Hän jatkoi yhä puhettaan, lämpeni, sai sanoihinsa uutta tulta ja terästä. Pää nyökähti jokaisesta tärkeästä sanasta ja ruumis liikahti. Hän tunsi taasen pitkän ajan perästä innostusta, tunsi, miten sisässä paloi ja sielu hehkui. Ja kun hän istui siinä vastapäätä suurta pappislaumaa, tunsi hän samassa uhmaa sielussaan, jonkinlaista kapinamieltä, niinkuin oltaisiin sittenkin kahtena eri joukkona, herrain ja talonpoikain.
Istuttiin kauan äänetönnä seurain perästä, mietittiin, sulatettiin sanaa, Paavo painautuneena alas omiin ajatuksiinsa, papit puristaen kaksin käsin pitkiä virsikirjojaan. Vihdoin aloitti joku joukosta virren. Se oli katumusvirsiä, haikeaa, särkyneen sydämen valitusta, hätääntyneen, sulaan pudonneen huutoa. Se koski Paavoon ja leikkasi hänen sydäntään kuin rauta. Hänen silmänsä näkyivät vetistyvän ja kurttuiset kasvolihaksensa vavahtavan. Hän muisti samassa, että tämä hänen matkansa oli viimeinen, että hän viime kerran tapasi ystäviään täällä ja hän alkoi uudestaan puhua. Hän puhui ensin itsestään, omasta huonosta parannuksenteostaan ja omista synneistään. Hän oli ollut ylpeä, itsepäinen, nöyrtymätön, jota Herran oli täytynyt kurittaa enemmän kuin muita. Hän oli ollut monesti taitamaton, oli lyönyt siellä, missä olisi pitänyt säästää ja säästänyt siellä, missä olisi pitänyt lyödä. Ja sitten hän puhui kaikista muista, joiden asiat olivat yhtä ahtaalla, joiden tie ollut samoin tukossa ja armo salattuna. Samassa muuttui hänen äänensä helläksi, sääliväksi, särkeväksi. Miten hän nostikaan ja kohotti heränneitä, kaikkia vaivatulta ja velanalaisia, valaisi ja kirkasti sielun pimeitä Kristuksen armon kirkkaudella ja valolla!
Kun Paavo oli lopettanut, seistiin vielä pienissä ryhmissä, työnnyttiin likelle toinen toistaan, puhuttiin yhteisestä ilosta ja onnesta. He olivat siinä kuin yhtä perhettä, kuin veljiä ja sisaria kaikki, papit ja talonpojat. Oli niin hyvä olla, tuntui niin turvalliselta ja kevyeltä, että piti tarttua sylin kiinni omiin ystäviinsä.
Aamiaiselta, aamuseurain päätyttyä, viimeisenä hääpäivänä, kuului Durchman lukevan jotain papeille kamarissa. Hän oli yhdessä Ingmanin kanssa suomentanut Luteeruksen "Kirkkopostillaa" ja sitä piti ystäväin nyt kuulla. Se oli ollut heidän lempityötään, he olivat siitä yhdessä iloinneet ja siihen panneet parhaimpansa pitkinä talvi-iltoina.
Saliin, kamareihin ja kauas pihamaalle; kuului sekavaa puhetta, leikkiä ja totta, väliin hiljaista, väliin kiihtynyttä ja kovaa.
"Teillä on ollut kaikenlaisia kummallisia sanoja. Mistä te niitä olette saaneet?" sanoi Janne Stenbäck ja keskeytti taasen lukemisen. "Minusta ne eivät ensinkään sovi tällaiseen — Jumalan sanaan."
"Tuulen tupru! — 'tulla tupsahtaa' — sellainen sopii johonkin
'Kultalaan' ja 'Kanavaan', vaan ei saarnakirjaan. — Menettää kerrassaan
arvonsa ja makunsa koko kirja", lisättiin joukosta siihen, mitä
Stenbäck oli sanonut.
Durchman tulistui ja pisti paperit taskuunsa;
"Se on niin, että te ette näy sitä ymmärtävän ettekä osaavan oikeata suomenkieltä", sanoi hän ja istui rennon näköisenä kahareisin tuolilla. "Teillä pitää olla sitä vanhaa, onnetonta, ruotsinvoittoista — sjeelu — meeli — händäns —"
"Niin — vaan ei tämä ole mitään Savon suomea, vaikka te tunnutte sitä jäljittelevän ja matkivan, sinä ja Ingman. Kuulkaa Paavoa, miten Paavo puhuu! Ja sitäpaitsi eivät ne arkivaatteet pyhävaatteiksi sovi", sanoi Stenbäck.
"Tämä tuntuu olevan aivan samanlaista kuin se sinun toinen kirjasikin — koruja ja helyjä täynnä", huomautti Schwartzberg.
"Vaan sinä et osaa suomea", sanoi Durchman kiivaasti Schwartzbergille.
"Hamasta äitini kohdusta", vastasi Schwartzberg yhtä kiivaasti. "Minä olen ollut selvä suomalainen ja olen vieläkin, vaan sinä olet puolisko."
"Joka on Luteerusta lukenut, tietää, miten Luteeruksen kieli on täynnä sukkeluutta ja sanaleikkiä vakavissa ja pyhissä asioissakin", virkkoi Ingman vakavana. "Meidän on täytynyt sinne ottaa sanoja, jotka vastaavat parhaiten alkukieltä. Ne tuntuvat vielä oudoilta, vaan niihin tottuu korva."
"Pitää tottua", jatkoi Durchman. "Emme me iankaikkisesti saa kirjoittaa samaa Agricolan suomea."
"Kun ette vain eksyttäisi ja usuttaisi maailmaa turhanpäiten niskaamme. Huutaa pian, että körttipapit muuttavat ja vääntävät kohta koko raamatun oman mielensä mukaan."
"Ei huuda, ellette te vain ala taitamattomuudessanne huutaa", sanoi
Durchman ja käveli kiivaasti ulos.
Väiteltiin vielä pienissä joukoissa, mies miestä vastaan, siirryttiin toisiin huoneisiin ja rauhaannuttiin taas entiseen oloon. "Kuule Schwartzberg!" sanoi Malmberg sivumennen ja veti Schwartzbergia käsipuolesta syrjään. "Sinun pitää sopia Durchmanin kanssa. Durchman on uskonut kaikkia akkain juoruja teidän pohjalaisten erimielistä. Sano, selitä sille, ennenkuin eroatte!"
Schwartzberg kuului jotain sanovan vastaukseksi, vaan samassa kuhahti koko suuri pihamaa täyteen kansaa Kauppilasta päin saatellen Paavoa, joka teki lähtöään. Seistiin avopäin, hyvästeltiin, puristettiin kättä, sanottiin jotain hellää, lämmintä ja veisattiin virsi vielä lopuksi.
"Missä pullo?" kuului Paavo kysyvän kumppaniltaan rattailla. "Pidä se tallessa! Minun on juomarin nimi kumminkin kannettava loppuun saakka."
Hän ryyppäsi pullostaan, piti kauan aikaa pohjaa ylöspäin ja antoi sen sitten kumppaninsa korjattavaksi.
"Paavo! — Kuulkaa!" sanoi Essen samassa. "Yksi ryyppy terveydeksi, toinen iloksi, vaan kolmas on pirun pojan."
Naurettiin ymmärtävästi, hymyiltiin, kuiskutettiin käsiä ja katseltiin pitkin lehtokujaa, kunnes hevonen oli kääntynyt valtatielle.
XXI.
Oli oltu taasen yksissä monta päivää, oli kulettu Kuopiot ja Kurkiharjut ja kaikki Kuopion ympäristöt, missä vain oli heränneitä, puhuttu yhdessä, Paavo ja Bergh, Niinkuin olisivat nyt uudestaan vironneet kaikki vanhat ja seisalleen kuolleet ja alkaneet uutta, parempaa parannusta, elävämpää ja palavampaa, ja niinkuin hänelle vielä ennen kuolemaansa näytettäisiin uusi, suuri herätys, samanlainen kuin Savojärvellä kerran ja Karjalassa nuoruuden päivinä. Ja oli kuin hän itsekin olisi saanut voimia lisää, saanut jotain nuoruutensa innostuksesta ja ensimäisestä rakkaudestaan takaisin.
Siellä oli Berghin ympärillä Kuopiossa uusi joukko uutta, vastaherännyttä väkeä, nuoria herroja, raatimiehiä ja muita. Se oli tämä Bergh toisenlainen kuin se entinen, vanha Bergh, toisenluontoinen ja laatuinen. Vanhaa vetivät kelkkana perässään, Renqvistit ja muut, vaan tätä eivät vedä. Tämän on tie tietty, henki puhdas, oppi oikea ja kirkas, ryhti ja mieli sellainen, että mies seisoo siinä ja siihen kaatuu, mihinkä Herra on pannut, ja pitää, minkä on omaksi totuudekseen ottanut.
Paavo istui kylvyn perästä pihamaalla laakean kiven päällä kauniina kesäiltana ja katseli Syvärin vesiä, vaaroja vesien takana ja Pisan pitkiä puita ja syviä, synkkiä metsiä kaukana jossain Karjalan rajalla.
Tässä tapasi hän näin istua, näin katsella ja muistella menneitä muistojaan, likempiä ja kaukaisempia, tässä taistella ja rukoilla yksinäisinä hetkinä. Tämä oli kuin pyhä paikka hänelle, ja hänen olonsa tässä pyhä hetki, jota ei saanut kukaan häiritä. Eivätkä ne häirinneetkään. Kulkivat, kaarsivat kaukaa, hiljaa hiipien, salaa jostain vilkaisten ja äänettömästi ovea perässään kiinni vetäen.
Hän näki ne kaikki elävinä edessään, vanhat Karjalan ystävät, Pohjanmaan papit pitkine kauhtanoineen, Malmbergit, Lagukset, Durchmanit, Essenit, nuoret maisterit ja ylioppilaat. Niinkuin olisi hän Karjalassa, jossain kaukana, seuroissa, tai Pohjanmaalla, niinkuin istuisi pöydän takana suuressa, mustassa pirtissä ja näkisi hämärän läpi sinisiä huiveja ja pyöreitä, punaisia, hikisiä kasvoja. Niinkuin kuuluisi veisuu, sama kaihomielinen, nouseva, laskeva, paisuva, pitkine välipaikkoineen, niinkuin aloittaisi sen joku piilopaikastaan vapisevalla äänellään. Ja niinkuin ajaisi hän Niskasen kanssa aina vain eteenpäin ja näkisi uusia joukkoja uusiin seuroihin pyrkimässä, isännän tulevan vastaan lakittomin päin ja emännän eteisessä, tyttäret ja talonväen, naurussa suin ja ojennetuin käsin.
