"Tämä on suuri liike, tässä pitää olla aina varpaillaan meidän pappein", sanoi Stenbäck.
"Voi, veljet, miten monesti perkele kysyy ja kysyttää papeilta tänä aikana: Kuka teistä suurin on?" jatkoi taasen Malmberg.
"Annetaan tämän Paavon olla yhä vielä suurimman, tämän Savon miehen, erämaan profeetan, niin pääsemme me papit siitä riidasta", sanoi Essen ja löi Paavoa olalle.
"Joka on tähänkin asti hiippaa kantanut — kahden hiippakunnan hiippaa", nauroi Paavo.
"Kunnialla kantanut!" lisäsi Stenbäck.
"Ja häpeät maailmalta saanut, sakot, juomarin nimen, väärän villihengen", jatkoi Paavo. "Vaan nämä olivat kaimankin osana kerran ja muut lisäksi, kahleet, vankilat, haavat ja arvet ruumiissa ja sotamerkit kaikenlaiset."
"Tämän pitää olla väärää maailman silmissä", puuttui Malmberg taasen puheeseen. "Meidän pitää olla häväistyjä, muutoin ei meissä olisikaan Kristuksen osallisuutta, joka itse oli häväisty ja pilkattu."
"Pysytään Paavon ympärillä ja Paavon opissa, sanovat mitä hyvänsä ja tuli muualta millaista tahansa, kaunista ja oikeaa ja kiiltävää", kuului joukosta.
"Ja pidetään se, mikä on omaa, minkä on herännyt kansa itsellensä omistanut ja omakseen tuntenut", sanoi Ingman. "Sen pitää olla tällaista, kun sen on Herra tällaiseksi tehnyt — hurstista, sarkaista, karkeaa, niinkuin on tämä Paavokin. Annetaan ruotsalaisten pitää silkkinsä ja samettinsa."
"Vaan väsymätön se on. Missä ja milloin vain pääsee paikalle ja huomaa, että ollaan kaksin tai kolmisin, niin alkaa aina uudestaan samalla nuotilla. Minua jo kyllästyttää koko siirappi."
"Ja minua", jatkoi Stenbäck, kun Essen oli lopettanut. "Missä kauheassa tilassa luuleekaan meidän olevan? — jossain syvässä, synkässä erhetyksessä ja villityksessä, josta koettaa nostaa ja auttaa."
"Niinkuin meillä olisi eri raamattu tai niinkuin me emme olisikaan raamattuamme lukeneet — Paavoa vain kuunnelleet ja Paavon opetuksesta itsellemme raamatun tehneet. Se on merkillistä se", sanoi Stenbäck kiivastuneena.
"Menkää te sinne — pitäkää te sen kanssa seuraa, Hedberg ja Malmberg, jotka olette enimmän seurustelleet ja kuunnelleet!" kehoitti Stenbäck.
"Talonväki — isäntäväki toki — sinä Lauri, joka sen Ruotsista tuotit ja toimitit!" sanoi Malmberg nauraen.
Hiljennyttiin ja hajaannuttiin taasen. Jossain puutarhan puolella alettiin veisata kauniilla, vahvalla äänellä. Paavo näkyi istuvan syrjässä parin rouvan kanssa, joilla olivat nenäliinat kummallakin kädessä ja jotka tuontuostakin näkyivät pyyhkivän silmiään ja katselevan alas omaan helmaansa. Paavon pää nyökkäsi vakuuttavasti ja pitkät hiukset heilahtivat silmille. Kuului puhuvan niin hellästi ja sydämellisesti, niinkuin olisi äänikin muuttunut kokonaan toiseksi.
"Antakaa niiden olla sellaisina kuin ne ovat — syntienne synteinä, epäuskonne epäuskona, pimeytenne pimeytenä! Älkää itse korjatko ja parantako asioitanne! Pitää muistaa, mikä on tavara syntisellä, että on ilkeys ja pahuus joka päivä julkisena vihollisena — mikä Herralla, että on vanhurskaus ja suoja, anteeksiantamus ja muu hyvyys. Kuka itse pyrkii oman pahuutensa alta vapaaksi, se saa ikänsä tehdä orjan töitä, korjausta ja paikkausta, vaan kuka tyytyy syntisenä joka päivä armoistuinta lähestymään ja siinä vikaansa sairastamaan, niin se saa lääkkeen lääkäriltä, rauhan ja ilon, jota ei maailma tunne. Pysykää tällä yksinkertaisella tiellä! Monet väsyvät ja kyllästyvät, kun eivät siitä siihen pääse, eivät pyhemmiksi eivätkä paremmiksi. Siitä kasvaa sitten suruttomuus tai väärä jumalisuus ja uudet opit. Syntinen ottaa asian omiin käsiinsä ja hoitaa sen itse", kuului Paavo puhuvan rouville.
Kun aamuseurat olivat pidetyt, alkoivat vieraat tehdä lähtöään ajaen yksitellen ja joukoissa portista ulos oikoselle ja kadoten mutkan taakse toisten seistessä ja katsellessa.
"Soita sinä, Säämingin lukkari, se sotamarssi!" sanoi Paavo Wenellille seisten kontti kädessä salin ovella.
Hän oli siinä niin avuttoman näköinen, niin väsyneen, vanhan ja kumaran kuin kotona jokapäiväisissä oloissa ja pitkiltä matkoilta palattuaan, niin vakavan ja totisen kuin ei olisi koskaan leikkiä laskenut eikä iloaan pitänyt. Vaan hän reipastui samassa, nuortui ja norjistui. Hänen päänsä kohosi ja hänen silmänsä kävivät vilkkaiksi niinkuin olisi niissä joku outo tuli palamassa.
"Ihmisen, heränneen ihmisen, elämä on sotaa ja kilvoitusta loppuun saakka, niinkuin siitä on sanottu", alkoi hän, kun Wenell oli lopettanut. "Menet minne tahansa, niin löydät vihollisen väijymästä, milloin rumana kuvatuksena, milloin kauniina ja houkuttelevana, milloin vanhana tuttuna, jonka jo taampaa tunnet, milloin uutena ja outona, jota saat kotvan tarkata ja tähystää. Ennenkun huomaatkaan, on se haavoittanut sieluasi, iskenyt takaapäin oman varomattomuutesi tähden, ja niin joutuu syntinen sairastamaan haavojaan. Siinä on paha epäuskoinen sydän samassa liitossa, portteja purkamassa ja veräjiä viholliselle aukomassa, syntisen omia varustuksia vähentämässä ja Herran työtä turhaksi tekemässä. Kovaa ja raskasta on synnin sota syntiselle, vaan kovempaa vielä epäuskon ja epäilyksen, kun tie on pystössä, niin ettei enää pääse eteenpäin, ja valot sammuksissa, niin ettei näe, vaan haparoi pimeässä kuin seiniä myöten kulkien, ja aseet ovat kaikki pois otettu, niin ettei turvaa minnekään — helvetti vain edessä. Vaan siinä on oltava, siinä seistävä kuumimmassa paikassa, tulisten nuolien keskellä, ja odotettava auttajaa ja sotasankaria, Kristusta itseään — päin seistävä pelkäämättä ja sielun hiljaisella ikävällä odotettava, ei huutaen eikä hätäillen eikä neuvotonna juosten."
Oli juhlallista ja vakavaa kauan aikaa vielä, kun Paavo jo oli mennyt Wenellin ja muiden kanssa. Veisattiin virsi toisensa perästä, sanottiin ja puhuttiin jotain hiljaa toisilleen välissä ja poistuttiin mikä minnekin, niinkuin olisi kukin halunnut paeta omaan yksinäisyyteensä.
"Kuule, ystävä! Me olemme nyt täällä kahden, kun kaikki muut ovat menneet", sanoi Rosenius Stenbäckille, joka oli väsyneen näköisenä heittäytynyt sohvalle. "Sano sinä, millainen sinun asiasi oikeastaan on! Pidätkö todella itseäsi Jumalan lapsena?"
Stenbäck katsoi pitkään, oudoksuen, kysyvänä vieraaseensa. "En. Tiedän, että olen tuomittu syntinen", vastasi hän kärsimättömästi.
"Tuomittu? Miten niin?" kysyi Rosenius. "Siten, että jos nyt kuolisin — tässä — tänä päivänä — olisi kadotus edessä."
"Ja sinä sanot sen noin vain, niinkuin ei mitään. Minä olen aina tullut työhön kykenemättömäksi, milloin ovat asiani tuntuneet onnettomilta. Kuule! Oletko sinä koskaan ollut uskovainen?" kysyi Rosenius uudelleen.
"Aina silloin tällöin — miten Herra on antanut voimia", vastasi
Stenbäck.
"Ja milloin viimeksi?"
"Eilen — Herran kanssa kahden kesken ollessani", vastasi Stenbäck taasen, niinkuin olisi vastaus ollut jo ennakolta valmiina.
"Miksi et enää — nyt tällä hetkellä?"
"Siksi, että puhun sinun kanssasi enkä Herran."
Stenbäck nousi ylös ja käveli väsyneen, kyllästyneen näköisenä kamarissa, järjestäen kirjoja kaapissa, liikkuen ja nostellen jotain pöydältä, aivan kuin tahtoisi lopettaa koko keskustelun.
"Ja sitten vielä — tämä ukkoko se nyt on teidän kaikkien opettajanne ja isänne?" kysyi Rosenius kuin päätteeksi.
"Tämä", kuului Stenbäckin lyhyt, varma vastaus. "Tämä on ollut ja tulee vastakin olemaan."
Sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista sisällä kamarissa, kunnes hetken päästä alettiin puhua muista asioista. Mutta kaukaa puutarhan periltä jostain kuului surunvoittoinen sävel tulkiten jääneiden ikävää ja kaihoa ja heränneiden sielujen salattua riemua.
XIX.
Aamuyöstä oli Paavo tullut kotiin, riisunut oriinsa ja taluttanut sen kujaan. Hänestä oli jo illalla tuntunut siltä häätalossa ollessaan Syvärin toisella puolen, että häntä odotettiin kotona ja että hänen täytyi lähteä yötä vasten taipaleelle. Kun hän varhain aamuyöstä ajoi kotiinsa, näkyi tuli jo kaukaa pirtin ikkunasta, ja lakeinen hulmusi reiän täydeltä savua kuutamoisessa yössä ylös ilmaan.
