siksi, kunnes rauha ryssän kanssa on lopullisesti saatu vakiinnutetuksi ja rajat käydyiksi.
Mutta Matti-isäntään eivät Juhanan rauhoittavat selitykset tepsineet.
— Hän rupesi kiivaasti väittämään vastaan:
— Älä koeta meitä pimittää, — liian paksua pajunköyttä on itsellesi syötetty! Rauhahan on ryssän kanssa tehty jo toista vuotta sitten, sotaväki joutaisi jo kotiinsa. Mutta se mahtava marski, joka nyt maassa isännöi, ei laske sitä hajalleen, hän pitää sen koossa oman valtansa tukena, — hän tahtoo olla herrana maassa ja sotavoimalla puolustaa valtaansa.
Juhana koetti tyyneesti siihenkin vastailla, että marski Klaus Fleminghän on Suomessa nyt kuninkaan edustajana, hän puolustaa täällä vain kuninkaan laillista valtaa. Mutta Matilla oli siitä oma, hyvin määrätty, käsityksensä, ja hän kiivaili vastaan:
— Kuningas on kaukana missä lie Puolan maalla, maan hallitus on Ruotsissa, Tukholman linnassa, mutta sitä ei tämä teidän mahtava marskinne tahdo totella. Hän tahtoo olla itsevaltias, olla itse täällä kuninkaana, ja siihen varoja saadakseen hän meitä ryöstelee ja ryttäreillään säälittä rasittaa.
— Hän on ehkä liian kova, myönteli Juhana, — mutta taitava ja tarmokas herra hän on.
Näin viimeksi tullut vieras hienoksittain puolusteli Klaus Flemingiä, jonka kuntoa ja voimaa hän sotavuosinaan oli oppinut ihailemaan, mutta jota hän huomasi kansan katkerasti vihaavan ja johon Mikko-velikin karsaasti, jopa kauhulla suhtautui. Häneen oli jäänyt ylpeä muisto tuosta voimakkaasta esimiehestään, varsinkin Ruotsin matkalta, jossa Klaus suomalaisineen niin tiukasti ja loisteliaasti esiintyi, ja hänelle selvisi nyt vasta vähitellen, kuinka syvällinen katkeruus maassa vallitsi tätä liian jäykkänä esiintynyttä ylimystä kohtaan. Varsinkin kuvasi Matti hänelle vaikuttavasti kansan kärsimykset nykyisen mielivallan alla, osoittaen siihen kärsimysten mitan monin paikoin olevan aivan täyttymäisillään.
Näistä asioista he usein keskustelivat ja varsin vakavana kuunteli Savonlinnan huovipäällikkö, kun omakohtaisenkin uhan synkistämä isäntä kerrankin puhkesi lausumaan:
— Te sotaherrat ette usko, että meiltä talonpojiltakin saattaa maltti taittua, mutta se hetki voi olla lähempänä kuin luulettekaan. Kun tuonaan olin valitusmatkallani Ruotsissa, oli siellä miehiä Suomen muistakin maakunnista. Siellä pidettiin, herttuan luota palattua, yhteistä neuvottelua siitä, että meidän ei lopulta auttane muu, kuin itse vapauttaa talomme ja kylämme tuosta painajaisesta. Varsinkin Pohjanmaan miehet uhkasivat tarrata huoviensa niskaan … ja herttua meitä varmasti auttaa, jos kerran se rytinä alkaa…
— Mikä rytinä, kysyi Juhana kummissaan, voimatta kuvitellakaan, että talonpojat todella ryhtyisivät omankäden oikeuteen marskia ja sotaväkeä vastaan.
— Sitä en vielä tiedä, tuleeko siitä rytinää ja millaista. Mutta kun palaat linnaan ryttäriesi ja esimiehesi luo, niin neuvo heitä talonpoikia ihmisiksi kohtelemaan. Sano, että minäkään en rupea ensi talvikaudeksi kymmentä huovia talossani elättämään… Kapula voi jonakin päivänä lähteä kiertämään Pohjanmaalta, ja silloin ei meitä mikään pidätä…!
Surulla kuunteli sotilas näitä sydämistyneen sukulaismiehensä uhkaavia, katkeria puheita, ja hän lupasi varmasti kotiin palattuaan kertoa myöskin Fincke-herralle näistä vakavista kokemuksistaan. Siihen kehoitti häntä veljensäkin, joka Turun viesteinä kertoi, että marski oli sielläkin töykeällä esiintymisellään hankkinut itselleen paljo vihamiehiä ja että häntä vain pakosta toteltiin, — kukaan ei häntä rakastanut. Odotettiin sodan milloin tahansa puhkeavan Klaus-herran ja Kaarlo-herttuan välillä ja silloin saattoi kyllä tapahtua mitä hyvänsä.
Mutta näiden vakavain keskustelujen lomissa seurustelivat veljekset noina muutamina yhdessäolonsa päivinä keveämminkin ja hauskemmin Leinosen salmessa, usein kolmantena talon nuori neitonen Elisa, joka heidän seurassaan näytti hyvin viihtyvän. Häntä piti Mikko kuin erityissuojattinaan ja ennen pitkää Juhana-veli huomasi, että hänen veljensä tunteet Elisa-neitoa kohtaan olivat tavallisia sukulaistunteita lämpöisemmät. Hän rupesi aavistamaan jotakin ja tunsi samalla omassa rinnassaan pientä, outoa pistosta.
Tytön lämpöiset silmät hymähtivät näet iloisesti heidän kolmenkesken tarinoidessaan ja toisinaan tuntui, kuin ne olisivat hymähtäneet juuri hänelle, Juhanalle; ja se tuntui silloin omituisen hyvältä… Mutta niiden lämpö oli siis kuitenkin suunnattu hänen pappisveljeensä, — se havainto sai toisinaan kesken pilapuheiden hilpeyden kaikkoamaan hänen huuliltaan. Mutta se hilpeys palasi pian takaisin. Hän tarkkasi veljensä eleitä, näki hänen hetki hetkeltä yhä syvemmäs pihkaantuvan ja käsitti, että erämaan pappilaan tarvitaan emäntä … mitäpä hän, maailman kulkija, siinä rupeaisi haaveksimaan! Mutta pientä kiusaa hän ei sentään malttanut olla pappisveljelleen tekemättä.
Elisa laski leikkiä molempain kanssa eikä näyttänyt väliin tietävän itsekään, kummanko kanssa hän mieluummin kisaili ja kinaili.
Tätä käytti Juhana veli, sotaväessä veitikaksi tottunut leukailija, hyväkseen, ja heittäytyi toisinaan aivan hempeämieliseksi tytön kanssa tarinoidessaan. Kun hän huomasi Mikon hiipivän kaivotielle, josta Elisa oli vettä hakemassa, kiirehti hän navetan takaa edelle ja tuli jo tytön kanssa tarinoiden Mikkoa vastaan vesisankoa kantaen. Taikka kun Mikko oli saanut tytön muista erilleen tarinatoverikseen, lennähti hän siihen kohta kolmanneksi. Nämä oireet oivalsi Mikko pian, ja ne puolestaan jouduttivat hänen aluksi hauraiden ja hämäräin tunteittensa kypsymistä. Mutta samalla lähti epäilys ja kade hänen mielessään itämään ja hän tunsi ajelehtivansa omituisessa ristiriidassa. Velikö, jota hän ei vuosiin ollut tavannut, jolle hän toivoi kaikkea onnea ja joka epäilemättä aina hänen parastaan harrasti, hänkö oli tässä nyt äkkiä joutunut hänen nuorena rusottavan onnensa tielle, hänenkö kanssaan olisi Mikon kilpailtava tytön suosiosta? Se häntä kiusoitti ja karkoitti hänen unensa. Sillä eipä hän saanut selvää siitäkään, kumpaa veljeksistä Elisa enemmän suosi; hän oli iloinen molemmille eikä näyttänyt ollenkaan ajattelevan, että hänen, joka ennen kaikkea pelkäsi Koskipään kosintaa, olisi valittava veljeksistä jompikumpi ainaiseksi suojelijakseen…
Eräänä päivänä, kun Mikko oli ollut Elisan kanssa verkoilla ja siellä soutajaansa yhä enemmän kiintynyt, päätti hän karistaa kaiken epävarmuuden pois sekä itsestään että veljestään ja virkkoi senvuoksi viimemainitulle:
— Mitä arvelisit siitä, Juhana, jos minä tästä ativotalosta kihlaisin itselleni morsiamen?
— Mitäpä … olethan jo hyvällä alulla. Tee se vain, tyttö on topakka pappilan emännäksi.
— Etkä sitä sinä moiti … en asetu sinun tiellesi…?
— Minunko! — Juhana nauroi oikein raikkaasti. — Mitäpä minä morsiamella … kulkija-soturi, ruunun poika, — minä nauratan tyttöjä joka syöttöpaikassa, se minulle riittää!
Mikon mielestä hänen naurussaan kuitenkin oli jotakin väkinäistä ja pingoitettua, — sen ylimielinen hilpeys ei häntä täysin rauhoittanut. Ja kun Juhana hetken kuluttua erosi veljestään, näki Mikko hänen kasvojensa ikäänkuin kovettuvan ja käyvän vakaviksi, miltei kaihoisiksi… Eikä Mikko ollut varma, oliko soturiveli tahtonut uhrautua hänen puolestaan, vai laskiko se hänestä leikkiä, vai hautoiko mielessään sittenkin omia aikeitaan…
Mutta syyspäivät kuluivat ja eräänä aamuna souti Mikolle hankittu saattaja Leinosen rantaan, — tänään oli nuoren papin määrä lähteä jatkamaan matkaansa Päijänteen latvavesille ja sieltä kannasten poikki kauas Rautalammen erämaille. Saattajaksi jo lupautunut mies oli kumminkin haluton lähtemään yksin näin pitkälle taipaleelle syysmyrskyihin, ja teki esteitä. Siitä pihalla neuvoteltaessa astui Savonlinnan huovipäällikköä seurannut ratsumies, joka nämä päivät oli enimmäkseen viettänyt pirtissä maaten tai tallissa hoidellen hevosia, isäntänsä luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Juhana nyökäytti päätään ja astui reippaasti veljensä viereen, virkkaen:
— Saat minulta soutajan, tämän Erkki Pentinpojan, saat matkatoveriksesi. En tarvitse häntä itse enää.
