language Finnish

ERÄMAAN PROFEETTA

Historiallinen ja elämänkerrallinen romaani

Kirj.

AUKUSTI ORAVALA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1916.

I.

Aamulla aikaisin oli Paavo lähtenyt matkalle. Illalla hän oli pannut petäjäistä konttiinsa, noussut sitten varhain ja mennyt hiipien pirtistä pihalle. Arkana ja epäillen hän oli kulkenut kujatietä myöten puolijuoksussa, painautunut metsänrinnasta suoraan salolle ja kiertänyt vanhat, tutut tiet, ettei ketään tapaisi eikä kukaan saisi vihiä hänen lähdöstään. Ainoastaan pari kertaa hän oli istunut polun viereen mättäälle ja siinä haukannut kalaa leipää nälkiinsä.

Oli sellainen poltto rinnassa, että piti vain kulkea, juosta ja jouduttaa matkaa, paeta jotain, mennä jonnekin, minne vain sattui, jos ei kerran sitä seppääkään löytyisi, josta hän oli kuullut ja jonka luo hän nyt oli lähtenyt. Kun hän illalla saapui Suonenjoelle ja yöpyi yksinäiseen metsätaloon, oli hän niin uupunut, että jaksoi töintuskin istua ja vastata talonväen kysymyksiin.

Hän karttoi pitempiä keskusteluja ja pelkäsi jokaista kysymystä, joka hänelle matkalla tehtiin, ja jokaista vastaantulijaa. Hän tunsi olevansa kuin pahantekijä, jota ajettiin ja joka pakeni henkensä edestä ajajaansa. Ja hän ilmoitti kotipaikakseen milloin minkin pitäjän, milloin Laukaan, milloin Rautalammin, milloin Petäjäveden, miten vain tunsi milloinkin parhaiten sopivan.

Niin oli taasen ollut raskasta elämä viime aikoina, että oli aamusta iltaan täytynyt tehdä väkivaltaa kiusauksille ja omille julmille ajatuksilleen. Oli niinkuin helvetin partaalla olisi seisonut, siinä vapissut ja siitä jonnekin turvapaikkaan pyrkinyt, mutta ei milloinkaan päässyt. Miksi hän menikään Savojärvelle yhä uudestaan, vaikka jo oli päättänyt olla menemättä? Miksi hän olikaan kuunnellut Juhana Martikaista, vaikka aina olivat asiat vain kuulosta pahenneet ja tunnon paino tullut yhä raskaammaksi?

Mutta hänen oli täytynyt mennä ja kuunnella ja katsella, miten se maassa kierien ja vaahto suusta valuen oli julistanut Jumalan tuomioita jumalattomille, jotka eivät olleet parannusta tehneet eivätkä elämän tielle tulleet. Oli se jo nimeltäänkin maininnut niitä, jotka kiirein askelin kulkivat kadotustaan kohti. Siitä olivat toiset pelästyneet niin, että olivat kaatuneet lattialle ja ruvenneet huutamaan, toiset karanneet juoksujalassa pirtistä kesken seuramenoa.

Ei ollut työstäkään enää tullut mitään, ei ollut jaksanut raataa — niin pakotti ja ahdisti ja poltti povessa. Eivät ne kotona ymmärtäneet, mitä oli synnin palo ja mikä oli vaiva sillä, joka tieten tuntien kulki kohti omaa kadotustaan. Siinä olivat olleet ajatukset yötä ja päivää kiinni, miten saisi sielunsa pelastetuksi ja välttäisi helvetin tulen.

Oli hän lukenut ja rukoillut ja koettanut elää, niinkuin Jumalan sana neuvoo ja opettaa, oli katunut kaikkea, mitä omatunto oli synniksi ilmoittanut, oli pyytänyt anteeksi ja taistellut pahoja ajatuksiaan vastaan. Sedän antama raamattu oli ollut aina pöydällä avoinna. Sen äärestä hän oli lähtenyt, kun jonnekin lähti, sen ääreen taasen tullut, kun jostain tuli — työpaikasta, kylästä, Savojärven seuroista. Vaan aina tuli tuomion sana vastaan ja aina pakeni armon sana edestä — aina oli sielussa yhtä pimeää ja polttavaa ja peloittavaa.

Miksi olikaan tällaista hänen elämänsä, miksi pitikään hänen olla erilainen kuin muiden kaikkien, miksei hän saanutkaan iloita ja nauttia nuoruudestaan niinkuin toiset omastaan? Hänen täytyi pysähtyä tiellä ja kysyä tätä samaa yhä uudestaan itseltään.

Eivät olleet näitä tällaisia matkoja muut koskaan kulkeneet eivätkä tätä kurjuutta nuoruudessaan kantaneet. Oliko oikein, että hän oli lähtenyt, että hän oli jättänyt sanomatta, minne lähti ja mille asioille, ettei hän edes sedälle ilmoittanut lähdöstään? Setä oli häntä aina puolustanut ja sedälle hän oli puhunut Savojärven matkoistaan. Sedällä olikin uskoa ja jumalisuutta enemmän kuin muilla. Mutta ei hän ollut sedällekään sitä milloinkaan niin sanonut kuin sen oli oikein tuntenut — sitä, millaista oli viime aikoina ollut hänen elämänsä ja sielunsa tila.

Hän oli tuon tuostakin kuulevinaan Juhana Martikaisen särkevää, vihlovaa puhetta — kuinka sen ääni laski ja nousi ja kiihtyi sairaan surulliseksi valitukseksi ja kuinka naiset oven puolella parkaisivat ja painuivat soppeen. Mutta mieluummin hän sittenkin kuunteli Martikaista kuin Lustigia, joka nyt oli alkanut johtaa heränneitä ja pitää seuroja Savojärvellä ja Ollikkalassa. Lustigin oli puhe aina kevyttä, tie helppoa ja mieli iloinen, niinkuin olisi leikkiä koko asia ja niinkuin sen itse saisi sellaiseksi kuin tahtoo. Ei hän vain ollut saanut, ei ollut rauhaa tullut tuntoon eikä kuoleman pelko poistunut.

Hän kyseli Suonenjoella seppää ja sepän tietä, mutta kaikkialla oltiin yhtä tietämättömiä. Ja häntä alkoi yhä enemmän epäilyttää koko matka, ja tuon tuostakin pysähtyi hän taipaleella pitkiin mietteisiinsä.

Minne tahansa, kun vain jonnekin tie vie ja jostain jotain lohdutusta saa! Ei hän enää jaksa elää kotonakaan, ei kuunnella isän kiroja ja kiukunpurkauksia eikä kylän poikien pilkkapuheita. Ne eivät moneen aikaan ole häntä oikealla nimelläkään nimittäneet. Niinkuin se olisi hänen oma syynsä, että hän oli tällainen — synkkä, raskasmielinen, yksinäinen. Nyt hän saa kuulla "Löyhkä-Paavon" nimeä kotona ja kylässä. Pienet lapset sitä siellä hokevat sivukulkeissaan.

Häneltä oli jo loppunut eväs kontista ja hänen oli ollut pakko kerjätä ruokaansa. Mutta se oli sekin nöyryytykseksi niinkuin kaikki muukin. Hän ei ollutkaan oikein nöyrtynyt syntiensä käsissä, niinkuin Juhana Martikainen ja muut Savojärvellä, jotka olivat heränneet sinä suurena herätysvuotena. Miten ne olivat onnellisia, jotka olivat oikein heränneet, jotka sen tiesivät ja joilla siitä oli todistus! Ja niillä oli todistus — Jumalan hengen todistus ja pantti. Ne menivät horroksiin, puhuivat kielillä ja saarnasivat. Hän vain pysyi aina yhtä kaukana Jumalasta, yhtä toivottomana, valottomana, ilottomana.

Kuin unissaan hän saapui eräänä iltapäivänä sepän kotiin, sen Högmanin, josta oli kuullut ja jota oli kysellyt, mutta jota ei enää luullut löytävänsä. Sen oli nyt talo tässä, törmän alla, järven rannalla, kivisen pellon keskellä. Tuli tuprusi pajan katosta, ja palkeiden raskas hengitys kuului kauas tielle.

Täälläkö hän nyt saisi selvän asioistaan — valon ja rauhan ja oikean opetuksen elämän tiestä? Tämäkö nyt oli viimeinkin se paikka, missä tunnon kuorma tulisi poistetuksi ja sielun pimeys muuttuisi päiväksi? Miten lie tuntunut siltä kuin olisi hänen heikko toivonsa ja odotuksensa huvennut siihen paikkaan!

Hän istui uupuneena pajan kynnykselle kuin omin lupinsa, oikaisi selkänsä oven pielustaa vasten, tarkaten tietä, jota oli tullut, sitten seppää, kohottaen konttiaan ja siirtäen vähän jalkojaan, jotka tuntuivat kaksin kerroin raskailta. Hän ei puhunut mitään, ei ajatellut mitään, oli vain, istui vain ja tuijotti samaan paikkaan. Seppä seisoi selin, kokosi hiiliä kauhallaan, painoi pari, kolme kertaa paljetta ja kaivoi uudelleen ahjon kuvetta. Ahjo sähisi ja paukkui kuin olisi siinä paikassa syytänyt sisälmyksensä silmille. Vasta kun rauta oli taottu ja uudestaan taasen ahjoon työnnetty, seppä kääntyi päin liikuttaen hiljaa paljetta ja katsellen sameilla, surullisilla silmillään vierasta.

"Näyt olevan vieraan paikan miehiä — mistä asti lienet?" hän alkoi hetken perästä takoen ja pyöritellen varovasti rautaansa. "Hyvilläkö asioilla on liikuttu vai huonoilla?"

"Sielun asiat ovat ajaneet liikkeelle", vastasi Paavo arkana ja ujona omaa ääntään säikähtäen. "Piti lähteä pitkälle matkalle, kun ei likempää löytynyt rauhaa."

"Vai ei likempää. Eikö Jumala ole sama siellä, mistä läksit, kuin täälläkin?"

"On — onhan se — sama se on — vaan kun en tunne enkä pääse siitä osalliseksi."

"Et tunne — et löydä — et saa mitään, kun et vilpittömällä mielellä etsi etkä lähesty elämän Herraa. Se on rauhattomuus ja pelko kaikkien puoliheränneiden tuntomerkki."