Melkein kaiken taipaleen oli hän antanut oriinsa astua ja istunut omissa ajatuksissaan miettien menneitä asioita, muistellen matkojaan ja kotiintulojaan kuutamoisina iltoina ja öinä ja ajelujaan Syvärin järvellä. Tässä näin olivat nämä viitat olleet aina samoilla paikoilla ja samalla lailla näkynyt saari pirtteineen ja huoneineen tummaa taustaa vastaan, Rahasmäen havuista rinnettä. Se oli niinkuin satujen maa ja maailma tämä Syväri kuutamoisena yönä, niinkuin se eläisi ja puhuisi kulkijoilleen, kertoisi niille vanhoista asioista, jo kauan sitten tapahtuneista, ja niinkuin lähtisi jokaisesta saaresta ja niemestä liikkeelle joku salaperäinen, outo olento. Hän oli kuin lumojen keskellä, kuin jossain toisessa maailmassa, niinkuin olisivat kaikki niemet ja saaret ja pitkät lahdelmat uusia, joita ei ollut ennen ollut, ja niinkuin olisi Kinahmi siellä jossain kaukana, penikulmien päässä.
Ajatukset tulivat ja menivät aivan kuin valkoiset, ohkaiset pilvenhattarat kuun ohitse. Ja hän antoi niiden tulla ja mennä. Hän suoristi ruumistaan reslan perässä ja veti nahkaset rinnan yli suojaksi tammikuun viimaa vastaan. Toisinaan painuivat silmät kiinni ja väsymys vei puolihorrokseen, vaan heti taasen retkahti resla jossain käänteessä tai lyöttöpaikassa ja valveutti.
Niin siinä sittenkin kävi, kuin hän oli joskus aina ennustanut, että herrat panevat pilalle sen, minkä talonpojat ovat alkaneet. Siitä hän oli viimeksi vielä puhunut Ylivieskassa joulun aikana papeille Laguksen luona. Vaan ei hän olisi uskonut, että Hedberg, hiljainen ja rauhallinen mies, tekisi eron ja alkaisi uutta joukkoa ja uutta oppia rakentaa. Oli niin nöyrä ja avomielinen vielä täällä käydessään, niinkuin siellä näissäkin. Ja siitä oli sielläkin puhuttu, että pitää pysyä yhtenä joukkona maailmaa vastaan, että pitää valvoa ja olla varpaillaan. Vaan olisiko se sittenkin kuunnellut sitä Ruotsin herraa?
Hän muisteli joulunaikaisia seuroja Nivalassa ja Ylivieskassa ja suuria häitä Laguksen pappilassa, niissä oli pappeja kymmeniä ja kansaa monista pitäjistä Savoa ja Suu-Pohjaa myöten. Miten siellä oli ollutkin lämmintä ja elävää, aivan erityistä, niinkuin olisi jo oltu puolittain taivaassa, niinkuin olisi vasta herätty ja saatu tuntea tuttava armo yhtaikaa, samalla kertaa koko hääväki! Oli yhdessä polvistuttu Herran eteen, pitkä Mari oli taasen puhunut kielillä, ja Lagus kulettanut kansaa pitäjittäin kuulemassa. Ja hän koetti kuin väkisten pysyttää ajatuksensa näissä häämuistoissa, palata niihin yhä uudestaan, kun muut ikävät yrittivät vallata mielen — erimielet siellä etelässä — Hedbergin ja muiden.
Siinä oli tienhaara saaren päässä, siitä lähti toinen tie Palonurmelle ja Karjalaan, toinen Tahkomäkeen Kinahmia kohti. Ja hänestä tuntui niin vaikealta ja raskaalta, miten lie tuntunut, että hän nousi ja kohoitti väsynyttä ruumistaan ja alkoi tuijottaa tulta kohti taistellen vanhoja, surullisia, synkkiä muistojaan vastaan.
Kun hän saapui kotipihaan, huomasi hän vieraan reen ulkona aisat kujaa vasten pystyssä.
Niitä on taasen täällä. Herrojako lienevät vai talonpoikia? Herroja varmaankin, koska Anna Loviisa jo on ylhäällä. Näkyy olevan kellokin aisassa. Mitä lienevät suruttomia?
Vaan samassa oli Anna Loviisa jo pihalla ja kertoi kahdesta herrasta, vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka jo illalla aikaisin olivat tulleet.
"Sitä se tiesi. Minulla oli sellainen aavistus ja odotus kaiken iltaa, niin piti lähteä läpi yön", sanoi Paavo ja riisui turkkiaan pirtissä.
"Eivät ne ole ennen käyneet, Eivät sano tunteneensa eivätkä nähneensä", selitteli Anna Loviisa. "Vaan eivät ne näytä miltään heränneiltä, sellaisilta, joilla olisi asiat painon alla."
"Vai eivät! Annetaan niille eksamia, tutkitaan, koetellaan, pannaan pihtiin", nauroi Paavo.
Vasta myöhemmin tulivat vieraat pirttiin, toinen nuori, lyhyt, hentonen, joka sanoi nimensä olevan Dahlberg, toinen pitempi, vanhempi, joka nimitti itseään Birkstedtiksi. He olivat kaukaa etelästä ja heillä oli sellainen asia, että piti saada selko opeista ja uskoista, mikä oli Paavon ja mitä sanoo Paavo siitä Hedbergistä, joka nyt on ottanut eronsa Pohjanmaan papeista ja opettaa uutta oppia.
"Vai sitä — vai piti lähteä tänne sellaisille asioille — tietä etsimään ja tien viittoja! Vaan teillä taitaa jo olla valmiit passit lakkarissa, ettei niihin enää mitään lisää."
"Ei meillä muuta mitään kuin Jumalan sana", sanoi Dahlberg ujona.
"Se pitää olla", jatkoi Paavo. "Vaan mitä te olette miehiänne — mikä sinä?"
Ja Paavo tuli ja istui Dahlbergia vastapäätä tarkaten nuorta miestä terävällä katseellaan.
"Minä aion papiksi, vaan minä olen vasta lukemassa — oikeastaan vasta aloittamassa", vastasi Dahlberg hämillään.
"Selvä on tie miehellä, kun on vain oikea armonjärjestys, ja hyvä on virka — koiran virka, vaan miehen reikä. Entä tämä tässä — tämä toinen?"
"Merimies —laivan kapteeni", vastasi Birkstedt reippaasti. "Vai se! Vaan se onkin kumma taito osata oikeaan satamaan suurelta ulapalta, kun on sumuista ja pimeää. Tässä Syvärillä eksyvät oudot ja taitamattomat monesti, jotka ovat tänne tulossa, kun ei näy tulta saaresta eikä satu olemaan oikeaa opasta."
Vieraat kertoivat matkoistaan ja kulustaan, miten he olivat jo uupua ja paleltua taipaleelle ja miten täällä oli kokonaan toisenlaista kuin etelässä, miten luonto suurenmoista, vaarat korkeita ja järvet suuria, miten oli kaikki erilaista ja outoa, talot ja niiden asujamet, kieli ja puheenparsi.
"Mitä te tänne? Teillä siellä on oma profeettanne, se Hedberg, joka sen kirjan kirjoitti", kysyi Paavo ja keskeytti vierastensa kertomuksen.
"On se —- ja on muukin parempi perustus — raamattu itse — Jumalan oma sana", sanoi Dahlberg.
"Se kuuluu sielläpäin ruvenneen porttia väljentämään ja tietä levittämään, niin että pääsee vaunuilla ajamaan. Meillä täällä on vielä portti ahdas taivaan tielle ja tie kaita, joka elämään vie. Vaan miten te olette sen asian alkaneet, sinä ja tämä kapteeni tässä?"
Dahlberg kertoi herätyksestään ja taistelustaan, miten hän oli koettanut olla hurskas ja pyhä ja harjoittaa harjoituksiaan puhtaalla ja vilpittömällä mielellä, vaan miten siitä taasen langennut ja vaipunut omaan kurjuuteensa. Paavo nyökäytti silloin tällöin päätään hyväksyen, niinkuin kuulisi tuttuja asioita ja kokemuksia, joita oli itsekin kokenut.
"Entä nyt? Mitenkä nyt on?" kysyi hän yhtäkkiä.
"On siten, että olen rohennut uskoa Jumalan sanan perustuksella itselläni olevan syntein anteeksisaamisen", vastasi Dahlberg.
"Vai niin! Vaan siitä tulee summakauppaa sellaista, joka ei kelpaa pukillekaan."
Kuului naurua pankon puolelta jostain, hiljaista tirskunaa, josta Paavo kiivastui niin, että ajoi ulos väkensä muut paitsi Anna Loviisan.
"Olisitko sinä autuas, jos tässä kuolisit — tänä päivänä?" kysyi hän heti samassa Birkstedtiltä.
"Minä? — Ei minulla ole mitään tuntuvaa todistusta siitä asiasta, vaan minä riipun sanassa — Jumalan sanassa", vastasi Birkstedt.
"Siinä kaikki väärät lahkolaiset riippuvat ja krossaavat sanan päälle. Sinulla pitää siitä olla sisällinen todistus, ja kun ei ole, niin ikävöidä ja odottaa, kunnes valo koittaa sieluusi."
"Jos kuolisin ennen", sanoi Birkstedt.
"Eikö Herra elämääsi tiedä ja kuolemaasi. Sinun on asiasi aina kilvoitella. Herra antaa valonsa ja rauhansa aikanaan."
"Niin että jos syökseekin helvettiin, niin tulkoon mukana, jos ei kerran anna valoaan", huomautti Dahlberg.
"Niin — niin — tulkoon ja olkoon, vaan valo tulee — Herra tuo valon", lisäsi Paavo.
"Pitääkö niitä olla aina näitä tuntemisia — niitä etsiä ja perästä ajaa?" kysyi Birkstedt.
"Ei", vastasi Paavo. "Vaan Hengen todistus olla pitää ja Herran armokatse, vaikka vain vähäinen vilaus. Minä saan usein pitkältä pimeässä vaeltaa, sumussa ja myrskyssä kuin tiettömiä taipaleita kulkien vierailla vesillä, odottaa ja ikävöidä, vaan en hätäillä.