— Mutta miten hän ne matkat tuntee? ihmetteli Matti-isäntä.
— Tuntee hyvin, hän on ne usein kulkenut, hän on Rautalammelta kotoisin, ja haluaa nyt palata sinne.
— Mutta joutaako sinne linnanhuovi? kyseli Mikko vieläkin kummissaan.
— Joutaa, kun minä luvan annan, vastasi Juhana naurahtaen. — Eikä hän varsinainen linnan huovi olekaan, hän on ollut linnan vanki, nyt hän on vapaa…
Ja Juhana kertoi ottaneensa Savonlinnasta ratsutoverikseen sen linnan vangin, heimolaismiehen, josta hän oli isälleen kirjoittanut, tarkoituksessa vapauttaa hänet tällä retkellä, — kyllä hän Fincke-herralle Erkin paon sitten tyydyttävästi selittää. Vakavan, harvasanaisen saattomiehen kasvoilla kuvastui tämän tiedonannon johdosta vilpitöntä, syvää kiitollisuutta, jota hän turhaan yritti sanoiksi pukea, isäntänsä kättä tavotellen. Mutta Juhana torjui nauraen hänen otteensa, taputti miestä olalle ja virkkoi:
— Mene rauhassa kotikorpiasi viljelemään, Erkki. Yhden ehdon sinulle kuitenkin panen: Hoitele matkoillanne kuin veljeäsi tätä veljeäni, joka on hiukan toisesta maailmasta, elä hylkää häntä siellä perilläkään. Ja sinä, Mikko-veli, rupea sinä tämän Erkin ystäväksi, parempaa et mistään löydä! Hän on omaa heimoamme, tämän saman Karmalan perua hänkin…
— Sukulaismies, terve! virkkoi Mikko ihastuneena ja Matti puhui nuhtelevasti nuorelle ratsumiehelle:
— Mikset tuota ennen sanonut?
— Enpä halunnut… Erkki kun on vielä muka vangin kirjoissa. Nyt hän lähtee erämaille ja sieltä ei häntä enää kukaan kysele…
Nuori pappi tervehti sydämellisesti ja luottavasti uutta saattajaansa ja heidän välilleen punoutui hiljaa ja sanattomasti siinä jo Leinosen pihalla heti herttaiset, luottavat suhteet. Sydämellisesti syleili Mikko veljeään, joka myös samalla teki lähtöä pois Sysmästä, ja virkkoi tälle:
— Entäs sinä? Yksinkö lähdet täältä ajamaan laajain metsäin halki
Savoon asti?
— Onhan minulla ainaiset toverini, ratsu ja miekka, niiden kanssa kuljen minne vain. Kun sinun venheesi rannasta lähtee, silloin nousen minäkin pian satulaan.
Jäähyväiset sanottuaan kaikelle talonväelle syleilivät muutamia päiviä näin yhdessä viettäneet veljekset toisiaan vielä kerran siinä syksyisellä törmällä, lähteäkseen sitten pitkille matkoilleen, kumpikin omalle taholleen. Mutta vielä viime sanoikseen kuiskasi Juhana veljelleen, joka jo oli venheeseen nousemassa, ikäänkuin rohkaisten:
— Kun ensi kerran tässä talossa yhdymme, silloin kai juhlaa pidetään, niinhän!
— Kenties, vaikka vielä ei asia ole selvä. Mutta eletään hyvissä toiveissa…!
— Elä vitkastele, muista, Elisaa kiskotaan toisaalle. Siksi lyö tuumasi lukkoon pian, Mikko! Talo on hyvä ja tyttö vielä parempi!
— Senpä tiedän. Mutta ensin on minun nyt kiirehdittävä uudelle työalalleni erämaille.
— Älä hautaudu sinne — pääset sieltä talvikelilläkin tänne!
— Kiitos neuvosta…!
Kirkkaina kohtasivat veljesten katseet toisiaan ja lähtevä päätti täysin rauhoittuneena, että ei ole jäävän mielessä mitään vilppiä.
Samassa saapui Mattikin siihen veljesten luo törmälle lähtevää hyvästelemään, rupesi matkamiehen viimeisiä tavaroita venheeseen nostamaan ja puhui ikäänkuin eroavain veljesten keskustelua jatkaen:
— Vie terveiset sinne erämaille, Mikko, ja kuuntele, mitä siellä kansa ajattelee asiain nykyisestä menosta. Muista, niiden on pakko selviytyä, miten se sitten tapahtuneekin! — Ja hän huusi ääneensä, venheen jo irtauduttua rantahiekalta: — Joko näännyttää linnaleiri meidät, taikka teemme me siitä lopun, tietäkööt sen kaikki, nykyiselleen eivät olot voi jäädä! Viekää se viesti kaikkialle, missä kuljette! — Terve lähteville ja tervetuloa taloon, koska vain tästä kuljette, ehkäpä siihen mennessä on jo jotakin selvinnyt!
Mikon, joka istui rannasta jo loittonevassa venheessä, teki mieli huutaa vastaan, että jotakin on jo selvinnyt… Mutta hän painoi sen huutonsa omaan hyvätoivoiseen rintaansa.
III.
ERÄMAAN MIEHET.
Kumea jytinä kuuluu riihestä, jossa Apajan talon väki on ruista puimassa. Se kajahtaa yksitoikkoisena, kuin maanalaisena töminänä koivikon rintaan asti, jossa viisi miestä joutilaina loikoilee ahteella tuulen suojassa, syöden kupeeltaan puolukoita. Miehet odottavat puimisen päättymistä ottaakseen osansa riihimiesten jyvistä ja pannakseen talon naiset sitten niitä käsinkivillä kiireesti jauhamaan. Tässä kylässä on nyt elettykin muutamia melkein leivättömiä päiviä. Nyt he aikovat illallisekseen keittää makean jauhopuuron, jota ajatellen he jo mielessään etukäteen herkuttelevat, samalla lasketellen kokkapuheita työssään mustina piruina hikoilevista talonpojista, joiden on heille ravinto raadettava.
Miehet ovat tähän kylään majoitettuja ja sen elätettäviä huoveja, jotka näin ahteella loikovat ja valvovat, että kylän väet heille hankkivat leipää ja särvintä. Eikö sieltä riihestä vähitellen aleta säkkejä kantaa…?
Jo aukee vihdoin riihen ovi ja nokimekkoinen mies astuu ulos vilvoittelemaan. Soturien naurunhohotus keskeytyy … se näkyy olevan Apajan isäntä, tuima äijä, roteva ja voimakas … sen kanssa he mieluummin elävät sovinnossa. Huovit painautuvat nytkin hiljakseen marjoja suuhunsa poimimaan. Mutta riihestä tullut isäntä on jo kuullut heidän hohotuksensa ja hänen nokiset kasvonsa ovat vihan vääntämät, kun hän ne kääntää ahteelle päin ja katselee mahallaan makailevia laiskureita. Huovit tietävät, mikä isännän sisussa kiehuu: noille täyttymättömille kärkkyjille tässä täytyy puskea ja raataa henkensä kaupalla … siinä ne nytkin vahtivat valmista viljaa.
Oikein miehet arvaavatkin isännän sisun, — se on harmista revetä —, ja he odottavat jo tavanmukaista haukkumistulvaa, johon heidän sitten samalla mitalla on vastattava. Mutta Apajan isäntä vain sylkäisee ja kääntää kasvonsa järvelle päin, jossa korkeana käy syksyinen kare. Vaahtopäisinä siellä laineet ajelevat toisiaan, pärskyen korkealle sen kivikkoniemen rantaa vastaan, jonka alaisessa poukamassa kylänsatama sijaitsee. Mitä se katselee … eihän siellä synkällä selällä mitään näy, ei yhtään venhettä kylän lahdellakaan liiku…
Mutta näkyypähän. Vai mikä se on tuo, joka niemen kärjessä vilkkaa, ja taistelee karetta vastaan, — venhe se on! Se pyrkii juuri korkeassa aallokossa kiertämään niemenkärjen … airot välähtelevät kuohujen keskeltä. Kas noin, johan se kääntyykin kylänlahtea kohden, ponnistaa kauan ja tiukasti vastaiseen, huppelehtaen aallokossa. Ahteella vetelehtineet soturit painuvat syvemmä metsään puolukoita poimimaan … sitä iltapuuroa saa nähtävästi vielä odottaa! Mutta Apajan isäntä laskeutuu alas järvelle päin riihimäeltä, josta varstain pauke yhä tömähtelee, astuu vainioiden poikki Kelalan riihtä kohti, jota sen isäntä juuri näkyy ahtavan ja jonka ovesta jo savu tupruaa. Pysähtyy siihen antajan viereen, viittaa selälle ja virkkoo:
— Mikä soutaja tuolla pinnistelee … ei siinä ole leikin paikka!
Kelalan isäntä, vanhempi, liuhuparta mies, varjostaa kämmenellään silmiään ja katsoo kotvasen selälle.
— Saa siinä kiskoa…
— Eihän meidän kylästä ketään ole nyt kalassa ollut?
— Kukapa tällaisella tuulella! Ja kannattaapa sitä kalassakaan rehkiä … kenelle nuottasi potket, noille jätkille, jotka puolet saaliista heti kitaansa ahtavat…
— Niin, halu on mennyt muikun pyyntiinkin, vastaa Apaja alakuloisena. — Mutta ketä sieltä sitten puskee … eihän lie taas uusia veronottajia…?
— Taasko uusia, onhan niitä ottajia jo tarpeeksi täällä kylässä. Eikä se vouti viitsikään syysmyrskyillä tänne soutaa.
— Outo venhe se vain tuntuu olevan. Kahdessa hangassa kiskovat.
Verkalleen läheni venhe, koettaen hiipiä niemen kaislikkoreunaa myöten ja ilmeisesti kylänvalkamaan pyrkien. Kun sitä vihdoin rupesi maa suojaamaan, läheni se jo nopeammin. Riihimiehet lähtivät silloin laskeutumaan satamaan päin ja astuivat sitä ravakammin, kuta rannemmas ehtivät.
— Kolme on miestä venheessä, puheli Apaja kävellessään, — vierasta väkeä … on kuin pappi tuo mustatakkinen, joka perässä viilettää.
