"Kuule — kuule!" hoki Paavo. "Vai läksi väsyneen jälkeen ja olalleen nosti."
"Läksi ja nosti ja kotiin kantoi. Se on se nuori mies nyt elävimpiä joukossa. Vaan ei se ole ainoa sen töiksi, niitä on muita samanlaisia."
Puhuttiin vielä Malmbergista ja heränneistä ja herätyksistä ja uudesta elämästä, jota nyt oli alettu Nivalan pitäjässä elää. Kullakin oli kertomuksensa ja tapahtumansa, joka oli omasta mielestä muita parempi. Pirtin ovi oli ollut käynnissä pitkin iltaa. Oli tullut seuraväkeä likempää ja edempää, joukoissa ja yksitellen, ja asettunut penkeille hämärtyvässä pirtissä, Tuontuostakin pistäytyi vanha isäntä pihalle, katseli tielle päin, kuulosti ääniä ja palasi taas Paavon luo kamariin.
"Niitä on jo niin paljon, etteivät enää pirttiin mahdu, ja uusia aina tulee — heränneitä ja suruttomia", sanoi isäntä ja katseli kamarin ovelta väkijoukkoon.
Vaan samassa näkyi kansa halkeavan oven suussa ja halkeamaa myöten astuvan pitkä, komea herrasmies voimakkain askelin kamaria kohti.
"Tervetuloa, Paavo! Tässä talossa kerran erottiin ja tässä taasen yhteen yhytään", sanoi Malmberg syvällä, kumajavalla rinta-äänellään ja asetteli palttoota kamarin naulaan.
"Minun on elämäni ollut vuosikymmeniä yhtä yhtymistä ja eroamista. Liperissä kerran erottiin Renqvistin kanssa eikä ole sen perästä yhytty. Vaan oli se erilaista silloin täällä."
He puristivat pitkään toistensa kättä, Malmberg taputellen Paavoa hartioille.
"Kerran yhytään eikä koskaan erota, kaikki Herran ystävät Savossa ja
Pohjanmaalla", jatkoi Paavo vakavana.
"Niin — niitä on nyt täällä suuret tuvat täynnä ja uusia ilmestyy.
Minkä verran lie sitten siellä? Pääsevätkö kaikki perille?"
"Jotka loppuun asti vahvoina pysyvät. Tien päässä tippuu toisia, tiellä, matkan varrella, toisia, toisia toisessa päässä, viime portille tullessa. Monta on kutsuttu, harvat valitut. Moni on, joka pyrkii, vaan ei pääse."
Se oli niin vakavaa, mitä Paavo sanoi, että kaikki kävivät aran ja pelokkaan näköisiksi.
"Sanokaa, Paavo, noille tuolla tämä sama, minkä tässä nyt meille!" kehoitti Malmberg ja nousi tuolilta pirttiin mennäkseen.
"Pappi ensin", esteli Paavo.
"Paavo ensin. Paavo on parempi kuin papit", sanoi Malmberg hellästi ja piti Paavoa olkapäistä kiinni.
Kiisteltiin hetken, leikiteltiin, työnnettiin toisiaan pirttiin päin ja mentiin vihdoin sisälle, Malmberg Paavoa käsivarresta taluttaen.
"Kun on tällaista vasta heräävää kansaa koolla, niin on eri voima puhua", sanoi Paavo seurain perästä, kun oli taasen tultu kamariin hikisinä ja kuumina.
"Niin on ollut minunkin", yhtyi Malmberg puheeseen. "Sanat aina valmiina paikallaan, hakematta, siihen tuotuina, valmiiksi pantuina, niin ettei muuta kuin suusi avaat."
"Ja veisuu jo toisenlaista täälläkin päin. Vaan Kiuruvedellä se on kaikkein parasta. Tunnet taivaassa olevasi, kun seuratuvassa istut", sanoi Paavo.
"Niillä on nyt sellainen veisuuinto, että kirjat pitää olla työmaalla mukana. Tässä naapurissakin veisaavat nuoret aamusta iltaan", selitteli isäntä.
"Työmaalla, pellolla, metsissä, joka paikassa nyt pitää kirja olla mukana", lisäsi joku nuorista miehistä innostuneena.
"Kaikki kuin valjaat päällä yötä päivää, puhujat, kuulijat, vanhat, nuoret", sanoi Malmberg kävellen edestakaisin kamarin lattialla. "Pankaa täältä joku veisuun oppiin Kiuruvedelle — joku, jolla ovat ne lahjat!" kehoitti Paavo.
"Ojan Liisa sinne joutaa ja sieltä pian kantamuksensa niitä tuo — uusia virsiä ja lauluja — Savon säveliä", oli isäntä heti valmiina ehdoittamaan.
"Ja körtin mallin — tämmöisen. Te olette täällä vielä liian hekumallisia", sanoi Paavo puoleksi leikillään.
Kaikki istuivat äänettöminä, väkinäisesti naurahtaen ja toisiinsa katsahtaen.
"Liekö täällä se Reisjärven mies, joka kävi illalla Pirttiperässä?" kysyi Malmberg kuin itseltään ja katseli kamarin ovelta pirttiin, mistä väki näkyi vähitellen poistuvan.
"Niitä on siellä ollut taas tänä iltana joka paikasta, Haapajärveltä,
Reisjärveltä, Sievistä, Nivalasta", selitti isäntä.
"Se on vanhoja leikkikumppaneita lapsuuden ajoilta", alkoi Malmberg uudelleen. "Isäpuoleni oli aikanaan pappina Reisjärvellä. Siinä oli pappilan vieressä vanha mylly, minne kylän lapset kokoontuivat leikkimään. Kerran nousin myllyn tuuttiin ja aloin saarnata ja pauhata pojille niiden pahuudesta ja vallattomuudesta, vaikka itse taisin olla pahin pukari joukossa. Tämä silloin, tämä sama mies, jota tässä katselin löytääkseni, tuli ja veti papin alas saarnatuolista, niin että veri juoksi nenästä noronaan. Muistin sen illalla heti, kun mies tuli Pirttiperään ja alkoi kertoa herätyksestään. Kuului saarnani koskeneen niin kovasti jonain pyhänä täällä Nivalan kirkossa, ettei unta silmiin viikkokausiin. Minä miehelle, että mikset vetänyt alas saarnatuolista, niinkuin silloinkin sieltä myllyntuutista Reisjärvellä. Puhuttiin pitkin iltaa vanhoista asioista, lapsuuden muistoista. Nyt on mies siellä, missä minäkin — tiellä taivaaseen, pakomatkalla Paapelista, Oltiin taas sellaisia ystäviä, että oikein piti syliksi ottaa erotessa."
Paavo hymähti hiljaa, ja toiset pyyhkivät vesiä salaa silmistään,
"Ei mahda miehellä enää olla sitä mieltä, että sieltä alas kiskoisi — saarnatuolista. Taitaisi istua ja kuunnella viikkokaupalla", arveli isäntä.
"On niitä sellaisiakin, jotka sen tekisivät, jos uskaltaisivat", huomautti joku.
"Pitää ollakin", tokasi Paavo väliin.
"Herrat ainakin. Herroilla on viha semmoinen, että elävältä söisivät, kun saisivat", sanoi Malmberg.
"Vaan mistä ne herrat teitä vihaavat, joka ette niille ole mitään tehnyt?" kysyi isäntä.
"Kun en niiden kanssa korttia pelaa enkä totia juo, niinkuin ovat ennen papit tehneet, enkä pitoja enkä kalaasia pidä enkä tanssikemuja", selitti Malmberg kuin kiivastuen.
"Herrat kun ovat pahimpia, ensimäisiä kaikessa jumalattomassa menossa, niin kovimmin suuttuvat sille, joka on tullut jumalattomuutta kukistamaan. Herroja ne olivat nekin, jotka elämän Herran tappoivat."
"Se on niin — se on oikein, mitä Paavo sanoo", kuului joukosta.
"Entäpä heräävät herratkin vähitellen. On sitä nähty jo ennenkin. Kuopiossa niitä on sellaisia ja Kajaanissa, jotka talonpoikain kanssa istuvat samalla seurapenkillä. Siinä on aina tutkain mukana ja piikki sisäänpäin pistämässä, missä on vihaa ja vainoa", jatkoi Paavo.
"Herää pappeja ainakin — nuoria pappeja — Lagus niitä herättelee Herran voimalla. Se on semmoinen mies, etteivät sen käsissä kestä muut paremmin kuin minäkään. Kalajoen rovastin uudet apulaiset ovat jo aivan pilalla, Laguksen ja Malmbergin villitsemiä. Durchman, vanha pelimanni, kuuluu särkeneen viulunsa ja iloinen, sukkela Laurin, muuttuneen niin, ettei leikkisanaakaan enää kärsi. Ja Hemming, Laguksen oma apulainen, huojuu siellä Vieskan pappilan vinttikamarissa juurillaan. Mahtaa se rovasteja harmittaa ja suututtaa. Pian kai tästä saadaan piispankäräjät."
Malmberg seisoi keskellä lattiaa ja puheli innoissaan ja pyörähteli.
"Ja Sievin pappi myöskin — Heikki Schwartzberg ja Antti Holmström. Niitä on jo oikealla ja vasemmalla", jatkoi hän hyvillä mielin. "Mitä tästä tuleekaan vielä?"
"Maailman loppu — jumalattoman maailman, ja taivaan alku täällä maan päällä", sanoi Paavo.
"Kuulkaa, Paavo! Mitä se Lagus siellä sanoi teille — Pyhäjärvellä? Toimitettiin Paavoa tapaamaan vartavasten", kysyi Malmberg yhtäkkiä kuin jostain havahtuneena.
"Sanoi sitä, mitä pitikin. Siitä tulee ystävä samanlainen kuin sinustakin on tullut, ja vähemmällä vaivalla. Sinä potkeit ja päristelit, vaan Vieskan pappi tuli rentonaan.
"Minä olen kaiken aikaa elänyt toivon ja pelon välillä. Se kun aina epäili savolaisia, teitä ja Niskasta, ja on kovin tarkka opista. Nyt on sitten kaikki voitettu, kun on Lagus voitettu."
