"Niinkuin murheelliset ja kuitenkin aina iloiset", sanoi joku joukosta. "Miten te, Paavo, sen paikan selitätte? Miten voi olla murheellinen ja iloinen samalla kertaa?"
"Täällä minä teidän vaivoinanne, vanha mies nuorten, tupakkasuu talonpoika Helsingin herrain. Syötätte, juotatte, ylimpänä ystävänänne pidätte, pöydän päähän istutatte. Jo saan hävetä hyvyyttänne ja omaa halpuuttani. Vaan kun on teillä Herran mieli, niin hoidatte, vaalitte, unohdatte talonpojan taitamattomuuden, vertana pidätte ja vieressä istutatte. Siinä on surua ja iloa."
"Se onkin Herran mieli, joka yhdistää sivistyneet ja kansan, herrat ja talonpojat, samaksi kansaksi — toisia nostaa, toisia laskee", sanoi Ingman.
"Tämä herännäisyys — tämä kaataa kaikki samaan tuleen, yhdistää, tekee veljiksi herrat ja talonpojat", lisäsi joku.
"Kaukana vielä ollaan kansasta", jatkoi Ingman. "Latinaa ja ruotsia, ruotsia ja latinaa, vaan ei suomen sanaa koko juhlilla, ei kukaan Kalevalan kaunista kieltä, ei suurista eikä pienistä herroista. Mitähän mahtoi Lönnrot ajatella, kansanmies, Kalevalan mies?"
"Näkyi seisovan ujona, vaatimattomana Castrénin takana — ystävänsä."
"Ei tunne heränneitä, ei ymmärrä Herran työtä", sanottiin joukosta. "Pyrkii samaan, mihinkä mekin — että kansa nousisi ja kansan kieli pääsisi kunniaan ja arvoon, että kansan mieli, puhdas, alkuperäinen Suomen kansan mieli, pääsisi kaikkein sivistyneiden mieleksi. Vaan Lönnrotin tie on toinen, meidän toinen. Lönnrotin tie kulkee Kalevalan kautta, meidän tiemme raamatun."
"Ne yhtyvät vielä", sanoi Ingman varmalla, päättävällä äänellä.
"Vaan eikö olekin tämä ihmeellistä? Meillä professoreja, jumaluusoppineita, piispoja, tohtoreita, ja täällä me istumme Paavon ympärillä, sarkatakkisen, hurstihousuisen, ja opettelemme Herran tien salaisuuksia. Jos olisi meidän ollut valta, niin tästä olisimme tohtorin tehneet", sanoi Essen ja taputti Paavoa hartioille.
"Tästä — Paavosta — tämän päähän panneet tohtorin hatun", lisättiin joukosta.
"Kun ette vain punaista —", nauroi Paavo muiden mukana. "Kansa on antanut sen, mitä ei yliopisto eivätkä oppineet kyenneet antamaan. Jumalan järjestys näkyy olevan toinen kuin ihmisten — ottaa alhaalta aseensa, Daavidin paimenesta, profeetan aatran kuresta, kastajan korvesta, ilmoittaa pienille salaisuutensa, vaan kätkee sen viisailta ja toimellisilta", puheli Julius Bergh.
"Ei olisi älytty eikä osattu etsiä kansan rikkauksia eikä sen hengen aarteita, ellei Herra olisi herättänyt meitä täällä ja armotyöllään tehnyt tietä kansan luo. Ilman sitä olisimme samanlaisia herroja kuin ovat olleet kaikki professorit ja tohtorit ja maisterit ja riemumaisterit."
"Ja kun on tässä yhdessä ja tärkeimmässä päästy kansaa tuntemaan", jatkoi Ingman yhä, "niin on muussakin samalla. Herra on avannut silmät näkemään, mitä on kansa, tämä köyhä kansa, sisimmässään, mitä sen sitkeys ja voima ja kärsivällisyys ja hengen jalous. Kun olisi vain Lönnrot herännyt, niin olisi oikein meidän miehiämme."
"Ingmanilla on nyt raamattu ja Kalevala rinnakkain pöydällä", sanoi Essen. "Kuule, Antero! Kumpaa sinä enemmän nykyään luet, raamattuako vai Kalevalaa?"
"Luen molempia joka päivä. Raamatusta opettelen Herraa tuntemaan ja
Herran teitä, Kalevalasta Suomen kansaa, omaa kansaani."
"Pohjanmaalla sitä opit tuntemaan kumpaakin — hurskasta ja jumalatonta", huomautti joku nuorista papeista.
"Sinne menenkin, kun olen papiksi päässyt — jonnekin, jossa on herännyttä, Herran koulussa käynyttä ja Herran tiellä kokenutta kansaa. Siellä kuuntelen sen surunvoittoisia säveliä, tutkin sen syvää sielun elämää ja taistelen yhdessä sen taistelua syntiä ja pahuutta vastaan, hallaa ja puutosta. Veljet — tehdään taas tänään uusi lupaus, uusi yhteinen päätös, että me tahdomme elää kansan hyväksi kansan keskellä, yhdessä kärsiä, tulla yhdeksi hengeltä ja mieleltä!"
"Heränneen kansan —", huomautettiin joukosta. "Kaiken. Heräämättömiä herätämme, kadonneita etsimme, eksyneitä kannamme kotiin — jumalanvaltakuntaan. Nostamme sen Jumalan voimalla ja väellä synnin kuopasta, puhdistamme, kirkastamme sen helmet ja hengen aarteet. Se vielä virittää kanteleensa Herran kunniaksi, niinkuin ennen muinoin omain jumalainsa ja sankareinsa."
"Voi, hyvä veli, kunpa sielut vain pelastuisivat ja vapaiksi pääsisivät. Se muu saa meiltä jäädä, sanoi Achren.
"Ei saa — sen pitää tulla perässä — kansan asian ja kielen ja suomalaisen sivistyksen. Emme me saa niitä eroittaa, mitkä kuuluvat yhteen. Israelin suuret miehet olivat Jumalan miehiä ja kansan miehiä, joille kansan sivistys ja kehitys, oman kansan ja maan olot olivat pyhiä ja kalliita."
"Sinä olet oikeassa, Antero", sanoi Essen Ingmanin puheesta innostuneena. "Eivät nämä ole Suomen kansan juhlia eikä riemujuhlia. Näitä sopii pitää Ruotsissa, missä tahansa muualla, vaan ei täällä."
"Olisi oikein pitänyt tehdä se sama niille siellä Seurahuoneen suurissa tanssiaisissa, minkä sinä, Kalle, kerran Maalahden häissä — sanoa totuus ja sanoa se selvällä suomen kielellä", kiivaili Julius Bergh.
"Mitähän siitä olisi seurannut?" kysyttiin joukosta.
"Jos olisi menty miehissä, ruvettu jossain välissä miesvoimalla veisaamaan ja pantu Paavo puhumaan —", jatkoi Bergh ja nauroi.
"Niin ja puhuttu itsekin, sanottu, että tämä on jumalatonta menoa, että tämä on rikosta Jumalaa ja omaa kansaa kohtaan, että tämä on hyppimistä ja tanssimista kansan haudalla."
"Siitä vasta olisi elämä syntynyt, skandaali ja pahennus sellainen, ettei ennen milloinkaan tässä maassa. Olisivat rautoihin panneet joka miehen ja linnaan vieneet ja hulluina pitäneet."
"Niin — vaan jotain vain pitäisi tehdä, jollain tavalla häiritä komeaa, kopeaa maailmaa sen menoissa."
"Kerran hajoitin niiden tanssin ja häähypyn, vaan en enää toista kertaa", sanoi Essen hymyillen.
"Me täällä turhia — mennään kuulemaan, mitä Paavo toisille täällä toisessa kamarissa —", kehoitti Julius Bergh keskeyttäen Ingmanin ja nuorten intoihin.
"Mitä täällä — mistä täällä puhutaan — syntisten asioista Jumalan edessä — itsekurikin omista?" kysyi hän samassa Stenbäckiltä ja Paavolta ja muilta, jotka istuivat Paavon ympärillä toisessa huoneessa.
"Paavo täällä sanoo papeille sitä, ettei suruttomia saa aina helvettiin saarnata, vaan pitää jättää joskus helvetin partaallekin", vastasi joku nuorista papeista.
"Näillä täällä on tulta ja tulikiveä ja pyhää kiivautta kaikkea Sodoman menoa vastaan, niinkuin näitäkin juhlia ja näiden tanssiaisia", jatkoi Paavo. "Eivät armoa kenellekään — suin päin vain pahimpaan paikkaan kaikki pimeydessä ja tietämättömyydessä elävät syntiset — pää poikki vain."
"Melkein niinkuin mekin", nauroi Bergh. "Ei se kaikki ole Herran mieltä, mikä on kiivautta ja kiihkoa. Herran mieli on toisenlainen, sellainen, joka odottaa oven takana, itkee kadonneen, eksyneen tilaa, kolkuttaa hiljaa, pyrkii, pyytää sisälle päästä, nöyränä, ujona, arkana. Kun pääsee, iloitsee ja ilolla työnsä alkaa syntisen sielussa, vaan kun ei pääse, jää samalle paikalle odottamaan otollista aikaa, omaa aikaansa, jolloin maailman äänet ovat vaienneet syntisen sielussa. Herralla on oma aikansa. Pitää olla mieltä, pitkää mieltä ja malttia ja kärsivällisyyttä ja taitoa heränneellä papilla Herran työssä, ettei pahenna siinä, missä pitäisi parantaa."
"Vaan kyllä minusta silloin tuntui siltä Maalahdella Betty Wegeliuksen häissä, että nyt pitää todistaa Herrasta ja puhua totuus — maa poltti jalkain alla — sielu paloi — oli pakko sellainen — sisällinen", jatkoi siihen Essen.
"Kun sen aina saisi selville ja tietäisi, mikä on luontoa, mikä armoa, milloin on oma kunnia kysymyksessä, milloin Herran", sanottiin joukosta.
"Niitä pitää kesyttää ja suostuttaa ja niiden perässä pala kädessä juosta. Ette te ketään väkisten maailmasta — rymäkällä ja rynnäköllä ja tulikiven katkulla — ei siitä Herran työtä — muuta vain — kapinaa ja kiukkua, itsenne omaa tekemää ristiä ja kärsimystä", puheli Paavo.