Ja seppä iski alasimeen kuin aikoisi takoa sanansa rautaan kiinni. Sitten hän oli hetken aikaa äänetönnä, tarkasteli väliin työtään, väliin Paavoa, joka istui kalpeana, väsyneen näköisenä kynnyksellä.

"Et saa, vaikka maat ja mannut kiertäisit, Jumalan armoa, ellet ole oikea etsijä. Täällä niitä kulkee kaikenlaisia kyselijöitä ja taivaan tien tutkijoita, vaikka sydämen pohja vielä on koskematon."

Niin — niin se on — hän on sen itsekin tiennyt — hän ei ole ollutkaan vielä oikea etsijä, ei olekaan vielä oikein herännyt eikä syntejään tuntemaan tullut. Vaan nyt se tuntui niin kovalta ja raskaalta, että hän oli valahtaa alas konttinsa päälle.

Seppä näkyi sammuttelevan tulta, kokoilevan pihtejä paikoilleen ja asettelevan rautoja ahjon kupeelle.

"Kevyeksi tuntuu konttisi käyneen", hän sanoi hetken päästä ja asteli konttia kantaen pirttiin päin Paavo perässä raskain askelin.

"Vieraalla on nälkä — vieraan täytyy saada ruokaa ensin. — Tule tervehtimään, Reetta, vierasta!" puheli seppä kuin hyvillä mielin, pyöri pirtissä ja korjaili pois tavaroitaan penkiltä. "Tämä on näin pieni vielä — Jumalan puhdas lapsi — vaan tämä on jo raamattunsa läpi lukenut. Jos olisi pojaksi luotu, niin tulisi vaikka pappi."

Hän hyväili pientä tytärtään silitellen päätä ja lapsellisesti leperrellen.

"Laula, lapsi, meille jotain — laula se Bunyanin laulu!" kehoitteli hän tytärtään.

Ja kirkkaalla lapsen äänellä Reetta alkoi laulaa:

    "Vaikk' on korkea
    Ja myös vaivalloinen,
    Niin mä kulkea
    Läpi ahdingoiden
    Aion perille
    Tälle vuorelle.

    Väsyä ei saa,
    Joka mielii käydä
    Elon poluilla.
    Pitää vaivaa nähdä,
    Valvoa sydänyöss' —
    Muuten turha on työs'."

"Tulee niitä lapsellekin vielä samoja vaivoja, joita on ollut lauluntekijälläkin ja joita on meillä vanhemmilla — tulee, kun ikää karttuu ja lapsi pysyy Herran käden alla. Vaan sitten ovatkin laulut valmiina, kun niitä tarvitaan", puheli seppä seisottaen lasta polviensa välissä.

"Miksei vieras syö?" kysyi hän samassa, kun näki Paavon lopettavan.
"Milloin lienetkään syönyt — tokko tänä päivänä?"

Istuttiin hämärässä pirtissä, puheltiin Paavon matkasta ja kotioloista. Sepän äänessä oli toinen sävy, hellä, osaaottava, melkein sama, lapsellisesti hyväilevä, mikä äsken oli hänen omalle tyttärelleen puhuessa.

"Vai antoi setä raamatun — vai olet sinäkin jo raamattusi lukenut — ja monta kertaa. Se on salattua sanaa, niinkuin on salattua se elämäkin, joka siitä saadaan. Vanhat lukivat sitä ahkerasti Pohjanmaalla lapsuuteni aikana, mutta ei täällä kukaan. Täällä on pimeää ja kuollutta — sellaista tavallista — surutonta. Yrittää joku joskus heräämään, niin painuu pian taas siihen entiseen. Taivaaseen kai toivoo itse kukin pääsevänsä, vaikka taivaan tie on tuntematon."

Sinnehän hänkin — sitähän hänkin yötä ja päivää — sitä, miten käy kuolemassa kerran, ajatteli Paavo sepän puhuessa. Hänestä oli kuolema tuntunut olevan likellä, vieressä aivan, kynnyksen takana, ovi vain välillä. Hän oli usein valvonut aamuun saakka, kun ei ollut uskaltanut silmiään kiinni painaa. Ja oli usein pitänyt kesken työpaikastaan lähteä ja juosta kotiin, kiirehtiä kuoleman pelossa.

Ja Paavo alkoi puhua tilastaan, raskaasta, synkästä tilastaan, sielunsa pimeästä ja syntiensä vaivasta, miten hän oli elänyt vuosikausia pelossa ja vapistuksessa, miten taistellut syntejänsä vastaan, mutta aina uudestaan joutunut tappiolle, miten kulkenut Savojärvellä ja kuunnellut kumpaakin, Juhana Martikaista ja Lustigia, mutta ei kummaltakaan saanut lohdutusta eikä rauhaa, miten lukenut raamattuaan, mutta aina jäänyt saman tuomion alle, kadotuksen kauhuun ja kuoleman pelkoon.

Hän tunsi keventyvänsä ja rohkaistavansa yhä enemmän ja pääsevänsä jostain suljetusta ja pimeästä. Ja hän kertoi kaikki, mitä oli kokenut ja tuntenut — senkin, mitä oli tiellä tullessaan ajatellut ja miten oli kauheita kiusauksiaan vastaan taistellen jo monesti kuusen oksaan kurkistanut.

Seppä istui rauhallisena pää käsien varassa, tuijottaen samaan paikkaan, joskus kohoten ja katsellen hellin, säälivin katsein vierastaan.

"Piti lähteä — mistä lie tullut pakko sellainen, että täytyi? Kun on mieli raskas ja tunto rauhaton, niin lähtee sinne, mistä luulee jotain helpoitusta löytävänsä."

Ja Paavon tapasi liikutus, yhtäkkinen puistatus. Hän aikoi vielä jotain sanoa, mutta ei jaksanut — sanat tuntuivat patoontuvan suussa. Ja hän painautui alas polviensa varaan taistellen tunteitaan vastaan.

Seppä näkyi nousevan ja tekevän asiaa toiselle puolen pirttiä ja palaavan taasen entiselle paikalleen.

"Nämä ovat Herran töitä, vaikka näitä on harjaantumattoman vaikea Herran töiksi tuntea", alkoi seppä, kun Paavo oli rauhoittunut. "Olet saanut kutsun Herralta ja armon herätykseksi, vaan sinulta puuttuu Kristuksen oikea, sisällinen tunteminen. Kun se puuttuu, puuttuu muukin kaikki — rauha ja valkeus ja Hengen todistus. Tiedät tiedollasi, kuka on auttaja, vaan et ole vielä saanut sielussasi tuntea hänen apuaan. Sinua on riisuttu näissä kivuissa ja omat tavarasi kaikki poisotettu, että olisit mahdollinen Herran tavaroita vastaanottamaan."

"Mutta miten ne saan — miten pääsen siihen, mihin pitäisi — Kristuksen tuntemiseen?" kysyi Paavo lapsen avuttomalla äänellä.

"Sinä et itse pääse omin voimin — eikä ole tarviskaan. Asetu hiljaa kaikkitietävän eteen ja puhu siinä huonot asiasi Herralle! Siihen asti pääset — et edemmä."

"Niin — mutta kun minä olen rukoillut ja polvillani huutanut Herralle hätääni —."

Paavo murtui taasen ja hänen pitkä ruumiinsa vavahteli liikutuksesta.

"Olet — olet. Sinä olet rukoillut, vaan olet suoraa päätä hyökännyt Herran tavaroille itse omin käsin ottaaksesi. Kun et sitten ole saanut, niin olet palannut takaisin entiseen toivottomuuteesi. Itse olet pilannut asiasi omalla työlläsi ja taitamattoman rukouksella."

Niin — niin hän oli tehnytkin. Hän oli rynnistänyt kaikin voimin, pannut pakkoja Herralle, kiduttanut, väsyttänyt itseään, epäillyt sitten taas ja melkein jo uhmaillut Herran edessä. Ja kun ei ollut saanut siinä paikassa, mitä oli rukoillut, niin oli jäänyt tuijottamaan omaan entiseen tilaansa, omiin synteihinsä ja avuttomuuteensa.

"Herännyt ihminen on hullu ja hätäinen", sanoi seppä naurahtaen, "Repii ja riuhtoo kaikin voimin itseänsä irti siitä, mitä inhoo ja pahana pitää, vaan ei pääse siihen uuteenkaan, johon pyrkii. Siitä syntyy sitten epätoivo ja raskas olo sielussa. Minä olen sen itse saanut kokea samoin kuin sinäkin." Ja seppä alkoi kertoa omasta herätyksestään ja omista raskaista taisteluistaan Jumalan tuomioiden alla ja siitä, miten päivä sitten valkeni ja kointähti koitti. Hän käveli pöydän taakse, etsi nurkkalaudalta pienen, mustan kirjan, antoi sen tyttärelleen avattuna ja sanoi hyväilevällä äänellä: "Lue, lapsi, tästä, niin saa vieraskin kuulla!"

"Olisin jäänyt osattomaksi Herran armosta ja valkeudesta, uupunut epätoivoon tai entiseen suruttomuuteeni, jollei tämä olisi puhkaissut tietä Kristuksen luo", jatkoi seppä, kun Reetta oli lopettanut lukemisen. "Tämän kirjan nimi on 'Hunajan pisarat'. Sain tämän vanhalta heränneeltä mieheltä Iissä ollessani. Niin — niin se on, kuin tässä kuultiin, että pienin ja heikoinkin katse Kristukseen tekee sielun terveeksi."

Hän luki vielä itsekin paikkoja sieltä ja täältä, lakkasi taasen lukemasta ja lisäili väliin omia selityksiään.

"Tämä on sellainen asia", jatkoi hän yhä ja asetteli kirjaa paikoilleen, "sellainen, etteivät tässä ihmiskeinot auta, ei paraskaan parannuksen teko eikä omain voimain ponnistus. Eikä tässä auta rukouskaan, kun siihen pannaan pakkoja ja määriä, vaan tässä on Kristus yksin auttajana syntisellä. Hänellä on sinua varten kaikki, mitä tarvitset, Sinun ei siinä tarvitse epäillä eikä orjailla — ottaa vain se, mitä annetaan, ja kun ei anneta, niin sielun ikävällä odottaa Herran aikaa ja Herran armokatsetta."

