Vaan ajatteli hän, ajatteli ainakin sitä, mitä oli siellä takanapäin, entistä oloaan ja elämäänsä, Herran kuletusta ja työtä, yhteisiä seuroja ja pitkiä seuramatkoja, joille kaikille nyt tuli yhtäkkiä tällainen loppu.
Hänestä tuntui sittenkin siltä kuin ei tämä kaikki olisi totta, niinkuin näkisi vain pahaa unta, josta vielä herää ja pääsee taasen takaisin entiseen oloonsa, niinkuin tulisi Herra vielä vastaan jossain ja käännyttäisi jollain lailla takaisin.
Luulin jo jotain osaavani omin päin ja tietäväni tien, vaan sokea olen ollut ja sokeana vieläkin kulen. Luulin kestäväni kaikki, jaksavani kantaa kaikki Herran voimalla, luulin, ettei masenna mikään mahti sitä, jolla on avattu tie armoistuimelle ja oikea, elävä usko. Vaan ei ole ollut oikeaa, ei ole ollut Herran voimaa tämä tämmöinen, ei ole ollut pahan päivän varaa sielussa. Miksi en jäänyt sinne, mistä läksin, miksi en sanonut Herralle: Tapa tähän, jos tappaa aijot!
Miksi nyt piti näin käydä — nyt juuri? Sain itselleni vasta uusia ystäviä Savossa ja Karjalassa, sain nähdä tulen palavan Karjalan vaaroilla ja siitä iloita, niin tuli tämä. Niinkuin ottaisi heti pois, minkä antoi. Niinkuin näyttäisi jotain, antaisi jotain lapsen käteen ja heti jo samassa ottaisi pois. Niinkuin se olisi kiusantekoa Herran puolelta tämä — antaa ensin, täyttää ensin mieli ilolla ja riemulla ja samassa jo ottaa kaikki ja painaa keskelle hätää ja vaivaa.
Hän tunsi jotain kaameaa sielussaan siinä astuessaan hevosensa perässä, joka vaivaloisesti kulkien laahasi nälkäistä joukkoa pitkin ylämäkeä. Lapset olivat käyneet hiljaisiksi ja aroiksi, istuskelivat rattailla päiväkaudet kalpeina, nuorin jo sairasteli ja valitteli äitinsä sylissä.
Kerran kulin samassa pimeässä, samanlaisia tuntemattomia matkoja. Mieli oli musta ja sielu sairas, niinkuin on nytkin. Vaan se oli tietämättömän tietä ja löytämättömän syntisen etsimistä ja ikävää ja Herran valoon pyrkimystä. Tämä on toista. Tämä on sellaista, jossa on itse pimittämässä omaa tietään ja pahentamassa omaa elämätään ehdoin tahdoin herännyt mies ja valoon päässyt — valosta pimeään kulkemassa ja päivästä yöhön, joka askel itse lujittamassa silmukkaa oman kaulansa ympärille.
Oli tähän Riitankin syytä. Jos olisi Riitta ollut toisenlainen, toisenmielinen, kärsivällisempi ja kestävämpi, jos olisi Riitta joskuskaan rohkaissut, kun kaikki näytti synkältä ja toivottomalta kotona, niin ei oltaisi tällä matkalla. Se oli kuin salaista uhmaa ja kostoa hänen puoleltaan koko lähtö, hänen oman pahan sydämensä purkausta, vanhan ihmisen vihaa ja ilkeyttä. Riitta esteli aina seuramatkoista, vihoitteli ja paiskoi kiinni oveja, kun kotiin tultiin, niin piti näyttää sille, että tekee mitä voi, että uhraa kaikki joukon eteen, että menee minne tahansa, kun niiksi tulee.
Siinäpä se on — siinä se onkin uskon heikkous ja Herran voiman puute. Siinä se on. Kovissa koetuksissa vasta oppii syntinen tuntemaan oman itsensä, miten nousee syvältä sielusta aavistamatonta ilkeyttä, miten on parempina päivinä, valossa ja ilossa ja armon nautinnossa, kaikki paha painunut pohjalle eikä pahana päivänä ole sitten muuta enää jälellä kuin alaston sielurukka, josta armo on juossut kuiviin, niin että vain pohja näkyy, haiseva, mätänevä pohja, vanha ilkeä sisu. Mikä hän nyt oli? Missä oli nyt Herran mies, seurapuhuja ja muitten opettaja? Saisivat olla näkemässä ja sormellaan osoittamassa opettajaansa.
Hän kulki kuin unissaan laahaten raskaita jalkojaan. Jokainen päivä oli samanlainen, yhtä synkkä ja toivoton. Jo olivat vanhemmatkin lapset alkaneet sairastella. Jo oli täytynyt pysähtyä taloihin, mihin päiväksi, mihin pariksi ja sitten taas lähteä taipalelle, kulkea kuin silmät sidottuina kuorman päällä istuvia, itkeviä ja valittavia lapsia hoitaen.
Kärsiköön kerran liha, saakoon oman ansionsa tyhmä mieli ja työ, pelatkoon, vaviskoon Herran vihan edessä taas syntinen! Ei ole vielä otettu Herralta nöyrin mielin kaikkea, ei ole maattu maassa eikä yhdessä apua huudettu lapsen suulla taivaallisen isän kurin alla.
Miten tuntuikaan siltä kuin helpoittaisi sielua tämä alistuminen, niinkuin olisi kevyempää silloin aina, kun sai jäädä siihen, että on ansainnut kaiken tämän, mitä nyt kärsitään, että kärsitään oman tyhmyyden tähden, että ollaan kantamassa omaa ansiota ja palkkaa, itse hankkimaa! Jostain kaukaa vilkkui taasen valo ja sielun sisimmästä kuului hiljainen, outo ääni, joka rohkaisi ja kevensi.
"Niin se oli — niin se sittenkin oli, että Herra tuli vastaan, että Herra nosti myrskyn ja katkaisi tien", sanoi Paavo kuin painajaisesta irti päästen kuultuaan, ettei lasketa rajan yli eteenpäin.
Hän sairastui itsekin ja makasi monta päivää kuumeissaan. Vaan hänen oli mielensä kepeä ja iloinen, niinkuin olisivat nyt jo loppuneet kaikki vaivat ja niinkuin olisi taasen päästy siihen entiseen.
"Kaikki portit ovat läpikäytävät, minkä nämäkin. Vaan nosti toki myrskyn Herra ja pysäytti tiellä Pileamin, joka kulki väärillä asioilla. Siitä tiedän taas, että on Herra likellä. Kun lie Herralla kärsivällisyyttä, niin täytyy oppia syntisenkin omaa tyhmyyttään kärsimään. Herran tie tulee aina uudestaan etsittäväksi sen, joka on itsensä omalta tieltään löytänyt. Palataan, päästään kotiin, otetaan Herra oppaaksi ja Herran tie tieksi. Vielä veisataan yhdessä Herran kiitosta ystäväin kanssa, heränneiden ystäväin."
Kun he saapuivat Savoon, oli jo puoli kesää kulunut. Se oli ollut kuin unta, pahaa unta, heidän matkansa, jota joskus muisteltiin, vaan josta harvemmin puhuttiin.
"Paistuu täällä petäjärieska", sanoi Paavo Pienen Soukan torpassa, vanhassa, rähjäisessä mökissä Nilsiän Aholansaaressa, jonne oli tultu ja jossa taasen aloitettiin uutta elämää.
V.
Se on paraita kaskimaita Tahkomäki tässä pitäjässä. Tytöt ovat apuna raatamassa, Anna ja Tiina, ja pian tulee Juhanasta mies. Jos Herra vielä näkee hyväksi siunata ja antaa elämistä, jos saadaan vielä kerran noustakin, kun on aina laskettu ja kulettu alamäkeä.
Paavon ajatukset harhailivat epämääräisinä sinne tänne, hyppivät asiasta toiseen, pakenivat toisia, pysähtyivät toisiin.
