Kun väkijoukko oli rynnännyt pihanuotion ääreen näitä uutisia kuulemaan, palasi Mikko, jonka silmä yhä etsien pälyili, takaisin pirttiin ja siellä hän nyt karsinassa tyttönsä tapasi. Elisa hääri nyt muiden naisten kanssa siellä talouspuuhissa, täytti juuri aitasta hakemiaan eväitä matkalle lähteväin talonmiesten kontteihin. Kun tyttö nyt yhtäkkiä näki edessään nuoren papin, jonka kanssa hän syksyllä oli monet leikit laskenut, niin hän karahti punaiseksi kasvoiltaan … näytti ensi hetkessä säpsähtävän, mutta tuli sitten ujona ja arkana tuttua sukulaismiestä tervehtimään, ja hetkisen he saivat nyt, sivussa surisevasta väkijoukosta, siinä keskustella ja uudistaa syksyistä tuttavuuttaan.
Yksinäisyydessään oli Mikko paljo hautonut mielessään syksyllä virinneitä utuisia unelmiaan ja ne olivat hänen mielikuvituksessaan pukeutuneet häilyviin, monenkirjaviin muotoihin. Nyt, kun hänellä taas oli unelmainsa esine elävänä, kainona ja kukkeana siinä edessään, kävi hänelle ikäänkuin yhtäkkiä ja väläyttämällä selväksi, että noilla häilyvillä unelmilla on vain yksi toteutumismuoto, että juuri tässä nyt hänen onnensa on, tässä hänen on viipymättä lyötävä lukkoon ne kodinonnen kuvitelmansa, joita hän syyskauden oli mielikuvituksessaan soinnuttanut. Tätä hetkeä vartenhan hän oli matkalle lähtenytkin. Mutta matkaa jatkuisi nyt tästä edelleen miesjoukon mukana tiesi kuinka pitkälle tuntemattomia kohtaloita kohden … epävarmuuteen ei ole enää varaa… Ja vain hetkisen Elinan kanssa juteltuaan kävi hän suoraan ja arkailematta puhumaan tytölle:
— Kun me tältä retkeltä palaamme, saanko silloin, Elisa, viedä sinut täältä mukaani?
Tyttö ei hämmentynyt sitä äkkikysymystä niinkään pahasti, kuin Mikko oli olettanut, tuo kysymys ei näyttänyt olevan hänelle aivan odottamaton. Hän loi vain katseensa alas ja virkkoi:
— Minutko, minne?
— Emännäkseni Rautalammelle. Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Turvausit minun puoleeni kerran, Elisa, kun sinua ahdisti Koskipään raaka ryttäri, tahtoisin suojella sinua edelleenkin häntä ja kaikkia muita vastaan. Odotatko minua?
Kauan ei tyttö kainostellut. Hän kohotti suuret, luottavat, viattomat lapsensilmänsä nuorta pappia kohden ja vastasi rohkeasti:
— Odotan kernaasti, odotan ikävällä. Mutta tarvitseeko sinunkin lähteä miesten matkaan?
Tosiaankin, miksi hän, rauhan mies, oikeastaan lähtikään tuolle arveluttavalle retkelle, — tämä houkutteleva kysymys iski nyt voimalla nuoren papin ajatuksiin. Miksei hän palaisi täältä onnellisena aviomiehenä kotiinsa, olihan hän matkansa varsinaisen tarkoituksen jo saavuttanut… Mutta se hävetti häntä samassa tuo uusi ajatus, se tuntui raukkamaiselta, — aivanko itsekkäistä syistä hän oli erämaan miesten matkaan lähtenytkin, vaikka oli itselleen ja heille kuvitellut ja luvannut, että hän tahtoi heille olla apuna ja tukena retken varrella, heidän taistellessaan henkensä puolesta? Ei toki…! Verkalleen hän vastasi:
— Olen luvannut seurata pitäjäläisiäni, ehkä voin heille olla joksikin hyödyksi, ehkä estää heitä liiaksi riehahtamasta. Mutta kun retki on onnella tehty, silloin palaan sinua hakemaan…
— Jos silloin vielä olen täällä, vastasi tyttö alakuloisesti.
— Missä olisit? Vai tahtoisitko, että en lähtisikään miesten matkaan?
— Mentävä kai sinun on, muuten ei isäkään sinuun suostuisi…
— Niin, Elisa. Kaipauksella nyt lähden, vaan samalla ilolla. Ja täältä sinut tietysti löydän.
— Meitä jää tänne vain vähäväkisiä naisia ja lapsia koko kylään … virkahti tyttö vieläkin kuin varoittaen.
— Ja sinä pelkäät…? — Mikon ääni vavahti, kun hän nyt yhtäkkiä mielessään kuvitteli, mitä tuolla nuorella tytöllä samoinkuin miesten jättämäin kyläin muilla turvattomilla naisilla todella saattoi olla levottomiksi käyneinä aikoina syytä peljätä. — Pelkäät, että miesten poissaollessa huoveja voi tulla taloon?
— Onhan toki Koskipää nyt nuorissa, virkahti tyttö siihen vähän reippaammin, kun näki, miten raskaasti hänen epäilyksensä oli vaikuttanut hentomieliseen pappissulhaseen. Mutta tämä jatkoi, yhä värähtävällä äänellä:
— Taikka sitäkö, että retki päättyy hullusti ja kosto saapuu kylään…?
Silloin tyttö jo uljaasti vastasi:
— Se ei saa päättyä hullusti, eikä pääty, onhan siellä isäkin johdossa! Tervetuloa vaan takaisin…!
Väkeä oli taas palannut tupaan pihalta, jossa oli kuunneltu partiolaisten kertomuksia, ja tyttö rupesi vetäytymään uunin luo, jossa toisia naisia kiireisinä keittiöpuuhissa juoksenteli. Mikko ennätti vielä ainoastaan pikaisesti kysäistä:
— Ja silloin siis…?
— Silloin…!
Elisa hupeni liukkaana naisten joukkoon ja Mikko jäi yksin seisomaan tupaan taas ahtautuneiden, porisevain matkamiesten keskelle. Hänen suonissaan veri kuumana kohisi — olihan hän tuossa jo kosinut ja saanut myöntävän vastauksen! — Onnen aallot ne hänen mielessään nyt ailahtelivat. Hänkö oli muka epäillyt tuon tytön mieluummin valitsevan sulhasekseen Juhanan, huovipäällikön, — turhia, turhia olivat ne hänen syksyiset epäilyksensä… Mutta äskeisetkin epäilykset ja kaikki hänen sydäntään velloneet ristiriidat olivat nyt tiessään, elämänusko, mielenrohkeus ja luottamus edessäolevan retkenkin onnistumiseen oli kuin taikavoimalla hänessä yhtäkkiä varmistunut, vasta nyt kuljettava taival oli hänelle ikäänkuin kirkkaaksi selvinnyt. Käyköön nyt miten tahansa, noiden säteileväin silmien vuoksi, jotka olivat häneen luottamuksella katsoneet, oli hän nyt valmis kansan puolesta retkeilemään ja omalla tavallaan taistelemaan…
Pohjolan varhainen talvi-ilta oli sillävälin jo käynyt pimeäksi, tuvassa kävi vaikeaksi tuttujaankaan enää erottaa. Mikko pälyili turhaan ympärilleen talon isäntää tavatakseen. Vihdoin kuului hänen tuttu äänensä ovelta. Matti Leinonen astui sieltä tupaan ja Mikko yritti silloin mielensä kuumassa innossa heti päästä hänen luokseen ja hänelle, tytön isälle, puhua aikeestaan ja tulevasta lankoudestaan. Mutta Matti, joka juuri palasi sijoittamasta toisia matkamiehiä naapuritaloihin, ei häntä nyt nähnyt taikka joutanut kuuntelemaan. Hän komensi vain tupaan kovalla äänellä:
— Miehet nukkumaan nyt kaikki, niin pitkälle kuin permantoa riittää … aamulla aikaiseen on oltava matkalla! Silloin se alkaa ison riistan pyynti, eikä näille kotoisille maille palata, ennenkuin huovit on ajettu hiiteen talonpoikain mailta ja koko marskin sortovalta on murrettu! Nyt lepoon!
Sitä käskyä toteltiin heti. Mikko makasi virkaveljensä Eero Markonpojan kanssa, — heille oli talon puolesta vielä illallinen tarjottu —, pirtin peräpenkillä, mutta uni vältti kauan hänen silmäänsä. Raskas kohina kävi tuvassa, jossa kyljikkäin lattialla nukkuva miesjoukko kuorsasi, ilma oli siellä sakea ja kuumuus sietämätön. Mutta se ei olisi estänyt väsyneen miehen unta. Hänen mielessään kierteli nyt vain liian paljo kirjavia kuvia, mieluisia jos outojakin, ja ne kuvat vaihtelivat siinä nopeasti. Olihan outoa salliman leikkiä jo se, että hän, rauhallinen pappismies Turusta, äskeinen kapitulin apulainen, jonka kaikki ajatukset olivat kohdistuneet kirkon ja uskonnon kysymyksiin, nyt retkeili tällaisella »maallisella», sotaisella matkalla kapinaväen mukana. Ei hän sitä itse ollut tahtonut eikä tarkoittanut, tapausten meno oli vain viskellyt häntä mukanaan ja hän oli antautunut rentonaan niiden viskeltäväksi. Miksi? Mikä oli hänet tähän arveluttavaan seikkailuun vetänyt? Sairas aikako, jonka rajuimpia syöksähdyksiä hän muka kuvitteli voivansa lievittää, vaiko säälinsä kärsivää kansaa kohtaan, vaiko papillinen velvollisuutensa? Ei, ei mikään niistä, — nuoren tytön, melkein lapsen, kirkkaat, viattomat silmät, ne ne olivat häntä vetäneet näihin pyörteisiin… Nyt oli hän siis onnellinen sulhanen, onnellisin mies epäilemättä koko tuossa sotaisesta yrityksestään hurmaantuneessa miesjoukossa, mutta oli nyt sittenkin jo heti jättämässä aarteensa, kulkeakseen esivaltaa vastaan, rikosten tielle! Voiko siitä hänellekään onnea kasvaa?
