Alettiin kulkea ovea kohti, astua hiljalleen eteenpäin kuin hautajaissaatossa, Paavo ja papit edellä, työnnyttiin ovesta sisään, hajaannuttiin, siirryttiin oviseinälle, asetuttiin asentoihin, hiljennyttiin ja seisottiin jännittyneinä koirannahkalakit leukaa vastassa.
Pöydän takana perällä istui tuomari, nuori mies, viiksiään väännellen, ja pöydän päässä pöhöttynyt, unisen näköinen kirjuri, joka käänteli papereitaan, mulkoili silmiään ja katseli vihaisesti ovelle päin, mistä aina vain näkyi tulevan uusia körttejä ja uusia koirannahkalakkeja sisään. Vaan kamarin ovella seisoivat Erik Berg, maaviskaali, ja nimismies Niilo Sandman, paperikäärö kummallakin kädessä, ja tuolilla niiden takana istui Lohtajan rovasti Elfving, korkean konsistoorin asiamies.
Oli vihdoin hiljaista sisällä käräjätuvassa, juhlallista, jännitettyä. Papit seisoivat vasemmalla, kamarin puolella, kansan edessä, Malmberg kuin upseeri suorana, Lagus hartaan, lempeän näköisenä kuin aikoisi ruveta seurapuhetta pitämään, Paavo siinä vieressä pitkänä, kumarahartiaisena, harmaat hapset valuen olkapäille, ja Jaakko Hemming Laguksen takana, nuori, ujo apulainen.
"Ovatko asialliset kaikki paikalla?" kuului tuomari kysyvän hetken päästä.
Kun ei kuulunut mitään vastausta, uudisti hän hetken päästä kysymyksensä sitä täydentäen:
"Ovatko syytteen alaiset papit saapuvilla?"
"Pastori Laurin on estetty saapumasta paikalle, vaan tässä on valtakirja, jonka hän on minulle lähettänyt", sanoi Roos ja asetti paperin pöydälle tuomarin eteen.
"Entä Paavo Ruotsalainen, talollinen Nilsiän pitäjästä — onko hän paikalla?"
Paavo kumarsi kankeasti merkiksi läsnäolostaan ja sanoi jotain puoliääneen.
"Näkyy olevan", huomautti nimismies, kun tuomari jäi hetkeksi katsomaan
Paavoa ja väkijoukkoa.
"Täällä on papinkirja", lisäsi nimismies samassa ja ojensi tuomarille.
Kirjoitettiin, järjestettiin papereita pöydällä, merkittiin pöytäkirjaan, haettiin taasen jotain paperia, joka tuntui olevan kateissa, puhuttiin kuiskuttamalla ruotsiksi ja alettiin uudelleen siirrellä papereita ja asiakirjoja. Sitten alkoi tuomari lukea viime istunnon pöytäkirjaa, väliin silmäillen pappeja, milloin olivat pappeja koskevat kohdat luettavina, ja lukien selvemmin ja harvemmin, mutta muulloin supattamalla ja kiirehtien.
"Mitä on yleisellä syyttäjällä asiassa esiintuotavana?" kysyi tuomari Bergiltä, kun lukeminen oli loppunut, ja heittäytyi puoleksi pitkälleen selkänojaa vastaan.
Syntyi jännitystä, ja kaikkein katseet kääntyivät kamarin ovelle, missä
Berg näkyi hätäisenä haeskelevan papereitaan.
"Paitsi sitä, että pyydän uudistaa kaiken sen, mitä jo aikaisemmin olen asiassa esiintuonut syytettyjä pappeja vastaan lainvastaisten hartauskokousten pitämisestä ja laittomasta, vahingollisesta varojen keräämisestä erinäisiä tarkoituksia varten sekä syytteeseen pantuja talonpoikia vastaan laittomiin hartauskokouksiin osaaottamisesta, saan minä tässä istunnossa saman, tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen nojalla vaatia edesvastuuta talolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä Kuopion lääniä, koska mainittu Ruotsalainen on useita eri kertoja ja eri paikoissa ottanut osaa näihin lainvastaisiin kokouksiin, niissä lukenut ja laulanut, vieläpä niitä joskus johtanut ja niissä puheita pitänyt. Pidätän muutoin istunnon aikana ja asian käsittelyn ohella itselleni oikeuden erinäisten muistutusten ja huomautuksien tekemiseen sekä tämän syytöksen seikkaperäiseen täydentämiseen."
"Mitä kokouksia yleinen syyttäjä tarkoittaa? Tahtooko yleinen syyttäjä ilmoittaa paikasta ja ajasta, missä ja milloin syytetty Ruotsalainen on ollut mukana johtamassa ja puhumassa?" kysyi tuomari.
"Eri paikoissa ja eri pitäjissä eri aikoina, vaan viimeksi Niemellä
Nivalan yläpäässä, Matti Niemen talossa — joulun pyhinä. Itse tietänee
ja todistajain lausunnoista selvinnee tarkemmin päivän määrä", vastasi
Berg.
"Mitä on talollisella Ruotsalaisella tähän sanottavana?" kysyi tuomari, ja hänen äänensä muuttui töykeäksi, kopean viralliseksi.
"On sitä, että siellä on oltu Niemellä, niinkuin muuallakin — on luettu ja laulettu ja puhuttu. Tämä isäntä on jakanut maallisia hyvyyksiään minulle, niin on minun pitänyt antaa hengellisiä", vastasi Paavo suoristaen kumaraa, rauennutta vartaloaan.
"Pyytäisin, että syytetyltä kysytään, onko hän näitä kokouksia varten ollut täälläpäin kulkemassa vai muutoinko vain niitä on pidetty muitten asiain ohella", sanoi Berg.
"Näitä kokouksia vartenko talollinen Ruotsalainen on ollut liikkeellä täälläpäin — Niemellä Nivalassa ja muualla?" kysyi tuomari.
"Näitä — vaan näitä on pidetty yhdessä pappein kanssa, jotka ovat kansalle paimeniksi pantu — laumaa ruokkimaan eikä vain keritsemään ja kappoja kantamaan. Malmbergin kanssa, Lapuan papin, on oltu vanhoja tuttavia, niin on ollut yhteisiä asioita, joita ei sitten voi vieraille ihmisille kertoa eikä selvittää."
"Entä — mitä on syytetyillä pappismiehillä Jonas Laguksella, Frans Oskar Durchmanilla, Niilo Kustaa Malmbergilla, Lauri Herman Laurinilla ja Jaakko Hemmingillä sanottavana?" kysyi tuomari.
"Pyytäisin päämieheni puolesta jättää tämän kirjallisen selityksen korkea-arvoisalle kihlakunnanoikeudelle", sanoi Roos ja käveli papereineen pöydän luo.
"Jassoo — jaa — niin — hän ei olekaan itse täällä — tämä kai olisi luettava", puheli tuomari ja alkoi mumisten lukea asiakirjaa. — — —
"Yhtä järjetöntä ja vastoin voimassa olevia asetuksia kuin on se, että yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi kielletty kutsumasta luoksensa ystäviä juomaan kupin kahvia eli teetä sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä seuraavan sunnuntain tekstiin tai että muutamat ystävät saman sakon uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta pyhän ehtoollisen oikeaa nauttimista varten viettämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä veisaamalla samaan aikaan kuin suuret ihmisjoukot ilman mitään muistutusta pitävät omia seurojaan ja kokouksiaan Venuksen ja Bakkuksen kunniaksi ravintoloissa ja yksityisten kodeissa laulaen ja laseja tyhjentäen — yhtä paljon järkeä vailla on syyttäjän hanke oikeuteen haastaa seurakunnissa toimivia pappeja vastaamaan luvattomista kokouksista hartausharjoituksien yhteydessä ja koettaa heihin sovelluttaa rangaistusmääräyksiä, jotka selvästi tarkoittavat muiden henkilöiden estämistä opettajantoimeen sekaantumasta."
Tuomari oli toisinaan punastunut ja purrut huuliaan asiakirjaa lukiessaan, ja Berg tuijottanut äkäisenä Roosiin ja pappeihin.
"Onko muilla syytetyistä herroista jotain sanomista?" kysyttiin kuivasti, kylmän virallisesti, puoleksi halveksivasti.
"Niinkuin edellisten istuntojen pöytäkirjoista selviää, on maaviskaali Berg syyttänyt minua väärästä opista tahtomatta todistaa syytöksensä todenperäisyyttä. Pyydän, että syyttäjä tällä kertaa hankkii todisteet, joita luulee itsellään olevan. Muutoin yhdyn minä omasta puolestani siihen lausuntoon, jonka pastori Laurin on jättänyt kihlakunnanoikeudelle", sanoi Malmberg.
"Minä pyydän myöskin yhtyä pastori Laurinin lausuntoon", huomautti
Lagus.
"Samoin minä", kuului Durchmanin kaunis, sointuva ääni.
"Ja minä", lisäsi Hemming Laguksen selän takaa.
"Sen johdosta, mitä pastori Malmberg on täällä esiintuonut", alkoi Berg, "saan minä puolestani ilmoittaa, että pastori on pitänyt luvattomia kokouksia hartauden harjoittamista varten ja niissä saarnaamisella ja lukemisella koettanut houkutella ihmisiä väärään ja nurjaan käsitykseen oikeasta evankelisesta opista sekä muihin eksyttäviin luuloihin uskonnosta, ja pidätän minä itselleni jutun lopussa oikeuden saada tässä suhteessa esiin tuoda kanteet, joihin tutkimus on antanut aihetta. Samalla pyydän näyttää toteen, että pastori Durchman on ottanut vastaan — pakanain valistamiseksi, niinkuin herrat ovat suvainneet ilmoittaa — holhouksen alaisen, alaikäisen tytön tavaroita, silkkihuiveja ja muita, ja anoa, että nämä tavarat aikanaan takavarikoidaan. Lisäksi on minulla tilaisuus toteennäyttää, miten perheissä pitkin Kalajoen vartta on syntynyt tämän kiihkoisan opin aikana eripuraisuuksia ja riitoja."