Oli jo aamu käsissä, heinäkuun ihana aamu, kun he erosivat. Oli veisattu virsi lopuksi ja pyydetty Paavo puhumaan erojaisiksi. Oli sitten vielä viimeksi polvistuttu ja rukoiltu Herralta valoa, viisautta ja voimaa. Ja sitten oli tuntunut siltä, että oli saatu sitä, mitä oli pyydetty, että asia oli taasen uusi ja suuri ja ihana, jonka puolesta kannatti taistella ja työtä tehdä.
He kulkivat kiireesti, puolijuoksussa kotiinsa ja kortteereihinsa, Ingman ja Bergh ja papit ja heränneet ylioppilaat, työntyivät toisiaan likelle käytävällä ja puhuivat yhtaikaa innostuneina kuin olisi jotain erityistä ja erinomaista tapahtunut. Kuului kovaa ajoa alhaalta rannasta päin, ja näkyi horjuvia, humalaisia herroja ajavan ylös senaatin torille.
"Palaavat omista juhlistaan — omaa jumalaansa palvelemasta."
"Vasta pilvissä liitelivät, suurten aatteiden korkeuksissa, nyt jo maassa matelevat", sanoi Ingman ivallisesti.
"Ja seppeleensä saastuttavat."
Sitten oli taasen hiljaista, niin ettei kuulunut muuta kuin rattaiden kaukainen ramina, häipyvä, sammuva, epäselvä humina, ja kengän kalskahdus katukiveä vastaan.
He lähtivät kolmisin Pohjanmaalle, Paavo, Stenbäck ja Essen, kulkivat yhtä mittaa, toisinaan läpi öitä kuin vainottuina ja takaa-ajettuina. Mitä pitemmälle pääsivät, sitä kovempaa kulkivat, Stenbäck oli aina levoton, hoputti hevosta, kiirehti, hätäili majataloissa ja yöpaikoissa, niin että tuskin sai Paavo, vanha mies, milloinkaan levätä tarpeekseen.
"Mihin sinulla sellainen hätä?" kysyi Paavo, kun oli taasen lähdetty jostain majapaikasta ja Stenbäck hätäillyt.
"Sanon sen sitten, kun on perille päästy", vastasi Stenbäck.
Vaan sanoi hän sen jo ennenkin. Hänellä oli sellainen vaiva; ja pakotus povessa, sellainen levottomuus ja kipu, että täytyi sanoa.
"Ei ole mitään puhdasta täällä maan päällä", alkoi hän eräänä päivänä, kun he ajoivat pitkin kaunista harjua ja katselivat kaukaisia vesiä vaarojen välissä, "Ei ole puhdasta tämä luontokaan. Siinäkin on jotain aistillista, syntistä hurmaa. Herra yksin on puhdas ja Herran maa, vanhurskauden ja kirkastuksen maa!"
Paavo istui äänetönnä ajatuksissaan, väsynyt, raukea ilme kasvoissa.
"Minulla oli ystävä ennen, vaan Herra otti sen pois", jatkoi Stenbäck, "Se oli niin jalo ja hyvä — liian hyvä tänne jäämään saatanan kiusattavaksi. Ystävyys on sentään puhtain side sielujen välillä."
"Heränneiden sielujen, joilla on sama tie ja toivo ja taivas", lisäsi
Paavo. "Nämä matkat jäisivät muutoin tekemättä."
"Kuulkaa, Paavo!" sanoi Stenbäck kuin väkisten, pakoittamalla. "Minun täytyy se tällä matkalla sanoa teille, mitä en ole muille kellekään sanonut. Syntinen, maallinen rakkaus on ahdistanut sieluani yötä ja päivää ja häirinnyt lepoani ja rauhaani Jumalassa, On ollut mieli jo ennen puhua, vaan en ole jaksanut."
"Siitäkö se on tämä hoppu?" kysyi Paavo nauraen,
"Siitä — siitä ja muustakin. Ne menivät jo Pohjanmaalle, Essenin morsian ja se toinen — neiti Arppe — sen sisar. Meidän pitää ne saavuttaa vielä jossain — Ylivieskassa ainakin. Essenillä on sama kiire kuin minullakin."
Ja Stenbäckistä tuntui niin hyvältä ja keveältä, kun oli päässyt alkuun ja saanut salaisuutensa ilmaistuksi Paavolle.
"Pitää aina olla jotain sotaa sielussa", sanoi Paavo kuin sanoakseen ja mukana ollakseen.
"Vaan tämä on sellaista, jossa joudun tappiolle. Maailman kunnian voitin Herran voimalla, vaan tässä saan taistella yksin."
"Jossain yksinkin, niin oppii oman itsensä tuntemaan", huomautti Paavo.
"Ystävyys on jaloa, puhdasta, suurta, Jumalasta kotoisin olevaa, pyhää, sellaista, joka nostaa ja kohoittaa. Vaan rakkaus, maallinen rakkaus, vie rauhan sielusta, oikean ilon ja levon. Siinä on sitä, mitä on tällaisessa kesäisessä, kauniissa luonnossa — huumaa ja hurmaa. Se tunkeutuu kaikkialle, pyhimpiin, hartaimpiin harjoituksiin ja hetkiin, rukouskammioon, sielun hiljaisiin mietiskelyihin ja kanssakäymiseen Herran kanssa, koskettaa, likaa, häiritsee salattua elämää, joka on Jumalasta. En tiedä, kärsiikö muiden sielu siitä niinkuin minun."
"Sinä pyrit pyhäksi ja puhtaaksi, vaan älä sentään synnittömäksi", huomautti Paavo.
"Niin — se on niin, että minulla on oikeastaan aina ollut sellainen puhtauden ja vanhurskauden jano, vaan se on nyt sitten kirkastunut ja tullut yhä polttavammaksi sen perästä, kun Herra kutsui tielleen ja antoi valonsa koittaa sieluun. Mikä korkea, ihana päämäärä onkaan sentään kristityllä — täydellistyä, kirkastua, tulla Kristuksen kaltaiseksi! Minusta tuntui siltä kuin olisin jo ollut puhtaampi ja parempi ja likempänä Herraa ja hänen kirkkauttaan, vaan sitten tuli tämä ja pirstoi kaiken, hajoitti, repi kappaleiksi koko sisällisen elämäni."
"Sen piti tulla — piti särkeä oman rakennuksesi perustuksiaan myöten. Kiitä Herraa siitä, että särki ja hajoitti ja likasi sielusi ja painoi sinut tomuun alas! Pääsit pyhyydessäsi pitemmälle, niin olisit siihen hukkunut — hyvyyteesi ja puhtauteesi."
"Vaan eikö tämä ole taantumista ja tappiota tämmöinen tila — sairastaa saastaansa, syntiänsä — tuntea, että on liannut itsensä jollain, häiriytynyt, langennut, päästänyt maallisen, syntisen rakkauden sen pyhän ja puhtaan paikalle, jonka äsken omisti sielu?" kysyi Stenbäck.
"Älä neuvo Herraa! Herran tiellä mennään aina eteenpäin, vaikka meistä syntisistä näyttää siltä kuin taannuttaisiin. Kuka tätä syntistä sydäntä, ruojaa, rinnassaan kantaisi, jos sen sieltä pois saisi. Vaan kun et saa ja kun ei Herra ota, niin jätä se uskossa Herran hoidettavaksi ja puhdistettavaksi. Sen pitää maallisen rakkaudenkin tulla ja olla ja tehtävänsä tehdä, niinkuin muunkin menon ja elämän järjestyksen. Sen on senkin jo Herra edeltäpäin nähnyt."
"Miten se vain tuntuu sellaiselta liialta ja luvattomalta tämä tällainen, niinkuin olisi rikoksen tehnyt, jonkin pahan teon, ja niinkuin orjailisi sielu Herraa, ystäväänsä, joka sen on kuolemasta pelastanut. Pitäisi olla rauha ja nyt onkin rauhattomuus ja vaiva tiellä. Vaan liekö niin, että olen etsinyt omaa pyhyyttäni ja pyrkinyt sinne, minne ei milloinkaan syntinen pääse täällä."
"Sinne — nuoruuden innolla ja ensimäisen rakkauden voimalla. Vihaat syntiä, taistelet sitä vastaan, niinkuin pitääkin, vaan kun et siitä sittenkään erillesi pääse, niin tulet rauhattomaksi ja menetät oikean vapautesi. Tässä pitää kulkea toista tietä kokonaan — köyhän ja nöyrän syntisen tietä. Pidä tie joka päivä auki armoistuimelle ja sano Herralle: 'Minä taasen tässä tällaisena, tuomittuna, kadotettuna, sinä siinä syntisen auttajana ja armahtajana. En tarvitse sinua pyhyyteni tähden, vaan pahuuteni ja ilkeyteni'. Opettele tämä yksinkertainen läksy joka päivä yhä uudelleen!"
"Vaan jos ei tule sittenkään rauha, ja jos on aina vain syytteenä tämä asia, niinkuin muukin", jatkoi Stenbäck.
"Niin kanna vaivasi!" sanoi Paavo vakavasti. "Vaivaa ja vastusta on elämän tien matkamiehellä alusta loppuun. Minkä Herra antaa ja ottaa ja tekee, pidä se Herran tekona. Se on tämä meidän uskomme aina aikamiesten uskoa, niin että pitää kantaa kuormansa ja syödä karvaat ruuat niinkuin makeatkin."
Ja Paavo alkoi puhua omasta tilastaan, omista synneistään ja kiusauksistaan, omasta kuormastaan, joka on joka päivä kannettavana, omista lankeemuksistaan, joita eivät muut näe, vaan itse näkee.
"Minä en ole joutanut herrain päiviä pitkältä pitämään enkä pitoruokia syömään — survoa ja pettua on ollut kotona, kun olen kotiin tullut, ja sitä on täytynyt sieltä evääksi ottaa, kun olen lähtenyt. Teillä herroilla pitää olla rauhat ja ilot ja elämiset monenlaiset eikä syntiä muuta kuin siteeksi ja silmään pantavaksi. Ja kun ette kaikkia hyväänne saa — puhtauttanne ja pyhyyttänne — niin tulette kärsimättömiksi ja epäuskoisiksi."