Sellaiset ristiinkäyvät mietteet ne Mikkoa valvottivat ummehtuneessa tuvassa, johon pihalta kuului kumeaa töminää, kun hevoset kylmissään polkivat lumista tannerta ja helistivät valjaitaan, ja jonka ovi alituiseen paukahteli, kun vielä uusia retkeläisiä työntyi pakkasesta sisään. Mutta yli kaiken sen kohinan ja kaikkien epäilysten soi hänen rinnassaan riemuava sävel: Elisa on hänen omansa…! Ja siihen onneensa hän lopulta nukahti.
Mutta jo muutamien tuntien perästä hän heräsi uuteen rymyyn ja ovenpaukkeeseen. Puolipimeässä tuvassa olivat ihmiset jo jalkeilla, vyöttivät kiireellä turkkejaan ja pörisivät äänekkäästi, tunkien siinä toistensa ohi ja ylitse ulos, missä suksia jo kalistettiin ja hevosia juotettiin valjaisiin vietäviksi.
Lieden ääressä seisoi Matti-isäntä jo matkalle vyöttäytyneenä ja hänen edessään 15-vuotias Tahvo-poikansa, joka hartaasti pyyteli, että hänkin pääsisi tälle suurelle retkelle mukaan.
— Nuori olet vielä, Tahvo, kielteli isä, — jää tänne äitisi ja siskosi luo, tarvitaanhan se mies meidänkin talossa.
— Mutta tahtoisin olla asemiesten matkassa, sopersi poika malttamatonna.
— Vielä ehdit, nauroi isä, — liian olet hento niin pitkälle hiihtämään.
Ja siihen poika alakuloisena alistui, isän rientäessä hommiinsa.
Kiire näytti olevan kaikilla, kiire aamun pimeässä aloittamaan sitä sotaista taivalta, jota kulkemaan he olivat kokoontuneet. Kiireesti kapsahtivat nuoret papitkin pystyyn ja riensivät rekeensä.
Pitkä raito rekiä ja suksimiehiä lähtikin jo tuokion kuluttua Leinosen mäeltä solumaan alas sumuiselle lahdelle, ja se kiemurteli sinne kapeana, mustana vyönä. Mutta kun jo Matti Leinosen reki, joka viimeisenä pihasta läksi ja jonka jäljestä papit yhteisessä reessä ajoivat, oli laskenut törmän alle, silloin pyyhkäisee pari suksimiestä vielä vinhasti alas ahteelta, huutaen Mattia ja hänelle kauhulla kertoen:
— Saunasta on vanki livistänyt!
— Koskipääkö, — päästittekö ruojan käsistämme?
— Menimme häntä sieltä hakemaan, muka mukaamme ottaaksemme, niinkuin käsketty oli, mutta silloin olikin sauna tyhjä. Siellä kuuluu eteisessä käyneen miehiä vielä aamutuimaansa tynnyristä olutta siemaisemassa, he lienevät käyneet itse saunassakin ja jättäneet pönkät hölliksi. Siinä lähdön hurakassa on vanki karannut.
— Kirotut juopottelijat, karjaisi Matti synkästi kiroten. — Sen miehen me vielä edestämme löydämme — taikka takaamme! Mutta nyt ei auta lähteä häntä hakemaan, nyt on painettava eteenpäin!
Mutta tämä viesti kouristi pahasti jälkireessä ajavan nuoren papin sydäntä. Sinnekö hänen nyt täytyi jättää aarteensa alttiiksi irti lasketun raakimuksen kostolle!
VI.
VANHA YLIMYS.
Päijänteellä, jossa lunta oli siteeksi kierällä jäällä, oli keli mainio, ja nopeasti pyyhkäisi erämaan partiokunta sen ylitse Jämsänpuoleiselle rannalle. Mutta siellä oli retkikuntaa vastassa sanantuoja, joka sen jakoi kulkemaan kolmelle taholle tehtäväänsä täyttämään.
Tämä sanantuoja oli Simo Piitulainen, sotilaskarkuri ja seikkailija, joka oli vuosikausia pakoillut monenlaisia pillojaan Pohjanmaan korvissa ja siellä nyt parasna miesnä syyskauden valmistellut kansannousua. Sieltä oli hän ensi kelillä lähtenyt nostattamaan Hämeen talonpoikia yhteiseen toimintaan ja kehui saaneensakin jo suuria aikaan. Etelä-Hämeen hidas kansa on jo sekin valmis ajamaan huovit taloistaan ja hiihtämään vainoojiaan vastaan, ei tarvitse muuta kuin kipuna tappuroihin, niin ne leimahtavat. Erämaan retkeläisten on nyt eri teitä samottava sinne heittämään tuo sytyttävä kipuna — kohta roihuu palo sielläkin!
Lahden jäällä pitivät retkikunnan johtomiehet, Martti Vilpunpoika, Matti Leinonen ja eräät muut, nyt neuvottelua Simon kanssa. Pohjalaisten johtajan, Jaakko Ilkan pääjoukko, kertoi Simo, on parastaikaa Pohjanmaalta samoamassa Kyrönkankaan yli etelään päin, Pirkkalaa kohti, josta se aikoo painua Turkuun asti, minne Pentti Pouttu jo ryntää suoraan Pohjanlahden rantatietä pitkin. Erämaan miesten on nyt nostatettava ja puhdistettava Häme ja Etelä-Suomi, vallattava Hämeenlinna, että Ilkan selkäpuoli pysyy vapaana, ja sitten on senkin riennettävä Turkuun, joka on oleva kaikkien retkikuntain yhteinen päämäärä. Sitä varten on eri joukoissa nyt heti hiihdettävä Päijänteen kaikki rantapitäjät; toisten on kuljettava Asikkalan ja Kalvolan, toisten Kuhmoisten ja Padasjoen kautta. Mutta kolmannen osaston Sysmästä lähteneitä talonpoikia tuli Martti Vilpunpojan johdolla oikaista Jämsän jokivartta ylös suoraan länteen päin Yliseen Satakuntaan ja riennettävä siellä yhtymään Ilkkaisen johtamaan pääjoukkoon, jonka oli suoritettava ratkaisevin tehtävä. Tähän viimemainittuun osastoon sijoitettiin Martti Vilpunpojan johtamat lapualaiset sekä Rautalammen sisukkaat miehet, ja siinä joutui siis Mikko-pappikin kulkemaan.
Hurinaa ja turinaa oli nyt siinä aukean lahden jäällä, missä eri pitäjäin miehet ryhmittyivät omiin osastoihinsa eri tahoille kulkeakseen ja kutakin kyläkuntaa kovalla äänellä huudettiin keräytymään määräpaikkaansa. Mutta se oli iloista, reipasta hurinata, rohkeutta ja voiton varmuutta soi noista jään yli kajahtavista komennoista samoinkuin eroavain miesten jäähyväishuudoista toisilleen.
— Siis Hämeen kivisessä linnassa nyt ensiksi tavataan, ja siellä pidetään jymypidot!
— Linnanmahdit juomanlaskijoina!
— Ja jos ei yhdytä ennen, niin viimeistään Turussa, jonne nuotan perä vedetään.
— Ja jossa marski huoveineen lopullisesti vedetään tilille. Siellä ne loppukäräjät käydään.
— Sinne tulee niitä pitämään se Ruotsin ruhtinaskin, joka on meidän miehiämme!
— Hei pojat, nyt vain ensiksi selvä knaappien ja ryttärien pesistä.
Terve mieheen!
Näin huihkasivat eroavat miesparvet toisilleen suksille noustessaan. Taisipa kyllä toisten mielissä pyöriä vakavampiakin mietteitä ja totisella naamalla eräät isäntämiehet puristivat erojaisiksi uusien ja vanhain tuttavainsa kämmentä. Missähän tosiaankin tavataan, jos tavataan, ja minkälaisissa olosuhteissa? Mikä on oleva eri pienten, nyt erkanevien miesjoukkojen kohtalo, — tosi on nyt joka tapauksessa edessä. Sillä piankin voi mikä osasto tahansa tavata huovien tapparat ja tuliluikut vastassaan.
Erityisen vakavina erosivat toisistaan nuoret papit, vanhat toverukset, joiden nyt oli seurattava kumpaisenkin joukkoaan ja jotka taipaleen varrella reslassa olivat paljo keskustelleet siitä hankkeesta, johon he olivat joutuneet mukaan.
— Terve, Eero, virkahti Rautalammin pappi, — koettakaamme parastamme kansan hyväksi.
— Hyvästi, Mikko, Jumalan haltuun jättäytykäämme kaikki!
Mutta nämä vakavammat mietteet eivät saaneet yleistä mielialaa valtoihinsa; se oli edelleen raudanrohkea, miehet olivat hurjan kiihkon lumoissa ja sitä mielialaa kannusti yhä kasvava koston jano, joka miehiä sivakoilleen kiirehti.