"Kutsutaan sisälle todistajat!" kuului tuomarin ääni. Sisälle alkoi virrata väkeä kaikenlaista, nuorta ja vanhaa. Tulivat tuuppien, töyttien toisiaan ja toivat uutta, raikasta ilmaa tullessaan kuumaksi käyneeseen käräjätupaan.
"Tänne näin — likemmä pöytää — kaksi sormea kirjan päälle — pankaa kaksi sormea!" hoki tuomari.
Kuului ensin joukko nimejä eri äänillä lausuttuina, korvia vihlovaa yhteisääntä, mistä joskus eroittautui tuomarin ylönkatseellinen ääni hänen valankaavaa lukiessaan.
Toinen toisensa perästä astui esille todistamaan, mitä tiesi ja mitä arveli uudesta uskosta ja opista, poistuen taasen hikisenä, punaisena porstuaan.
"Lukkari E. Rivander Sievistä — mitä te tähän asiaan tiedätte?" kysyi tuomari viimeksi tulleelta taas saman kysymyksen samalla, väsyneellä äänenpainolla.
"Minä en muuta", alkoi Rivander, "kuin sitä, että ne juoksevat vieraissa kirkoissa ja kehuvat tätä Ruotsalaista ja niitä omia pappejaan, jotka ovat heidän mielestään oikeita hengellisiä pappeja, kun muut ovat muka kuolleita pölkkyjä."
"Ehkä todistaja tietää jotain siitä niiden perhe-elämästä, miten ovat riitaantuneet keskenään miehet ja vaimot."
"Siitä myöskin", jatkoi Rivander todistustaan kuin tilauksesta. "On sellainen hälinä ja sota nyt kylissä ja pitäjissä, ettei ennen milloinkaan, toiset kun ovat vanhan kirkon ja Luteeruksen oppia, toiset tätä uutta, jossa pitää olla uudet vaatteet ja uudet laulut ja uudet opettajat ja papit."
"Pyydän huomauttaa lukkari Rivanderin todistuksen johdosta, että tällaista sotaa on aina ollut ja aina tulee olemaan siellä, minne elävä kristillisyys pääsee tunkeutumaan. Tässä merkityksessä juuri sanoo Kristus tulleensa miekkaa tuomaan maan päälle eikä rauhaa. Jumalan armo ei anna syntisen elää entiseen jumalattomaan tapaan, vaan syntisen täytyy ruveta varomaan syntitilaisuuksia. Tästä suuttuvat ne, joihin sana ei ole päässyt koskemaan, ja luulevat heränneiden heitä halveksivan, vaikka tätä halveksumista ei ole muualla kuin kääntymättömien omissa luuloissa ja mielikuvituksissa", puolusti Malmberg itseään ja muita.
Väitettiin vielä ja syytettiin ja puolustettiin ja selitettiin, takerruttiin vähäpätöisiin juttuihin, juorupuheisiin, joita oli ollut liikkeellä, ja etsittiin heikkoja kohtia toistensa puheissa.
"Onko konsistoorin asiamiehellä tällä kertaa mitään sanottavaa?" kysyi tuomari kohteliaasti rovasti Elfvingiltä, joka oli kaiken aikaa istunut kamarin puolella oven kohdalla.
"Ei muuta mitään kuin sitä, mitä olen jo edellisten istuntojen aikana lausunut. Pyydän sen uudistaa ja jättää asian muuten korkea-arvoisan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi", sanoi Elfving seisten käräjätuvan puolella kynnystä.
Kun Paavo kuuli, että yleinen syyttäjä pyysi lykkäystä lisätodistuksien hankkimista varten, tuli hän levottoman näköiseksi.
"Minä, vanha mies", sanoi hän ja kumarsi tuomariin päin, "saanen muiden kautta toimittaa asiani, jos sen toimittamista ja tutkimista vielä tarvitaan. Minulla on pitkä matka —"
"Tämä on rikosasia — tässä eivät asiamiehet kelpaa", keskeytti Berg töykeästi ja vetäytyi samassa kamariin.
"Aina vain yhtä ja samaa — samaa näytelmää ja kometiiaa iankaikkisesti", puheli Durchman harmissaan, kun tultiin käräjätuvasta. "Lykkäystä ja lisätodistuksia — venytystä ja viivytystä ja kiusantekoa — uusia juoruja kyliltä ja kujilta. Milloin tämä sitten loppuu?"
"Annetaan niiden vastedes vangita. Paavo! — Kuule! — pääset ruunun kyydillä, jos tahdot — tulevalla kerralla", leikitteli Malmberg ja taputti Paavoa olkapäille.
"Tässä onkin jo vankipuku valmiina, ettei muuta kuin vanteet päälle — mustat viivat selkään ja raudat jalkoihin", sanoi Paavo nauraen ja aukoi takkiaan, lyhyttä körttiröijyä.
Istuttiin Roosin luona illalla, muisteltiin, mitä oli kuultu ja todistettu ja sanottu käräjätuvassa, mitä Berg, maaviskaali, ja Rivander, Sievin lukkari ja muut.
"Olivat rauhallisempia nyt kuin ennen — Elfving ainakin", sanoi
Durchman.
"Olivat — kun ei ollut Laurinia täällä niitä ärsyttämässä", huomautti
Lagus.
"Minulta vain tahtoi rauha ja kärsivällisyys kesken loppua", puuttui Malmberg puheeseen. "Mies syyttää väärästä opista — uudistaa syytöksensä röyhkeästi eikä aiokaan toteennäyttää.
"Ja oikeus sitten — —. Täällä on pitkin aikaa — käräjäaikaa — nyt ja ennen saatu nähdä pelkkää puolueellisuutta."
"Se on vain hyvä, että lykkäävät ja jatkavat ja venyttävät. Teitä täällä Kalajoella ei enää muuten näkisikään — vanhoja ystäviä. Kunhan saavat edes nähdä entisiä opettajiaan, jos ei kuulla. — Tässä ovat lasit — täyttäkää — pankaa sekaan!" puheli Roos ja pyöri pöydän edessä, mille palvelija juuri oli asettanut tarjottimen laseineen ja kannuineen.
"Ja unhoittakaa kaikki ikävät ja mieliharmit ja katkeruudet! Kun on kahtia kerran kansa — toiset Herran puolella, toiset Herraa vastassa, niin näissä pitää oltaman ja näitä kärsittämän", jatkoi Durchman.
"Vaan jospa jätetäänkin koskematta ja kajoomatta sinun kannuusi ja laseihisi tänä iltana."
"Mitä sinä, Lagus — millä tekopyhyydellä sinä aijot sydäntäsi vahvistaa?" sanoi Paavo lasiansa sekoittaen.
"Sydän vahvistuu armolla, ei ruualla eikä juomalla. Eikö niin, Paavo?" sanoi Lagus vakavana.
"Minun täytyy — minulla on raihnainen ruumis ja pitkä pitäjä — Savosta
Karjalaan, Karjalasta Kainuuseen, Kainuusta tänne Kalajaan."
"Vielä tästä sivukin — Lapualle asti", jatkoi Malmberg.
"Ja Härmään", lisäsi Durchman.
"Niin — kun on kahden hiippakunnan piispa, vaan pahanaan näkyvät piispaansa pitävän", sanoi Paavo.
"Hyvänä pitävät, jotka tarvitsevat — tavaransa avaavat, silmän päästään kaivavat."
"Ja heräävät vielä nekin, jotka pahana pitävät. Meitä on nyt vähän, vaan meidän on tulevaisuus, meidän — vainottujen."
XV.
Tuntui oudolta ja erityiseltä täällä kaikki Paavosta — kansa ja kansan käytös ja kansan puheenparsi. Miehet pitkiä, solakoita, mustatukkaisia, mustanverisiä kuin mustalaiset mitkä, naiset suuria, rotevia, punakoita, pulskia. Muualla kaikkialla oli hän päätään pitempi, täällä tavallinen, toisten mittainen. Ja talot sitten ja viljavainiot ja kesannot ja pellot ja laajat lakeudet silmänkantamattomiin ja tiet joka haaralle — miten ne kaikki vaikuttivatkaan häneen, Savon mieheen, salojen ja vesien ja vaarojen eläjään, oudosti ja omituisesti!
Hän oli jo monta päivää ajanut Malmbergin kanssa pitkin pitäjää, kulkenut uutena kummana suurissa taloissa teitten ja jokien varsilla, puhunut, kuunnellut, ihastellut, ihmetellyt Herran töitä. Kaikki oli niin nuorta ja notkeaa ja elävää ja voimakasta — nuori herännyt kansa, veisuu ja laulu, puheet ja hengellinen elämä. Ja kaikki oli niin reipasta ja rivakkaa ja valmista — se mitä tekivät ja mitä puhuivat ja miten vieraitaan palvelivat. Puhuit lähdöstäsi, niin jo oli hevonen valmiina, tarvitsit jotain, oli kaksi tarjoomassa, toivoit, halusit mitä tahansa, sen heti toteuttivat. Hän ei ollut missään milloinkaan nähnyt sellaista vieraanvaraisuutta eikä kokenut sitä palveluksen henkeä eikä heränneen mielen rakkautta.
"Näet sen näistä, pelloista ja suurista kylistä peltojen keskellä, näet, mitä on miehuus ja työ ja karskin kansan voima aikaansaanut", sanoi Malmberg Paavolle, kun he monta päivää kulettuaan ja seuroja pidettyään istuivat taasen Kauppilan kamarissa Lapuan isossa kylässä.
"Kehut niitä niinkuin Durchmankin talvella käräjäin aikana."
"Niitä täytyy — niiden tarmoa ja työtä täytyy ihailla, vaikka ne ovatkin julmia ja raakoja, kun siksi rupeavat", jatkoi Malmberg. "Vaan ritareita ne ovat raakuudessaankin. Tänä päivänä puukoittavat toisiaan ja tappelevat, huomenna jo paraimpina ystävinä elävät."