"Ei vielä kaikkia. Se Kalajoen rovasti on vielä voittamatta, joka niitä apulaisiaan kiusaa", sanoi Paavo.
"Ja tämä Haapajärven pappi tässä vieressä", lisäsi isäntä. "Vaan sen rouva on toista mieltä ja rouvan sisar, se Laura-neiti. Kokoovat heränneitä kotiinsa, kun milloin uskaltavat ja milloin pappi itse on pitäjällä", huomautti joku pojista.
"Jääkööt vanhat rovastit kaikki jyväaittainsa vartijoiksi — niitä ei enää Herrakaan hereille saa, jotka ovat kerran ahneudella sydämensä sokaisseet! Eikä niitä tarvitakaan. Nuorista Herra nyt alkaa, nuorista papeista ja ylioppilaista, joita kuuluu Vieskassa kulkevan, nuorista miehistä ja naisista, näistä tällaisista —."
Ja Malmberg löi kädellään talon nuorinta poikaa olkapäälle ovensuussa.
"Näitä — näitä se nyt viertää ja näistä roihun sytyttää, joka vielä näkyy pitkille matkoille", lisäsi Paavo.
Kun Paavo ja Malmberg myöhään illalla erosivat toisistaan, tunsi kumpikin suurta iloa sielussaan. Niinkuin heidän elämäänsä valaisisi uusi, kirkkaampi, voimakkaampi valo kuin ennen.
"Minä vanha mies nuorrun näiden ihmeiden keskellä", sanoi Paavo.
"Paavon pitääkin — Paavon pitää elää vielä viisikymmentä vuotta. Nyt vasta Paavoa tarvitaan."
Ja he tarttuivat sylin toisiinsa, pitelivät kiinni toisistaan, niinkuin eivät olisi tahtoneet milloinkaan erota.
XIII.
Hän oli taas, niinkuin monesti ennenkin, jäänyt seisomaan pihalle ja katsomaan, miten Paavo ajoi alas jäälle ja siitä viittatietä myöten kirkkoa kohti. Vaan hän oli siihen jo tottunut ja tiesi ja ymmärsi, että se oli pakko semmoinen, joka pani Paavon liikkeelle, että se oli Herran asia ja heränneen kansan yhteinen vaatimus, joka kuletti ja piti yhtämittaa liikkeellä. Sitä hän vain salaa murehti ja siitä usein puhui sekä muille että Paavolle itselleen, miten kestää kauan vanhan miehen terveys pitkillä matkoilla, talvipakkasissa, kuumissa seurapirteissä, huonoissa suojissa saloilla kaukana ja teitten varsilla taipaleilla. Ja hän koki aina muistuttaa Paavoa lähdön päässä ja varoittaa varomattomuudesta ja vilustumisesta ja muusta kaikesta, mutta Paavo nauroi vain ja löi leikiksi. "Aikansa kestää syntinen ruumis. Herra siitä vastaa, jos on asia kerran Herran asia."
Vaan nyt oli matka pitempi kuin ennen milloinkaan, oli sellainen, joka kesti kuukausmääriä. Ja päälle päätteeksi oli kylmien säiden aika, tammikuun parasten pakkasten.
"Eivätkö ne olisi voineet sitä kokoustaan pitää muuna aikana, keväämpänä sitten, kun päivät pitenevät ja ilmat lämpenevät?" kysyi Anna Loviisa valitellen.
"En tiedä. Papeilla ovat kinkerinsä ja maistereilla muut lukunsa. Tottapa ne ovat sen tietäneet. Sinne vain vaativat ja kirjoittavat joka postissa, Bergh Nurmijärveltä ja ne maisterit sieltä Helsingistä", selitteli Paavo.
"Kuolet vielä, Paavo, sillä matkalla, vilustut, palellut vielä ja saat taudin sellaisen, joka tappaa. Helsinkiin asti tällaisessa ilmassa — —!"
"Vielä sen taaksekin. Kun olen kuollut, niin käy ilmoittamassa rovastille. Sano sille, että nyt on kuollut se väärä profeetta, joka on koko maata villinnyt!" keskeytti Paavo.
Hän kävi hetken päästä vakavaksi ja jatkoi:
"Rekeen kuolen tai seuratupaan tai tiepuoleen salolle, minne Herra määrää, kun on kerran tällaista kulkemista tämä elämä. Ja tämän pitää nyt tällaista olla, tästä en enää pääse toisenlaiseen, vaikka pyrkisinkin. Herrat alkavat herätä Helsingissä ja niitä pitää päästä katsomaan ja kuulemaan. Vaan valvoa pitää syntisen, pitää olla öljyä lampussa, pitää päästä irti sielun siitä, mikä sitoo ja solmiaa tähän maailmaan."
He olivat istuneet myöhään illalla ennen lähtöä pirtissä kotona Aholansaarella, Paavo emäntineen ja Liisa ja Liisan mies ja molemmat nuorimmat tyttäret, Eeva ja Riitta. Kolme vanhinta tytärtä oli jo poissa kotoa, mikä missäkin, yksi Karjalassa saakka. Oli tuntunut juhlallisemmalta ja vakavammalta sinä iltana kuin monena muuna. Paavo oli puhunut kotiväelleen ja lukenut, ja tytöt olivat laulaneet. Oli jäänyt joskus yhteinen harjoitus kotona pitämättä. Hän oli ollut usein niin väsynyt matkoilta tultuaan, ettei ollut jaksanut kulkea kamarista pirttiin, oli maannut vain pitkällään tai lukenut vanhaa raamattuaan pöydän ääressä paitahihasillaan turkkiliivi yllä. Vaan iltasin aina ennen matkoille menoa oli hän koonnut väkensä pirttiin, lukenut ja puhunut. Ja silloin oli tuntunut niin turvalliselta ja rauhalliselta. Niinkuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi, joksikin pyhemmäksi ja suuremmaksi, vaan tullut samalla likisemmäksi.
Anna Loviisa seisoi pitkän aikaa pihalla aamuhämärässä, kunnes Paavo oli häipynyt hevosineen etäisyyteen viittatielle.
Kulettiin, ajettiin, mentiin aina vain eteenpäin tammikuun pakkasessa, yövyttiin viluisina ja istumisesta väsyneinä ja aamulla aikaisin taas lähdettiin ratisevalla reslalla ja vanhalla pienellä mustalla, joka oli monet matkat tehnyt ja monen talon tallissa yönsä viettänyt. Alkumatka oli vielä tuttua, vaan sitten muuttui kaikki oudoksi, ihmiset, talot, taipalet ja maisemat ympärillä ja koko näköpiiri taivaanrannalla. Loppuivat vähitellen vaarat ja selät ja viittatiet selkien halki ja jatkoksistaan vääntyneet pirtit, harmaat ja tutunomaiset vaarojen laella, ja ränstyneet mökit lumisine luukkuikkunoineen. Tasaista vain tie loppumatkalla ja suuria kyliä matkan varrella, kivisiä kirkkoja ja korkeita, komeita taloja, niinkuin linnoja, ja pitkiä kujateitä ja lumisia tanhuvia loppumattomiin. He olivat niinkuin kummituksia täällä etelässä rekineen ja resloineen ja kuluneine lammasnahkaturkkeineen, körtteineen ja koirankoipikintaineen.
Ei oltu enää uskallettu pitkiin aikoihin puhua parannuksen asioista taipalella taloissa käydessä eikä yöpaikoissa. Eivät ne olleet ymmärtäneet mitään, kun oli joskus yritetty, silmillään mulkoilleet ja suu auki seistä tollottaneet. Oli vain puhuttu viinanpoltosta, markkinamatkoista ja kaupoista kaikenlaisista ja hevosista tai oltu mistään puhumatta, istuttu erillään aikansa ja taas lähdetty.
"Mikä pitää pimeys olla valkeuden aikana täällä etelässä!" puhkesi Paavo sanomaan kerrankin Niskaselle, kun he olivat lähteneet yöpaikasta liikkeelle.
"Ei ole vielä aika, vaan tulossa on. Lähtevät ne maisterit liikkeelle, jotka nyt kuuluvat Helsingissä seurojaan pitävän, niin alkaa valeta täällä niinkuin muuallakin. Käy samoin kuin kävi Kalajoen varrella."
"Sinulla oli silloinkin parempi toivo kuin minulla. Minä olen sellainen hetken lapsi, häilyväinen, tuulten vietävä, mikä milloinkin, puhun, päätän, tuomitsen sen mukaan, miltä tuntuu", sanoi Paavo päivitellen, kuin moittien itseään.
"Itse sanot. Sinä päätät asian aina liika pian. Saat sitten jälestäpäin liestää ja peruuttaa ja ottaa takaisin. On aina parempi odottaa."
"Kun on luonto semmoinen, että pitäisi olla heti valmista kaikki ja asiat hyvin ja kun ei sitten ole, niin —"
Paavo riuhtasi käsillään ja levitti äkkiä syliään merkiksi, miten on äkkinäistä ja repivää ja riuhtovaa hänen luontonsa.
Oli niin hupaista, kun he saapuivat perille Berghin pappilaan Nurmijärvelle, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa ja mistä puhua ja mihin istua.
"Täällä minä — tämmöinen tämä on minun pappilani — tästä on tämmöinen näköala järvelle — vaikka pieniä ne ovat nämä järvet Syvärin rinnalla ja Kallaveden", puheli Bergh siirtyen paikasta toiseen ja siirrellen tuolia.
"Istutaan — poltetaan! Täällä on piippuja kaikenkokoisia hyllyllä. Istu tänne, Niskanen!"
Ja Berghin mieli oli niin hyvä, että puhe tuntui lapsen lepertelemiseltä.
"Kun saa tällaisia ystäviä Savosta saakka, niin ei oikein tiedä, mitä tekisi ja mitä antaisi ja mitä puhuisi. Sanokaa itse! Olkaa täällä kuin kotonanne!"