Siinä oli opetusta ja nuhdetta samalla kertaa ja lohdutusta myöskin
Stenbäckin levottomalle mielelle.
Hän oli sittenkin Herran käsissä, yhtä likellä Herraa kuin ennenkin. Mitä oli kokenut ja tuntenut ja mikä oli vaivannut häntä yötä ja päivää, rakkaus, unelmat, suunnitelmat, pelko ja epäilys, kun ei ollut vielä tietoa siitä, mitä se toinen ajatteli, kaikki oli kuin vain kasvatukseksi, koetukseksi ja kilvoitukseksi.
"Kuule! — Onko teidän asianne jo selvä?" kysyi Paavo hetken päästä.
"Ei ole — ei ole puhuttu mitään", vastasi Stenbäck kuin unesta heräten.
Sitten istuttiin taasen äänetönnä pitkät ajat, oltiin omissa aatoksissa, odotettiin uutta nousua vaaralle ja laskua laaksoon, katseltiin siintäviä vesiä sivuilla ja kaukana edessäpäin, nuokuttiin, torkuttiin pitkällä taipaleella, kunnes taasen havahduttiin ja alettiin keskustelu jostain uudesta paikasta uusilla voimilla.
XVII.
Tuntui kevyeltä ja rauhalliselta ja hyvältä olo taasen monesta aikaa kotona Aholansaaressa, tuntui lämpöiseltä ja kodikkaalta saunan jälkeen lämpöisessä pirtissä, kun lakeinen oli suljettu, ja kevyet, ohkaiset, harsomaiset savuhattarat liikkuivat hiljaa katonrajassa nousten ja laskien ja muuttaen muotoaan, särkyen ja yhtyen taasen uusiksi ryhmiksi ja muodostuen uusiksi kuvioiksi mustaa, kiiltävää kattoa vastaan.
Paavo istui omiin aatoksiinsa vaipuneena nauttien illan rauhasta ja suuren muurin lämmöstä, joka aaltoillen kuin palkeista hiljaa puhallettuna levisi avaraan pirttiin ja levitti suloaan sen pimeihin soppiin. Miten hän oli sentään vanhentunut ja heikentynyt viime vuosina! Kasvojen väri oli käynyt yhä harmaammaksi, hartiat kohouneet, hiukset vaalenneet, katse ja ilmeet ja koko olemus saanut yhä raukeamman ja surullisemman leiman. Matkoilla, ystäväin parissa ja suurissa seuroissa oli hän aina nuoremman, terveemmän ja voimakkaamman näköinen. Vaan täällä kotona, omassa vapaudessaan, keskellä salon suurta rauhaa ja erämaan yksinäisyyttä, näytti vanha ruumis rauenneelta ja kuluneelta, ja kiusaantunut sielu tuntui väsyneeltä, riisuuntuneelta ja levolle laskeneelta.
Hän oli vasta palannut Kuopion markkinoilta, minne oli saatellut Hedbergiä, etelän pappia, ja missä oli monta päivää pidetty suuria seuroja. Oli ollut kansaa koolla kaikkialta, herännyttä kansaa, Karjalaa ja Kainuuta myöten. Oli ollut pappeja, vanhempia ja nuorempia, nuorempia enemmän, maistereita, ylioppilaita ja herrasväkeä kaikenlaista mukana. Oli ollut tulta puheissa, innostusta mielissä, voittoa, varmuutta Herran asiassa. Enemmän kuin ennen milloinkaan oli ollut puheille pyrkijöitä, hätääntyneitä, huutavia, joita oli pitänyt hoitaa, neuvoa, lohduttaa, opastaa oikealle tielle, yötä ja päivää korjata.
Hän ajatteli sitä, miten koko maa oli nyt liekissä ja tulessa ja kohta koko kansa liikkeellä. Vainot olivat vain kiihoittaneet ja lisänneet tulta, vainomiehet vain koonneet kuivaa ja palavaa sammuviin rovioihin ja kyteviin hiiloksiin. Hänestä oli kuin suloista unta kaikki entiset matkat etelään, kaikki se, mitä hän oli siellä nähnyt ja kuullut ja kokenut, nuoret papit ja maisterit ja ylioppilaat seuroineen ja lauluineen ja puheineen. Ja nyt niitä oli alkanut liikkua täällä kotona, Aholansaaressa, yhtenään, joka viikko. Toiset lähtivät ja pääsivät Syvärin toiselle puolen, niin toiset jo tulivat. Ja kaikilla niillä oli samanlaisia asioita — joku erityinen synti, joka oli ruvennut painamaan ja pistämään, joku pimeä paikka, mihin olivat pysähtyneet kutsutut sielut, mutta mistä eivät olleet omin neuvoin eteenpäin päässeet, joku kiusaus kova, epäilys ja sielun sairaus. Vaan oli niitä ollut niitäkin, jotka olivat tulleet kuulemaan ja katsomaan uutta kummaa, ukkoa itseään, mistä se on ja mikä ja millainen.
Mitä hän saakaan vielä nähdä, jos elää? Vaan hänen aikansa on lyhyt, hän pääsee lepoon, Herran kansan suureen lepoon. Rinnassa on aina sellainen vaiva ja kipu, varsinkin pitkien matkojen perästä, yövalvomisien ja muiden rasitusten. Ja pian hän joutaakin jo. Herralla on aseensa kaikkialla, heränneet pappinsa ja harjoitetut miehensä kansaa varten, heräävää ja herännyttä kansaa. Ennen piti olla yksin matkassa, Niskanen paraana kumppanina Savossa ja Härkönen Karjalassa, vaan ei pappeja ennenkuin Brofeldt ja Bergh, ei ketään, joka olisi auttanut ja ottanut heränneen kansan asian omakseen, niinkuin sen nyt ottavat nuoret papit ja maisterit nuoruuden innolla ja palavuudella.
Vaan toivoisi hän sentään vielä elävänsä joitakin vuosia ja näkevänsä, miten käy, miten se leviää vielä etelässä ja pohjoisessa ja mitä niistä nuorista maistereista ja ylioppilaista tulee. Niitä hän aina ajatteli ja niiden kanssa hengessään kanssakäymistä piti. Ne olivat niin lapsellisia ja nöyriä, niin palavia ja innokkaita, niin sulavia ja taipuvia. Mikä vain pienikin asia painoi mieltä, se piti sanoa ja siitä kirjoittaa, niinkuin lapset isälleen, yksinkertaisesti, lapsellisesti.
Anna Loviisa liikkui pirtin perällä ja laittoi illallista, etsi, löysi, kantoi pöydälle kupit ja puulautaset ja suola-astian, päre toisessa kädessä savuten, kulki kuin varpaillaan, hiljaa, arastellen, asetti varovasti pöydälle kuppinsa ja panoksensa, ettei vain häiritsisi Paavoa.
"Jään kotiin pitemmäksi aikaa, niin uuvutan sinut ja muut työn alle", sanoi Paavo vihdoin havahtuen omista aatoksistaan. "Tämä on tämä ilta ensimäinen rauhallinen. Muut ovat kaikki olleet yhtä liikettä ja vierasten kulkua, tuloa ja menoa."
"Pitää jaksaa muiden, minkä sinunkin. Sinulla siinä ovat suurimmat jaksamiset", tarttui Anna Loviisa puheeseen.
"Tulisivat aikanaan — toisivat ennen. Tulevat ja tuovat niitä sairaina, rääkättyinä ja kidutettuina, mielipuolina melkein. Niitä täällä sitten saunottaa ja kuppauttaa ja niistä pahat veret pois laskea. — Ne kohta pitävät minua minä hyvänsä."
"Puoskarina ja parantajana", lisäsi Anna Loviisa.
"Sinäkin. Sieviläiset toivat kerran Kalajassa mielipuolen vaimon parannettavaksi."
Ja Paavo nauroi itsekseen ja kertoi, mitä oli sanonut sieviläisille ja miten niistä erilleen päässyt.
"Kantavat syntejä tunnollaan vuosimääriä ja siitä heräävät, niin alkaa helvetin lieska lyödä ympäri korvia. Niitä pitää sitten saunalla parantaa, kuumalla löylyllä — pitkämatkaisia — hoitaa, hyvittää mieli hyväksi, millä vain, miten vain."
"Tuovat jo kaikenlaisia, rujoja, rampoja, sulkutautisia — väärässä mielessä", sanoi Anna Loviisa.
"Se on sellaista pimeä ja tietämätön kansa, että kun minne tiensä tekee, siellä kaikki asiansa toimittaa, hengellisensä niinkuin maallisensakin. Pitää tehdä niille sama, minkä tein Pyhäjärven akalle, joka tuli oppia kysymään", sanoi Paavo ja alkoi uudestaan nauraa.
"Mitä sille?" kysyi Anna Loviisa.
"Minä perät piipusta poskeeni akan nenän edessä: 'Tämä — tällainen se on minun oppini — ei minulla muullaista oppia'."
Vaan samassa hän jo muuttui vakavaksi ja palasi siihen, mistä oli puhuttu.
"Käy niitä niin sääliksi, että tekisi mitä hyvänsä, kun vain voisi auttaa. Jumalattoman, pimeän kansan keskellä tapahtuu mitä tahansa tällaisina aikoina. Toiset tulevat mielipuoliksi, toiset sortuvat surmilleen, kun eivät saa aikanaan apua. Ottavat raukat Herran kutsumuksen Herran tuomiona vastaan, tuijottavat suuriin synteihinsä yötä ja päivää ja lähtevät niistä yhä uudestaan saatanalle tiliä tekemään. Vaan siltä et silloin armoa saa, vaikka olet muulloin saanut. Nousee tiesi pystyyn, pimenee edessä ja takana, tulee tuomioistuin vastaan, kun pyrit armoistuimelle. Minä sen tiedän omasta kokemuksestani, miten siinä käy. Käy niinkin, että kurkoittavat kuusen oksaan. Sellaisia ne ovat olleet, joita on täällä näinä aikoina kulkenut." Anna Loviisa oli jäänyt istumaan kädet helmassa ja kuuntelemaan vesissä silmin, mitä Paavo puhui.