Ja Malmberg kertoi kertomuksen toisensa perästä siitä, miten niiden on veri kuumaa ja luonto tulista täällä, miten ovat "häjyt" lyöttäytyneet yhteen ja ylläpitäneet pelkoa ja vavistusta pitkin pitäjiä, miten siitä nöyrtyneet sanan edessä ja muuttuneet lakioiksi niinkuin lampaat, miten ovat itkeneet täällä hänen kamarissaan, lähteneet parannukseen ja uuteen elämään, ja miten on pahimmista puukkojunkkareista tullut paraimpia ystäviä.
"Täällä pitää olla voima voimaa vastassa, miehuus miehuutta — käden, jos kättä käytät, sanan, jos sanaa. Et tarvitse säästää sanojasi, kun sanot ne aikanaan ja panet oikealle paikalle. Lapuan ja Kyrönmaan mies seisoo aina totuuden edessä äänettömänä, itseään puolustamatta. Vaan paraiten taivutat niitä rakkaudella ja säälillä ja hellyydellä. Jo olen monesti muistanut Paavon opetusta Nivalan Isolla-Niemellä. Miten ne taipuvat, sulavat, sillä hetkellä ja siinä paikassa särkyvät, missä osaat niille Kristuksen rakkautta kirkastaa!"
"Niin — siinä se on salaisuus ja oikea voima, Kristuksen ja Paavalin voima, suurempi ja väkevämpi kuin kuolema ja helvetti. Vaan sitä voimaa et saa akatemiasta etkä oppineista kirjoista mistään", sanoi Paavo ihastuneena.
"Kun vain voittaa itsensä, niin voittaa muitakin", jatkoi Malmberg.
"Sain sen heti ensimäisenä päivänä ensimäisessä rippikoulussani kokea."
Hän kävi täyttämässä visapiippunsa ja jatkoi taasen:
"Aamulla pirttiin astuttuani huomasin heti, mikä ilkeyden ja pahuuden henki oli vallalla suuressa poikajoukossa. Tuskin olin saanut rukoukset pidetyiksi, kun muudan suuri, roteva poika, villin näköinen, heitti virsikirjalla vasten rintaani. Taistelin siinä muutamissa hetkissä ankaran sisällisen taistelun ja sain kun sainkin Herran avulla voiton vihastani. 'Ota ylös, se on pyhä kirja, se ei saa jäädä ihmisten tallattavaksi!' sanoin toiselle pojalle, vieressäni istuvalle. Pysyin kaiken päivää samana rauhallisena. Miten lie Herra antanut sinä päivänä erityisiä voimia? Koetin olla hellä ja säälivä ja pyrkiä sisälle nuorten sydämiin, vaikka vaikealta tuntui. Iltapäivällä käskin pojan tulla kotiini, tänne Kauppilaan. Luuli varmaankin poikaparka saavansa selkäsaunan tai tulevansa koulusta eroitettavaksi. Entinen uhma ja karski, tulinen, villi katse oli palannut takaisin. Otin pöydältä uuden testamentin, ojensin pojalle ja sanoin: 'Tässä on sinulle parempi kirja, poikaparka, lue sitä!' Olisit ollut Paavo, näkemässä poikaa, miten se heltyi ja suli, miten sen roteva ruumis vavahteli, ja synkkä uhma katosi kuin pyyhkäistynä. Ja siitä on tullut ahkera seuramies. Istuu nyt joka pyhäilta Kauppilan pirtissä, oven suussa, jossain näkymättömässä paikassa. Ei ole vielä päässyt tänne asti — papin kamariin, vaan tulee se."
"Pakanain maassahan sinä täällä oletkin — mustien maanosassa oikein", sanoi Paavo.
"Isossa Tartariassa. Tänne panivat meidät molemmat, Durchmanin ja minut, karhuja kesyttämään ja susia kuoppaan ajamaan", nauroi Malmberg, niin että hartiat hyppivät.
"Paraimpansa panivat, kun teidät. Teitä täällä rahvaan ruoskana käyttävät, syntisen, jumalattoman, ja sen sitten tuomioittensa tuleen heittävät."
"Tottapa ne ajattelevat, että tylsyvät siellä Durchmanin aseet ja madaltuu Malmbergin kopea mieli, loppuu into ja kiihko ja lahkomieli, kunhan aikansa rynnistävät ja näiden käsistä täällä puukkoja kirvoittavat."
"Ja täällä alkoikin lahko levitä ja kerettiläisyys kulkea — väärä oppi — pitkin pitäjiä, etelän ruismaita ja viljapeltoja — Lapuat, Kyrönmaat, kaikki isot rikkaat. Mitä siitä mahtaa konsistori sanoa?"
"Jotain sanoo, kun joutuu. Jo täältä on Turkuun kirjoitettu — tuosta talosta."
Ja Malmberg nyökäytti päällään ikkunan edessä isoon pappilaan päin, joka vainion takaa pilkoitti puiden lomitse.
"Tämä seuratupa tässä niitä enimmän harmittaa. Tämän tekaisivat tähän muutamassa viikossa. Oli somaa nähdä, miten talo nousi ja lastut lensivät, kun Lapuan mies istui nurkalla ja iski. Väliin veisattiin, väliin tehtiin työtä, veisuulla hirret seinälle vedettiin. Ja kun oli valmis, pidettiin suuret seurat, suurimmat, mitä on täällä tähän asti ollut."
"Älä sinä vain tule valvomattomaksi tämän menestyksen keskellä!" sanoi Paavo. "Särkyy repeilemällä ja paukkumalla ehyt suruttomuus, niin ei hyvää ennusta. Milloin on hyvää kesän tulo keväällä, niin saat takatalvea odottaa, pakkasta, lunta, pohjatuulta pitkällistä. Minä pelkään aina niitä herätyksiä, joissa on ääntä ja kohinaa ja kosken pauhua ja keväistä tulvaa suurten hankein jäleltä. Kuluvat ja kuluttavat kaikki niissä menoissa, ryöpyissä ja kuohuissa — heikkenevät, väsähtävät, väljähtyvät ja viimein kuolevat — seisalleen kuolevat — kuori jää, vaan ei vuoria. Niin on siellä käynyt. Vaan kun kylmiltään alkavat, hiljaisessa valituksessa ja sielun ikävässä, ja siinä omaa halpuuttaan ja huonouttaan joka päivä Herralle kantavat, niin kestävät, pane minne tahansa, pohjan tai päivän puolelle. Älä sinä vielä niiden töitä katsele äläkä kehu! Ne ovat sielun kiivaudessa tehtyjä, ensimäisen armon makeudessa, eivät vielä uskossa eivätkä kilvoituksessa."
"Jaa — niin — on se niinkin, vaan on toisinkin. Niillä on luonto täällä toisenlainen, olo ja elämä ja työhomma kaikki. Pitää tapahtua ja menestyä sen, mihin ruvetaan. Ryskätkööt, rynnistäkööt nyt, rakentakoot seuratupia joka kylään ja pitäjääseen! Niiden pitää nyt saada tällä tavalla riehua, kun ovat ennen toisella tapaa riehumassa olleet."
Ajettiin Kyröön Durchmanin luo, kulettiin poikki suurten, laajain lakeuksien ja viljavainioiden, pistäyttiin välillä taloissa, kaksikerroksisissa, veisattiin virsi, kaksi ja taas lähdettiin. Tulivat naurussa suin vastaan isännät, pitkät, pulskat, ja lihavat emännät, niinkuin olisivat jo kauan odottaneet ja taloansa sitä varten edeltäpäin valmistaneet.
"Paavo täällä on pitkin matkaa pelännyt ja epäillyt", sanoi Malmberg, kun olivat perille päässeet.
"Mitä pelännyt?" kysyi Durchman.
"Sitä pelännyt, ettei tämä hyvään lopu, tämä tällainen ryske, mitä täällä nykyään on, että niitä on ruvennut liika paljon heräämään", sanoi Malmberg nauraen.
"Vai niin — vai sellaista Paavo pelkää! Etteivätkö enää mahtuisi taivaaseen, ettäkö kävisivät pieniksi ja ahtaiksi paikat taivaassa ja maan päällä?" leikitteli Durchman.
"Ja helvetti kesken tyhjenisi. — Jää niitä sinne vielä", jatkoi
Malmberg yhä nauraen.
"Minä vain sitä, että jos ei Herra olekaan maanjäristyksessä. Paukkuu liiaksi pakkanen talvella, niin on jo seuraavana päivänä selällään."
"Paavo on savolainen. Savolaiselta jää kesken ja karjalaiselta — karhi pellolle talveksi, oja päähänsä viemättä, halmekin leikkaamatta hangen alle. Täällä on toista — täällä on sellaista, että kun jotain alkavat ja johonkin ryhtyvät, sen sitten pitävät ja päättävät ja perille vievät", sanoi Durchman.
"Vaan saisitte te pikkusen pidättää, etteivät vain kesken lähteneet joukkoa jatka. Lohkeilee liian paljon suruton maailma, niin lohkeaa väärästä paikasta. Tulee mukaan tuulessa ja myrskyssä niitä, jotka hetken aikaa ihastelevat ja iloaan pitävät, vaan sitten palaavat takaisin lihapatojen ääreen, kun alkaa korpitie ja risti ja vaivat, ja vievät muita, vilpittömiä, mennessään."
"En tiedä, en ole osannut pelätä, vaan kyllä nyt liput lakeista lähtevät ja korska ja komeus mielistä. Tämä on sellaista aikaa, että heräävät, kun vain vähänkin kosket", jatkoi Durchman.
"Herran aikaa ja Herran asiaa, ja Herran asialla on kiire. Tehkööt Kalajoella mitä tahansa, tuomitkoot, sakoittakoot! Nyt pitää liikkua sen, jolla on jotain antamista nälkäiselle kansalle."
"Pitää", vakuutti Durchman, jota Malmbergin sanat olivat innostaneet. "Se on nyt niin herkkää ja arkaa, että särkyy heti elävästä sanasta. Istuin pihalla eräänä iltana ja ihmettelin, mitä ihmiset aidan viereen kokoontuivat — pellon päähän. Tyttö siellä kynti ja lauloi jotain karitsan häistä aatran perässä astuessaan, niin sitä menivät sinne: kuulemaan ja jäivät sinne itkemään. Oikein mieli heltyi itsellänikin. Piti mennä kamariin ja ruveta Herraa kiittämään."