"Annat kuuman kylvyn tänä iltana. Ruumis on kuin piesty pitkästä istumisesta. Ei ole aikoihin kylvetty, ei ole uskallettu matkalla eikä pakkasessa. Vaan Savon mies ei saunatta elä, ja saunauskoahan tämä onkin tämä meidän uskomme", leikitteli Paavo.
"Sitä saadaan ja muuta, mitä vain on talossa", sanoi Bergh nauraen ja kyökkiin päin kulkien. —
Oli kylvetty, syöty illallinen ja istuttiin Berghin kamarissa kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä. Bergh kertoi työstään ja työnsä vaikeuksista, karusta maaperästä ja synkästä pimeydestä, jossa täällä oli eletty.
"Rosvojen pesäpaikka tämä on ollut — Nurmijärven 'kraatarien', niinkuin niitä täälläpäin sanotaan. Niistä siellä Kuopion vankilassa jotain sait, vaan näistä et täällä mitään. Nyt ovat alkaneet vähitellen tottua oikeihin tapoihin ja talttua. On aina joku joukosta tullut herätykseenkin. Muut minun edelläni ovat jalkapuulla hallinneet, minä hyvällä puheella ja sanalla. Se se sittenkin paraiten auttaa."
"Sanalla pitää hallita saarnamiehen", sanoi Paavo väliin.
"On siinä saanut koettaa yhtä ja toista keinoa. Tänä talvena olen laittanut kouluja kyliin, pannut parempilukuisia huonompien opettajiksi ja saanut vakavan kansan niihin suostumaan ja niihin lapsiaan panemaan. Kokoovat sunnuntaisin lapsiväkeä ympärilleen ja opettavat lukemaan. Täällä on nyt jo kymmenen koulua tänä vuonna."
"Ovatko ne heränneitä vai suruttomia ne sinun koulumestarisi?" kysyi
Paavo. "Älä vain suruttomia pane Herran töihin!"
"Molempia niitä on. Minulla on aina ollut sellainen halu opettaa ihmisiä ulkonaisestikin — taitoon ja tietoon ja hyviin tapoihin kaikenlaisiin", sanoi Bergh.
"Tästä Niskasesta saat siinä asiassa toverin itsellesi. Tämä on lukenut kaikki kirjat ja tämä niistä saarnaa pitkin pitäjiä, niin että mahtaa parannus jäädä ja oikea Jumalan sana", laski Paavo taas leikkiään Niskasen luvuista.
"Paavo kun ei paljon muuta lue kuin minkä raamattuaan. Vaan minä olen sitä mieltä, että maallisen viisauden pitää kasvaa hengellisen rinnalla", puolusti Niskanen itseään.
"Kun rinnalle pääsee, niin siitä edelle ajaa — kuomureellä", nauroi
Paavo.
"On täällä ollut raskaita, pimeitä aikoja, samanlaisia kuin
Pälkjärvellä ennen. Täällä tulee sellaiseksi, että alkaa kelvata
mikä jumalisuus hyvänsä, kunhan jotain on. Jo minä hyvänä pitäisin
Renqvistinkin opetuslapsia."
Bergh tarkkasi arastellen Paavoa.
"Älä — älä! Älä sekoita äläkä sotke, vaan pysy raamatun opissa! Sinun pitää siinä kasvaa ja vahvistua eikä lapsen lailla horjua. Et saa juoda joka ojasta", varoitti Paavo.
"Nyt on ollut näinä viime vuosina hupaisempaa elämä — nyt sitten kun niitä maistereita ja ylioppilaita rupesi heräämään Helsingissä. Siellä tulee käytyä kerta, pari kuussa. Toisinaan niitä ajaa sieltä kuormittain tänne meille. Tulevat kyselemään niinkuin pienet lapset — oikein tahtoi alussa naurattaa niiden tietämättömyys ja lapsellisuus."
Se huvitti Paavoa, niin että hän nauroi Berghin mukana, nousi ylös ja käveli toiselle puolen kamaria.
"Sitä minä vain, että ei olisi pitänyt panna sitä kokousta Helsinkiin. Ei siitä mitään tule — sovinnosta Renqvistin kanssa eikä Mikkelin miesten. Pahenevat vain nuoret ja vasta-alkavat alkuunsa. Kylmiä rautoja ei saa takomallakaan toisiinsa tarttumaan. Niitä pitää ahjoon työntää ja moukarilla litistää. Sinä sitä sovintoa puuhaat ulkoapäin."
"Voi olla — voi näyttää siltä Paavosta, joka saa omien ystäväinsä parissa aina itseään virkistää, vaan meistä on täällä hyvää kaikki se, mikä on vakavaa", sanoi Bergh itseään puolustaen.
"Oikea oppi olla pitää. Sinä heilut täällä etelässä niinkuin Kajaanin apteekkari siellä pohjassa. Sitten sinä vasta syntisiä hereille saat, kun heilumasta lakkaat. Pitää olla pohja, joka kestää."
"Niin — on se niinkin. Tiedäthän sinä, Paavo, ja tunnet minun luontoni. Minun on vaikea riidellä ja väitellä. Parempi on elää rauhassa ja sovussa."
"On — kun on vain rauha oikeaa", sanoi Paavo.
He viipyivät useampia päiviä, pitivät seuroja pappilassa ja pitäjällä, istuivat ja puhuivat Herran töistä, Bergh siitä, mitä on Helsingissä nähnyt ja kuullut, Paavo siitä, mitä Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa ja Kainuun puolella.
Oli hupaista ja hilpeää matka yhdessä Helsinkiin. Naurettiin sukkeluuksille, joilla Paavo höysteli omia puheitaan ja Berghin kertomuksia nuorista ylioppilaista ja maistereista. Niitä olikin kaikenlaisia liikkeellä ja niitä oli muodosteltu ja muokattu eri piireissä erilaisiksi.
"Vai niin — vai panivat pulloja pöydälle ja kortit viereen ja siinä sitten odottivat!" sanoi Paavo ja nauroi leveää nauruaan.
"Raamatun ja muut kirjansa työnsivät laatikkoon ja olivat hääräävinään pullojen ja korttien kanssa", kertoi Bergh uudelleen saman asian.
"Ja sanoi: Täällähän onkin oikeita luteerilaisia eikä mitään kerettiläisiä —?"
"Sanoi — poliisi, joka oli vahtiin pantu nähdessään herrat peli- ja juomapöydän ääressä", selitteli Bergh.
"Jo osasivat konstinsa, jo saivat kerran pirun petetyksi — mahtoi kerrankin hävetä omaa tyhmyyttään", nauroi Paavo.
"Ne kun nykyään ovat kerettiläisiä siellä kaikki, jotka vähänkin ahkerammin kirkossa käyvät, mitä sitten nuoret, heränneet maisterit, jotka lukevat ja veisaavat."
"Ja oikeita luteerilaisia ne, jotka juovat ja korttia pelaavat, niinkuin on herrain tapa maalla ja kaupungeissa", lisäsi Niskanen.
Mitä likemmä tultiin kaupunkia sitä hiljaisemmiksi kävivät vieraat. Bergh vain yksin jutteli, väliin "viittoen kädellään ja osoitellen jotain merkillistä. Vaan sisällä kaupungissa tunsivat Paavo ja Niskanen itsensä yhtäkkiä kuin toisenlaisiksi, pieniksi ja vieraiksi ja oudoiksi. Heidän vaatteensakin, turkkinsa" karvakenkänsä ja koirannahkalakkinsa erosivat kokonaan muiden pukimista, noiden kaikkien, jotka näkyivät kiirehtien kuin juoksujalassa kulkevan kahden puolen katua.
"Tässä on kamreerin talo — tässä ne asuvat", sanoi Bergh ja ajoi kamreeri Holmbergin portista sisään pihalle.
Stenbäck ja Essen hyökkäsivät samassa ovesta ulos ja tulivat puolijuoksussa tervehtimään Berghiä ja pitkämatkaisia, outoja, uusia ystäviään.
"Täällä ne nyt ovat molemmat, joista on puhuttu ja joita on odotettu. Tämä tässä on Paavo ja tämä lyhempi Niskanen", esitteli Bergh vieraitaan nuorille ystävilleen.
"On kuultu, vaikkei ole nähty", sanoi Stenbäck ja toivotti vieraitaan tervetulleiksi.
Sisältä huoneista kuului puhetta, ja sakea tupakansavuilma tuoksahti vastaan, kun Stenbäck ja Essen vieraineen astuivat sisään. Toiset näkyivät seisovan keskellä lattiaa pitkävartiset piiput käsissä ja juttelevan isolla äänellä, toiset istuvan yhdessä ryhmässä ja lukevan jotain. Ovensuussa istui joukko sarkapukuisia talonpoikia, vanhahkoja miehiä, pitkäpartaisia, oudoksuvan ja ujon näköisinä.
Syntyi äänettömyyttä, ensin toisessa, sitten toisessa huoneessa heti, kun Paavo, Bergh ja Niskanen olivat astuneet sisään. Tervehdittiin, käteltiin, nuoret herrat kumarsivat syvään Paavolle, katselivat, tarkastelivat ja alkoivat jossain edempänä puhella hiljaa, kuiskien toisilleen. Toiset tulivat tuttuina vastaan, naurussa suin, Niilo Bergh, Suonenjoen pappi, ja jotkut muut. Vaan vähitellen oltiin taasen keskellä samaa, äskeistä sohinaa ja puheen pitoa.
"Alkakoot nämä — puhukoot nämä ensin oman ymmärryksensä! Miksei se tullut itse — Renqvist — näiden päämies?" kuului Paavo sanovan hetken päästä kuuluvasti ja osoittavan oven suuhun, missä pitkäpartaiset miehet istuivat jäykkinä kuin kuvapatsaat.
"Niin — sanokaa te ensin oma ajatuksenne, Mikkelin miehet! Parasta lie alkaa alusta, ensimäisestä parannuksesta, niin kuullaan, missä tulee tienhaara", kehoitti Nurmijärven Bergh lempeästi.
Salomon Häkkänen, mäntyharjulainen, alkoi saarnaavalla, surunvoittoisella äänellä tehdä selkoa armonjärjestyksestä.