Pienemmiksi jakaantuneet joukot liikkuivat nyt nopeammin ja liukkaammin. Mutta sikäli kuin ne etenivät ranta- ja metsäkyläin läpi, kasvoi niiden lukumäärä taas ehtimiseen. Sillä jokaisessa syöttöpaikassa, jokaisen tien suussa, jokaisessa kylässä, yhtyi uusia, ennakolta valmistettuja miehiä etenevän talonpoikaisjoukon riveihin, kenellä kirves, kenellä karhunheihäs, kenellä nuija aseenaan. Vihurina oli näet viesti käymässä olevasta kansanliikkeestä kulkenut saapuvain »nuijajoukkojen» edellä, — tätä pilkkanimeä olivat edestä pakenevat huovit ja nihdit jo ruvenneet rahvaanliikettä ivaten käyttämään talonpoikain huonosti asestetuista parvista, — ja monen talon veräjällä seisoivat jo sen miehet valmiina suksilla, odotellen saapuvia vapauttajiaan ja lyöttäytyäkseen viipymättä heidän matkaansa. Ja jos jossakin metsäkylässä vähän vielä epäiltiin tai vitkasteltiin, siellä pakotti talonpoikaisjohtajain uhkaava käsky haluttomatkin heti liittymään yhteiseen yritykseen.
Jämsän kirkolla se osasto, joka kulki jokivartta ylös länteen päin, Ilkkaa tukemaan, ensi kerran pitempään lepäsi, sinne yöpyenkin. Siellä joutui se myös ensi kerran ja odottamattomalla tavalla kosketuksiin erään esivallan edustajan kanssa.
Oli aamuyö. Suurin osa retkeläisistä nukkui Jämsän nimismiehen tuvassa, jonka lattialla lepäsi rivittäin miestä kuin rankaa. Silloin lennähti tuvan ovi yhtäkkiä ryminällä auki ja komentava ääni kuului huutavan pakkasesta sisään:
— Hevosia pian valjaisiin, hevosia Porkkalan herralle!
— Kuka perhana siellä … kuului murinaa pirtin permannolta.
— Kuka meitä täällä komentaa?
Miehet heräilivät ja nousivat mikä verkalleen, mikä nuolena pystyyn, aseisiinsa hyökäten, ja talon isäntä kiirehti puhaltamaan tulta lieden hiilokseen. Aluksi siinä säikähdettiin ja hölmistyttiin … peljättiin jo Porkkalan herran, joka oli vanha sotaherra ja Savonlinnan päällikkö, huovijoukkoineen piirittäneen talonpojat ja hyökänneen heidän kimppuunsa. Joku taisi ehtiä siinä pimeän päässä puhua kiireisestä paostakin ja toinen luikki jo turkki kainalossa ulos suksilleen. Mutta toisia miehiä riensi kirveet ojossa hevosenvaatijoita vastaan ja he piankin totesivat, ettei matkustavalla herralla, joka poikineen kuomussa kulki, ollut kuin pari ratsastavaa saattomiestä mukanaan. Talonpojat oivalsivat silloin heti yliotteensa sekä kävivät puolestaan kuomussa torkkuvaa kyydinvaatijaa komentelemaan.
Pienenläntä, susiturkkeihinsa aivan uponnut mies nousi reestä ja astui ontuen ympärilleen sakovan miesjoukon keskelle. Se oli Savonlinnan isäntä Götrik Fincke, useille sisämaan talonpojille tuttu herra, joka oli kotoaan, Lammin Porkkalasta, missä hän oli ollut käymässä, matkalla takaisin linnaansa ja lääniinsä. Ihmettelevänä ja kysyvän näköisenä seisoi hän tuokion siinä pimeällä pihalla katsellen ympärillään häilyviä haamuja, ja virkkoi sitten rauhallisesti, mutta varmasti:
— Valjastakaa hevoset! Missä on tämän talon isäntä?
Nimismies, joka illalla oli ottanut liittolaismiehenä vastaan talonpoikaisen kapinajoukon, luvaten itsekin aamulla siihen yhtyä, astui nyt nöyränä tervehtimään matkustavaa ylimystä, kutsuen hänet sisään tupaan. Mutta äijä vastasi äskeistä kipakammin:
— Tuo hevoset, minulla on kiire. Minun on jouduttava jouluksi lääniini.
Nimismies seisoi neuvotonna. Mutta pihalle kertyneet ja jo entiseen ytyynsä yltyneet retkeläiset kävivät koppaviksi, huudahtaen vaativalle herralle:
— Tässä tarvitaan nyt hevoset toisaalle, tässä ollaankin nyt me käskijöinä!
Ja muutamat jo taempaa usuttivat:
— Kyllä me tästä kyytiä annamme niin Porkkalan kuin muillekin herroille!
— Niin, antakaa sille päin Porkkalaa…!
Silloin rupesi pieni susiturkkiherra oivaltamaan, että tässä on nyt jotakin outoa, merkillistä liikettä olemassa. Hän ei tiennyt alkaneesta talonpoikain noususta vielä mitään. Täyden rauhan vallitessa oli hän lähtenyt ajamaan Hämeestä etäiseen linnaansa. Kaukaa Pohjanmaalta oli tosin kuulunut jotakin kumeata huhua rahvaan ärtyneisyydestä huoveja vastaan, mutta kukaan ei ollut aavistanut, että samaa mielialaa olisi jo Sisä-Suomessakin. Teerevänä asettui nyt Götrik Fincke, monissa taisteluissa karaistu, mieleltään uljas joskin ruumiiltaan rampa herra ärhentävän miesjoukon eteen ja tiukkasi:
— Mitä tämä on? Mikä hitto teillä on mielessänne?
Götrikin nuori, 16-vuotias poika Knut oli hänkin sillävälin herännyt kuomusta, kuullut noita uhittelevia ääniä ja astui nyt miekka kupeellaan kuin taisteluvalmiina isänsä viereen, kutsuen avukseen noita kahta saattohuovia, jotka olivat jääneet väkijoukon taakse. Mutta isä rauhoitti häntä parilla sanalla ja virkkoi taas yhä äänekkäämmiksi käyneille talonpojille, jotka olivat vaatineet häntä pirttiin:
— Niin, käykäämme tupaan, miehet, siellä kertokaa, minne te olette matkalla, miksi liikutte täällä tällaisella joukolla?
Ryminällä painui koko miesjoukko pakkasesta pirttiin, jossa sillävälin oli viritetty roimuava tervastuli, ja siellä kävi retkeläisten keskelle temmattu ylimys verkalleen riisumaan suuret turkkinsa ja kallokkaansa. Niiden sisältä ilmestyi hintelä, kuivahko, harmaapartainen äijä, joka oli perin vaatimattoman ja vaarattoman näköinen ja joka rauhallisesti nilkutti lieden ääreen ja siellä istahti pölkyn päähän, porisevain miesten keskelle, joiden silmissä paloi kiihtymyksen tuli.
Tällä välin oli Mikkokin jo noussut nukkumasta, kuullut saapuneesta vieraasta, ja hän katseli nyt sivulta tuota joukkoa, joka tervastulen ympärille ryhmittyi. Hänen myötätuntonsa oli heti vanhan, raihnaisen linnanherran puolella, joka siinä yksin istui hurjistuneiden, kostonjanoisten miesten ivailtavana, ja häntä rupesi peloittamaan tuon harmaapäisen ukon kohtalo, joka niin elävästi muistutti hänen omaa, sodassa rampautunutta ja harmahtunutta isäänsä. Mutta äijä itse ei näkynyt ollenkaan hätääntyneen tuon monipäisen joukon meluavasta esiintymisestä. Varsin levollisesti hän siinä sukkasillaan ojenteli ja lämmitteli reessä kangistuneita raajojaan ja kyseli sitä tehdessään yhä uudelleen talonpoikain tarkoituksia, kutsuen poikansakin, joka näkyi tilannetta enemmän oudoksuvan, viereensä istumaan.
Pian oli hän oivaltanut Martti Vilpunpojan talonpoikaisjoukon johtajaksi, viittasi hänet ystävällisesti luokseen ja virkkoi:
— Kerropas nyt oikein, minne olette matkalla?
— Turkuun, vastasi talonpoikain johtaja karkealla, mutta kuitenkin hiukan talttuneella äänellä.
— Mitäs sinne näin miesjoukolla?
— Tekemään marskin kanssa tiliä linnaleiristä ja rahvaan hävittämisestä. — Lapualainen oli istahtanut jakkaralle ja heilutti uhkaavan näköisenä, joskin ilmeisesti epävarmana, tapparaansa jalkojensa välissä, jatkaen kiihtyvällä äänellä: — Kansa on noussut Pohjanmaalla ja koko maassa, se ei siedä enää sortajiaan, se tekee niistä silppua, — tekee sitä sinustakin!
Pieni, harmaapartainen äijä silmäili tyyneesti ympärilleen, näki kiihkoisat katseet, kiiltäviksi tahkotut aseet, kuuli miesten murinan ja rupesi ymmärtämään. Mutta aivan rauhallisesti, ikäänkuin hyväntahtoisesti, hän kävi puhumaan:
— Olette eksyneet hullulle tielle, te erämaan miehet. Raskas on rasitus ollut kansalle, tiedän sen. Mutta mitäs piruja? Te kuljette aseissa, ryhmitytte kapinajoukoksi esivaltaa vastaan, syöksette itsenne onnettomuuteen, — elkää helkkarissa niin tehkö, tulkaa toki järkiinne! Ettekö huomaa yritystänne epätoivoiseksi?