Kulki sellaisena kuvasarjana hänen sielunsa läpi entisyys — pitkänä muistojen ketjuna. Oli niinkuin olisi unta nähnyt, vaikka oli sen itse elänyt ja kokenut, niinkuin sitä olisi hänelle luettu jostain suuresta, ihmeellisestä kirjasta.
Takana näiden kaikkien, jossain kaukana etäisyydessä, olivat kärsimykset monenlaiset, köyhyys, nälkäkuoleman uhka, puutokset, Puolan matkat ja Tahkomäen kolkko tarina. Se oli siellä sellaista synkkää taustaa, mustaa, pimeää, josta näkyi vain nälkäisten lasten surullisia, kalpeita kasvoja ja kuului Riitta-vainajan valittava, kärsimätön ääni, soinnuton, käheä, yksitoikkoinen, ja oman kipeän sydämen huokaukset unettomina öinä, kun isku seurasi iskua yhä raskaampana. Niinkuin olisi hän yhtäkkiä joutunut pimeään metsään, jossa polku oli kadonnut, jossa oksat pistelivät ja repeilivät ja kaatuneet puut pidättivät kulkijan. Missä oli kulkenut ja miten oli päässyt läpi pimeän korven, miten repinyt vaatteensa rikki ja kätensä veriin, sitä ei halunnut muistaa — sitä vain, että oli tie taasen löytynyt suuren aavan laidassa ja päivä taasen vaiennut.
Hän siirtyi siihen äskeiseen, mistä oli alkanut, Kuopion uuteen lehtoriin ja uusiin, nuoriin ystäviin, joita oli ilmestynyt ja joista hänen vanha sydämensä oli ilahtunut. Saiko hän nähdä Savossa sitä, mitä oli nähnyt Karjalassa ja Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa? Saiko hän elää vielä senkin ajan, että Savon salot täyttyvät heränneestä kansasta? Jos sai, niin saiko siinä ilossa päättää päivänsä, ettei vain tule jotain karvasta ja katkeraa, niinkuin oli monesti tullut? Häntä melkein peloitti tämä uusi seurameno, Berghin innostus ja rohkeus, nuorten heränneiden ahkeruus ja palavuus, oma onnensa ja vanhuutensa riemu.
Hän havahtui siihen, että näki kaksi nuorta miestä tulevan salmen puolelta kontit selässä, astelevan väsynein liikkein ja raskain askelin. Hän tarkkasi pitkään tulijoita, siristi vanhoilla silmillään, nousi, astui pari askelta vastaan.
"Kajaanin koulumaistereita —? Eikö olekin? — Helander ja Krank — uudet ystävät. Niitä on uusia joka haaralla — Kuopiossa ja Kajaanissa — niin ei oikein jaksa tuntea vanha mies."
Herrat istuivat äänettöminä kivelle, pyyhkivät hikeä ja päästelivät väsyneesti ja vaivaloisesti viilekkeitä olkapäiltään.
"Nyt on kylpy parasta — kuuma kylpy uusilla vastoilla ja uni kylvyn päälle."
Ja Paavo asteli vikkelänä pirttiä kohti kantaen toisella kädellä
Helanderin konttia, toisella Krankin.
"Kyllä me itse konttimme — Paavo antaa vain tänne!" kuuluivat herrat hokevan kuin yhdestä suusta.
"Itse — itse vain, vaikka olette kaiken päivää kantaneet. Mistä asti lienettekään kantaneet? Syntinen on aina itse — kantaa itse kuormansa, joita ei tarvitsisikaan", sanoi Paavo päätään kääntämättä.
"Tänne tuli herroja kylpemään — heränneitä herroja Kajaanista asti. Pankaa uudet oljet lauteille ja uudet vastat lämpenemään!" huusi Paavo pirtin ovelta ja johti sitten vieraansa pohjakamariin.
He olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet enää toisilleenkaan puhua, istuivat vain ja riisuivat ja heittelivät kenkiään ja vaatteitaan sinne tänne.
Paavo oli heti arvannut vierastensa asian, lukenut sen heidän silmistään ja koko olennostaan. He olivat niitä samoja, tavallisia kävijöitä ja kulkijoita, joilta oli tie kadonnut ja valo sammunut, joiden oli armo muuttunut tuomioksi ja joilta olivat kaikki keinot loppuneet, Jumalan sanakin pois otettu.
He kertoivat siitä saunasta tultuaan hämärissä istuen yhdessä Paavon kanssa. Oli ollut onnea ja iloa ensin, oli kulettu kepeinä kuin maasta nostettuina uutta tietä, Herran tietä, oli ollut sielu täynnä, tulvillaan aivan armoa ja elämän voimia ja rakkautta. Ei kiusauksia mitään, ei vastahakoisuutta eikä hankaluutta eikä ristin painoa. Vaan nyt oli kaikki kadonnut, nyt oltiin siinä, missä ei mitään tuntunut eikä näkynyt eikä kuulunut eikä osannut enää mitään odottaakaan. Syntiä vain ja vaivaa ja lakkaamatonta painoa yötä ja päivää, niinkuin ei olisi milloinkaan mitään Kristuksesta kuultu, ei sen armosta eikä anteeksiannosta. Siitäkö lie tullut, ettei oltu valvottu vai siitä, ettei oltu oikein herätty eikä perinpohjin nöyrrytty?
Paavo kuunteli hymähtäen joskus joukkoon, joskus jotain sanoen, sitten taas pitkät ajat äänetönnä istuen silmät kiinni puserrettuina.
"Vai jo otti pois — vai jo loppui — vai jo pani sellaisen luottamuksen teihin — nuoriin miehiin —!"
Hän kulki vikkelästi ulos ja kuului hetken päästä menevän omaan kamariinsa.
He katsoivat toisiinsa ihmettelevin, kysyvin katsein, Helander ja Krank, toisilleen mitään puhumatta, ja painautuivat sitten pitkälleen pettynein odotuksin.
"Kuule! Nukutko sinä?" sanoi Helander hiljaa ja kosketti kumppaniaan kylkeen.
"En vielä", vastasi Krank. "En tiedä, miksen saa unta, vaikka äsken väsytti ja raukaisi niin, etten jaksanut jalkojani liikuttaa."
"Mitähän se sillä, että pani luottamuksen? Minä toki odotin toista ja toista saatiin. Olisihan tämä kylpy ollut kotonakin."
"Niin — vaan kun ei sitä vielä tiedä", vastasi Krank väsyneesti.
"Minä jo sitäkin, että olisikohan huomannut meissä vilppiä — minussa ainakin, joka jo ennätin purkaa kuormani. Kun ei sentään, osaa puhua oikein omasta tilastaankaan — ei huonostaan eikä hyvästään."
"En tiedä — en osaa sanoa mitään mistään. Sen vain tiedän, että täällä ollaan ja että täältä taasen lähdetään ja niin on sitten tehty tämäkin matka."
He olivat vielä kuulevinaan veisuuta jostain, kauniin naisäänen valittavaa nousua ja laskua, vaan nukahtivat samassa raskaaseen uneen.
Kun he aamulla heräsivät, oli aurinko jo ylennyt puiden latvain yläpuolelle ja paistoi vinosti sisään pieneen kamariin, jonka ikkunasta näkyi harvaa metsää, taampana pitkiä solakoita kuusia. Heistä tuntui siltä kuin olisivat vasta tulleet saunasta ja sitten heti nukahtaneet, niinkuin siitä olisi kulunut vain hetkinen, kun Paavo lähti, ja niinkuin se, mitä he olivat puhuneet Paavolle ja mitä Paavo siihen vähän sanonut, olisi äsken juuri tapahtunut. He venytteleivät vielä vuoteellaan, kun Paavo tuli sisälle, paiskautuen yli kynnyksen ketteränä, iloisen näköisenä.
"Herrat vielä nukkuvat, kun talonpojat jo töitään tekevät. Vaan enemmän onkin jo minulta tullut tänä päivänä syntiä tehdyksi. Taitaisi olla parasta, kun nukkuisi yönsä päivänsä, vähän vain välillä raamattuaan lukisi", sanoi Paavo hilpeänä ja nauroi ystävällistä nauruaan.
Herrat hymyilivät Paavon puheelle ja pukeutuivat hitaasti, istuen sitten puoleksi puettuina vuoteen laidalle.
"Piti tulla puhumaan teille unestani, ihmeellisestä unesta, jonka yöllä näin."
Hän istui jakkaralle vastapäätä vieraitaan vakavan näköisenä ja alkoi kertoa untaan.
"Oli kuin olisi oltu viimeisellä tuomiolla, niinkuin olisi seisottu suuren, laakean vaaran rinteellä, josta ei muuta näkynyt kuin kansaa kaikenlaista kauas etäisyyteen, päätä pään vieressä, eikä muuta kuulunut kuin raskasta, syvää huokausta ja itkunsekaista valitusta. Kaikkein päät olivat painuneet alas kuin iskua odottaen ja kaikkein kasvoja näkyi kuvaavan suuren tuomion pelko. Siinä oli herännyttä väkeä ympärillä, vanhoja Karjalan ystäviä ja Pohjanmaan pappeja, niinkuin ennen suurissa seuroissa, vaan ei ollut kellään sitä toivoa, mistä oli monesti puhuttu ja mitä oli tunnettu, että ei pidä maailma niin pahana eikä ahdista synti eikä kiusaa vihollinen, ettei kerran päästä vapaiksi vainolaisista. Minusta tuntui niinkuin sieltä olisi jotain puuttunut, vaan en ymmärtänyt ensin, mitä. Etsein, hain, katselin oikealle ja vasemmalle pitkin päitä, sain sanotuksi muillekin, että täältä puuttuu jotain, ettei tämä vielä olekaan viimeinen tuomio, mikä lie muu suuri kokouspaikka, jonne ovat peloissaan kokoontuneet. Samassa kohosi risti hitaasti jossain lähellä suuresta joukosta ja alkoi valaista vaaran rinnettä — suuri, kirkas risti, joka hehkui päistään. Ja kaikki heränneet ystävät nostivat päänsä ylös, niinkuin olisi joku ihmeellinen voima niitä nostanut, ja alkoivat veisata kiitosvirttänsä Karitsalle, joka on tapettu ja joka verellänsä on meidät lunastanut kaikkinaisista kansoista. Minä sitä sanomaan, että tätähän täältä puuttui, vaan ei minun ääneni mihinkään sen pauhinan ja kiitoksen keskellä. Heräsin siihen, että olin pannut käteni jonkun ystävän olkapäälle — eikö liene ollut tämän Helanderin — ja siinä ruvennut ilosta itkemään."
Hän lähti samassa ulos, niinkuin olisi johtunut mieleen joku tärkeä asia, jonka oli jättänyt toimittamatta, ja kuului puhuvan jotain väelleen pirtissä. Vaan hetken päästä kuului sieltä veisuuta, samanlaista kuin se illallinenkin, johon he olivat väsyneinä nukkuneet.