"Niin — niin se on — sellaista se nyt on. Kuinka kauan sitä riittänee? Sitä vain saa pelätä, että kesken loppuu", todisti Malmberg. "Äsken kävi muudan mies kertomassa, miten särkyvät ihmiset, kun kuulevat sanomakelloja soitettavan kuolleelle. Tiellä seisahtavat ja siinä alkavat itkeä."
"Ja toinen, joka oli vasta herännyt. Oli veljensä kanssa pari kertaa käynyt seuroissa, niin jo kolmannella iski Herran vasama tuntoon, niin etteivät kestäneet. Saunassa ja riihessä olivat kulkeneet rukoilemassa ja polvillaan olemassa. Toiset ovat hyppineet ja vannoneet ja vakuuttaneet, etteivät ikinä hulluiksi tule. Vaan sitä on kovempi ja ankarampi heräys sitten, ja tänne on pitänyt tulla väärän valan tekijöinä."
Papit olivat niin innoissaan ja haltioissaan, etteivät pysyneet paikoillaan, nousivat ja siirtyivät ja tulivat Paavon eteen seisomaan ja siinä viittomaan ja käsillään hosumaan vakuudeksi ja puheensa höystöksi.
"Nyt vain miehiä Herran työhön — viinimäkeen — kutsumaan kujilta ja aidoilta ja teiden haaroista, herättämään, kokoomaan kansaa Herralle!" sanoi Durchman innoissaan.
"Niitä on — niitä annetaan aikanaan. Svahn on Maalahdella, Achren Vähässä-Kyrössä, Österblad Töysässä, Östring Uuskaarlepyyssä, Janne Stenbäck Vöyrissä", luetteli Malmberg. "Niitä ilmestyy joka puolelle, — nuoria pappeja tänä aikana, Herran miehiä. Ne siellä syrjillä, maan ja meren puolella, me täällä keskellä."
"Ja toisia tehdään Helsingissä — akatemiassa", lisäsi Paavo, johon tuntui tarttuvan vähitellen sama innostus. "Siksipä sillä on perkeleelläkin hätänsä. Saa nähdä, saavatko päättymään näissä käräjissä vai yhäkö jatkavat. Kiusaavat, niinkuin kissa hiirtä, irti päästävät, lykkäävät ja taasen kiinni iskevät."
"Siihen on jo totuttu. Me olemme siihen jo niin tottuneet — Malmberg ja minä — ettei sitä enää tule muistaneeksi eikä ajatelleeksi. Nämä täällä ovat suurempia asioita kuin ne siellä Kalajassa", sanoi Durchman.
"Ja mitä useampia syyttävät", lisäsi Malmberg, "sitä heikommaksi käy vaikutus ja sitä helpompi meille. Ovat vasta Östringiä sakoittaneet Uuskaarlepyyssä seurain pidosta, vaan ei ole mies milläänkään, jatkaa vain, kulkee, puhuu, pitää seuroja niinkuin ennenkin."
"Pappia ja sanankuulijoita — —. Vaan kovasti kuuluivat herrat suuttuneen, kun akat veisasivat 'Siionin virsiä' käräjätuvasta tultuaan. Kähisseet olivat kuin käärmeet ja melkein käsiksi käyneet", nauroi Durchman.
"Sitä kiireempi meillä nyt, jos kerran kieltävät kokonaan seurain pidon. Pitää liikkua yötä päivää niin kauan kuin Paavo on täällä. Sinä, Paavo, saat nyt puhua. Me alamme sinulla nyt vasta oikein puhuttaa", sanoi Malmberg ja löi Paavoa olalle.
"Ja panna autuuden asiat oikeaan järjestykseen — siihen samaan, missä ne ovat Savossakin", lisäsi Durchman.
"Minä ne sotken ja panen pilalle. Papithan ne asian oikein puhuvat, lain ensin, sitten evankeliumin. Peloittavat ja säikyttävät aikansa helvetin tulella, niin lepyttävät ja rauhoittavat ja tasoittavat ja laittavat kaikki hyväksi. Vaan kun ovat kaikki saaneet oikeaan järjestykseen, kun on asia kaunis ja hyvä, niin ei siinä sitten enää mitään tilaa parannukselle."
Kulettiin kolmisin, pidettiin seuroja, puhutettiin Paavolla ja puhuttiin itsekin. Oli kuin yhtä seuraa kaiken päivää aamusta iltaan, ja yhtä samaa seuraväkeä kaikkialla, samoja itkeviä kasvoja ja samaa hiljaista, hillittyä nyyhkytystä seuratuvissa. Oli samanlaista kuin Karjalassa ennen paraimpina aikoina, täällä vain enemmän kansaa parannukseen pyrkimässä, komeampaa ja rikkaampaa kansaa. Oli tulijoita ja menijöitä, puheille pyrkijöitä ja neuvon etsijöitä.
Niinkuin nuorempana ennen, suurien herätysten aikana Savossa ja Karjalassa, liikkui Paavo vikkelänä väkijoukossa, pujotteli penkkien välitse, seisahteli, sanoi jotain, nauroi herttaista, hyväntuulista nauruaan ja jätti taasen hoidettavansa pyrkien toisten luo, jotka odottivat ja ikävöivät vaihtaakseen sanan, kaksi kuulun vieraansa kanssa.
"Täällä nämä Lapuan tytöt kysyvät, mitä nyt pitää tehdä, kun on rakkaus loppunut Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tule tänne, Paavo, neuvomaan!" huusi Malmberg kamarista tupaan.
"Vai on loppunut! Niiden pitää oppia paarmasta, joka kesällä lehmän kylestä verta imee", kuului Paavon ääni tuvasta.
"Nuoriahan nämä vielä näkyvät olevan, vastasyntyneitä Jumalan lapsia", jatkoi hän kamarin puolella. "Ovat silmänsä auki saaneet, niin näillä jo suurten pyhäin rakkauttakin."
"Siitä me muutkin saamme", sanoi Durchman. "Rikkaiksi vain heti, pyhien aarteita vain, aikaisiksi, täysiksi miehiksi, lasten, jotka ovat vasta kävelemään opettelemassa! Mitä sitten kun on päästy Paavon ikään?"
"Paavon iässä ollaan yhtä köyhiä — köyhempiäkin vielä. Näillä toki on pelkoa omista puutoksistaan, lapsen nälkää ja imeväisten ruokahalua, vaan vanhalla konilla tällaisella, kuivettuneella — mitä tällä muuta kuin puutoksien puutetta?"
Ja hän alkoi puhua sitten pitemmältä kamarissa ja kehittää sielunhoidollista opetustaan yleiseksi, kaikille yhteisesti kuuluvaksi.
"Se on ja tulee aina olemaan tämän heränneen kansan elämä ja kulku sellaista, että se on kestävintä köyhyydessä ja puutoksissa, että se on vahvinta silloin, kun se valittaa. Siinä se on salaisuus — suuri salaisuus pienellä paikalla. Sitä eivät isot ymmärrä, kiiltopyhät kristityt, jotka kuomussa taivaaseen kulkevat, ettekä ymmärrä tekään vielä, vaan minulla on kokemusta, vanhalla miehellä. Köyhä, valittava kansa pitää Herrasta kiinni, puristaa lujasti, pitää ja puristaa, niin ettei itsekään pitävänsä ymmärrä."
"Ja me sitä köyhyyttä ja puutosta pakenemme ja pahana pidämme, valitamme ja vaikeroimme, ettei ole meillä mitään, että on tyhjä sielu, että on kaikki mennyt ja kadonnut, jos on joskus jotain ollutkin", huomautti Durchman.
"Niin pitääkin — sitä pitääkin paeta ja pahana pitää. Alat sitä hyvänä pitää ja siihen jäädä, niin muuttuu köyhyytesi rikkaudeksi. Sen pitää köyhyyden olla oikeaa köyhyyttä ja sillä pitää olla köyhyyden vaiva mukana — pitää olla."
"Sitä minä vielä, ennenkun lähden, että köyhät kestävät kaikki pahennukset ja riidat, joita saatana vielä sekaanne nostaa, vaan rikkaat eivät kestä. Rikkaat ja hyvät pahenevat, loukkaantuvat ja kaatuvat toisten vikoihin ja synteihin. Joka toisen synteihin kaatuu, sitä et nosta enää etkä seisalleen saa."
Istuttiin puoleen yöhön pitkässä peräkamarissa, toiset tuoleilla, lavitsoilla ja laudoilla, toiset lattialla, väliin veisattiin ja taas puhuttiin. Mitä enemmän kuultiin sitä nälkäisemmiksi tultiin ja sitä elävämmiksi kävivät Paavon puheet.
Malmberg ja Durchman istuivat lattialla toisten keskellä, niinkuin olisivat tahtoneet alentua ja painua halvimpien joukkoon ja siellä koota muiden kanssa muruja omaa köyhää, nälkäistä sieluaan varten. Ja kun Durchman aloitti kauniilla, kaikuvalla äänellään virren, kävi liikutus läpi huoneen, syvä liikutus ja elävä tunne siitä, että oltiin kaikki yhtä, että oli tapahtunut sama, yhteinen armo kaikille, papeille ja sanankuulijoille.
"Tällaista täällä on — elävää, palavaa, juhlanpitoa — häiden, ilojuhlien, vaan tästä muuttuu taasen toisenlaiseksi. Miksi muuttuneekaan Kalajoella?" sanoi Paavo, kun oltiin lähdössä ja hyvästeltiin.
"Täällä on voimia saatu ja virkistystä, kun on Herran töitä katseltu ja uutta armoa ihailtu", puheli hän kuin itsekseen työntäen kättään hyvästiksi sinne tänne, kenelle ensin kerkesi.
"Vaivaa pitää olla ja ristiä — muutoin hukkuu tähän hekumaan syntinen", lisäsi hän sitten hiljaisella, surullisella äänellä, ja hänen pitkä vartalonsa näytti kuin kokoonpainuneelta.