Istuttiin, kuunneltiin, katseltiin väliin Paavoa, väliin Nurmijärven Berghiä, väliin taasen Häkkästä, keski-ikäistä punakkaa miestä, joka arkana, värähtelevällä äänellä koki selittää, miten oli ymmärtänyt ensimäisen parannuksen ja vanhurskauttamisen.
"Ei kelpaa oman jumalisuuden oppi täällä — ei sillä sielu elä", sanoi Paavo ja keskeytti Häkkäsen puheen. "Pitää olla toisen tekemät passit elämän tiellä, Herran itsensä antamat omassa asiassaan. Se on tasaista ja kaunista kaikki tämä, mitä tämä on puhunut ja tämän oppi-isä itse, vaan väärää on ja väärään vie."
Ja Paavo alkoi itse selittää Herran työtä, miten se alkaa syntisessä ja jatkuu, miten ei ole voimaa kenelläkään rukoilla oikeaa rukousta, jos ei Herralta saada rukouksen henkeä, eikä syntiä vastaan sotia, jos ei joka päivä oman voimattomuuden tunnon alla elämän Herraa lähestytä.
"Minkä itse teet, uskot, rukoilet, taistelet, luet ja veisaat, se on omaa työtäsi ja siitä kasvaa kiiltoa ja kaunista ulkomuotoa, vaan ei Herra tunne sitä. Herra tuntee vain oman työnsä. Tämä pitää jokaisen heränneen oppia ymmärtämään — tämä mikä on omaa työtä ja itsensä pettämistä, mikä Herran. Harjaantunut mieli löytää tässä rajan, vaan harjaantumaton ja puoliherännyt eksyy."
"Se on oikea oppi — tämä Paavon — raamatun oppi", sanoi Niilo Bergh,
Suonenjoen pappi, innostuneesti.
"Antaa sen puhua vielä!" kehoitti Essen. "Mitä se puhumisesta paranee, kun on kerran hengessä ja mielessä ero? Jo on kuultu, mikä on oikea, raamatullinen oppi ja Herran oma tarkoitus", sanoi Julius Bergh, nuori, vilkas maisteri, ja käveli kiivaasti lattialla.
Häkkänen aloitti taasen yhtä ujona ja arkana kuultuaan Essenin kehoituksen, puhui synnin voittamisesta, siitä, miten tulee kristityn Kristuksen veren voimalla kukistaa hallitsevat syntinsä ja päästä niiden vallasta vapaaksi.
"Pitää — pitää. Se on luettu ja tiedetään", keskeytti Paavo hetken aikaa kuunneltuaan. "Pitää voittaa, pitää päästä irti, pitää olla herrana halujensa keskellä kristityn, vaan ei siihen kerralla päästä, ei päästä päivässä eikä kahdessakaan. Monesti loukkaat ja lankeet ja saat vaivatulla tunnolla pyrkiä armahtajasi pariin. Siitä kasvat ja miehistyt vähitellen sisällisen ihmisen puolesta, kun jaksat asiasi Herralle kantaa. Tämä luulee sillä tultavan väkeväksi, että ollaan polvillaan aamut ja illat."
"Niin on oma kohtani — niinkuin Paavo on kuvannut ja niin on ollut opetuslasten ja pyhien kaikkien. Elän ja kuolen siinä opissa", sanoi Niilo Bergh yhä kiivaammin.
Häkkänen yritti vielä kerran, vaan silloin alkoivat kaikki panna vastaan, Paavo ensimäisenä ja nuoremmat Berghin veljekset. Syntyi ääntä ja hälinää, noustiin ylös, liikuttiin, seistiin toisiaan vastapäätä kädet toistensa olalla ja puhuttiin kiihkeästi aivan kuin olisi keskenään väitelty.
"Siinä se on ero pienellä paikalla."
"Siinä — vaan sitä eivät sokeat näe."
"Eivät näe näkevätkään, jollei näytetä."
"Tuli niin selväksi raja ihmistyön ja Herran työn välillä, kun ukko sen selitti, ettei luulisi enää sotkeutuvan."
"Se on tämä, mikä tässä asiassa on muistettava — tämä että —"
Ja nuoret miehet olivat innostuneita, niinkuin olisivat saaneet jonkun uuden asian ajettavakseen, josta sitten puhuttiin ja neuvoteltiin, tai löytäneet uuden, suuren totuuden, jota ihastellen ja ilomielin toisilleen kerrattiin.
Mikkeliläisten poistuttua alkoivat mielet vähitellen rauhoittua ja tyyntyä. Veisattiin ja luettiin, Paavo ja Nurmijärven Bergh puhuivat.
Miten ne veisasivatkaan voimakkaasti, täysin rinnoin, kirkkain, täyteläisin äänin, toiset säestäen toisia! Ja samoja virsiä, joita Savon ja Karjalan savupirteissä heränneet veisasivat ja samoilla, surunvoittoisilla sävelillä.
Paavoon se vaikutti niin, että hän puhui yhä uudestaan virsien lomassa siitä armosta, jota Herra oli nyt osoittamassa kansalle, kun oli herättänyt herroja, akatemian ylioppilaita, joista sitten tekee oikeita pappeja ja paimenia kansalle.
Ei muistettu kotiin lähteä sinä iltana, istuttiin, sytytettiin piiput, keräännyttiin Paavon ympärille, kuunneltiin, puhuttiin omista kokemuksista, miten oli herätty ja mistä oli asia milläkin saanut alkunsa.
"Tätä jos jatkuu, heräävät kaikki ennen vuoden loppua yliopistossa", sanoi Julius Bergh.
"Ainakin kaikki pohjalaiset", lisäsi Essen ja katsoi Berghiä veitikkamaisesti.
"Sitten ei enää tarvita Snellmanin sääntöjä pohjalaisia varten", sanottiin joukosta.
"Eikä Nervanderin sensooreja", lisäsi joku toinen.
Kuului naurua toisesta huoneesta, missä Niskanen kertoi kaskuja
Paavosta nuorille ylioppilaille.
"Mitä te täällä?" kysyi Essen, vilkas, iloinen, seisten kynnyksellä.
"Niskanen kertoo, miten Paavo opetti jumalista miestä, joka hurskaudessaan oli heittänyt maallisen työnsä", kuului joki sanovan.
"No miten?"
"Paavo oli ollut kerran kyntämässä, niin oli mies tullut puhumaan sielunsa asioista. Paavo vain kyntänyt, hoputtanut hevostaan, väliin vastaillen miehen kysymyksiin ja taas hoputtaen. Miesrukan oli siinä vieressä pitänyt harpata hiki hatussa väsyksiin saakka."
Ja sitten kuului taas naurua kamarista Niskasen ympäriltä.
"Paavosta puhuvat ja Paavolle nauravat", sanoi Essen.
"Paavosta ne nyt puhuvat joka paikassa, Paavoa nostavat ja kohoittavat korkealle, taivaaseen asti, vaan pian sieltä taasen helvettiin heittävät. Toiset nostavat, toiset laskevat", jatkoi Paavo.
"Vanha kristitty kestää kumpaakin — nostamista ja laskemista", huomautti Nurmijärven Bergh.
"Laskemista paremmin kuin nostamista. Mikä luulee olevansa rakuuna, kun on täällä hetken aikaa herroja — Helsingin herroja — haastattanut."
Lauri Stenbäck näytti muita vakavammalta ja jäi vähäväliä istumaan yksikseen ja miettimään. Niinkuin olisi väkisten nauranut, kun nauroi, ja niinkuin kärsisi salaa toisten ilosta ja vapaasta seurustelusta.
"Kuule, Lauri! Sinä kannat aina sitä suruasi yhtä raskaana", sanoi
Julius Bergh ja löi Stenbäckiä olkapäälle.
"Minkäpä sille. Sitä ei panna pois niinkuin takkia päältä. Minulle antoi Herra Östringin ystäväksi, joka oli kaikkia aarteita kallein, ottaakseen sen sitten pois ja sillä murheella valmistaakseen ja kypsyttääkseen iäisyyttä varten. Kaunis on tämä maa, kun ollaan nuoria, mutta kaunein, ihanin on Jumalan puhdistettu, kirkastettu maa kerran ylhäällä oleva. Minusta tuntuu siltä, että Herra on minua syventänyt näiden vuosien kärsimyksillä."
"Sen huomaa kirjoituksistasi. Mitä mahtaa Runeberg vastata — vai jättääkö sinulle viime sanan?"
"Ei jätä. Siinä riidassa on kaksi eri maailmaa vastakkain: tämä maailma häikäisevän kaunis, runoilijan kaunistama, vaan synnin pilaama, ja toinen, Jumalan maailma, kirkastettu, Pyhä, jonne ei saa tulla mitään saastaista. Tämä maailma täällä on väkevämpi ja mahtavampi — sillä pitää olla viimeinen sana."
"Vaan ei ole vielä kuulunut mitään."
"Ei ole kerinnyt."
Siihen oli kerääntynyt toisiakin Stenbäckin ja Julius Berghin ympärille, ja pian oli käynnissä puhelu "Vanhan puutarhurin kirjeistä", jotka Runeberg oli pari kuukautta sitten julkaissut ja joihin Stenbäck oli vastikään lähettänyt vastauksensa.
"Miten lie, vaan minusta tuntuu siltä, että te olisitte saane kumpikin korjata kirjoitustanne hiukan", sanoi Essen. "Sinä Lauri, olet sittenkin liian ankara ja Runeberg liian maailmallinen — miten sen oikein sanoisin."
"Kuulkaa, Kalle Esseniä!" kuului joukosta. "Ei muista mies enää
Maalahden häitä."
"Jotain ennättää jo viidessä vuodessa unhoittaa", vastasi Essen.
"Minulle tämä asia on joko — tahi, ja minä luulen olevani siinä Paavalin kanssa samaa mieltä. 'Minä olen maailmalle mahdoton ja maailma minulle', kuuluu jossain hänen sanansa. Runoilijan kuvaama maailma on vaarallinen. Siellä on synnin ja saastan yli vedetty kaunis väri — ruusunhohteinen."