Miten heistä olikaan tuntunut omituiselta ja ihmeelliseltä Paavon uni ja puhe, sellaiselta kuin olisi jotain poistunut pois sielusta ja jotain virrannut sinne sijaan, uutta valoa ja elämää, niinkuin olisi sieluun paistanut kirkkaus siitä rististä, josta Paavo oli puhunut, sydän keventynyt ja päässyt raskaasta kuormastaan! He pukivat nopeasti, hyräilivät hyvillään samaa virttä, jonka kaiku kuului pirtistä. Ja heistä tuntui niinkuin olisi kokonaan toisenlaista kaikki kuin eilen, tämä pieni kamari, joka illalla vielä oli ollut kolkko ja synkkä, päivä siellä ulkona ja metsä salmen rannalla Rahasmäen alla. Siinä oli raamattu jaloillaan pöydällä, vanha, mustunut, pyhä kirja, jonka haat olivat repeilleet ja lehdet savusta ruskettuneet. Helander istui ja luki ääneensä profeetta Jeremian kolmannesta luvusta:
"Tämän minä panen sydämeeni, sentähden tahdon toivoa; Herran armosta on, ettemme ratki hukkuneet, sillä ei hänen laupeutensa vielä loppunut. Se on uusi joka aamu, ja suuri on sinun uskollisuutesi. Herra on minun osani, sanoo sieluni, sentähden toivon häneen. Hyvä on Herra niille, jotka häntä odottavat, sille sielulle, joka häntä etsii. Hyvä on olla kärsivällisenä ja odottaa Herran apua. Hyvä on ihmiselle, että hän kantaa iestä nuoruudessansa. Istukoon yksinänsä ja olkoon, ääneti, kun Herra on sen hänen päällensä pannut. Pankoon suunsa tomuun — kukatiesi on vielä toivoa. Ojentakoon poskensa sille, joka häntä lyö, antakoon ravita itsensä pilkalla. Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti, vaan jos hän on murheeseen saattanut, niin hän armahtaa taas suuresta laupeudestaan. Sillä ei hän sydämestänsä vaivaa eikä murheeseen saata ihmisten lapsia."
Niinkuin se olisi ollut siinä heitä varten, heitä varten avattuna, heille opiksi, valoksi ja uudeksi toivoksi. Niinkuin heitä joka puolelta nostettaisiin, ja joka puolelta ympäröisi suuri hyvyys, Jumalan ja ihmisten yhteinen.
"Tunnetko sinä oikein sitä samaa, mitä minäkin — sitä, että nyt on taas tie auki, että on taas kuiva maa jalkain alla, että se olikin vain houretta sellaista, saatanan sotkua ja kiusausta, missä on eletty ja oltu?" kysyi Helander kumppaniltaan.
"En osaa sanoa, mitä tunnen", vastasi Krank. "Jotain se vain on, jota ei ole ennen ollut kuin kerran Paavon Kajaanissa käydessä. Silloin sain ensimäisen ummen puhkaistuksi, nyt toisen."
"Niin — ja minä — me molemmat. Sehän se onkin ihmeellistä, että niiden on pitänyt sattua samaan aikaan, että on yhdessä herätty, yhdessä kulettu pimeät ja päivät. Voi, hyvä veli, kun saataisiin vielä yhdessä kiittää Herraa kaikesta!"
Helanderin tapasi samassa liikutus. Hän käveli kiivaasti edestakaisin pienessä huoneessa ja istui sitten taas jakkaralle käännellen vanhan raamatun ruskettuneita lehtiä.
"En ymmärtänyt ennen milloinkaan, miksi ne täällä juoksevat", jatkoi hän hetken päästä. "Pidin sitä vain tapana, turhana, joutavana juoksuna, ukon jumaloimisena, vaan nyt sen ymmärrän."
"Sitä minä, että liekö ukko keksinyt unen — omasta päästään sommitellut — vai nähnytkö oikein yöllä", sanoi Krank.
"Eihän siinä mitään merkillistä. Uni kuin uni, jos se oli unta, vaan siinä miten se kertoi ja miten se kantoi sielun sisimpään ja miten — en minä osaa sitä sanoa etkä sinäkään."
He istuivat ja puhelivat innostuneina, korjailivat ja lyhentelivät konttinsa viilekkeitä lähtöä varten. Heidän oli niin hyvä olla, että piti heti lähteä, niinkuin lasten, jotka ovat jotain saaneet ja juoksevat sitä suinpäin näyttämään.
"Täällä ne vielä vain — epäuskon sankarit ja linnan komentantit, vaikka Herran aurinko jo taas paistaa uutta, ihanaa päivää", sanoi Paavo ja seisoi leveänä, iloisena ovessa, eteisen puolella.
"Uskon — ei enää epäuskon", vastasi Helander reippaana, iloisena. "Nyt jaksetaan, nyt ei kauan viivy, ennenkun ollaan taas Kajaanissa."
"Vaan ensin syödään. Ruumiin pitää saada ruokansa niinkuin sielunkin. Minä kalat pyytänyt — kuhat, lahnat — vierasten onnella", puheli Paavo yhä ovessa.
"Näkyy siten olevan, että kun on onni hengellisissä, niin on maallisissakin", sanoi Helander siihen ja läksi pirttiin.
"Piti vielä kysyä, mitä te, Paavo, sillä tarkoititte eilen illalla, kun sanoitte, että on pannut luottamuksensa?" kuului Helander puhuvan Paavolle, kun he astuivat polkua alas rantaan.
"On pannut — Herra on pitänyt teitä jo miehinä, koska on antanut vaivain kohdata ja päästänyt yksin pimeässä kulkemaan. Lapsia talutetaan, vaan aikamiehet uskotaan yksin taipaleelle. Mitenkäs teki elämän Herra itse? Hoiti ja helli ja rinnoillaan makuutti opetuslapsiaan ensin, vaan sitten alkoi totuttaa vähitellen uskosta elämään ylösnousemisensa jälkeen ja vihdoin meni pois eikä enää näyttänyt itseään. Täytyi miesten kestää, kantaa, jaksaa, puhkoa ummet, aukoa veräjät, kärsiä yksin kärsimyksensä. Hengellään vain hoiteli ja kaukaa kurkottaen käsistä kiinni piteli. Joka on ristitön ja vaivaton, se on lapsi vielä, vaan jolta otetaan purut pois, maito ja hunaja, sen pitää uskosta elää. Mihin minä tällainen vanha, kuivunut, jolta jo aikoja on armon makeus loppunut, jos pitäisi joka vaivan alla pistää päänsä saatanan solmuihin ja hirttonuoraan?"
Hän souti vieraansa vinosti salmen yli puhellen ja opastaen antoi aironsa levätä pitkät ajat.
"Kiusaukset ja pimeät ajat tulevat ja monet ahtaat paikat kulettaviksi, vaan niitä älkää säikähtäkö", puheli hän hiljaisella äänellä ja katseli lempeästi, isällisesti nuoria ystäviään. "Niissä teitä koetellaan ja kypsytetään ja opetetaan uskosta elämään. Ei ole asianne milloinkaan niin huono, että sitä kannattaisi siihen heittää, mihin sen vihollinen heittämään käskee. Kun on sielu kokematon, niin se arkailee, säikkyy omia huonoja tuntemisiaan ja saa niistä epäuskon taudin itselleen. Vaan se pitää aina alussa parantaa, pitää heikkona ja huonona asettua sielun hiljaisella ikävällä armahtajan eteen. Harjaantumattomat vaativat itseltänsä sitä, mikä onkin Herran tekoa, ja kun eivät saa, niin seisahtuvat siihen, jäävät tieltä pois tai kulkevat summakaupassa eteenpäin oman luullun uskonsa varassa. Nämä vaarat välttäkää ja nöyrtykää joka päivä Herran eteen!"
Hän jäi vielä rannalle veneestään vettä heittämään, kun herrat lähtivät. Näkyi askaroivan kauan aikaa puoleksi polvillaan ja siitä sitten hitaasti meloen ja kokassa istuen pyrkivän takaisin saareen. He pysähtyivät tuontuostakin polulla, kiipesivät kivelle ja katselivat poistuvaa ystäväänsä, jonka pitkät hapset liehuivat aamutuulessa ja näyttivät hopeankirkkailta tummansinistä liivin selkämystä vasten.
XXII.
Siitä oli nyt puhetta kaikkialla ympäri Savonmaan ja Savonkin ulkopuolella, siitä, että nyt on pian kukistettu se suuri, väärä profeetta, joka on vuosikymmeniä villinnyt ja häirinnyt ihmisten elämää, kulkenut ja ajanut joukkoineen ja koirannahkalakkineen. Siitä puhuttiin talonpojissa ja herroissa, pappiloissa ainakin, kaikissa suruttomissa pappiloissa, joissa Paavon matkat ja seurat olivat olleet pahana painajaisena ja omantunnon rauhattomuutena. Juostiin sanomaan naapuriin, ajettiin toisen pitäjän pappilaan, oltiin kuin orjuudesta päässeitä ja uutta vapautta toisilleen ilmoittamassa. Seisottiin tiellä, ryhmityttiin kokouspaikoissa, naurettiin sille ja kerrottiin kaikki juurta jaksain.
Ne ovatkin sitä menoansa pitäneet pitkin pitäjiä, veisanneet ja saarnanneet ja ommelleet ihmisille uusia körttejä ja sen perässä juosseet ja sitä jumalanaan palvelleet. Eivät ole olleet muut mitään niiden mielestä, ei toivoakaan taivaasta, joka vain ei siihen joukkoon kuulu, körttiläisten pyhään joukkoon. Vaan huonosti käy pyhyyden, kun pääprofeetta itse joutuu viinasakkojaan maksamaan. Ei taasen muuta moniin aikoihin kuin huutoa ja helvetin pelkoa kylissä, syrjäkylissä varsinkin, missä ovat kulkeneet yötä ja päivää menojaan pitämässä. Kun olisi Kuopioon kerran kulettaa ja panna telkien taakse päämies itse.