"Tästä oli meillä Julius Berghin kanssa pitkälti puhetta Tampereella", alkoi Dahlberg. "Minulla oli silloin sellainen aika, että minä vain iloitsin enkä välittänyt muusta mistään mitään, kuin omasta onnestani. Mutta Bergh ahdisti minua ja pakoitti ikävöimään ja odottamaan. Vaan miten se, joka on Jumalan armosta juopuneena?"
"Kuule Berghiä, kirjaimesta, filosoofia! Ei muistanut sitä, miten oli apostolien itsensä helluntaina, että oli yhtä iloa ja onnea ja autuutta."
"Ei", jatkoi Dahlberg, "vaan väitti, että tämä tällainen usko tekee suruttomaksi. Johon minä, että kyllä piru pitää sielustani murhetta ja estää suruttomuudesta."
"Niinkuin nimismies, muudan jumalaton, täällä entiselle heränneelle, joka oli langennut ja maailmaan mennyt, vaan sitten alkanut epätoivoissaan hokea helvettiin menoansa: Älä sure, kyllä piru sinusta puolen pitää."
Paavo naurahti ja nousi kävelemään, vaan palasi samassa takaisin
Dahlbergin luo.
"Sinä olet lapsi", sanoi hän. "Sinua Herra kantaa nyt sylissään ja päätäsi silittää. Vaan minulla, vanhalla miehellä, on joka päivä raskas tilinteko edessä. Tätä en saa paeta, vaan tässä painua aina kaikkinäkevän armahtajan eteen lapsellisella mielellä."
Ja Paavo alkoi sitten selittää, mikä ja millainen on elämän tie ja millainen kulku sen, joka on vanhurskauden saanut ja Herran kihloja kantamaan päässyt ja missä ja millä tavoin eroavat toisistaan petolliset ja väärät kristityt.
— — — "Niillä otetaan sitten lasten leipä, kaikki tuntemiset ja armon hekumat. Siinä alkavat petolliset harjoittaa pyhyyttä suurella kiivaudella, vaan oikeat huutavat Herraa avukseen eivätkä uskalla yksin askeltakaan eteenpäin elämän tiellä. Siinä on tarkka paikka, tien haara, jossa perkele vaanii vanhurskautettuja sieluja. Kun näet itseltäsi kaiken kadonneen, elämän ja uskon voimat ja halut ja palavat pyrkimykset, älä hätäile, vaan asetu kaikkinäkevän eteen sielun hiljaisessa, etsivässä odotuksessa! Siihen tuo Herra uudestaan valoa ja Pyhän Hengen todistuksen. Tämä on talonpojan järjestys ja tätä samaa kestää kuolemaan saakka," Oltiin hetken aikaa ääneti, istuttiin ja tuijotettiin lieteen, jonne Anna Loviisa oli vetänyt uunista hehkuvan hiiloksen.
"Tämä pitää olla", jatkoi Paavo, "tämä sisällinen todistus ulkonaisen mukana, sanan lupauksien ja muiden. Kuopiossa kerran markkinoilla ollessani kysyin muutamalta suonenjokelaiselta passia, niinkuin teiltä nyt, niin se vetosi Jumalan sanaan samoin, vaikkei ollut Jumalan hengestä ollenkaan osallinen. Vaan tyhmistyi mies ja tukki suunsa, kun minä sille karjasin, että kaikki tekopyhät suruttomat huutavat raamatun todistajakseen, vaan väärässä mielessä, ulkona oikeaa järjestystä."
Ja Paavo hymähti kuin väkinäisesti sille, mitä oli suonenjokiselle sanonut.
"Vaan miten te luomisen selitätte ja lankeemisen?" kysyi hän taasen yhtäkkiä.
"Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, vaan lankesi ja kadotti kuvansa", vastasi Birkstedt.
"Tarvitaan parempi, selkeämpi tieto", jatkoi Paavo. "Kun ihminen oli langennut, lymysi hän puiden sekaan paratiisissa, pakeni ja piilotteli välttääkseen Jumalaa ja Jumalan tuomioita. Vaan sinne olisi jäänyt ja sinne hukkunut, jollei katuvana ja alastomana astunut kaikkinäkevän eteen."
"Pitääkö siinä aina olla se katumus ja parannus ja kilvoitus vai eikö saa vastaanottaa Herralta armoa, joka taritaan ja annetaan ilmaiseksi? Minä vain en omalta sydämeltäni rupea lupaa odottamaan, ei se sitä kumminkaan anna", sanoi Birkstedt. Paavo katsoi kuin ihmeissään vierastaan kauan aikaa, niinkuin olisi ollut outoa ja sopimatonta, mitä se sanoi ja niinkuin ei olisi oikein tiennyt, mitä siihen sellaiseen piti vastata.
"Pitää", sanoi hän hetken päästä. "Ei saa rosvoin teillä kulkea eikä summakauppaa tehdä siinä asiassa. Sen pitää kaiken kulkea Herran käsien kautta, mitä hänen tavaroistaan annetaan. Ulkokullatut, suruttomat käyvät itse ottamassa kaapista, vaan siitä tulee omaa hyvää, luuloa ja ajatusta ja aivouskoa, houretta semmoista."
Hän puhui vielä ja selitti, mikä on ero sillä, mitä itse otetaan ja mitä Herra antaa, ja asteli sitten ulos väsynein askelin.
He olivat kuin kukistettuja, nuijittuja ja nujerrettuja siihen paikkaan. Kaikki se varmuus, mikä heillä oli äsken vielä ollut oman oppinsa ja käsityksensä puolesta, oli mennyt menojaan, kokoon lysähtänyt kuin korttikasa koko rakennus perustuksiaan myöten. Se tuntui heistä niin varmalta ja vakuuttavalta, mitä Paavo puhui, vanha mies, monissa koeteltu, Savon suuri profeetta. Ja kun he menivät kamariinsa, porstuan pohjaan, heittäytyivät he makuusijoilleen valitellen ja vaikeroiden.
Näinkö tämän piti käydä, tämän matkan, ja tähän päättyä kaiken — epäilykseen ja toivottomaan tilaan ja uuteen helvetin pelkoon? He olivat jo olleet autuaita ja onnellisia, niin ettei muuta kuin iloita ja riemuita. Heillä oli jo ollut kaikki Herran tavarat käsillä, armo ja anteeksiantaminen ja rauha. Ja heistä oli tuntunut niin selvältä ja yksinkertaiselta se, mitä Hedberg oli heille puhunut ja selittänyt.
"Olisi suruton ja huoleton, niinkuin ovat monet muut nuoret ylioppilaat ja teoloogit, niin olisi vapaa näistäkin vaivoista", sanoi Dahlberg maaten selällään.
"Sitä minäkin — melkein sitä samaa", lisäsi Birkstedt. "Ajattelemme liian paljon näitä asioita. Ja mitä me tänne — tähän erämaahan — tämän vaarin luo? Jos on kerran ollut Kristus, Jumalan poika, joka on kuollut ja kuolemallaan maksanut velkamme, niin se on maksettu, ja meillä ei siitä enää mitään huolta. Minä vähät vaarin selityksistä ja kaivelemisista. Minä pidän tästä kiinni — tästä yksinkertaisesta asiasta ja totuudesta, vaikka kaikki perkeleet pauhaisivat sisällä ja ulkona."
He makasivat kauan selällään kädet pään alla, puhelivat, rakensivat uudelleen hajalle mennyttä rakennustaan, kokosivat pirstoja ja puukappaleita, palauttivat mieleensä sitä, mitä oli Hedberg sanonut ja mitä he itse ennen tunteneet ja uskoneet. Kuului tuontuostakin oven käyntiä ja askeleen ääniä avarasta eteisestä ja raskasta astuntaa toiseen kamariin, siihen heidän viereiseensä.
He olivat nukahtaneet kumpikin, vaan heräsivät siihen, että kuulivat kaunista, voimakasta veisuuta pirtistä. Kun he astuivat pirttiin, näkyi sinne kerääntyneen joukkoon naisia, tummia, synkän, kärsineen näköisiä, jotka istuivat pankon puolella ja veisasivat. Pihaluukun vieressä istui muutamia miehiä kädet ristissä rinnan yli, vakavia, hartaita kuin toisessa maailmassa olevia, joita ei näyttänyt ollenkaan liikuttaneen vierasten sisään tulo.
"Tämä on laivan kapteeni tämä — meren kulkija — ja tämä pieni mies tässä papin alku", esitteli Paavo vieraitaan uusille tulokkaille.
"Papin —", kertasi Dahlberg, "vaan sanokaa, miten on saarnattava, että oikein saarnaa!"
"Siten, että julistaa jumalattomille Jumalan tuomion. Jos nöyrtyvät, niin tekevät parannuksen ja lähtevät ristintielle, vaan jolleivät, niin paatuvat ja pimittyvät. Vaan heränneille neuvo tie Kristuksen luo! Sano niille, että pitää pysyä Herran edessä ja siinä ikävöidä armokatsetta ja odottaa Hengen todistusta ja panttia!"
"Entä niille, jotka lankeevat ja joilta on armokatse kadonnut?" kysyi
Dahlberg.
"Sitä niille, että etsivällä uskolla odottavat Herran aikaa, jolloin saavat oikean ilon ja tunnon rauhan, niinkuin Paavalikin kirjoittaa roomalaisten kahdeksannessa luvussa ja muualla."
"Vaan jos uupuu herännyt ja tulee haluttomaksi eikä jaksa enää ikävöidä eikä odottaa."
"Niin on vain aina kilvoiteltava. — Kilvoittelematta ei mitään saada, ei valoa eikä viisautta. Jaksat väsyneenäkin huoata ja hiljaisella, salatulla ikävällä kaivata. Herran tavarat ovat kaikki Herran takana kilvoituksen panttina, ja sitä Herra vaatii jokaiselta järjelliseltä ja vapaalta luodulta."
"Vaan minä aionkin uskoa aina, vastoin omaatuntoa ja omia tuntemisiani", sanoi Birkstedt kuin uhmaten.
"Älä, älä! Älä väkisten omilla voimillasi! Uskon ja omantunnon pitää olla yhtäpitäviä. Pyydä Herralta voimia uskomaan! Vaan näistä teille puhuu Fresenius, miten pitää murheellisia lohduttaa ja sielunsairaita parantaa. Se jakaa murheelliset yhdeksään luokkaan."
"Kaluaa Kristuksen luita", sanoi Dahlberg ja nauroi ivallisesti.