"Kuosmaset kuuluvat uhkailleen", sanoi hän yhtäkkiä Riitalle. "Ovat jo kauan vihanneet ja vainonneet heränneitä. Heikiltä olivat puoliväkisten ostelleet Tahkomäkeä ja kiroten lähteneet sitten Kalliolahdesta, kun ei Heikki myönyt. Niillä on nyt kaksinkertainen viha, maallinen ja hengellinen. Vaan Herra on varjellut ja hänen enkelinsä."
"Sanot sen vielä, että saan sitten sitä kovemmin pelätä, kun jään yksin kotiin lasten kanssa. Täällä on ilmankin ollut pelkoa ja vapistusta heikolla vaimolla", sanoi Riitta valittavalla äänellä.
"Älä sinä! — en minä sitä — sinä menet aina samaan asiaan, pyörit aina samassa paikassa. Saatana sinua siinä pyörittää. Minun täytyy mennä, minne Herra vie. Luulet, että minä liikun omilla asioillani. Kerran oltiin omilla, vaan yhdessä oltiin ja tie nousi silloin pystöön."
Paavo oli tullut arimpaansa ammutuksi. Hänen sisässään kiehui ja hän aikoi jatkaa samassa sävyssä, vaan malttoi sitten mielensä.
"Pitää muistaa Herran varjelusta, pitää luottaa Herraan. Herra varjeli Tanielin jalopeurain luolassa ja kolme miestä pätsissä. Sillä on pitkä käsi ja paljon palvelijoita."
Kun he keväällä muuttivat Tahkomäkeen, tapasi Paavon sama työinto, mikä joskus ennenkin. Hän raatoi kaiket päivät tyttäriensä kanssa kaskella. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä unohtanut matkansa ja ystävänsä ja seuramenonsa.
"Sen on Riitta sitonut, ettei pääse enää. Se nyt aikoo rikastua, kun on taloon päässyt."
Hänestä puhuttiin kaikkialla ja kerrottiin kaskuja, häntä arvosteltiin, kiitettiin ja moitittiin — moitittiin enemmän kuin kiitettiin.
Paavo tiesi sen itsekin. Hän teki sukkeluuksia ihmisten puheista, hyvistä ja pahoista, höysti niitä, huvitti niillä itseään ja muita. Mutta sitten jätti hän taas yhtäkkiä työnsä ja lähti Karjalaan.
Kulettiin vanhoja, tuttuja teitä yhdessä Niskasen kanssa, käytiin tutuissa taloissa, saatiin uusia ystäviä ja käymäpaikkoja.
"Tämä pantiin polttamalla parannukseen, tämä Kuosmanen. Tämä se tien Karjalaan puhkaisi. Tuli hätääntyneenä Sutelaan, kun oli tehnyt syntiä suurena juhlana. Siitä on sitten monet matkat tehty näillä asioilla", puheli Paavo Niskaselle.
"Vai on polttamalla! Poltettu meitä on muitakin. Ei lähde syntinen vähemmällä liikkeelle — palaa pitää povessa ja jalkain alla helvetin tulen. Palaa pitää synnin rakkauden ja suruttomuuden ja maailman ystävyyden", sanoi Niskanen.
"Mutta kun se olikin oikea tuli ja oikeita lastuja, omia veistämiäni, jotka paloivat kämmenelläni. Mikä lie ollut polttamassa, enkelikö vai henki?" lisäsi Kuosmanen ja kertoi taasen vanhan tutun kertomuksen kalastusmatkastansa helatorstaina.
Paavoa nauratti. Hän oli aina laskenut leikkiä Kuosmasen näystä ja huvittanut sillä ystäviään.
"Se on vain pääasia, että olet tiellä sinäkin, Kuosmanen, että pääsit osalliseksi oikeasta viisaudesta", jatkoi Paavo vakavana. "Alku olkoon mikä tahansa. Kuka ne Herran keinot tietää ja tuntee? Kunhan muistanet joka päivä, mistä menee tie armahtajan luo. Se pitää muistaa ja siitä muillekin muistuttaa."
Paavolla tuntui olevan loppumaton varasto leikkipuhetta. Hän kertoi jokaisesta jotain, kenen taas tapasi vanhan ystävän, kuvasi jokaista Niskaselle, kiittäen, kehuen, vaan samalla johonkin satuttaen ja salaa ampuen arkaan paikkaan.
"Nämä ovat isotietoisia miehiä, suurilahjaisia, nämä Härkönen ja Pyykkö, niinkuin olet sinäkin, Lauri. Suurilahjaiset maata röllöttävät usein poikkipuolin elämän tiellä tietonsa päällä ja estävät yksinkertaisia kulkemasta. Vaan nämä ovat nyt lapsia, näiden on käynyt samoin kuin sinunkin — on täytynyt ottaa tikku käteen ja ruveta tavaamaan."
"Entäs tämä Kivilahden Ryynänen — tämä Aatami! Tämä on saanut sen hengen, joka puhuttaa kielillä. Puhuu liian paljon — vähempikin välttäisi. Nämä karjalaiset puhuvat hengessä ja hereillä ja avaavat kaikki tavaransa. Olisit ollut täällä ennen, olisit nähnyt miten nämä hyppivät. Mutta Herran työtä näissä on, ja taipaleella tasaantuu, mitä liikaa lienee. Se on elämän tie sellaista, että se kuluttaa."
"Nämä tytöt ovat käyneet Nilsiässä asti", jatkoi Paavo ja osoitti kahta nuorta tyttöä. "Näillä on ollut paljon rakkautta. Liekö jo vähentynyt ja tielle tippunut? Toimellisia tyttöjä nämä ovat, kutovat kankaita, kulkevat Kuopiossa värjäyttämässä, ostavat, myövät, tekevät kauppaa. Kuka on uskollinen ja toimellinen väärässä mammonassa, saa Herralta sitä, mikä on oikeaa. Ja saaneethan nämä ovat."
Oli samanlaista esittelyä pitkin matkaa. Niskanen sai olla itsekin käsissä, kestää, kuunnella, pitää hyvänään Paavon puheet ja arvostelut itsestään. Toisinaan jo tahtoi suututtaa Paavon leikki, mutta Paavo ei ollut huomaavinaan, jatkoi vain, kertoi vain ja kuvasi kumppaniaan Karjalan ystäville.
Oli jo jonkun kerran ollut puhetta Liperin papista, Kukkos-papista, jonka maine oli alkanut levitä pitkin pitäjiä, Kivilahden Ryynänen, joka asui likempänä Liperiä ja joka oli kuullut kummallisia kertomuksia, pyrki tuontuostakin kertomaan kuulemistaan. Mutta Paavo keskeytti ja meni aina muihin asioihin. Mitä lie sillä tarkoittanut?
"Se kun kuuluu olevan aamusta iltaan polvillaan ja pyllyllään, miten milloinkin, oihkii ja voihkii ja panee Herralle pakkoja. Vaan eihän sitä miten saa syntinen väkisten mitään, eihän sitä saa käskeä eikä komentaa — Herraa."
"Kuuluu olevan ahkera", jatkoi Ryynänen, "viikot kulkee pitäjällä, luettaa ja tutkii, määrää ja panee pitkiä läksyjä vanhoille ihmisille. Siellä on nyt semmoinen sota Liperissä, ettei ennen milloinkaan. Ovat nousseet kahdelle jalalle kaikki vanhat paatuneet, toiset myötä, toiset vastaan. Vastaan kuuluu rovastikin olevan, vaan ei se tottele rovastia. Pimeää on ollutkin Liperissä, kortit paraina kirjoina."
Paavo istui ja kuunteli silmät kiinni puristettuina.
"Jo niitä on ollut liian paljon suruttomia pappeja, jo niitä on nähty ja kuultu. Kun jo alkaisivat papitkin puhua paimenen äänellä eksyneelle laumalle eikä enää palkkalaisen! Kun saisi senkin ihmeen nähdä ja kuulla! Pitkältä piti minunkin sieluni ahtaissa kulkea, vaikka oli pappeja omassa pitäjässä kaksittain. Älä sinä, Aatami, kaikkia puheita kuuntele! Se on maailman suu suuri, ei sitä saada tukituksi. Ja hätänsä sillä on sielunvihollisella. Se kun alkaa Herran työtä turmella, niin se lähtee itse matkaan eikä uskokaan poikiaan. Oletko sinä, Aatami, kuullut sitä, mitä ne meistä puhuvat? Mehän olemme olleet kaikkein ilkeimpiä ihmisiä näillä mailla. Olisivat jo rautoihin panneet ja Kuopioon kulettaneet, jos ei olisi esivallan käsi edessä. Kuulosta sitä, katso sitä, onko siinä Herran työtä, Liperin papissa, ja onko se oikeassa hengessä ja järjestyksessä rukoilemassa!"