"Kun on sielu kuukausimääriä sairastanut ja kuormiaan kantanut", jatkoi Paavo, "niin uupuvat kaikki ajatukset niiden alle eivätkä sieltä omin voimin ylös pääse. Pitää toisten auttaa, vetää, kiskoa, panna leikkiä ja totta liikkeelle, keksiä jotain koukkua ja etsiä kapulaa, jonka panee kangen alle. Luulevat minua ensin miksi pakanaksi hyvänsä, kun tänne tulevat. Siinä sai kaikkensa koettaa senkin Kiuruveden miehen kanssa."
"Kun ei vain niitä herroja enää — — Minä olen sellaisessa tuskassa, kun niitä tulee — talonpoika — taitamaton. Mitä niille ruuaksi?" vaikeroi Anna Loviisa.
"Siikaa, mujetta, matikkaa, pannurieskaa, piirakkaa", nauroi Paavo.
"Niiltä on Herra ottanut pois herruuden — papeilta ja maistereilta tänä aikana — on riisunut alastomiksi, niin ettei ole jääny muuta kuin talonpoika jälelle — tyhmä talonpoika. Jo minä ne tunnen — heränneet herrat. Yhtä nöyriä ne ovat kuin talonpojatkin, nöyrempiä vielä, Herran käsissä tulevat kaikki yhdenlaisiksi."
Ja hän jäi taasen muistelemaan matkojansa ja nuoria ystäviänsä Helsingissä, maistereita ja ylioppilaita, Hedbergiä, joka oli vasta lähtenyt Aholansaaresta, ja kaikkia heränneitä pappeja, joita oli viimeksi tavannut Kuopion markkinoilla.
Hän oli näkevinään ne edessään, kuulevinaan niiden puhetta ja laulua, istuvinaan keskellä kamarin lattiaa, ympärillään nuoria, innostuneita miehiä Herran asiasta hetkuvina, kyselevinä ja kuuntelevina. Hän oli niitä opettavinaan ja selittävinään niille Herran työn tuntomerkkejä ja Herran tien salaisuuksia. Ja sitten oli hän ajavinaan loppumattomia taipaleita, tapaavinaan uusia ja vanhoja ystäviä, nuoria vastaheränneitä pappeja Pohjanmaalla, puhuvinaan suurissa seuroissa, joissa olivat ensi penkit pappeja täynnä ja kamarin puolet herroja.
Hän havahtui siihen, että rasahti resla pirtin nurkkaan ja kuului kohinaa pihalta, kuin olisi yhtäkkiä alkanut tuulla ja myrskytä.
"Nyt niitä taas tuodaan", sanoi Anna Loviisa hätääntyneenä ja hypähti seisalleen.
Paavo käveli ulos pirtistä, seisoi ja katseli pihalle ja etsi pimeästä jotain, jonka eroittaisi tulijaksi.
"Hyvää iltaa!", kuului kumea, sointuva ääni ystävällisesti, arasti, tutunomaisesta.
Hän tunsi sen. Se oli Malmbergin ääni, erilainen, kun kaikkein muiden.
"Mitä mustalaisia te olette, jotka yöllä kulette ja ihmisiä peljätätte?" kysyi hän samassa.
"Virkaheittoja pappeja", vastasi Durchman ja kiirehti tervehtimään.
"Vielä hullumpia kuin mustalaiset", leikitteli Paavo ja tervehti pimeässä. "Täällä teitä kaksi kuormallista — täällä Lagus ja Lauri toisessa — pitänee antaa yösija", hoki hän edelleen mielihyvästä vikkelänä pyörien pihalla ja jakaen käskyjään kyytimiehille.
"Tulee ja lähtee — lähtee ja tulee — sellaista tämän talon meno ja elämä nykyään on", jatkoi Paavo pirtissä. "Vaan ei tällaisia vieraita joka päivä saada. Anna Loviisa tässä jo murehti, mitä herroille ruuaksi, jos herroja tulee, vaan minä sille sitä, ettei tänne herroja tule, että ne ovat talonpoikia nykyään sellaiset herrat, jotka tänne tulevat."
Anna Loviisa hääri hätäillen puolipimeässä pirtissä, lakaisi nosteli, siirteli kuppeja ja ruuan jäännöksiä pöydältä ja vaatteita saunan jäliltä.
"Täällä on kaikki hyvää — täällä on sellaista, jota ei kotona olekaan — lämmintä — tällaista kodikasta, suomalaista ja savolaista. Annatte olkia lattialle muuttavaksi ja suolakalaa särpimeksi, niin ei vaihdeta Helsingin herkkuihin", puheli Durchman ja käveli pitkin pirtin lattiaa.
"Ja Paavo itse parasta", säesti Malmberg, "On tämä sentään kaunista, juhlallista seutua tämä Nilsiä", alkoi Lagus. "Minä olen kaiken iltapäivää ihaillut ja ihmetellyt Kinahmin vuorta, miten se on siirtyvinään ja muuttuvinaan milloin oikealle, milloin vasemmalle puolen, milloin selän taakse. Toisinaan se on ollut sininen ja tumma, toisinaan taas valkonen ja kirkas. Vaan sen juhlallisuudessa on jotain kaameaa ja peloittavaa, jotain, jota ei osaa sanoa, mutta joka vaikuttaa omituisesti. Luulisi olevan runollista ja miettivää kansan, joka sen juurella asuu."
"Surutonta on — kuollutta on — kylmää on kahden puolen Kinahmia", sanoi
Paavo.
"Huomenna, päivän tultua näette, miten se on mitätön ja matala ja loiva", huomautti Niskanen. "Minä sitä myöskin ihailin aina edempää ja sitten ihmettelin, minne se katosi, kun juurelle pääsin — tänne saarelle."
"Siinä kuva meistä itsestämme. Pitävät meitä minä hyvänsä — suurina pyhinä, uskonsankareina, joilla on taivaan avaimet kädessä. Tänne tuovat jo sairaitaankin parannettaviksi. Vaan kun likelle pääsevät ja tuntemaan oppivat, niin eivät miehet enää mitään — syntisiä, vianalaisia, heikkoja ja horjuvia vain — niinkuin ollaankin", puheli Paavo.
"Ja virkaheittoja päälle päätteeksi", jatkoi Durchman.
"Jotka ovat kappaansa tuomitut kainalossaan kantamaan", lisäsi Malmberg nauraen.
Ei tahtonut uni tulla sinä iltana silmään eikä yönäkään vielä. Kun yksi oli lopettanut, silloin oli jo toisella jotain valmiina, Durchmanilla ainakin, jos ei muilla. Istuttiin oljilla, noustiin väliin seisomaan ja siinä kertomaan jotain, joka oli tärkeää ja siinä paikassa ja sillä hetkellä kerrottavaa. Tuntui siltä kuin olisi pitänyt puhua kaikki yhteen mittaan, omat asiat ja toisten. Paavo heitti jo herrat omaan oloonsa, vaan palasi vielä takaisin.
"Minä sitä vielä, että minun pitää huomen aamulla kinkerille, niin joutavat papit nukkua yönsä edestä. Meikäläisen ei sovi jäädä pois — siitä tulee kiire kysymys ja tiukka tilinteko, jos jää", sanoi Paavo ovessa seisten. "Vaan iltapäivällä mennään matikan pyyntiin", lisäsi hän mennessään.
"Paavo menee vain, lukee ja vastaa ja tekee niille siellä selväksi elämän tien papeille ja maallikoille!" huusi Durchman makuultaan.
Iltapäivällä palasi Paavo kinkeriltä, kulki puoli juoksussa pirttiin, liikkui kuin nuoret ja heitti jo kaukaa kintaansa uunin kupeelle.
"Pitivätkö pöydän alla?" kysyi Durchman nauraen.
"Eivät toki ilenneet vanhaa miestä, vaikka mieli olisi tehnytkin", vastasi Paavo.
"Vaan lahkolaisuudesta puhuivat, siitä villityksestä, joka nyt armaassa isänmaassamme liikkuu ja häiriöitä Herran seurakunnassa matkaan saattaa. — Varoitettiinko?"
Ja Durchman nauroi ja leikitteli vieressä, kun Paavo riisui turkkiaan.
"Se on se tavallinen teksti, vaan siihen on jo totuttu — ovat tottuneet heränneet ja heräämättömät. Mikä se on kumma luulo suruttomilla papeilla sellainen, että sillä jotain aikaan saa — nykimisellä ja näykkimisellä? Eivät ne täällä osaa enää rippisaarnaansa pitää oikeasta tekstistä", sanoi Paavo vakavana.
"Me niitä kirkkoon saarnaamme ja niille kirkkohalut annamme ja niiden pitää sitten siellä istua suruttomien pappien parjattavina. Se on niin, että siitä saattaa — — —."
"Kuule, Durchman! Minä luulen, että on paras, että niillä on se teksti — siitä ne sittenkin paraiten saarnata osaavat — muusta ei mistään mitään — ei kerrassaan mitään", keskeytti Malmberg ystävänsä.
"Nyt kalalle — kaikki papit!" sanoi Paavo ja haki kirveen käteensä.
"Tuossa, Lauri, on tuo vasu — ota se — saat kantaa kalavasun kotiin.'"
Käytiin kalalla, kulettiin pitkin ja poikin salmea ja koettiin pyydyksiä. Joissakin oli saalista, vaan toiset olivat aivan tyhjiä, vesiperiä. Salmen suussa näkyi Paavo viittilöivän vaaralle päin, toiset seisovan juhlallisina.
"Tuolla notkossa", kuului Paavo sanovan, "tuolla, missä alenee ja metsä harvenee ja vaara viertää loivasti salmelle päin. Sitä ei tänne sovi oikein näkymään."
"Miten siinä on sellaista surullista — kaameaa, jotain julmaa", sanoi
Lagus.
"Ne muistot sen tekevät", huomautti Malmberg.
"Ei — vaan koko tässä vuorijonossa pitkin pituuttaan ja maisemassa yleensä", korjasi Lagus. "Minusta tämä koko seutu on synkkää, vaikkei siitä tietäisikään eikä sitä muistaisikaan, mitä on Tahkomäessä tapahtunut."
"Ne jäljet eivät milloinkaan katoa. Muu unohtuu ja jää, käräjänkäynnit ja sakot, omat ja muiden tekemät synnit ja rikokset, vaan tämä on aina vaivana — kuolemaan asti."