— Pappi se on…
Siinä saapui nyt seurakuntaansa pitäjän uusi kappalainen, Mikael Martinpoika Turusta. Eihän ollut tosin tästä kylästä kuin parin neljänneksen taival Rautalammen kirkolle, mutta siksi väsyneitä olivat soutajat, että laskivat myrskyn käsistä Apajan rantaan, — toinen heistä oli sitä erityisesti pyytänytkin. Hän oli näet tästä kylästä kotoisin … Kelalan poikia, joka täältä kolmatta vuotta sitten oli sotamiesten välissä viety vankina maailmalle. Häntä veti voimakas halu suoraan Apajan kylän rantaan.
Ja outo kohtaus tapahtui nyt siinä tuulisella hiekkarannalla, nuottatalon kupeella, johon selältä soutanut venhe vihdoin laski. Siinä tähystelivät kylän miehet kysyvinä ja hieman arkoina perässä istuvaa nuorta, vierasta pappia, joka heitä siitä tervehti, ehtimättä soutajiin heti huomiota kiinnittää. Mutta sillävälin nousi keulatuhdon soutaja verkalleen airojensa äärestä, oikasi pitkästä istumisesta kangistuneita raajojaan ja kääntyi riihimekkoisiin vastaanottajiin päin.
— Isä! — pääsi silloin huudahdus hänen huuliltaan. Ja Kelalan vanha liuhupartakin huudahti samassa:
— Erkki … sinäkö, hengissä ja terveenä!
Äijän ääni värähti monivaiheisesti, hänen näin katkonaisin puhein rientäessä poikaansa vastaan, joka samassa norjana hyppäsi venheestä rantahiekalle. Oli siinä tapaamisessa iloa ja yllätystä, vilpitöntä, korutonta tunnetta, mutta siihen yhtyi samalla riemua pidättäviä, karvaita muistoja, — vähältäpä kihosi kyynel nuoren perämiehen silmään, hänen ääneti katsellessaan sitä isän ja pojan ensi kättelemistä. Apajan isäntäkin seisoi siinä ääneti ääressä, tuskin silmiään uskoen. Mutta maihin noussut soutaja rämäytti, ukkojen ällistystä katsellessaan, raikkaan naurun, joka heti taittoi oudon lumouksen.
— Näin sitä nyt maailmalta palataan. Johan siellä Savon linnassa tulikin tarpeeksi kiviä väännetyksi.
— Luulimme sinut menneeksi mieheksi … äiti suri itsensä sokeaksi … montahan niitä on iäksi mennyttä! Terve palaamastasi!
Näin änkytti äijä katkonaisesti, voimakkaita mielialojaan vaikeasti hilliten. Mutta Erkki kääntyi venheen perään päin, jossa nuori pappi vielä ääneti istui — hänet vastaanottajat siinä hämmästyksessään olivat vallan unhottaneet — virkkaen:
— Ette tunne vielä uutta pappianne, jonka tänne toimme … pitäjän kappalaiseksi määrätty. Nouskaa maihin, pastori, tänne nyt yövytään, tässä on sukulaistalo.
Paljo oli selittämistä ja kertomista heti siinä myrskyisellä rannalla jo ennenkuin kylään maltettiin astua, ja vasta vähitellen, moninkertaisten kyselyjen ja vastausten perästä, rupesi eräkylän hitaille miehille asema ja tapausten yhteys selvenemään.
Erkki Pentinpoika, Kelalan vaarin vanhin poika, oli niitä Rautalammen miehiä, jotka kolmatta vuotta sitten äärimmilleen ärtyneinä olivat nousseet kotikulmaansa silloin kiskovia ruotsalaisia ratsumiehiä vastaan ja omankädenoikeudella heidät niskastaan pudistaneet. Nämä erämaan viljelijät, jotka asuivat muusta maailmasta eristettyinä ja joille leipä oli lujassa, olivat tottuneet omintakeiseen, vapaaseen elämään salollaan ja he olivat senvuoksi vielä aremmat kuin muiden maakuntain talonpojat raskaasti hankituista varoistaan. Kenenkään komentamatta he olivat eläneet ja raataneet korvessaan, ruunun miehet olivat vain kerran vuodessa saapuneet heiltä veronahkoja ja kappoja perimään eikä he olleet koskaan tienneet mistään majoitusvaatimuksista. He olivat saaneet aseinkin puolustaa kovalla työllä raivaamiaan viljelyksiä — ken heille tuli väkivaltaa tekemään, se oli heidän vihollisensa! Kun sitten Rautalammelle oli heidän painajaisekseen majoitettu osasto Uplannin ratsumiehiä, joiden kieltäkään he eivät ymmärtäneet, mutta jotka söivät tai veivät kaiken, minkä he kaskesta tai järvestä saivat irti, silloin heiltä loppui luonto. Kärsivällisyytensä menettäneet miehet kokoontuivat kirkolle, tarttuivat aseisiinsa ja hyökkäsivät ahdistajainsa kimppuun. Eräänä yönä he ajoivat ryttärit tuvistaan metsiin, tappoivat vastaanhangoittelijat ja pistivät vihatuimmat sortajat avannosta jään alle…
Se oli hätäisesti päätetty, harkitsematon ja epätoivoinen teko, jonka erämaanlapset pian saivat raskaasti maksaa. Uplannin huoveista pääsi kaksi metsiä myöten karkuun ja he kertoivat esimiehilleen ja hallitusmiehille rautalampelaisten tihutyöt. Klaus Fleming, joka jo silloin oli Suomessa mahtava, julmistui ja johti itse rankaisuretkikunnan, tuhat miestä, Rautalammen erämaille. Siellä pidettiin silloin ankarat käräjät ja koko laaja pitäjä sai moninkertaisilla veroilla ja majoituksilla korvata sen malttamattomuuden, mikä kirkolla oli tapahtunut. Enin syyllisiä, jotka olivat käsiksi käyneet ruunun miehiin, etsiskeltiin tietysti erityisesti, mutta nepä olivat marskia odottamatta hävinneet laidattomille erämaille. Mestattiinpa kuitenkin silloin Rautalammen kirkon edustalla koko pitäjälle rangaistukseksi ja varoitukseksi useita väkivaltaan ryhtyneitä ja toisia vei sotaväki vankeina mukanaan muka edelleen tutkittaviksi. Apajan silloinen isäntä, tämän nykyisen vanhempi veli, heitti silloin hänkin henkensä mestauspölkyllä, ja Kelalan vanhin poika, Erkki, vietiin kahleissa kotoaan rankaisuretkikunnan mukana, tuntematonta minne.
Ne olivat synkkiä, raskaita muistoja sydänmaan harvalukuiselle, saloelämässä kovettuneelle väestölle, jonka sydämet tämä tapaus oli umpimielisiksi paaduttanut. Melkein joka talossa surtiin nyt jotakin vainajata tai kadonnutta perheenjäsentä, mutta ääneensä ei siitä kukaan puhunut eikä valittanut. Ne uudet majoitusrasitukset, joita senjälkeen oli yhtenään jatkunut, katkeroittivat äärimmilleen köyhiä korvenraatajia, mutta he eivät mukisseet, vaikka heidän vihansa noita joutilaina vetelehtiviä syöpäläisiä kohtaan nyt oli moninkertainen ja rajaton.
Tällainen oli mieliala, jonka keskelle Erkki Pentinpoika vankilasta palasi ja johon pitäjän uusi pappikin sai tutustua. He tunsivat melkein samanlaisen mielialan kaikkialta taipaleensa varrelta, mutta ne harvat sanat, joilla Apajan kylän miehet, kun vihdoin taloksi oli käyty, ilmaisivat sisäiset mietteensä, paljastivat Mikko-papille pohjattomamman vihan kuin mitä hän missään muualla oli tavannut. Hän kauhistui sitä katkeruutta ja rupesi ymmärtämään, että sen täytyy vielä kerran purkautua, kuten Matti oli ennustanut, sitä ei voi padota millään.
— Syökää vieraat puuroa, kehoitteli Kelalan isäntä, — vähän viljoistamme leiväksi riittää. Ja voita silmäksi, niinkauan kuin navetassa vielä lypsäviä on huoveille teurastamatta.
— Niinkö tarkkaan he taas vievät kaikki, kyseli Erkki, vihan puna jo hänenkin ohimoillaan.
— Niin vievät.
— Entäpä kun kaikki ruoka on lopussa?
— Silloin kuollaan nälkään … taikka … otetaan mistä saadaan…
Kun vieraille oli lämmitetty sauna ja he, kylvettyään pois matkansa vaivat, jälleen palasivat Kelalan pirttiin, oli sinne kertynyt muitakin kylän miehiä, jotka olivat saapuneet matkamiehiä tervehtimään ja rintamaa-uutisia kuulemaan. Huoveja vain ei näkynyt, niille oli toimitettu puurokestit toiseen taloon ja vapaasti siellä nyt siten voitiin kansan vaivoista keskustella. Mikko, kaupunkilaispoika, kuunteli järkytettynä heidän kuvauksiaan ja katseli samalla mielenkiinnolla noita hartevia, vakavia erämaanmiehiä, jotka jo ulkonäöltään koko joukon erosivat siitä hämäläisväestä, jonka asuma-alojen halki hän oli taivalta tehnyt.
Tämän kylän, samoinkuin ylemmän Rautalammen laajan salon, väestö oli näet osaksi hämäläistä, osaksi savolaista juurta ja nuo eri rodut olivat siellä jo ruvenneet sulautumaan toisiinsa. Hämäläisethän sinne aluksi olivat tulleet erämailleen ja kalavesilleen, joita olivat sitkeästi puolustaneet idästä tunkeutuvia savolaisia vastaan, mutta nämä viimemainitut olivat lopulta korkean ruunun avustuksella päässeet näitä kalarantoja vakinaisesti asuttamaan. Pitkät riidat, monet käräjät ja kuumat taistelut erämaiden omistamisesta olivat lopulta vieneet siihen, että Hämeen rintamaat menettivät nämä entiset takamaansa, mutta savolaisen uudisasutuksen pesiytyessä sinne asui siellä jo vakinaisesti monta hämäläistä perhekuntaa, jotka sinne olivat aikomaan lymynneet ja sisukkaina paikoilleen jäivät. Aluksi ja kauankin oli vielä karsautta ja vainoa ja kiistaa näiden eriheimoisten välillä kaukana eräjärvien rannoilla, mutta vähitellen se viha yhteisessä, kovassa elämäntaistelussa sentään lientyi ja antautui. Savolaispoika otti vaimokseen hämäläistyttären, punoutui sukulaissiteitä, eikä nouseva polvi enää hautonut vanhoja vihoja.