"Tulkaa, Paavo, pian takaisin!" kuului väkijoukosta.
"Tulen, jos pääsen. Herrat tukkivat tien Kalajassa ja panevat puomin eteen, niin en pääse."
"Se aukaistaan — sen täytyy aueta", kuului monesta suusta.
"Kuulitko, Paavo, mitä ne sanoivat — 'täytyy aueta'?" huomautti
Malmberg.
"Kuulin, kuulin. Nämä sen aukaisisivat, jos se olisi ihmisvoimin aukaistavissa — nämä pohjalaiset."
Kun he seuraavana päivänä lähtivät, oli heillä taas sama käräjämatka edessä, kuinka mones lienee ollutkaan, samat ikävyydet ja harmit, ja sama vääristely ja valheen tulva vastassa, pimeys ja tietämättömyys. Heidän piti taasen kuulla, miten heidän paraimpia, puhtaimpia tarkoituksiaan väänneltiin ja käänneltiin, miten heidän kalleinta työtään, jota he nuoruutensa voimalla olivat tehneet, koetettiin vääränä ja vahingollisena tukahuttaa ja miten heidän pyhimpiä tunteitaan loukattiin. Ja sitten piti heidän taasen olla näkemässä, miten heidän entiset sanankuulijansa, joita he olivat Herran kutsumuksella kutsuneet, nyt olivat antautuneet herrain välikappaleiksi, raukkoina, sokeina, tietämättöminä siitä, mikä on valoa, mikä pimeää.
"Syyttömän kärsimykset ovat sittenkin suurempia kuin syyllisen", sanoi
Durchman, kun taasen puhuttiin tästä samasta asiasta.
"Niin ovat, vaan ne ovat Herran kärsimyksiä ja niitä pitää ruumiissaan kristityn kantaa", sanoi Paavo.
"Ja niillä täyttää se, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttuu", lisäsi Malmberg.
"Miten lie muiden, vaan minä tunnen itseni aina heikoksi ja araksi täällä Kalajoella. Näytän rohkeammalta, tekeydyn tahallani toiseksi, varmemmaksi kuin mitä olen. Minua se harmittaa ja suututtaa sitten jälestäpäin."
"Sellaisia me olemme, veli hyvä, joka asiassa ja joka paikassa", sanoi Malmberg Durchmanille. "Näytämme päältäpäin paremmilta, puhumme, saarnaamme kauniisti, innostumme, kiivailemme syntiä ja maailmaa vastaan, ja sisällä sielussa onkin kaikkea moskaa, ilkeyttä, maailmaa, syntiä, jos minkälaista."
"Pyhimpien asioiden keskellä saatan olla kaikkein likaisin ja saastaisin ja heikoin siellä, missä pitäisi olla väkevin ja rohkein. Täällä taasen pannaan tämä huono kristillisyys koetukselle ja sitten saan hävetä itseäni, kantaa ulkokullatun tuomiota aamusta iltaan. Voi — voi ihmisparkaa — pappiparkaa!"
"Vaan jospa käännettäisiin nurin papit, pantaisiin päällyspuoli sisälle ja sisäpuoli päälle", sanoi Paavo nauraen.
"Tulisi kirkkopahennus — ajaisivat kangilla alas saarnatuolilta", yhtyi
Durchman samaan leikkiin.
"On siinä tottakin. Teillä on papeilla paha vika sellainen, että kulette aina kappa hartioilla, hurskauden ja pyhyyden kappa ja tietämisen ja osaamisen ja oikeassa olemisen. Milloin teitä saa talonpoika nähdä ja kuulla omista vioistanne ja synneistänne puhumassa ja itkemässä?"
"En tiedä — ei suinkaan ennen kuin helvetissä. Siki on nukuttu, omia vikoja varottu, salattu ja poveen peitetty", vastasi Durchman.
Siellä olivat jo toiset Roosin luona, vanhan ystävän — Lagukset, Hemmingit, Laurinit — avosylin vastaan ottamassa ja odottamassa. Syntyi iloa ja naurunrähäkkää, kun etelän ystävät tulivat. Tartuttiin kiinni toisiinsa, pudisteltiin, painiskeltiin, vedettiin, työnnettiin.
"Ja Paavo mukana — Sieltä etelästä? — Lapualta?"
"Piispa pappeinensa."
"Vaan täällä otetaan hiippa piispalta ja liperit papeilta — tällä matkalla."
"Ottakoot — kunhan tämän jättävät ottamatta!" nauroi Paavo ja asetteli konttiansa oven taakse eteiseen.
"Mitä nyt sanotaan, Lagus, — vai sanotaanko enää mitään?" kysyi
Durchman totisena.
"Kysy Laurinilta!" vastasi Lagus hymyillen.
"Ei — ei — Laguksella on suun vuoro huomenna. Annetaan Laguksen puhua. Me muut niitä vain ärsytämme, vaan tämä tyyni ja totinen ja yksivakainen Ylivieskan pappi pehmittää, lauhduttaa, nöyryyttää, vakuuttaa", puheli Laurin ja pyörähteli lattialla.
"Ei puhu, vaan lukee tästä näin", sanoi Lagus ja vetäisi povestaan paperin. "Tätä täällä on yhdessä tänä päivänä tutkittu."
"Onko siellä se Durchmanin huivijuttu?" kysyi Malmberg nauraen.
"Ja se, ettei syntinen enää nelikymmenvuotiaana voi autuaaksi tulla?" yhtyi Durchman huomauttamaan.
"On luullakseni se, mikä on asiallista ja mitä tarvitaan", vastasi Lagus. "Pitää muistaa, mitä ollaan ja miten esiinnytään — nyt ainakin — että ollaan pappeja ja kristityitä ja että on esiintymisemme aina arvokasta, sanoivat ja puhuivat vastustajat mitä tahansa."
"Entä Paavo? — Mitä Paavo aikoo sanoa?" kysyi joku joukosta.
"Mitä tyhmä talonpoika sanoo —? Seisoo peloissaan ja hämmästyksissään herrain edessä, änkyttää siinä jotain, jolle herrat sitten hymähtävät."
"On siellä paperi Paavonkin puolesta", sanoi Laurin.
"Laurinin paperi. Niemen Matin kanssa sitä on tämän aamua mies kyhännyt, niin luulisi jo jotain syntyneen."
"Kuule, Laurin! — Muistitko hillitä aatamiasi?" kysyi Durchman.
"Mitä lienen tehnyt", vastasi Laurin nauraen. "Talonpojathan ne lopulta herrain töistä vastata saavat. Jos on siinä suolaa ja pippuria, niin on tarpeen tuomarille kohmeloonsa."
"Ainakin pidät meitä muita hyvällä tuulella", sanoi Malmberg ja taputteli Laurinia.
Oltiin taasen käräjätuvassa, seistiin juhlallisina ja totisina, kaksi eri maailmaa vastakkain, kaksi eri henkeä ja mieltä. Lämmin elokuun ilma virtasi sisään ovesta ja ikkunanpuoliskosta ja toi tullessaan paistin käryä pihan takaa pienemmästä rakennuksesta, missä käräjäherroilla oli kortteerinsa. Luettiin pitkää pöytäkirjaa, kuunneltiin joskus jotain paikkaa ja unohduttiin taasen omiin aatoksiin tai katseltiin toisia, Bergiä ja Sandmania, jotka seisoivat kamarin ovella ja kuiskivat toisilleen, Lohtajan rovastia, joka joskus vain näyttäytyi kamarin ovella, lautamiehiä, jotka tyyninä, rauhallisina, oman arvonsa tuntevina istuivat paikoillaan päätään kääntämättä.
"Onko asiallisilla kellään mitään muistuttamista pöytäkirjaa vastaan?" kysyi tuomari ja käytti kynäänsä mustepullossa. "Jollei ole, saavat todistajat astua sisälle ja tehdä valansa."
Tulivat ja tekivät valansa maanmittari Garvoli ja Silvius, Alavieskan pappi, suuri, roteva mies, kuulu väkevyydestään, ja Antti Holmström ja Heikki Shwartzberg, nuoria heränneitä pappeja molemmat.
"Mitä maanmittari Garvoli tietää tästä asiasta? — Mitä olette nähnyt ja kuullut!" kysyi tuomari.
"Niiden seurojen vahingollisuudesta ja muustakin", huomautti Bergh auttaakseen todistajaa alkuun.
"Minä sitä nähnyt, että näiden kokoukset ja meno on synnyttänyt riitoja perheissä, niin että nyt on mies vaimoansa vastaan ja vaimo miestään. Täällä oli ennen hiljaista ja rauhallista kylissä, vaan nyt on toista, kun nämä ovat ruvenneet tuomitsemaan ja papit helvetillä ihmisiä peloittamaan."
"Entä muuta mitä? — Onko jotain pappeja vastaan?" kysyi tuomari hätäillen, kiirehtien.
"Tämä pastori Lagus on hyvä ja antelias ihminen, vaan sitä minä vain, että tämä seurustelee niiden kanssa, jotka ovat eronneet muista ja tuhlaa niille omaisuuttaan", puhui todistaja.
"Jaa — niin" — kuului tuomari mutisevan tyytymättömänä.
"Pastori Silvius! Mitä on pastorilla —?" kysyi tuomari.
"Minä en omasta kokemuksestani tiedä mitään niistä niiden seuroista, kun en ole niissä käynyt, vaikka ovat kutsuneet, koskapa ne kerran ovat laittomia. — Eikä niillä ole mitään tukea raamatussakaan, missä Herra itse opettaa olevansa siellä, kussa kaksi ja kolme ovat kokoontuneina, ja käskee mennä yksinäiseen paikkaan, omaan kammioonsa, sulkea ovensa ja siellä rukoilla ja Jumalaa palvella. Nämä kun ovat nyt ruvenneet suuria seuroja pitämään, niin on kansa jäänyt pois kirkosta."
"Pyytäisin, että kihlakunnanoikeus ottaisi tämän pastori Silviuksen antaman todistuksen erityiseen huomioonsa", huomautti Berg.