Paavo seisoi siinä sumennein katsein, kumarana, painuneena, toisten keskellä, niinkuin olisi asia eilen tapahtunut ja niinkuin hänen olisi siitä yhtä vaikea puhua nyt kuin silloinkin.
"Yritettiin päästä paremmille päiville, niin tuli se. Minun on ollut elämäni sellaista, että Herra on siinä aina ollut toisella kädellä painamassa, toisella nostamassa. Kun on toisella nostanut ylös, niin on sitten taas painanut toisella sitä alemma. Ei tasaista milloinkaan, ei milloinkaan tavallista, leutoa. Sain uusia ystäviä Kalajassa ja meren puolella, pappeja ja talonpoikia, niin sakot siitä hyvästä profeetalle, vainot ja vihamiehet kahta hullummat. Pitäisi jo oppia pelkäämään parempia päiviä, kunniaa ja suosiota ja omain ystäväinkin palvelusta."
"Taitaa olla kaikkein heränneiden tie sellaista — samanlaista kuin
Paavonkin on — kun se on kerran Herran tietä, ristin tietä", sanoi
Lagus.
He astuivat kotiin päin pitkin salmen suuta, pysähtyivät taasen ja katselivat Syvärille päin.
"Tuolta painanteesta menee tie talvella, siitä on aina ajettu, siitä se on noussut ylemmä, ja siinä lie murhamies ollut väijymässä", kuului Paavo selittelevän.
Oltiin pitkän aikaa äänetönnä, seistiin, katseltiin liikahtamatta, käännyttiin hiljaa ja alettiin astua saarta kohti vaivalloisesti kuin raskasta taakkaa kantaen.
"Opetuslapsetkin olivat kalassa, kun Herra oli heiltä pois otettu", puheli Paavo sisällä pirtissä. "Olivat yksinäisiä, orpoja, hakivat toisiansa, kulkivat sitten yksissä, niinkuin tekin nyt, murehtivat, puhuivat entisistä toiveistaan, jotka sitten sammuivat. Olivat silloin samanlaisia virkaheittoja kuin tekin, kalastelivat, soutelivat järvellä, laskivat pyydyksiä joutessaan. Vaan sitten ilmestyi Herra rannalle, kun oli aamu valjennut, ja alkoi puhutella murheellisia ystäviään. Teille käy vielä samoin. Teiltä on vielä suurin saalis saamatta. Vaan teille ja minulle on tarpeellista, että Herra katoaa ja kasvonsa salaa. Minne tällä ylpeällä luonnolla, jos saisi syntinen aina Herran kasvojen paisteessa lämmitellä? Ette te Herran työmiehiä mitään, jos ei teillä ristiä ja vaivaa ja vastusta eikä teille enää anneta eikä uskota muuta makeampaa, ellette ilolla ja mielisuosin aikananne ristiä kanna."
Tuskin oli Paavo lopettanut, kun Durchman alkoi veisata, niin että pirtti kajahti. Toiset yhtyivät virteen, Malmberg syvällä, kumealla äänellään säestäen, Anna Loviisa seisten pankon puolella ja vesissä silmin veisaten mukana. Illan hämärä hiipi sisään ikkunaluukuista, pian erottautui vain epäselviä, tummia olentoja toistensa vierestä rahilta ja pöydän päästä, ja suuri nokinen, musta muuri kuunteli kummissaan pappien veisuuta puolipimeässä pirtissä.
"Mikä se on sellainen outo tunne, jota saa toisinaan tuntea — niinkuin olisi Herra paljon likempänä joskus, niinkuin olisi niin varmaa ja selvää edessäpäin, että vaikka kuolema tulisi, niin ei säpsähtäisi", sanoi Durchman, kun virsi oli loppunut.
"Ja se, että valtaa sielun äkkiä ikävä ja kaiho päästä lepoon — Herran kansan sunnuntailepoon — että on kuin olisi niin elävää ja kiihkeää toivo, ettei malttaisi enää odottaa", lisäsi Lagus.
"Vaan ajatelkaapa sitä, että me olemme täällä kaukana Savon saloilla virasta heitettyinä ja hylättyinä, kelvottomina kirkon palvelukseen — me, jotka olisimme silmän päästämme kaivaneet syntisten herättämiseksi ja pelastamiseksi!" puuttui Malmberg puheeseen.
"Minulla vain ei ole mitään katkeruutta enää, ei ainakaan tänä iltana", sanoi Lagus. "Tämäkin matka olisi jäänyt tekemättä ja tämä ilta täällä viettämättä ilman niiden tuomiota."
"Ei minullakaan — minä vain muuten. Minusta tämä tuntuu niin omituiselta, aivan kuin oltaisi jossain kaukana, jonne eivät uletu jumalattomain tuomiot eivätkä maailman pahat puheet — jossain rauhan maassa. Toisella puolen Syväri suojana, toisella korkea Kinahmi, ja sisällä täällä suuri hiljaisuus ja Herran läsnäolon tuntu. Tuntee sydämensä puhdistuneen ja parantuneen, tämän pahan, ilkeän sydämen, jonka kanssa saa joka päivä painia lyödä."
"Mikä ihana toivo kristityllä, mikä päätä huimaava päämäärä, mikä korkea kutsumus — olla, elää Herran kanssa iäisesti, jättää tänne vaivansa ja sydämensä vapistus, kaikki, mikä nyt painaa riippinä ja mitä ei täällä saa jätetyksi eikä pois pannuksi!" sanoi Lagus.
He puhuivat hiljaa, puoliääneen, melkein kuiskimalla pimenevässä pirtissä nauttien suuren hiljaisuuden ja rauhan tuntua, ikäänkuin peläten, että kaikki tämä pian katoo käsistä, että tästä pitää pian taasen taisteluun ja sotaan.
Illalla vielä myöhään, kun muut jo olivat makaamassa, istuivat Paavo ja
Malmberg pirtissä.
"Se on se kiusaus minulla suurempi kuin muilla", sanoi Malmberg. "Näen kirkot aina täynnä kansaa ja eteisetkin, niin ahdistaa ja vaivaa kunnia ja kopeus sellainen, että pitäisi olla muita parempi, että pitäisi aina saarnata elävästi ja voimallisesti ja hyvästi, ja sitten saarnaankin omiksi kunnioikseni enkä Herran. Sanokaa Paavo, miten siitä pääsisi!"
"Ei mitenkään — ei milloinkaan — et pääse eikä ole tarvekaan päästä. Vaan sotaa pitää olla ja taistelua kiusausta vastaan. Sota ilmoittaa oikean kristityn ja Herran papin. Sinä olet päässyt Siinain hengestä vapaaksi, niin seuraavat ja kulkevat kuuntelemassa. Heränneillä papeilla on paha vika sellainen, että pieksävät, paahtavat palavissa päin, aina vain herättävät ja huutavat hukassa oleville eivätkä osaa ruokkia nälkäisiä ja hoitaa vianalaisia Herran rakkaudella."
"Niin — kun osaisi, kun olisi itsellä oikeaa rakkautta, sitä, joka laupeuden tekee", sanoi Malmberg.
"Sitä pitää olla. Pitää olla toivoa niistä, joille saarnaa ja puhuu ja joita elämän tielle hoitaa. Menetät toivosi, niin on voimasi ja mahtisi samalla mennyttä. Papit saarnaavat toivottomina, niinkuin ei niistä mitään tulisi, joille saarnaavat ja joille ovat opettajiksi pantu."
"Heränneetkinkö?" kysyi Malmberg.
"Heränneetkin. Näkevät vikoja ja lankeemuksia lampaissaan, niin alkavat valita paraita joukosta ja niiden kanssa seuraa pitää. Huonot jäävät hoitamatta, auttamatta ja korjaamatta. Siitä syntyy eri seuroja ja katkeruutta, kapinaa ja pikku riitaa. Siinain hengellä herätetään, vaan ei elätetä."
Malmberg vain kuunteli ja istui kumarruksissa käsiensä varassa niinkuin olisi jotain painona ja vaivana.
"Se on sellaista tämän heränneen kansan hoitaminen, että et saa pahentaa etkä pakoon lähteä etkä parempana itseäsi pitää, vaikka joudut joka päivä niiden vikoja näkemään ja niistä kuulumisia kuulemaan. Tämä on suuri kansa, jossa on kaikenlaista jäsentä, kunniallista niinkuin häpeällistäkin. Vaan älä valikoi — älä etsi itsellesi hyviä ja kelvollisia, vaikka kuinka mielesi tekee! Hoida huonoja, kanna, vaali, pane peitteitä ja kaunistuksia eteen!"
"Vaan miten jaksaa — miten niiden kanssa, jotka uudestaan lankeavat ja likaavat itsensä ja häpäisevät kansaa — Herran kansaa?" kysyi Malmberg taasen.
"Sitä minäkin olen kysynyt monesti itseltäni — sitä, että mikä pani kärsimään tätä syntistä, eksyväistä, niskuria kansaa ja sitä hoitamaan? Miksi en lähtenyt jonnekin, jättänyt siihen koko joukkoa, ottanut mukaani muutamia vain, Niskasen — tämän tästä — ja Kalliolahden Heikin ja joitakuita muita? Kuule! Sano sinä, mistä on minulla ollut siihen voimaa ja kärsivällisyyttä?"
"Herralta tietysti", vastasi Malmberg.
"Herralta — vaan sano, miten on antanut ja millä lailla?" kysyi Paavo uudestaan.
"Ei siten", jatkoi Paavo, "että on tehnyt suureksi pyhäksi ja nostanut ylös, vaan siten, että on painanut alas omiin synteihin, että on sinne armahtanut, minne ei olisi luullut enää armon ulottuvan, ja sieltä sitten kiskonut kuin kuollutta koiraa muille puhumaan ja muita opettamaan — että on kärsinyt tällaista konnaa, koko maailman ilkimystä, jonka ajaisivat Syväriin, jos läpi näkisivät."
Hän naurahti omituisesti, oman itsensä halveksimiseksi ja oman elämänsä ihmeeksi — että on ollut suurin syntisistä, että on ollut sellainen, joka on aina sopinut veljeksi heränneistä huonoimmalle.