Paavo imi jokaisen sanan, sai jokaisesta sanasta uutta elämää. Hän tunsi, miten hänen sieluunsa virtasi uutta valoa ja miten hänen olentonsa läpi kävi outo, ihmeellinen tunne. Hän kertoi ja kyseli ja keskeytti vähän väliä sepän puheen hyvästä mielestä levottomana, haki kirjan nurkkalaudalta, luki siitä kappaleen, pani taasen kiinni ja kysyi jotain.

Hän oli kuin vaikeasta taudista parantunut, jolle elämä alkaa uudestaan, kuin pahasta unesta herännyt, jonka mielessä on enää rippeitä jäljellä yöllisestä kauhusta. Ja hänestä tuntui, niinkuin siitä olisi niin pitkä aika jo kulunut, kun hän saapui tänne sepän luo ja niinkuin ne olisivat jossain kaukana hänen vaivansa ja taistelunsa. Hän olisi tahtonut nousta ylös siitä paikasta, tarttua seppää kaulaan kiinni, siinä kiikkua ja ilosta itkeä. Ja hänen teki mielensä lähteä heti takaisin kotiinsa, juosta oikopäätä tielle, päästä sanomaan niille sinne, mitä oli kokenut ja tuntenut.

Mistä tämä kaikki oli lähtöisin? Miten hän oli päässyt tähän uuteen, outoon tilaansa? Mitä oli seppä hänelle oikein sanonut? Hän muisteli jotain, kertasi mielessään sepän sanoja ja puheita, hokien, valikoiden, selittäen itselleen, mitä oli kuullut ja mitä oli luettu. Ei tämä ollut sellaista kuin niillä siellä Savojärvellä, ei sitä rajua, jossa piti huutaa ja hyppiä. Tämä oli kuin päivän nousua vaaran takaa syksyisenä aamuna, jolloin usvat leijailevat ja sumupilvet kohoavat korkeuteen auringon hiljalleen yletessä.

"Muista, nuori mies, että asiasi on joka päivä uusittava elämän Herran edessä!" puheli seppä. "Sinulle tulee vielä pimeitä aikoja, jolloin kaikki taasen otetaan pois eikä jätetä muuta mitään jäljelle kuin synnit ja puutokset. Mutta älä säiky äläkä epäile — sielusi on silloinkin Herran käsissä, kun sen saasta inhoittaa ja pimeys peloittaa!"

"Kun sen muistaisin! — Minun pitää saada tämä kirja, että muistan ja osaan. Mikä siinä on, etten tätä ole raamatusta saanut, minkä nyt täällä teiltä?"

"Raamatussa tämä on kaikki, mutta tämä on ollut salattua", vastasi seppä. "Sinä olet lukenut raamattuasi samalla lailla kuin minäkin herätykseni aikana — tuomion ja Herran vihan alaisena. Hypit yli sen, missä puhuttiin armosta ja anteeksiannosta, ja ajattelit: ei tämä minulle kuulu — mutta siihen pysähdyit, missä Herra julisti jumalattomalle tuomiotansa."

"Niin — niin olen tehnyt, vaan en enää tee", sanoi Paavo päättävästi.

"Teet vielä monesti", huomautti seppä hymähtäen itsekseen ja katsahti isällisesti Paavoon. "Herännyt ihminen tuntee itsensä aina syylliseksi ja siksi se säikkyy yhä uudestaan Herran nuhteiden ja uhkauksien edessä. Vaan ei siitä tule enää epäuskoa sille, joka on oppinut sisällisesti Kristusta tuntemaan. Sinulla on lapsenoikeus ja sinä saat aina siirtyä tuomioistuimen edestä armoistuimen eteen. Se on suuri oikeus Jumalan lasten oikeus —, jonka olet saanut."

"Etten enää tarvitse vaikeroida enkä valittaa enkä syntejäni omana kuormanani kantaa", sanoi Paavo.

"Et epäuskoisena etkä toivottomana, vaan tuhlaajapoikana, joka on kotiin tullut — vapaasti, epäilemättä, uskossa, rakkaudessa."

He puhelivat puoliyöhön. Paavo kyseli yhä, ja sepällä oli aina vastaus valmiina. Reetta oli vielä laulanut ennen maata menoaan. "Se on soma lapsi — niinkuin olisi jo jotain kokenut", oli Paavo sanonut ja seppä silittänyt taasen lapsen päätä hellästi.

Paavo ei tahtonut saada unta silmiinsä sinä yönä. Korvissa kaikui aina vain sepän puhe, ja mieli oli niin kevyt kuin lapsena ennen joskus, kun oli jotain hyvää saanut. Kaikki oli niin selvää ja yksinkertaista, mitä seppä oli puhunut, niin selvä tie, jota hänen tuli käydä, valoisaa ja ihanaa elämä, jota hän sai tästä lähtien ruveta elämään. Olit millainen tahansa, tunsit itsesi kuinka kurjaksi hyvänsä, syytti ja soimasi tuntosi, miten syyttikään — aina vain saat asettua armahtajasi eteen ja siihen jättää kuormasi. Jos hän antaa tuntea lepoansa ja rauhaansa, saat iloita ja kiittää, jos ei anna, et tarvitse pelästyä etkä ruveta hautomaan synkkiä ajatuksiasi, muistat vain olevasi Herran hoidossa. Jos menee päiväsi pilveen, niin ei mene Herran päivä eikä aurinko. Tulee vain valvoa asiaansa, huoltaa sieluansa Herran eteen — ei epäillen eikä hätäillen, vaan hiljaa, vaieten, nöyrästi ikävöiden ja etsien. Siinä se on tie syntisen ja Herran välillä, yksinkertainen, selväksi viitoitettu.

Tämä pitäisi niidenkin saada tietää, joiden seuraa hän on ennen etsinyt, jotka ovat heränneet, mutta jotka harhailevat eksyksissä, toiset hurmioissaan kaatuen, toiset iloissaan hyppien, toiset raskasten kuormain alla kulkien, toiset väärässä ilossa ja autuuden tunnossa remuten. Hän muisteli Savojärvenmatkojaan, setää ja heränneitä. Jos hän vain osaisi ja uskaltaisi, niin hän puhuisi heti kotiin päästyään siitä tiestä, joka on oikea ja joka vie elämään. Tämä se on se tie — hän tuntee sen nyt, hänellä on siitä nyt vakaumus sellainen sielussa, pettämätön, horjumaton.

Aamulla hän läksi. Tuskin hän malttoi syödä ja hyvästiänsä heittää sepälle, joka kuului takovan pajassaan. "Panivatko evästä konttiisi?" oli seppä kysynyt ja isällisen, rauhallisen näköisenä jäänyt katselemaan pajan ovelta. "On evästä — on ruumiille ja sielulle", oli hän vastannut tieltä mennessään päätään kääntämättä.

Hän jaksaisi nyt minne asti tahansa, vaikka halki maan yhtä painoa. Hän tunsi voiman virtaavan jäsenissä ja rauhan sielussa, suuren, hiljaisen rauhan. Tätäkö se oli se rauha, josta hän oli lukenut, mutta ei ennen milloinkaan saanut kokea? Miten oli sentään kaikki muuttunut — hän itse, eilen vielä raskaan painon alla kulkenut, monet pitkät vuodet kitunut ja kärsinyt sielunsa kivuissa — tie, jota hän oli vasta tullut, ja metsä, joka seisoi kahden puolen ystävällisen, hymyilevän näköisenä kuin ymmärtäisi hänen onneansa — ihmiset kaikki, jotka tulivat vastaan ja joiden silmissä tuntui kuvastuvan hyvyyttä ja lempeyttä! Piti panna juoksuksi pitkillä oikosilla ja seista taasen vaarojen laella, katsella ja kuunnella metsän hiljaista huminaa ja nauttia oman ilonsa yltäkylläisyyttä.

Hän oli kuin jostain nostettu, jostain kauheasta vaarasta viime hetkellä pelastettu ja henkiin herätetty. Ja niinhän hän olikin. Jos hän olisi yhä joutunut elämään samaa synkkää elämäänsä saman vaivan alla, hän olisi tehnyt sen, mitä kiusaaja jo oli teettää koittanut, mutta mistä Herra oli varjellut. Häntä pudistutti ja pöyristytti entinen kolkko, synkkä elämä ja sen kaameat ajatukset. Ettei vain karkaisi tämä käsistä, mitä hän nyt tunsi, ettei hän vain luisuisi siihen takaisin, mistä oli nostettu ja pelastettu! Vaan ei se karkaa, ja jos karkaa — hän tietää tien uuteen iloon ja rauhaan. Hänellä oli Kristus suojana, Kristuksen vanhurskaus kilpenä vihollista vastaan. Hän muistelee sitä, mitä seppä sanoi, hän hankkii sepän kirjan ja lukee sitä.

Eivät tienneet kotona, missä mies vaelsi ja mitä oli saanut matkaltaan, että oli saanut aarteen suuremman kuin minkään maallisen, että oli mies uusi ja iloinen kotiin tullessaan. Ei istu enää joutilaana penkillä kenkiään kopistaen ja omia murheitaan hautoen, vaan raataa, tekee työtä aamusta iltaan isän kanssa. Miten hän tunsikaan halua kaikkeen — intoa, voimaa, iloa siitä, mitä nyt oli ja mitä vasta tuli olemaan!

Mutta miten hän saisi sanotuksi tämän niille siellä Savojärvellä ja Ollikkalassa? Olisi pitänyt pyytää seppä mukaan sanojaksi, vaan ei olisi jaksanut vanha mies enää. Jos olisi kaikilla tällaista kuin oli hänellä — kaikilla heränneillä —, jos olisi Herra niille yhtä likinen, jos olisi niillä sama rauha, sama sisällinen lepo, niin hän istuisi niiden kanssa illat, avaisi sydämensä ja puhuisi ja kiittäisi Herraa yhteisestä onnesta. Vaan ei niillä ollut, eivät ne tunteneet tätä, niinkuin hän tunsi, eivät ne ymmärtäneet, miten tämä saatiin ja miten oli pienellä paikalla syntisen pelastus ja sielun rauha.

Siinä oli talo vaaran korkeimmalla kohdalla, pirtit molemmissa päissä, pienet ikkunat punoittaen syksyistä ruskoa vasten. Hän kulki kuin huomaamattaan, kuin jonkun voiman vetämänä pientä polkua pihaan ja pihasta pirttiin, tervehti iloisesti, reippaasti, niinkuin olisi tuttuun taloon tullut.