"Vai jo nostivat jutun itseänsä piispaa vastaan — kahden hiippakunnan piispaa — vai jo saivat satimeen!" puheli Nilsiän rovasti lautamiehelle, joka oli tullut Paavon papinkirjaa hakemaan Tuusniemen käräjiä varten. "Tästä tulee vielä kaunis juttu." Ja rovasti hykersi käsiään ja heitteli sukkelana kirkonkirjojaan kamarinsa pöydällä. "Se on aina melkein matkoilla, niin ettei sitä ole näkynyt vuosikausiin. Kulettavat sitä muualla — muualla se onkin paljon suurempi profeetta. — Sairaitaankin kuuluvat tuovan aina Karjalasta asti. Se niitä kuuluu saunottavan ja kuppauttavan. Saisi sen siitäkin sakkoon — puoskaroimisesta", puheli rovasti ja merkitsi kirkonkirjan lehteen Paavon nimen kohdalle: "Syytetty Tuusniemen käräjillä juopumisesta, kiroilemisesta y.m." — "Mitä joukkoa se lienee — minä en ole siitä tullut milloinkaan oikein selkoa ottaneeksi? Sen vain olen huomannut, että se on rohkea, suurisuinen mies — se niiden piispa." — Rovastin tuntui olevan hyvä olla, niinkuin olisi kuullut jonkin ilosanoman ja niinkuin olisi nyt vapautunut jostain raskaasta ja ikävästä.
Paavolla oli ollut pitkä, raskas talvi, pitempi kuin milloinkaan ennen. Vanha vika rinnassa oli pahentunut ja henkeä alkanut ahdistaa, niin että piti seisahtaa pirtin ja kamarin väliä kulkiessa. Ei hän ollut jaksanut paljon liikkua enää, joskus vain Kalliolahdessa ja muualla likempänä, kun ilmat olivat leudommat. Ja tämä meno sitten, tämä kiusanteko ja häväistys, tämä käräjänkäynti ja lautamiesten kulku — —
Hänestä tuntui siliä kuin hän kuulisi niiden pilkkanaurun — jumalattomain herrain ja vainomiesten — ja näkisi niiden ylpeät, uhmaavat katseet, niinkuin hän näkisi ne ympärillään seisovan, pyörivän kantapäillään ja pitävän iloaan. "Nyt saa Savon profeetta kuulla kunniansa, saa tekstin omasta itsestään. Nyt saavat sen ystävät tietää, millainen se oikein on — tämä heidän profeettansa, jota ovat palvelleet." Ja hän näkikin ne oikein. Pitkinä, unettomina öinä, kun hän joskus oli joksikin hetkeksi mennyt horroksiin, hyppivät ne siinä hänen edessään ja teutaroivat puistaen nyrkkejään ja huutaen kostoaan.
Joka päivä melkein kävi ystäviä katsomassa, toiset likempää, toiset kauempaa, Karjalasta ja Keski-Pohjanmaalta asti. Ne katselivat kuin arastellen ja oudoksuen, vakavina, varovina, ja puhelivat hiljaa kuin säästäen ja säälien. Se tuntui hänestä aina niin ikävältä, että hänen täytyi väkistenkin pistää leikkiä sekaan, päästää vanha luonto valloilleen ja olla yhä se sama, entinen, leikkisä, iloinen, kaikkien ystäväin ihastus, mikä oli aina ollut. Kerran kevättalvella, hankiaisten aikana, oli hän lähtenyt vielä Kuopioon. Hän oli ollut silloin vähän parempi. Anna Loviisa oli peitellyt reslaan, vällyjen ja nahkasten alle, ja pannut pehmoiset tyynyt selkänojaksi. Paavo oli estellyt ja laskenut leikkiään emäntänsä puuhista.
"Pääsen Syvärille, niin heitän tyynysi tielle — saat ne sieltä hakea. Ja saat sanoa niille, jotka kysyvät, että piispa on taas mennyt pitäjille pappiensa luo."
Ja hänestä tuntui niin hyvältä ajelu raikkaassa, kirkkaassa aamuilmassa, ja tutuilta ja rakkailta kaikki vaarat, niemet ja saaret ja pitkä, kapeneva oikonen viittatiellä, ja Kinahmin pitkä harjanne, joka häipyi kauas etäisyyteen harmaana, autereisena, niin että teki mieli niitä kaikkia jollain lailla tervehtiä taasen pitkästä ajasta.
Hän oli aina kulkenut häpeän ja kunnian välillä, häntä oli kiitetty ja laitettu, nostettu ylös korkeuteen, käsillä kannettu, heränneen kansan hellillä käsillä, ja sitten taas sieltä alas heitetty, maahan vajotettu maine ja kunnia, tallattu, syletty ja lokaan upotettu hänen pyhimmät ja parhaimmat harrastuksensa. Tämä matka oli hänen viimeisensä. Hänen piti tavata vielä niitä kaikkia Kuopiossa — uusia ystäviänsä, jotka olivat istuneet lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset pitkänäperjantaina juutalaisten pelon tähden.
Mikä lie oikein Herran tarkoitus? Sekö, että näissä häntä itseään kypsyttää, nöyryyttää ja riisua kaikesta, vai joku muuko? Jos ne ovatkin riippuneet hänessä, heränneet, jos niiden rakkaus onkin ollut ihmisrakkautta ihmiseen. Jos ne ovatkin kulkeneet hänen hiihtämiään latuja, joiden nyt pitää tulla sotketuiksi ja poletuiksi, ja hänen itsensä haisevaksi tunkioksi ja sylkilaatikoksi. Jos ne ovatkin eläneet siitä, mitä hän on sanonut eikä siitä, mitä Herra.
Oliko hän sitten ollut viaton? Jos olikin viaton siihen, mistä ne häntä olivat syyttäneet pitkin vuosia viimeksi, niin oliko muuhun? Tätä hän oli kysynyt yhä useammin itseltään viime aikoina. Hän oli yhä uudestaan käynyt läpi koko elämänsä retken, etsinyt, penkonut, kaivanut esille kaikki vanhat muistot, matkat, seurat ja seurapuheet, riidat ja käräjänkäynnit ja tarkastellut niitä, yksinäisinä hetkinä, pitkinä päivinä ja unettomina öinä. Ja kaikesta tästä oli kasaantunut hänen eteensä korkea vuori törkyä, syntiä, lankeemuksia — ylpeyttä ja itserakkautta, kun kaikki häntä palvelivat ja vaimot lauloivat "Saul löi tuhannen, mutta David kymmenentuhatta" — uhmaa ja katkeruutta, kun maailma häväisi ja herrat vetivät oikeuksiin — kateutta ja loukatun kunnian kipua, kun toiset tulivat tielle ja alkoivat koota joukkoja ympärilleen — taitamattomuutta ja rakkauden puutetta ja sopimatonta käytöstä ystäväin parissa ja erimielisten ja sitten vielä paljon muuta. Jos hän joskus oli ollut kukkulalla ja sieltä rohkein mielin ja kevein sydämin katsellut toiselle puolen kuoleman virtaa, niin oli hän nyt saanut olla syvimmässä rotkossa, missä hänelle ei ollut jäänyt muuta mitään jätelle kuin tämä tullimiehen rukous: "Jumala armahda minua syntistä!"
Reki retkahti lyöttöpaikassa, resla risahti, pitkä jono hevosmiehiä tuli vastaan järvellä huutaen, hoilaten hevosilleen.
Vaan ei ollut Herra vielä näännyttänyt eikä ottanut pois laupeutensa kättä. Ei ollut Herra vieläkään vihassaan lyönyt eikä kaivon kantta kiinni pannut. Mitä oli tehnyt, sen oli tehnyt rakkaudessaan, puhdistaakseen häntä kaikesta kuonasta ja irroittaakseen ystäväin ylistyksestä ja maailman pahoista puheista, niiden vihasta ja vainosta, jotka eivät Herraa tunne, ja niiden tuottamasta katkeruudesta. Herra oli vielä puhkaissut tien hänen luokseen, hänen suurten synteinsä läpi, ja sytyttänyt uskon kipinän.
Hän katseli vaaroja kaukana Kallaveden rannalla ja taloja vaarojen laella, jotka olivat kuin pilviin kohonneita iltapäivän valaistuksessa. Toiset olivat tuttuja paikkoja, joissa oli Herran tuli kerran syttynyt ja joissa sitä viime vuosina oli käyty virittämässä ja kohentamassa yhdessä Berghin kanssa. Oli niin hupaista se, että hän pääsi, että Herra auttoi hänet vielä tälle matkalle, että sai vielä nähdä niitä siellä.
Hän vääntyi vaikeasti reestä Berghin pihalla, kyytimiehen auttamana, vaan hän reipastui, kun oli päässyt jaloilleen, ja astui vikkelänä sisälle.
"Niinkuin siihen heitetty jostain — sieltä, mistä ei olisi osannut odottaakaan — ilmestys itse —", hoki Bergh ja seisoi kauan tervehtimättä. "Vaan sinustapa, Paavo, näkyy tulevan mies vielä."
"Eivät saa muutoin sitä käräjäjuttuaan päättymään, jollei minusta miestä tule", puheli Paavo ja asetteli turkkiaan eteisen nurkkaan.
"No ei nyt siitä heti — kaikkein pahimmasta ja huonoimmasta", sanoi
Bergh siirrellen tuolia.
"Pahimmasta ja huonoimmasta ensin, niin jäävät paraat viimeiseksi."
"Siitä on täällä jo niin paljon puhuttu, sitä vatvottu ja väännetty ja oijottu, että se jo saa jäädä käräjäherrain asiaksi", sanoi Bergh. "Miten sinä, Paavo, olet voinut? — Ne ovat jo kertoneet kaikenlaista."
"Miten milloinkin — tuulten ja ilmain mukaan. Rinta on ollut pitkin talvea raskas ja hengen käynti ahdasta ja vaikeaa, varsinkin pahoilla säillä. Ei kestä eikä jaksa enää mitään."
"Niin — ja niitä kulkee siellä yhä, vaikka ne tuntevat ja tietävät
Paavon heikkouden."
"Ei niistä mitään jotka oikeilla asioilla kulkevat, vaan niistä, jotka kantavat vieraita, vääriä asioita."
"Jaa — jaa, niin — niin. Tämä on sellaista seulomisen aikaa — mitä lie oikein?"
"Herroista oli vastus ennen omassa joukossa, vaan nyt taitaa tulla taas talonpojista. Tiedätkö sinä mitään siitä Vilhelmistä, Lauri Niskasen serkusta?"
"Sitä samaa, mitä Paavokin. Samat miehet ovat käyneet täällä kuin sielläkin."
"Se nyt siellä profeettana liikkuu, kun eivät muut pääse — saarnaa niille siellä perustamatonta rauhaa. Lapuan Malmberg kuuluu sille antaneen vapaan passin. Vaan se on niin, että kun ei valvota, kun annetaan löyhässä mielessä sisällisen valon kadota, niin eksytään."
"Minusta ne ovat niin surkeita kaikki nämä riidat ja sotkut, joita on ollut siitä lähtien, kun Hedberg erosi. Liekö niissä kaikissa sitten perää, mitä ovat siitä Vilhelmistäkin puhuneet? Kun on kerran rakkaus sammunut, niin ei muuta kuin vikoja vain — toisten vikoja. Voi, hyvä Paavo, miten näiden yli päästäisiin siihen entiseen?"