Kun he aamulla lähtivät, kohosi Kinahmi taasen sivulla ja edessä, miten milloinkin, korkeana, juhlallisena aamutaivasta vasten. Paavo saatteli vieraitaan jäälle ja jäätäkin vielä pitkältä seisten kannaksilla ja jättäytyen sitten viittatielle seisomaan ja katsomaan ystäviään, jotka hiljaista juoksua ajaen painautuivat Syväriä myöten kirkolle.
XVIII.
Niitä tuli pitkin päivää ajaen pölyisinä, hikisinä, herroja, rouvia ja neitejä, pappeja enimmän — nuoria pappeja — maistereita ja ylioppilaita, tuli kaikenlaisilla ajopeleillä, mitä vain olivat saaneet käytettävikseen, tuli Helsingistä asti ajaen yhtämittaa toisia, toisia taasen kievarista, missä olivat vaihtaneet hevosia ja ajopelejä.
Oli sellaista jännitettyä ja juhlallista häätalossa Espoon Nygårdissa, kuin on aina juhlain edellä, oli juoksua ja touhua ja viimeistä viimestelyä sisällä salissa ja päärakennuksen puolella, samoin kuin ulkonakin, missä rengit olivat pystyttämässä viimeisiä koivuja pihamaalle lehtimajaksi ja piiat kantamassa viimeisiä rikkoja puutarhan käytäviltä. Oli iloa ja aina uutta yllätystä, kun vanhat ystävät tapasivat taasen toisensa, koulu- ja ylioppilastoverit ja sukulaiset pitkiltä matkoilta, Pohjanmaalta ja Karjalasta saakka. Rouvat juoksivat toistensa kaulaan ja jäivät seisomaan ja kävelemään kaulatusten pitkäksi aikaa kiihkeästi puhellen ja kysellen, herrat painautuen kamariin ja siellä nauraen ja poltellen pitkijä piippujaan, jotka olivat vasta häiksi kaivetut ja puhdistetut.
"On aivan samanlaista täällä nyt kuin kolme vuotta sitten Helsingissä, on aivan samanlainen ilmakin, yhtä lämmin ja helteinen", sanottiin sisällä.
"Ja samat ystävät taasen koolla, sukulaiset ja langot ja hengenheimolaiset. Meillä pitää olla meilläkin juhlamme ja ilomme, niinkuin on maailmallakin, vaikka toisenhenkiset ja toisenmieliset", jatkettiin samaan sävyyn.
Kuului kuppien kalinaa ja tyttöjen iloista naurua kyökin puolelta avonaisesta ikkunasta ja kovaäänistä puhetta ja jalan käyntiä eteisestä, mistä joukko herroja työntyi lakittomin päin ulos pihamaalle pitkävartiset piiput käsissä.
Stenbäck ja Essen kävelivät levottomina edestakaisin pihamaalla astellen vähäväliä lehtokujaa oikosen päähän, siellä seisten ja tähystäen tietä pitkin.
"Niiden pitäisi jo olla täällä, jos ovat puolisten aikana Helsingistä lähteneet ja hevosensa säännöllisesti kievareista saaneet", sanoi Essen.
Ja sitten palasivat he taasen takaisin tullakseen hetken päästä samaan paikkaan samalla lailla tähystämään.
"Tuossa sinun piippusi, Malmberg!" sanoi Essen nauraen ja ojensi suurikoppaisen, hopeahelaisen, pitkävartisen piipun Malmbergille. "Ota se omaksi nimikoksesi!"
"Jolla on itsellään sellainen kauhea koppa", jatkoi Essen yhä nauraen, "että kun lataa Lapuan kirkolla, niin palaa Alahärmään asti."
"Eipä kun Ylihärmän Liinamaahan", nauroi Malmberg mukana.
Yhä vain tuli uusia tulokkaita, joita juostiin vastaan ottamaan ja tervehtimään pihamaalle ja jotka toivat uutta iloa entisen lisäksi. Yhä vain tervehdittiin, käteltiin, käytiin sylin kiinni pölyisiin, pitkämatkaisiin ystäviin, pyörähdettiin, kulettiin läpi puutarhan käymäseltä ja kiireesti, istuttiin hetki siellä, toinen täällä, hyvästä mielestä rauhattomina.
"Tämä Stormbackan isäntä tässä vain odottaa sitä omaa vierastaan eikä saa ennen iloa kuin saapuu — saaneeko sittenkään", sanoi Essen ja löi Stenbäckiä olalle.
"Ja me muut omaamme", lisäsi Malmberg.
"Niin — jaa ukkoa", kuului Essen sanovan kuin jostain havahtuen. "Vaan kumma, missä ne viipyvät."
"Ukkoa", toisti Malmberg. "Mitä näistä juhlista ja häistä tulisi, jos ei ukko olisi mukana? Ukkoon on jo niin totuttu, että tuntuu aivan välttämättömältä."
"Vaan eikö olekin jo täällä se välttämätön rappusten edessä konttineen — ukko itse, pitkätukkainen, hurstihousuinen!" sanoi Essen hätäisesti, kun näki Paavon ajavan pihaan.
Kuului isoäänistä puhetta ja leikinlaskua pihalta, missä Paavo seisoi konttineen ja vaihtoi Essenin kanssa kompasanoja. Herroja työntyi ulos oven täydeltä tervehtimään ja kuuntelemaan ja ottamaan osaa yhteiseen iloon.
"Niinkuin nuoret miehet — — Terve Paavo! Miten se on vielä vain pysty ja suora ja sukkela!" kuului joukosta.
"On paras ratsu, kun paraatiin pääsee, vaan kotona koukkuinen ja käppyrä ja kitunen."
"Mitä Paavo! Paavo elää vielä viisikymmentä vuotta", kuului joukosta.
"Elää kuolemansa jälkeen", nauroi Paavo ja asteli sisään tervehtien eteisessä rouvaa ja kumartaen kankeasti.
"Kuulkaa, Paavo! Näkyikö taipaleella ketään ruotsalaista herraa tänne päin pyrkimässä?" kysyi Essen. "Vaan mistäpä Paavo ne tuntisi täällä, minne menevät ja mistä tulevat", sanoi hän samassa kuin itselleen selitykseksi.
"Näkyi. — Kievarista — tästä viimeisestä — oltiin lähdössä, niin samalla tuli joku — mikä lie ollut suruton —, vaan minä kerkisin edelle."
"Sitten se on pian täällä", sanoi Stenbäck ja lähti kävelemään oikosen päähän.
"Täällä nämä vanhoja ystäviä", sanoi Paavo papeille, jotka istuivat pitkin seiniä, "ja nämä uusia", lisäsi hän nuorille ylioppilaille, jotka nyt vasta nousivat tervehtimään ja kumarsivat syvään Paavon edessä.
"Sinä et, Essen, näykään tekevän kokonaista, oikeaa parannusta, koska on partasi vieläkin ajamatta", leikitteli Paavo.
"Teen partaparannuksen vasta sitten, kun on muu parempi ja tärkeämpi parannus valmiina", yhtyi Essen samaan leikkiin.
"Vaan tiedättekö, missä veli Essenin parrankasvu on alkunsa saanut?" kysyi Malmberg.
Naurettiin vain ja odotettiin Malmbergin itsensä vastaavan.
"Tuomiorovasti Gadolinin eteisessä", sanoi Malmberg. "Kerro sinä,
Essen, itse!"
"Niin — se oli niin, että kun minä tällaisena mustana, parrakkaana menin ilmoittautumaan vihkimistä vasten tuomiorovastille, niin sain odottaa pitkät ajat eteisessä, istua ja kävellä väsyksiin asti. Kun vihdoin pääsin sisälle, sanoi tuomiorovasti, joka on tunnettu pappien parran vihaaja, kiivaana ja kärtyisenä: 'Maisterin parta näkyy kasvaneen'. 'Niinpä todellakin', sanoin minä ja pyyhin tästä näin, 'näkyy todellakin kasvaneen — eteisessä'."
Syntyi sellainen naurunremakka kamarissa, että lasit ja kupit hyppelivät pöydällä.
"Sinä, vanha koiranleuka, näyt olevan joka paikassa samanlainen", sanoi
Hedberg. "Et pelkää kaikkivaltiasta Gadoliniakaan."
"Etpä sinäkään", vastasi Essen. "Kuulut aina vain saarnaavan samalla lailla, herättävän, häiritsevän, laittavan eriseuroja ja korkealle konsistoorille uutta vaivaa antavan, vaikka olet vasta vankilasta päässyt."
"Kuule Hedberg! Joko sinun kirjasi on painossa?" kysyi Paavo
Hedbergiltä.
"Sinne menossa", vastasi Hedberg. "Lähetän Paavolle heti, kun on painettu."
"Vaan jospa ei painetakaan, jospa siinä on sitä samaa harhaoppia, mitä on ollut meidän lehdessämmekin. Sitä on vainottu ja vangittu ja pidätetty niinkuin pahantekijää", sanoi Essen.
"Niin saa jäädä painamatta. Se kai on sitten Herran tahto sellainen", päätti Hedberg tyyneesti.
"Eivät ne uskalla enää, ei niillä ole enää entistä voimaa eikä varmuutta, niiden niskasuoni katkaistiin Turun kokouksessa viime kesänä", sanoi joku.
"Kerrassaan", lisäsi Frans Bergroth, päivänsankari ja sulhasmies. "Teidän olisi pitänyt olla kaikkien näkemässä heränneiden pappien joukkoa, komeaa joukkoa, nuoria, pystyjä, solakoita, rivi rivin vieressä, vanha Wegelius, Maalahden veteraani, johtajana."
"Ja kuulemassa", lisättiin samalla innolla. "Kun Lagus puhui, olisi kuulunut hyttysen lento akatemiasalissa, niin oli hiljaista ja tarkkaavaa pappien joukko."
"Vaan yrittipä Tolpo kerran keskeyttää Lagusta", huomautettiin joukosta.
"Yritti, vaan laimeasti ja typerästi, ja masentui heti Laguksen tyynen, vakavan ja vakuuttavan puheen alle.
"Oli siinä ivaakin Laguksen puheessa", sanoi Bergroth, "vaan niin hyvää ja suolaista, sanoisinko pyhää ivaa, ettei sitä joka mies osaa käyttää. Kun Tolpo keskeytti Laguksen puheen ja huusi: 'Herrat siis tahtovat syyttää meitä kateudesta!' vastasi Lagus rauhallisesti: 'En suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne kuin kateus, vallitsee kunnianarvoisessa säädyssä'."