"Minulla on ollut matka sellainen", vastasi hän vanhan isännän kysymykseen, "että olen etsinyt kauan kallista päärlyä, rauhaa sielulleni ja Jumalan armoa. Sitä en löytänyt likempää, niin piti lähteä pitkälle matkalle."

Nuoret miehet näkyivät katselevan toisiinsa totisina.

"Lienet löytänytkin, mitä olet etsinyt", sanoi vanha isäntä. "Minulta on vielä kateissa Herran armo. Ikä on pitkällä kuolema on likellä, vaan ei ole valjennut vielä — valjenneeko milloinkaan?"

Niinkuin hänenkin ennen — niinkuin hänkin oli ennen valittanut ja tuntenut.

"Näytte olevan saman seinän takana, missä minäkin olin ennen. Haparoin, etsin löytämättä pääsyä iloon ja Jumalan lasten vapauteen — juoksin väsyksiin, lankesin ja loukkasin. Siinä oli auttaja vieressä kättänsä kököttämässä ja syliinsä odottamassa, vaan en tuntenut omaa auttajaani. Herran vihaa vain tunsin ja kuormanani kannoin yötä ja päivää ja kuoleman pelolla itseäni vaivasin."

"Vaan miten sinulle valkeni? Miten sinä pääsit pimeydestäsi?" kysyi vanha isäntä.

"Pääsin, kun päästettiin. En osaa oikein sanoa, miten pääsin. Herran työ näkyy olevan tutkimatonta — sellaista, jota ei osaa selittää itselleen eikä muille."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Jyväskylään, sepästä ja sepän puheista, kaikesta, mitä oli kuullut ja kokenut ja oppinut. Nuoret miehet olivat unohtaneet työnsä ja kuuntelivat kummissaan, kädet ristissä vierasta.

Miten se puhui, miten sen sanat soluivat mehevinä, sulavina, miten sen ääni oli pehmeä ja kaunis ja silmät loistivat! Se oli kuin joku ilmestys siinä heidän keskellään, joku outo olento, mikä lie ollut ja mistä lie tullut ja kenen lähettämä. He eivät vain olleet sellaista koskaan kuulleet eivätkä nähneet.

"Jos lie miten synkkää sielussa ja pimeää mielessä, niin se valkenee kerran siinä, missä syntinen makaa hiljaa, hätäilemättä armahtajansa edessä, sanoi seppä minulle. Ei ole tarvis pelätä eikä epäillä, vaan uskossa odottaa päivän nousua. Ja jos se ei nousekaan, jos on päivätöntä elämä ja korven tietä kulku, niin on tie silloinkin Herran tietä."

"Ja jos kuolen tässä tilassa — tässä pimeässä, raskaassa —?" sanoi vanha isäntä kysyvänä, hätäisenä.

"Niin kuolet Herran syliin, kun uskossa kuolet — Herran edessä. Vaan se valkenee ennen, niinkuin on valjennut minullekin. Minulla oli jo hirttonuora valmiina, mutta valkenipa", vastasi Paavo.

Hän säikähti samassa omia puheitaan ja vakuutuksiaan. Oliko hänellä lupaa tällaiseen, vai puhuiko hän omin passineen? Näinkö hän nyt heti neuvomaan vanhaa miestä vieraassa talossa, outojen ihmisten parissa? Jos menisi mies niine neuvoineen iankaikkisuuteen — väärässä rauhassa ja lohdutuksessa — ja veisi mennessään hänen sanansa Jumalan tuomion eteen. Hänellähän oli tämä kaikki vielä koettelematonta itselläänkin, muutaman päivän vanhaa. Ja hän palasi uudestaan siihen, mitä seppä oli sanonut ja mitä oli luettu "Hunajan pisaroista" ja miten asia oli hänelle itselleen auennut.

Hän nukkui yönsä yhdessä vanhan isännän kanssa porstuan pohjakamarissa. Vanhus kuului vielä myöhään, makuulla ollessaan, kertaavan hänen sanojaan ja muistuttelevan niitä itselleen.

"Olit oikea Herran lähettiläs", sanoi vanha isäntä aamulla, kun Paavo hyvästeli. "Sain nukkua yöni rauhassa. Kun milloin kuljet näillä mailla, muista poiketa taloon! Minä en enää elä kauan, vaan puhu sinä lapsilleni, koska Herra on sinulle sen lahjan antanut!"

"Mitä lie antanut — en tiedä omista lahjoistani — en ole pitänyt omanani sitä, mitä olen puhunut. Vaan kun on sydän täysi ja mieli iloinen ja sellainen outo polte povessa, niinkuin pitäisi jakaa muille sitä, mitä on itsellänikin, niin tulin puhuneeksi. Korjatkoon ja oikaiskoon Herra sen, mikä on ollut taitamattomasti puhuttua!"

Ja Paavo lähti iloisin mielin ja kevein sydämin uudestaan taipaleelle.

Oliko tämä Herran johtoa tämäkin? Oliko Herra johtanut hänen tiensä tänne, tämän vanhuksen luo, vai muutenko vain sattui niin? Jos se oli Herra, niin eikö siinä ollut viittaus siihen, että hänen pitää puhua kaikille muillekin, jotka elämän tietä etsivät ja kilvoittelivat pimeästä valoon päästäkseen? Vaan miten sen saisi tietää ja miten pääsisi selvyyteen siitä, mikä oli Herran tahto? Hän mietti tätä yhä uudelleen pitkällä taipalella. Ei hän sitä tarkoittanut, että olisi pyrkinyt ja päässyt johtajaksi niinkuin Lustig. Häntä vain säälitti niiden tila, jotka olivat heränneet, mutta jotka harhailivat erämaassa tietä etsien, niinkuin niidenkin, jotka väärää tietä vaelsivat, vaikka tietään oikeana pitivät.

Mitä hän sanoisi isälle ja äidille ja sedälle? Äiti oli häntä aina suojannut ja puolustanut, kun isä kiukutteli. Oli ollut sellainen jumalaton meno monasti kotona hänen tähtensä. Ja hänestä tuntui niin pahalta, kun hän sitä ajatteli — sitäkin, kun isä kerran potkaisi ja pilkkasi ja vei niskasta ulos raamatun ääressä. Vaan ei hän sitä enää muistaisi eikä muutakaan — eikä hän saanutkaan muistaa. Ei saanut olla hänen sydämessään katkeruutta enää.

Hän saapui kotiin iltapäivällä. Isä näkyi istuvan rahilla pöydän edessä ja kiskovan päreitä, setä lukevan raamattua pöydän päässä pää käsien varassa ja äiti puuhailevan karsinan puolella omissa askareissaan. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pahanteosta tullut, joltain luvattomalta retkeltä, niinkuin hän kuulisi jo isän jotain sanovan vihaisin katsein.

"Tulipa takaisin", sanoi setä hyvillään ja käveli keskilattialle.

"Kun tulikin", kuului isä jatkavan päätään kääntämättä.

"Tiesinhän minä — sanoinhan minä — voi kun sentään tulit! Täällä on sinua etsitty… Koko kylän väki on ollut toisinaan liikkeellä. Savojärveltä ja Ollikkalasta kyseltiin ensin. Minä sitä aina, että tulee Paavo, että Paavolla on varjelijansa", puheli äiti iloisena.

"On ollut ja on vastakin", sanoi Paavo yhtä iloisena ja laski konttinsa penkille.

"Sen olisit saanut jättää tekemättä senkin matkan, niinkuin muutkin. Mikä on pakko ollut juosta ja lähteä viikoiksi tietymättömiin? Missä lienet taaskin liikkunut?" kuului isä sanovan.

"Minä jo monet itkut itkin ja yöni valvoin. Miksei se, joka on lastaan sydämellään kantanut ja polvellaan hypittänyt omaa lastaan? Voi kun sinä, Paavo, olet pitkä — niinkuin olisit kasvanut oikein!" puheli äiti leperrellen kuin pienelle lapselle. "Mikä lie aina mieleen kantanut, että palaa Paavo vielä matkaltaan? Kun sentään tulit ja olet tässä näin elävänä edessä!"

Ja äiti latoi leipävarojaan pinoiksi pöydälle, työnsi tuoppeja, siirteli voilautasta hätäillen hyvästä mielestään.

"Tulee se, minkä Herra tuo — pitkältäkin matkalta. Täytyi lähteä jonnekin, niin oli tunto raskas ja sielu synkkä. Loppu olisi elämästäni tullut, ellen olisi lähtenyt ja saanut rauhaa ja lohdutusta. Ette te tienneet ettekä ymmärtäneet, millaista se minun elämäni oikeastaan oli. Ei sitä tiennyt kukaan muu kuin Herra", alkoi Paavo rohkeasti, vapaasti.

"Niin — sinä, Paavo, aina hoit: minä joudun helvettiin — ei minulla ole mitään pelastusta", keskeytti äiti itkun vallassa.

"Kun se siltä tuntui — kun oli aina pakotus povessa, vaivat, ja pelko, niinkuin olisi murhamies kulkenut selän takana. Ja kun oli kaikenlaisia kauheita kiusauksia, joista ei rohjennut kenellekään puhua."

"Mitäs juoksit Savojärvellä! Hulluiksihan nuo ovat muutkin tulleet, jotka siellä ovat juosseet", sanoi isä töykeästi.

"Niin isä sanoo: mitäs juoksit? — vaan isä ei tiedä, mitä se on, kun sielu palaa helvetin lieskassa. Silloin pitää juosta ja etsiä ja paeta jonnekin. Mutta nyt ei enää tarvitse, nyt on sielu saanut rauhan, nyt on kuin uutta elämä, niinkuin sen nyt vasta oikein alkaisi."

Paavon äänessä oli hellä, lempeä sävy, anteeksipyytävä.

Äidin oli niin hyvä olla, ettei tietänyt, mitä tehdä ja mitä sanoa ja millä oikein mieltään ilmaista. Hän puheli vain kuin itsekseen, kulki ja siirtyili pirtissä kuin jotain mieleistä työtään etsien.

"Miten sinä, Paavo, olet oudon näköinen — toisenlainen kuin ennen! En olisi tuntenut, jos olisit jossain vastaan tullut. Pitää oikein seisoa ja katsoa. Vaan millä sinä elit viikkomääriä?"