"Niin — ja Laurilla on oikeus — Lauri on uhrannut kalleimpansa — kanteleensa, maailman kunnian ja ylistyksen, runoilijan oman nautinnon omista tuotteistaan, tulevaisuuden ihailun ja muun kaiken sellaisen", sanoi Julius Bergh.
"Herra vaatii paljon. Herralle ei kelpaa jaettu sydän eikä puolinainen mikään. Emme me saa juottaa yhteen sitä, mikä ei yhteen kuulu. Runous on luonnollisen ihmisen tuote, ei uuden, uudestasyntyneen. Minä olisin kerran hukkunut, ellen särkenyt kantelettani. Kun on ratkaiseva hetki käsissä, silloin on uhrattava kaikki. Herra piti huolta siitä, että jaksoin silloin sen, mitä ei ihmisvoimilla jakseta — otti pois Östringin, parhaan ystävän."
"Herran asia ja työ täytyy tulla puolustetuksi, ahdistakoon sitä kuka hyvänsä ja missä tahansa", kiivaili Julius Bergh.
"Kysytäänpä Paavolta, millaisen sen pitää olla rajan jumalanvaltakunnan ja maailman välillä", sanoi joku nuoremmista.
"Paavo! — Tulkaa te sanomaan meille, millaisen pitää rajan olla jumalanvaltakunnan ja maailman välillä. Tämä Stenbäck siitä on vasta ollut väittelyssä — on kirjoittanut ruotsalaisiin lehtiin", sanoi Essen ja siirtyi Paavon viereen.
"Niskanen sen tietää, joka on Kiuruvedellä rajoja käynyt ja muualla, missä ovat entiset umpeen menneet", sanoi Paavo nauraen.
"Kumpi vain. Sanokaa, selittäkää molemmat!" kehoitettiin oikealta ja vasemmalta.
"Herrain on maailma toisenlainen kuin meidän talonpoikain. Meidän maailmastamme on huokea päästä sen, joka pyrkii, vaan teidän on maailmanne parempi ja kauniimpi ja kiiltävämpi ja makeampi. Pistät körtin päällesi siellä salolla, niin jo olet rajan toisella puolen. — Vaan pitää siinä olla vuorikin — särjetty sydän ja nöyrä henki", puheli Paavo puoleksi leikillä.
"Entä meidän — missä meidän — mitä meidän pitää tehdä?" kuului taasen joukosta.
"Teidän sitä, että alatte omaa korkeuttanne ja koreuttanne Herralle valittaa ja ihmisviisauttanne tyhmyytenä pitää. Muut ne rajan tekevät ja eron ottavat siitä, joka sielunsa pelastusta etsii, kun vain todella etsii. Käyt, kulet Herran mielen mukaisessa murheessa, istut, puhut, pidät kanssakäymistä missä tahansa, niin kauas karkkoontuvat. Maailmalla on tarkka nenä. Sitä minä, ettei teidän sitä rajaa ole tarvis aukomassa olla, muut sen aukovat ja aidan panevat."
"Niin — niin — se syntyy itsestään ja näkyy muille selvemmin kuin meille itsellemme", sanoi Julius Bergh.
Ja nuoret miehet alkoivat kehittää uutta ajatusta, jonka olivat löytäneet Paavon puheesta, sitä, että se onkin maailma, suruton maailma, joka pitää rajasta huolen, kun on vain kristitty vilpitön ja vaeltaa Herran kanssa kaikkialla. Mitä itse tekee, on omaa työtä, ja sielu rupeaa sitten elämään oman työn orjuudessa.
"Jo se on täällä nähty ja koeteltu, mikä muuallakin, että kun Herra milloin tekee tuntemisestaan osalliseksi syntisiä, niin hylkää maailma ne itsestään omaan joukkoonsa ja niille selkänsä kääntää."
"Ja vainon nostaa ja paraansa liikkeelle panee — pappinsa ja rovastinsa", tokaisi Paavo.
"Ja poliisinsa. — Meitä täällä vahtivat ja vartioivat kuin pahimpia pahantekijöitä — tyrmällä uhkaavat ja Siperialla. Täällä on jo saatu käydä monesti selittämässä suurille herroille ja muille pienemmille", puheli Julius Bergh katkerana.
"Ei uskallettu yhteen aikaan enää veisatakaan ollenkaan. Pelkäsivät, että muurit hajoovat västinkiä myöten", sanoi joku.
"Sen pitää niin olla, niiden pitää teitä vihata, vainota ja vartioida ja teistä pahaa puhua. Maailman pitää olla maailmaa täällä niinkuin sielläkin. Minne me ristittä ja kärsimyksittä —? Suin päin takaisin maailmaan. Risti siinä on rajana — maailman ja Jumalan ystäväin välillä. Jos on maailman ystävyys viha Jumalaa vastaan, niin on sen viha Jumalan ystävyyttä. Miettikää sitä silloin, kun vaino päällenne lankeaa!" puheli Paavo.
Oli äänetöntä ja hiljaista, niin ettei hiiskausta kuulunut eikä jalan siirtoa, milloin Paavo puhui. Nuoret herrat kuuntelivat kurotetuin kauloin, suu, silmät ihmetyksissä ja samassa asennossa, johon jäivät, kun Paavo oli alkanut.
"Mikä siinä on sen puheessa sellainen vaikutus, että sitä pitää korvana kuunnella?" kysyi Reinhold Hedberg, nuori pohjalainen, toisilta.
"Mikä lie? Harjaantuminen Herran töissä ja teissä, henki ja elämä."
"Ja kieli — Savon sattuvat sanat — oikea, puhdas suomen kieli", sanoi Antero Ingman. "Kuulette, miten se puhuu, miten sillä ovat sanat valmiina, kuvaukset, vertaukset, ja missä tuntuu sana puuttuvan, siinä tekee itse uuden ja hyvän tekee.
"Minä sitä tässä kaiken iltaa, että eiköhän Anterolla ole tänä iltana yhtä paljon kielen opettelemista kuin mielenkin", nauroi Essen.
"Jos on mieli Jumalan totuutta oikein julistaa, niin että kansa sen ymmärtää, ja siihen julistukseen panna sisällystä ja mehua, niin pitää oppia oikeaa suomen kieltä. — Kyllä pappien saarnat ovat kauheita kuulla sen, jolla on jotain vaatimuksia muotoon ja kieleen nähden. Huonoja ruotsinvoittoisia käännöksiä Hagbergista ja muista — sekasotkua, joka ei kelpaa kerrassaan mihinkään. Savoon meidän pitää mennä kesäksi joka miehen, ennenkuin saarnaamaan rupeemme. Vahinko, ettei ole Niklas Keckman täällä ukkoa kuulemassa."
Puhuttiin Laguksesta ja Malmbergista toisessa huoneessa, missä Paavo istui suuren ryhmän keskellä. Essen kertoi olostaan Ylivieskan pappilassa höystellen, maustaen puhettaan tapansa mukaan ja viittoen käsillään. Kuului yksityisiä hymähdyksiä ja naurun pätkiä, väliin taasen yhteistä, hillittyä ilonpitoa.
"Se pitää kaikki tulla koetelluksi ja kaikesta selvä otetuksi. Et uskonut Lagusta, ennenkuin itse pääsit kokemaan. Ei saakaan summakaupassa uskoa", kuului Paavo sanovan.
Essen oli kertonut siitä, miten hänelle oli ollut käsittämätöntä puhe ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta. Ainakin yhden päivän voi ihminen elää hurskaasti ja ajatella alinomaa Jumalaa. Ja hän oli vetäytynyt Ylivieskan pappilan vinttikamariin, lukenut, rukoillut ja säestänyt viulullaan hengellisiä lauluja. Vaan ei ollut viipynyt kauan, ennenkuin paha oli tarttunut jouseen ja laulut olivat muuttuneet muuksi musiikiksi jollei aivan renkutuksiksi.
"Ei ole käynyt paremmin senkään perästä — huonomminkin on käynyt — minulle ainakin, joka olen tällainen hulivili. Itsestään on kullakin suuri vastus. Tänä iltanakin taas — aivan tuin olisi päästetty vallaton varsa vapaaksi. Minulle käy aina niin, että kun ihastun ja iloitsen jostain hyvästä, Herran työstä, heränneiden ystäväin läsnäolosta ja yhteisestä armosta, jota on saatu, niin siihen sekaantuu poikamaista vallattomuutta, niinkuin on nytkin taasen tehnyt", puheli Essen.
Ja sitten syntyi siitä vakava keskustelu, miten on pilalla syntisen sydän, miten siihenkin, mikä on kaikkein pyhintä ja kalleinta, sekaantuu saastaa ja pahaa ja miten Herran tavarat likaantuvat syntisen kosketuksista. Sydämet aukenivat vuorotellen, mielet sulivat, tultiin yhä likisemmiksi toisilleen. Paavo itse puhui enimmän, hoiti, sitoi ja korjasi, ojensi, opetti, näytti vaarat, poisti verhot ja peitteet ja sielun hämärät hellästi niinkuin isä joukkonsa keskellä.
"Veisatkaapa se virsi 'O Jesu elämän Herra!'" kuului Paavo sanovan hetken päästä, kun keskustelu tuntui väsähtäneen.
Toisessa huoneessa alkoi joku virren kauniilla, vahvalla äänellä, johon muut yhtyivät veisaten ulkomuistista. Kun virsi oli loppunut, laskeutui Paavo polvilleen tuolinsa viereen, ja äänettöminä, vakavina seurasivat muut mukana. Kuului tuolien kolinaa ja hiljaista, rauhallista asettumista, mutta sitten syntyi syvä äänettömyys.
Paavo kiitti ja rukoili kauan, kiitti siitä, että Herra oli alkanut armotyönsä akatemiassa ja näiden nuorten miesten kautta aikoi levittää tuntemistaan ja salattua viisauttaan ja valoaan syntisen kansan keskelle, rukoili sitä, että Herra armossaan varjelisi näitä ja ylläpitäisi elävää uskoa ristin alla. Se oli kaikki niin yksinkertaista ja välitöntä, niinkuin puhuisi jollekin ystävälleen jokapäiväisistä asioista, se, mitä Paavo rukoili. Jotkut näkyivät pyyhkivän liikutuksesta kostuneita silmiään, toiset painuvan alemma kuin pyrkien likemmä Herraa.