Martti Vilpunpoika urahti pari uhkaavaa kirousta, mutta sotkeutui samalla sanoihinsa, — hän ei kestänyt hennon, mutta varman herran tuikeaa, tutkivaa, läpi-iskevää katsetta. Silloin Matti Leinonen syrjemmältä vakavammin vastasi piiritetylle herralle:
— Kansa on nääntynyt, sen tiennette, se ei kestä enää linnaleiriä eikä huovien kiskontaa, se on nyt työntänyt nihdit ja ryttärit niskoiltaan. Tuli mikä tuli, sorrosta on tehtävä loppu. Ja jos sinä, Savonlinnan herra, olet kansan mies, niinkuin on sanottu, niin yhdyt meihin ja Kaarlo herttuaan kukistamaan marskin vallan.
Götrik Fincke vihelsi hiljaa, kuullessaan Kaarlo herttuan nimen mainittavan. Hän aavisti siitä, että yrityksellä lie sittenkin laajempi kantavuus kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän jatkoi sävyisästi:
— Olen aina elänyt hyvissä väleissä kansan kanssa ja koettanut lääniläisteni puolta pitää, kun heitä on liiaksi rasitettu. Ja juuri siksi tahtoisin teille nytkin parastani neuvoa: heretkää pois aseista. Herttua ei Ruotsista voi tulla avuksenne jos tahtoisikin, eikä hänkään, enempää kuin minä, voi hyväksyä kapinaa.
— Mutta onpa hän meille avunlupauksensa antanut, väittivät aseistetut
miehet nyt pirtin joka nurkasta. Ja taas vedettiin esiin se
Södermanlannin herttuan nimiin laadittu kirje, joka Finckelle luettiin.
Mutta tämä puisteli vain päätään:
— Teitä on petetty miehet, kuljette omaa turmiotanne kohti. Säälin teitä, en tahtoisi tuhoanne, ja siksi varoitan vielä kerran: heretkää pois!
— Mutta mehän kysymme vain oikeuttamme, intti Matti itsepäisesti. — Majoitus on laitonta, kiskonta samoin, nyt on herrain siitä kerrankin vastattava!
Äänekkäästi pirtintäyteinen väki ilmoitti yhtyvänsä Matin puheisiin ja piiri puristui yhä uhkaavammin pienen linnanherran ympärille. Mutta tämä nousi sangen rauhallisesti:
— Rasituksenne on ollut suuri, sen ymmärrän. Mutta sittenkin: Ystävänä teitä varoitan nousemasta kuningasta ja esivaltaa vastaan.
— Emmehän nouse kuningasta vastaan, ja Ruotsin hallituskin on puolellamme. Kuitian marskin ja hänen heitukkansa me vain karkoitamme…
— Ja siten uhmaatte juuri esivaltaa, sillä he ovat ruunun luottamusmiehiä. Ja se on rikos, jota seuraa rangaistus. — Pieni herra astui askeleen oven puoleen, jossa hänen turkkinsa ja kallokkaansa olivat, virkkaen taas virallisemmin: — Mutta puhuttu on jo tarpeeksi, nimismies, toimita hevoset, matkalle on jo lähdettävä.
— Siitä lähdöstä ei tule mitään, hevoset tarvitsemme me, kivahtivat siihen kuumimmat miehet, ja asettuivat seinäksi Fincken eteen. Tämän nuori, kuumaverinen poika rupesi jo sitä röyhkeää väkivaltaa vastaan reuhtomaan ja tapasi miekkansa kahvaa. Mutta isä asetti hänet taas ja virkkoi aivan rauhallisesti:
— Tehkää tilaa miehet, minua ette kuitenkaan säikytä. En pelkää henkeäni täällä enempää kuin sitä olen pelännyt lukemattomilla sotatanterilla, missä lopulta olen rammaksi joutunut. Tarkoitan parastanne, miettikää sanojani!
Ja hän astui taas askeleen eteenpäin. Mies-seinä syrjäytyi, epäilevinä vetäytyivät uhkaajat taaksepäin ja kiivaimpainkin kinailijain kielet rupesivat sammaltamaan. Poikansa avulla veti ontuva mies kallokkaat jalkaansa, vyötti rauhallisesti turkit ylleen ja nilkutti miesjoukon keskitse ulos. Mutta kynnyksellä hän vielä kääntyi tupaan päin ja lausui vakavasti:
— Koetan puhua puolestanne ja toimia rasitustenne helpottamiseksi. Mutta vain sillä ehdolla, että palaatte kauniisti koteihinne. Hyvästi, miehet!
Hän astui rekeään kohti, jonka eteen nimismies parastaikaa kenenkään estämättä valjasti hevosta. Miehet jäivät pirtin ovelle keskenään väittelemään siitä, olisiko Porkkalan herra laskettava ajamaan, vai olisiko hänet pidätettävä talonpoikain vangiksi. Yksimielisyyteen siitä ei päästy, mutta kukaan ei kiirehtinyt lähtevää estämäänkään.
Mikko Pietarinpoika, joka henkeään pidätellen oli kuunnellut tuvassa tapahtunutta keskustelua, sitävastoin oli Fincken perässä astunut ulos ja seisoi nyt hänen rekensä ääressä, kun matkustajat siihen nousivat. Götrik-herra huomasi silloin hänen papillisen pukunsa ja virkkoi ihmeissään:
— Kuinka sinäkin, nuori pappi, kuljet kapinaväen mukana, — opastathan ja johdat laumasi aivan eksyksiin!
— En heitä johda, en siihen kykene, koetan vain olla heille joksikin hyödyksi.
— Jos sitä haluat, niin käännytä heidät takaisin.
— Luulen, herra, että se on jo liian myöhää…
— Myöhää — tuskitteli Götrik — sehän olisi hirmuinen onnettomuus!
Vai oletko sinäkin saman eksytyksen riivaama kuin he?
— Olen isoksi osaksi heidän kannallaan. Tunnen heidän kärsimyksensä. Maltti ei kestänyt enää. Kansa on lopulleen kiusattu, tämä nousu ei ole yksin heidän syytään.
— Siinä sinä piru vie olet oikeassa, virkkoi pieni herra nyt vakavissaan, rekeen istautuen. — Mutta he sen kaiken kumminkin saavat maksaa. Hullu juttu! — Mutta nyt ei auta. Kanutus, poikani, painaudu viereeni, nyt lähdetään ajamaan!
Pirtissä oli tällävälin taas kiihtynyt, ärtynyt mieliala päässyt voitolle ja muutamat sydämistyneet, nuoret talonpojat juoksivat hevosen kuolaimiin, herran lähtöä lopultakin estääkseen, hokien:
— Ette hitto soi lähdekään. Turkuun teidätkin viemme, siellä ne käräjät käydään…
Mutta silloin korotti Mikko-pappi hennon äänensä:
— Tähän rampaan mieheen älkää koskeko, sehän olisi häpeällistä ja raukkamaista. Hän ei ole teille pahaa tehnyt.
Tuokioksi pihahti kuuma kina pimeällä pihalla.
— Yhtä luuta vuohensarvi — herra kuin herra, huudettiin moittivasti papille. — Vai laskettaisiin tämä marskin kätyri noin vain menemään, meitä takaapäin sitten ahdistaakseen.
— Eikö hemmetissä! Onko hän meidän puolellamme vai meitä vastaan — vastatkoon?
— Teidän puoltanne pidän vielä sittenkin, kun te olette lyöneet päänne kantoon, vastasi vanhus reestään. — Mutta tätä puuhaanne en voi hyväksyä.
— Kuuletteko, kiinni se mies, kiivailivat hurjimmat.
— Valjaat alas!
Mutta tanakka, roteva mies talonpoikain joukosta asettui nyt Mikon viereen kuolaimiin, ryntääjiä loitomma häätämään. Se oli Erkki Pietarinpoika, Savonlinnan entinen vanki, ja hän siitä voimakkaasti jyrähti:
— Syrjemmäs, miehet! Minä tunnen Savonlinnan isännän, olen hänen alaisenaan ollut. Se mies ei ole kansan sortaja, häneen älkää kättänne satuttako. Vanhus ajakoon rauhassa!
Tämä melkein uskonnolliselta hartaudelta kajahtava varoitus ja vaatimus vaikutti rytistäjiin taltuttavasti.
— No, ajakoon. Menköön matkoihinsa, murisivat nyt kiihkeimmätkin.
Siihen keskeytyi väittely pihalla ja kuomureki lähti kahden huovin saattamana kenenkään estämättä solumaan törmää alas pimeälle joelle. Miehet kuuntelivat kotvasen aisakellon äänen loittonemista ja rupesivat sitten valjastamaan omia hevosiaan ja korjaamaan sustensa mäystimiä Sillä pirtistä oli tullut käsky, että retkikunnan oli senkin lähdettävä liikkeelle jatkaakseen matkaansa länttä kohden.
Pakkanen oli aamutunneilla yhä kiihtynyt, se paukahteli talon nurkissa, nirskui anturain alla ja tuntui turkkien läpi pureutuvan luihin asti. Huuruna nousi henki miesten liikkuessa ja parrat jäätyivät pörröttäviksi ja kankeiksi. Tässä aamupakkasessa hiihtämään tuntemattomia kohtaloita kohden nousivat miehet siis nyt suksilleen tai resloihinsa ja pitkä raito lähti taas verkalleen kiemurtelemaan talvitietä myöten länteen päin. Ääneti siinä nyt hiihdettiin. Porkkalan vanhan herran varoitussanat olivat sittenkin vajonneet ja jääneet pistämään monen miehen mieleen, ja he kävivät nyt taivalta tehdessään niiden johdosta uudelleen sydämissään niitä samoja hiljaisia käräjiä, jotka heitä varhemmin olivat vatvoneet, mutta jotka he jo olivat luulleet päättyneiksi.