"Niin — se on niin, äiti, että kun sielu saa ravintoa pitkän nälkänsä perästä ja sitten tulee oikein hyvä olla, niin ei maista maallinen ruoka."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan juurta jaksain, menosta ja paluusta ja perillä olosta, sepästä ja sepän puheista. Hän tuntui nyt todellakin olevan toinen mies kuin ennen. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa merkitsevästi, väliin taasen setää, joka istui totisena pöydän päässä pitkät, valkoiset hiukset poskille valuen. Kaukana vaaran liepeellä huuteli huuhkain salon yksinäisyyttä ja järvi alla levitti syksyistä usvaansa pimenevään iltaan.

II

Oli aina vain samanlaista Paavon elämä — onnea ja hiljaista iloa ja jonkun käsittämättömän rauhan lakkaamatonta tuntua, oli vankilasta vapauteen päässeen väljää liikkumista — ensin outoa ja arkailevaa — ja ahtaasta, pimeästä huoneesta ulos tulleen helppoa huokumista. Oli kuin suuren, keväisen tulvan jälkeen, kun vaahto on hälvennyt ja kuohut ovat rauhaantuneet ja vedet virtaavat taasen tyynesti teitään, omista päämääristään tietoisina.

Hän ei olisi osannut ennen koskaan ajatella, että se oli tällaista, ettei tarvittu muuta mitään kuin olla vain, elää vain itsekseen, kulkea vain tietään silmät ummessa toisen vietävänä ja talutettavana. Missä ne nyt olivat kaikki ne kiusaukset ja pimeydet ja ahdistusten ajat, joista hän oli lukenut ja joista seppäkin puhui? Ja missä olivat kaikki hänen syntinsä — jokapäiväiset syntinsä — joita hän tiesi olevan, vaan joiden painoa ei enää tuntenut? Hän oli kuin arvoituksena omalle itselleen vieras ja kuitenkin tuttu, niinkuin siinä hänen rinnallaan olisi alati ollut joku toinen, joka hoiti ja helli ja piti huolen kaikesta.

Hän luki joka päivä raamattuaan, aamulla aikaisin ennen työhön menoansa ja illalla myöhään työstä tultuaan, milloin yksin, milloin sedän kanssa yhdessä. Vaan raamattukin oli nyt toinen kuin ennen. Ennen oli kaikki niin epämääräistä ja kaukaista ja käsittämätöntä, niinkuin jostain etäältä erämaasta olisi kuullut lähenevää huutoa ja uhkausta, jonka edessä piti pelätä ja vapista, mutta nyt oli sana niin läheistä ja lämmintä, niinkuin haastaisi Herra jossain lähellä, ei kirjasta eikä luetusta mistään, vaan vieressä seisten ja päätä silitellen. Ja niinkuin olisi siinä vastaus aina valmiina hänen kysymyksiinsä, niinkuin olisi kirja aina avattu siitä paikasta, mistä pitikin ja mistä sai ottaa sen, mitä etsi. Hän näki ne kaikki elävinä edessään — kaikki raamatun suuret profeetat ja Jumalan miehet, Moosekset, Eliaat ja Paavalit ja muut. Ne olivat hänellä kumppaneina kulkeissaan, puhuivat hänelle, seurasivat häntä metsään ja työmaille tuttuina ystävinä, kaukaa jostain tulleina, ensin vierastaen, vaan sitten kotiutuen ja tutuiksi tekeytyen.

Hän luki yhä uudestaan profeettoja ja Paavalin kirjoja ja Apostolien Tekoraamattua. Mikä rohkea mies se Paavali, mikä palava into ja kansan rakkaus, mitkä hengen lahjat, mikä voima miehessä! Ja hän muisti samalla aina seppää ja sepän puheita.

Vaan eivätkö ne taistelleet ja tehneet työtä kansan auttamiseksi ja oman valkeutensa levittämiseksi? Eivätkö ne puhuneet rohkeasti, kulkeneet kansansa keskellä — oman kansansa ulkopuolella? Eikö ollut ketään, joka tekisi vielä samaa — täälläkin? Hän ajatteli tätä, kyseli tätä itseltään pitkinä, yksinäisinä päivinä. Joskus tuntui joku kaukainen, hiljainen ääni kuiskivan: mene sinäkin, astu sinäkin rohkeasti esille, puhu siitä, mitä olet saanut — heränneille, kaikille Savojärvellä ja Ollikkalassa — auta sinäkin ahdistettua, köyhää kansaa! Hän säikähti aina. Ei se ollut Herran ääntä, jonkun muun se oli — hänen omaansa, hänen oman sydämensä ylpeitä ajatuksia. Hän oli nuori vielä, kokematon, vastikään valoon päässyt ja Kristuksen tuntemiseen. Hän ei saanut päästää tätä kiusaukseksi itselleen. Vaan olihan hän puhunut matkalla silloin vanhalle isännälle ja niille muille, ja nuorihan oli Jeremiaskin ja samalla laillahan sekin valitti nuoruuttaan Herralle, kun Herra kutsui.

Hän pysytteli kotonaan, raatoi ahkerasti aamusta iltaan, luki joutoaikansa ja pyhäpäivänsä, istui myöhään illoin sedän kanssa raamattuaan tutkien. Näin oli hänen mielestään parasta, sillä näin sai rauhansa säilytetyksi. Jos joskus meni jonnekin, niin tuntui kuin olisi satutettu johonkin arkaan paikkaan. Ei ollut likellä ketään, jolle olisi sydämensä aukaissut ja joka olisi ymmärtänyt hänen puhettaan.

Miten oli sentään Herra ollut hyvä hänelle, kun auttoi ja pelasti kuoleman kidasta! Missä hän olisikaan, jos ei seppä olisi aukaissut hänelle tietä elämän Herran eteen! Vaan eikö hänen pitänyt auttaa muita ja julistaa salattua viisautta vaivatuille ihmisille? Eikö siinä tullut synti tehdyksi, missä valo salattiin? Hän tunsi soutavansa rannasta rantaan, toisinaan epäilyksen ja pelon puolelle, toisinaan rohkeuden ja uusien päätöksien ja aikomusten.

"Oletko kuullut mitään Lustigin seuroista?" kysyi setä kerran, kun
Paavo oli palannut metsästä.

Ei — ei hän ollut kuullut, ei ollut kukaan puhunut mitään.

"Kuuluvat nyt hyppivän ja tanssivan seurainsa perässä. Päämies itse on soittajana — oikein soiton mukaan —. Se onkin Lustig vanha pelimanni", sanoi setä melkein ivallisesti.

Paavo jäi seisomaan pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä.

"Se vie ne sittenkin helvettiin", sanoi hän vihdoin ja asteli peremmä.
"Sillä miehellä on kieli liukas ja mieli lihallinen."

Miksi se koski häneen niin kipeästi, niinkuin olisi takaapäin isketty? Vaan mitä hän siitä välitti, mitä Lustig joukkoineen teki? Ja hän koetti tyynnyttää mieltään, saada vakuutetuksi itselleen, ettei niiden asia koskenut häntä, että hänellä oli oma rauhansa ja onnensa, että kukin pitäköön huolta oman sielunsa tilasta, niinkuin hänkin oli pitänyt. Jos eksyivät, niin niiden piti eksyä.

"Suruttomilla on ilo ja riemu sellainen — kuuluvat joukoissa kulkevan — nuoret varsinkin — ja täyttävän huoneet, kun hypynaika alkaa", jatkoi setä.

Niinkuin olisi setä tehnyt kiusaa hänelle, niinkuin sillä siitä itsellään olisi mielihyvää ja iloa, niinkuin se olisi joku erinomainen sanottava.

"Hyppikööt — mekastelkoot nyt aikansa! Tottapahan kerran lakkaavat — helvetissä lakkaavat, jos ei ennen", sanoi Paavo välinpitämättömällä äänellä.

Vaan ei hän päässyt oikein rauhaantumaan. Jos hänen sittenkin pitäisi jotain tehdä — koettaa ainakin. "Joka syntisen pelastaa tiensä eksymyksestä, se vapahtaa sielun kuolemasta." Tämä raamatunpaikka tuli siinä hänen mieleensä, mistä lie tullut. Ne olivat siellä heränneitä, niinkuin hänkin, Herran kutsumia. Ei se ollut niiden syy eikä synti, että ne hyppivät ja lihallista iloaan pitivät, Lustigin se oli, Lustigin löyhän opin ja eksymyksen. Ne olivat hädissään ja tietämättömyydessään lähteneet väärälle tielle, kun ei kukaan ollut oikeaa aukomassa eikä opettamassa. Jos olisi seppä ollut puhumassa ja kirkastamassa Kristuksen tuntemista, niin olisi toisenlaista nyt elämä Savojärvellä. Vaan ei ollut seppää eikä muitakaan.

"Herran työ katoo Savojärvellä, raja kasvaa umpeen, lihallinen mieli lisääntyy, väärää oppi vahvistuu, viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimäiset", sanoi hän sedälle valittavalla äänellä. "Kun voisi ja osaisi jotain!"

Hänestä oli sittenkin ihmeellistä, että ne uskoivat Lustigia. Ei hän ollut milloinkaan uskonut eikä mitään lohdutusta saanut, vaivaa vain yhä raskaampaa. Monesti hän oli lähtenyt kesken pois, juossut Lustigin puheen alta pakoon.

"Mitä setä siitä, jos minä lähden sinne niiden seuroihin?" kysyi hän yhtäkkiä sedältä.

"Mitä minä —! Eivät ne sinua nyt enää usko", vastasi setä.

"Uskokoot tai olkoot uskomatta! Niille pitää jonkun sanoa totuus.
Täällä ei ole muita ketään, jotka lähtevät, jollen minä lähde."

"Mutta jos puhuisit papeille ja papit menisivät!" sanoi setä arvellen.

"Papit ovat osattomia Herran hengestä."

"Entä sinä itse?" kysyi setä terävästi.