"Uskon — uskon, vaikka mitä sanotte ja vaikka olisi koko maailma vastaan!" sanoi Birkstedt ja huitoi käsillään kuin torjuakseen pois luotaan sitä, mitä Paavo oli sanonut tai aikoi vasta sanoa.
"Uskot, vaan mitä uskot ja miten uskot, kun omilla voimillasi uskot. Taidatte olla kumpikin siinä tilassa, josta kuuluu: 'Ette kaipaa, että joku teitä neuvoo, vaan Herra itse opettaa'."
Kun he taasen istuivat kahden kamarissa puolisen jälkeen, Dahlberg ja Birkstedt, oli heillä pientä kinaa ja erimielisyyttä keskenään siitä, mitä Paavo oli sanonut ja tarkoittanut.
"Niin se, on — sillä on siinä oikein, ettei saa ryöstää eikä omin lupinsa ottaa mitään Jumalan sanasta — sillä on sittenkin oikein", sanoi Birkstedt miettivänä.
"Minusta on aivan tarpeetonta ruveta uusia oppeja opettamaan tämän tähden", jatkoi hän hetken päästä.
He olivat taasen siinä, missä aamullakin, siinä, että heille oli tullut erehdys, että Paavo oli sittenkin oikeassa, ja he alkoivat jo miettiä, miten voisivat palauttaa ystävänsä etelässä Paavon jälille.
"Vaan ne ovat jo siitä iloinneet, mitä ovat nyt Hedbergin suusta kuulleet ja siihen kiintyneet, niin ettei tämä vanha enää mitään. Olisi pitänyt ukon olla etelässä aikanaan tai Hedbergin itsensä täällä", sanoi Birkstedt.
"Miltä sinusta on oikeastaan tuntunut tänä päivänä täällä? kysyi
Dahlberg ystävältään.
"En osaa sanoa. Se niiden surullinen laulu painaa aivan maan alle ihmisen, ja ukon puhe lyö jalat poikki." Ja Birkstedt heittelihe makuusijallaan tuskaantuneena. "Synkkää ja raskasta täällä vain on. Ei kai täällä ole milloinkaan oikeaa iloa. Ja tämä on samanlaista, synkkää täällä ympärillä tämä luontokin", jatkoi hän samassa.
"Niinkuin ilmakin olisi aivan toisenlaista hengittää ja metsä katsella", lisäsi Dahlberg, "Ukko on viisas ja kokenut, vaan minusta tuntuu siltä, että se pidättää aina syntistä eikä päästä Kristuksen luo."
"Olkoon oikeaa tai väärää, ei tässä opissa jaksa kukaan elää. Mikä kidutuksen ja synkkyyden oppi se on Kristuksen evankeliumi, jonka pitäisi tuoda rauhaa ja iloa?" sanoi Birkstedt.
Hän nousi reippaasti, heittäytymällä, ensin istumaan, sitten seisomaan niinkuin olisi saanut jostain kiinni, keksinyt jotain puolustusta itselleen ja puistanut päältään kaiken raskaan ja synkän.
"Kun sen tietäisikin ja pääsisi siitä varmuuteen", jatkoi hän, käveli ja pyöri ahtaalla lattialla. "Kun sen saisi taasen varmaksi, niinkuin se oli lähteissä ja niinkuin sen pitäisi aina olla."
"Minunkin on täällä sellaista kuin olisin virtaan pudonnut, jossa ponnistelen ja josta yritän päästä maalle, tartun johonkin, vaan sitten taas irtaannun virran vietäväksi", sanoi Dahlberg.
"Pitää odottaa — pitää ikävöidä — pitää asettua kaikkinäkevän eteen — pitää siinä sairastaa ja kerjätä — ei milloinkaan itse ottaa eikä suoraan mennä pyhimpään, vaikka tie on auki, vaikka se on Kristuksen verellä aukaistu", puheli Birkstedt itsekseen matkien samalla Paavoa.
"Niin — niin on kyllä raamatussakin. Siellä puhutaan isoomisesta ja janoomisesta, anomisesta ja etsimisestä", huomautti Dahlberg.
"Ja löytämisestä myöskin. Pitää kerrankin päästä kuivalle maalle, pois hukkumisen vaarasta ja helvetin pelosta, jota tämä vaari täällä on levittänyt."
"Saunaan, herrat!" huusi Paavo kamarin ovelta. "Kylvetään pois kaikki riidat ja erimielet!"
Ja hän näkyi astelevan vasta kainalossa ikkunan alitse leveänä, kumarahartiaisena.
"Mene sinä!" sanoi Birkstedt. "Minä en enää uskalla sitä likellekään.
Vie kaiken rauhan sielusta. Minusta se on oikea raatelija."
Dahlberg nauroi riisuen päältään takkia ja irroittaen kaulusta kaulastaan.
"Savossa pitää saunata", sanoi hän mennessään ja juoksi turkit hartioilla Paavon perään.
He istuivat saunan lauteilla kahden kuumassa löylyssä, Paavo rauhallisena kylpien, Dahlberg kyyristyneenä alas kuumien löylyaaltojen edessä, joita Anna Loviisa loihti alhaalta tulemaan.
"Tämä täällä on parasta salolla — tämä on parasta maallisista nautinnoista syntisellä", puheli Paavo. "Tulevat tänne pitkiltä matkoilta puolisairaina saamaan neuvoja, niin minä ne ensin lauteille räytymään ja pehmiämään, että pääsevät paksut veret liikkeelle."
"Jaa — niin — taitaa niin olla", myönnytteli Dahlberg.
"Sanovat saunauskoksi", nauroi Paavo. "Sillä on monta nimeä Herran työllä täälläpäin, niinkuin on sielläkin. Vaan sano sinä, mitä se Hedberg oikein sillä uudella opillaan aikoo, jolla on ruvennut sokaisemaan ihmisiä, heränneitä ja suruttomia!"
"Aikoo ruveta sitä levittämään ja sillä Kristusta kirkastamaan, sitä ristiinnaulittua, ihmisille autuudeksi", vastasi Dahlberg varmasti.
"Kuuluvat sen siellä kokouksessaan oikein hypyllä ja tanssilla vahvistaneen", jatkoi Paavo.
"Sitä on liioiteltu sitäkin asiaa, niinkuin muutakin", puolusti
Dahlberg. "Ja taitamattomia on aina joukossa."
"Vaan pane mieleesi, nuori mies, ettei sen alttarilla tuli syty, joka on heränneestä kansasta luopunut — Herran kansasta! Kiiltoa ja kaunista näköä sillä on, iloa ja riemua, vaan ei elämää eikä voimaa. Maailmaan sortuvat oppeineen ja uskoineen, jotka lähtevät ristin ja murheen alta karkuun."
Dahlberg ei puhunut mitään, kylpi vain, vastoi itseään laiskasti kuunnellessaan.
"Minne menet ja missä kulet, kule köyhyyden tunnossa!" jatkoi Paavo hiljaisella äänellä istuen kumarassa kylvyn perästä penkillä. "Ja pappihan sinusta piti tullakin", sanoi hän kuin havahtuen. "Kun et vain omistasi puhuisi, omista rikkauksistasi, joita itsellesi kasaat ja kartutat. Papin pitää olla köyhän, niin rikastuttaa muita Kristuksen salatulla tuntemisella."
Hän puhui isällisestä, lempeästi, niinkuin opastaisi omaa lastaan jonnekin pitkälle ja tuntemattomalle matkalle. Sitten istui hän kauan ääneti väsyneen, rauenneen näköisenä, pää riipuksissa ja pitkät, märät hiukset silmille valuneina.
"Kylvettiinkö päältä ja alta?" kysyi Birkstedt, kun Dahlberg oli palannut sisälle kamariin hikisenä ja punaisena.
"Olisit tullut", sanoi Dahlberg. "Ukko siellä antoi hyviä neuvoja. Vaan köyhä pitää olla, kitunen ja vaivainen ja Hedbergiä pitää paeta. Aina sama nuotti, sama ikävöiminen ja odotus.
"Ja epävarmuus", lisäsi Birkstedt. "Minä olen täällä kaiken aikaa karkoittanut perkeleitä kimpustani. Jollet olisi kylpenyt, lähtisimme tänä iltana."
"Älä toki! Ukko pitää meitä hyvänä. Täällä ruuat parhaat, uunipaistit ja muut, kahvit, saunat. Olisit nähnyt ja nauttinut, miten Fatima pesi ja palveli ja löylytti — eukko itse."
"Sitä hullumpaa. Riitelisi edes, suuttuisi, ajaisi ulos pakkaseen.
Puhuu meille niinkuin omalle joukolleen ja parhaimpina ystävinä hoitaa.
Pysyn täällä kamarissa kaiken iltaa ja täältä lähden. Mene sinä vaarin
luo!"
He istuivat kauan kahden, lukivat Uutta Testamenttia, hakivat sieltä raamatunlauseita itselleen aseiksi Paavoa vastaan, roomalaiskirjeestä, galaattalaiskirjeestä, selittivät niitä toisilleen ja asettivat niitä Paavon puheita vastaan. Ja heistä tuntui siltä kuin selvenisi heille asia taasen uudessa, entisessä valossa, niinkuin kerran siellä kotipuolessa, kun Hedberg sen selitti, ja niinkuin he nyt olisivat pääsemässä pahasta painajaisesta, tästä synkästä, raskaasta, epävarmasta orjanopista ja palkkalaisen palveluksesta.
"Voi toki sentään, mikä onni ja riemu, että saa tämän kaiken heti näin suoraan omistaa itselleen, ilman odottamista ja ikävöimistä, tämän, mitä on tässäkin kirjoitettu!" sanoi Birkstedt ja luki ääneensä.
"Ja saa sen ottaa tästä, sanasta, omin lupinsa, kun tarvitsee, eikä mistään ilmasta odottaa kuin jotain ilmestystä. Siinä se onkin", lisäsi Dahlberg.
"Kysyn lupaa itseltäni, sydämeltäni, järjeltäni, saanko iloita onnestani ja näitä lupauksia itseeni sovittaa, niin ei anna. Mistä minä Jumalan luvat muualta? Tässä ne ovat luvat ja lupaukset ja lohdutukset meitä varten, meidän otettaviksemme."
Ja heistä oli nyt niin selvää ja oikeaa se heidän oppinsa ja käsityksensä, vahvaa ja vakavaa heidän olonsa, ettei sitä kuka tahansa saanut enää järkytetyksi.