"Pastori Holmström! Pyydän teitä todistamaan, minkä tiedätte", kehoitti tuomari edelleen.
Syntyi pientä liikettä pitkin seinänvierustaa, kun Holmström, pieni, mustanverinen mies, astui esille.
"Tahdon saada sanotuksi ensin sen, että se Jumalan työ, joka näillä mailla ja muuallakin isänmaassamme on alkanut, on tuonut siunausta mukanaan eikä kirousta minnekään. Kansa on raitistunut, sen vanhat, huonot tavat ovat muuttuneet uusiksi ja paremmiksi. Kun on milloin eripuraisuutta syntynyt kylissä ja kodeissa, niin se on syntynyt totuuden omasta vaikutuksesta valheeseen, sillä totuus on suolaa, joka kirpelee. — Surullista kyllä, on jumalattomuus aivan viime aikoina taasen nostanut päätään niiden huhujen johdosta, että jumalanpelko nyt on kielletty, ja sitähän tämäkin oikeusjuttu tukee ja todistaa. Pastori Malmbergin saarnoja ja opetuksia olen lukemattomia kertoja kuullut, vaan en ole koskaan niissä huomannut mitään luteerilaisesta uskontunnustuksesta poikkeavaa. Saan vielä lopuksi maanmittari Garvolin todistuksen johdosta huomauttaa, että pastori Lagus on aina ollut antelias ja ystävällinen jokaista kohtaan, kuulukoonpa kukin mihin joukkoon tahansa."
Rovasti Elfving tuli tuvan puolelle ja kumarsi puheenvuoroa pyytääkseen.
"Olkaa hyvä! — rovasti on hyvä!" sanoi tuomari ystävällisesti.
"Pidän itseni velvoitettuna huomauttamaan, että pastori Lagus saanee vapaasti hallita omaisuuttaan, että minä sekä yksityisesti että kuulon kautta tiedän hänen olevan auttavaisen ja anteliaan."
Teki niin hyvää rovasti Elfvingin esiintyminen ja Laguksen puolustaminen, että heränneet kaikki katselivat toisiaan hymyillen hyvästä mielestä.
"Annan sille kaikki entiset anteeksi", kuiskasi Laurin Durchmanille.
"Täällä on pastori Schwartzberg vielä. Olkaa hyvä!" kuului tuomarin kehoitus pöydän takaa.
"Minulla ei ole siihen juuri paljon lisättävää, mitä pastori Holmström jo on todistanut. Tahdon vain sanoa sen, ettei heränneen kansan vaatetus ole mikään eriseuraisuuden merkki, vaan todistus kristityn kansan yksinkertaisuudesta jokapäiväisessä elämässään. On oikein, että kansa pysyy kansana, suomalaisena, sarkaisena kansana, jolla ovat omat isiltä perityt tapansa niin pukuunsa kuin muuhunkin nähden."
"Tahtooko yleinen syyttäjä jatkaa vielä todisteitaan?" kysyi tuomari
Bergiltä.
"En. Pyydän tehdä loppuvaatimukseni. Mielestäni on enemmän kuin tarpeeksi käynyt selville tämän jutun aikana, että syytetyt papit ja talonpojat ovat tehneet itsensä vikapäiksi erinäisiin rikoksiin. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen nojalla vaadin minä 200 taalerin sakkoa pappismiehille Lagukselle, Malmbergille, Durchmanille, Laurinille ja Hemmingille, jotka pappeina ovat kaksinkertaisesti syyllisiä, sekä että he korkean konsistoorin harkinnan mukaan ovat estettävät joksikin aikaa virkansa toimittamisesta. Koska sitäpaitse Malmberg, Durchman ja Laurin ovat syypäitä eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista, on heihin sovellutettava Rikoskaaren 3 luvun 1 pykälä, joka kuuluu tällä tavalla: 'Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään, eikä anna itseään ojentaa, on hän valtakunnasta karkoitettava älköönkä nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa ellei saa kuninkaan armoa ja palaja'. Samaa sakkoa vaadin myöskin talolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä, koska hän on toimittanut papillisia tehtäviä kokouksissa, sekä tervahovin hoitajalle Roosille ja kaikille niille talonpojille, joiden kodeissa on seuroja pidetty. Tämän lisäksi vaadin minä sakkoa sapatin rikkomisesta niille, jotka sunnuntaipäivinä ovat seuroissa kulkeneet, sekä pastori Laurinille rangaistusta sopimattomista ja loukkaavista, suullisista ja kirjallisista lausunnoista."
"Onko syytetyillä papeilla taikka talonpojilla vielä mitään —?"
"Pyydän jättää kaikkein syytettyjen pappien puolesta kirjallisen loppulausunnon", sanoi Lagus ja käveli papereineen pöydän luo.
"Teillä myöskin?" huomautti tuomari kysyvästi ja ojensi kätensä yli pöydän nähdessään Niemen Matin kääntelevän paperia kädessään.
Alkoi taasen lukeminen, sama, pitkällinen, kyllästyttävä, hengetön lukeminen, jossa sanat ja lauseet soluivat kuperkeikkaa toistensa yli ja hukkuivat hätäilevän ja kiirehtivän oikeuden puheenjohtajan supatukseen.
"Saisi se nämä paperit paremmin lukea, muista ei väliä", kuiskasi
Laurin taasen Durchmanille.
"Lukekoon miten tahtoo, kunhan loppuun pääsee", sanoi Durchman.
"Näetkö, miten Paavo on väsynyt pitkällisestä seisomisesta?"
"Minun pitää pyytää sille istumalupaa", sanoi Laurin hätäisenä.
"Se jo loppuu", kuiskasi Durchman kiireesti päätään kääntämättä.
— — — "Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt selvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme ja toivomme sen vuoksi pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastuusta. Vaan jos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutuksenamme muistaa Luteeruksen virttä
"Se sana seisoo vahvana,
He ei voi sitä kestää:
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää.
He vaikka ottavat
Hengen ja tavarat,
Jää meille kuitenkin
Jumalan valtakunta."
"Asialliset saavat astua ulos ja muut kaikki", kuului tuomari sanovan.
"Päätös jutussa julistetaan vasta ensi maanantaina klo 12 päivällä."
Ulkona pihamaalla seisoi suuri joukko kansaa odottamassa, minkä tuomion oikeus oli langettava. Näkyi vakavia, kysyviä kasvoja, huolestuneita ja totisia, jos toisenlaisiakin, pilkallisia, ivallisia, kun Paavo ja papit ja syytetyt talonpojat astuivat ulos. Kuului pilkkapuhetta perempää ja ivallista, ilkeää naurunrähäkkää nuorten puolelta, vanhan lutin vierestä oikealta.
"Körttiläiset ovat kinkereillään", sanottiin jossain likellä.
"Ovat monta kertaa vuodessa."
"Vaan nyt taitavat loppua kinkerit ja seuranpidot ja uusi usko."
"Älä toivo! Minä olen kulkenut niiden seuroissa syömässä. Pitävät hyvänä, syöttävät, juottavat, hoitavat, kun niissä kulet."
"Ja elonsa ja elämänsä sillä menolla lopettavat."
Heränneet seisoivat ja juttelivat hiljaa omalla puolellaan, rauhallisina, niinkuin ennenkin, liikkuivat arastellen, kuulostivat, mitä sanoivat Paavo ja Lagus ja mitä muut papit, jotka kuuluivat puhelevan puoliääneen suuressa miesjoukossa. Joku joskus naurahti hiljaa, hymähti jollekin Paavon tai Laurinin sukkeluudelle.
Silloin alkoi kuulua veisuuta likeltä, vapisevaa, vahvaa miesääntä, joka vastasi kaikuna suletussa pihassa ja johon vähitellen yhtyivät heränneet kaikki, papit ja talonpojat, Durchman säestäen kauniilla, kantavalla äänellään. Samalla hajosivat ryhmät, lakit tempautuivat päistä, ja suuri, avara pihamaa täyttyi seuraveisuusta, niin valtavasta ja voimakkaasta, ettei oltu sellaista ennen kuultu. Herroja ilmaantui ikkunaan ja ovelle, Lohtajan rovasti ja joitakin muita, kuunnellen vakavina, hajamielisinä, hämmästynein elein. Vaan kun virsi oli loppunut, näkyi Paavo painuvan polvilleen porrasta vastaan ja muut seuraavan mukana, heränneet kaikki, ja suuri osa suruttomia taampana. Paavon harmaa, pitkä tukka näkyi yli päiden ja hänen tuttu, hellä, vaan vahva äänensä kaikui illan hämärissä, kun hän rukoili:
"Kaikkivaltias, vanhurskas Jumala, Sinä kaikkien niiden isä, jotka täällä maan päällä Sinun lapsinasi vaeltavat! Me kiitämme Sinua rististä ja vaivasta, joka on päällemme langennut, kaikesta kärsimisestä, jota täällä, tällä paikalla ja muualla on osaksemme sinun ja sinun poikasi nimen tähden tullut. Anna meille kärsivällisyyttä ristin ja vaivan alla, nöyryyttä ja voimaa kantaaksemme sitä kuolemaan asti! Anna anteeksi kaikille, jotka meitä vihaavat ja vainoovat ja auta niitä kääntymykseen ja uuteen elämään! Vanhurskas Jumala, anna tulesi palaa ja levitä ja tuntemisesi lisääntyä! Lainaa myöskin voimaa kaikille herätetyille, köyhille palvelijoillesi rohkeudeksi ja totuutesi todistamiseksi — amen!"
Kun oli noustu ylös, jäivät herrat vielä hymyssä suin ovelle, siitä katselemaan kansaa, joka hiljaa ja hitaasti kuin hautajaissaatossa näkyi kulkevan läpi kujan lutin alta tielle ja hajaantuvan ryhmiksi.
"Nyt saa tulla, mitä tulee, sakot ja linnat ja viraltapanot", sanoi
Durchman rohkaistuneena.
"Minusta myöskin tuntuu siltä, ettei nyt mikään järkytä mieltä eikä säikytä sydäntä", jatkoi Laurin.