Paavo jäi sanattomaksi paikalleen. Hän oli jo melkein valmiiksi päättänyt lähtönsä, ja nyt tuntui päätös siinä samassa luhistuvan ja mieli masentuvan. Oliko hänellä todellakin Herran henkeä, oliko hän sittenkään ajatellut oikein sitä, mitä aikoi ja mikä oli Herran tahto? Herran tahtoa oli ollut se, että hän läksi sepän luo, ja sekin, että hän puhui vanhalle isännälle siellä matkalla, Suonenjoella, vaan oliko tämä? Oliko Herra kutsunut häntä muita neuvomaan ja opettamaan?

Ei hän päässyt siitä selvyyteen sinä iltana eikä muinakaan. Hän istui yksin ylhäällä, kun muut jo nukkuivat, tutki raamattua, etsi, taisteli, oli jo saamaisillaan selvyyttä ja valoa, vaan luisui taasen takaisin pelkoon ja epävarmuuteen.

Hän jättää nämä asiat Herran itsensä hoidettaviksi. Hän puhuu niille, jotka tulevat tänne Sutelaan neuvoa kysymään, ja jos on Herran tahto, niin ne tulevat. Herra voi johtaa niitä itse kutakin samoin kuin häntä itseäänkin. Eivätkä ne kaikki voi eksyä. Jos on kenessä elävä, todellinen synnin tunto ja elämän jano, niin ei se voi tyytyä Lustigin lihalliseen iloon ja lohdutukseen. Ne ovat ne puoliheränneet vain, jotka siinä hekumoivat, joiden sydän on vielä kyntämätön ja jotka eivät ole todenteolla elämän tielle pyrkimässäkään.

Vaan eräänä iltana karkasivat nämä ajatukset taasen hänen kimppuunsa uudella voimalla. Hän istui yksikseen ja luki Hesekielin kolmatta lukua:

"Kun minä sanon jumalattomalle: sinun pitää totisesti kuoleman etkä sinä varoita häntä etkä puhu varoittaaksesi häntä kääntymään jumalattomasta tiestään saattaaksesi hänet elämään, niin on jumalaton synnissänsä kuoleva, mutta hänen verensä vaadin minä sinun kädestäsi. Vaan jos sinä varoitat jumalatonta, ja hän ei käänny jumalattomalta tieltänsä, niin on hän synnissänsä kuoleva, mutta sinä olet sielusi palastanut. Ja kun vanhurskas kääntyy vanhurskaudestansa ja tekee vääryyttä, ja minä panen loukkauksen hänen eteensä, niin pitää hänen kuoleman. Jos et ole häntä varoittanut, on hän tosin synnissänsä kuoleva, eikä hänen vanhurskauttansa, jota hän tehnyt oli, muisteta, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat vanhurskasta, ettei vanhurskas syntiä tekisi, eikä hän tee syntiä, niin on hän totisesti elävä, sillä hän otti varoituksesta vaarin, ja sinä olet sielusi pelastanut".

Eikö tämä ollut hänellekin sanottu yhtä hyvin kuin Herran profeetalle? Eikö tämä koskenut jokaista, joka tunsi Herran tien? Eihän tänä aikana ollut ketään profeettaa eikä julkista Jumalan miestä, jolle Herra olisi antanut samanlaisen tehtävän kuin Hesekielille ja muille. Herran sanan käytyi koskea jokaista Herran ystävää, seppää, häntä itseään. Hän ei saanut pelätä enää, ei epäillä, ei arkailla eikä orjailla omaa itseään. Ei hän itse ollut pyhä eikä puhdas, vaan eivät ne ole puhtaita olleet muutkaan, jotka olivat Herran tuntemista levittäneet. Paavalikin sanoo olevansa suurin syntisistä. Ja tässähän oli pakko, Herran tuomion uhka, oman sielun hukkumisen vaara. Jos oli Herra vaatinut veren profeetan kädestä, niin se vaati sen tänäänkin vielä jokaisen tottelemattoman ystävänsä.

* * * * *

Sumuisena, syksyisenä päivänä asteli Paavo polkuaan Savojärvelle, kulki yksin omissa mietteissään hyräillen laulua, jota sepän tyttö oli kerran Jyväskylässä laulanut. Se oli nyt vakaantunut hänelle, tullut varmaksi päätökseksi, että hänen piti astua esille ja estää Lustig eksyttämästä heränneitä. Hän ei ollut puhunut kenellekään mitään lähdöstään, ei sedällekään. Metsä huminoi samaa, ainaista huminaansa, pyyparvi pyrähti lentoon polun vierestä, jänis loikkasi ahon laidassa pensaikkoon.

Niinkuin olisi vasta tullut matkaltaan takaisin sepän luota, niinkuin olisi seppä elävänä edessä, vanha mies, vetiset, punertavat silmät välähdellen tulta vastaan ahjon edessä, niinkuin istuisi siinä ja nokisilla käsillään puristaisi pientä kirjaansa, niinkuin kuulisi tytön laulavan — pellavatukkaisen, viisaan näköisen. Hän kulki ajatuksissaan läpi sepän luona olonsa, sepän puheet, sepän opetukset, kuvaili itselleen sepän liikkeet ja katseen ja tyynen, rauhallisen varmuuden, jolla seppä puhui. Ei mitään intoa eikä ihastusta, ei mitään sääliä eikä kovuutta, aina samaa tasaista, varmaa, valmiiksi kypsynyttä ja keitettyä, mutta jäähtynyttä ja omaan tanakkaan muotoonsa jähmettynyttä.

Sitä hän oli harjoittanut, mitä seppä oli käskenyt — laskenut joka päivä kuormansa Heran kasvojen eteen, jos oli jotain kuormaksi tullut, jollei ollut, niin käynyt kiittämässä armon päivästä, rauhan päivästä. Jos oli pimeitä tullut ja synkkiä hetkiä joskus, niin oli uusi valo taasen valaissut sielua. Ja jollei ollutkaan heti valaissut, niin ei hän ollut jäänyt epäilemään, vaan muistanut, että siellä se oli aurinko pilven takana ja sieltä taasen alkoi paistaa sieluun. Ja sieltä se oli alkanutkin. Tämä vain oli vaivana, tämä heränneiden onneton asia ja Lustigin villitys. Tämä oli päällimäisenä sydämellä, omat asiat olivat siellä alla.

Tie tuntui tutulta. Hän oli sitä sadat kerrat sielunsa ahtaissa kulkenut. Miten siitä sentään oli olevinaan pitkä aika! Miten oli nyt toista, toista silloin! Silloin aina synkkää, raskasta, päivätöntä, pimeässä, vieraassa huoneessa kulkemista, josta ei löytynyt ovea ulos, nälkään nääntymistä — sielun nälkään —, kauhua, kuoleman pelkoa, nyt tällaista tyyntä, rauhallista, sielun hiljaista lepoa Jumalassa, hiljaista, sanatonta rukousta ja kanssakäymistä Jumalan kanssa, päivää silloinkin, kun ei päivä paistanut, toivoa ja ihanaa odotusta, kuin olisi jokainen koittava päivä ollut toistaan parempi! Ja niin oli ollutkin — olisi ainakin, jollei olisi tätä uutta murhetta muista. Hänen oli uskonsa vahvistunut — hän tunsi sen — tunsi, miten turvallista oli elää ja kulkea, kun ei yksin kulkenut.

Hän nousi vaaran rinnettä ylös taloa kohti, jonne näkyi kulkevan muitakin — enimmäkseen nuorta väkeä. Kuului veisuuta pirtistä, kimakkaa, pistävää, terävää naisäänen nousua tulvahtaen sekavana, raakana ulos aina, kun ovea avattiin. Nuoria miehiä ja naisia seisoskeli pihamaalla nauraen ja isoäänistä puhetta pitäen. Hän seisoi hetken taempana katsellen nuorten menoa, joka vähitellen kävi yhä äänekkäämmäksi.

Tällaisiksiko nämä seurat olivat muuttuneet — markkinamenoiksi? Hän muisteli entisiä aikoja, jolloin hän kulki täällä kuulemassa Juhana Martikaista ja jolloin ihmiset hartaina, vakavina istuivat pirtissä huokaillen ja pelolla kuunnellen Jumalan tuomioiden julistusta. Vaan kun hän astui sisälle, tunsi hän samassa ahdistusta ja pelkoa ja epävarmuutta. Lustig näkyi istuvan penkillä pöydän takana levottomasti silmäillen ympärilleen ja puhellen hiljaa veisuun aikana jollekin vieressään istuvalle. Seuraväki näkyi olevan yhtä levotonta, vilkuilevaa, puhelevaa, osaaottamatonta. Päät kääntyivät jokaista uutta tulijaa kohti, silmät paloivat outoa, lihallista paloa, kuului supatusta ja pientä naurun tyrskinää naisten puolelta. Koiria hyökkäsi oven täydeltä tapellen ja rähäköiden keskellä lattiaa. Joku miehistä meni niitä potkimaan ja niille karjumaan keskellä veisuuta ja nuoret sille sitten ovensuussa nauramaan.

Ei — ei tämä ollut hänen paikkansa, ei täällä ollut enää Jumalan henkeä. Miksi hän läksi, miksi ei sittenkin pysynyt kotona oman rauhansa vuoksi? Ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi häneltä jotain riistänyt, joku karkea, likainen käsi varomattomasti koskenut siihen, mitä hän suojeli ja pyhimpänään, kalleimpanaan säilytti.

Lustigin puhe oli käynyt yhä keveämmäksi. Yhtä lohdutusta ja lepytystä ja hyvittelemistä alusta loppuun saakka, yhtä ja samaa hokemista sielun yljästä ja verisistä haavoista. Ääni oli muuttunut teennäiseksi, jossa oli jotain juhlallista ja surkuttelevaa, jotain hempeää ja hekumoivaa ja kiihoittavaa, silmät paloivat ja vilkuilivat, ja lyhyt, lihavahko ruumis huojui harvassa tahdissa eteen- ja taaksepäin.

Paavo taisteli kaiken aikaa itsensä kanssa. Pitikö hänen sittenkin puhua jotain? Mahtuiko tänne mitään muuta sanaa enää kuin tämä Lustigin, ja oliko täällä ketään, joka häntä ymmärtäisi? Hänestä ne tuntuivat olevan suruttomia kaikki, nekin entiset Savojärven esikoiset, suuren herätysvuoden aikuiset, jotka Herra oli kerran maahan painanut ja Paavalin kutsumuksella kutsunut. Nyt ne istuivat siinä välinpitämättöminä, ajattelemattomina, osaamatta eroittaa oikeaa vasemmasta. Vaan hänen täytyi, häntä kauhistutti tämä kaikki, Lustigin puhe ja entisten ystäväin tylsä tila.