Illalla vielä pistäytyi Paavo vierastensa luona, istui hetken aikaa ja puheli omista matkoistaan, kyseli ja kuunteli rauhallisena. He koettivat karttaa kaikkea hengellistä puhetta, Birkstedt kertoen pitkistä matkoistaan merillä ja Dahlberg jostain muusta maallisesta. Kun Paavo oli mennyt, kuului taasen surunvoittoista veisuuta pirtistä.
"Kaunista se on, vaan ei se meille sovi, meillä pitää olla toisenlaista laulu, iloista ja reipasta, marssia jotain", sanoi Birkstedt ja kuunteli. "Tuo tekee surulliseksi ja synkäksi."
"Sopii niille, jotka syntejään ruikuttavat, vaan ei niille, jotka ne ovat anteeksi saaneet", jatkoi Birkstedt ja pujahti peiton alle kätkeytyen sinne kuin suojellakseen itseään kamariin tunkeutuvalta veisuulta.
"Voi, hyvä veli, kun oltaisiin jo kotona, omilla mailla omine uskoinemme", lisäsi Dahlberg ja heittäytyi makuusijalleen.
Aamulla he lähtivät. Paavo oli panettanut oman oriinsa valjaisiin ja istui itse kyytimieheksi.
"Paavolla tämmöinen komea ori", sanoi Dahlberg, kun oli jäälle päästy.
"Tämmöinen — piispalla toki, kun on papeillakin", nauroi Paavo. "Tämä on Valkealan herralta itseltään, Mitä lie parempaa rotua. Julius Berghin teki tätä mieli, niin minä sanoin sille, että maisterit ja papit pysykööt pyhässä raamatussa, vaan minä olen talonpoika ja minulla on oikeus ostaa hevonen ja härkä."
Ja hän kiinnitti ohjaksia päästäen mustan valtoineen juoksemaan suoralla, sileällä viittatiellä.
"On tämä sellainen, etten ole vielä saanut tällä syntiä tekemättä ajaneeksi", sanoi Paavo, kun hevonen oli hiljentänyt ja jättäytynyt pieneen juoksuun. "Syksyllä kerran piti pyörtää Syväriltä kotiin sunnuntaiaamuna. Minä ajamaan pienellä reellä sileää jäätä myöten ja musta siinä kauniisti juoksemaan, niin jo oli samassa vanha mies laidan yli näin", ja hän kumartui sivulle ja kurkotti sieltä hevostaan tähystäen. "Minä kotiin takaisin — mitä tällainen kirkossa, jolla on oma epäjumalansa kirkkotiellä?"
"Sehän on kauheaa", sanoi Birkstedt ymmärtämättä, mitä Paavo oli tarkoittanut.
"Niinkö se, Paavo, sitten on, etten saa milloinkaan uskoa — odottaa vain ja ikävöidä?" kysyi Dahlberg hetken perästä.
"Saat — saat — vaan jos et taida uskoa, niin älä vaadi itseltäsi mitään, vaan valita asiasi Herralle!"
"Ei sitä perkele salli", jatkoi Dahlberg, "että syntinen uskoo syntien anteeksisaamisen — sanoo hullutuksia uskovan."
"Älä itseltäsi vaadi, mitä ei sinulla itselläsi ole — uskoa ja rakkautta ja muuta hyvää, äläkä ryöstämällä tule Herran tavaroille! Jos vaadit, niin kuuluu sinulle: Ei yksikään liha tule lain töiden kautta autuaaksi. Asetu kaikkinäkevän eteen epäuskoisena ja valita Herralle: Sinä, rakas Herra, näet sota-aseeni poisotetuksi, vaan minä jätän asiani sinun haltuusi, joka näet ja tiedät kaiken, mikä on minulle tarpeellista!"
Puhuttiin yhä samasta asiasta, myönnettiin, soviteltiin, kierreltiin, kunnes taasen joku uusi käänne keskustelussa kiihoitti nuoria miehiä uuteen intoon. Kun he saapuivat majataloon, juoksi Birkstedt sisälle, vaan Dahlberg jäi pihalle Paavon luo.
"Minä lähden nyt", sanoi Paavo ja käänsi hevostaan, "vaan muista sinä, ettet ryöstä uskoa etkä ulkona laillista järjestystä liiku! Kuinka sinä kaupungin kahvia joisit, jollet ole ensin kaupunkiin tullut?"
"Älkää vielä, Paavo! Tulkaa sisälle!" sanoi Dahlberg. "Mitä Paavo sanoikaan äsken ulkona. Panen sen tähän paperille, ettei unohdu", jatkoi hän sisällä.
"Vaan se pitää sinun oikein kirjoittaa eikä väärin. Vääntävät sanojani ja puheitani väärän mielensä jälkeen ja niillä sitten ilvettänsä pitävät", varoitti Paavo.
"Oikein. Niinkuin Paavo sanoo ja puhuu", vakuutti Dahlberg.
"Niin pian kuin sieluni tulee vieroitetuksi siitä elämästä, joka on Jumalasta", alkoi Paavo, "niin en enää uskalla lähestyä häntä entisen vanhurskauteni nimessä, vaan tulen tuhlaajapojan uskolla mielisuosin, kantaen Herran vihaa siihen asti, kun Herra asiani toimittaa. Kun oma hitauteni ja kylmyyteni tuottaa murhetta, niin en enää syöksy vihan enkä tuomion alle, vaan muistan lunastajani elävän Jumalan oikealla kädellä."
"Vaan kun tietänette nämä asiat paremmin, niin mitäpä minun neuvoistani", sanoi hän yhtäkkiä keskeyttäen sanelemisensa ja heittäen hyvästit vierailleen.
Ja hetken päästä näkyi vain musta, pieni pilkku kaukaa Syväriltä, kun
Paavo ajoi kotiinsa suoraa, pitkää viittatietä.
XX.
Hänen täytyi vielä kerran päästä Pohjanmaalle, suuriin kyliin ja seuroihin, näkemään vanhoja ja uusia ystäviä ja nauttimaan joukoista, jotka tulvien liikkuivat seurapaikoista toisiin. Heti kun hääkutsu oli saapunut, oli hänet tavannut vastustamaton halu. Se oli sitten oleva hänen viimeinen matkansa, kuin hänen hyvästijättönsä niille kaikille siellä Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa, papeille ja muille. Hänellä oli tunto semmoinen ruumiissa, ettei hän enää kauan elä. Rintaa aina ahdisti ja henkeä, ja joskus tapasivat pistoskohtaukset. Kerrankin Kajaanin markkinoilla sattui sairaus, joka kuletti hänet elämän ja kuoleman vaiheille, niin että hän jo luuli päivänsä päättyvän, toisen kerran Suonenjoelta palattuaan. "Armosta rikas Vapahtaja lohdutti minua ja sytytti uskon, etten pelännyt kuolemaa", kirjoitti hän ystävilleen ja lisäsi: "Älkää rohetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä itseltänne, onko teillä lapsenoikeutta Herran tykönä vai juoksetteko tietämättömän puoleen!"
Hän oli pukeutunut uuteen, puhtaaseen hurstipaitaan, pannut uuden puolivillaisen körtin päälleen, heittänyt kontin selkäänsä ja vikkelin askelin astunut alas rantaan kuin nuorempana ennen. Hänestä oli tuntunut siltä kuin olisivat voimat palautuneet, ruumis notkistunut, mieli nuortunut.
"Piti vielä lähteä", sanoi hän Niskaselle Iisalmessa, "piti lähteä viime kerran herkuttelemaan herrain seurassa. Tämä vanha vaiva on tullut pahemmaksi."
Ja hän painoi kädellänsä rintaa, raskaasti, vaikeasti hengittäen.
"Kuule! Sario sinä, Lauri, miten tällaiselle syntiselle kuolemassa käy!" kysyi hän vakavana Niskaselta.
"Miten niin? Mitä sinä minulta, jonka on oma tie joka päivä pystössä?" vastasi Niskanen.
"Otti taasen niin ahtaalle lähdön päässä, kaikilla vanhoilla synneillä peljätti ja hämmästytti sielua. Ja tämä vaiva sitten. Vaan lähteä piti, ei saanut jäädä eikä siitä saatanalle iloa antaa."
Oli yhtä samaa seuramenoa pitkin matkaa Kiuruvedellä ja Kalajoen varrella. Pääpaikat, parhaat talot olivat avanneet ovensa palvellen kaukaisia vieraita ja pannen alttiiksi aikansa, tavaransa. Paavo oli taasen oikeassa olossaan, elämässä entistä elämäänsä, matkaelämää, seuraelämää, juhlaelämää.
Kun he lähtivät talosta, kuului virren veisuu vielä kauan pihamaalta heidän jälkeensä, kun he saapuivat seuraavaan, kaikui sama, surunvoittoinen sävel vastaan.
Kaikkia teitä myöten liikkui kansaa, tummaa, totista väkeä, toiset kotiin kulkien, toiset kiireesti, puolijuoksussa seuroihin pyrkien. Se oli hänen väkeänsä, hänen henkensä heimoa, sukua hänen sisälliselle ihmiselleen. Hän oli niiden kaikkien johtaja, joka käski ja komensi ja jonka sanaa tuhannet tottelivat, pappi, joka opetti ja ohjasi oikealle, isä, joka hellien hoiti ja sydämellään kantoi. Hän oli samalla kertaa likinen ja kaukainen, niin likinen, että ne uskoivat hänelle kaikki asiansa, niin kaukainen, että ne seisoivat kuin rajan toisella puolen, siinä kuuntelivat jokaista sanaa, siitä tähystivät jokaista ilmettä hänen kasvoissaan. Ja kun hän katseli kärryiltä kansaansa, mittasi silmillään tummaa joukkoa, tunsi hän, miten mieltä hiveli ja koko olentoon virtasi omituinen, lämmin tunne.
"Etelän vei Hedberg, vaan tämä pohja on meidän — tämä luodemaa täällä", sanoi Paavo Niemen pihalla Nivalassa ja katseli poistuvia joukkoja. "Ja nämä pysyvät. Nämä eivät ole kaikkien tuulten heilutettavia."
"Vaan täällä pitää pappien pysyä yksimielisinä. Täällä tekee saatana suuret tuhot — tällaisen kansan keskellä — jos papit riitaantuvat", jatkoi hän samasta asiasta. "Piti lähteä sitä niille sanomaan ennenkun kuolen."