Paavo puhui kuin ojentaen ja nuhdellen ystäväänsä. Oli hän kuullut kaikenlaisia kertomuksia Liperin papista, hyviä jos huonojakin. Oli niitä ollut liikkeellä Nilsiää myöten. Hän oli hautonut mielessään Liperin matkaa jo kotoa lähteissään, vaikkei ollut puhunut kenellekään aikomuksistaan, ei Niskasellekaan.
"Sitä pitää mennä sinne puhuttelemaan", jatkoi hän hetken perästä.
"Pian sen hengen haistaa, onko henki Herran henki, kun hajua lie. Jos
on hyvinkin herännyt, jos on Herra Liperissäkin tultaan polttamassa.
Vielä herää pappejakin, vielä ne tulevat yksille oljille. Lie jo
Liperin pappi tulossa."
Ja sinä iltana tehtiin yhteinen päätös Liperiin lähdöstä. Käydään ensin Kivilahdessa Aatamin kodissa. Aatami lähtee sieltä mukaan. He sovittavat matkansa sunnuntaiksi, jolloin tapaavat papin paraiten kotona. He viipyvät päivän, pari, miten sopii ja palaavat samoja jälkiään Savoon.
Lauvantai-iltana he saapuivat perille. Renqvist oli juuri palannut pitkältä sairasmatkalta pitäjän perukalta ja kertoi ensin sairaastaan, sitten työstään ja herätyksistä.
"Tämä on kolkkoa korpea, täällä uupuvat voimat. Pyytää on pitänyt, polvillaan olla joka päivä. Ei saa pyytämättä mitään syntinen. Kun jaksaisi, kun saisi nämä harvat heränneet huutamaan hätäänsä Herralle."
Paavo myönnytteli, nyökäytti päätään, sanoi jotain väliin väsyneesti.
"Vaan rukous on vielä outoa ja tuntematonta tässä pitäjässä. Siitä on täällä tullut ahdas portti, jonka läpi täytyy syntisten päästä, jos on mieli joukkoon kuulua. Ne tulevat tänne itkemään ja syntejään valittamaan, mutta eivät tahdo taipua rukoukseen. Häpeevät Herraa ja pelkäävät ihmisiä. Lyödä ja painaa pitää, ennenkuin jumalaton polvensa notkistaa."
Hän puhui pitkät ajat yksin, alkoi vähäväliä uudestaan, kun eivät vieraat jatkaneet.
"Kauan sain taistella itseni kanssa, ennenkun vapaannuin harjoittamaan rukousta orjailematta, ujostelematta. Nyt olen jo tottunut. Nyt uskallan langeta polvilleni Herran eteen missä tahansa, kotona, kylässä, ystäväin ja vihamiesten keskellä. Pitkään katsoivat ja oudoksuivat, vaan kun olin ensimäisen häpeäni voittanut, niin jo totuin, ja siitä on tullut sitten tapa ja jokapäiväinen harjoitus."
Niskanen tarkkasi tuontuostakin Paavoa, joka rypisteli silmäkulmiaan, kääntyili sohvan kannella, vilkaisi toisinaan pihalle ja näytti levottomalta.
"Kun on kaiken kokenut elämässä, minkä minäkin, niin jo täytyy polvien notkistua ja oppia antamaan Herralle kunnia. On monet matkat kierretty siitä ajasta asti, jolloin Sonkajoelta lähdettiin yhdessä isän kanssa Kuopioon. Herran tietä se vain on ollut silloinkin, kun sitä siksi vähimmän ymmärsin. Niin otti ahtaalle, että järki petti ja järjen mukana yritti jo henkikin mennä. Mitä lie edessäpäin, takanapäin ainakin on ristiä ja vaivaa? Mutta ristinhän se on tiekin."
Ja Renqvist kertoi elämänsä retket alusta loppuun, koulunkäyntinsä ja kulkunsa Kuopioon, Turkuun ja Tukholmaan, sielunsa tuskat ja taistelut, sen pimeät päivät, kaikki, mitä oli kokenut ja mikä oli jättänyt jälkiä hänen sieluunsa.
"On se suuri asia, että on ollut Herran ystäviä matkalla hoitamassa, Agreliuksia ja muita, Turussa ja Tukholmassa. Nehän ne opastivat sokeaa syntistä ja sairasta sielua Herran luo. Täällä on saanut sitten olla yksin, Pälkjärven pappi vain on joskus käynyt sydäntänsä raoittamassa. Sillä on parannuksen mieltä, vaan liian vähän rukoilee ja maassa makaa. Taitaa olla emäntänsäkin edessä — sai niin suruttoman vaimon, Bergh-rukka."
Hän puhui yhä omista asioistaan ja työstään, yksinäisyydestään ja kärsimyksistään. Ja aina päättyi puhe rukoukseen. Se oli hänestä tärkeintä ja sen harjoittaminen polvillaan ja julkisesti oikean kristillisyyden tuntomerkki.
Paavo oli painunut polviensa varaan ja istui siinä puoleksi välinpitämättömänä, joskus kohoittaen päätään. Häntä jo tympäsi Renqvistin puhe rukouksesta ja maassa makaamisesta. Ja hänestä tuntui olo täällä niin vieraalta ja vastenmieliseltä, että hän nousi paikaltaan, käveli ulos ja jätti Niskasen ja Ryynäsen kuulijoiksi.
Pappilan seuratupaan näkyi kulkevan väkeä yksitellen ja ryhmissä. Paavo seisoi portaissa tähystellen pirtin puolelle ja tielle päin. Joku tervehti sivumennen arkana ja ujona työntyen sisälle. Hän kulki aholle päin metsän laitaan polkua pitkin, tapasi siellä jonkun, joka makasi maassa kasvoillaan hokien samoja sanoja ja oihkien omituisella äänellä. Paavo seisoi taampana katsellen hetken ja kuunnellen vieraan rukousta. Sitten palasi hän nopein askelin sisälle, missä Niskanen jo oli puuttunut puheisiin kysellen ja keskeyttäen Renqvistin pitkäveteistä puhetta.
"Vaan jos siitä tulee väärää, vierasta tulta Herran alttarille, kun aina pitää rukoilla ja polvillaan olla pitkin päivää", kuului Niskanen sanovan samassa, kun Paavo tuli sisälle.
"Siitä tulee — Aaronin poikain tulta siitä tulee", tokaisi Paavo kiireesti, ennenkun oli istunut ja Renqvist ennättänyt mitään vastata.
"Tottapa se on sen tietänyt, joka on sanonut, että aina tulee rukoilla eikä väsyä", sanoi Renqvist yhtä kiireesti.
Hänen pyöreät kasvonsa kävivät punaisiksi ja ääni vavahteli. Mutta hän tyyntyi samassa ja jatkoi:
"Sitäkö tekin, että sisällinen rukous siitä kärsii, jos ulkonaista harjoitetaan, että niistä tulee ulkokullattuja ja lain orjia, jotka Herralle polvensa notkistavat? Parempi on olla lain orja kuin synnin orja. Ei niitä ihmismahti maahan paina, tämän puolen juomareita ja kortinpelureita. Sitä on siinä sisällistä rukousta sen verran kuin on ulkonaistakin. Koko maailma sanoo sisällisesti rukoilevansa ja pysyy kuitenkin maailmana. Siitähän se petos tulee."