Ja Bergh käveli miettivänä, murheellisen näköisenä edestakaisin kamarinsa lattialla.
"Siinä sitä jo on meille — heikoille, huonoille, että maailma ahdistaa ja repii ja raastaa", jatkoi hän kuin itsekseen.
"Kuule, Paavo!" sanoi Bergh yhtäkkiä ja pysähtyi Paavon eteen. "Se on nyt selinnyt asia sellaiseksi, että ne tähtäävät minua sillä jutullaan, jonka ovat sinua vastaan nostaneet."
"Sinua ja minua ja meitä kaikkia. Saavat minut jalkakampillaan kaadetuksi, niin luulevat kaatuvan koko kansan, heränneen kansan, hengellisen Israelin."
"Niin — vaan se on niin, että täällä tuli muudan rouva herätykseen, hieno rouva, ja alkoi kulkea seuroissa, karisti korut päältään ja pukeutui yksinkertaisesti, niinkuin muutkin heränneet säätyläiset. Siitäkö mies kiukkuunsa — sen mies — sellaiseen kiukkuun, että piti panna koko Kuopio liikkeelle."
"Kuule, pakanaa —!" kuului Paavo sanovan, "Ja nosti vainon —."
"Jos olisi vain saanut jotain syytä minua vastaan, niin olisin minä nyt siinä samassa, missä sinä, Paavo, olet ollut. Rouva-rukka tuli tänne kerran hädissään neuvoa kysymään, ja minä sanoin sille, että pitää kuunnella omaatuntoaan, ettei niissä asioissa muu kukaan saa määrätä."
"Niinkuin pitääkin", tokaisi Paavo. "Mikä niille parannuksesta puhumaan, joilla on kaikenlaisia helvetin kaapuja päällään."
"Kävi kerran täällä sen mieskin, huusi ja uhkaili ja piti sellaista ääntä, ettei siihen mahtuneet mitkään selitykset — ei kuullut eikä nähnyt eikä välittänyt mistään puheesta mitään. Minä jo silloin aavistin jotain, vaan en olisi tätä osannut odottaa."
"Sitä kun ei ymmärrä eikä älyä kukaan, minkä puun kylestä saatana milloinkin ampuu ja millaisella panoksella."
"Löysivät sitten sen Hiltus-rukan, joka oli ollut mukana Kurkiharjun häissä — miten lienevätkin löytäneet — jahtimatkoillaan tai muualla — ja saivat siitä itselleen todistajan. Ja se on nyt sitten niiden mielestä parempi ja luotettavampi kuin me muut, Laurén ja minä ja monet kymmenet."
"Se siinä on pääasia", jatkoi Bergh, "että pitää saada mustatuksi koko joukko päästä jäseniin saakka, pitää näyttää kaikelle maailmalle, mitä me oikein olemme, että olemme juoppoja, huonon elämän pitäjiä sellaisia, inhoittavia, tekopyhiä seuroinemme ja körtteinemme."
Ja Berghin tapasi samassa joku sisällinen liikutus, kiivastus, loukatun katkeruus ja kipu, niinkuin olisi omaan verekseen haavaansa itse vahingossa koskettanut.
"Sinua, vanhaa miestä, vainoovat, jonka on elämä ollut Herran työtä", jatkoi hän sitten tyynempänä. "Ei siitä kyillä mitään tule — ei voi vääryys olla koskaan oikeutta — vaan eivät ne muuta pyydäkään kuin saada rääkätä ja viruttaa loassa vanhaa miestä."
"On virutettu ennenkin — on syystä ja syyttömästi", sanoi Paavo vakavana, haikealla äänellä. "On ollut sellaista minun elämäni, että vaikka olisin pyrkinyt pyhyyteen ja pessyt itseni saippualla, niin olisi Herra kuitenkin painanut minut lokaan itselleni kauhistukseksi."
"Jaa — jaa — niinhän se on, että kun vain jaksaa välinsä Herran kanssa sopia ja tietää todistajansa olevan taivaassa, Isän oikealla puolella, niin ei mikään mitään — ei ihmisten kiitos eikä kirous. Meillä pitää olla aina vääryys omalla puolellamme ja omat suuret syntimme silmäimme edessä. Heränneen kansan pitää olla häväistynä ja alaspainettuna syystä ja syyttömästi, muutoin ei se herännyttä, Herran kansaa olekaan."
Bergh seisoi ikkunan edessä ja tuijotti kostunein silmin lasiensa takaa kadulle, kädet housun taskuissa.
He istuivat ja puhelivat kahden, Paavo siitä, mitä oli kokenut pitkän talven kuluessa, kun ei ollut päässyt liikkumaan, Bergh omasta työstään ja Herran työstä Kuopiossa ja ympäristössä. Lisette, Berghin sisar, ja rouva pistäytyivät tuontuostakin kamariin, istuivat äänettöminä sukkaa kutoen ja kuunnellen ja taasen poistuen omille askareilleen. Vaan myöhemmin alkoi tulla seuraväkeä, vanhoja heränneitä vaivalloisesti liikkuen, jotkut kepin varassa laahaten itseään, ja nuorta, reipasta joukkoa, herroja ja vallasnaisia, joiden pitkät palmikot heilahtivat huivin alta.
Ei tahtonut olla oikein sitä, mistä puhua, mistä alkaa ja mitä sanoa. Paavokin istui vaiteliaana omassa sopessaan sängyn päässä, omissa ajatuksissaan, katsellen vieraita rauennein katsein. Tuntui kuin olisi jotain välillä, hänen ja näiden muiden, niinkuin ei hän olisi näiden mielestä enää sama Paavo ja niinkuin nämäkin olisivat jo vieraita, kaukaisempia kuin ennen, jotain toista joukkoa eikä sitä entistä, joka tuli avosylin vastaan ja puhkesi kyyneliin näkemisen ilosta. Ja oli sitäkin, että hän tunsi itsensä orjuutetuksi sen jutun tähden, että oli epäilystä sielussa ja salaista häpeää ja oman loukatun arvon hiljaista uhmaa. Niinkuin sanoisi joku ääni sisässä: eivät pidä sinua enää entisenä Paavona — niillä on täällä jo parempi johtaja. Ei ole enää sinun sanasi samaa, painavaa, mitä oli ennen — niillä on täällä paremman sana.
Vaan sitten kuului veisuuta salista, sitä samaa, vanhaa, kaihomielistä, erämaata kulkevan yksinäistä huhuilemista, ahdistetuista rinnoista lähtenyttä, vaan irti päässeenä ylös korkeuksiin kohonnutta ja kauas etäisyyteen häipynyttä. Se oli aina ollut Paavolle jokapäiväistä, hänen oikeaa elementtiänsä, sitä ilmaa, jota hän oli hengittänyt, sielun lakkaamatonta sointua, hiljaista kaikua jossain sisimmässä, niinkuin on kosken kohina sille, joka on sen rannalla lapsuudestaan asti asunut. Ja sittenkin oli tämä kuin uutta täällä. Miten se hiveli ja hyväili sydäntä, miten se kulki uutena elämän virtana läpi ruumiin, nuorrutti ja nostatti ja kevensi, niinkuin olisi jokin tullut likelle, pyyhkinyt ja lääkinnyt sielun, sitten taas poistunut ja taas tullut ja tuonut uutta lääkettä tullessaan. Hän ei katsonut ketään, ei nähnyt ketään, kuuli vain, joi virren lämpöä ja sävelten tuoretta suloa.
Hän ei ajatellut puhettaan, aukoi vain suutaan sisällä salissa ja antoi vain tulla. Hän oli kuin kone, jota toinen käytti, kuin kantele, jota toinen soitti.
"Niin, ystävät, niin se on, että meidän pitää monen vaivan kautta jumalanvaltakuntaan sisälle käymään. Ei ole kristitty mikään, jolla ei vaivaa eikä ristiä ja joka ei ristiänsä Herran jälessä kanna. Nämä ovat niiden matkamiesten virsiä, jotka saavat aina joskus levähtääkseen raskaan riippinsä maahan laskea, vaan ei sitä siihen jättää, ei olla eikä aikailla, kun on päähän päästävä ennenkuin ilta joutuu. Ja se joutuu meille jokaiselle, minulle, vanhalle miehelle, ensin, teille sitten, ja sitten vasta pääsevät nämä sävelet siteistään, kiusattujen syntisten sävelet, Jumalan lasten vapaudessa. Minulla on ollut paino sellainen, jonka kaikki tiedätte, vaiva, joka on maahan painanut, vaan ei vielä epäuskon suohon upottanut. Se on minun pitänyt Herralta ottaa, vaikka onkin maailman antamaa, ja Herran voimalla kantaa, kun ei oma ihmisvoima ole riittänyt. Ja mihinkäpäs se riittää muuhun kuin pahuuteen ja synnin tekoon? Vaan ei ole Herran voima ennen saatavana kuin on oma loppunut ja syntinen painettu alas tomuun ja tuhkaan siellä Herraa avuksensa huutamaan. Ette te ole tietäneet, millainen Paavo minä olen ollut, että olen ollut sellainen, joka on kuritukset kantanut ja Herran ruoskaa maistanut, vaan en siitä sen paremmaksi tullut, en pyhemmäksi enkä hurskaammaksi. Tien opin tuntemaan nuoruuteni päivinä kerran ja tietä kulkemaan, niinkuin sen seppä neuvoi, vaan tie on ollut joka päivä tukossa, niin etten ole saanut tallattua jälkeä milloinkaan taivaltaa. Omat syntini ovat sen tukkineet, oma paha luontoni ja ilkeä sisuni. Sitä olen monesti ajatellut, että tiesikö taivaallinen isä, millaisen lapsen sai kasvattaakseen kuin minunkin. Minua on pitänyt pitkin matkaa lyödä, hihnoilla ja rautamarhaminnalla ruoskia, oma poikani pois ottaa murhamiesten kätten kautta, minua sakoittaa, käräjissä käyttää ja kulettaa ja minulle muita kantamuksia antaa. Vaan nämäkin virret, joita täällä olette veisanneet, ovat taasen sieluani virvoittaneet uudella elävällä toivolla, niinkuin Herran oma sanakin. Minä vain pääsinpäivää uskossa odotan — en uskonsankarin uskolla millään, vaan suuren syntisen pelastuksen ja viimeisen vapahduksen toivolla ja ikävällä."
Hän puhui vielä rohkaisun ja kehoituksen sanoja ystävilleen, vanhoille, ensi herätyksen ystäville, jotka jo olivat hautaansa likellä ja nuorille, vasta heränneille, jotka ensimäisessä rakkaudessaan elämän tietä vaelsivat. Hänen äänensä oli hiljentynyt ja heikentynyt, vaan lämmennyt yhä enemmän ja käynyt sydämelliseksi ja helläksi. Ja kun oli lopettanut, jäi hän istumaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas heikon, avuttoman näköisenä, pää taaksepäin painuneena.