Varsinkin se yhteinen rasitus ja hätä, johon linnaleiri viime aikoina oli sydänmaan raatajat saattanut, sulatti eriheimoiset yhteisiin harrastuksiin ja ponnistuksiin, eikä Apajan hämäläisperäinen perhe enää muistanutkaan, että Kelalan naapuriväki oli Savosta päin tullen aikonaan asettunut sen vanhemmille halmeaukeille. Niistä miehistä, jotka tänä syysiltana olivat koolla Kelalan väljässä tuvassa, ei kukaan enää ajatellut, että heidän esivanhempansa olivat aikoinaan vihanneet toisiaan yhtä katkerasti, kuin he yhteisesti nyt vihasivat marskin huoveja. He vaihtoivat hyvinä naapureina joka päivä karvaita kokemuksiaan. Ja tänä iltana kääntyivät he yhä uudelleen vasta Turusta saapuneen nuoren papin puoleen, kysellen miten siellä luultiin maassa vallitsevan tilanteen selviävän ja olisiko mitään yritettävä kansan rajattoman ahdistuksen poistamiseksi. Nuori pappi puisteli neuvotonna päätään.
— Jotakin on kuitenkin yritettävä, vakuutti silloin vanha Kelala, — muuten emme pääse tämän talven ohi.
— Ja jotakin nyt yritetään, säesti Apaja terästyvällä äänellä. —
Sellaista on jo kuulunutkin…
— Mistä on kuulunut ja mitä? kyseli Mikko uteliaana, muistaen Leinosen
Matin samansuuntaiset, uhmailevat lausunnot.
— Kivijärven miehet ovat kertoneet, kun näitä metsätaipaleen takaisia kaukonaapureita väliin on erämatkoilla tavattu … kertoneet, että Pohjanmaan talonpojat eivät aio näitä syöpäläisiä ikuisesti konnuillaan kärsiä. He aikovat karistaa ne hartioiltaan…
Näitä hämäriä huhuja siitä, että jotakin on tekeillä, oli siis jo levinnyt näihin kaukaisiin salokyliin asti, totesi Mikko, huomaten samalla miltei kauhukseen, että tällaisilla tuumilla oli yhä edelleen maaperää näiden kovasti kuritettujen mutta yhä kiusautuneiden sydänmaalaisten mielissä. Hän ei kumminkaan osannut siihen mitään virkkaa, mutta Erkki Pentinpoika, äsken linnan tyrmästä palannut mies, joka kotiväkensä juttuja näihin asti oli ääneti kuunnellut, hän kävi nyt harvakseen puhumaan:
— Saattaahan olla taas monenlaisia tuumia käärmettyneiden talonpoikain mielissä, mutta täällähän niitä jo yritettiin toteuttaa… Eikö lie parasta nyt malttaa ja kärsiä … hullusti kävi silloin viime kerralla…
— Hullusti kävi silloin, myönsivät isännät huoahtaen. Mutta heidän oli ylen raskasta ajatella, että tätä kiusan menoa aina vain jatkuisi, ilman että mitään helpotusta suunniteltaisiinkaan. He ikäänkuin hapuilivat, janosivat edes jotakin toivoa, vähäistäkään valkenemista. Ja yksi heistä virkkoi taas tuokion äänettömyyden jälkeen:
— Olisiko vielä kerran valittaa … selittää ruunun herroille, ettei tätä majoitusta täällä salolla enää kestetä?
— Valittaa, kenelle? kivahti siihen Apaja melkein suuttuneena. —
Sillekö marskille, joka meitä juuri kiduttaa…?
— Taikka Ruotsin ruhtinaalle.
Siihen tarttui taas Mikkokin:
— Taikka molemmille…
— Onhan sitä valitettu jo molemmillekin, ei auta!
— Mutta vielä kerran, puhui Mikko miltei hätäisenä, pyrkien, joskin heikkoutensa tuntien, näin rauhoittavasti vaikuttamaan uusiin seurakuntalaisiinsa, etteivät he maltittomuuksiin eksyisi. — Sitten vasta, jos hätä ei lopultakaan hellitä, mietittäköön muita, toisenlaisia keinoja…
— Vielä kerran, matki Kelala katkerasti. — Pehmeneehän se kivikin tippuvan räystään alla, mutta pehmenisikö herrain sydän?
— Tuskin pehmennee, epäili Apaja. — Mutta koetetaan vielä valituspaperilla, en pane vastaan, tässähän meillä nyt on kirjamieskin ääressä!
Alakuloisina ja heikoin toivein ryhtyivät erämaan miehet harkitsemaan vieläkin uuden valituksen tekoa, ja ennen kaikkea päätettiin koettaa yhä vakuuttaa Klaus Flemingille, että erämaa nääntyy linnaleirin alle. Mikko muisti Turussa kuulleensa, että marskin puoliso, Ebba-rouva, joka oli armelias ja hyvänsuopa ihminen, oli joissakin tapauksissa puolustanut hätääntyneitä talonpoikia, ja päätti senvuoksi vedota häneenkin.
Miehet valittiin siis lähtemään pitkälle matkalle vielä kerran yhteistä asiaa ajamaan, ja Mikko, jolla oli kirjoitusvehkeet mukanaan, kävi jo sinä yön seutuna päresoihdun liehuvassa valossa laatimaan mielestään vakuuttavaa ja voimakasta valituskirjaa uusien seurakuntalaistensa puolesta.
Kyti siis taas pieni toivon kipinä metsäkyläläisten mielissä, kun uusi kappalainen seuraavana aamuna nousi venheeseen, jatkaakseen tyyntyneempää selkää pitkin matkaansa Rautalammen kirkolle, ja talonpoikain lähettiläät samaan aikaan soutivat etelään päin uutta valituskirjaansa perille viemään. Hauras oli se toivo ja heltymätön vihan sappi sydämessään silmäilivät isännät taas niitä hyvin syötettyjä ryttäreitä, jotka, joutilaina vetelehtien, ylempää ahteelta ihmetellen katselivat nuottarannalta eri tahoille hankkiutuvia matkueita.
Papin venheestä jäi nyt toinen soutaja rannalle, — Erkki Pentinpoika sai taas pitkien vaiheiden jälkeen jäädä rakkaaseen Kelalaansa raatamaan kotoisilla halmeilla. Mutta hänen ja nuoren papin välillä oli kuljetun taipaleen varrella punoutunut luja ystävyyden liitto, Erkki oli hintelää kaupunkilaispoikaa koko matkan kuin holhottiaan hoivannut ja virkkoi tälle vielä vesirajassa erottaessa:
— Jos sinulle milloin taas matka tulee ja saattomiestä tarvitset, tässä on silloin lähtijä.
— Kiitos, Erkki, virkkoi nuori pappi puristaen uuden ystävänsä kättä. — Lupaukseesi luotan. Ja jos täällä käy ahdistus teille ylivoimaiseksi, jos mielistä katkee maltti, niin hiihdä kirkolle, kerro minulle, neuvotellaan yhdessä…
— Tuohon käteen, — tervennä mene!
IV.
POHJANMAAN VIESTIT.
Joulukuun alussa 1596 oli jo Suomessa täysi talvi. Suksikeli oli jo metsissäkin menettelevä ja selillä se oli mainio, kun partiokunta Kivijärven miehiä Pohjanmaan itäkulmalta hiihti suuren salon halki Rautalammen uudispitäjään tuomaan tuoreita uutisia. He hiihtivät hissuksiin pitkin laajan järven rantoja kylästä kylään, pistäytyivät pirttien pimennoissa supattamassa isäntämiesten kanssa, kertoivat kuulumisensa, vannottivat vaikenemaan ja ehättivät edelleen. Ja rantakyläin isännät valjastivat hevosensa, ajoivat naapuriin neuvottelemaan, että mitäs te tuumaatte … ja luimistelivat kulmainsa alta kyläahteella kyttääviä ryttäreitä. Kuumentava, humaiseva huhu kulki kulona laajan, talvisen erämaapitäjän laidasta toiseen.
Keskellä viikkoa liikkui Rautalammen kirkollakin siten tavallista enemmän väkeä ja pappilan tuvassa pistäytyi monenlaista matkamiestä. He tarinoivat salavihkaa siitä, mitä Kivijärven miehet olivat kertoneet, ja nuori kappalainenkin kuuli, ulkosalla liikkuessaan, katkelmia niistä levottomista kuiskeista ja näki miesten silmissä intohimon verestävän, mutta hän ei päässyt heti perille siitä, mikä heitä nyt niin erikoisesti kuumensi ja hiihdätti. Vanha kirkkoherra, äreä äijä, sitävastoin ei huomannut mitään. Hän vain murisi ja torui niitä, jotka näin joutilaina keskellä viikkoa kyliä kulkivat ja pirtissä suutaan pieksivät, eikä hän tahtonut heidän hulluista tuumistaan mitään tietääkään. Mutta eräänä päivänä astuivat apulaispapin kylkeistupaan, johon Mikko Martinpoika oli Rautalammen pappilassa sijoitettu, Apajan isäntä ja Kelalan Erkki, vakava, miltei juhlallinen ilme kasvoillaan, ja he pyörittelivät tärkeän näköisinä tuuheita karvalakkejaan kämmentensä välissä.
Mikko ymmärsi heti asian vakavaksi ja rupesi, saatuaan tuttavansa istumaan, kyselemään naapurikylän kuulumisia ja joko olivat sinne asiamiehet marskin luota palanneet.
— Jo palasivat, vastasivat miehet yksikantaan.
— No, luvattiinko helpotusta linnaleiriin?
— Ei luvattu…
— Eivät tainneet miehet tavata siellä Ebba-rouvaa?
— Olivat tavanneet senkin … rouva oli kyllä ollut armollinen, kertoi Apaja. — Mutta kun he olivat marskille itselleen valituskirjansa antaneet, niin suuttunut oli herra, haukkunut… Likeltä oli pitänyt, ettei pistänyt miehiämme köysiin, kun oli kuullut, mistä he olivat.