"Tulee siitäkin", sanoi Paavo, "tulee, kun on ilman henkeä ja elämää rukoiltu. Pitää olla muutettu sydän, sisällisten murheiden ja ahdistusten kautta vaivattu, ennenkun on syntinen sovelias polvillaan Herraa rukoilemaan. Pitää saada Herralta henki ja elämä ja valkeus. Siinä voimassa vasta saatat polvistua ja ilman syntiä maassa maata. En minä sinusta puhu, vaan näistä muista, joita sinä täällä polvilleen komennat. Se on kyllä tuli tarpeellista ja välttämätöntä talossa, kun eivät sitä vain taitamattomat käsiinsä saa."
"Mennään mekin joukkoon!" kehoitti Niskanen, kun kuuli veisuuta pirtin puolelta. "Annetaan Herran tutkia, kuka on vilpitön, kuka vilpillinen, ja tutkitaan itsekin!"
Hän sanoi sen keskeyttääkseen kiistan ja estääkseen uhkaavaa kiihtymystä.
"Ei mennä, ennenkun on rukoiltu. Tässä on kaiken iltaa puhuttu kaikenlaista toinen toisillemme, mutta ei Herralle mitään", sanoi Renqvist ja painui polvilleen pöydän päähän, toiset seuraten mukana.
Se oli pitkäveteistä rukoilemista, sairaan valittelua ja voihkimista, samojen sanojen yhtämittaista kertaamista. Hän rukoili omasta ja vierastensa puolesta, seurakuntansa ja koko kirkon sekä kaiken esivallan puolesta.
Paavo oli jo noussut toiselle polvelleen ja odottanut loppua. Ei hän ollut jaksanut seurata mukana, ei ollut saanut sydäntänsä tottelemaan. Ajatukset olivat harhailleet siellä täällä, kulkeneet omine valtoineen milloin missäkin, milloin kotona, milloin ystävien parissa, ja siirtyneet sieltä taasen äskeisiin keskusteluihin.
Seurameno oli samanlaista pirtissä — pitkäveteistä, unista ja ikävää. Tuontuostakin lankesi väki polvilleen. Kuului huutoa ja outoa ääntä kautta pirtin, toiset rukoilivat omilla sanoillaan, toiset lukivat isä-meitäänsä, toiset uskontunnustusta tai jotain virren värsyä. Eikä Paavo malttanut taaskaan odottaa loppua, vaan käveli ulos, kulki alas järven rantaan ja kierteli äskeisiä teitään ahon laitaan.
Heillä on eri henki kummallakin, Liperin papilla ja hänellä. Täällä on alettu väärästä päästä, täällä on annettu aikamiesten työ lasten tehtäväksi ja pantu puoliheränneet pakollisiin harjoituksiin — harjaantuneiden Jumalan lasten töihin. Ei ole näillä täällä Kristuksen sisällistä tuntemista. Nämä kolkuttavat seinän takana ja pysyvät puoliheränneessä tilassaan omien harjoituksiensa alla. Tämä täytyy saada sille sanotuksi.
Samassa alkoi jo ihmisiä tulvata pirtistä pihalle. Paavo istui kivellä piha-aidan vieressä katsellen seuraväkeä. Joukko nuoria kulki hänen ohitseen nauraen ja ivaa tehden ja taakseen vilkuillen. Rappusista kuului outoja ääniä ja huudahduksia sekä itkun sekaista puhetta. Renqvist näkyi seisoskelevan miesten kanssa pihalla ja jakelevan niille kirjasia.
"Jatkakaa te, pitkittäkää kotona!" kuului Renqvist sanovan. "Tämä suku ei mene pois muutoin kuin paastolla ja rukouksella. Kolme kertaa päivässä pitää syntisen polvistua, oli kotona tai kylässä."
Kun Renqvist oli mennyt sisälle, alkoi joukko hajaantua. Toiset hyvästelivät pitkään, itkien ja äännellen, toiset lankesivat taampana maahan.
"Mitä te taas kummittelette ja kuvattelette — mitä te sieltä haette?" sanoi Paavo heille sivu kulkeissaan.
"Ne eivät vielä ole oppineet seisaaltaankaan elämän Herraa lähestymään, niin jo pitää ryhtyä suurten pyhäin harjoituksiin", jatkoi hän edempänä miesjoukon kohdalla päätään kääntämättä.
Miehet katselivat kummissaan Paavoa ymmärtämättä, mitä hän sanoi.
Paavo oli jäänyt keskelle kamarin lattiaa seisomaan ja odotti siinä suun vuoroa.
"Päivätöilläkö te täällä taivaaseen pyritte?" kysyi hän hätäisenä. "Minä olen tässä kaiken iltaa katsellut ja kuunnellut, enkä ole löytänyt muuta kuin suun höpinää. Sinä, pappi, olet pannut lapset aikamiehen töihin. Vaan siinä eivät kestä niiden sisukset. Ne eivät nämä sinun kristittysi ole vielä silmiään auki saaneet, kun jo olet pannut niiden päälle julkiset velvollisuudet ja Jumalan ystäväin jokapäiväiset harjoitukset. Tiedätkö sinä, mitä siitä tulee, jos tyhmä ja yksinkertainen kansa saa tämän opin käsiinsä ja joutuu paljailla luonnon voimilla Jumalaa palvelemaan? Ulkokultaisuutta siitä tulee ja tekopyhyyttä."
"Vai niin, vai sitä siitä tulee! Vai sellainen on nyt sen Savon profeetan tuomio Herran töistä täällä!" sanoi Renqvist kiivaana, mieltään purkaen. "Jo minä olen teistä kuullut — kielillä puhujista ja unennäkijöistä. Unissako se pitää alkaa parannuksen teko ja horroksissa? Kuuluvat sillä lailla siellä Savossa alkavan. Vaan siitä se vasta oikea ulkokultaisuus kasvaa. Parempaa on tämä ulkokultaisuus täälläpäin. Tästä pääsee hereille, vaan siitä viinasta, jota sinä siellä syntisille juotat, ei herätä ennenkun helvetissä. Vai Jumalan lasten rukousta sinä olet tänne pilkkaamaan tullut ja Herran työtä turhaksi tekemään!"
Paavo oli istunut alas kuin lyötynä. Oliko hän puhunut taitamattomasti? Oliko hän sanonut sitä, mitä ei sittenkään olisi saanut sanoa? Tähänkö tämä matka nyt päättyi — riitaan ja epäsopuun ja katkeruuteen? Se oli tapahtunut niin äkkiä, se, mitä hän oli itse sanonut ja mitä Renqvist. Ei hän ollut oikeastaan tahtonut eikä tarkoittanut sanoa mitään pahaa eikä loukkaavaa, oikaista vain hän oli tahtonut ja korjata eksyviä. Ja hän jäi hetkeksi istumaan kuin herpaantuneena, kykenemättä mitään sanomaan.
Oltiin hetken aikaa äänetönnä. Niskanen tarkkasi taasen väliin pappia, väliin Paavoa. Hänestä tuntui siltä, että hänen pitäisi sovittaa niiden mieliä. Vaan ennenkuin hän oli saanut kootuksi sanottavansa, oli Renqvist taasen aloittanut ja puhui nyt hiljempaa, levollisena, kuin katuen äskeistä kiivauttaan.
"On se vaaransa siinäkin, rukouksessa, niinkuin on muussakin hengellisessä harjoituksessa. On niitä täällä ollut hengettömiäkin rukoilijoita, joita on täytynyt varoittaa. Tässä on likellä muutamia vaimoja, jotka juoksevat täällä joka päivä, höpisevät suullaan sanoja ajattelematta ja ymmärtämättä. Vaan niitä on pitänyt kärsiä, niinkuin muitakin eksyviä. Sitä minä vain, että rukoilla pitää. Ja jos ei syntinen rukoile ääneensä ja polvillaan ja osoita nöyryyttä Herran edessä, ei hän rukoile ollenkaan eikä ole vielä päässyt tuntemaan omaa surkeuttaan. Rukoukseen ovat Herran lupaukset liitetyt, kaikkein korkeimmat ja ihanimmat. Sinunhan pitäisi tämä tietää, joka siellä päin tietä näytät. Näytä se oikein äläkä väärin."