Ei ollut kuivaa silmää kellään salissa eikä kamarissa. Herrat seisoivat liikkumattomina ovessa kamarin puolella, siihen unohtuneina, ja antoivat kyyneltensä valua vapaasti, niinkuin antaisivat niiden mukana nyt purkautua sielusta sen, mikä siellä oli kauan ollut kuormana, ja niinkuin tämä tässä olisi sellainen erityinen hetki ja tilaisuus, jolloin ei sovi eikä saa mitään salata eikä suojella.
Kun virsi oli päättynyt, kuului toisesta kamarista — sen viereisestä, jossa herrat olivat — outoa puhetta, vienoa, valituksen tapaista ääntä, sairaan surullista, katkonaista pyyntiä. Se oli Lisette Berghin ääni, lehtorin sisaren.
"Mitä Lisette sanoi?" kysyi Paavo hiljaisella, aralla äänellä.
"En saa oikein selvää — jotain taivaan ilosta ja riemusta", vastasi Berghin rouva. "Sanoo, että Herra on kuullut heränneiden rukoukset ja nähnyt niiden vaivat ja ahdistukset — että Herra tulee ja päästää Paavon suuresta vaivasta — että ei pidä uupua eikä nääntyä, kun on Kristus auttajana ja puolesta puhujana. — Nyt en enää ymmärrä — jotain kruunusta ja karitsan häistä", jatkoi rouva hiljaista puhettaan ovelta.
Paavon silmät olivat punastuneet ja kurttuiset kasvot vavahdelleet sisällisestä, voimakkaasta liikutuksesta. Kun hän käsillään pöytää vasten ponnistaen siirtyi hetken päästä kamariin horjuvin askelin, kajahti virsi hänen jälessään rohkeana, kirkkaan naisäänen aloittamana, täynnä toivoa ja uutta uskallusta — voiton virsi, kiitosvirsi.
"Minun on pääsinpäiväni likempänä kuin luulettekaan — täällä on rinnassa sanantuoja — vaan jatkakaa te kilvoitustanne ja näitä harjoituksianne. Kokoo sinä, Bergh, ystäviä ja hoida niitä — kiusattuja ja ahdistettuja! Muista hakea huonoimpiakin, joita eivät ystäväsikään enää minään pidä! Tie on armon tie, niinkuin se on ristin ja kilvoituksen tie. Toiset lankeavat lakkaamatta ja vihollisen rääkkääminä näännyttävät sieluaan, puolikuolleina verissään maaten. Minä en ole milloinkaan päässyt mittaamaan sen armon suuruutta, jolla Herra on minua hoitanut. Sitä vain ajattelen, että jos on muita minun kaltaisiani, yhtä ilkeitä ja juonikkoja, niin on niiden sielu aina tulessa, milloin vihan ja peljätyksen, milloin epäilyksen ja raskaan toivottomuuden."
He istuivat alakuloisen näköisinä ja tuijottivat alas kuin yhteen samaan paikkaan katsellen, niinkuin kuuntelisivat sitä, mitä eivät enää milloinkaan kuule, niinkuin tämä olisi Paavon viimeinen puhe, hänen hyvästinsä heille kaikille.
"Jos on niin, Paavo, että sinä et enää jaksa tulla, niin me käymme sitä useammin Saaressa", sanoi Bergh ja keskeytti äänettömyyden.
"Tämä raatimies ainakin", huomautti Paavo hymähtäen ja katseli raatimies Malmbergia, joka oli ajanut hänen asiaansa Tuusniemen käräjillä.
"Paavo ei saa sitä murehtia eikä sillä sieluansa enää raskauttaa", sanoi Malmberg hellästi kuin puhuisi omalle lapselleen.
"En minä enää — enkä ole ennenkään — pitkään aikaan. Minä vetoon asiani korkeampaan oikeuteen kuin nämä maalliset. Siihen pitää päästä aina, kovinakin aikoina, että on turva."
"Niin — kun vain pääsisi — kun saisi lasketuksi kaikki huolensa Herran kannettaviksi", sanoi joku joukosta. "Kannan niitä itse kaikenlaisia — hengellisiä niinkuin maallisiakin — omia syntejäni ja muiden."
"Et kanna — et kestä päivääkään yksin niiden alla. Se on salattuna sinne taakse — kantajasi ja auttajasi, jota et näe ja jonka läsnäoloa et tunne."
"Olisi edes saatu kirjoitetuksi muistiin, mitä Paavo on puhunut — mitä taasen tänäkin iltana", sanoi sama, äskeinen nuorimies hyvillään Paavon sanoista. "Unohtuvat ja kuluvat pois taasen mielestä, kun Paavo on mennyt. Jos ei sitten enää kuullakaan milloinkaan —."
"Lukekaa siitä kirjasta — siitä, joka kirjoitettiin kerran markkinain aikana! Siinä on lyhyt neuvo sinulle ja kaikille heränneille, niin ette eksy."
"Niitä on paljon viety, vaan vielä on täällä jälellä", sanoi Bergh ja avasi kaapin oven. "Muudan sana heränneille talonpojan säädyssä", luki hän kuin itsekseen kirjan nimen. "Paavon testamentti meille", sanottiin joukosta. "Paavon testamenttia me olemme kaikki — kaikki heränneet ja heränneiden lapset. Jos ei Herra olisi Paavoa aikanaan herättänyt ja aseenaan käyttänyt, niin ei olisi herännyttä kansaa tässä maassa eikä näitä seuroja."
"En tiedä, mitä olisi tai mitä olisi olematta", sanoi Paavo. "Sen vain tiedän, että väärään olisi Lustig vienyt Savojärven esikoiset ja hukuttanut hurmahenkeen — väärään henkeen olisivat jo Karjalassakin menneet. Vaan ei tämä minun — Herran tämä on."
"Herran — Herralle kiitos ja kunnia kaikesta", sanoi Bergh asetellen kirjasia paikalleen kaappiinsa.
"Ja Paavolle häpeä", jatkoi Paavo. "Paavon pitää tulla riisutuksi kaikesta ihmiskunniasta — itsensä tähden, ettei huku — heränneiden tähden, etteivät pidä Paavon sanaa Jumalan sanana."
Kun muut kaikki jo olivat menneet, jäi raatimies Malmberg vielä jälelle puhumaan Paavon kanssa käräjäasiasta.
"Ne eivät jätä asiaansa kesken. Tietävät kyllä vääryytensä, vaan niille itselleen on samantekevää, voittavatko vai tappavat. Pääasia on, että saavat häväistä ja pitää tunkion laitaa tuoreena", sanoi Malmberg.
"Vaan surkea se vain on. Kansa täällä herää, ihmiset etsivät sielunsa autuutta, ja siitä nostetaan sitten vaino sellainen, ettei luulisi oltavan kristityssä maassa."
Bergh käveli kiivaasti lattialla ja tuntui kiihkoutuneen, nyt niinkuin iltapäivälläkin.
"Herroista se on — eivät sitä talonpojat tee — herroja ne ovat aina olleet, jotka ovat vainon nostaneet ja päälle käyneet — Kalajoella ja Karjalassa niinkuin täälläkin. Mikä viha niillä pitääkin oikein olla — herroilla?"
"Herroja nekin olivat, jotka Kristuksen ristiinnaulitsivat — eivät sitäkään talonpojat tehneet. Niiden on maailma makeampi kuin talonpoikain, niin siitä on vaikeampi luopua, ja niiden on kunnia suurempi", selitteli Bergh.
"Rouviansa ne pelkäävät, eivät itseään. Mitä ne itsestään, joilla on kapakka kirkkona ja kortit raamattuna", sanoi Malmberg. "Niinkuin se Keppleruskin, josta tämä juttu on kotoisin. Rouva ei enää miehensä mieliksi hekumoinut eikä itseään kukkinut, niin siitä viha ja vaino."
"Vaimo on miehen kunnia — etkö sinä sitä tiedä?" naurahti Paavo.
"Minä vain vielä, että Paavo saa olla huoletta, niinkuin ei koko juttua olisikaan ja niinkuin sitä ei olisi ollutkaan", sanoi Malmberg ja hyvästeli iloisesti, reippaasti.
"Ovat niin hupaisia kaikki — niin eläviä. Kokoontuvat täällä kerran viikossa — uusiakin on aina joukossa — nuoria miehiä ja naisia — Paavoa vielä tarvittaisiin", puheli Bergh, kun raatimies Malmberg oli lähtenyt.
"Paavo on ollutta ja mennyttä. Paavosta ei ole kohta enää muuta jälellä kuin lahoova ruumis mullassa ja vanhat muistot ystäväin mielissä, vaan nekin kuluvat ja haihtuvat."
"Vaan merkillistä se on ollut Paavon elämä, niinkuin on ollut tämä aika siitä asti kun minä muistan", jatkoi Bergh. "Ihmisillä on ollut joka paikassa jollain lailla tekemistä Herran asian kanssa, jollei muuten, niin ovat sitä vihanneet ja vainonneet."
"On se, vaan minusta tuntuu sillä kuin lakkaisivat herätykset. Ne ovat jo siellä lakanneetkin, niissä ensin alkoivat. Pane sinä se mieleesi, että edespäin ovat kylmät, kovat ajat ja eksymykset! Sinä ne vielä näet."
"Ei ole minun näkemisestäni, ei ole tietoa minullakaan, milloin kutsu kuuluu. Kun olisi se yksi ja tärkeä vain aina mielessä ja kun jaksaisi pitää joka päivä ohjat tiukalla. Herätty on ja tielle tultu, laumoissa kulettu ja joukkoa jatkettu, vaan kuka tässä perille pääsee?"
"Pääsee, joka päästetään ja joka pysyy köyhänä ja nöyränä. Jos ei Herra armahda joka päivä uudella armolla, niin ei päästä vanhan varassa yksikään. Minusta on monesti tuntunut siltä, että jos helvettiin joudun, niin sen pitää minun helvettini olla kuumempi kuin muiden. Vaan en lähde enää epäuskon alle, en salli saatanan kiusata itseäni enkä peljättää sieluani, vaan sanon sille: saat mennä Kristuksen luo puhumaan pelastuksestani ja autuaaksitulostani."
"Mitä Paavo aikoi vielä puhua ja ennustaa tulevista ajoista?" kysyi
Bergh.
"Sitä, että siitä tulee sellainen riita ja sota, ettei vielä mitään se, mitä on ollut tähän asti. Minä sen tunnen hengessäni. Se on jo sen alkua, kun ne juoksevat Kalajasta päin tänne niine juttuineen. Ja miten käynee sitten, kun ovat aikansa riidelleet? Hillitse sinä herroja, hillitköön Niskanen talonpoikia! Jos Herran työ kerran hukkuu niihin riitoihin, saa saatana liian suuren ilon."