— Hän muisti viime käyntinsä täällä, lisäsi Erkki selittäen.
— Niin kai. Ja se on muutenkin tyly ja kova ylimys, se Klaus-herra, huoahti Mikko, muistellen omia Turun-aikojaan ja pettyneenä hauraissa toiveissaan.
— Ja kiukkuinen, kivahti Apaja tulistuneena. — Oli kironnut, että hänen ryttärinsä ovat vain täällä hyvin ja runsaasti ruokittavat, — mitkä herkut heille sitten pitäneekään paistaa! Jos yhtä pitäjää helpotetaan, silloin käy rasitus toisille sitä raskaammaksi, niin oli herra tiukannut.
— Ja sitähän se kyllä onkin, myönsi Erkki hiljaisella, harkitsevalla äänellä. — Mutta marski ei suostu väkeään vähentämään?
— Ei, totesi Mikko, hän kun varustaupi sotaan! Se on auttamaton umpikuja joka taholla!
— Mutta se umpi on puhkaistava!
Apajan isännän rauhallisiin silmiin oli syttynyt outo kiilto. Hänen luisevat, leveät kasvonsa karahtivat tumman punaisiksi eikä hän malttanut enää istuallaan pysyä, kun hän jatkoi:
— Ja se puhkaistaan! Nyt se puhkaistaan!
Mikko katsoi kummissaan hiljaisen salolaisen kiihtymystä, aavisti sen takaa sammumatonta, pohjatonta lieskaa, jotakin pelottavaa ja ratkaisevaa, ja kysyi melkein säikähtyneenä:
— Mikä puhkaistaan? Onko jotakin uutta tulossa?
— Tulossa on, selvänteko on käsissä!
— Sitäkö ne ovat kuiskineet, nuo täällä kirkollakin liikkuvat miehet, kyseli Mikko, ruveten jo ymmärtämään. — Onko teille tullut sanantuojia ja mistä?
— Pohjanmaalta, selitti Erkki nyt tyyneemmin. — Täällä on hiihtänyt
Kivijärven miehiä.
— Eikä ne ole olleet leikin asioilla, säesti Apaja innostuneena.
Ja siinä innossaan kävivät vieraat nyt ääneti kuuntelevalle nuorelle papille torvenaan kertomaan laajan korven takaa hiihtäneiden miesten terveisistä ja kehoituksista. Apajan ääni vavahteli, hänen näytti olevan vaikea hillitä kuumaa malttamattomuuttaan, Erkki sentään säesti ja oikoi häntä rauhallisemmin ja asiallisemmin. Siellä suurten salojen takana, Pohjanmaan Kyrössä, oli pidetty suuria kansankäräjiä ja tehty suuria päätöksiä. Sinne oli tullut tieto, että Ruotsin ravakka Kaarlo-ruhtinas on luvannut talonpojille apua, jos he ajavat hiiteen marskin huovit maakunnastaan — ja hiiteen ne oli jo ajettu. Siellä ovat miehet nyt isäntiä maakunnassaan ja heillä on luja tuuma, että he vapauttavat samasta ikeestä vielä muutkin maakunnat. Mutta niissä kaikissa on talonpoikain nyt samalla noustava huovejaan häätämään, muuten tulevat kyröläiset epäröiväin talonpoikainkin niskaan…
— Sitäkö hiihtivät Kivijärven miehet teille kertomassa? uteli Mikko henkeään pidellen.
— Sitä. Jouluneellusviikolla he lähtevät Kyröstä liikkeelle ja kulkevat aina Turkuun asti, vapauttaen kaikkialla talonpojat marskin ryttärien painajaisesta.
— Ja silloinko se alkaa rytinä täälläkin?
— Silloin on meidänkin oltava valmiina, kirveet ja keihäät ja eväät mukana. Ja ensi töiksi on tämän oman pitäjän huoveista tehtävä selvä!
— Vai sellainen on nyt käsky, hoki Mikko hiljaa, henkeään pidellen, mutta oivaltaen jo, mihin asiat ovat väkipakolla menossa.
— Sellainen … eikä se kuulemma enää järkähdä, vakuutti Apaja aivan jyrähtäen. Mutta hän jatkoi kuitenkin tuokion kuluttua epävarmempana: — Mitä sanotte siitä te pastori, on kai meidänkin käytävä mukaan siihen rytäkkään?
Se oli nyt erämaamiesten suuri ja vakava kysymys. Kansa nousee koko maassa, pitäisikö heidän, enin kärsineiden, jäädä syrjään? Heitä peloitti kolmen vuoden takainen kokemuksensa — ankara oli heille ollut rangaistus. Mutta silloin he olivat yksin nousseet esivaltaa vastaan, yksin karanneet omien ryttäriensä kimppuun ja yksin saaneet kestää vastuun. Nyt on liike yhteinen koko maassa ja sitä tukee Ruotsin ruhtinas, joka on kuningasvainajan veli ja kansan ystävä…
Tuon kaiken oivalsi Mikko Martinpoika, mutta hän tunsi itsensä liian nuoreksi ja kokemattomaksi ja epäileväksi mitään varmoja neuvoja antaakseen. Hän oli läheltä nähnyt marski Flemingin mahtavuuden ja voiman, tiesi hänet kuninkaan lailliseksi edustajaksi Suomessa … häntä peloitti kyröläisten kapinahanke eikä hän tätä pelkoaan vierailtaan salannut.
— Joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan hukkuu, virkkoi hän ensin ikäänkuin välittävästi, mutta jatkoi samassa: — Oletteko itse sitä vakavaa asiaa kotikylässänne kypsäksi pohtineet?
— Onhan pohdittu jos punnittukin. Myrtynyt on siellä miesten sisu, eivät aio he jättäytyä tänne huovien jalkoihin silloin, kun muut ne päältään karistavat, kertoi Apaja. — Mutta toisia siellä kyllä epäilyttää, — tämä Erkkikin se vain varottaa…
— Niin, hän on vasta ollut sen sotakomennon kourissa, totesi Mikko, saaden näin vahvistusta omille epäilyksilleen.
Mutta Erkki rykäisi ja virkkoi:
— Hullusti saattaa talonpojille taas käydä, — hullusti käy…! Mutta jos muut suksille nousevat, niin nousen minäkin.
Miehet kertoivat nyt nuorelle papille vielä tarkemmin eri tahoilta saamistaan viesteistä. Toisissa erämaanpitäjissä kuulutaan jo hiottavan karhunkeihäitä … Laukaassa, Lappajärvellä … ja rintamailla on juttu sama. Sysmän kulmalla ovat mielet kuumia, niin ovat matkamiehet kertoneet, sinne on tuotu uutta majoitusväkeä, siellä ikävällä odotetaan Pohjanmaan nousumerkkiä.
— Vai jo Sysmässäkin, innostui Mikko. — Jokohan lie Leinosen Mattikin menettänyt kärsivällisyytensä!
— Sehän siellä onkin kiivain kaikista, niin nimismies kuin onkin, tiesi Apaja. — Hän kuuluu äsken saaneen kymmenen ryttäriä omaankin taloonsa…
Kuumentavana rupesi nyt veri Mikonkin suonissa kiertämään. Sellainen kidutus on sietämätön, kaikkeen ei voi taipua, päätteli hän. Ja jos Matti ryhtyy ajamaan ryttärinsä pois, silloin tosiaan on arpa heitetty! Se mies ei suotta leikkiin käy, mutta jos hän siihen käy, hän joko vapauttaa talonsa ja pitäjänsä taikka menettää kaikki, talonsa, perheensä… Siinä ratkee nyt Elisankin kohtalo … se mielle välähti salamana Mikon tajuntaan … jos siellä hullusti käy, silloin joutuu tyttöraukka varmasti raa'an Koskipään armoille!
Veri kohisi Mikon korvissa eikä hänen mielensä enää päässyt tasapainoon. Hänestä rupesi tuntumaan, että ne kohtalokkaat, solmuksi sitoutuvat enteet, jotka nyt näyttivät tosiasioiksi, välttämättömyydeksi kiteytyvän, ne pian tempaavat hänetkin pyörteisiinsä, tahtoipa hän taikka ei. Jos jotakin siellä maailmalla tapahtuu, silloin täytyy kyllä hänenkin olla siellä mukana, omaansa vaalimassa … tänne syrjään hän ei voi jäädä, täällä hänellä ei olisi yön lepoa… Mutta samassa hän säikähti niitä uusia ajatuksiaan ja päätelmiään: noinko hän yksityisluontoisten unelmiensa ja mielihalujensa vaikutuksesta jo suunnitteli osanottoaan talonpoikain arveluttavaan kapinanousuun, hän, jonka pitäisi neuvoa heitä asettumaan ja malttamaan mielensä…!
Mutta talonpoikaiset miehet katselivat häneen kysyvinä, ikäänkuin lopullista neuvoa ja apua pyytävinä, — sitä vartenhan he olivat nyt kirkolle tulleet. Ristiriitaisten mielialojen vielä sydämessään kamppaillessa, mutta tuntien ikäänkuin joutuneensa jo talonpoikain kohtaloon kytketyksi, virkkoi hän lämmöllä:
— Kyllä tunnen tuskanne ja ymmärrän, että se ei lienny, ellei joku ratkaisu tapahdu. Siksi en voi teitä kieltää hankkeista, jotka ovat vaaralliset, mutta joihin kärsimyksenne teidät ajaa. Harkitkaa asiaa vielä keskenänne, harkitkaa se joka kolkalta. Mutta jos päätätte yhtyä Pohjanmaan miehiin ja jos nämä todeksi tulevat teitä retkelle vaatimaan, niin mukaanne lähden silloin minäkin, en teitä jätä… Voinko olla teille joksikin avuksi, sitä en tiedä; ehkä tarvitsette joskus kirjamiestä, ehkä sielunpaimentakin … olen valmis sellaisena kulkemaan matkassanne ja jakamaan kohtalonne. Mutta ominpäin älkää mihinkään ryhtykö, odottakaa ensin, mitä muualta kuuluu.
— Se olkoon sovittu, vastasi Apaja innostuneena ja nuoreen pappiinsa ihastuneena. Mutta Erkki tarttui hänen käteensä hyvästiksi ja virkkoi lämmöllä:
— Kun Pohjanmaalta lähtökäsky saapuu, — ja varmasti se saapuu —, silloin ajan minä tänne kirkolle sinua hakemaan, Mikko. Silloin on rauhanpäivä poissa!