Ja Renqvistin yritti tavata taasen sama kiihtymys, vaan hän lopetti kesken. Paavo oli oikaissut itsensä, kiertänyt kätensä polven ympäri ja taivuttanut päänsä taaksepäin.
"Sinä nämä asiat luulet parhaiten tietäväsi, jolla on hengen virka, mutta katso, onko voide myöskin. Oppi on oikea, vaan älä opin kautta Herraa lähesty, äläkä harjoitetulla tiedolla ja ymmärryksellä rupea Kristusta etsimään! Minun raamattuni on samanlainen kuin sinunkin ja siinä on meille molemmille läksyt siitä asiasta, niinkuin on muustakin. Sinun pitää oppia tuntemaan heränneiden eksymys ja kaukaa jo vainuamaan niiden vaarat. Se on siinä heränneen vaara, missä kesken kääntynyt rupeaa ahkerasti pyhien töitä harjoittamaan ja pitämään pitkiä rukouksia ilman sisällistä tuntoa ja Herran ystävyyttä. Rukoilla on minunkin pitänyt, monesti päivässä käydä kammiossa vaivan aikana, vaan katuja ja toreja on käsketty kiertää ja ajattomalla ajalla polvilleen panna. Tulta se on, vaarallista tulta se on tämä polvirukous. Sitä tulta pitää sulin käsin hoitaa."
He puhuivat puoliyöhön samasta asiasta, kiersivät, kulkivat samoja paikkoja ja törmäsivät taasen yhteen. Kun jo näyttivät pääsevän likelle toisiaan, kun jo rauhaantuivat, hiljenivät, myönnyttelivät ja nyökäyttivät toisilleen päällään, niin jo ponnahtivat puheet taasen toisistaan, ja siitä alkoi sitten jälleen uusi kulku uudessa kierroksessa.
"Meillä on eri henki", sanoi Paavo vihdoin ja nousi sohvalta. "Hengessä on ero."
"Vaan sama Herra ja sama oikeus lähestyä häntä, joka on luvannut kuulla syntisen rukouksen."
Ja Renqvist laskeutui taasen polvilleen ja alkoi rukoilla hiljaa, valittaen. Hänen äänensä nousi ja laski omituisessa, laulavassa nuotissa ja paisui mitä pitemmälle rukous jatkui, muuttuen lopussa hiljaiseksi, melkein kuiskivaksi.
Kun he olivat nousseet, seisoivat he hetken vielä paikoillaan, ikäänkuin jotain odottaen ja jotain sanoakseen, saamatta kukaan kuitenkaan mitään sanotuksi. Sitten kulkivat he arastellen ulos, Paavo, Niskanen ja Ryynänen, ja painuivat pirtin puolelle. Mutta ei tahtonut tulla uni sinä yönä silmään. Ajatukset vain liikkuivat äskeisissä asioissa, siinä, mitä oli puhuttu ja mitä oli mikin sanonut.
"Taitaa olla tämä matka viimeinen tännepäin", sanoi Paavo, kun he olivat oikaisseet itsensä oljille, "Sinä, Aatami, saat olla siellä rajalla vahtimassa, ettei tämä tekopyhyys pääse pitemmälle."
"Minä? — miten minä — mitä tällainen vahtii, kuollut ja kykenemätön?
Oma sydän kun on vähittä vana, niin siinä sitä on kylliksi tällaiselle."
"Rukoile sinäkin! Rukoilevat ne muutkin, ei vain Liperin pappi, vaikkeivät torvella edellään soita. Rukouksen kautta minäkin sain kaikki, vaikka onkin ollut salattua saamiseni. Tekopyhät ottavat tavaransa hyllyltä ja pöydän päästä, vaan minun ovat olleet tavarani Herran takana, Herran omalla ajalla annettavissa."
He puhuivat kauan vielä kaikesta, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Paavo nousi yhä uudestaan ylös, istui oljilla ja puheli oikeasta ja väärästä kristillisyydestä ja rukouksesta.
He olivat aamulla vielä kirkossa, mutta läksivät heti, painuivat salolle, kulkivat tuttuja teitä pitäen seuroja ja oleskellen ystävissä. Ja heistä tuntui niin vapaalta olo taasen, niin kodikkaita ja lämpöiseltä ja helpolta kuin olisivat omissa pirteissään itsekukin.
"Tämä se on parasta uskoa — tämä usko täällä, minkä Herra on näillä vaaroilla sytyttänyt syntisten sieluihin", sanoi Paavo Nälkömäessä hyvästellessään Karjalan ystäviä.
"Ja tämä Paavo se on paras Paavoista", lisäsi nälkömäkeläinen puristaen
Paavon kättä lujasti ja pitkään.
VI.
Eräänä iltana syyskesällä oli Paavo palannut Niskasen kanssa Kuopiosta. Hän oli käynyt siellä jo useamman kerran, milloin yhdessä Niskasen mukana, milloin yksin. Sinne oli keväällä siirtynyt uusi, nuori pappi, joka oli heti avannut sydämensä Paavolle ja sitten käynyt kerta kerralta yhä likisemmäksi hänelle.
Paavo oli ollut kaiken matkaa tavallista iloisempi, ottanut yhä uudestaan puheeksi Kuopion uuden papin, kertonut hänestä pitkin tietä ystäville, ennustanut uusista voitoista, joita he vielä kerran asialleen voittavat.
"Siinä on vielä Liperin papin hapatusta, mutta lähtee se siitä, kuluu se pois, kun kulutetaan. Ystävä siitä vielä tulee ja Herran ase asialle. Vaan meidän pitää taidolla liikkua sellaisten kanssa, etteivät arkiinnu", puhui Paavo Niskaselle kotimatkalla.
Hän ajoi lopputaipalen yksin huonoa metsätietä myöten ajatuksiinsa vaipuneena. Kuu valaisi pitempiä oikosia, mutta mutkat olivat pimeitä ja synkkiä sakeassa kuusikossa. Tie milloin nousi ylös vaaran kiviselle kupeelle, milloin laskeutui alas salmekkeelle ja kulki viittatietä yli. Paavo antoi hevosen astua hiljalleen, painautui selkänojaa vasten vanhan, ratisevan reslan perässä ja jättäytyi ajatuksiensa ja muistojensa varaan.
Hänellä niitä olikin enemmän kuin muilla. Hänen elämänsä retki oli ollut mutkaista ja kirjavaa. Mitä lie Herra milläkin tarkoittanut, kärsimyksellä ja kovalla päivällä? Ja nämä matkat sitten —? Hänet oli ajettu tielle, vedetty salolta taipaleelle, keskeltä köyhyyttä ja hätää, pantu puhumaan heräävälle kansalle ja sitä hoitamaan. Seppäkö sen pani alkuun vai Herrako sepän kautta? Hän oli jo usein mielinyt jättää matkansa ja päättänyt jäädä kotiin, mutta aina lähtenyt uudestaan liikkeelle. Toisinaan oli hänestä tuntunut niin raskaalta sielussa ja vaikealta lähtö, että piti repiä ja riistää itseänsä irti, toisinaan taasen paloi sisässä tuli, ja näkymätön voima pakoitti lähtemään.
Jää paukahti jossain takanapäin, joku tuli tuikahti etäältä mökistä vaaran rinteeltä näkyviin, säkeniä hulmusi lakeisen täydeltä, pilven hattara kulki kuun alitse ja tummensi näköpiirin salmen suussa.
Hänen ajatuksensa hakivat lepopaikkaa itselleen — jotain viihdyttävää ja hupaista. Hän muisteli Kuopion uutta pappia ja papin puheita ja omaa mielihyväänsä uudesta ystävyydestä ja kaupungissa olosta.
Mitähän siitä miehestä vielä tulee? Jaksaako, kestääkö nuori mies pitemmältä? Kun eivät herrat sitä veisi. Vaan jospa alkavat herratkin herätä? Siellä niitä oli jo ollut salin täysi veisaamassa. Pappi oli kantanut tuolia pitkin iltaa, puhuttanut hänellä ja puhunut itsekin. Toiset olivat jääneet jälelle, tulleet kamariin ja istuneet iltamyöhään asti. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että häntä oli huomattu, että hän oli saanut olla mukana. Ei niitä saanut likellekään mennä herroja täälläpäin.