"Täällä ei niistä ole mitään haittaa", sanoi Bergh.
"Ei ole vielä, vaan tulee vasta olemaan. Mitä meillä olisikaan, miten olisikaan ihanaa Herran vainio, jos olisi pysytty samanmielisinä! Vaan ne lohkovat nyt palan kukin Paavon halmeesta ja tekevät omat talonsa uudelle paikalle omine sarkoineen ja uusine oppeineen."
"Mikä ei ole Herran istuttamaa, nykitään pois. Antaa niiden tulla — riitojen ja eriseurojen, jos on Herra ne lähettänyt koetukseksi ja puhdistukseksi!"
"Ei se ole Herran työtä, saatanan se on ja lihallisten kristittyjen. Sinulla on voide — katso sinä eteesi! Olisin jaksanut liikkua, niin olisin vielä lähtenyt Kalajan puolelle ja Suu-Pohjaan. Vaan en jaksa enää. Saapi nyt olla tämä matka viimeinen."
Kun Paavo aamulla ajoi pitkin Kallavettä, tunsi hän itsensä terveemmäksi kuin mitä oli tuntenut moniin aikoihin. Miten ne sentään olivat hyviä hänelle kaikki! Ne olivat tulleet aamulla varhain vielä tapaamaan ja tervehtimään ja veisaamaan ja hyvästiänsä heittämään. Bergh oli peitellyt rekeen kuin omaa isäänsä ja taputtivat vielä portilla olalle.
XXIII.
Kaiken syksyä oli Paavon tauti yhä pahentunut ja talven tultua käynyt niin ankaraksi, että hänen oli täytynyt jäädä vuoteensa omaksi omaan pieneen kamariinsa. Kesällä hän vielä istui pihamaalla ja joskus, kun oli lämmin, tyyni sää, kulki alas rantaan ja viipyi siellä tuntikausia. Syksympänä kävi hän vielä kerran päivässä pirtissä lukemassa väelleen, vaan talven tultua ei jaksanut enää eikä uskaltanut. Ei noussut jalka enää maasta, päätä vain huimasi ja rintaan koski, niin että alkoi aina yskittää, kun milloin aikoi ja yritti pirttiin mennä.
Siinä oli pieni pöytä ikkunan alla ja pöydällä vanha raamattu jalallaan ja joitakin kirjoja, pienempiä, mustakantisia, ruskettuneine lehtineen vieressä, "Hunajan pisarat" ja joku muu. Vastapäätä olevalla seinällä, ovesta vasemmalla, oli kirjahylly, jossa olivat muut suuremmat, Nohrborgit, Wegeliukset, Luteerukset. Pieni, matala ikkuna päästi valoa sisään salmen puolelta, minkä rannalla oleva kuusikko peitti toisella puolen kohoutuvan Rahasmäen kuvetta, niin että harja vain näkyi ikkunaan. Kirjahyllyn alla oli pitkä, seinän pituinen rahi, jolla olivat aikanaan istuneet opetuslapsina herrat ja talonpojat kuunnellen Paavon syviä puheita salatusta elämästä ja salatusta viisaudesta.
Päivät pääksytysten makasi Paavo tuijottaen eteensä kohti ovea, josta joku tuli ja meni, milloin Anna Loviisa itse, milloin Albertiina, vanha palvelija. Kaikki vanhat muistot kulkivat siinä hänen maatessaan yhä uudestaan omaa tietään läpi sielun, tulivat, viipyivät, mitkä pitemmän, mitkä lyhemmän aikaa, ja menivät menojaan pian taasen takaisin tullakseen. Toiset tulivat jostain kaukaa, hämärinä, epäselvinä, toiset likeltä tuttuina, vereksinä, äskeisinä, vasta elettyinä. Hänestä tuntui niin somalta, että hän siinä nyt muisti kaikenlaisia pieniä asioita ja tapauksia, joita ei ollut ennen muistanut eikä mieleensäkään pannut. Jos se oli jotain huvittavaa hänen mielestään, niin hän kertoi sen heti Anna Loviisalle ja Albertiinalle.
Kerran kesällä oli tullut vanhoja ystäviä vieraaksi, Lauri Stenbäck ja Niskanen. Ne olivat astuneet Iisalmelta asti oikoteitse ja ilmestyneet yhtäkkiä pirttiin, kun Paavo oli illalla ollut väelleen lukemassa. Toisen kerran taas oli Durchman tullut samoin yllättämällä. Vaan eivät olleet herrat enää samoja kuin ennen, ei ollut enää samaa iloa ja elämää yhteentulo ja tapaaminen, ei naurettu enää eikä laskettu leikkiä. Niinkuin olisi kasvanut heidän välilleen jotain, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli. Niinkuin ne jo tietäisivät itse kaikki, kysymättä, kuulematta, ja niinkuin eivät herrat enää tarvitseisikaan ketään neuvonantajaksi. "Vanhentunut olet sinäkin, Paavo", "ei ole enää Paavon taival pitkä", "ei ole Paavosta enää matkoille", olivat hokeneet. Durchman oli ollut nyrpeällä, vikoilevalla mielin, moittinut vain heränneitä ja kaivellut niiden vikoja, niinkuin ei niissä olisi ollutkaan muuta kuin vikoja vain. Johon Paavo oli vihdoin vastannut vähän kärsimättömänä: "Kuka sitten herroja helvetissä passaa, jollei siellä talonpoikia ole."
Hän muisteli niitä mieluummin nuorina ylioppilaina ja maistereina. Ne olivat silloin nöyriä ja avomielisiä, puhuivat kaikki asiansa, hyvänsä ja huononsa, lapsellisesti, yksinkertaisesti, pyörivät ympärillä ja riippuivat kortin helmoissa. Miten olikaan silloin hupaista — talvella Helsingissä, ensi kertaa käydessä, ja kesällä niiden juhlissa, keskellä kesää, kuumimpana aikana, kiireimpänä heinäntekoaikana! Toinen mies oli silloin vielä Stenbäck, jonka kanssa kulettiin pitkin Suomennientä Helsingistä Kalajaan saakka. Oli sellainen, että piti saada kaikkensa sanotuksi, salaisimmatkin asiansa molemmin puolin, ettei ollut herruutta mitään välissä eikä orjuutta.
Hän makasi usein päivisin hortua, puoliunta, kun ei ollut öisin saanut kivuilta eikä yskäkohtauksilta nukutuksi. Silloin hän aina oli olevinaan seuroissa, suurissa seuroissa, istuvinaan pöydän takana, raamattuaan vastapäätä, suurta raamattua, joka makasi jaloillaan. Hän oli kuulevinaan voimakasta veisuuta, pirtin täyteistä, painokasta, ja näkevillään pyöreitä, punakoita kasvoja, jakaukselle kammattuja päitä ja leveitä, sarkaisia hartioita. Hän heräsi aina siihen, että oli itse aloittamassa virttä, omaa virttään, vaan ei saanutkaan aloitetuksi. Yritti yhä uudestaan, ponnisti voimainsa perästä ja sitten korahti jotain kurkussa, irtautui rinnasta, outo, epäselvä ääni, niinkuin hätääntyneen ja vaaraan joutuneen huuto. Albertiina oli ensin säikähtänyt ja hypännyt ylös rahilta ja hakenut Anna Loviisan pirtistä.
Kun olisi kerran vielä päästä suuriin seuroihin Suu-Pohjaan tai Kalajaan, kun saisi tavata vielä, puhua vielä yhden kerran, yhden ainoan! Hänellä olisikin nyt paljon puhumista. Nyt hän sen tietäisi, nyt osaisi sanoa, millaista on lopputaival, ja millaista on silloin, kun syntistä riisutaan alastomaksi ja kypsytetään kuolemalle. Hän varoittaisi niitä kaikkia riidoista, joihin ne ovat sotkeutuneet ja joissa kuluttavat kallista aikaansa Herran työtä turmellen. Vaan ei hän pääse enää, ei ajeta enää törmästä alas Syvärille, niinkuin ennen, ei istuta enää seurapirtissä yhdessä, ei kuulla enää heränneen kansan veisuuta, sitä nousevaa, paisuvaa, ylöspäin kohoutuvaa, joka ennen virvoitti sielua ja innostutti mieltä. Täällä näin ovat hänen seuransa, tässä pienessä kamarissa kahden kuulijan keskellä, Anna Loviisan ja Albertiinan. Täällä hän saa yksin taistella, yksin hakea itsellensä lohdutusta ja rauhaa ja uutta toivoa.
Siinä olivat "Hunajan pisarat" vieressä pöydällä. Hän luki itse vähän kerrallaan ja kun ei jaksanut enää, pyysi Albertiinan lukemaan.
"Muistan aina sen illan, muistan yhtä hyvin kuin eilisenkin, jolloin seppä luki tämän saman paikan ensi kerran", puheli hän eräänä iltana Albertiinalle, joka oli taasen lukenut kappaleen "Hunajan pisaroista". "Silloin se valkeni, silloin avautui armon ovi ensi kerran. Se on sitten monesti sulkeutunut, mutta taasen avautunut, kun olen kolkuttanut ja polvillani maaten sieluni pimeästä sisälle pyrkinyt. Missä lienen harhaillut milloinkin, omien korkeiden ajatuksieni vaaroilla ja kukkuloilla tai epäilyksieni synkissä korvissa ja erämaissa, aina on ollut täytymykseni palata takaisin suurena syntisenä samalle paikalle. Siinä on sielu itkenyt ja valittanut lapsen itkulla, siinä huutanut hätäänsä hukkuvan huudolla ja eksyneen, väsyneen äänellä, vaan aina on avautunut, aina on syntinen löytänyt armahtajansa."
Hän oli joskus niin heikko, ettei huomannut hoitajaansa, makasi vain silmät syvällä päässä ja katseli ylös kuin jotain nähdäkseen. Suu näkyi hiljaa käyvän, huulet, ohkaiset huulet, liikkuvan rukouksessa. "Ota, Herra, vielä parannuksen tielle, ota omasi, kun olet omaksesi kutsunut ja merkinnyt! Jätän tähän sinun eteesi suuret syntini. Missä olet taasen, missä viivyt armahtajani? Jos olet siinä, missä olet ennenkin ollut, käden koskettavilla, heikon vapisevan käden, niin tartu tähän, ota tästä näin kiinni!" Ja hän näkyi ojentavan ylös laihaa, kurttuista kättään, vaivalloisesti ponnistaen jaloillaan vuoteen pohjasta.