"Ja Maalahden ukko itse, tohtori ja ritari, nuorten joukossa paraana, kilpi toisessa kädessä, toisessa keihäs", huomautti Essen.
"Niin ettemme me ole enää mitään nurkkakuntaa eivätkä meidän miehet mitään lahkolaissaarnaajia, joita sopii ja saa kohdella miten hyvänsä", sanottiin pappisjoukosta.
"Samassa ajoi hevonen pihalle, ja Stenbäck astui vikkelästi alas rattailta kapsäkki kädessä.
"Siinä se nyt on", sanottiin kamarissa.
"Joko tuli?" kysyi Essen hätäisenä ja juoksi ulos.
Syntyi liikettä kamarissa, jännittynyttä odotusta ja uteliaisuutta.
Kuului kuiskeita ja varpailla hiipimistä salin puolelta ja eteisestä.
Hetken perästä näkyi pitkä, solakka herra astuvan ylös rappusia ja kulkevan kumarrellen eteenpäin, puhellen, selitellen jotain perässään tuleville Stenbäckille ja Essenille laulavalla äänellä.
"Täällä niitä on — tällaisia ne ovat", sanoi Stenbäck katkonaisesti esittäen vieraalleen pappeja, jotka seisoivat totisina ja jäykkinä tuoliensa edessä.
"Nimeltään tuttuja", sanoi Rosenius hymyillen ja kumartaen Malmbergille.
"Ja tässä Paavo, kaikkein isä ja kaikkein ilo", jatkoi Stenbäck esittelyään Paavon kohdalla.
Rosenius puristi pitkään ja hymyillen Paavon kättä ja sanoi jotain kohteliasta Paavolle, jonka Stenbäck kuitenkin unohti tulkita.
Tuntui kankealta ja oudolta alussa. Essen ja Stenbäck sanoivat väliin jotain siihen, mitä Rosenius kertoi matkastaan, mutta muut istuivat äänettöminä, katselivat ja kuuntelivat. Jotkut herroista hiipivät ulos pihalle ja puutarhaan, tullen taas hetken päästä takaisin, sytyttäen piippunsa ja puhellen puoliääneen vieruskumppanilleen.
Miten tuntuikaan heti alussa ikävältä ja oudolta tämä uusi vieras, ruotsinmaalainen herra! Sen oli olo ja olento kokonaan toisenlaista kuin toisten, puhe omituista, laulavaa, käytös hienoa, melkein teeskenneltyä.
"On omituista, miten voi pettyä oudon, tuntemattoman suhteen. Kuvittelee sen joksikin, jonkinnäköiseksi, ja sitten se onkin aivan toisenlainen", sanoi Ingman pihamaalla.
"Millaiseksi sinä sitten olit kuvitellut tämän?" kysyi joku papeista
Ingmanilta.
"Talonpoikaiseksi, yksinkertaiseksi, joksikin tanakaksi, sellaiseksi persoonalliseksi ilmestykseksi Ruotsin herätyksestä", vastasi Ingman.
"Jospa tämä onkin. Jospa tämä on niiden mallin mukainen, niinkuin Paavo on meidän", sanottiin joukosta.
Kuului tuolien kolinaa sisältä kamarista, ja näkyi herroja astuvan hiljaa, juhlallisina toistensa selissä kiinni saliin, missä vihkiminen oli alkanut. Keskellä salia seisoivat parit juhlallisina, nuori pastori Bergroth ja Hilda Fabritius, Essenin tytärpuoli sekä Säämingin lukkari Pietari Wenell ja Aleksandra Arppe, Essenin käly. Oli juhlallista, vakavaa, totista, niinkuin aina, messuttiin, veisattiin yhdessä ja rukoiltiin päät painuneina.
Paavo jäi sisälle saliin ja istuutui nuorten, vastavihittyjen viereen, kun toimitus oli loppunut ja vieraat olivat hajaantuneet huoneisiin.
"Sanokaa, Paavo, näille jotain eväiksi ja muistoksi, että osaavat elää oikeina aviopuolisoina!" kehoitti Essen puoleksi leikillä.
"Sanon sitä, että älkää vain yhtaikaa suuttuko, kun suututte, ettei riitaa synny!" leikitteli Paavo nuorille, jotka näyttivät onnellisina nauttivan siitä, mitä oli tapahtunut.
"Teillä on taival alussa, minulla lopussa", lisäsi hän samassa vakavana. "Alussa tai lopussa, kun on Herra mukana. Se on niin, että tässä säädyssä tulee sydän koetelluksi ja kristillisyys tutkituksi, mitä on ja mitä kestää. Luulee jotain olevansa, kun ei ole perhehuolia eikä elatuksen murheita, vaan tässä otetaan luulot pois."
Ja hän kertoi omasta elämästään, miten hän oli joutunut ennen syntiä tekemään ja hänen vaimovainajansa puutoksien käsissä ja suuren lapsilauman keskellä, miten piti valvoa ja sotia kaikkia salaisia vihollisia vastaan, joista ei ennen hyvinä päivinä tiennyt mitään.
"Hyökkäävät sieltä, mistä et osaa odottaakaan, kärsimättömyys yhdeltä puolen, vikova, syyttelevä mieli toiselta, ahneus ja tavaran rakkaus kolmannelta. Saat pyöriä, pälyä ja vilkua joka taholle ja etsiä itsellesi uutta suojaa. Se on sellaista sotaa, jossa tapetaan jos voitetaankin."
Oli vakavaa ja hiljaista seurain perästä, joissa Malmberg ja Paavo olivat puhuneet, Malmberg ruotsiksi. Herrat istuivat kamarissa poltellen, jotkut keskustellen pihamaalla Paavon puheesta ja sitten taas pysähtyen kuulemaan hiljaista, kaunista, surunvoittoista laulua naisten puolelta salista.
"Mistä lie sillä merkillinen taito ja tapa sellainen, että alkaa alhaalta, pieneltä paikalta, kuin tikusta asiaa tehden, paisuttaa siitä sitten vähitellen ja kasvattaa puhettaan, niin ettei muuta kuin kuuntele henkeäsi pidätellen loppuun saakka?" kuului joku papeista sanovan pihalla.
"Mistä lie?" vastasi toinen. "Meillä on alku aina juhlallista. Kohoamme kuin kotkat ylös korkeuksiin, vaan samassa jo painumme siipirikkoina maata kohti. Meidän pitäisi ottaa ukosta oppia."
Sisällä kamarissa oli alkanut keskustelu parannuksen ja uskon asiasta, ensin sivumennen Malmbergin ja Paavon kesken, siitä vähitellen viriten ja leviten yleiseksi, jännittyneeksi. Kuului ruotsalaisen vieraan laulava puhe läpi avatun ikkunan ja Malmbergin syvä, selvä ääni, jossa jokainen kerake erottautui voimakkaana. Nuoret papit pyrkivät sisälle pihalta ja puutarhan puolelta, kulkivat kuin varpaillaan hiipien läpi eteisen ja asettuivat arkoina toisten taakse.
"Herrain ruokaa se on — ei sillä talonpoika elä", kuului Paavo sanovan, kun Malmberg oli kääntänyt Roseniuksen sanat suomeksi.
Malmberg hymähti Paavon sanoista, niin että koko ruumis nytkähti, ja toisten kaikkein suu meni nauruun.
"On herkkua sellaista — makeaa — joutilaan syötävää, ettei sillä suomalainen elä omissa kovissa töissään", jatkoi Paavo.
"Mitä Paavo siitä sen herätyksestä?" kysyi Ingman.
"Minä sitä, että siinä on Herra ollut työssä, niinkuin kaikessa oikeassa herätyksessä, vaan siinä on vieras sitten kyllästynyt ja ottanut asian omiin käsiinsä."
Paavo otti puhuessaan piipun Malmbergin kädestä, kaivoi perät kopasta kouraansa ja työnsi ne poskeensa maiskutellen, lipoen kieltään, siirrellen ja asetellen oikeaan paikkaan.
"Tämä kuulostaa hyvältä ja kauniilta ja tällä on oikean opin näkö", jatkoi hän hetken perästä. "Tässä ovat rauhat ja ilot ja anteeksisaamiset kaikki oikealla paikalla — kaikkea määrän päästä — vaan tässä on nämä itse asetettu, otettu ja pantu, ja raamatunlauseilla pystöön pönkitetty kaunis kristillisyys."
"Minusta tuntuu myöskin siltä, että siitä on todellakin tullut hyvää ja kaunista kädenkäänteessä, niinkuin olisi aikansa syntinen Herran kanssa painia lyönyt, siinä allekynsin joutunut, mutta sieltä sitten päälle kiepsahtanut ja painanut Herran itsensä tantereeseen", sanoi Malmberg.
"Ja siihen sitonut — köyttänyt käsistä ja jaloista kaikilla raamatun lupauksilla, mitä muisti ja mitä käsiinsä sai", lisättiin joukosta.
Puhuttiin yhteen ääneen, noustiin tuoleilta, seistiin toistensa edessä, selitettiin, korjattiin, parannettiin toistensa puheita ja pysähdyttiin taasen kuulemaan, mitä sanoi Rosenius ja mitä Paavo.
"Sanokaa sille, että jos siihen joudutaan ja sellaisiksi tullaan, ettei synnin vaivaa enää mitään eikä pelkoa eikä epäilystä, niin on parempi tehdä syntiä, hankkia itsellensä sellainen kuorma, että täytyy painua uudestaan alas armahtajansa edessä!" sanoi Paavo.
Hän täytti lasinsa, hämmensi sokeria sekaan ja ryyppäsi sitten pitkän ryypyn.
"Vai niin — vai kauhistui sitä, jos joku lankeaa alaspäin, vaan jos ylöspäin, omaan hyvyyteensä ja pyhyyteensä, niin ei siitä mitään!" jatkoi Paavo kuultuaan, mitä Rosenius oli sanonut.