"Niin — se on aina niin, että Herran nimi on vahva linna. Vanhurskas pakenee sinne ja tulee varjelluksi", lisäsi Lagus tyyneesti, vakuuttavasti.
"Tämän piti tapahtua — ei saanut jäädä tapahtumatta. Saavat samalla mielellä ottaa vastaan tuomionsa talonpojat kuin mekin sen otamme", puhui Laurin yhä samasta asiasta.
Ja heidän oli kaikkien niin hyvä olla, niin turvallinen ja vapaa ja väljä, etteivät tietäneet, miten sitä olisivat oikein toisilleen tulkinneet. Myöhään vielä kuului veisuuta Roosista ja näkyi tulia ikkunasta.
Kun he maanantaina palasivat käräjäpaikalta, oli asia päättynyt.
"Konsistoorio saa alkaa nyt siitä, mihin herrat täällä lopettivat", sanoi Durchman. "Talonpoikia minä säälin."
"Niitä minäkin. Ne ovat ainakin syyttömiä. Me niitä olemme koonneet ja kokoontumaan käskeneet. Olisivat meitä sakoittaneet ja sanankuulijoitamme säästäneet — köyhiä eläjiä, joiden nyt täytyy linnaan lähteä", valitteli Malmberg ja käveli edestakaisin kamarin lattialla.
"Meidän pitää itse kantaa ristimme ja rangaistuksemme emmekä saa panna sitä pappien kannettavaksi. Herran asia on yhteinen, niin ollaan yhdessä ristin alla — papit ja sanankuulijat."
"Samaa minä, mitä Paavo", sanoi Lagus. "Yhteinen risti täällä — yhteinen kirkkaus sitten siellä, missä elämä on iäistä seurainpitoa ja Herran ystäväin yhdessäoloa."
XVI.
Seistiin keskikesän helteessä Töölööseen menevällä tiellä ja tien vierillä suurissa joukoissa, ylioppilaat lippuineen ja laulajineen uloimpana, marsalkat leveine nauhoineen kävellen arvokkaina, herrat korkeine hattuineen, naiset uusine, hienoine pukuineen ja päivänvarjoineen. Ei oltu milloinkaan vielä nähty sellaista väen paljoutta Helsingissä eikä sellaista ilonpitoa, odotusta, ihastusta kuin tänään juhlain aattona, jolloin suurta runoilijaa Frans Mikael Franzénia, Suomen ja Ruotsin kuulua, odotettiin juhlaan saapuvaksi. Nuoret pohjalaiset seisoivat etumaisina, laulajia lähinnä, katselivat taakseen pitkin pitkää jonoa itsetietoisen näköisinä kuin olisi asia ja odotus ja vastaanotto yksinomaan heidän ja muut kaikki joutilasta, asiaankuulumatonta, uteliasta väkeä.
Mikä värien sekoitus naisten hatuissa ja päivänvarjoissa, mikä puheensorina, hilpeä nauru ja nuorekas ilo, mikä kauneus, mikä nuoruuden uhku ja verevyys!
Heinäkuun pehmeä, lämpöinen tuuli puhalteli lahdelta ja heikensi keskipäivän hellettä, vaahterien ja tammien lehdet lepattivat puistoissa ja tien vierillä, ja kaadetun, tuoreen heinän tuoksu kantautui kaukaa maalta muistuttaen arkisesta päivästä ja kotoisesta elämästä.
Pölähti tomupilvi jossain etäämpänä, kuului kavion kapsetta kovalla tiellä, näkyivät vaunut lähenevän ja parivaljakot pitkin korkeaksi kohonnutta, pölyistä tietä, Samassa hiljeni sorina ja puheenpito joukossa, marsalkat juoksivat paikoilleen, lipputangot suorenivat, ja rivit järjestyivät uudelleen pitkässä ylioppilasjonossa. Vaan heti taasen näkyi jännitys lauenneen etupäässä, josta liike ja sohina aallon tapaan kulki pitkin joukkoja jälkipäähän päin. Se olikin ollut joku muu, vaan ei vielä odotettu suuri vieras, Pohjoismaiden runokuningas — joku juhlaan tuleva kreivi tai vapaaherra Uudenmaan vanhoista, suurista, taitekattoisista kartanoista.
"Kannattaako tämä kaikki? Mies jätti maansa ja kansansa, vei maineen ja kunnian vieraaseen maahan. Ruotsalaiset siitä nyt ylpeilevät. Köyhän ainoan karitsan ottivat", kuului joku puhuvan hiljaa kumppanilleen.
"Älä puhu — älä ainakaan niin, että kuulevat! Jätti se meillekin jotain — nuoruutensa parhaimmat, hehkuvimmat, mehevimmät laulut, lapsuutensa kodin ja synnyinmaansa maineen maineeksi. Tiedäthän, miten ahtaalta on päästy tänne, miten kenraali oli ensin kauhistunut kuultuaan ylioppilasten aikomuksen, mutta vihdoin taipunut", sanoi toveri.
Jatkui samaa odotusta tuntikausia, samaa iloa ja hilpeyttä, samaa vakavuutta toisaalla, toisaalla naurua ja leikinlaskua. Istuttiin väliin, hajaannuttiin ruohikolle, etsittiin kiviä ja kallionlohkareita istuimiksi, käveltiin kaupunkiin päin ja palattiin taasen takaisin.
"Kuulkaa Paavo! Tulkaa tänne pohjalaisten puolelle! Täällä ne ovat teidän ystävänne, vaikka olettekin savolainen. Ja sitäpaitsi — täältä näette paremmin", sanoi Lauri Stenbäck Paavolle, joka istui jossain edempänä syrjässä yksin, orpona, outona, ymmärtämättä niiden puhetta ja tuntematta niiden jännitettyä odotusta.
Katseltiin pitkään, oudoksuen, hymähdettiin, kuiskattiin jotain toisten korvaan, kun Paavo, pitkätukkainen, valkohapsinen, hurstihousuinen, asteli etupäähän päin Lauri Stenbäckin kanssa.
Näkyi iloisia, ystävällisiä kasvoja pohjalaisten joukossa, kuului tervehdyksiä, työntyi tuttavien käsiä toisten selän takaa.
"Paavo täällä! — Terve! Milloin Paavo? Meillä täällä on tällaista — mitä lienee?"
"Täällä, tänne piti nuorten joukkoon, niin pysyy itsekin nuorena, vaan ei olisi pitänyt tulla talonpojan herrain pitoihin."
"Tämä on koko maan juhlaa — yliopisto on koko kansan", sanoi joku joukosta.
"Pitäisi olla, vaan ei ole. Paavo täällä on yksin kansaa edustamassa, me muut olemme herroja. Katsopa tuonne pitkin tietä, mitä näkyy, näkyykö kansaa ja kuuntele, kuuluuko kansan kieltä! Silkkihattuja näkyy, päivänvarjoja, nauhoja, hetuloita näkyy, muukalaista, vierasta kieltä kuuluu. Ei, hyvä veli — ei tästä kansa mitään tiedä eikä välitä eikä ymmärrä välittääkään", puuttui joku toinen heränneistä ylioppilaista puheeseen.
Vaan samassa nousi taasen pölypilvi tieltä edempää, välähti vaunujen kiiltävät metallikappaleet auringossa ja kuului kumea kavion kapse, niinkuin oli jo monesti ennenkin kuulunut.
"Nyt tulee", kuului useampia ääniä etupäästä.
Lippumiehet kiiruhtivat paikoilleen heiluttaen lippujaan merkiksi jälkijoukoille, laulajat ryhmittyivät johtajansa ympärille, syntyi tungosta, hälinää, tuuppimista, vaan sitten oli taasen hiljaista ja rauhallista. Kuului laulua, ensin hiljempaa, sitten kovempaa, liehui lakkeja ja nenäliinoja, paljastui päitä suuressa ihmismeressä.
"Kuka se on tämä?" kysyi Paavo Stenbäckiltä, kun näki hienon herran viitta hartioilla kohoutuvan jollekin korokkeelle ja siitä alkavan puhua vaunuihin päin kääntyneenä.
"Cygnaeus — tohtori Cygnaeus, Suomen paras puhuja", vastasi Stenbäck hätäisesti, jouduttaen kuuntelemaan.
"Vai paras!" sanoi Paavo arkana kuin anteeksi pyytäen, että oli häirinnyt.
Oli aivan hiljaista ja äänetöntä kaiken aikaa, minkä Cygnaeus puhui, oli sellaista, ettei kuulunut muuta kuin kaukaista ääntä kaupungista niinkuin kosken kohinaa jostain etäisyydestä. Vaan kun vanha runoilija kohousihe vaunuissaan ja alkoi väräjävällä äänellä vastata tervehdykseen, kulki aaltoileva liike jälkipäästä etupäähän.
Miten se olikaan rasittuneen, ränsistyneen näköinen, ikälopun, eläneen ja mailleen menneen! Ääni oli kulunut ja kaiuton, kasvot harmajat, katse riutunut, ryhti rauennut, vartalo köyristynyt, ja koko olento käynyt pieneksi ja mitättömäksi.
Laulettiin uudelleen, huudettiin, hurrattiin, liehutettiin lakkeja ja nenäliinoja ja päivänvarjoja. Vaunut vierivät verkalleen kaupunkia kohti läpi kansajoukon, joka halkesi kahtia ja teki tervehtien tietä suurelle vieraalle.
Paavo ja heränneet herrat olivat jääneet omaan joukkoonsa ja astelivat vakavina niinkuin olisivat omista seuroistaan palaamassa.
"Mitähän olisi Paavo niistä puheista sanonut, jos olisi niitä ymmärtänyt?" kysyi joku muilta yhtä paljon kuin Paavoltakin.
"Mitä ne puhuivat — se suuri, komea mies ensin, ja piispa sitten?" kysyi Paavo.
"Puhuivat kaikesta, mikä on kaunista, runoista ja lauluista ja suurista aatteista, liitelivät likellä taivasta, melkein jo sen portilla", selitteli Stenbäck.
"Vai siellä asti — vai uskalsivat sinne tämmöisessä paikassa! Niistäkö runoista, joita Kajaanin tohtori on kirjoittanut ja ulosantanut?" kysyi Paavo taasen.