Niillä puheilla lähtivät Apajan kylän miehet Rautalammen pappilasta, jonne nuori kappalainen jäi levotonna punnitsemaan antamaansa lupausta. Hän ei näissä asioissa voinut saada mitään tukea eikä neuvoa vanhalta kirkkoherralta, joka oli kokonaan vetäytynyt kuoreensa eikä vieläkään talonpoikain hankkeista mitään tiennyt taikka — tahtonut tietää. Yksin oli Mikon seistävä päätöksensä takana, yksin odotettava, mitä tuleva oli.
* * * * *
Kului viikko, toista, eikä asiasta sen enempää kuulunut. Mikko liikkui toimissaan kylällä, puhutteli isäntämiehiä, mutta uusia viestejä ei ollut saapunut Pohjanmaalta eikä suolaostoksiltaan palanneet markkinamiehet tienneet muuallakaan mitään kansannousua tapahtuneen. Mutta sen oivalsi nuori pappi, että tämä oli tyyntä myrskyn edellä, ja hän tiesi, että nyt Rautalammen taloissa hiottiin isien vanhoja keihäitä ja terästettiin vasamankärkiä ikäänkuin suurpyyntiä varten. Vielä eli hänessä kuitenkin heikko toivo, että uhkaava palo sentään sammuisi alkuunsa.
Mutta eräänä tuiskupäivänä nähtiin parvi lyhytturkkisia, kirvesvöisiä miehiä hiihtävän viistoon kirkon ohi Rautaselän rantaa pitkin etelään päin. Heitä oli vain puolensataa miestä, mutta poiketessaan rantakyliin he vakuuttivat, että heitä on jo viikon perästä tuhat, — nyt on siekailematta noustava suksille! Pyrynä lennähti tämä heidän vaativa viestinsä kylästä toiseen: pohjalaiset ovat saapuneet, johtajanaan Martti Vilpunpoika Lapualta, he käskevät mukaansa, nyt alkaa retki etelään! Martti Vilpunpojan partioväki on vain pieni osa sitä valtaista talonpoikaisjoukkoa, jonka sanottiin lähteneen Kyrön, Lapuan ja Ilmajoen pitäjistä liikkeelle vapauttamaan maan ryttärien ja voutien painajaisesta ja joka useita teitä pitkin samosi Suomen Turkua kohden.
Lapualainen neuvoi rantakyläin miehille, mitä heidän on tehtävä, minne ensiksi riennettävä, missä kokouduttava, ja jatkoi itse nopeasti nostatusmatkaansa. Mutta jäljellejääväin piti heidänkin matkallaan nostattaa aseisiin koko pohjoisen Hämeen ja koko Savon rahvas ja lennossa rientää sovittuihin yhtymäpaikkoihin, — erämaan miesten oli yhdyttävä Päijänteen rannalla, Sysikorvessa.
Jo syttyi taas palo erämailla. Pappilaan saapui sanoma, että jo on vouti vangittu, jo hänen verorenkinsä surmattu; toisissa kylissä ovat talonpojat iskeneet kuitiksi niihin majoitetut huovit, toisista ovat nämä kiireisesti paenneet tai lymynneet sakeimpiin metsiin.
Erämaa eli. Pappilan portailta näki Mikko Martinpoika pienempäin partiojoukkojen hiihtävän pyrynä etelään päin ja joka talosta heihin uusi lähtijä liittyi.
Levottomana hän sitä katseli ja kuunteli, kuin jo kohtalonsa tuntien, noita lenteleviä viestejä. Vyöry oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei voinut enää pidättää mikään. Päättynyt oli siis hänenkin rauhantyönsä. Ja eräänä päivänä ajoi Erkki Pentinpoika Apajan kylästä vihurina pappilan pihaan, työntyi turkeissa ja kallokkaissa kylkeistupaan ja huudahti Mikolle:
— Nyt sitä lähdetään, maisteri! Pitkä retki on edessä.
— Sinäkin olet jo lähtöinnossa, Erkki, virkkoi Mikko hiukan epävarmana. — Epäilit vielä, kun viimeksi täältä lähdit.
— Nyt ei epäile enää kukaan, kaikki ovat jalkeilla!
— Ja kaikki varovaisuus on nyt tiessään?
— Niin on — tuli mikä tuli! Martti Vilpunpojalla on näet povellaan sellainen taikakalu, joka innostaa epäilevimmätkin.
— Mikä se on? kysyi Mikko ihmeissään.
— Se on Ruotsin ruhtinaan, Kaarlo herttuan kirje kaikille tämänkin kulmakunnan asukkaille. Siinä hän käskee miehen talosta, kaksi parhaasta lähteä marskia vastaan ja lupaa lähtijöille viiden vuoden verovapauden.
— Vai on jo herttua aivan julkisesti asettunut sotakannalle kuningasta vastaan, puhui puolittain itsekseen nuori pappi. — Sota on siis puhjennut! Silloin kai hän saapuu itse Suomeen meitä auttamaan?
— Niin saapuukin. Olen itse nähnyt tuon kirjeen, — sen voimalla nyt Pohjanmaan miehet kulkevat eteenpäin. Ja kaikkialla syttyy nyt roimuten koston tuli!
— Koston tuli, matki Mikko kalpeana ja vakavana, ruveten sullomaan heiniä kallokkaihinsa. — Kasvaako kostosta mitään siunausta?
— Sitä emme tiedä, vastasi Erkki talttuneena, mutta ilman arkailua. —
Retkeä ei vain voi enää peruuttaa kukaan. Lähdetkö matkaan?
— Olenhan sen luvannut. Kansan mukana tahdon kulkea, vastasi Mikko. —
Minne ajamme siis nyt ensiksi?
— Sysmään, siellä yhdytään eri tahoilta. Joukko kasvaa joka kylältä, se kiihtyy kuin nielevä koski. Sellaisen vyöryn voimaa ei voi enää pidättää, kunpa sen vain voisi järjellä ohjata!
— Amen, virkkoi Mikko huoahtaen ja kävi sitomaan pitkää villavyötä hoikan vartalonsa ympäri. — Siinä meillä olisi tehtävä, suuri ja tärkeä, jospa vain voimamme siihen riittäisi. Mutta koettakaamme yhdessä, Erkki!
Mikko tunsi vaistomaista, kasvavaa luottamusta tuota vakavaa, paljo kokenutta sukulaismiestään kohtaan, joka häneen oli kuin näkymättömillä siteillä lujasti kiintynyt. Hänen sydämensä vapisi vielä, kun hän rekeen istui, häntä peloitti tämä alkava, arveluttava retki. Mutta Erkin rinnalla erämaan taivalta ajaessaan hänen mielensä tyyntyi ja tasaantui, hän tunsi, että tämän talonpoikaisen ystävän rinnalla on hän sittenkin kulkemassa oikeaan suuntaan, tehdäkseen parhaansa paljo kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi.
V.
ISON RIISTAN PYYNTIIN.
Mustanahon rinnettä laskeutui Mikon ja Erkin resla eräänä huurteisena joulukuun päivänä Sysikorven Leinosen törmälle.
Toisenlainen äänen tohina ja miesten vilinä oli nimismiehen talon edustalla nyt kuin heidän sieltä syksyllä lähtiessä. Siinä oli rekeä ja susta, hevosta ja sompaa niin tiheässä pitkin pihoja ja aitovieriä, että uusi ajaja tuskin enää rakoon mahtui. Jo taipaleella oli tavattu tätä oudon vilkasta väen liikettä: raidoittain hiihti siellä miehiä tiepuolen valmiita latuja pitkin, ja rekiin, joissa jo oli turkkiniekkoja täysi kuorma, otettiin milloin mistäkin veräjän suusta vielä uusi lähtijä seville tai kannaksille. Kaikki painautuivat etelään päin, kaikille oli selvillä matkan määrä, kaikkien silmissä kuulsi varmuus ja uhma. Päitä nyökäytettiin reestä rekeen, harvakseen puhuttiin. Mutta täällä Leinosen mäellä kävi äänekäs porina. Erämaan eri kulmilta saapuvain yhtymäpaikka oli näet täällä Päijänteen itärannalla juuri Leinosen Matin talo. Siellä yhtyivät laajain korpikulmain kaukaiset eläjät, siellä oli jousimiestä Savon ja Hämeen rintamaiden välisistä metsäkylistä, sinne samosivat Laukaan karhuntappajat keihäineen ja Keiteleen nopeat hirvenhiihtäjät, Niinkuin suurilla markkinoilla tapasi siellä tuttava toisensa kymmenen vuoden takaa, ja ennen kalahaudoista tai riistamaista riidelleet isännät löivät täällä kämmentä toisilleen, — heidät yhdisti nyt yhteinen asia. Paljo tuli kaikille uusia tuttavia ja kun siinä nyt kerrottiin ja kehaistiin kunkin kulmakunnan kuulumisia, kävi turina pitkin kujia, ja pirtistä kuului yhtenään sinne sulloutuneiden retkeläisten äänekäs porina.
Siinä muurahaiskeossa oli Mikon tovereineen vaikea tavata talon isäntäväkeä sitä tervehtiäkseen ja lämpimään päästäkseen. He pujottausivat hiljakseen väkijoukon keskitse muka tupaa kohden, mutta näkivät samassa pihalle viritetyn nuotion ääressä miesjoukon lämmittelevän. Tämän keskellä hääri Matti-isäntä itse liukkaana kuin ainakin, liikkui parvesta toiseen miehiä tarinoittaen, naurattaen ja avustaen. Hän hymähti iloisesti, kun näki syksyiset vieraansa, ja hyppäsi muutaman reslan yli heitä kohden.
— Tulittepahan, — saatiinhan pappikin matkalle, puhui hän vilkkaasti.
— Käykäähän tupaan, ehkä siellä joku soppi löydetään levätäksenne.
— Keritäänhän, vastasi Mikko vitkastellen. Hänen huomionsa oli kiintynyt väkijoukon suuruuteen ja surinaan. Ja siihen viitaten Matti-isäntäkin jatkoi:
— Niin, tämähän siitä nyt tuli, johan sen syksyllä arvasin. Ei tarvittu kuin pikainen sananviesti, niin miehet olivat koko tästäkin maakunnasta liikkeellä.