"Voi, kun te nyt jo menette, ettekä meille mitään. Sanokaa, hyvä Paavo, meillekin jotain!" valittivat nuoret tytöt Paavolle, joka seisoi kärryihin noustakseen.
"Teillä, lapsirukat, on lämmin maito juotavana ja vastakirnuttu voi leivän päällä syötävänä, teillä uudet, kiiltävät kihlat käsissä, Herran kihlat. — Mitä minä teille, vanha, kuivunut, kangistunut?"
Hän nousi kärryihin ja jatkoi sieltä samassa nuorille:
"Sitä, että pysykää näiden vanhain parissa, vaikka jalkaportaina pitäisivät."
"Ne ovat kuin nupuistaan puhjenneet, niinkuin kuorensa särkeneet ja vasta vapauteensa päässeet. Ei ristiä mitään, ei mitään kiusauksia, hunajaa vain ja mesileipää joka sana, minkä niille puhut, juhlaa joka seura, minne pääsevät", puheli Paavo Niskaselle tiellä.
He olivat ajaneet yhtämittaa lopputaipaleen ja saapuneet häiden aattona Lapualle. Talot ja taipaleet olivat olleet oudompia, ihmiset välillä vieraita, siellä täällä vain joku herännyt talo kuin kosteikko erämaassa, joku herännyt ystävä kuin syrjään singahtanut kipuna suuresta palosta. Ja sitten he olivat laskeutuneet Ritamäkeä alas Lapuan aukeille, suureen kylään, missä kaksikerroksiset talot kohosivat korkeina, komeina keskellä vainioita, pitkin ja poikin jokirantoja. Siinä oli jokien nurkkauksessa kirkko, ja siitä vierestä lähti teitä kuin katuja kaupungissa, kuin polkuja pihamaalla. Kaikki oli tukevan ja tanakan näköistä ja juhlallista, kylät ja kartanot kaukana näköpiiriä myöten, maat ja maisemat. Simsiö vain siinä lähellä muistutti Savon mäkiä ja Karjalan vaaroja.
Kuin huomaamattaan olivat he saapuneet perille Marielundiin, Malmbergin kotiin. Se oli kaunis talo Nurmonjoen rannalla, ja siitä oli vuosien kuluessa tullut liikkeen keskus, kaikkien heränneiden pappien ja sanankuulijoiden käymäpaikka, samanlainen pyhiinvaelluspaikka kuin oli Paavon Aholansaari Savossa, Tänne ne olivat tulleet samalla lailla pitkien matkojen päästä saamaan viimeisen sanan, kuulemaan armon ja tuomion, vastaanottamaan lopullisen ratkaisun kaikissa ulkonaisissa ja sisällisissä vaikeuksissa. Tänne olivat tulleet raskain tunnoin ja täältä lähteneet keveinä, autettuina, nostettuina.
Täällä olivat tällä kertaa suuret häät, kahden nuoren papin kaksoishäät, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin, samalla kertaa.
Niskanen oli jäänyt pihalle, vaan Paavo oli siepannut konttinsa kärryiltä, heittänyt sen vasemmasta viilekkeestä vasemmalle olalle ja hätäisin askelin kulkenut päärakennusta kohti. Samassa kuului soittoa sisältä. Se oli tutun laulun sävel, joku soitti sitä salissa laulaen mukana. Salin lattia oli vielä puoleksi pesemättä, ovi auki pihalle päin, ja heinäkuun hikinen ilma virtasi siitä sisään.
Hän pysähtyi ovelle, nojasi oikealla olkapäällään ovipieleen, vasemmalla kannattaen konttiaan ja alkoi laulaa mukana omalla, tutunomaisella tavallaan. Samassa ilmaantui vieraita oville sivuhuoneista ja kuului nopeita askeleita ja äänekkäitä kuiskauksia.
Paavon yhtäkkinen tulo, hänen äänensä, joka vapisten vyöryi salin ovelta sisälle — kaikki tämä loi tunnelmaa ja aikaansai innostusta. Ja kun he katselivat oviltaan Paavoa, vanhaa ystäväänsä ja hengellistä isäänsä, joka kumarana ja konttiaan riipustaen seisoi eteistä vastassa, tapasi heidät yhteinen liikutus. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hänet viimeksi nähneet. Hän oli paljon vanhentunut, kasvot kurtistuneet ja käyneet tuhkanharmaiksi.
Sama liikutus tapasi Paavonkin. Hänen äänensä sortui ja katkesi, ja hän painoi päänsä alas kuin miettien jotain, kuin jotain ajatuksiinsa palauttaen. Tämä tässä oli hänestä niin ihmeellistä ja ihanaa, ettei ennen milloinkaan, niinkuin oltaisiin taivaassa ja niinkuin ei tämän parempaa taivasta tarvittaisikaan. Hän muisti — miten liekin muistanut tässä — Juhanan, poikavainajansa, ja kun laulu oli loppunut ja soitto tauonnut, painui hän polvilleen ovipieltä vastaan, valahti alas vanhan miehen kömpelöillä liikkeillä ja puhkesi rukoukseen.
Hän rukoili lapsellisesti, valittavasti kuin läheiselle ystävälleen puhuen, kiitti ja rukoili, äänessä nöyrä, mutta varma sävy. Ja mitä pitemmältä hän rukoili sitä likemmä hän tuntui pääsevän Herraa. Niinkuin olisi ensin ollut eteisissä jossain, siitä sitten siirtynyt pirttiin ja pirtistä vihdoin peräkamariin.
Ruokasalin puolelta naisten joukosta alkoi kuulua nyyhkytystä, ensin hiljempaa, sitten kuuluvampaa ja kovempaa. Miesten päät painuivat yhä alemma käsiä vastaan, hartiat järähtivät, ja toinen toisensa perästä tapaili nenäliinaa takkinsa taskusta. Oli oltu pitkät ajat sisällisesti kuin kuivilla eväillä, kuin korpia kulettu pitkät matkat uupuneina, lamaantuneina. Oli oltu kuin ummen edessä, kuin seinän takana, oltu kylmiä, hitaita ja velttoja, kykenemättömiä oikeaan parannukseen ja elävään uskoon. Kaikki kiusaukset olivat olleet kiduttamassa, kaikki synnit saastuttamassa.
Mutta nyt olivat lauenneet sielun sulut ja sortuneet kaikki synnin tokeet. Sydämen hetteet olivat auenneet, tie puhjennut armahtajan luo ja taasen pitkästä ajasta oli saatu tuta tuttava armo. Mikä ilo ja onni ja sielun ihastus!
Kun Paavo oli noussut, oli Malmberg jo itse siinä, piti pitkän ajan sylin kiinni, puristi kättä, taputteli olalle.
"Se on tämmöistä — tämmöistä se on jumalanvaltakunnan elämä — iloa, rauhaa pyhässä hengessä, ystävyyttä ja rakkautta", puheli hän kuin juopuneena omasta ja muiden onnesta. "Tulit, Paavo, sentään. Minä jo pelkäsin, ettet tulekaan, että on vanhuus tiellä — vaan Paavohan on aina nuori."
Ja siinä olivat sitten kaikki muutkin ympärillä, sulhaset ja morsiamet ja pitkämatkaiset vieraat, jotka olivat aikaisemmin taloon tulleet, puhuen yhtaikaa hätäillen ja hyvästä mielestä Paavolle, toisilleen, itselleen.
"Kaadatte tähän vanhan miehen keskelle lattiaa", leikitteli Paavo ystävilleen, jotka tunkeilivat likelle, tahtoivat hänelle jotain sanoa ja häneltä jotain kysyä.
Oli taasen niin hyvä olla, tuntui taasen niin turvalliselta ja varmalta. Miten lie aina siltä tuntunutkin Paavon seurassa? Malmberg kulki rauhattomana huoneesta toiseen, istui hetken mukana, otti osaa ystäväinsä iloon, sanoi jotain, nauroi niin, että koko ruumis liikkui ja lähti taasen omille kuluilleen. "Miten te siellä Savossa — miltä siellä vainiot näyttävät?" kysyi Schwartzberg Paavolta.
"Kuivuneelta, kesken kasvaneelta. Tämän maailman suru ja rikkauden petos polttaa yhä, mikä on vähänkin palavaa."
"Missä Paavo? Mitä Paavo sitten tekee? Pitää panna tuli tulta vastaan", sanoi Janne Stenbäck, nuori, vilkas pappi, hyvälahjainen, innokas, kuumaverinen.
"Paavo pitkin Suomennientä häissä ja herrain kalaaseissa. — Paavo, itsekin ison talon isäntä, hukkuu pian omaan ylellisyyteensä. Petäjärieskan aikana pysyttiin paremmin parannuksessa."
"Niinkö Paavon mielestä? Meidän muiden on Paavo vain nuortunut ja vahvistunut hengeltään", sanottiin pappisjoukosta.
"Niin — ja lienevätkö ne Aholansaaren rikkaudet vielä niin vaarallisia?" kuului yhä.
"Pysykää te vain kappalaisina ja pitäjän-apulaisina! Pyritte ja pääsette rovasteiksi, niin hukutte omiin jyvälaareihinne."
"Kuka meitä rovastikseen, vaikka pyrkisimmekin — kerettiläisiä?" sanoi
Janne Stenbäck ja naurahti kuin itseään halveksien.
"Niin — tietääkö Paavo, millaisia pappeja me oikeastaan olemme niiden mielestä, jotka itselleen rovasteja valitsevat?" kysyi Malmberg.
"Me olemme vääräoppisia, villihenkiä, viralta pantuja, sellaisia, jotka kävelevät kuin ryssät kirkossa ja jotka eivät osaa oikealla nuotillakaan saarnata", vastasi Malmberg omaan kysymykseensä.
"Joita pitää karttaa kuin ruttoa ja mustaa surmaa. — Miten me sellaiset rovasteiksi?" jatkettiin joukosta.
Kuului hiljaista naurua ja hymähdyksiä ympäriltä.
"Niinpä pysytte sitten Herran pappeina, kun ette pitäjiin pääse", sanoi Paavo. "Herätätte, sytytätte, makaatte yönne yksillä oljilla sanankuulijainne kanssa, niinkuin tähänkin asti, neuvotte, opastatte oikeaan."