Se tuntui Albertiinasta niin oudolta, että Paavo, vanha uskonsankari, pyysi kuoleman kynnyksellä parannuksen tielle pääsyä, että alkoi vielä alusta asian, vaikka loppu näkyi lähenevän päivä päivältä. Vaikka niinhän se oli aina sanonut, että pitää, alkaa joka päivä uudestaan, niinkuin ei olisi alkanutkaan, niin ei ole tarvis pitää itse huolta omasta pyhyydestään eikä jokapäiväisten syntiensä tähden epäuskon alle eksyä. Vaan se tuntui sittenkin niin kummalliselta, niinkuin ei se olisi ollut mitään se, mitä Paavo oli ennen ollut ja harjoittanut.
Kerran oli lautamies taasen tullut samassa asiassa, missä monesti ennenkin, vaan tavannut hänet heikkona vuoteellaan. "Minä vetoan korkeampaan oikeuteen", oli Paavo sanonut, ja jonkinlainen hymy oli hetken aikaa kirkastanut hänen kasvojaan.
"Minulla on todistaja taivaassa, jossa tiedän Lunastajani elävän", puheli hän perästäpäin Albertiinalle. "Herra ei anna minun enää joutua niiden revittäväksi eikä rääkättäväksi. Jo olen jossain ollutkin. Olen ollut kunniassa ja häpeässä, ovat nostaneet ja laskeneet, vaan aina on alaspäin meno ollut terveellisempää sielulle, vaikka vaikeata tälle syntiselle lihalle. Vaan siihen on ollut sitten omaa syytäkin. Ei ole kaikki ollut vanhurskauden tähden kärsittyä, mitä on kärsitty. Tämä luontonikin on ollut sellainen, etten ole kyennyt sitä kurissa pitämään. Kun yritin milloin, niin aina särkyivät omat vehkeeni."
Joskus aina illoin kun sairaan tila on parempi, kokoontui väki kamariin veisaamaan. Hän istui vuoteen päässä tyynyihin nojaten, kädet rinnalla ristissä, puheli jotain väliin kehoitukseksi, väliin kuunnellen omia lempivirsiään, silmät puoleksi sulettuina.
"Veisatkaa se Lapuan Malmbergin virsi 'O, Herra, ilo suuri!'" kehoitti hän kerrankin. "Teidän olisi pitänyt kuulla, miten ne sen siellä veisasivat — Lapuan kirkossa — ennen sen saarnaan nousua. Vaan sellaista oli sitten saarna kuin oli veisuukin. Mies pulska pöntössä kuin sotaherra mikään, ääni kuuluva, kaikuva, joka otti luonnon pois lujimmaltakin. Ei ole nähty eikä kuultu sellaista pappia tässä maassa, eivät ne muut mitään sen rinnalla. Durchman paahtoi ja pauhasi palavissa päin, vaan tämä nosti ja kohoitti koko kirkon, kantoi kaikki syntiset Kristuksen eteen, jumaliset niinkuin jumalattomatkin, ja jätti ne sitten siihen Herran itsensä hoidettaviksi. Se se onkin oikeaa evankeliumia, missä ei syntisraukalta vaadita eikä velota eikä heräämättömiä hosuta eikä tuomita, vaan armahdetaan raukkoja, säälitään säälittäviä Kristuksen rakkaudella. Minne ne menevät itse, jotka eivät mihinkään pääse, ja mitä parannusta ne tekevät, kuolleet, synteihinsä kangistuneet, joilla ei voimia mitään eikä halua mihinkään? Niinkuin olisin siellä, niinkuin kuulisin sen puhuvan suurissa seuroissa, kun kuulen sen virttä veisattavan.
"On oltu monesti yksissä, on nähty Herran tekoja ja ihmeitä sellaisia, ettei ennen milloinkaan. Minä sen jo silloin tiesin ja sitä aavistin, kun tavattiin ensi kerran Nivalan Pirttiperässä, että siitä tulee väkevä mies, joka lyö amaleekit. Kävihän se täällä, näittehän tekin sen silloin, kun se oli virkaheittona niiden toisten kanssa. Täällä istuttiin ja puhuttiin yökaudet, saunattiin ja kalastettiin. Niitä on täällä sitten käynyt monenlaisia. Vaan ne ovat nyt siellä hajalla kaikki, missä mikin, ja peto raatelee seurakuntaa. Miten lie senkin laita? Puhuvat kaikenlaisia ja kulettavat tänne outoja tietoja, joista ei tiedä, mitä uskoa ja mitä olla uskomatta. Minä en niistä enää mitään. Pääni pärjään ja sieluni pelastan, niin siinä on minulla kyllin."
Hän puheli omalle väelleen kuin luotetuille ystävilleen. Eivät ne oikein tietäneet, mistä oli milloinkin kysymys ja mitä Paavo tarkoitti puheillaan, kuuntelivat vain hartaina ja istuivat arkoina, hiljaa, kädet ristissä, niinkuin olisivat kaiken ymmärtäneet.
Miten se sentään oli muuttunut! Miten se oli käynyt pienen ja avuttoman näköiseksi! Silmäkulmat olivat kuin kohonneet ja poskiluut pistäneet terävinä esille. Suuret, syvät, lasimaiset silmät katselivat surullisesti tulijaa, ja paksut, siniset suonet pullottivat laihtuneissa, kellahtavissa käsissä. Vaan korkea, taaksepäin taipuva otsa oli saanut sitä jalomman muodon, ja pitkät, valkoiset hapset reunustivat sielukkaita, kalpeita kasvoja entistään arvokkaammiksi. Niinkuin olisi nyt kasvoissa kaikki sielun syvyys, niinkuin näkyisi niistä nyt koko se elämän viisaus, joka oli miehessä aikansa asunut, ja niinkuin niihin olisi jäänyt näkyviä jälkiä entisistä, sisällisistä taisteluista ja voitoista.
Eräänä päivänä nostatti hän itsensä ikkunan eteen ja istui siinä kahden tuolin nojassa. Kuurainen alkutalven metsä seisoi samana, totisena salmen rannalla, kohoten ja leviten toisella puolen harmaaksi vaipaksi vaaran rinteellä. Siitä meni tie viistoon ikkunan ohitse järvelle. Hän oli siitä kulkenut kalalle ja Kalliolahteen. Ja hän muisteli, miten he siitä silloin astelivat yhdessä alas järvelle, Lagus ja Malmberg ja Durchman ja Lauri. Durchman edessä pyöriskellen ja puhellen innoissaan ja Lauri perässä koppaa kantaen. Oli sekin ihmeellistä aikaa, niinkuin on kaikki ollut yhtä ihmeellistä. Ja oli sekin, kun tähän kerran tultiin Wiipurista — Pienen Soukan torppaan. Nälkäinen joukko, sairaat lapset, pettu vielä puussa kiinni, ei einettä omasta taasta, ei illallista itsellä, ei muuta kuin se, mitä Heikiltä saatiin Kalliolahdesta ensi hätään.
Hänen ajatuksensa harppasivat paikasta toiseen, pysähtyivät, pakenivat, milloin omine valtoineen kulkien, milloin ohjattuina ja opastettuina vanhoille, tutuille teilleen.
Joulun alla tuli raatimies Malmberg Kuopiosta katsomaan vanhaa, sairasta ystäväänsä. "Täällä Paavo vain —"
Ja Malmberg tervehti iloisesti pitäen kauan kumartuneena kättänsä
Paavon kädessä.
"Täällä minä. Tämmöinen on Paavo nyt. Ei kule enää maailman kiusana eikä jumalattomain mieliharmina. Vaan paranee vielä, pääsee vielä seuroihin, suuriin seuroihin, veisaa vielä ystäväin kanssa kiitosvirttä."
"Jaa — niin — siellä", sanoi Malmberg ujona ja arkana istuen ja tuijottaen totisena sairasta.
"Siellä — Herran tykönä — Karitsan kiitosta. Sotaa tämä on loppuun asti. Saan yhdestä voiton, niin on jo toinen vihollinen vastassa. Niinkuin niitä olisi nyt enemmän kuin ennen. Niinkuin ne toisinaan hyökkäisivät yksitellen, toisinaan yhdessä kaikki."
"Vaan Paavolla on väkevä Herra ja tie Herran luo tuttu", huomautti
Malmberg kuin lohduttaen.
"Voi, ystäväni, se on aina uusi ja outo sille, jonka sielu on sairas ja jota saatana kiusaa. Kulit tien eilen, niin on tänä päivänä jo tukossa."
"Niin — vaan aukeaa sille, joka uskossa menee ja sielun ikävässä, niinkuin Paavo."
"Uskokin on heikko, niinkuin on tämä käsi, jolla ei enää saa ruumistaan kohoitetuksi. Tässä vain makaan avuttomana, suurena syntisenä, Herran edessä, Herran aikaa odottaen. Ei saa sairas komentaa lääkäriänsä, ei saa panna määriä mitään, mitä antaa ja mitä ottaa ja mitä milloinkin tekee. Tiedän ja tunnen oman avuttomuuteni, niin en osaa enkä kykene muuta mitään kuin valitan Herralle, puhun hiljaa, kolkutan hiljaa Herran ovelle, haparoin ripaan kiinni ulkoapäin."
"Herra näkee sen ja tulee ja avaa ja ottaa sen uskosta, mikä on sielun halua ja ikävää."
"Tulee ja on tullut. Ja kun ei tule, niin tiedän, että sillä on apu valmiina, että on minulla kuoleman armo kerran, niinkuin on ollut elämän armo ennen. Ja tiedän senkin, että salaa on kannattamassa Herra vaivan ja kiusauksen aikana, päätä pitämässä ja jalkoja nostattamassa. Vaan tämä on vielä tilinteon ja selvityksen aikaa. Tämä on seulomista ja punnitsemista. Et tiedä, mikä minua on taasen näinä päivinä ahdistanut."
He olivat hetken ääneti ja katselivat toisiaan. "Oma taitamattomuuteni Herran työssä ja tavaran jaossa. Annoin sille lohdutusta, joka ei sitä tarvinnut ja löin sitä, jota olisi pitänyt tukea ja nostaa. Se on minua vaivannut nyt enemmän kuin muu mikään."
"Vaan mitenkäpä olisi Paavo sitäkään työtään osannut tehdä, ettei siinä olisi ollut vikoja ja erhetyksiä. Mikä ne kaikki tuntee ja tietää?"
"Pitää tuntea sen, joka on lähtenyt tietä neuvomaan, pitää tietää kenelle neuvoo ja mikä on milloinkin paras neuvoksi, Annoin väärän lohdutuksen, niin meni helvettiin niine passeineen. Löin lyötyä ja alaspainettua, niin työnsin raukan saatanan rääkättäväksi. Ne ovat minua pitäneet profeettanaan, jolta ovat omakseen ottaneet, mitä olen antanut. Herran miehellä pitää olla sellainen henki, joka eroittaa."