"Viekää terveisiä Savoon! — Sanokaa siellä heränneille, että me olemme yhtä heidän kanssaan!" sanoi Essen, kun vieraat hyvästelivät ja tekivät lähtöään.
"Että me tahdomme oppia kansaa tuntemaan ja tulla yhdeksi kansan kanssa, saada kansalta sitä, mitä sillä on antaa ja antaa taasen, mitä meillä on itsellämme", lisäsi joku.
"Yhteisiä ilot ja surut Herrassa", jatkettiin yhä.
"Ja yksi, yhteinen kieli, niinkuin on yhteinen mielikin", kuului Ingman täydentävän toisten terveisiä.
"Viedään — sanotaan — kannetaan kontillinen kotia näitä herkkuja. —"
XIV.
"Kaikki niille kelpaakin, kun tällainen vanha, hautaan kaatuva, Sakoittaisivat teitä nuorempia ja kiusaisivat ja pidoissaan pitäisivät, vaan antaisivat vanhan miehen olla rauhassa. Sitäkö lie Nilsiän nimismies jälessä juossut ja kuulostellut ja pitkin pitäjää kysellyt? Minä olen taas ollut matkoilla, ettei kun käymältä kotona — kulkenut Karjalat, Kainuut — virkamatkoilla niinkuin piispat ainakin. Ja nyt on tällainen edessä. Vaan mistä ne meitä syyttävät — siitä samastako, mistä Karjalassakin kerran takavuosina?" kysyi Paavo hetken päästä kuultuaan Malmbergilta, mitä oli tekeillä.
He olivat tavanneet toisensa Nivalan pappilassa, minne Malmberg oli saapunut etelästä ennen Paavon tuloa ja mistä hän aikoi jonkun päivän päästä jatkaa matkaansa Kalajoen käräjille. Paavo oli ollut omilla, tavallisilla seuramatkoillaan, viipynyt viikon, pari Kiuruvedellä ja Pyhäjärvellä ja saapunut tietämättään Nivalaan samaan aikaan kuin Malmbergkin.
Oli ollut iloinen yllätys Paavolle Malmbergin tapaaminen, jota ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin, vaan josta oli kuullut ja jonka työtä oli seurannut Savosta päin. Oli pitänyt oikein syliksi tarttua sydänystävään. Vaan sitten oli hän kuullut tämän onnettoman sanoman käräjistä ja vainoista, jonka herrat olivat nostaneet, ja raivosta, jolla olivat ajaneet asiaansa pappeja ja sanankuulijoita vastaan — suuresta vainosta, josta hänkin nyt oli pääsevä osalliseksi. Ja häneen oli tämä sanoma koskenut niin, että hän istui pitkän ajan äänetönnä, raskain mielin kannattaen käsillään polvien varassa vanhaa, kumaraa ruumistaan.
"Siitä samasta ne vainoovat täällä, mistä ovat sielläkin yrittäneet, vaan tämä on yhteinen rynnäkkö, suureksi suunniteltu, kaikella väellä ja voimalla alettu ja ajettu. Ja siihen on tullut sitten lisää muitakin syitä kuin se seurain pito. Täällä oli Nivalassa minulla aikanani puulaatikko porstuassa, minne saivat seurakuntalaiset panna roponsa pakanain valistamiseksi. Samanlaisia on ollut muillakin — Laguksella ja Kalajoen apulaisilla", selitti Malmberg tyynesti ja rauhallisesti, aivan kuin ei asia häntä koskisikaan.
"Ja sekö sitten oli niillä silmätikkuna — herroilla?"
"Se. Ei saa kerätä mitään eikä koota mitään ilman lupaa."
"Ettäkö pitää niiltä kysyä lupa senkin tekemiseen, mikä on hyvää ja oikeaa — Herran käskyn täyttämiseen?"
"Niin — siltä tuntuu. Meillä ei ole tehty mitään pakanain valistamiseksi ja auttamiseksi, mikä on kristityn kansan kallis, välttämätön velvollisuus. Nyt on Herra antanut hyvyyttään pitkin vuosia, herättänyt, virvoittanut, lahjoittanut uuden elämän ja toivon heränneelle kansalle. Siitä ovat sydämet lämmenneet auttamiseen ja pakanaraukkojen rakkauteen", puheli Malmberg.
"Vaan ne ovat tekosyitä nämä kaikki, seurat ja laatikot ja keräykset. Toinen on syy syvempi herroilla ja herrain ystävillä — Kristusviha, heille itselleenkin tuntematon. Ovat itse pimeydessä, niin vihaavat valkeutta, valkeuden ja päivän lapsia", jatkoi hän edelleen.
"Niin — se on niin — sehän pitäisi tietää minun ja muiden, ottaa se Herralta ristinä — oikeana ristinä, josta on puhuttu, vaan jota ei ole vielä kärsivällisesti eikä kiitoksella kannettu. Ollaan heränneitä, Herran miehiä, puhutaan, saarnataan, kuletetaan pitkin poikin Suomennientä — minkä minäkin — pyhinä miehinä, oikeina uskovaisina, ja sitten kun Herra antaa ristin osallisuutta ja sillä painaa oman merkkinsä miehiin, saarnamiehiin, niin vastaan pannaan, riidellään Herran kanssa, päivitellään, tuskitellaan, käräjöidään ja puoliaan pidetään."
Malmberg myönnytteli ja nyökytteli päällään levollisen, rauhallisen näköisenä.
"Minä muille puhun ja muita rohkaisen, vaan itse olen sitten yhtä arka, kun sille paikalle tullaan", jatkoi Paavo.
Ajettiin yhdessä Ylivieskaan Laguksen luo, missä taasen alkoivat samat puheet. Istuttiin iltamyöhään, luettiin, tutkittiin asiakirjoja, haettiin pykäliä vanhoista lakikirjoista, vaan kaikki pykälät tuntuivat olevan toistensa kanssa ristiriidassa. Yhdessä sanottiin niin, toisessa näin, tämä vapautti, tuo toinen taas uhkasi ja tuomitsi. Mikä niistä selvän otti kaikista kuninkaallisista kirjeistä ja plakaateista ja julkaisuista ja osasi niitä sitten sovittaa oikeaan paikkaan? Mitä enemmän niiden kanssa työtä tehtiin sitä sotkuisemmaksi ja monimutkaisemmaksi tuntui asia käyvän. Yksinkertaisen, selvän asian sotkivat vain pykälät ja plakaatit.
"Pankaa pois!" sanoi Paavo vihdoin. "Ottakaa toinen, parempi kirja ja tutkikaa sitä, mitä siellä sanotaan!"
"Sanotaan, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, ettei saa niitä peljätä, jotka ruumiin tappavat eivätkä sielulle mitään voi. Sielunasia ja sielun pelastus pitää meille olla kaikkena kaikessa, jonka rinnalla ei muu mitään maksa."
Malmberg sanoi sen vakavalla, varmalla äänellä jokaista sanaa erikseen painostaen ja keskellä lattiaa seisten.
"Näitä pykäliä jos yhä tutkimme ja vanhoja homehtuneita plakaatteja, niin vaivaamme itseämme, omaa sieluamme rääkkäämme luvattomalla murheella. Meidän ei tarvitse eikä meillä ole lupakaan omaa oikeuttamme etsiä, jos on kerran elävä Jumala, vanhurskas ja oikea, jonka asialla on oltu vilpittömästä mielestä köyhien sielujen pelastukseksi", puhui Malmberg yhä samalla painolla kuin havahtuen jostain erehdyksestä, jossa oli oltu ja johon ei enää saatu eksyä.
"On se niinkin, vaan on toisinkin", puuttui Lagus puheeseen. "Minä olen asiaa monelta puolen punninnut, vaivannut sieluani ja taasen heittänyt kaikki Herran asiaksi ja Herran vastattavaksi. Se toinen puoli on tämä: saavat meidät sakoitetuiksi ja viralta poispannuiksi ja tuomituiksi, niin on kääntymättömäin ihmisten mielestä samalla koko usko ja oppi ja liike tuomittu. Kun puolustamme itseämme, on samalla Herran asia myöskin puolustettavana. Ja siinä on vielä yksi kohta, tarkka paikka, joka Paavon ainakin pitäisi huomata, vanhan kristityn, nimittäin tämä; myönnät kaikki, seisot uhmaten maailmaa vastaan, sanot: antaa tulla vain, me olemme marttyyreja, Kristuksen asia on meidän. Minä luulen, ystävät, että perkele pujahtaa peliin ja sekoittaa sorretun tyyneen alistuvaisuuteen tekonöyryyttä ja uhmaan ylpeyttä. Ei — ollaan me ihmisiä, syntisiä, erehtyviä, pidetään kiinni omasta oikeudesta niin kauan kun se on Herran oikeutta myöskin, ja laki on sitä tukemassa." Se tuntui niin oikealta ja vakuuttavalta, mitä Lagus oli puhunut, ettei kukaan puhunut mitään pitkään aikaan.
"Siinä sitä ollaan. Sinä ajat meitä aina lakikirjoihin ja pykäliin ja plakaatteihin", sanoi Malmberg nauraen.
"Niissä täytyy elää ja olla niin kauan, kun kuulutaan kirkkoon ja yhteiskuntaan ja muuhun järjestettyyn, maalliseen elämään. Ne ovat hyviä kaikki omalla paikallaan, kun on vain niillä oikea käyttäjä eikä väärä, jumalaton, joka niitä käyttää Jumalan työn tukahuttamiseksi."
"Kuule, Hemming! Mitä sinä siellä aiot sanoa?" kysyi Malmberg yhtäkkiä
Laguksen apulaiselta.
"En mitään", vastasi Hemming. "Minä seison veli Laguksen selän takana, kuuntelen, kumarran ja käyn sitten ulos, kun käsketään."