Syvimmin ja voimakkaimmin velloivat nuo öisessä kohtauksessa uudelleen virinneet mietteet nuoren Mikko-papin mieltä, kun hän aamun verkalleen sarastaessa ajoi raidon loppupäässä huurteisen metsän halki. Hän saattoi niin hyvin kuvitella, mitä äsken oli liikkunut vanhan, kansalle ystävällisen ylimyksen mielessä. Tämä ymmärsi epäilemättä täysin kansan toivottomuuden, hän suri ilmeisesti sydäntään myöten sitä erehdystä, johon nuo muuten kärsivälliset talonpojat olivat antautuneet, hän olisi varmasti tahtonut tehdä kaiken voitavansa, vapauttaakseen heidät toivottomuuteen vieneestä painajaisestaan. Mutta hän ei voinut muuta kuin varoittaa … ja hänen täytyi vain varoittaa viimeisiin asti, vaikka tiesikin varoituksensa turhaksi. Tämän oivalsi Mikko ja ymmärsi tuon kaiken hyväntahtoista vanhusta vakavasti huolettaneen.
— Mutta eikö hänkään sitten voi solmun avaamiseksi tehdä jotakin muuta, eikö löydä hänkään mitään rauhallista ratkaisukeinoa? Ja eikö löydä sitä kukaan?
Näin kysyi nuori pappi hiljaisissa mietteissään ja vastasi itse:
— Ei kukaan. Ja silloinhan ovat kaikki varoituksetkin turhat ja tehottomat. Tapausten meno, hevosen jokainen askel, vie väkisinkin, armottomasti, väkivaltaista ratkaisua kohden.
— Ja silloin ei muuta voi tehdä, kuin koettaa taltuttaa intohimojen raivoa, koettaa lievittää iskujen kireyttä, missä sen vain tehdä voi.
Näin hän ikäänkuin itseään lohdutti ja koetti puolustaa mukanaoloaan kapinaväessä. Mutta kaukaa aamuseltaan hämärtyvässä, sinervänhuurteisessa metsässä oli hän näiden mietteittensä keskeltä usein näkevinään vilahdukselta vanhan isänsä vakavat, surumieliset, varoittavat kasvot, — vai olivatko ne Götrik-herran harmaapartaiset, murheelliset, nuhtelevat kasvot, ne muistuttivat hänestä niin elävästi toisiaan.
VII.
KUOLEVAN ROUVAN TALOSSA.
Oli jouluaaton aatto v. 1596. Liuksialan kartanosta, joka vaatimattomana piiloili koivikkomäellä Roineen rannalla Kangasalla, laskeutui saarnireki alas vesakkoon, kulkusten iloisesti kilistessä kirkkaassa aamuilmassa. Reen perällä istui turkiksiin peitettynä hienopiirteinen, jaloryhtinen rouva, joka rinnettä laskeuduttaessa kohotti vällyjä ylös leukansa alle, arastellen vihaista pohjoisviimaa, ja hänen rinnallaan naureskeli vilkassilmäinen, iloinen immyt, jonka poskille pakkanen pian nosti kauniit ruusut. Mutta ajajan penkillä istui solakka, hentojäseninen nuorukainen, parikymmenvuotias, joka, puoleksi neitoseen päin kääntyneenä ja hänen kanssaan jutellen, hiukan huolimattomasti ohjasi hyvin syötettyä ruunaa. He ajoivat vesakon läpi valtatielle, ja siellä rouva hiukan arkana ajajaa varoitti:
— Väistä varovasti vastaantulijoita, Henrik, täällä kuuluu nykyisin olevan liikkeellä kaikenlaista vierasta väkeä.
— Kaiketi niiden sentään on väistettävä kuningattaren rekeä, vastasi nuorukainen ylpeästi. Mutta rouva huoahti:
— Eipä välitä nykypolvi enää kaatuneesta kuningattaresta, hän on sille kuin jo kuopattu vainaja, jonka ei enää pitäisi liikkua.
— Kuinka niin, rouva, ovathan naapurit nähdäkseni sentään teille ystävälliset ja huomaavaiset?
— Ehkä lähimmät naapurit, jotka meidät silloin tällöin tapaavat. Mutta muut entiset alamaiseni eivät kyllä enää muista kuningatar Kaarina Maununtytärtä olleeksikaan. Näinhän sen selvästi viime kesäisellä matkallani Uudellemaalle, — siksi en yleensä enää halua Liuksialastani mihinkään liikkua.
— Mutta kun liikut, ryhdistäsikin tuntuu silloin kuningatar…
Se ajaja, jonka kanssa Ruotsin entinen kuningatar, Eerikki XIV:nen leski Kaarina Maununtytär, näin jutteli, koettaen hälventää hänen alakuloisia mietteitään, oli hänen tyttärensä Sigridin, Sigrid Vaasaksi sanotun, sulhanen Henrik Tott, ylhäinen aatelismies, lukumies ja miekkamies, joka kotoaan Lohjalta äsken oli saapunut Liuksialaan jouluksi morsiantaan tervehtimään ja piakkoin pidettäviä häitään järjestämään. Ja morsian, Sigrid Vaasa, kauas Suomen sydänmaille joutunut kuninkaantytär, hän se juuri naureskeli tuossa äitinsä rinnalla reen perällä, iloisena ja huolettomana siitä, että hänellä ei enää ollut prinsessan arvoa eikä asemaa. Olihan hänellä hyvä koti, hyvät naapurit, joiden seurassa hän mainiosti viihtyi, ja hyvä sulho, jota hän rakasti ja joka siinä nyt jutteli reen sevillä. Mitäpä muuta hän kaipasi! Mutta äiti pysyi yhä äskeisessä, raskaassa mielialassaan:
— Ei ole ryhtikään entinen. Mutta johan siitä onkin kolmattakymmentä vuotta, kuin olen ollut Ruotsin valtaistuimella, jossa sen jälkeen jo on istunut monta kuningatarta. Olenhan tänne Suomeen karkoitettu ja haudattu vanha muori, jolla on vain muistonsa jäljellä.
— Mutta voihan Eerikin suvun tähti vielä nousta, puheli nuorukainen edelleen rohkaisevasti. — Vielähän elää poikasi, Ruotsin kruunun ainoa oikea perijä, ajat voivat vielä muuttua.
— Ei ne muutu, huokaili rouva. — Näin poikani Tallinnassa viime kesänä, — ei hänestä, Kustaa-raukasta, koskaan tule kuningasta! Sammunut on Eerikin tähti… Mutta jo kauan sitten olen lakannut sitä suremasta ja alistunut kohtalooni. Täällä elän ja kuolen, — suoritan vain täällä pientä armeliaisuuttani omassa ahtaassa piirissäni.
Armeliaisuustyöhön oli Kaarina Maununtytär nytkin ajamassa; hän oli matkalla Vääksyyn, Kangasalan Vesijärven rannalle. Siellä oli nykyisin sairaana talon rouva, tavallaan hänen kohtalotoverinsa, Kaarina Hannuntytär, ja nuoret kihlatut olivat lähteneet äitinsä mukana tervehtimään siellä nousevaa nuorisoa. Oli vietävä sairaalle rohtoja ja Vääksyn rouvan orvoille lapsenlapsille pieniä joululahjoja.
Monet vuodet olivat Kustaa Vaasan vanhimpain poikain, Eerikin ja Juhanan, aikoinaan kauniit ja kuuluisat, jumaloidut lemmikit viettäneet vanhuuttaan toistensa naapureina täällä Kangasalla, asuneet siellä toisiaan tapaamatta, toisistaan mitään tietämättä. He olivat välttäneetkin toisiaan, vieroneet, ehkä vihanneetkin toisiaan, vaikka saman kohtalon alaisina elivät. Mutta eroahan olikin heidän välillään. Olihan Kaarina Maununtytär vihitty ja kruunattu kuningatar, Ruotsin valtaistuimella istunut kuninkaan puoliso ja laillisten kuninkaanlasten äiti, vaikka veljesviha ja kateus sitten oli syössyt hänet alas loistostaan ja arvostaan. Kaarina Hannuntytär, turkulaistyttö, sitävastoin oli vain kuninkaallisen prinssin jalkavaimo, Suomen nuoren herttuan Juhanan Turun-aikainen lemmitty, joka kai kerran oli uneksinut Suomen herttuattaren arvoasemaa, mutta joka sitten oli heitetty kuin käytetty leikkikalu syrjään, kun Juhana-prinssi oli Puolan kuningashovista hakenut itselleen ylhäisen puolison. Molemmat Kaarinat olivat halpasyntyistä sukua, toinen sotilaantytär Tukholmasta, toinen papintytär Turusta; heidät oli onnen oikku aikoinaan kuin sadussa kohottanut valtakunnan ja hovielämän ylhäisimmille paikoille, loistoon ja mahtavuuteen, sitten syöstäkseen heidät siitä korkeudesta alas ja sijoittaakseen heidät pettyneinä, unhotettuina, hyljättyinä toistensa naapureiksi kauas Sisä-Suomen syrjäiseen pitäjään. Molemmat olivat kuin taikavoiman kehittämät metsäkukat kohonneet ympäristöstään äkilliseen, odottamattomaan, upeaan kukoistukseen, mutta pian olivat he lakastuneet molemmat ja viettivät nyt iltaansa suuruutensa kuihtuvina muistoina.