Siinä oli jo Tahkomäki hänen edessään. Tie kierrätti kaukaa, kulki talon ohi altapäin ja palasi sieltä takaisin riihen perätse pihaan. Häntä oli aina jokin ahdistanut kotiin tullessaan, jokin raskas, epäselvä tunne ja pelonsekainen mieliala. Hän ei oikein osannut sitä itsekään itselleen selittää, mikä se oli. Oliko se hiljaista, salaista syytöstä siitä, että oli tullut oltua ja viivyttyä liian kauan kotoa poissa ja jätettyä Riitta lasten kanssa, vai oliko se pelkoa siitä, että oli jotain tapahtunut hänen poissa ollessaan?
Mutta nyt hänestä tuntui hyvältä ja helpolta ja turvalliselta kotiintulo, toisenlaiselta kuin ennen. Ne vielä valvoivat, ikkunaluukku oli auki pihan puolella. Olisivatko odottaneet häntä? Vaan mistä ne tiesivät odottaa?
Joku aukaisi oven ja yritti pihalle, mutta veti sen taasen äkkiä kiinni. Sitten kuului hätäistä puhetta sisältä ja epäselvää supatusta.
Paavo riisui hevosen, juotti sen lähteellä ja heitti heiniä eteen. Tultuaan sisään huomasi hän lasten juoksevan pelokkaina äidin luo ja tuijottavan ovea kohti. Olikohan sittenkin jotain tapahtunut, niinkuin hän oli pelännyt, jotain tapaturmaa tai vahinkoa? Hän asetteli kintaitaan lieden reunalle, kopisteli lunta jaloistaan, kurkoitti turkkia orrelle väliin vilkaisten Riittaa ja lapsia pirtin perälle.
"Te vielä valvotte. Mikä teitä valvottaa? Odotitteko?" kysyi Paavo ja käveli perällepäin.
"Ei ole odotettukaan", sanoi Riitta ja katseli oudosti Juhanaa ja tyttöjä, jotka jo vilkastuivat ja alkoivat liikkua lattialla. "Muutoin vain on valvottu."
"Viivyin Kuopiossa pitemmältä. Siellä on nyt sellainen pappi, joka viivyttää."
Ja hän kertoi Kuopion uudesta papista, papin salissa pidetyistä seuroista ja herroista, joita oli kokoontunut kamarin täydeltä. Hän ei ollut ennen milloinkaan tehnyt selkoa matkastaan, vaan aina ollut matkainsa perästä harvapuheinen. Tuntui nyt niin oudolta ja omituiselta Riitasta ja lapsista, kun he istuivat siinä ristissä käsin kuin kirkossa ja koettivat seurata mukana ja tekeytyä tarkkaaviksi.
Vaan myöhemmin, kun lapset kaikki olivat nukkuneet, alkoi Riitta kertoa, mikä heitä oli valvottanut sinä iltana ja monena muunakin. He olivat seuraavana yönä sen jälkeen, kun Paavo oli lähtenyt, heränneet siihen, että Sohvi oli huutanut hätääntyneen, säikähtyneen huutoa. Siihen samaan huutoon olivat sitten yhtyneet muutkin lapset, Liisa ja Eeva, niin että koko pirtti kaikui kamalasta äänestä. Kun hän nousi tilaltaan, huomasi hän samassa, että ovi kävi ja että joku oli mennyt ulos. Pirtin perästä kuului vielä kotvan askeleiden ääniä. Sohvi aina vain huusi ja itki, mutta toiset lapset hokivat "ruoti-Penna", "ruoti-Penna". Aamulla vasta Sohvi kertoi, miten Penna oli puhaltanut tulta tikkuun ja seisonut Juhanan jalkopäässä suuri puukko kädessä. Oli niin pelästytty, ettei oltu saatu unta silmiin sinä yönä eikä seuraavanakaan. Sohvi oli vavissut vielä pitkin päivää ja itkeskellyt.
"Jopa on saatana saanut liian suuren vallan", sanoi Paavo, "Se on sääskiniemeläisten työtä, Kuosmasten itsensä. Nehän ne kantavat vihan tulta sielussaan yötä ja päivää."
Ja hän valvoi vuoteellaan, väliin puhellen Riitalle, väliin maaten pitkät ajat äänetönnä kädet pään alla.
"Saivat raukan narratuksi surmatöihin, mutta Herra oli likempänä kuin luulivatkaan. Minkä hän varjelee, niin säilyy, vaikka tulessa ja vedessä. Saavat elää turvassa ne, jotka häntä pelkäävät ja hänen autuuttaan etsivät. Sitä minä vain, että loppunevatko tähän vainomiesten hankkeet."
"Sitä minäkin", lisäsi Riitta heti. "Jos hyvinkin yrittävät uudelleen, jollain toisella tapaa. Ei ole puhuttu vielä Juhanalle! mitään siitä, että Penna oli siinä hänen jalkopäässään seisomassa, kun Sohvi heräsi. Se nukkui sikeää untaan ja havahtui vasta myöhemmin."
Riitta kertoi moneen kertaan samoja asioita, palasi takaisin erityisiin kohtiin kertomuksessaan, oikoi ja korjasi puhettaan perästäpäin tehdäkseen tapahtuman sitä selvemmäksi. Mutta vähitellen muuttui puhe taasen vanhaksi valitukseksi Paavon matkoista ja poissaolosta. Ääni kävi yhä kärtyisemmäksi ja hiljaisemmaksi, niin että vihdoin erottautui vain joku sana joukosta.
Paavo makasi omissa ajatuksissaan ja valvoi vielä, kun Riitta jo oli nukkunut.
Näkyi olevan sellaista sittenkin hänen elämänsä, että kun milloin päivä yrittää pilkistää pilven raosta, niin jo taas pimenee ja synkistyy taivaanranta toiselta puolen. Kun hän sai joskus jostain vähän iloa ja mielihyvää, niin iskettiin taas sieltä, mistä ei ollut odottanutkaan ja pantiin uusia painoja. Ajoi hetken, kulki hetken helpompaa tietä, niin jo tuli ryteikkö vastaan ja kapulasilta kulettavaksi. Ei hän saanut huokaistakaan päähän asti, hänen piti lähteä ja ponnistaa, ei lepuuttaa jalkojaan eikä suoria väsynyttä ruumistaan.
Mitä kaikkea hän olikaan vasta haaveillut ja matkalla mielessään suunnitellut? Sitä, että Kuopion uusi pappi tulee mukaan, että he kulkevat vielä yhdessä kumpikin ja jakavat yhdessä Herran salattua viisautta, sitä, että herratkin alkavat herätä, että kaikkien pitää saada nähdä Herran väkeviä töitä Savossa ja Karjalassa. Ja paljon muutakin. Vaan korpea on kristityn tie, synkkiä saloja, joskus vain ahon laitoja ja kovia pohjia kuin mielen nouteeksi.
Paavo pysytteli taasen pitemmälti kotonaan, luki siellä, tutki siellä raamattuaan ja "Hunajan pisaroita". Melkein joka päivä saapui vieraita Savosta ja Karjalasia, viipyen päivän, parikin. Hän luki niille, hän löysi niille aina uuden, tuoreen asian kirjoistaan, hän syventyi siihen ja selitteli sitä yhä uudestaan tuleville ja meneville. Kaikki huolet haihtuivat keskellä vieraita ja uusia ystäviä, jotka ahmien ja ihastellen kuuntelivat opettajaansa ja illoin oljilla istuessaan veisasivat virsiään. Miten hän oli reipas ja vikkelä, miten hän läskikään leikkiä väliin ja huvitti ystäviään kertoen matkoistaan ja höystellen puheitaan mehevillä, leveillä sukkeluuksillaan!
Jonsan Sutinen ajoi eräänä päivänä Tahkomäkeen. Oli niin outoa
Paavosta, että hän katseli kauan aikaa Sutista saamatta sanaa suustaan.