"Ja annat meidän muiden seisoa tulessa ja hoitaa asian", nauroi
Malmberg.
"Täällä on kirje Hedbergiltä", sanoi Lagus kurkoittaen pöydän yli. "Sain sen joku päivä sitten. Se mies sotii etelässä, minkä me täällä pohjassa. Muistathan Hedbergiä?"
"Muistan, muistan", vastasi Malmberg päätään nyökäyttäen. Ja Lagus alkoi lukea Hedbergin pitkää kirjettä väliin pysähtyen ja katsahtaen merkitsevästi Malmbergiin ja kääntäen tärkeimmät paikat Paavolle.
"Kaipaa, ikävöi, etsii varmuutta uskossaan ja asiassaan, niinkuin silloinkin täällä käydessään. Niinkuin olisi vielä ulkona, oven takana, eikä sisällä Herran talossa, vaikka on jo vanha parannuksentekijä", sanoi Lagus pidellen kirjettä kädessään.
"Suuttuu huonoon ruokaan. Aina vain herkkuja mahamäärältä, piirakoita ja pannurieskaa", kuului Paavo sanovan.
"Niinkuin sillä olisi ollut joku salainen epäilys silloinkin, viimeksi tavattaessa. Niinkuin ei se olisikaan uskoa eikä siinä olisikaan varmuutta, missä syntinen makaa joka päivä avuttomana Heran edessä. Siihen se aina loppui sen puhe, että pitää olla rauhat ja riemut ja vahva pohja jalkain alla", jatkoi Lagus.
"Sitä ne harjaantumattomat", sanoi Paavo kiireesti. "Herran tavaroille vain suin päin, kaulaa myöten, sylikaupalla vain kaikkea hyvää joka päivä. Vaan kun on lahjat saatu, niin ei antajasta enää mitään."
"Anna Paavon vastata kirjeeseen, niin saa kuulla, mikä ja millainen on tie taivaaseen syntisellä!" kehoitti Malmberg.
"Aivan niin. Paavo saa sanoa — minä kirjoitan", sanoi Lagus ihastuneena.
"Vaan jos sotken ja panen pilalle, niinkuin ennenkin", nauroi Paavo.
"No, Paavo, alahan!" kuului Lagus kehoittavan istuen kynä kädessä pöytää vasten kumartuneena.
"Kaikki vanhurskaiksi tehdyt sielut", alkoi Paavo harvakseen, silmät kiinni puristettuina, "ovat totisen kääntymyksen kautta elämän tielle tulleet. Vaan kun ovat joutuneet vanhurskauttamisen paikoille ja ensimäisen kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin siinä tulee tien haara eteen. Toiset lähtevät silloin toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt lähtevät elämän vanhurskauden tielle. Kun on lasten leipä loppunut ja ensimäiset kihlauksen päivät päättyneet, niin ne omistavat uskon itselleen väärällä tavalla ja siinä väärin ymmärtävät pyhän raamatun, joka puhuu siitä, miten on syntisen uskosta eläminen. Nämä ovat sitten heidän tuntomerkkinsä: harjoittavat kiivaasti jumalisuutta niinkuin kihlauksen päivinäkin, vaan ilman Kristusta, ilman kilvoitusta ja Kristuksen sisällistä tuntemista, ja tekevät itsellensä Kristuksen jälellä olevista armon liikutuksista. Vaan oikeat kristityt eivät lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kun on niiltä lasten leipä pois otettu; niin ne kaipaavat, murehtivat ja ikävöivät: missä olet johdattajani — eivätkä uskalla askeltakaan pyhityksen tietä kulkea, ennenkun Herra katsoo armossa heidän puoleensa. Tulkoon sitten suurempi tai pienempi tunto heidän osakseen Herran katseesta, niin he ovat tyytyväisiä ja alistuvat Herran pyhän tahdon alle pitäen itseään mahdottomina kaitaa tietä kulkemaan. Eivät ne siinä ole epäuskoisia silloinkaan, kun Herra viipyy, vaan kärsivällisinä odottavat, kunnes taasen armahtajansa löytävät. Vanhurskaaksi tekemisessä tulevat toiset läksyt syntiselle. Kaikki armo pannaan siinä kilvoituksen alla saatavaksi, ei ansaittavaksi mitään, vaan vapaan, järjellisen ihmisen velvollisuudeksi, jos hän muutoin tahtoo uskossa kasvaa eikä tietämättömän perässä juosta."
"Se on niinkuin Paavo sen sanoo ja niinkuin on koetettu itsekin sanoa ja opettaa", sanoi Malmberg nousten kävelemään.
"Niinkuin olisi naula upotettu joka sanaan", lisäsi Lagus päätään kääntämättä ja omasta puolestaan viedä jatkaen kirjettä.
Tultiin päivää ennen käräjäin alkua Kalajoelle neuvottelemaan yhteisestä asiasta ja puolustuksesta. Durchman oli jo tervahovissa Roosin luona, kun Paavo ja papit saapuivat.
"Tämä piti taasen tehdä — tämmöinen matka keskellä pahinta pakkasta", sanoi Malmberg tervehtiessään Roosia, vanhaa ystävää — ensiherätyksen ystävää Kalajoen ajoilta.
"Tämä piti. Hyvä, että piti. Teitä ei täällä muutoin näkisikään."
"Vaan Paavo ei olisi tullut, ellen minä olisi haastanut tulemaan — vaikka eihän se mahtanut aivan virallisesti tapahtua. Ukko kun ei tiennyt mitään koko asiasta."
"Parempi on tulla papin haasteella kuin lautamiesten ja vallesmannien", nauroi Paavo.
"Laurin jää tulematta tällä kertaa — on lähettänyt valtakirjansa tänne minulle Torniosta", ilmoitti Roos. Malmbergia tuntui harmittavan Laurinin poisjääminen, "Laurinin täällä olla pitäisi", sanoi hän päivitellen ja kävellen edestakaisin lattialla. "Me muut olemme tuppisuita. Se mies raskii jotain sanoa ja tarttua aina väliin lujin käsin ahdistajiinsa, niin etteivät saa nahkaa ilmaiseksi parkittavakseen."
"Siinä taisi olla kiivautta liiaksikin. Ärsytti suotta", sanoi Lagus.
"Niin — vaan se tuntui niin hyvältä syntisestä, pahasta, ilkeästä sydämestä. Saakoot vain samalla mitalla, millä itsekin mittaavat!"
"Ei, hyvä veli, — ei meidän sovi käyttää lihan käsivartta aseenamme. Parasta on pysyä tyynenä kristityn ja Kristuksen opetuslapsen kaikkialla. Ja sitten on vielä muistettava elämän Herran omia sanoja: 'Kun he teitä vetävät tuomioistuimen eteen, niin älkää huolehtiko siitä, mitä teidän sanoman pitää, sillä pyhä henki puhuu teidän puolestanne'."
"Kyllä minulta ainakin tahtoi tyyneys loppua ja palasiksi pirstoutua kaunis kristillisyyteni silloin, kun ne valehtelivat ja vääristelivät sanojani, se Karjalan Lauri ja muut", puhui Durchman. "Lienen sanonut joskus jotain Lohtajan rovastista — eikähän se mikään salaisuus olekaan, että ukko Elfving kiroilee — samoin kuin Alavieskan vaalipapeistakin. Nehän olivat toiset suruttomia, Österblad yksin herännyt mies, ja totta kai sen tohtii sanoa, mikä on oikeaa ja totta. Vaan mitä lienen sanonut ja puhunut, sen olen puhunut yksityisesti."
"Se se enimmän harmittaakin, että ne vetävät esille juoruja, kulkupuheita, asiaan kuulumattomia, jotka ovat ulkopuolella syytöstä, ja niitä varten sitten kokoovat todistajia kaiken karvaisia, renkejä talleista, juomareita krouveista, lukutaidottomia, ruunankummeja — arvostelemaan omia opettajiaan", jatkoi Malmberg kiihkeänä.
"Jätetään nämä — näistä saadaan puhua huomenna aivan liian paljon — puhutaan paremmista asioista! Puhukaa, kertokaa te, Malmberg ja Durchman, mitä te siellä etelässä teette! Herääkö siellä ketään vai kuorsataanko puukkojunkkarien maassa vanhaa vuosisatojen unta?" keskeytti Lagus puhelun päivänkysymyksestä.
"Herää — niitä herää nyt joka paikassa. Nyt on sellainen aika, ettei auta mikään — niiden täytyy herätä. Palaavat kirkosta, niin ääneensä itkevät. Kiroilevat ja vannovat ja tasajalkaa hyppivät kiukuissaan aikansa, niin jo tulevat muutaman päivän päästä Kauppilan seuratupaan ja istuvat sanan alla lakioina kuin lampaat. Durchman kytkee pahimpia puukkojunkkaria Ylihärmässä, minä Lapuan häjyjä, minkä jaksan."
"Se on toisenlainen Suu-Pohjan mies kuin nämä täällä — rehellinen synnissä ja kaikessa pahassa ja sitten taas yhtä rehellinen hyvässäkin", puuttui Durchman puheeseen. "Sen ovat puukonhaavat aina edessä eivätkä milloinkaan takana. Tekee, mitä tekee, peittelemättä, lyö, puukoittaa ja jättää siihen sidottavaksi juoksematta ja pakenematta. Pitää olla miehen mies kaikessa, vastata omista teoistaan itse, ja kantaa kahleensa miehen mielellä. Kun se sellainen sitten herää, ja Herra voittaa sen puolelleen, niin se on heti molemmilla jaloillaan elämän tiellä, ei kuuhaile eikä katsele oikealle eikä vasemmalle. Ja saat panna sen koetuksiin ja kiusauksiin mihin tahansa, niin kestää, pitää mielensä ja paikkansa heilahtamatta."
"Näistä kun on molemmista jo ennättänyt tulla sellaisia eteläisiä, etteivät muut enää mitään niiden mielestä kuin ne siellä. Niiden ovat kaikki pahat teotkin hyviä töitä näiden mielestä", nauroi Paavo. "Jo minä niiden eteläisten ylistystä olen kuullut."