Kauan olivat nuo muistot, veljesvihan katkerat perinnöt, pitäneet heitä vieraina ja karsaina toisilleen täälläkin sydänmaalla. Mutta viime aikoina oli yhteinen unhotus ja yhteinen suru sittenkin tuonut heidät lähemmäksi toisiaan. Kaarina Maununtytär oli varsinkin viime kesän jälkeen, jolloin hän tapasi poikansa, unelmainsa viimeisen toivon, heikkona, saamattomana, ahdashenkiseksi raukaksi herpautuneena, vetelänä vesivesana, joka oli vailla kaikkea yritteliäisyyttä ja tahdonvoimaa noustakseen isänsä istuimelle, varsinkin sen jälkeen oli Kaarina Maununtytär lopullisesti nöyrtynyt ja oivaltanut kuninkuutensa lopullisesti kadonneeksi. Jo silloin oli hän ikäänkuin tuntenut tarvetta lähestyä naapurissa elävää kohtalotoveriaan ja antanut ylpeytensä mennä. Vähitellen oli jää siten murtunut maailman murjomain kaimasten välillä.
— Onko Vääksy kuninkaankartano samalla tavalla kuin Liuksiala? kysyi nuori kuski matkaa jatkettaessa.
— Ei, se on vain tavallinen aateliskartano, Kaarina-rouvalle viimeisen miehensä jälkeen leskitaloksi jäänyt perintö, vastasi reen perällä istuva entinen kuningatar.
Kaarina Hannuntytär oli sen jälkeen, kuin hänen ruhtinaallinen ihailijansa oli hänet hyljännyt, ollut kahdestikin naimisissa, ja oli nyt jo toisen aviopuolisonsa leski. Lapsia hänellä oli eri avioista. Niistä kolmesta lapsesta, jotka Kaarina Hannuntytär oli synnyttänyt Juhana herttualle, ei elänyt enää ketään, senjälkeen kuin sekin tytär, Sofia Gyllenhjelmiksi ristitty, joka oli ollut naimisissa suuren sotapäällikön, Pontus De la Gardien kanssa, joku aika sitten oli kuollut. Mutta Pontuksen alaikäiset, isästään ja äidistään orvoiksi jääneet lapset kasvoivat Vääksyssä äidinäidin hoidossa ja niistä oli vanhin, Jaakko, jo Henrik Tottille tuttava.
— Mutta olihan Jaakon äiti kuninkaallisen prinssin tytär, Sigridin serkku, jatkoi tiedonhaluinen ajaja.
— Sigridin isä oli Ruotsin kuningas ja hänen äitinsä voideltu kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär hiukan ylväästi, vanhoilta muistoiltaan. — Jaakon äiti oli herttuaallisen lemmikin tytär, jota hänen korkea isänsä ei saanut lailliseksi perijäkseen tunnustaa. Vääksyn rouvalla on myöhemmin ollut aviopuolisoita, minulla on ollut vain yksi puoliso, kuningas Eerik, Sigridin korkea isä.
Nyt oli Vääksyn rouva sairaana. Elämä oli vaatinut häneltä paljon, kuluttanut hänen kauneuttaan ja elinhermoaan, voimat rupesivat nyt loppumaan. Monta viikkoa oli hän jo maannut vuoteessa eikä toipumisesta ollut tietoa. Tämä ennen niin toimekkaan naisen ruumiillinen riutuminen ja siitä aiheutuvat talonpitohuolet olivat kutsuneet Liuksialan avuliaan emännän tänä syystalvena jo eri kertoja Vääksyyn, missä hän hoidollaan ja neuvoillaan lievitti potilaan huolia ja kärsimyksiä. Tällaiselle armeliaisuuskäynnille oli hän sinne lähtenyt nytkin, jouluaaton aattona, vaikka aika olikin nyt levoton ja monenlaisia, epämääräisiä huhuja oli liikkeellä.
Taival taittui nopeasti vankan raudikon hölkätessä, eikä mitään häiritseviä retkeläisiä näkynyt valtatielläkään. Eräs vastaanajava naapurinisäntä tiesi kuitenkin kertoa yhtä ja toista levottomuutta aiheuttavaa juttua. Pohjanmaalta päin oli kulkeutunut tietoja, että sieltä oli esivallan virkamiehiä vastaan nousseita, hurjistuneita, asestettuja talonpoikia hiihtämässä joukoittain etelään päin. Olipa jo lähiseudun aatelisperheitä lähtenyt kodeistaan pakosalle Hämeenlinnaan, ja toisia valmistautui matkalle lähtemään. Rajuja huhuja oli Pohjanmaalta lennähtänyt, että sieltä tulevat talonpojat polttavat kaikki aateliston ja knaappien kartanot ja ryöstävät ne armotta putipuhtaiksi, juoden ja mekastaen hävittämissään taloissa. Levottomin, hätääntynein mielin ajoivat senvuoksi Liuksialan väet nyt Vääksyn pihaan.
Siellä ei tiedetty näistä uhkaavista enteistä mitään, rauhassa siellä talon väet suorittelivat talvitöitään. Keventynein mielin kiirehti senvuoksi Liuksialan emäntä sisähuoneisiin sairasta emäntää tervehtimään, ja nuoret kihlatut joutuivat pian talon nuorten pariin.
Mutta kauan ei oltu näin ativotalossa vierailtu, kun sen pihaan ajoi Längelmäen puolelta reslallinen hätääntyneitä pakolaisia, jotka kertoivat pakenevansa idästä päin samoavan talonpoikaisjoukon jaloista pois. Suksijoukko kuului juuri olevan tulossa Kangasalalle.
— Mitä joukkoa ne ovat? kysyivät hämmästyneet, pahaa aavistamattomat talonväet.
— Julmannäköisiä, kesyttömiä erämaanmiehiä he ovat, ryösteleviä rosvojoukkoja…
— Tekevätkö ne ilkitöitä?
— Vallastalojen rauniot jäävät savuamaan heidän taipaleelleen, vakuuttivat peljästyneet pakolaiset. — Ja nuo hurjiintuneet ovat jo aivan kintereillämme!
Tosiaankin näkyi Sahalahdelta päin nousevan savua hallavaa talvitaivasta kohden. Ihmiset ällistyivät, eikä nekään, jotka olivat kuulleet kumeita huhuja Pohjanmaan kansan noususta, ymmärtäneet, mitä aseellisia talonpoikaisjoukkoja sieltä Päijänteeltä päin nyt oli tulossa. Mutta pihaan ajaneet pakolaiset hätäysivät yhä itse näyttämistään savuista, huokasuttivat vain hetkisen hevostaan kaivolla ja hoputtivat sitä sitten taas juoksemaan, viedäkseen kauhun viestinsä edelleen kylästä kylään.
Vääksyssä, jonne pakolaisten sanoma oli näin yllättäen saapunut, syntyi tietysti tavaton hälinä ja hätä. Palkkapiiat juoksivat kuin päättömät kanat sisään ja ulos, osaamatta ryhtyä mihinkään, pienemmät lapset parahtivat itkemään ja rengit supattivat salaperäisesti tallissa. Isännättömässä talossa oli ilmankin usein neuvojen puute, nyt makasi emäntäkin sairaana eikä voinut antaa mitään ohjeita. Joku käski valjastaa hevoset, sulloa edes lapset rekiin ja lähteä ajamaan kirkolle. Toinen kielsi, koska ei sairasta rouvaa kuitenkaan voitu liikuttaa, ja kun valjastajia sittenkin mentiin hakemaan, olivat he tipotiessään. Nuori Tott lohdutteli pihalla morsiantaan ja hänen rinnallaan talon vanhin miespuolinen jäsen, Jaakko de la Gardie, vaikka vasta alun toisellakymmenellä oleva poika, puuhaili muka vastarintaan asettumista ja kertoi missä ullakolla oli talon vanhoja aseita, — hän oli valmis heti miekkaan tarttumaan.
Lähenevästä vaarasta oli ilmoitus vihdoin viety myöskin sairaan emännän huoneeseen, jossa Kaarina Hannuntytär makasi suuressa vuoteessa verettömänä ja voimattomana, mutta kasvoiltaan vieläkin kauniina. Hän ei jaksanut nostaa päätään patjoilta, ja kun hänelle nyt kerrottiin hurjan talonpoikaisjoukon tulosta, kävi hän entistäänkin huonommaksi: hätäysi, yritti nousta, ei jaksanut, ja vaivausi siitä sitäkin enemmän. Liuksialan emäntä, joka vuoteen ääressä istui, koetti häntä lohduttaa, mutta potilas vain voihki tuskaisessa hiessä ja hoki:
— En jaksa, vaivainen, sydämeni halkee, — kuka pelastaa lapsiraukat…? Polttavatko ne meidät tähän!
Kuningatar oli levoton itsekin ja kiirehti ulos asioista selkoa ottamaan. Päästyään selville pakolaisten kertomuksista toimitti hän nyt tyttärensä sulhoineen heti takaisin Liuksialaan, kehoittaen Henrik Tottia sieltä viipymättä ajamaan edelleen Hämeeseen päin kutsumaan aseväkeä avuksi. Itse hän jäi Vääksyyn vaalimaan kartanon alaikäisiä lapsia ja hoivaamaan heikkoa potilasta, joka puolihoureisena yhä hoki:
— Lapset raukat, millä he elävät, kun ryöstäjät tulevat ja vievät kaikki…
— Ehkeivät sentään tänne tulekaan, lohdutti naapurin rouva, — eiväthän talonpojat sentään mitään petoja ole. Lepää alallasi vain, kuomaseni…
Näin koetti hän rauhoittaa yhä heikompana hytkyvää potilasraukkaa, vaikkei hän suinkaan ollut omassa sydämessään rauhallinen, muistellessaan omaa, emännättömäksi jäänyttä taloaan, jonne hän nyt ei voinut palata avuttoman potilaan luota. Mutta turhaan hän sairasta rauhoitteli; tämä sai kouristuksia kerran toisensa perästä ja vaipui välillä hervottomana voihkimaan. Viereisestä tuvasta kuului hälinää ja itkua … taas oli saapunut taloon kuormallinen jonkun knaappitalon pakolaisia kertoen, että perästä tulevat erämaan hiihtäjät armotta hävittävät kaikki aatelisten, voutien ja knaappien kartanot.