Kun virsi oli loppunut, alkoi Paavo puhella hiljaisella, aralla äänellä:

"Tätä tietäkö te aiotte jatkaa, jolle tuo mies on teitä opastamassa? Tämäköhän se on se, jota elämän Herra on edellä mennyt ja apostolit ja kaikki vanhat pyhät perässä tulleet? Etteikö siinä sitten muuta tarvitakaan taivaan tiellä kuin leuto, lihallinen mieli, joka joskus käy näissä menoissa herkuttelemassa?"

Hän pysähtyi siihen, tutki ja tarkkasi seuratupaa, jossa nyt vallitsi hiljaisuus ja outo, ihmettelevä odotus.

"Ette tiedä ettekä ymmärrä, sokeat raukat, sitä tietä, jolla sielut pelastuvat", jatkoi hän sitten. "Ei ole kukaan teille ilmoittanut eikä ilmoittamatta löydy Herra tietä. Se on salattu tie ja salattua on kulkukin sillä tiellä. Vaan ei ole syy teidän, jotka kerran heräsitte suurena herätysvuotena, kun Herra painoi kansaa maahan ja pyhällä kutsumuksellaan kutsui syntisiä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. Syy on sen, joka on teitä väärään valkeuteen johtanut, tämän Lustigin, joka tässä on tänäkin iltana puheitaan pitänyt. Ette näy tuntevan, mikä on Herran hengestä, mikä muusta, ja mikä on oikean paimenen ääntä, kun olette suden paimeneksenne ottaneet. Ette menneet kuormanne kanssa, te vanhat heränneet, elämän Herran eteen, ette ruvenneet siinä ikävöimään ja odottamaan sen päivän nousua, jonka Herra antaa aikanansa koittaa. Vaan miten te paremmin kuin minäkään, jonka asia oli ennen yhtä pimeä ja huono, pimeämpi vielä kuin on teidän ollut. Mutta vielä on aika, vielä on Herra odottamassa, jos on vaivatuita ja särkyneitä sydämiä ja pimeässä, eksyksissä haparoivia."

Hän jätti siihen. Sanat katosivat hänen suustaan ja hän painoi päänsä alas. Se oli nyt sanottu, mitä sanoa pitikin, minkä täytyi tulla sanotuksi kerran. Saivat tehdä mitä tahtoivat, ottaa vastaan, hyljätä tai hyväksyä.

Hän kuuli levotonta supatusta, ivallisia, katkeria ääniä ympärillä miesten puolelta. Ja kun hän kohotti päänsä ylös, näkyi Lustig istuvan tulipunaisena paikallaan.

"Et saa olla suupaltti täällä — täällä on muita vanhempia. Luulet osaavasi vanhoja opettaa ja ojentaa, vaikka on oma läksysi vielä oppimatta", sanoi Lustig käheällä, vapisevalla äänellä.

"Meitäkö se on tullut korjaamaan ja oikomaan? — Sitäkö viisautta se sieltä etelästä on tuonut? — Kun lie parempi, niin Pysyköön parempain seurassa!" kuului miesjoukosta pöydän puolelta.

"Jos tunnette tunnossanne oikeassa olevanne ja tanssien taivaaseen pääsevänne, niin jatkakaa tietänne, kulkekaa kiireesti! Se on aika lyhyt, mutta iankaikkisuus pitkä", sanoi Paavo vakavasti ja läksi ulos.

Ne nousivat kaikki paikoiltaan kuin yhteisestä päätöksestä, puhuivat kiihkeinä toistensa suihin, naurahtelivat ylönkatseellisesti ja kulkivat meluten ulos ovesta.

Voi sentään sitä pimeyttä, minne Lustig vei, voi ihmisraukkoja, entisiä ystäviä, kalliisti kutsuttuja, voi surutonta markkinamenoa!

Hän kulki kiireesti kotia — juoksujalassa — kuin pakenisi jotain, niinkuin joku häntä tavoittelisi takaapäin. Miksi hän sittenkin läksi, mitä hän niille enää puheillaan, joilta oli tunto viety ja taito sokaistu, mitä niille muutkaan, paitsi Herra?

Ei — ei hän ollut oikein saanut sanotuksi sitä, mitä oli mielessään hautonut, ei ollut löytänyt sanoja. Hän oli hämmentynyt keskellä puhettaan ja hänestä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi painanut kädellään hiljaa hänen suutaan vasten. Miksei hän saanut puhutuksi niinkuin aikoi? Hän tunsi jotain outoa itsessään, jotain levotonta, rauhatonta, jota ei ollut ennen tuntenut, lyödyn hiljaista jälkikipua, tappiolle joutuneen masentunutta mieltä. Ei tullut kukaan hänen luokseen pihalle, ei kukaan hänen entisistä ystävistään. Na pakoilivat vain, kiersivät kaukaa, katselivat syrjittäin kiihtynein katsein. Nuoret vain seisoivat totisina ovensuussa.

Oliko hän sittenkin ollut omin lupinsa liikkeellä, ilman Herraa ja Herran henkeä? Jos olisi Herra ollut mukana, itse pannut sanat hänen suuhunsa, niin niiden olisi täytynyt tulla hänen luoksensa itkien ja kysellen ja uutta tietä etsien. Kiitos sinulle, Paavo, että tulit, että autoit meitä, että palautit meidät väärältä tieltä valkeuden ja elämän tielle! Ja jos hän olisi osannut oikein puhua, jos olisivat sanat olleet valmiina, niin se olisi ollut merkki siitä, että Herra oli mukana, että hänen asiansa oli Herrankin asia. Vai oliko se sittenkin vain koettelemusta Herran puolelta hänen itsensä tähden, olisiko Herra tahtonut painaa häntä alas, ettei ylpistyisi eikä kasvaisi kiinni itserakkaaseen mieleen? Ei — ei hän tietänyt — ei hän tietänyt mitään, ei hän osannut selittää itselleen tätä, niinkuin ei sitäkään silloin, kun oli pimeä, raskas aika, kun sielua poltti helvetin tuli, ja Herran salattu viisaus oli vielä tuntematon.

Hän luki kotonaan niinkuin ennenkin, tutki pyhää kirjaa, istui illat pöydän päässä raamattunsa ääressä, joka siinä makasi jaloillaan kuin odottaen ja ikävöiden Paavon työstä tuloa. Vaan ei oliot enää samanlaista kuin oli ollut, ei sellaista tyyntä lepoa eikä tasaista taivalta eikä sielun hiljaista, salaista, lakkaamatonta iloa. Niinkuin olisi jotain kadonnut, jota hän etsi, mutta josta ei oikein tiennyt, mitä se oli, niinkuin olisi siellä sisimmässä jotain särkynyttä, jota ei itse saanut korjatuksi ja jota ei osannut Herrallakaan korjauttaa.

Hän oli hajamielinen, pysähtyi pitkäksi ajaksi omiin aatoksiinsa, havahtui siitä, kulki jonnekin, teki jotain kuin väkisten, kuin omia ajatuksiaan karkoittaakseen. Mikä se oli? Mikä häntä oikein vaivasi ja mistä se oli kaikki tullut? Nytkö se teki tuloaan se pimeys, josta seppä oli puhunut, mutta jota ei vielä ollut tullut? Ja hänestä tuntui päivä päivältä yhä enemmän siltä, kuin luistaisi käsistä se hyvä olo ja onnen tuntu, jota hän oli tähän saakka saanut tuntea.

Kerran oli siitä ollut puhetta sedän kanssa, vaan ei setä ollut tietänyt siihen mitään. Ja mitenpä setä ja mitenpä siihen muutkaan, jotka eivät olleet sitä kokeneet ja tunteneet niinkuin hän itse! Setä oli vain sanonut: itse tiedät, itse osaat paremmin ja ymmärrät asiasi, ja kehoittanut lukemaan raamattua. Ymmärsi hän, tiesi hän, että tie oli armoistuimelle joka päivä kuljettava, ettei saanut antaa minkään asian eikä minkään synnin vanhettua, vaan tuli sopia aina Herran kanssa ja pitää välinsä selvinä, ja senkin, että selvyys oli tuleva, että valo oli koittava ja päivä kirkastuva, niinkuin oli kirkastunutkin, mutta ei hän tätä ymmärtänyt.

Joku vanha herännyt oli käynyt hänen luonaan puhumassa sielunsa tilasta ja kertomassa omista kokemuksistaan. Hän oli siitä ihastunut ja saanut kehoitusta, jota oli tuntenut tarvitsevansa. Niitä kuului olevan siellä muitakin samanlaisia, epäileviä, horjuvia, joita ei Lustig ollut vielä saanut jalattomiksi köyttää. Ne olivat alkaneet ajatella asiaansa ja tunnustella tietään sinä iltana, jona Paavo oli ollut puhumassa Savojärvellä, olivat kulkeneet toistensa luona, puhuneet toisilleen pelkonsa ja epäilyksensä, salaa, Lustigin tietämättä, lukittujen ovien takana. Ja olivat ne jo olleet aikomuksissa tulla tänne Sutelaan, Paavon luo, vaan eivät vielä uskaltaneet.

Niin se oli, ettei siitä kukaan muu saanut selvää kuin seppä, siitä, mitä piti tehdä, pitikö nostaa julkisota Lustigia vastaan ja vanhoja Savojärven ystäviä, joita perkele oli petoksella pyydystämässä, vai jättääkö kaikki ennalleen. Ja niin oli myöskin, ettei hän saisi ennen lepoa eikä rauhaa, kuin tästä olisi päässyt selvyyteen. Hänellä oli tämä sittenkin vaivana, salaisena kaivauksena yötä ja päivää. Tämä se oli, joka häntä painoi, joka seurasi kaikkialle ja joka ennen pitkää oli uuvuttava hänen oman kilvoituksensa Herran tiellä.

* * * * *

Eräänä päivänä kevätkesästä, kun touko oli tehty, läksi hän samalle pitkälle taipalelle, jota kerran oli raskain mielin taivaltanut. Ei ollut enää ketään kieltämässä eikä tarvinnut salaa lähteä, niinkuin silloin oli täytynyt. Ei ollut enää tunto sairas eikä kuoleman pelko perästä ajamassa. Oli kevyttä ja iloista, niinkuin olisi kotiinsa kulkemassa, vanhan isän luo vierailta mailta.