"Jaa — jaa — niin — niin. — Siinä on perää. — Sellaisia ne olivat vöyriläisetkin ennen, suoria ja rehellisiä kaikessa. Nämä täällä vahtivat nurkan takana ja lyövät takaa päin", jatkoi Lagus, jota oli huvittanut etelä-pohjalaisten ylistäminen.
"Sieltä vain eivät sellaisia todistajia saisi vallesmannit pappeja vastaan, kuin ovat täältä saaneet", vakuutti Durchman.
Iltapäivällä alkoi kansaa virrata tervahoviin, körttipukuista, koirannahkalakkista. Ennen pitkää oli pirtti täynnä väkeä, syytettyjä talonpoikia Nivalaa myöten ja niiden ystäviä. Ajoivat rauhallisina, käänsivät, asettelivat hevosiaan, tervehtivät toisiaan vakavina, äänettöminä, niinkuin olisivat tulleet omaan juhlaansa ainakin ja niinkuin niille olisi tämä ilta seuroineen ja puheineen ollut pääasia.
"Ovat tulleet oikein joukolla — olisi vain pitänyt olla suurempi pirtti tänä iltana", sanoi Roos, talon isäntä, ja tarkkasi ikkunasta pihalle.
"Käy käskemässä tuomari mukaan ja Lohtajan rovasti — pannaan puhumaan — ja viskaali ja nimismies!" kehoitti Durchman leikillään isäntää.
"Nimismies tulee pian käskemättäkin. Kuuluu uhanneen hajoittaa kokouksen, jos uskalletaan vielä, niinkuin viimeksi uskallettiin", vastasi Roos.
"Olisi tainnut olla parempi jättää nämä seurat sentään pitämättä", sanoi Lagus vakavana.
"Ei mitenkään — ei vaikka Siperiaan vievät. Vainon aikana tarvitsee kansa kehoitusta, ja kun on Paavokin täällä", kiivaili Roos.
"Niin — ja jos tulee ja hajoittaa kokouksen, niin on sekin nähty — saa sekin teko jäädä historiaan — kristillisen kirkon historiaan", lisäsi Durchman ivallisesti.
"Siihen pitää sittenkin päästä, että tekee aina sen, minkä tietää tunnossaan oikeaksi. Meidän täytyy tänä iltana näiden seurojen ja sananharjoituksen kautta panna vastalause vääriä pykäliä ja plakaatteja vastaan. Olkoon tämä nyt vastalauseena! Veisatkoot nyt niin, että kuuluu yli Kalajan kirkonkylän tuomariin ja pappilaan asti."
Ja Malmberg käveli ja seisahteli ja pyörähteli lattialla.
Kuului voimakasta veisuuta pihan yli pirtistä, jonka ovi näkyi avautuvan ja taas sulkeutuvan uusista menijöistä. Niinkuin olisivat kuulleet Malmbergin puheen ja kehoituksen tai olleet itse samaa mieltä ja samasta mielestä veisanneet. Niinkuin kokoaisivat yhteisesti voimia ja rohkeutta ja kärsivällisyyttä huomista päivää varten ja puristaisivat mielestään kaiken pelon virsiinsä.
Silloin ajoi joku pihalle. Aisakello kilahti vielä jonkun kerran, hevonen heitteli höyryissään kaulaansa, ja reestä vierähti eteisen eteen herrasmies paperikäärö kädessä.
"Se on Sandman — se on nyt täällä — nimismies — siinä, missä siitä vasta puhuttiin", sanoi Roos hätäisenä ja kiiruhti vastaanottamaan eteiseen.
"Tulin virka-asioissa", kuului nimismies puhuvan vapisevin äänin eteisessä. "Te ette saa pitää kokouksianne täällä käräjäin aikana eikä muulloinkaan. Tahdon ilmoittaa esivallan nimessä, että on lainvastaista tämä tällainen — että kansan pitää poistua ja hajota. Ja on sitäpaitsi röyhkeää tehdä sitä — harjoittaa sitä, mistä on huomenna syytteessä."
Sanoi ja poistui ja ajoi täyttä karkua kylälle päin turkkeihinsa uponneena, paperikäärö samalla lailla kädessä.
"Teki kuin tekikin, mitä aikoi. — En olisi uskonut, että teki, että uskalsi", sanoi Roos hämillään palattuaan kamariin.
"Teki — vaan pitääkö sitä totella? — Kumpaa pitää totella, Jumalaako vai vallesmannia? Mennä nyt käskemään kansaa pois pirtistä Jumalan sanan ympäriltä!" kiivaili Durchman.
"Paavo, sanokaa te, mitä nyt tehdään, mikä tässä on oikeaa, mikä väärää!" kehoitti Malmberg.
"Lagus sanokoon!" vastasi Paavo,
"Paavo sanoo vain!" kuului Laguksen hiljainen, surullinen ääni.
"Kielsivät aikanaan seurain pidon Savossa, niin toteltiin, pysyttiin alallaan ja odotettiin parempia aikoja. Karjalassa tottelivat samalla lailla eikä siitä ole sielläpäin vahinkoa tullut. Vaan tehkää, minkä itse paraiten hyväksi näette!"
"Minä olen samaa mieltä kuin Paavokin. Minä pelkään, että jos me nyt vastustamme ja jatkamme, niin muuttuu kuuliaisuus Herraa kohtaan röyhkeydeksi esivallan edessä, jolla on miekkansa väkevämmältä. Ja on sekin, että pitää opetella nöyrtymään ihmisten edessä, niin osaa sitten olla nöyrä Herran edessä."
"Saat sinä mennä pirttiin ilmoittamaan kansalle vallesmannin käskyn", sanoi Durchman katkerana Lagukselle.
"Menen kyllä", vastasi Lagus ja käveli kiivaasti pirttiin päin.
"Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa!" huusi Roos perään porstuasta.
Hetken perästä alkoi seuraväkeä solua ulos oven täydeltä. Ei kuulunut mitään syytöksiä eikä uhkauksia joukosta eikä isoäänistä puhetta. Ei näkynyt mitään kiihkoa kenenkään kasvoissa eikä riuhtovaa uhmailua liikkeissä. Ne kävelivät, astelivat hiljalleen hevostensa luo, sytyttelivät piippujaan pihamaalla, tarinoivat muista asioista, tunnustelivat ilmaa yöksi ja huomiseksi päiväksi. Oli kuin olisivat saaneet työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä sisällä pirtissä ilman pappien apua, niinkuin seurat olisivat jo pidetyt ja rukouksella päätetyt.
"Näettekö tuota kansaa, miten se on rauhallista, aivan kuin ei asia sitä liikuttaisi ollenkaan?" kysyi Malmberg toisilta silmäillen ulos ikkunasta.
"Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää. Meidän on siitä oppiminen", sanoi Lagus, jonka mieli tuntui liikutetulta. "Ajattelin pirttiin astuessani, kun kuulin niiden väkevää veisuuta, että noiden virsien kaiku kantau läpi aikojen."
Käräjäpäivän aamuna näkyi kansaa liikkeellä teillä ja kujilla ja pihamailla. Sitä kuohui käräjätalon ympärillä mustanaan, heränneitä ja suruttomia, enimmän heränneitä, jotka seisoskelivat totisina omissa ryhmissään, aran näköisinä ja puoliääneen puhellen. Joku herrasmies kulki pihan poikki, milloin pyrkien sisälle käräjätaloon, milloin talosta poispäin, ivallinen, säälivä hymy huulilla.
"Siellä ovat nyt molemmat körtit", kuului jostain joukosta taampana pilkallisella äänellä.
"Kerettiläisten tuomiopäivä tuntuu olevan likempänä kuin muiden", sanoi toinen.
"Niiden on pääprofeettakin täällä Savosta asti. Kuuluvat sitä palvelevan ja jumalanansa kumartavan. Vaan huonosti oli käynyt eilen illalla palvelemisen tervahovilla. Oli täytynyt kesken lopettaa — vallesmanni oli pannut pakon semmoisen, että oli täytynyt", tiesi joku kertoa.
"Eivät ne olleet vielä alkuunkaan päässeet, kun oli Vieskan pappi tullut ovelle ja siitä käskenyt kansaa hajoamaan. Täällä ovatkin körttipapit hallintoaan pitäneet, vaan nyt on vallesmannein vuoro", täydensi taasen joku kolmas toisten tietoja.
Herroja ajoi pihalle useampia hevoskuormia kenossa selin, turkinkaulukset pystyssä, tuomari itse ja Erik Berg, maaviskaali, ensimäisessä, nimismies Sandman ja käräjäkirjuri toisessa ja Lohtajan rovasti yksin kolmannessa reessä. Syntyi hälinää ja puheen sohinaa ja liikettä pihalla, mentiin hevosten ja kuskien luo ja tarkasteltiin rekiä, valjaita ja karhunnahkoja. Heränneet seisoivat edempänä samoissa, koskemattomissa joukoissaan äänettöminä, kääntyivät joskus jotain katsomaan ja sytyttelivät piippujaan kontettuneilla käsillään. Vaan samassa tulivat verkalleen astuen Paavo ja papit ja Roos, tervahovin hoitaja, nousivat törmää ylös ja kulkivat suoraan sakeinta joukkoa kohti. Kävi kuhaus läpi vakavan joukon ja lyhytaikainen aaltoileminen päiden päällä, ja kuului kirpeitä narahduksia jalkain liikkeistä lumella. Sitten oli taasen hiljaista ja odottavaa kuin kirkossa ennen saarnan alkua.
"Minne menemmekin, on Herra mukana ja miten käynee, on Herran tahto tapahtumassa", lausui Lagus sointuvalla, kauniilla äänellään, niin että kaikki kuulivat, joille se oli tarkoitettukin.
Niinkuin olisi sanonut sen omille lapsilleen, niinkuin olisi niitä ollut saattelemassa pitkälle matkalle, jolta, tiesi milloin, palaavat.
"Asialliset sisään!" kuului käräjätalon rappusilta jonkun ääni, soinnuton, käheä, virallinen.