— Oletko nyt, Matti, tyytyväinen? kysyi Mikko, jonka mielessä tuon riehahtelevan väkijoukon äänekkyys ja uhma taas herätti vakavia epäilyksiä.
— Vähänpä siitä, olenko minä tyytyväinen. Mutta tästä voit nähdä, että tätä retkeä ei voitu enää välttää. Vuosikausien kärsimysten ja niiden varrella sydämiin iskostuneen kiukun täytyi päästä purkautumaan, ja nyt voit itse havaita, kuinka nuo raskasluontoiset ja hitaat sydänmaan miehet ovat ikäänkuin keventyneet, lauenneet, kuinka ketterinä ja innostuneina he nyt liikkuvat tässä yhteishankkeessaan, kun kerta perä tuli puhkaistuksi.
— Näenpä kyllä, sisäinen into ja pakko heitä ilmeisesti kannustaa, vastasi Mikko.
— Usko siihen, että he voivat tämän nousun kautta saada asemansa paranemaan, puheli Matti edelleen. — Toisissa se usko on lujempi, toisissa heikompi, mutta eipä tällä pihalla nyt ketään tarvitse rohkaista eikä kannustaa, — pidätellä mieluumminkin pitäisi ja teroittaa heille yrityksemme vakavuutta. Toiset tahtoisivat jo heti suinpäin hyökätä edelleen toisia odottamatta. Ja auta armias sitä sisua, — siellä palaa kosto!
— Sen jo näen, huoahti Mikko. — Sitä mielten kiihtymystä tahtoisin puolestani liennyttää, sillä pelkäänpä, pelkäänpä…
— Että se tekee tuhoja, niinkö? naureskeli Matti. — Sitä ei voida nyt välttää. Mutta koeta parastasi, pappi, sehän kuuluu virkaasi.
— Tahtoisin tavata ja puhutella retken johtajia, — missä he ovat ja keitä he ovat?
— Martti Vilpunpoika on kai tuolla tuvassa, vastasi Martti melkein välinpitämättömästi. — Mutta johtajat eivät tässä kovinkaan paljo merkitse. Kansa on noussut omasta sisäisestä pakostaan ja se vyöryy eteenpäin sen pakon voimalla — johtajana on yhteinen sisu. — Mutta käydään jo tupaan.
Sitä kohden vieraitaan saatellessaan kertoi Matti, — aina sekaan heittäen leikkisän tervehdyksen tai kompasanan jollekin vastaantulevalle tuttavalleen — nyt tarkemmin, miten kansannousu siellä Sysikorvessa oli puhjennut. Kohta kun ensi sana Pohjanmaalta lennähti, oltiin selvillä, että ensiksi on huoli pidettävä näistä oman kulmakunnan ryttäreistä. Mutta ennenkuin talonpoikaistaloihin majoitettuihin syöpäläisiin, huoveihin tai nihteihin, käytiin käsiksi, ajoi mieskunta Koskipäähän, seutukunnan pahimman painajaisen vieraiksi. Kierrettiin talo, Sipi ei tiennyt mitään varoa, mies heitukkoineen siepattiin kiinni ja pistettiin lujiin nuoriin.
— Kai se sentään vastarintaa yritti, tiedusteli Erkki, joka Mikkoa tupaan seurasi.
— Ei kerinnyt, yhytimme hänet aamuvuoteeltaan. Mutta kuinka synkästi se kirosi asian tajutessaan … en ole sellaista raivoa koskaan nähnyt!
— Hirteenkö miehen nyt veditte, kyseli Erkki edelleen.
— Eikö helkkarissa, Ruotsin ruhtinaalle vietäväksi säästämme sellaisen herkkupalan. Tuollahan se on saunassa salpain takana, — eikö kuulu sieltä mökinä nytkin, sen miehen luonto ei vähällä asetu!
Tosiaankin, saunasta kuului melua, mutta niin äänekästä, että Mattikin pysähtyi sitä kuuntelemaan ja lähti harppaamaan rannalle päin. Niin, olihan hän asian arvannut, se ei ollut yksinomaa Koskipään Sipin ääntä. Muutamat retkeläiset olivat edellisenä yönä käyneet ryöstämässä erään kaukaisemman knaapinkartanon ja tuoneet sieltä tullessaan tynnyrin olutta, jonka olivat asettaneet saman saunan porstuaan. Ja siellä kävi alituiseen miehiä tappia vääntämässä ja suuren innostuksensa aiheuttamaa janoaan sammuttamassa — siitä ne kävivät isoäänisiksi. Tästä menosta ei Matti pitänyt — rohkeutta ja uhmaa oli miehillä muutenkin tarpeeksi —, ja sillä kiirehti hän nyt juopottelevia ja rähiseviä miehiä hillitsemään. Nämä kuuluivat siellä pönkätyn oven takaa tekevän pilkkaa Koskipään vihatusta knaapista, joka nuoritettuna makasi lauteilla ja jota tuo miesten karkea iva yhä ärsytti. Leinosen Matti, joka oli ankara järjestyksen mies, ajoi rähjääjät pois saunasta ja varoitti heitä sinne palaamasta. Mutta kun Koskipää tunsi Matin äänen eteisestä, niin hänen raivonsa yltyi uuteen vimmaan ja hän karjui sieltä äänellä, joka kaikui laajasti yli pihan:
— Tämän olet nyt aikaansaanut, sinä Matti Leinonen, kavala naapuri, mutta tästä kaikesta saat kerran karvaasti vastata. Niin, minä olen nuorissa nyt, henkenikin voit nitistää, mutta esivalta, jota palvelen, se elää. Sinä olet nostanut kansan kuningasta ja marskia vastaan, ja se tekosi ei jää rankaisematta. Et tahtonut toimia yhdessä esivallan edustajan kanssa, mutta muista, sen tyttäresi, jota et mulle antanut, sen löydän kerran, kun sinä itse hirressä roikut…
— Suus kiinni, taikka … karjasi Leinonen, mutta naurahti samassa suuttumukselleen, kääntyen seuralaistensa puoleen: — Tuollaista se on kansansortajain kiukku, kun kerrankin tilille joutuvat.
— Luuletteko, tomppelit, Klaus Flemingin jättävän tämän kolttosenne kostamatta, torisi ääni edelleen saunasta melkein ilkkuen. — Laulunne on oleva lyhyt, hän hirttää teidät omiin suoliinne!
— Eiköhän siltä pitäisi tukkia ääni tarkempaan, virkahti silloin Erkki varoittaen, tuota ryöppyä kuunnellessaan. Ja eräs oluenjuojista tarjoutui heti kirveenkamaralla iskemään pahasuisen vangin varsin vaiteliaaksi. Mutta Matti ei noista vangin uhkauksista välittänyt, hän vain komensi kaikki saunan eteisestä pois, sulkien vahvalla pönkällä senkin oven. — Karjukoon siellä iltikseen, kyllä tälle törmälle ääntä mahtuu!
Mutta Mikon sydäntä olivat vangitun, kiukusta puolihullun huovipäällikön huudot ja uhkaukset pahasti karmaisseet ja ilkeästi soi tuo rämisevä ääni vielä hänen korvissaan, kun he taas saunatörmältä astuivat tupaan päin. Sekoittihan knaapiraakimus Elisankin sydäntyneisiin sadatuksiinsa, talon herttainen tytär on siis yhä vielä tuon hurjan miehen likaisessa mielessä ja synkissä uhkauksissa! Jos hän kerran vapaaksi pääsee, jos talonpojat joutuvat tappiolle, kamala on silloin tosiaan sen tyttöraukan kohtalo, jota Mikko ei nyt vielä ollut nähnytkään, mutta jonka kuva taas ilmielävänä ja kirkkaana välkkyi hänen mielessään.
— Kapinoitte esivaltaa vastaan! — ne vangin syyttävät kiljahdukset kajahtivat yhä saunasta, eikähän Mikko voinut kieltää, että se syytös oli tosi. Oliko siitä siis tällekin talolle tosiaan koituva kauhea kosto…?
Etsien pälyivät Mikon levottomat silmät, kun hän astui puolipimeään, väentäyteiseen pirttiin, mistä tunkea ilma lemahti häntä vastaan. Siellä oli märkiä turkkeja ripustettu orsille kuivamaan, miehiä makoili pitkin permantoa, toisia turisi äänekkäästi seinäraheilla. Uunin luona hääri naisia keittohommissa, Matin pyylevä emäntä tuntui siellä apulaisiaan komentavan, mutta niidenkään joukosta ei hänen katseensa löytänyt sitä, jota se haki. Oli joku tuttavakin miesjoukossa. Uunin kupeella aukoi eväitään Apajan ankara äijä ja kurkistihan ovelta Karmalan vanhantalon isäntäkin, — ovatpa totta tosiaan miehet tarkoin mukaan saatu, jos yksin tuo yksivakainen Tuomaskin, joka muuten ei konnultaan liikahtanut, harvoinpa kirkkoonkaan, oli pistänyt kirveen vyönsä alle ja lähtenyt miesjoukon meininkejä katsomaan! Ja innostuksen tulta paloi nyt hänenkin harmaissa silmissään … toimeliaana oli hänkin ollut mukana, kun ajettiin huovit Karmalan kylästä pois, niin kehaisi hän kiilto silmissään Mikolle, joka häntä siinä ohimennen tervehti ja puhutteli. Sitä hän vain ei oikein ymmärtänyt, miksi heidän, häädettyään jo häristäjänsä pois omasta pitäjästään, piti lähteä vielä muihin pitäjiin tappelemaan, hän puolestaan halusi jäädä tänne kotikontuaan varjelemaan.
— Jää pois, virkahti Matti naureskellen. — Hyvä on, kun joku mies kylään jääpikin naisväen turvaksi, monta niitä ei jää!