"Siinäpä se on — siinä se on. Jospa osaisi, jospa vain olisi uskoa ja voimaa ja rakkautta", sanoi Schwartzberg.
"Ja nöyryyttä, niin että aina pysyisi alimpana", lisäsi Janne Stenbäck.
"Papit jos alkavat viisastua ja herrastua, niin lakkaavat herätykset."
"Kuule, Paavo! Voiko sitä milloinkaan päästä pysyvään rauhaan ja vakuuteen sellaiseen, että nyt on vaara kaukana ja asiat oikeat ja hyvät?" kysyi Grönberg,- nuori pappi, Malmbergin lanko.
"Miksi sinä sitä? — Mitä sinä sillä rauhalla? — Että pääsisit leutoon oloon ja elämään? Kysy sitä, missä on Herra, auttajasi, älä sitä, missä rauha ja riemu!" vastasi Paavo.
"Niin — vaan minulla on aina vain sama vaiva — varsinkin sairasten ja kuolevien luona kulkeissani. Vanhat synnit, jokapäiväiset synnit, kaikki synnit ahdistavat ja painavat. Mikä pappi se on semmoinen, jonka ovat omat asiat aina ahtaalla?" jatkoi Grönberg.
"Sitä se lähti Hedbergikin hakemaan — rauhaa, vaan siltä loppui sota."
"En minä sitä sellaista, missä sota loppuu, vaan sitä, ettei olisi kuolema aina niin kaamea ja peloittava."
"Eikä tarvitsisi aina olla orjallisella mielellä", lisättiin jostain.
Nuoret papit siirsivät tuolinsa likemmä Paavoa jännitetyin mielin ja odottavin katsein, niinkuin olisi Paavon vastaus vastausta heille kaikille heidän arimpaan, kipeimpään kysymykseensä.
"Rauha Herrassa on tunnon rauhaa, kun Herra katsoo armossaan syntistä ja tuo sen tuttavalla tavalla sieluun. Rauha on rauhan liittoa Herran kanssa, kun syntinen on laskenut aseensa alas ja astunut Herran puolelle. Tämä pitäkää mielessänne! Tunnon rauha tulee ja menee, niinkuin vaihtuvat kaikki tuntemiset, vaan rauhan liitto pysyy, missä syntisellä vielä on halua Herran ystävänä elää ja olla. Tämä on tämä kalliimpi ja arvokkaampi. Makeisia annetaan määrän päältä."
"Niin — niinhän se on. — Pitäisi muistaa elää uskossa ja uskosta. Kun on Herra likellä, niin on kaikki, ilman Herraa ei mitään. Se on vain pääasia, että on Herra omana, että pysyy hänen ystävyydessään. Ne muut ovat kaikki kaupanpäällisiä, kuin itsestään tulevia", sanoi Janne Stenbäck.
Ja he siirtyivät taasen, nousivat tuoleiltaan, niinkuin olisi asia taasen siltä kohdalta selvä ja niinkuin sitä olisi ollut tarpeeton kysyäkin.
"Ja kun on Herra, niin Herra vastaa kuolemastakin. Ei pitäisi lähteä laajalle, ei pitäisi elää sitä päivää, jota ei vielä ole tullut."
"Ei lahjaa etsiä, vaan lahjan antajaa. Hedberg lähti rauhan ja ilon ja autuuden hakuun, niin jäi sille tielle ja erosi ystävistä. Nyt ei siellä enää etelässä kysytä Herraa, vaan Herran tavaroita. Niitä pitää olla joka miehellä — ilman parannusta ja mielen muutosta ja nöyrää, särkynyttä sydäntä."
He istuivat iltamyöhään Paavon ja Malmbergin ympärillä kuunnellen hartaina kertomuksia Suu-Pohjan suurista herätyksistä ja nauttien keskikesän lämmöstä ja ihanuudesta. Kaukana tasangon laidoilla kutoi hämy harsojaan, ja Simsiö seisoi siinä edessä mahtavana, majesteetillisena kuin henkien ikuinen asunto. Hiljaa, puoliääneen puhuen kertoi Malmberg kokemuksiaan ja näkemiään. Silloin tällöin sanoi Paavo sanansa väliin, säestäen tärkeissä paikoissa, ihmetellen ja ihastellen aivan kuin asia olisi häntä koskenut lähemmin kuin muita. Kauppilasta, kirkon puolelta, kuului veisuuta, kaunista, surumielistä, lisäten ja täyttäen tunnelmaa.
"Se on nyt tällaista — tätä tällaista nyt saa kuulla joka ilta tähän rappuselle — Isosta-Kylästä ja Alanurmosta päin — kahden puolen", puheli Malmberg. "Istumme tässä illoin — Amanda ja minä — kuuntelemme ja ihailemme. Ja tätä samaa joka paikassa, rukousta ja kiitosta ja heränneiden sielujen koti-ikävää. Miten on sentään muuttunut kaikki kahdeksassa vuodessa! Ennen tappeluita ja murhia ja murhalauluja, huutoja ja kirkunaa ja pakanallista menoa pitkin iltoja, varsinkin sunnuntaisin ja juhlapäivisin. Vaan kyllä täällä onkin ryskätty ja raivattu Herran peltoa. Niillä ei ole ollut enää mihin mennä ja minne synteinensä piiloutua, joka paikassa on kaikunut sama saarna — Holmströmin Kuortaneella, Durchmanin Kyrössä, Essenin ja Ingmanin Härmän puolella. Ne ovat täällä olleet kuin piiritetyssä linnassa, saarrettuina, kierrettyinä. Täällä jos pysytään yksimielisinä, niin ei jää päätäkään perkelelle."
"Sepä se — siinäpä se on", hoki Paavo. "Teitä pappeja saa aina pelätä. Alatte itsellenne vielä joukkoja kerätä heränneestä kansasta ja kateuden perkelettä palveilla. Hedberg vei etelän, joku teistä vie tämän pohjan puolen, niin ei jää kuin Savo ja Karjala ja Kainuu vanhaan oppiin."
"Vaan mepä pysymmekin yksimielisinä, niinkuin tähänkin asti", sanoi Janne Stenbäck. "Sitä iloa ei sille anneta, minkä saisi uudestaan heränneiden pappien riidasta. Teidän pitää, Paavo, kulkea niin kauan kuin jalka vähänkin liikkuu."
"Panen apulaiseni, kun en itse jaksa — tämän Berghin — joutaa kesät kulkea, kun on talvet koulua pitänyt" leikitteli Paavo.
"Niin — sinä siellä Kuopiossa, Julius — sen filosoofin kanssa. Siitä ei ale vielä puhuttu mitään. Miten te oikein sovitte?" kysyi Malmberg.
"Hyvin me. — Miks emme me? — Toisinaan vähän törmäämme yhteen, vaan olemme sitten taas sitä likisempiä", vastasi Bergh.
"Millainen se sitten oikein on, se Snellman, kun sen likemmin tuntee?" kysyttiin uudelleen.
"On sellainen kuin oli sen 'Saimakin', jonka lakkauttivat — suora
Suomen mies, suurilahjainen, suuritietoinen — isänmaan ystävä oikea."
"Vaan taitaa olla pakana. Uskooko se mitään?"
"Niin — siihen nyt on vaikea vastata. Minä luulen, että se on likempänä Jumalaa kuin moni meidän rikkaista rovasteistamme. Sen on vain sydän niin syvällä, ettei sinne yllä ihmissilmä."
"Älä sinä Bergh! — Mitä sinä? — Pakana se on — filosoofi! Näin minä sen
Iisalmen pappilassa kerran", sanoi Paavo.
"Näit. — Kerran näit ja teit tuomiosi, Paavo, siinä paikassa. Vaan minä olen miestä pitemmältä tutkinut."
Jo varhain hääpäivän aamuna oli Paavo liikkeellä. Ei ollut uni oikein maistunut, niin oli sydän ollut täynnä tunteita ja mieli liikkunut. Hän oli aikansa istunut ulkona puutarhassa, kävellyt ja kulkenut ympäristössä, saanut vihdoin jonkun vieraista kumppanikseen ja alkanut tälle kertoa vanhoista asioista, ensiherätyksen ajoista, Jyväskylän matkastaan ja muusta. Ne olivat hänen lempiaineitaan ja niistä hän puhui sitä useammin mitä vanhemmaksi tuli.
Aamiaiselta kohta alkoi vieraita saapua. Niitä tuli Isosta-Kyröstä ja Alanurmosta päin hevoskuormittain, herroja ja talonpoikia. Kaikilla niillä oli sama iloinen ilme kasvoissa, sama hyvä mieli ja hellä käden puristus. Essen ja Durchman laskivat heti leikkiään, pyörivät Paavon ympärillä, taputtivat, taluttivat vanhan ystävänsä sisälle.
"Vaan mitenkä — onko teillä passia?" kysyi Paavo uusilta ystäviltään.
"Miten meillä — taitamattomilla? Mistä meillä, jotka olemme väärässä — lahkolaisilla, kerettiläisillä?" sanoi Durchman.
"Väärillä on vääräin passit", lisäsi Essen.
"Minulla on. — Tässä on", kehui Paavo ja näytteli pientä kirjaa, vasta ilmestynyttä, jonkun Hedbergin ystävän Renqvistiä vastaan kirjoittamaa.
"Tämä pitää lähettää Iisalmen rovastille", jatkoi Paavo.
"Miksi niin? — Minkätähden sille — Frosterukselle?" kysyi joku papeista.
"Siksi sille, että se puolustaa Renqvistiä ja sortaa heränneitä, milloin vain tapaa Niskasen ja muita."
Ingman istuskeli yksin äänettömänä syrjässä tai käyskenteli ulkona ottamatta osaa toisten iloon. Kuolema oli pari viikkoa sitten käynyt Alahärmän pappilassa ja vienyt puolison hänen rinnaltaan. Ei ollut maistanut uni eikä ruoka mikään. Väkisten oli pitänyt tulla häihin ja väkisten näkyi pitävän niissä nyt olla. Hän puheli joskus aina jonkun kanssa kahden kesken puutarhan puolella, Paavon ja Malmbergin, istui kumarassa kuin jotain raskasta taakkaa kantaen ja pureskeli heinänkortta.
"Käy niin säälikseni veli Ingman, että on oikein vaikea olla. Miksi sen piti näin käydä — tähän aikaan?" sanoi Malmberg tultuaan sisälle Ingmanin luota puutarhasta.