— Katsokaa, musta patsas kohoo tuoltakin kaakon kulmalta, — niin viittoilivat pakolaisnaiset ja hätäännyttivät yhä talonväkeä.
— Ja tuolta, — paetkaamme kiireesti edelleen, pian ne polttavat tämänkin talon!
Ja Vääksyn väkeä he mennessään kehoittelivat:
— Paetkaa tekin jo ajoissa, ne paistavat teidät tupaanne…!
Mutta Vääksystä oli kaikki yritteliäisyys ja toimintakyky kuin jähmettynyt. Kukaan ei kyennyt pakoa järjestämään, avuttomina ja neuvottomina jättäysivät heikkovoimaiset naiset ja lapset itkien paikoilleen. Ja ennen pitkää ajaa hurauttikin jo ensimmäinen reslallinen aseellisia talonpoikia Vääksyn pihaan, jonne riisuivat hevosensa. Sitä seurasi toinen reki ja kolmas ja kohta jo suksimiestenkin pitkä raito.
— Tässähän on elävännäköinen herrastalo, tässä nyt aattosauna kylvetään, hihkaisivat hikiset hiihtäjät toisilleen tyhjällä pihalla.
— Ja eletään reilusti herrain jouluruoilla.
— Sitten vasta talo tuleen höyräytetään!
Ja ensiksi saapuneen reslan miehet repäisivät jo auki arkituvan oven, jossa hätääntyneet naiset uikuttivat, karjaisten:
— Hei akat, nyt on tullut nälkäisiä vieraita. Pankaa kysta pöytään, hyvää ja paljon!
— Ja sauna lämmitä, kuin jo olisi!
— Ja aitat auki, että eväitäkin saadaan. Itse me kyllä nämä sisähuoneet tutkimme!
Joku palkkapiioista yritti livistää ulos, pakoon juostakseen, mutta hänen käsipuoleensa tarttui tupaan astuva Martti Vilpunpoika, joka heilautti tytön miltei kohona takaisin ja ärjäisi:
— Maltahan, hempukkani, missä täällä on talon isäntä, hä?
— Ei ole isäntää, inisi säikähtynyt tyttö, — lesken on talo.
— No tuo tänne emäntäsi sitten, ja pian!
— Rouva on sairaana, vuoteessa…
— Kyllä me täällä rouvat parannamme ja jalkeille nostamme! Tutkitaanpa paikat.
Hän astui sisähuonetta kohti, jossa kuolemansairas emäntä makasi, ja tempaisi rajulla otteella oven auki. Siellä näki hän vuoteella kalpean naisen, joka kuumeisin, kauhua säteilevin silmin tuijotti avatulle ovelle ja jonka ohkaiset huulet värähtivät, vaikka ääni ei kulkenut. Vuoteen ympärillä kyyhötti itkeviä lapsia… Raju mies pysähtyi hetkeksi sen kuvan eteen, peräysi vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta ryntäsi taas keskilattialle, ikäänkuin häveten heikkouttaan, sillä toisiakin miehiä oli jo astunut ovelle. Mutta samassa seisoi ryhdikäs, kookas, kaunis harmaatukkainen nainen hänen edessään, levitti kätensä torjuvasti ja kuin vuodetta suojellakseen, sekä virkkoi käskevästi:
— Takaisin, miehet, näettehän, täällä makaa talon emäntä hyvin sairaana.
Miehet peräysivät todellakin ovelle. Mutta Martti Vilpunpoika kysyi käskijältä:
— Kuka olet sitten sinä?
— Minä olen Ruotsin entinen kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär kopeasti, kohottaen päätään entistä pystymmäksi. — Minä olen Liuksialan rouva.
— Liuksialan … onko tämä talo Liuksiala?
— Ei, tämä on Vääksy, lesken talo tämäkin, tuossa lepää sen emäntä.
Säästäkää meitä turvattomia, avuttomia naisia!
Miehet katselivat kysyen toisiaan ja Martti Vilpunpoika peräytyi taas askeleen, pyöritellen sanoja suussaan. Hän näytti empivältä:
— Liuksialan kartano, jossa asuu entisen kuningasvainajan leski, on meidän jätettävä ryöstämättä, niin päätettiin jo Kyrössä. Mutta Vääksystä siellä ei puhuttu mitään.
— Säästäkää Vääksykin niinkuin Liuksiala, puhui harmaapäinen rouva liikutettuna. Talonpojan ilmoitus, että he olivat päättäneet säästää hänen oman talonsa, oli syössyt oudon, rohkaisevan ilonlaineen hänen valtavasti tykyttävään sydämeensä … muistettiinhan siis vielä kuitenkin Suomessa vanhaa kuningatarta! Heltyneellä ja hellyttävällä äänellä hän edelleen rukoili: — Säälikää kärsivää sairasta ja hänen kotiaan!
Miehet olivat sillävälin hiljaa vetäytyneet sairashuoneesta suurtupaan, jossa johtajat nyt neuvottelivat keskenään. Mutta ulkoa astui yhä uusia tulokkaita pirttiin. He saapuivat remuavina ja äänekkäinä ja vaativat ankarasti pöydille syötävää ja juotavaa, välittämättä mistään hentomielisistä jutuista. Tähän taloon he, raskaan hiihdon suoritettuaan, olivat tulleet juuri remutakseen tänä juhlien aattona, juodakseen ja herkutellakseen, eivätkä he suinkaan aikoneet antaa jonkun sairaan akan hämmentää tätä päätöstään. Ääni koveni taas heidän joukossaan, palkkapiiat saivat sen tuhannen kyytiä, kun eivät ajoissa tuoneet esille olutta eivätkä heti saaneet tulta saunaan.
— Avaimet tänne, otamme itse, karjuivat miehet, eikä Liuksialan rouvakaan enää saanut, vaikka tupaan tuli, siellä ääntään kuuluville. Ja Martti Vilpunpoika neuvoi ikäänkuin hyväntahtoisesti tuota hätäilevää naista:
— Antakaa miehille hyvällä ruokaa ja juomaa, mitä tahtovat, ne ottavat kuitenkin itse!
Sitä neuvoa oli toteltava ja pian olivat yltäkylläiset, meluavat pidot käymässä Vääksyn molemmissa tuvissa. Joulutynnyrit avattiin ja olutta kannettiin pöytiin suurin kipoin, jotka pian tyhjenivät ja taas olivat täytettävät, ja talon jouluruoat, liikkiöt ja paistokset, menivät samaa tietä. Palkkapiiat juoksivat kuin väkkärät yhä uusia herkkuja esiin kantaen. Kiireellä piti vielä tappaa ja paistaa pari hiehoa ja lammasta, ennenkuin miesten nälkä rupesi asettumaan. Ja sitä asetellessaan he joivat ja juopuivat ja kävivät yhä remuavammiksi. Toiset pistäysivät vuoron päältä saunassa, toiset mättivät aitoista rekiinsä leipäsäkkejä ja voipyttyjä, mutta useimmat istuivat kuitenkin yhtä painoa kuumassa tuvassa olutkippoja kallistellen ja kehuskellen toisilleen, että näin sitä nyt me vuorostamme… Talon väet, aikuiset ja lapset, jotka olivat piiloutuneet uunin pimentoon, katselivat sieltä pelokkain, ammottavin silmin sitä rajua menoa, uskaltamatta äännähtääkään.
Tämän ryminän jatkuessa istui Liuksialan valtiatar sairaan rouvan vuoteen ääressä, koettaen häntä rauhoittaa. Mutta tuvan melu ja huuto kaikui yhtenään sairashuoneeseen ja sen aiheuttama säikähdys ja kauhu murteli nopeasti heikon potilaan viimeisiä voimia. Hänen tilansa huononi huononemistaan ja iltapuoleen, kun juopuneiden mölinä oli kovimmillaan, valtasi hänet taas kouristuksen tuska. Hän pyysi pappia, kohdisti nyt siihen pyyntöönsä kaiken voihkinansa ja hätänsä. Mutta se oli vallan toivotonta.
— Kukapa pääsisikään täältä nyt kirkolle ajamaan, hätäilivät naiset.
— Rengit ovat tiessään, talli on täynnä vieraita hevosia.
— Ja kaiketi se kirkkoherrakin jo on pakosalle lähtenyt, niinkuin kaikki muut.
— Pappia, pappia! voihkii kuoleva nainen, mutta mistä sen nyt ottaa!
Näin hälysivät talon naiset, juosten edestakaisin ovissa, väännellen käsiään ja vaikertaen. Kalpeana seisoi Liuksialan rouva kynnyksellä, keksimättä, miten lievittää sielun ja ruumiin tuskissa kiemurtelevan potilasraukan hätää.
Silloin kuului tuvan karsinasta, missä muutamia hiljaisempia retkeläisiä, toisten rymytessä, lepäili seinäraheilla, ääni:
— Täällä on pappi…
Hiukan ujona, mutta vakavana ja arvokkaana astui Mikko esiin katveesta, missä hän, joka toisia myöhemmin oli perille saapunut, oli miesten poristessa ottanut pienet unet. Nyt hän korjasi pukunsa, asetti papinkauluksen paikoilleen ja pyysi rauhallisesti miehiä vähän asettumaan. Sitten astui hän Liuksialan rouvan eteen häntä kunnioittaen tervehtien.