Sutinen oli ollut aina vainomielinen, aina puhunut pahaa Paavosta ja
heränneistä.
"Täytyi tulla, vaikka oli vaikeaa", sanoi Sutinen. "Täytyyhän sen, jolle Herra panee pakon. Vaikeaa oli minullakin kerran matka Sutelasta Syvärille. Mikä sinut tänne toi — köyhyyskö? Joko ovat alkaneet aittasi tyhjentyä? Vaan jos lie muuta köyhyyttä?"
"On semmoista, ettei saa enää eletyksi päivääkään. Puuttuu parempia
tavaroita. Maallisia vielä on, vaan ei taivaallisia eikä ole ollutkaan.
Älä sinä, Paavo, enää entisiä muistele! Jumalaton on jumalaton.
Jumalatonhan minä olen ollut kaiken ikäni", puheli Sutinen.
"Mutta miten sinä parannusta teet, jolla on aittaa, eloa, kalua? Miten sinä siitä pääset liikkeelle? Miten kameli neulansilmän läpi? Sen ovat rikkaan passit joka päivä selvät."
"Taitaa olla", myönnytteli Sutinen.
"Tässä on saatu pari vuotta syödä selvää leipää, niin jo on sielu takertunut tavaroihin. Sitä täytyy Herran sitten uusilla murheilla irti repiä. Miten ja mistä päästä sinä olet parannuksesi alkanut?" kysyi Paavo yhtäkkiä ja seisoi suorana Sutisen edessä.
"Siitä, mistä on tunto käskenyt. Kun on ihmisrukka ikänsä kaiken rikastunut, kynsin hampain koonnut hyvyyttä, mitä van on irti saanut, köyhiä ja nälkäisiä ahdistanut, niin jo tietää tunto sanoa, mistä päästä parannus on alettava, kun lie vähänkään raollaan."
"Tietää — tietää", myönsi Paavo.
"Niille on nyt täytynyt ruveta antamaan kaksi kappaa yhdestä kapasta ja korot anteeksi, joilta on ennen ottanut."
"Mutta jospa sinä tukitkin tiesi hyvillä töilläsi, niinkuin olet ennen tukkinut pahoilla. Älä tee tunnostasi jumalaa, vaan Herralle kunnia! Se on heränneen tunto armoton, et sinä sitä omilla töilläsi lepytä. Kun olet yhden työn tehnyt, niin tunto jo toista vaatii ja velkoo. Liperissä koettavat lepyttää rukouksillaan tuntoaan, sinä täällä muilla töillä omaasi. Niitä pitää tehdä niinkuin ei tekisikään, pitää silmät ummessa käydä säkin kanssa aitassa. Muuten tulee perkele perässä ja pilaa kaikki hyvät työsi. Ala sinä siitä, mistä minäkin aloin — ahdistetun, särjetyn sielun ikävästä! Se on siitä aita matalin armoon ja anteeksiantoon."
"Sitähän minä, että sinä neuvoisit ja opastaisit oikeaan", sanoi Sutinen. "Nyt on sellainen aika, etteivät nyt saa ihmiset enää suruttomina elää. Ovat jo omat torpparini heränneet, niin jo täytyy isännän lähteä mukaan. Kävin pari kertaa seuroissasi, en ole niissä ennen käynyt, niin jo pisti tuntoon sana ja alkoi jumottaa ja siitä se on sitten yltynyt."
"Ei ole tyrkytetty kenellekään. Ovat saaneet omin valtoinensa olla, tulla ja mennä, etteivät kesken lähtisi. Kuka kesken lähtee, ihmismahdilla maailmasta, se taas kesken palajaa maailmaan takaisin."
Sutinen teki lähtöään, mutta palasi ovesta pirttiin.
"Jäi vielä sanomatta ja tunnustamatta sekin paha, mitä olen heränneistä puhunut ja sinusta. Minä kun olen ollut pahin vainomies näillä kuuluvin. Kulin kylässä ja syötin suruttomille maailman puheita. Pappilassa niitä on mielihyvin kuunneltu. Se Sirelius taitaa olla pian samanlainen kuin minäkin olin. Mutta jospa sekin vielä heräisi."
"Ei se pappi herää. Papilla on tieto ja oikea oppi omasta mielestään. Tietonsa päällä se makaa. Oikeasta on vaikea herätä — pitää tulla ensin vääräksi. Väärästähän sinäkin itsesi löysit, kun tuntosi aukesi. Antaa sen papin aikansa soimata, antaa sen sortaa herännyttä kansaa, niin tylsyvät viimein aseet ja väsyvät voimat! Herran työllä täytyy olla vastuksensa ja vainonsa vastassa, ei se muuten Herran työtä olisikaan. Ei ole sinustakaan ollut ennen estettä, ei ole papistakaan nyt, vaikka papilla onkin parempi paikka parjauksilleen. Ristiä se on tämäkin, Kristuksen ristiä se on, ja sen alla koetellaan harjaantuneet mielet."
Paavo ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän sittenkin ajatteli. Hän oli jo kauan kärsinyt Sireliuksen saarnoista ja puheista, jotka viime aikoina olivat käyneet yhä katkerammiksi. Oli jo pitkät ajat tuntunut vaikealta kirkkoon meno, ja heränneet olivat ruvenneet jäämään pois yksi toisensa perästä. Mutta hän oli koittanut siellä kulkea, istua tyynenä ja levollisena omalla paikallaan itäisessä ristissä, vaikka suruttomat supattivat toisilleen ja vilkuilivat mielihyvässään milloin pappi pauhasi villiuskoa vastaan ja sätti heränneitä.
"Kestä sinä minkä minäkin kestän, minuun se kuitenkin kipeimmin koskee! Kun olet rikkautesi voittanut ja tavarasi rakkauden, niin voittanet papin vihatkin", puhui Paavo ovessa Sutiselle.
Hän oli hengessään jo kauan odottanut vastustusta ja vainoa ja siitä jo siltä varalta puhunut ystävilleen.
"Sen pitää tulla tulessa koetelluksi tämän meidän uskomme ja kristillisyytemme. Maailma makaa vielä kynsillään, mutta se nousee siitä ja nostaa vainon noustessaan. Se hioo ensin, se koettelee ensin kynsiään, se vaanii, kiertää ja heittäytyy vihdoin kimppuun kuin peto saaliiseensa. Hyviä päiviä on vielä eletty, mutta pahat ovat elämättä, vaivat kokematta, syvimmät vedet vielä kahlaamatta."
Hän rauhoitti ystäviään, kun tuli puhe Sireliuksesta ja hänen saarnoistaan ja ihmisten pahoista puheista. Mutta joskus häntä harmitti ja suututti, niin että hän aikoi oikopäätä lähteä pappilaan ja siellä puhua suunsa puhtaaksi.
Pitikö heidän aina istua sen maalitauluna? Oliko saarnatuoli oikea paikka papin vihoille? Eivätkö he enää saaneetkaan kuulla Jumalan sanaa papiltaan, jolle palkan maksoivat niinkuin muutkin. Se näyttää nyt olevan palkkapaimenten tapa semmoinen, että istuvat kuusi päivää kotonaan pappilassaan, ja käyvät seitsemäntenä kirkossa heränneitä herjaamassa. Niillä on nyt omat, uudet tekstinsä ja saarnansa tähän aikaan.
Rovasti toki on toinen mies, joka saarnaa suoraa sanaa nykimättä ja näykkimättä. Rovastin tähden täytyy heidän rauhaa pitää minkä jaksaa. Jaksettu on tähän asti, jaksetaan vieläkin. Herra vastaa itse omasta asiastaan, jos lie kerran tämä meidän asiamme hänenkin omansa. Paha sisu vain on pahimpana vastuksena tässä niinkuin muussakin.
Hän pääsi aina tyyntymään siitä, että löysi oman pahuutensa, kiukkunsa ja kärsimättömyytensä nöyryyden paikalta ja ristin, jota piti Herran ristinä kantaa nöyränä ja hyvillä mielin.