Millaista ihmeellistä olikaan hänen elämänsä ollut lapsuudesta saakka! Ei hänellä ollut oikeastaan ollut lapsuuden iloja eikä riemuja milloinkaan. Hän oli aina ajatellut sielunsa pelastusta siitä saakka, kun muisti jotain ajattelemaan ruvenneensa. Kadotusta hän oli aina pelännyt ja kuolemaa ja viimeistä tuomiota. Hän muisti hämärästi, miten isä oli vienyt hänet kirkkoon eräänä pitkänäperjantaina, miten pappi oli saarnannut ja miten hän oli hätäisenä kysynyt kirkon penkissä isältään: "Kuka on tapettu?" Se oli ollut vanha pappi, valkohapsinen, joka oli itsekin itkenyt saarnatessaan. Ja sitten hän muisti rippikouluaikaansa, miten hän aina oli seisoskellut yksinään kirkon seinän vieressä papin tuloa odottaen, kun toiset telmivät ja tappelivat tiellä, ja miten hänen mielensä oli ollut raskas ja alakuloinen ja miten pappi oli kysynyt häneltä, kun eivät muut ketkään osanneet vastata. Äiti oli aina ollut hyvä ja hellä. Äiti oli lohdutellut ja lepytellyt ja laulanut vanhain sotamiesten lauluja Kustaan sodan ajoilta. Yhtä hän muisti vähän alusta:

    Kuninkahan, Kustavuksen malja juodaan,
    Parahimman kuin Pohjan piiriss' löytyy.
             Riidat taittoi,
             Meille laittoi
             Hyvän tyvenen.

Siinä oli ollut marssin tahti sellainen, ja äiti oli hypitellyt häntä polvillaan. Ei ollut äidillä parempia lauluja eikä ollut äiti vieläkään päässyt paremmasta osalliseksi. Äiti itki ja vetisteli, kun hän joskus puhui, vaan jäi sittenkin vanhaan menoonsa. Sedällä oli aina jotain ollut, jotain vanhaa jumalisuutta ja hartautta, sellaista ulkonaista, johon hän sitten näkyi tyytyvän.

Miten oli ihanaa ja lämmintä ja kesäistä luonnossa, ei kuumaa eikä helteistä, niinkuin keskikesän aikana, vaan leppoista, viileää, heräävää, maan ja metsän tuoksua ja kaukaisten vaarojen äänetöntä tervehtimistä, toisen toisensa takaa, toisen jonnekin kadotessa, toisen yletessä ja päätään ylpeästi nostaessa! Hän painoi eteenpäin tietään päivät pääksytysten väsymystä tuntematta juosten väliin pitkillä taipalilla.

Siinä oli sepän talo samalla paikalla järven rannalla, paja alempana tien toisella puolen, ja siinä kivi metsän reunassa, suuri kivi, jonka viereen hän oli silloin polvistunut Herraa kiittämään.

Seppä oli vanhentunut, niin ettei hän ollut tuntea eikä seppäkään häntä, siristeli vain silmillään ja katseli kauan aikaa kätensä alta kuin mieleensä jotain palauttaen.

"Niin — niin se on, että kun vanhenee, niin näkökin pettää ja muisti huononee. Vaan sinä olit silloin nuori ja hento pienempi", sanoi seppä.

"Ja seppä suorempi", lisäsi Paavo naurahtaen.

"Se on seppäin tauti sellainen, että käyvät koukkuun ennen aikaansa.
Maakin vetää jo puoleensa vanhaa miestä. Oli toki hyvä, että tulit.
Minä olen sinua monesti muistanut."

"Ja minä teitä. Tuskin on sitä päivää kulunut, etten olisi ollut ajatuksissani täällä. Ette te oikein tiennyt, minkä lahjan mennessäni vein, kun vein valon ja viisauden, jota ei maailma tunne."

"Molemmat toisiaan. Sehän se on suuri armo, että ystävät saavat tavata toisensa — Herran ystävät. Täällä on aina vain kuollutta ja kylmää."

Nuori, punakka tyttö oli tullut sisälle pitkä palmikko hartioilla heiluen.

"Tämäkö on Reetta?" kysyi Paavo tervehtien.

"Tämähän se on", vastasi seppä katsellen hellästi tytärtään.

"Ja laulaa vielä —?"

"Eivät ole vielä laulut loppuneet. Miten käynee sitten, kun isä on kuollut?" vastasi seppä surullisella äänellä. "Maailma on paha ja nuoruus kiusauksia täynnä."

"Jaa — niin — vaan eihän tällä, joka on pienestä lapsesta kasvanut
Herraan kiinni", sanoi Paavo kuin lohduttaen.

"Älä sano! Heittäytyy vain huolimattomaksi hetkeksi, vaikka vain muutamaksi päiväksi, niin jo alkaa sydän hyväillä maailmaa. Tässä saa vanhakin olla joka päivä sodassa. Meissä ei ole minkään tallentajaa, jollemme valvo."

Seppä vilkastui, vapautui, innostui vähitellen puhuessaan, nousi paikaltaan, pyöriskeli ketteränä ja istui taasen.

"Kun on yksin saanut elää ja hautoa omia asioitansa ja oman kylmyytensä käsissä painiskella, niin jo on usein ennättänyt kaivata ystävää, joka ymmärtää. Ei niitä täällä ole — ei ole ketään, kenelle sydämensä avaa. Vaan mitä sinä tänne — tällaiselle matkalle?"

Seppä kysyi sen niin äkkiä, että Paavo tuntui hätääntyvän ja hakevan vaivoin vastausta.

"Sitä minä tänne, että täältä pitää taasen saada valoa, jota ei likempää löydy."

Ja hän alkoi kertoa, mikä häntä oli vaivannut, miten heränneet olivat eksyneet väärään oppiin, Lustigin oppiin, miten hän oli niitä jo kerran koettanut palauttaa, vaan ei ollut saanut palautetuksi, ja miten niiden meno oli käynyt yhä kevyemmäksi.

"Ja sinä niitä arkailet ja orjailet?" sanoi seppä, kun Paavo oli lopettanut.

"Kun tuntuu siltä, että menee rauha ja lepo, ja kun ei tunnu olevan valoa muuta kuin omaa itseä varten ja kun ei osaa oikein selittää sitä, mikä on ero oikean ja väärän kristillisyyden välillä, vaikka sen tuntee."

"Anna mennä oman rauhasi, kun on toisten väärä, petollinen rauha kukistettava!" sanoi seppä varmalla, vakuuttavalla äänellä.

"Väärät ja vilpilliset kristityt eivät palaa enää kerjäläisen läksyyn", jatkoi hän sitten, "vaan kulkevat tietänsä kuin yhdeksän parattua pitalista itseään ihaillen ja oman jumalisuutensa kuvastimessa kurkistellen. Tutki sinä sitä, tarkkaa sitä, missä on köyhä syntinen, joka lähtee joka päivä alusta ja palaa armahtajansa luo!"

Niin — niin se on — niin on hänkin tuntenut sen olevan. Hänellä vain on ollut hiljainen epäilys siitä, ettei sitä sittenkään osaa oikein eroittaa aina, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän on sen vain tuntenut hengessään — aavistanut. Ja tämähän on sitä samaa, mistä seppä silloinkin puhui, sitä yksinkertaista: Lähde alusta joka päivä, painu jumalattomana Jumalan eteen, pidä auki tiesi armoistuimelle!

"Minusta tuntuu siltä kuin en saisi lupaa sinne mennäkseni ja niille puhuakseni, niinkuin en olisi siihen kutsuttu", sanoi Paavo.

"Älä kysy itseltäsi lupaa siinä, mikä on Herran asia! Se on heränneen sydän huono neuvonantaja — tuomitsee, painaa alas, tekee kelvottomaksi. Jo minä sen metkut olen kokenut. Vaan usko Herraa, sääli raukkoja, suden suuhun joutuneita! Sinulle tuntuu Herra antaneen lahjojansa."

He puhelivat kaiken päivää, istuivat, lukivat "Hunajan pisaroita", avasivat toisilleen sydämensä. Reetta lauloi väliin, palveli, hoiti ja istahti taasen kuuntelemaan keskustelua kädet esiliinan alle kätkettyinä.

"Tämä on pimeää maata täällä. Ei ole ketään ystävää hoitamassa eikä lohduttamassa, itse pitää saada lohdutus sanasta. Vaan pianhan tämä loppuukin — pääsen perille. Se on vain se ahtain portti vielä kulkematta, mutta auttanee Herra, joka on tähänkin asti auttanut."

Paavon teki mieli sanoa jotain sepälle, jotain rohkaisun sanaa, jotain oman ystävyytensä osoitukseksi, mutta jätti kuitenkin sanomatta.

"Mikä siinä on, että minulta on kuoleman pelko kokonaan loppunut?" kysyi hän hetken päästä.

"Mitä sinä sillä tekisit? Jumalattomat sitä kantakoot, vaan ei Jumalan ystävät. Sitäkin Herra vielä antaa tarpeen mukaan kuriksi ja kasvatukseksi niinkuin muutakin vaivaa. Se vain tulee vanhalle usein mieleen, mitkä kiusat sielu rukka saanee, ennenkuin henki pääsee vapauteensa."

"Eikä ole vielä tullut niitä pitkiä pimeitäkään, joista te silloin puhuitte", jatkoi Paavo.

"Ei vielä — ei ole vielä ennättänyt — et ole vielä vahvistunut niitä vastaanottamaan eikä ole ollut vielä elämän huolia nuorella, yksinäisellä miehellä. Kunhan vartut ja vanhenet ja hartiasi alkavat kestää, niin lasketaan kuormia kannettaviksi. Tämä on sellaista tämä Herran kuljetus, että ovat miestä myöten eväät ja kantamiset. Vaan mitä tuleekin ja mitä annetaan, se pitää uskossa ja nöyryydessä vastaanottaa, ei hätäillen, ei katsellen eikä kuuhaillen, mistä pakoon pääsisi, pois ristin ja vaivan alta, vaan hiljaa odottaen ja yhä alemma Kristuksen jalkoihin painuen."