Stenbäck ei oikein tahtonut tietää, miten sen selittäisi, niin että
Paavo sen ymmärtäisi.
"Yleensä siitä, mikä hivelee vanhaa ihmistä, tämän elämän hienoimmista nautinnoista, siitä, mitä ihmiset pitävät suurena ja ylevänä ja korkeana — kunniasta ja maineesta ja maan loistosta — miten sen oikein sanoisin."
"Tämä Stenbäck on itsekin niistä ennen puhunut ja kirjoittanut, vaan lukenut ne sitten raiskaksi Kristuksen tähden", huomautti joku.
"Ennen — minulle oli ennen runous ja taide kaikki kaikessa — jumalana, jota yötä ja päivää palvelin — vaan sitten koitti kirkkaus ylhäältä, Jumalan pyhyys ja totuus, ja kaikki muu meni mitättömäksi."
"Kaadat puun korvessa, aholla, missä tahansa märässä paikassa, niin vesoo juuresta", sanoi Paavo.
"Voi, hyvät ystävät — niin se on — sellaista se on. Nousi taasen luonto, ja syttyi vanha rakkaus vanhaan jumalaan. Te ette tiedä, mikä on taistelu sillä, jonka vanhaa ihmistä on näissä tuuditettu", sanoi Stenbäck.
"Minusta on tuntunut kaiken päivää siltä, että ei olisi pitänyt ensinkään tulla tällaisille juhlille. Täällä on vaikea pysyä Herraa likellä sen, jolla on herännyt omatunto. Silmän koreaa, suun makeaa, korvan kaunista kaikkialla", sanoi Lauri Achren, nuori pappi Pohjanmaalta.
"Ja sinäkin, Lauri, nouset pian parnassolle ja laskeut sieltä laakeri päässä. Minusta se on pakanallista", sanoi Ingman ja käveli Stenbäckin rinnalle.
— — "Korkealle vuorelle, josta näkyy maailman koreus ja kunnia", jatkoi
Stenbäck itse. "Rukoilkaa te, veljet, silloin ettei uskoni puuttuisi."
"Tällaista tämä on, Paavo, pitkin viikkoa ja tätäkin hullumpaa vielä. Taisin tehdä tyhmästi, kun pyysin tulemaan", puheli Stenbäck Paavolle ja jättäysi Paavon viereen kävelemään.
"Ovat nähtyjä nämäkin. Pitää kerran nähdä kaikki herrain metkut talonpojankin", sanoi Paavo nauraen.
Oli yhtä humua monta päivää, yhtä menoa ja juhlamieltä kaikkialla. Kulettiin kirkossa ja seurahuoneella, kuunneltiin aamupäivisin oppineita, latinalaisia puheita ja katseltiin komeita tohtori- ja maisterivihkiäisiä puolivalmiissa Nikolain kirkossa, joka oli juhlaa varten kukkasilla ja köynnöksillä koristettu. Oli suuria päivällisiä, itsensä kreivi Rehbinderin pitämiä, joihin oli kutsuttu ulkomaalaisia edustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, kunniavieraita. Oli suuria tanssiaisia, jumaluusopillisen vihkijäispäivän iltana Helsingin kaupungin pitämiä, joissa viini virtasi ja nuoruus piti ilojaan, Oli sitä, mitä ei ollut koskaan ennen ollut eikä tullut pitkään aikaan olemaan, komeaa, juhlallista, ylhäistä ja suurta riemua.
He olivat saapuneet viimeisenä juhlapäivänä jo aikaisin Nikolain kirkkoon, Paavo ja papit ja nuoret heränneet ylioppilaat. Suuri osa juhlivaa väkeä oli jo paikoillaan istumassa odottava ilme kasvoilla, ja uusia tuli ovien täydeltä kulkien hiljaa ja seuraten ohjaavien marsalkkojen viittauksia. Kuorin eteen, parnasson puolelle kulki komeita herroja ja naisia, tähtirintaisia, kultakauluksisia, silkkinauhaisia ja harsopukuisia, lehterille ilmaantui soittajia ja laulajia, valkorintaisia herroja, soittimet ja nuottipaperit käsissä. Kahden puolen parnassoa istui nuoria valkopukuisia naisia puoliympyrässä kullakin laakeriseppele kädessään. Siinä istuivat edessä juhlallisina, vakavina, päät kultakauluksien kohottamina, maan suuret ja komeat, kenraalit, kreivit, Venäjänmaan mainiot tiedemiehet, Ruotsin edustajat, kansan parhaat, valitut, valiot. Soitettiin torvin ja jouhisoittimin, laulettiin kuoroin ja solistein kaunis kantaatti, ja sisään astuivat vihittävät, tohtorit ja riemumaisterit ja maistereiksi vihittävät vormuineen ja miekkoineen, itsekukin asettuen omalle paikalleen.
Kävi liikutuksen väre läpi suuren, avaran kirkon, kun kaksi vanhaa riemumaisteria, Franzén, piispa, ja Gadolin, tuomiorovasti, astuivat rinnan sisään vanhoina, vapisevina, harmaina, pieniksi ukoiksi painuneina.
"Tuossa se on — tuo, jolla on kultainen risti rinnalla, Franzén, runoilija, Ruotsin piispa", kuiskasi joku ylioppilaista Paavolle perällä kirkkoa. "Ja tuolla istuu Lönnrot, Kajaanin tohtori, Kalevalan kokooja, ja tuolla pilarin vieressä tuo korkeaotsainen on Runeberg, Suomen tuleva suuruus."
"Entä nuo punahattuiset ensi penkeillä?" kysyi Paavo.
"Eilen vihittyjä tohtoreita — lakimiehiä — oikeusoppineita", vastasi ylioppilas.
"Niinkuin olisivat helvetistä tulleet ja vasta oven perässään kiinni painaneet", sanoi Paavo hymähtäen.
Kuului vanhan herran puhetta puhujan paikalta, hiljaista, epäselvää. Hetken perästä nousivat Franzén ja Gadolin seisalleen, ja nuori, kaunis neiti, yleinen seppeleensitojatar, painoi laakeriseppeleen vanhusten harmaille, harvenneille hapsille. Samalla alkoi musiikki soida lehterillä, ja koko kirkko kohosi istuimiltaan.
"Jääkö niille siellä mitään — haudan toisella puolen — niille, jotka täällä eläessään ovat kaikkensa saaneet?" kysyi joku heränneistä ylioppilaista kumppaniltaan.
"En tiedä. Riittäneekö hyvää kahden puolen? Sanottiin kerran rikkaalle miehelle: Muista, että sinä sait tässä elämässä hyväsi. Sen vain tiedän, että elämän Herra kantoi pilkkapukua ja piikkikruunua. Lieneekö hänen seuraajainsa tie toinen tänä aikana?"
"Piispa ja tuomiorovasti keskellä maailman kunniaa ja kiitosta —!" kuului yhä ylioppilasten puolelta Paavon vierestä.
"Nyt on nuorten maisterien vuoro, Laurin ja muiden", sanoi Achren, kun maisterien seppelöiminen alkoi.
Arkana, ujona ja mitättömän näköisenä astui Stenbäck parnassolle ja otti siinä seppeleensä yleiseltä sitojattarelta, kun ei omaa ollut. Oli kuin olisi hakenut silmillään ystäviään jostain, katsellut sinne tänne, eri puolille kirkkoa. Hän näytti kalpealta, hajamieliseltä, surulliselta, avuttomalta seisoessaan yksin parnassolla ja siitä poistuessaan. Ja hän katosi samassa toisten taakse, Painui näkymättömiin, niinkuin olisi paennut omaa onneaan ja iloaan ja maallista autuuttaan.
"Niinkuin hiilten päällä — niinkuin unissaan liikkuisi", kuiskattiin taasen.
"Niinkuin ottaisi sen Herralta, mikä annetaan, eikä ihmisiltä — Herran kiitokseksi eikä omakseen."
Kun juhlallisuus oli päättynyt, lähtivät seppelöidyt ajamaan seppele päässä pitkin katuja sitojattariensa kanssa. Vaan Stenbäck asteli jalkasin seppele kädessä, tuli hymyillen Paavon ja ystäväinsä luo, jotka olivat odottamassa ulkopuolella.
"Laskin tämän Kristuksen jalkain juureen, tämän kuihtuvan, katoovan seppeleen, niinkuin sen maineenkin ja maailman kunnian", sanoi Stenbäck toisille.
"Miltä siellä tuntui?" kysyi joku.
"Ei miltään. En ajatellut itseäni enkä ympäristöäni enkä katsellut korkeita herroja enkä paljon kuunnellut sitäkään, mitä vihkijä puhui, ajattelin Herraani ja Vapahtajaani, hänen orjantappuraseppelettään ja teitä kaikkia ja herännyttä kansaa kaukana Pohjanmaalla. Mihin rukouksella itsensä valmistaa, siinä on rauha ja turva. Töölöön tiellä silloin huumasi runoilijan kunnia ja maine, kun olin aseeton oman valvomattomuuteni tähden." Oli taas samaa hupaista yhdessäolo kuin oli ollut ennenkin. Istuttiin iltaa Stenbäckin luona, syötiin, juotiin juhlan kunniaksi, veisattiin, luettiin, puhuttiin.
"Ei ole niillä siellä sitä iloa, mitä on meillä täällä", puheli Stenbäck. "Niiden on ilo synnin iloa, viinin huumaamaa, sitä, mitä maailma antaa, vaan se otetaan pois, ja sielu jää ontoksi, tyhjäksi, köyhäksi. Meidän on ilomme Herran antamaa. Se ei läiky yli reunojen, vaan palaa hiljaisella tulella Herran ystäväin sieluissa. Voi, veljet, mikä on armo annettu meille, jotka olemme kutsutut pimeydestä valkeuteen. Minusta tuntuu niin ihanalta tämä päivä, kun näen teidät kaikki täällä ja kun saadaan taasen yhdessä Herraa lähestyä — me nuoret — ja kun Paavo on mukana!"