— Pappiko teillä mukananne, huudahti rouva ihmeissään, mutta samalla helpotuksesta huoahtaen. — Käykää sisään, pastori, käykää tänne kuolevaa lohduttamaan ja vahvistamaan.
Naurun höhötystä kuului oluenjuojain pöydästä ja oudolta tämä toimitus nyt näissä oloissa tuntui nuoresta papista, joka ei ollut tupaan saapuessaan kuullut sairaasta emännästä mitään. Mutta hän käsitti velvollisuudekseen auttaa hätääntynyttä, haki esille sakramenttilaatikkonsa ja astui sisähuoneeseen, missä kuihtuneena rauniona lepäsi Juhana kolmannen lemmitty, jonka kukoistavasta kauneudesta ja kirjavasta elämänsadusta hän oli monet tarinat Turussa kuullut. Siinä hän nyt tuskissaan kamppaili ja vaimenneella äänellä voihki, että hurjat raakalaisjoukot syövät ja ryöstävät hänen talonsa ja tavaransa… Ja noiden raakalaisten matkassa kulkevan papin täytyi nyt koettaa lohduttaa ja rauhoittaa ja viime tilille valmistaa tuota seikkailijanaista, joka tuskaili kaatuneen onnensa maallisten rippeiden katoamista.
Mutta Vääksyn molemmissa tuvissa kohisi mässääväin miesten porina entisellä pauhullaan ja viimeistä ehtoollista kuolevalle jaettaessa kuului pyhäin sanain sekaan äänekästä laulun loilotusta ja sakeita kirouksia. Kotvasen kuluttua kutsuttiin emännän lapset ja lapsenlapset taas tautivuoteen ääreen polvistumaan ja Mikko-pappi koetti turhaan vaimentaa pirtin porinaa. Siellä oli Martti Vilpunpoika äsken julistanut, että matkaa oli taas yötä vasten lähdettävä jatkamaan, sellaiset verekset terveiset sanoi hän airuen tuoneen Ilkalta, joka tuon saapuneen viestin mukaan jo oli ehtinyt Pirkkalan Ylöjärvelle. Nyt siellä tuvassa äänekkäästi väiteltiin siitä, oliko Vääksyn kartano, jossa päiväkausi näin oli remuttu, lähdettäessä sekin todella höyräytettävä tuleen. Siitä toiset, maltillisemmat, kieltelivät, viitaten talon sairaaseen emäntään ja pieniin lapsiin. Mutta niistä eivät hurjimmat välittäneet:
— Menkööt mäkeen taikka paistukoot! Onko meidän lapsia muistettu, kun talosta viimeinen jauhovakkanen on viety… Totta jumaliste tässä joulunuotio nyt on roihautettava, jahka viimeinen haarikka on kallistettu.
Martti Vilpunpoika ei uskaltanut käydä estämään tätä miestensä tulitusintoa, vaikka ehkä itse olisi tahtonutkin säästää talon. Siksi hän vain komensi:
— Tehkää talolle minkä tahdotte. Nyt joka tapauksessa pian suksille kaikki ja taipaleelle!
— Tuli siis nurkan alle…!
— Että tästä lähteä nähdään!
Kaameilta ne huudot kaikuivat potilaan huoneeseen. Mikko-pappi yritti taas järkipuheilla hillitä oluesta hullaantuneita miehiä, mutta se ei enää ollenkaan onnistunut. Hänelle ivaten nauraa hohotettiin ja pilkkasanoja sateli häntä vastaan:
— Vai jo pappia jänestää … sitäkö varten se mukaan otettiin!
— Alkuahan tämä vasta on. Monen talon saat nähdä palavan, jos meidän matkassa mielinet kulkea…
— Eikä tässä enää paljoa maksa yhden vanhan akan henki. Nyt ovat todet käsissä!
Tuskaisella ahdistuksella kuunteli Mikko näitä muuten niin sävyisäin erämaanmiestensä karkeita uhkauksia. Hän jo syvästi katui, että oli heidän matkaansa ollenkaan lähtenyt. Eihän hän kuitenkaan voinut heidän syvälle syöpyneestä katkeruudesta kasvanutta hurjuuttaan taltuttaa, — kuilu näytti aukenevan hänen ja talonpoikain välille. Hänen sydäntään särki nähdessään talon naisten jo rupeavan kokoamaan hynttyitään talven selkään paetakseen, ja kauhulla vetäytyi hän lähtöä tekevistä, räyhäävistä retkeläisistä loitommas, palaten vielä sairashuoneeseen.
Mutta retkeläisten kesken syntyi vielä, ennenkuin he tuvasta poistuivat, uutta neuvottelua ja väittelyä. Se airut, joka oli tuonut sanan Ilkan joukon saapumisesta Ylöjärvelle, oli samalla tuonut Martti Vilpunpojalle käskyn muuttaa matkansa suuntaa ja lähteä samoamaan etelään päin, Pälkäneen kautta suoraan Hämeenlinnaa kohden. Oli näet saatu tietoja, että Hämeestä päin oli Satakuntaan tulossa pakoon ehtineiden herrojen sotaväkeä, Arvid Tavastin ja Knuutti Kurjen johtamia huoviosastoja, jotka ilmeisesti pyrkivät Ilkan nuijajoukon kimppuun takaapäin, samalla kuin marski Klaus Fleming itse Turusta päin aseväkineen riensi sitä vastaan. Talonpoikain pääjoukko uhkasi siten joutua pahaan puristukseen. Senvuoksi oli Martti Vilpunpojan nyt kiireellä riennettävä noita Hämeestä tulevia ryttäreitä vastaan, niitä pysäyttämään ja siten suojelemaan Ilkan joukon selkäpuolta.
Tämä oli järkeenkäypä määräys, mutta monille erämaan retkeläisille se kuitenkin tuotti pahan pettymyksen. Heitä, jotka olivat toivoneet pian jo pääsevänsä pääjoukon mukana kulkemaan suoraan Turkuun, kiukutti nyt, kun heidän olikin poikettava takaisin metsäisille maille. Toiset, humalapäiset, niskoittelivat, ja johtomiehillä oli tekemistä masentaakseen heidän vastarintaansa. Retken suunnan muuttaminen tuotti niinikään monenlaista järjestelyä. Tämän muutoksen oivalsivat kaikki vakavaksi asiaksi: olihan lähdettävä päätä pahkaa taistelemaan rynnistävää, hyvinvarustettua ratsuväkeä vastaan, — ilmitappelu saattoi syntyä koska tahansa!
Uudet järjestelyt vaativat aikansa. Piti lähettää etujoukko teitä tutkimaan ja sananviejiä monelle taholle. Mikkoa tarvittiin taas kirjoitusmieheksi, sillä Ilkalle oli vastauskirje laadittava ja joulupyhinä kirkoissa kuuluutettavaksi oli valmistettava julistus, jossa paikkakunnan väestöä kehoitettiin liittymään talonpoikain liikkeeseen. Illan suussa olivat ne valmistukset vihdoin suoritetut ja humalastaan hiukan selvinneet, mutta uuteen kiukkuun yltyneet miehet nouseskelivat pihalla suksilleen. Mutta matkasuunnan muutoksen aiheuttama suuttumus oli taas kiihoittanut heidän mielensä, ja pirtistä lähteväin joukosta nousi äänekäs ja yleinen vaatimus:
— Nyt piru vie ei jätetä Vääksyä polttamatta!
— Ei jumaliste Laukon herran, joka Hämeestä tulee, pidä ainakaan täällä saada yösijaa!
— Tuli olkiin nyt!
Ja sydäntyneet miehet rupesivat jo uunista vetämään kekäleitä viskatakseen ne lähtiäisiksi lattialle vuodepahnoihin.
Silloin aukeni selälleen sairashuoneen ovi ja Mikko-pappi, joka äsken kirjoitustyönsä päätettyään oli rientänyt sinne, astui sen kynnykselle kalpeana, vakavana, juhlallinen ilme kasvoillaan. Hän katsoi miesten häärintää ja virkkoi:
— Miehet, — tuolla on nyt vainaja. Tekö rupeaisitte ruumiinpolttajiksi?
Miehet ällistyivät, uunista vedetyt kekäleet jäivät liedelle savuamaan.
— Rauha kuolintalolle, julisti Mikko, — poistukaamme täältä siivosti ja hiljaa!
Nyt hänen vaativaa ääntään taas kuunneltiin ja äsken ärtyisät miehet vetäytyivät nyt ikäänkuin hervoittuneina ja puolihäpeissään ulko-ovelle. Heidän päästään tuntuivat viimeiset humalahöyryt äkkiä hälvenevän, kuoleman henkäys tuntui heidät ikäänkuin herättävän. Ääneti he hakivat eteisestä konttinsa ja keihäänsä ja ehättivät kuin erityisellä kiireellä suksilleen, hiihtääkseen jo lähteneiden jäljille.
Viimeisenä läksi Mikko-pappi Vääksyn taas tyhjentyneestä suurtuvasta, jossa naiset ja lapset kuin typertyneinä, vieläkin kauhun ilme silmissään, katselivat poistuvia miehiä. Hän kumarsi kunnioittaen Liuksialan rouvalle, joka jäi sinne ympärilleen kertyneitä orpoja huoltamaan ja joka, kuin pingoituksesta lauenneena mutta yhäkin epävarmana, kysyi lähtevältä:
— Onko siis Vääksy nyt sittenkin pelastunut?
— On. Sen pelasti sen emäntä-raukka kuolemallaan.