"Eihän Paavo nyt sitä tarkoittanut, että kristityn pitää heittäytyä synteihin, joista jo on kerran Kristuksen avulla päässyt vapaaksi, vaan sitä, että parempi on elää maailman suruttomana kuin kiiltopyhänä kristittynä, omain luuloinsa varassa. Vai miten, Paavo?" kysyi Stenbäck.
"Siten, että siitä on parempi nousta, missä näkee selvästi loukanneensa ja ryvettäneensä itsensä kuin väärästä jumalisuudesta."
"Minä sitä", yhtyi Ingman puheeseen, "että tämä sopinee ruotsalaisille tämmöinen imelä, herrasteleva kristillisyys. Meidän suomalaisten elämä on lakkaamatonta taistelua ulkonaisiakin puutoksia vastaan, hallaa ja nälkää ja muuta, ja niin on sisällisestikin. Voi, hyvät veljet, minun on henkeni huutanut taasen kaiken päivää ja iltaa oman kurjuuteni ja luontoni alla. Veli Malmberg puhui äsken niin elävästi ja Paavo, vaan täällä tämä paha sydän on aina vastuksena."
Ja Ingman painoi kädellään sydäntään vastaan. "Eikö liene lopuksikin niin, että niistä Herra antaa paraan todistuksen, jotka itsensä tuomitsevat ja oman tuomionsa alta huutavat hengessään Herralle: Armahda kurjaa!" kuului pappisjoukosta.
"On kyllä", sanoi Paavo, "vaan ei pidä orjuuttaa eikä raskauttaa itseään eikä mistään kurjuuden opista itselleen lohdutusta etsiä. Kun tunnet oman kurjuutesi, asetu hiljaa kaikkinäkevän eteen, seiso siinä alastomana, aseetonna, ilman puolen pitoa ja omaa oikeutta ja odota! Siinä sinä silloin olet uskovainen, Kananean vaimo, joka katsoo Herraan. Älä mene ryykäämällä äläkä röyhkeänä omia tekemiäsi tikapuita myöten niinkuin Ruotsin herrat kuuluvat tekevän. Ottamalla ei saada oikeaa rauhaa eikä Hengen todistusta Herralta, vaan odottamalla. Ja se pitää saada, pitää olla passi kädessä heränneellä ihmisellä."
"Niin — vaan jos ei tule, jos saan siinä seisoa iät kaiket, viikot, kuukaudet, vuodet eikä tule", sanoi Hedberg kuin kysyen ja lisää selitystä etsien ja odottaen.
"Herra siitä vastaa — se on Herran asia, eikä omasi. Sinä et saa epäillä etkä etsiä tuntematonta, kuollutta Jumalaa", sanoi Paavo ja maistoi lasistaan.
Malmberg ja Hedberg olivat lähteneet Roseniuksen kanssa ulos ja kävelivät puutarhassa kädet selän takana keskustellen, väliin pysähtyen ja seisten pitkät ajat samalla paikalla. Kun he taasen palasivat takaisin sisälle, näytti Rosenius iloiselta, hymyili ympärilleen ja kumarteli kulkeissaan läpi pappisjoukon. "Saiko käännetyksi?" kysyttiin joukosta leikillisesti. "Meitä? Ei hyvät veljet", vastasi Malmberg. "Me olemme jo monessa tulessa olleet, Hedberg ja minä, toinen linnassa, toinen virkaheittona, emme me joka tuulesta heilu. Vaan ei sen kanssa nyt aina huoli riidellä ja väitellä. Jospa otetaan se, mikä on hyvää ja oikeaa ja muu kaikki jätetään."
"Kun on henki väärä, on kaikki väärää, oikeakin muuttuu vääräksi", sanoi Paavo.
"Se on meillä omaa tämä, mitä on saatu — kansan kautta annettua, vaivain ja kärsimysten alla kypsytettyä, suomalaista, sarkaista, sitkeää", puuttui Ingman puheeseen. "Sitä ei vaihdeta ulkomaiden helyihin eikä koristuksiin, vakka mieli tekisikin. Paavo — tämä meille toi oikean suomalaisen kristillisyyden korvesta ja erämaiden kätköistä."
"Kontissaan kantoi ensin Nivalan Pirttiperään", leikitteli Malmberg ja taputteli Paavoa olalle.
"Vaan sepä ei siellä tahtonut ottaa itääkseen", sanoi Paavo. "Miten se? Minä olin suuri herra", jatkoi Malmberg. "Luulin itse tien tietäväni ja osaavani muita oikein opettaa. Pää pystyssä vain komensin talonpoikia taivaanvaltakuntaan ja suututtelin sitten, kun eivät totelleet eivätkä lähteneet."
"Sinulla oli silloin vielä paha tapa sellainen saarnata ja puhua ja kuvata kristitty kauniiksi, maalata, öljytä, kiilloittaa, pyyhkiä, niin ettei siihen jäänyt rikkaa mitään eikä valmistamatonta paikkaa — niinkuin näkyy tämä Ruotsin herrakin tekevän."
Paavo ryyppäsi jälleen ja laski lasinsa raskaasti pöytään. "Se on armon työ sellaista", jatkoi Paavo, "ettet sinä sen alla puhtaaksi pääse omissa etkä muiden silmissä. Lankeat, nouset, lankeat uudelleen, haavoitat ja säret itseäsi ja hävität kaikki ensimäisen vanhurskauttamisen tavarat. Älä kaunista äläkä korista itseäsi omaan vikaasi äläkä tee omasta tiedostasi itsellesi uskoa ja hyvää mieltä! Herralta pitää kaikki saada joka päivä, uusi armokatse, uusi voima ja uusi, hiljainen, salattu rauha sieluun."
Papit istuivat kahareisin tuoleilla toistensa selän takana, kuuntelivat Roseniusta, nousivat ylös innoissaan ja keskustelun kiivaudessa puhuen yhteen ääneen ja taasen istuen entisille paikoilleen hiljentyneinä ja rauhaantuneina. Käännettiin Paavolle tärkein siitä, mitä vieras herra sanoi, johon Paavo tokaisi jotain nauraen itse ja naurattaen muita sukkeluuksillaan.
"Sinä, Stenbäck, istut siellä synkän ja surullisen näköisenä — tule joukkoon!" huusi Malmberg läpi ikkunan pihalle, missä Stenbäck istui ja puheli muutamien ylioppilasten kanssa.
"Täällä on parempi — täällä puhutaan omista asioista, ei opeista eikä uskoista", vastasi Stenbäck. "Te teette syntiä siellä riidallanne, josta ei sitten muuta kuin paha mieli. Minulla sitä on jo kyllältä."
"Ei tämä meille sovi — ei tästä mitään tule", puheli Malmberg hiljaa ja asteli Stenbäckin luo. — "Ukko toi Savosta meille oman ja kotoisen."
"Sen salatun, jota ei maailma tunne", jatkoi Stenbäck. "Se on ukon oppi sellaista, että se tekee puutteenalaiseksi, tämä taasen ottaa pois kaikki puutokset. Siinä se on ero. Vaan ukon puutteenalaisena on turvallisempaa elämä kuin tämän puutteettomana ja valmiina. Minä läksin pois — minusta sen oli kaikki niin varmaa, ja sillä oli sellainen oikeus Jumalan edessä, niinkuin Jumala tekisi väärin, jos ei aina pitäisi oveansa auki ja oven edessä kumartelisi tälle uskonsankarille."
"Niin — siitä näkyy tulleen ihmeellinen taikakalu siitä uskosta — sillä näkyy saavan mitä vain. Ei tarvita rukoustakaan enää", jatkoi Malmberg.
"Usko uskona", sanoi Stenbäck, "vaan usko on Herran tekemä, kilvoitteleva, salattu voima syntisen sielussa. Minä tässä olen kaiken iltaa katunut, että tulin sen kutsuneeksi. Sitä ei kirjeestä osannut eroittaa eikä päättää."
He istuivat kauan kahden pihamaalla lehtimajan penkillä, puhelivat hiljaa ja jäivät taasen kuuntelemaan kiihtynyttä keskustelua kamarista, mistä ukon ääni eroittautui ylinnä selvästi ja kuuluvasti.
"Ukko on taasen elementissään. Ei mahda jäädä ukosta paraita käsityksiä vieraalle", sanoi Stenbäck.
"Ei mahda", myönsi Malmberg. "Ukkoa pitää kuulla ja nähdä ja ymmärtää, ennenkun löytää kullan kuoren alta. Toisinaan vakava, syvä, puhe sellainen, että tunkeutuu luihin ja ytimiin, toisinaan vallaton, leikkisä, varomaton. Niinkuin Savon vuoret ja vaarat, jotka muuttavat muotoaan, milloin synkkinä seisten ja syvämietteisinä, milloin hymyilevinä, kirkkaina, lehtoisina, leppoisina. Minä sitä ihmeekseni kuuntelin ja katselin ensi kertaa Nivalan Pirttiperässä, suutuin ja lepyin ja taasen suutuin, kunnes salat aukenivat, ja Herra kirkasti ukossa oman aseensa."
"Ja minä Helsingissä. Vasta riemujuhlasta palatessani opein ukon oikein tuntemaan", lisäsi Stenbäck..
Pidettiin seuroja pitkin seuraavaa päivää, veisattiin, puhuttiin, istuttiin väliin ryhmissä sisällä kamarissa ja pihalla lehtimajassa ja puutarhan puolella, käveltiin, kuleskeltiin pienissä joukoissa pitkin oikosta. Papit näkyivät karttavan riitoja ja erimieliä ja jättävän ruotsalaisen vieraan rauhaan, joskus vain kuin sivumennen käyden puhuttelemassa ja taasen tullen takaisin omaan joukkoonsa. Paavolla oli seuransa nuorten pappien ja ylioppilasten parissa, jotka istuivat tarkkaavina ympärillä, kuuntelivat ja kyselivät. Kuului naurua ja näkyi iloisia kasvoja, kun Essen milloin pistäytyi joukkoon ja lasketteli sukkeluuksiaan. "Se on se, joka on pääasia, että ollaan yksimielisiä, että on rintama ehyt maailmaa vastaan", sanoi Malmberg, kun oli taasen tullut puhe illallisesta kamppailusta ruotsalaisen vieraan kanssa. "Riita ja eripuraisuus on kuoleman merkki. Sitä tietä yrittää vihollinen yhä uudestaan Herran työtä tärvelläkseen."