Papit tuijottivat surullisin, kysyvin katsein eteensä äänettöminä.
"Niin nuori — elämä vasta alussa — onnellinen elämä — ja yhtäkkiä on kaikki siinä yhdellä iskulla mennyttä", jatkoi hän yksin, kun ei kukaan sanonut mitään.
"Kysytään Paavolta, joka on näissä ollut ja näitä kokenut", sanoi joku joukosta.
"Kuka on Herran työt tutkinut ja hänen salatut neuvonsa selittänyt?" vastasi Paavo vakavana. "Jos on selvitäkseen, niin selviää jälestäpäin."
Ei oikein tietty eikä ymmärretty, mitä sanoa ja miten ilmaista osanottoa Ingmanin suruun ja mitä puhua sellaista, joka ei olisi sitä tavallista, kulunutta, jota oli jo monesti ennen puhuttu.
"Toiset kuolevat, toiset elävät. Toisten koti puretaan, toisten rakennetaan. Se on sellaista tämä elämä", sanoi Malmberg kuin uhmaten ja harppasi samassa pitkillä, keinuvilla askelilla pihalle vieraita vastaan.
Vähitellen olivat vieraat kaikki saapuneet, täyttäneet huoneet, sijoittuneet paikoilleen, herrat kamariin ja kuistiin pitkine piippuineen, naiset saliin ja ruokasaliin ja vieraskamariin. Istuttiin jäykkinä, totisina, kankeina, puhuttiin hiljaa, vieruskumppani jotain vieruskumppanilleen sanoen kuin tahallaan katkaistakseen juhlallista äänettömyyttä.
Nuoret papit istuivat Paavon ja Niskasen kanssa vinttikamarissa, kyselivät ja kuuntelivat ja laskivat aina väliin leikkiä.
"Mitä te täällä —? Tulkaa alas! Puhutatte Paavon tyhjäksi, niin ettei meille enää mitään", huusi Essen ja seisoi kumarana matalassa ovessa.
"Täällä me olemme omassa vapaudessamme. — Mitä me siellä niiden seurassa, jotka eivät kuitenkaan meitä ymmärrä ja joilla ei ole meille mitään sanomista? Näyttävät niin komeilta nämä lapualaiset", vastasi Schwartzberg.
"Kuule Essen! Millaisia ne olivatkaan ne ukko Galenin teesit?" kysyi
Janne Stenbäck nauraen.
"Teille pitäisi kaikki kertoa. — Kuunnelkaa te Paavoa!" sanoi Essen veitikkamaisesti ja kulki puolijuoksussa alas.
"Mitä? Mitkä teesit?" utelivat papit.
Ja Stenbäck kertoi, miten ukko Galenin, Alahärmän papin, oli pistänyt päähän suorittaa pastoraali vanhoilla päivillään hakeakseen rovastin paikkaa jossain, ja miten Essen oli laatinut teesit valmiiksi, ettei muuta kuin lukea ja ladella vain herroille Turussa.
"Ja ukko luki", keskeytti joku Stenbäckin kertomuksen.
"Ukko luki teesinsä ulkoa ja vastasi kauniilla, klassillisella latinalla herrojen syviin kysymyksiin aina saman vastauksen: 'Minä kaukaa Pohjanmaalta, yksinkertanen maan pappi, jonka heikot ja vajanaiset tiedot ovat jo aikoja unohtuneet, pyydän ja rukoilen, että korkea-arvoiset konsistorin herrat armahtavat vanhaa miestä. Herroilla oli ollut ilo sellainen, että olivat olleet vähällä nauraa itsensä pitkän pöydän alle."
"Se kun ei malta — sen kun pitää olla joka paikassa sukkeluuksineen", sanoi Schwartzberg yleisen ilon vallitessa.
Vaan samassa alettiin alhaalla vihkitoimitus. Eteisestä, ulkoa pihamaalta, kaikista ovista työntyi äänetöntä, odottavaa väkeä saliin, missä Malmberg jo seisoi vastapäätä morsiuspareja komeana, juhlallisena, ryhdikkäänä, käskevänä. Jokainen sana tunkeutui läpi sankan ihmisseinän kantautuen kauas pihalle, missä heränneiden taajat, tummat joukot seurasivat äänetönnä toimituksen kulkua.
"Niinkuin vasaralla löisi — niinkuin iskisi jollain, upottaisi jotain pehmeään seinään, niinkuin pudottaisi alas raskaan painon. Sitä täytyy aina kuunnella, luki se tai puhui", kuului joku suruttomista herroista sanovan kamarissa, kun toimitus oli päättynyt.
"Niin — ja sen ryhti ja katse ja kaikki liikkeet. Siinä on jotain — mitä lie — vaan minä sitä aina pelkään, kun se likelle tulee", sanoi toinen.
"Oletko huomannut, miten ne käyvät äänettömiksi, kun se tulee tänne sisälle kamariin — melkein pakoilevat?" kysyi ensimäinen.
"Jaa — niin", kuului toinen myöntävän hiljaisella, ihmettelevällä äänellä kuin lopettaakseen siihen.
Oli yhtä ääntä ja sohinaa ja puheenpitoa kaikissa huoneissa, käyntiä ja kulkua ovissa ja eteisessä, tungosta ja tuuppimista ahtaissa suojissa. Seistiin ryhmissä, keskusteltiin, pidettiin toisiaan kiinni olkapäistä tai käveltiin pihalla avopäin ja pitkin lehtoista kujaa maantielle ja maantieltä takaisin.
"Mitähän ne mahtavat tästä ajatella — muut — suruttomat?" kysyi joku papeista Esseniltä, joka istahti väsyneesti penkille ulkona puutarhassa.
"En tiedä. Minusta nähden nämä olisivat saaneet olla pienemmät, vaan kun se tahtoi", vastasi Essen.
"Täällä on ainakin viisikymmentä pappia. Mikä määrä lie muita?
Puolisentuhatta kumminkin."
"Jos ei sitäkään, niin on satoja — pitkin pitäjiä Kyrönmaata myöten."
"Antaa niiden kerran nähdä, mitä me olemme ja mitä me saamme aikaan ja millainen on oikein tämän kansan mahti — tämän tumman ja totisen", sanoi Durchman.
"Ja kun saa papitkin olla näin useammin yhdessä, niin ei pääse perkele väliin", lisäsi Schwartzberg.
"Miltä teistä tuntunee, vaan minusta tuntuu siltä, että tämä pappisjoukko on viime kerran koolla Paavon ympärillä", huomautti joku. "Sen on elämän retki pian lopussa."
"Niinpä pannaankin Paavo puhumaan papeille", sanoi Durchman ja pyöri vikkelänä käytävällä. "Otetaan ukko veisuulla vastaan — pappein veisuulla — kun tulee Kauppilasta."
Kauppilasta oli jo kauan kuulunut veisuuta, jota papit olivat silloin tällöin pysähtyneet kuuntelemaan tuijottaen vakavina vainion yli Isoon-Kylään päin. Kun Paavo vihdoin Niskasen kanssa palasi takaisin häätaloon, vyöryi häntä vastaan väkevä veisuu kuin kosken pauhu. Bergh näkyi puhuvan jotain Paavolle kamarin ovella ja kulkevan sitten nopein askelin pöydän taakse salin perälle, Paavo perässä laahaavin askelin.
Oli veisattu useampia virsiä yhä kasvavalla innolla ja voimalla.
Ne oli kaikki Durchman aloittanut ja parastaan pannen johtanut loppuunsa. Paavo istui yhä samassa asennossa miettien jotain, jotain ajatuksissaan etsien ja silmänsä kiinni puristaen. Sitten taivutti hän päänsä taaksepäin ja aloitti oman, tutun virtensä.
Kun virsi oli loppunut, syntyi pitempi väliaika, odotus kasvoi jännitykseksi, ja kaikkein katseet olivat kääntyneet Paavoon päin. Oli niin juhlallista, niin hiljaista salissa, eteisessä ja kamareissa, ettei yksikään uskaltanut liikahtaa, ei siirtää jalkaansa eikä korjata asentoansa. Durchmankin, joka äsken vielä vilkuili veisatessaan, tuijotti samaan paikkaan.
"Luuletteko olevanne oikeita Herran pappeja?" kysyi Paavo aluksi, pysähtyi siihen hetkeksi ja lähti siitä sitten jatkamaan.
"Se on herännyt ihminen arka ja vauhko kuin metsistynyt lammas. Se kulkee, harhailee, etsii tietä, pelkää ja pakenee omaa varjoaankin. Se yrittää yhä uudelleen pappinsa puheille, vaan vihollinen estää ja palauttaa taipaleelta takaisin entiseen korpeen ja pimeyteen siellä revittäväksi ja raadeltavaksi. Niin sen on raukan synnin sumut soentaneet ja kuoleman pelko näännyttänyt, ettei läpipääsöä, ei toivoa mitään, ei tietoa eikä taitoa, minne mennä, kunne kulkea. Papin kamarin kynnys on korkea, ei siitä pääse yli vaivainen syntinen, jonka ovat jalat kuin halpaantuneet ja poikkilyödyt. Ja jos pääsee, jos saa vapisevalla kädellään avanneeksi oven siitä sisälle mennäkseen, niin tulee suruton pappi suurena herrana vastaan ja hönkäisee raukalle: 'Mitä sinulla on asiaa?' Eihän sillä mitään — mitä sillä, jolle on saatana tiellä vakuuttanut: 'Huonot ovat asiasi papille puhuttavaksi, rumat syntisi, parempi kuin palaat takaisin.' Siinä se sanattomana ja neuvottomana odottaa tuomiotaan pappinsa edessä, jolle on kappansa kantanut, kun jo samassa kuulee karjaistavan: 'Tule tulevana pyhänä kirkkoon kuulemaan!' Niin ei tee Kristus, ylimmäinen pappi ja paimen, vaan juoksee aran ja vauhkon jälessä, pikottelee kuin paimen lammasta, kesyttelee ja palasta tarjoo. Ja kun se tapaa syntisen suohon vajonneena, syntiensä suohon ja rikostensa rämeikköön, niin ei se lyö, ei hosu, ei käske eikä komenna, vaan alle käy ja nostaa uupuneen olalleen kotiin kantaakseen. Vasta siinähän se papin rokki ryvettyy."