Matti vei nuoren pappisorpanansa pirtin perälle, suuren perhepöydän ääreen, ja raivasi hänelle sen vieressä istumasijan. Siellä oli arvohenkilöitä muitakin … ensimmäisenä osuivat Mikon silmät hämmästyneinä Turun aikaiseen parhaaseen työtoveriinsa ja kohtalotoveriinsa, Eero Markonpoikaan, joka siinä istui matkamiehen puvussa turkit levällään, kallokkaat jalassa. Nuoret papit, jotka kolmikuukautisen eron jälkeen nyt yhtäkkiä tapasivat toisensa heille näin oudossa seurassa ja vielä oudommalla retkellä, hyökkäsivät syliksi toisilleen ja kävivät kokemuksiaan kertomaan. Eero oli joutunut näihin omituisiin olosuhteisiin aivan samoista syistä ja vaikuttimista kuin Mikko: halunsa päästä lähelle kansaa, pysyä sen täydessä luottamuksessa ja vaikuttaa siihen oli hänet saattanut yhtymään Laukaan partiomiehiin ja lähtemään tälle aseretkelle, vaikka se tietysti häntäkin monessa suhteessa epäilytti. Olipa hän sentään innostuneempikin kuin Mikko talonpoikain asiasta, ja tämä nyt Mikkoa kummastutti, sillä ennen Turun aikoina oli Eero Markonpoika ollut verrattain välinpitämätön rahvaan tarpeista ja mielialoista. Mutta samalla tämä vanhan toverin ja virkaveljen kohtaaminen näillä retkillä Mikkoa tietysti varmistikin ja rohkaisi.
Aivan pitkään eivät toverukset kumminkaan nyt voineet keskenään tarinoida, sillä saman perhepöydän ääressä istui miehiä muitakin, jotka pian puuttuivat pappien keskusteluun ja joihin Mikonkin oli huomionsa kiinnitettävä. Toverukset tulivat kosketelleiksi kuningas Sigismundon ja Södermanlannin herttuan välistä, taas yhä pingoittunutta ristiriitaa, joka saattoi sangen ratkaisevasti vaikuttaa alkaneen kansannousun kohtaloon, ja siihen iski heti kiinni pöydän toisella puolella istuva vilkaseleinen, liukaspuheinen mies, jonka Mikko pian oivalsi retkeläisten johtomieheksi. Tämä lyhytläntä pukinparta, jonka tummat, etsivät silmät alituiseen pälyivät ympärilleen ja joka puhuessaan usein ponnahti pystyyn, oli nyt juuri Martti Vilpunpoika Lapualta, Savon ja Pohjois-Hämeen nostattaja, ja hän väitti kohta, että kansannousu on järjestetty ja ajankohdaltaan sovitettu juuri Kaarlo-herttuan ohjeiden mukaan. Jahka talonpojat ovat tehneet selvän painajaisistaan, kiskovista huoveista ja nihdeistä, tulee ruhtinas Ruotsista ja tekee lopputilin rautamarskin kanssa ja järjestää maassa asiat.
— Niin, mehän ollaan matkassa juuri Kaarlo-ruhtinaan ja Ruotsin hallituksen nimessä ja kehoituksesta, virkkoi Eero Markonpoika, selittäen asiaa tietämättömälle toverilleen.
— Onko siitä takeita, varmuutta? kyseli Mikko hiukan epäillen.
— No totta jumaliste, sävähti pöydän takana istuva mustasilmä silloin, painautuen taas pöydän yli toveruksia kohti. — Ettekö ole kuulleet ruhtinaan kirjeestä?
— Kuullut siitä olen, vaan en ole sitä nähnyt enkä lukenut, vastasi
Mikko. — Onko se mukananne?
— Tietenkin, povellani sitä vaalin kuin aarrettani, vakuutti lapualainen, ja kävi kohta mekkonsa salapoimuista kaivamaan esille mustunutta, paljo sormittua ja laskoksistaan jo kulunutta pergamenttipalasta. — Olen tämän lukenut jo ainakin sata kertaa, mutta kerta vielä, oli menneeksi…!
Uteliaana keräytyi pirtintäyteinen rahvas siihen pöydän ympärille kuulemaan tuota paljo puhuttua Ruotsista saapunutta kirjettä, johon heidän retkensä suurelta osalta perustui. Useimmat olivat sen tosin jo kuulleet, vaan sen uudelleen kuuleminen heitä aina innoitti, sillä se heille vakuutti, että he eivät toimineet ominpäinsä esivaltaa vastaan. Kirje oli näet todella kirjoitettu kuin Kaarlo herttuan, kuninkaan sedän, nimessä ja puolesta. Kansaa siinä tosiaankin kehoitettiin nousemaan aseisiin ahdistajiaan vastaan ja usean vuoden verovapaus luvattiin jokaiselle retkelle lähtevälle. Sellaiseen Ruotsin hallituksen neuvoon ja kehoitukseen kannatti kylläkin vedota, myönsi Mikko, joka silmät selällään Martti Vilpunpojan suomalaista kirjeentulkintaa kuunteli ja itsekin sivulta seurasi pergamentille piirrettyjä, ruotsinkielisiä rivejä. Mikko pyysi kirjeen ihan omaan kouraansa: oikein oli sen Vilpunpoika esittänyt, mutta Mikkoa oudostutti, ettei siinä alla kuitenkaan ollut ruhtinaan nimikirjoitusta, vaan toinen, erään Mustasaaren kauppiaan nimi.
— Sen miehen minä tunnen, selitti siihen Leinosen Matti, joka hänkin taas oli juoksuistaan ehtinyt pöydän ääreen tuon kalliin kirjeen lukemista kuuntelemaan. — Tapasin hänet Tukholmassa, kun olin tämänpuoleisten edustajana valitusmatkalla, ja hän se juuri siellä meidän asiaamme valtioneuvosten luona ajoi. Rehti mies, hän on vain jäljentänyt ruhtinaan kirjeen ja pannut varmuudeksi oman nimensä alle.
— Mutta miksi ei siinä ole ruhtinaan nimeä? tiedusteli Mikko vielä oudoksuen asiaa.
— Mitenpä hän ruhtinaan nimen siihen kirjoittaisi, selitti nyt Eero Markunpoikakin, joka kirjeen oikeaperäisyydestä tuntui olevan täysin vakuutettu. — Onhan se herttuan nimissä kirjoitettu…
— Totta jumaliste, juttuhan on selvä, kiivaili Martti Vilpunpoika, heittäen utelevaan pappiin miltei nuhtelevan silmäyksen. — Verovapaus jokaiselle, joka mukaan lähtee, saat näistä puolin huoveista ja voudeista vapaana itse viljellä maasi ja itse väkinesi syödä, minkä kaskesta ja järvestä irti saat… Sellainen on tämä paperi, — kunhan me ryttäreistä ensin selvä tehdään!
Martti Vilpunpojan äänessä ja eleissä oli paljo kansaan välittömästi pystyvää, sen mieltä kiehtovaa ja kiihoittavaa hehkua, ja sillä henkilökohtaisella vetovoimallaan hän olikin helposti saanut kansan liikkeelle kaikkialla, missä hän vain kulki. Sokeasti kansa uskoi häneen, joka lupasi vapauttaa talonpojat heidän rasituksistaan ja viedä heidät Suomen Turkuun tekemään tiliä kansaa sortaneiden ylimysten koitoksista. Mikko älysi pian, ettei hänen olisi ollut viisasta pitemmältä esittää epäilyksiään tuosta ruhtinaan kirjeestäkään, sydäntyneet miehet eivät sellaista saivartelua ymmärtäneet eikä suvainneet. Siksi hän vaikeni, uskoen kernaasti, että kirje todella sittenkin oli Kaarlo-herttuan valtuudella kirjoitettu. Mutta kun nuoret papit vähän myöhemmin lähtivät kuumasta tuvasta pihalle vilvoittelemaan, virkkoi Mikko ikäänkuin omain mietteittensä vieläkin vaivaamana:
— Emme me virallisessa toimessamme saisi tuollaista kirjettä pitää täysarvoisena.
— Mitäs siitä tutkiskelee, vastasi Eero. — Miehet vain ärtyvät…
— Mutta entäpä, jos tässä olisi kansaa rumasti huiputettu, yritti Mikko vielä alakuloisena, — jos meidän, rehellisiä ollen, täytyisi käsittää, että se rakentaa toiveensa petokseen…?
— Ollapa vaikka niinkin, intti Eero, epäsuorasti myöntäen, että häntä vainosivat samat epäilykset, — mitenkäpä me voisimme enää muuttaa asiain menoa, miten pysähdyttää vyöryä, joka on lähtenyt liikkeelle luonnon pakosta?
— Ei, Eero, sitä emme voi, tunnusti silloin Mikko. — Kunpa voisimme taltuttaa sen vihan voiman, ohjata sen siivolla suvantoon!
— Koettakaamme sitä, mutta siihen tarvitsemme kansan täyden luottamuksen. —
Ei ollut Mikko alakuloinen ainoastaan tuon uuden epäilyksensä johdosta. Häntä kiusasi yhä enemmän se, ettei hän ollut vielä saanut tavata talon nuorta tytärtä, jonka vuoksi, — se hänen täytyi itselleen myöntää —, hän ennenkaikkia oli Rautalammelta lähtenyt erämaan partiomiesten mukaan. Melua ja nurinaa oli majatalossa joka taholla, hänen ajatuksensa olivat revityt moniin säikeisiin ja ristiriitaisina ne edelleen hänessä kamppailivat. Oliko hänkin, kansan paimen, mukana ohjaamassa sitä petokseen ja onnettomuuteen? Ja miksi? Saattoiko hän edes toteuttaa sen tehtävänsä, joka hänet pohjimmaltaan oli liikkeelle ajanut, pelastaa neiden, johon hän oli mieltynyt ja joka kerran oli häneen turvautunut, raakalaisen kynsistä…?
Joku retkikunta talonpoikia palasi taas hoilaten keskustaloon joltakin partiomatkalta ja pihantäyteinen samoinkuin pirtintäyteinen väki ryntäsi sen viestejä kuulemaan. Tuo partiojoukko se oli ollut pyydystämässä kihlakunnan vihatuinta miestä, sen voutia Matti Tordinpoikaa, hänen upeasta asunnostaan Jyrängön seuduilta ja samalla nostattamassa sen puolen rahvasta aseisiin. Viimemainittu tehtävä oli sille hyvin onnistunut, mutta vouti, yhtä ovela kuin ilkeä mies, joka liikaveroilla oli kansaa vuosikausia rasittanut ja siltä laittomia kyytejä vaatinut, hän oli ehtinyt livistää pesästään, — oli kai haistanut käryä. Mutta voudin talon olivat partiomiehet ryöstäneet — saalista oli heillä nyt paljo mukanaan — ja lopuksi polttaneet.