Joulun edellä oli Niskanen tullut Tahkomäkeen. Oli sellainen asia, jota hänen oli täytynyt lähteä Paavolle puhumaan. Hän ei joutanut hevostaankaan riisumaan, heitti vain heinätukon eteen ja kulki puolijuoksussa pirttiin.
"Mihin sinä? Miksi et hevostasi riisunut? Mikä hätä sinulla on sellainen?" kyseli Paavo kummissaan.
"Tänne täytyi taasen tulla, niinkuin on ennenkin täytynyt, kun ovat asiat vaatineet. Täällähän niitä on selvitetty."
"On täällä sotkettukin, on tärvelty ja pantu pilalle", sanoi Paavo nauraen, "täytyy jättää Herrallekin selvittelemistä. Kulkevat täällä kaikenlaisilla asioilla, hyvillä ja huonoilla. Hyvät on sotkettu, huonot selvitetty."
"Vaan nyt on asia sellainen, joka taitaa olla umpilukossa." Niskanen sanoi sen surunvoittoisella äänellä ja alkoi kertoa matkastaan ja asiastaan, kuinka Iisalmessa oli nostettu ilmi vaino heränneitä vastaan, kuinka Heikki Martikainen oli ollut syytettynä ja tuomittu sakkoihin seurain pidosta, kuinka suruttomat olivat uhkailleet uusilla ilmiannoilla ja käräjänkäynneillä.
"Kolaanista ne ovat vainot kotoisin, rovastista itsestään. Pappilassa niitä juonia on punottu siellä niikuin täälläkin, täällä pienessä, siellä isossa. On se ollut tiettynä, mutta ei ennen uskottuna. Näistä piti nyt lähteä puhumaan, vaikka eivät ne enää puhumalla parane."
Koski niin kipeästi Paavoon, että hän jäi jähmettyneenä paikalleen, seisoi siinä hetken sanattomana ja tuijotti suurilla, syvillä silmillään samaan paikkaan. Oli kuin olisi häntä itseään syytetty ja sakotettu ja yhä uudestaan uhattu, niinkuin olisivat kaikki vainomiehet kokoontuneet siihen hänen ympärilleen, siinä ilkkuneet ja ilkeydestään iloinneet.
"Vai jo ne alkoivat, vai sai jo saatana reiän muuriin ja puhkaisi tien tuhoilleen. Se onkin siinä ahertanut aamusta iltaan apulaisineen, kiihoittanut karjaansa, syöttänyt ja lihottanut joukkoaan kaiken maailman kulkupuheilla. Jo minä sitä olen odottanut ja hengessäni haistanut, vaikka on täytynyt pelko aina pitää omanaan, etteivät säikähtyisi eivätkä karkkoontuisi. Vaan minä sitä odotin täällä päin, tämän papin puolelta."
Paavo nousi, käveli toiselle puolen pirttiä kuin jotain hakeakseen, palasi taasen takaisin ja istui samaan paikkaan.
"Kun ovat kerran alkaneet ja päässeet koston makuun ja vainon iloon, niin siitä ne jatkavat, yltyvät yhä enemmän ja etsivät itsellensä uutta iloa. Vaan ne saavat sitä sen verran kuin Herra sallii, saavat olla alallaan heränneet ja hyvässä turvassa. Mikä oppi ja teko on Herrasta, se pysyy pystyssä ja pitää paikkansa."
"Pysyy kyllä", sanoi Niskanen, "mutta jotain täytyy meidänkin tehdä, jos on asiamme kerran oikea ja kallis ja meillä mieli sitä jatkaa, niinkuin on alettukin. Eivät ne ole ensimäistä selkäsaunaa ennenkään säikähtäneet Herran pyhät. Kävin vasta Kiuruvedellä, katselin ja kuulostelin ja kiersin kyliä. Se on nyt siellä ilmiliekissä, mikä on kauan kytenyt ja siitä saakka hiilessä palanut, kun sinä, Paavo, siihen kävit puhaltamassa."
He olivat sitten taas vaiti kumpikin, kävivät kujassa, tulivat pirttiin takaisin, hautoivat omaa mieliharmiaan, miettivät, hakivat, keksivät keinoja avuksi omaan avuttomuuteensa. Mutta aina tuli umpi eteen, aina piti palata samaan paikkaan, mistä oli lähdetty. Ja he tunsivat olevansa kuin tieltä eksyneitä, kuin taipaleella harhaan joutuneita, jotka etsivät ja juoksevat itsensä läpimäriksi ja yhä uudestaan sortuvat samoille jälille.
"Niin se on — se on niin, että tässä ovat herrat ja talonpojat vastakkain ja herrat aina voittavat", sanoi Paavo. "Ei meitä kukaan puolusta emmekä me ihmisiltä apua saa. Herrat tietävät ja tuntevat lait ja asetukset ja osaavat niitä selittää ja venyttää. En minä ole niistä selkoa ottanut enkä osaa ottaakaan. Huono on turvamme ja toivomme, jos se ihmisiin perustuu."
"Vaan jospa lähdettäisiin Kuopioon ja puhuttaisiin Berghille asiasta, neuvoteltaisiin kolmisin. Sehän se on tänne päin kallellaan — Kuopion uusi pappi", sanoi Niskanen yhtäkkiä ja katseli kysyvästi Paavoa. "Tuli mieleeni — mistä lie tullut."
"Mistä? Herrasta! Herrasta ne ovat hyvät neuvot kotoisin", sanoi Paavo hyvillään, nousten istumaan. "Miksen minä tullut tuota heti ajatelleeksi? Meillä ei ole muita ystäviä oppineissa, ja oppineita tässä tarvitaan. Talonpojan tuumat ovat nyt tukossa, ei niillä enää mihinkään päästä."
Ja he päättivät heti seuraavana päivänä lähteä Kuopioon Berghin puheille. Se oli heistä parasta ja viisainta. Saavat sieltä viisautta ja valoa. Kun on kerran yksi mutka keksitty, niin paljastuu pian toisenkin salaisuus jo samassa ja laukeaa koko solmu. Se on aina asia siinä vaikeinta, missä ei mitään yritetä eikä mistään alkuun päästä. Ja heistä tuntui koko asia jo niin helpolta, niinkuin se ei enää olisi mitään, niinkuin olisi pahin vaikeus jo voitettu. He puhuivat siitä kaiken iltaa, keksivät uusia puolustuksia itselleen ja asialleen, suunnittelivat ja järjestyivät ja hyvittivät omaa mieltään.
"Sen on Kuopion uuden papin Herra antanut aikanaan ystäväksi, että olisi oppaana oppimattomille näissä asioissa. Hengellisissä asioissa ei ole tarvittu herrain apua eikä ole saatukaan, vaan maallisissa asioissa tarvitaan", sanoi Paavo illalla maata mennessään.
* * * * *
Mutta Kuopiossa oltiin sitten taas yhtä ymmällä. Bergh käveli pitkin kamarinsa lattiaa, kuunteli, puhui, yritti yhden kerran yhtä neuvokkia, toisen kerran toista, mutta perääntyi taasen, otti taasen takaisin ohjeensa ja hajoitti jo samassa, mitä oli rakentanut.
"Niillä on laki semmoinen — vanha laki, vanhempi meitä."
"Laki kyllä, vaan laki on niinkuin se luetaan", keskeytti Paavo kiireesti.
"Luetaan, tulkitaan, sovitetaan", jatkoi Bergh. "Se on sekin laki syntynyt vain omia aikojaan varten. Ei sillä lailla ole tarkoitettu Herran työtä tukahuttaa. Mutta sen ne ovat nyt saaneet aseekseen, jotka aikovat ase kädessä Herraa ahdistaa ja hänen henkensä töitä tuhota."
"Ovat saaneet, kun ovat ottaneet", sanoi Paavo. "Vaan sano sinä, miksi ne meitä oikeastaan vainoovat, mikä se on se, joka niitä on ärsyttänyt ja pesältään ajanut!"
"Se sama, mikä ennenkin, se mikä juutalaisia, jotka elämän Herran surmasivat, mikä roomalaisia, jotka Herran pyhiä ajoivat ja ahdistivat kaupungista kaupunkiin ja viimein heiltä hengen ottivat — totuus, taivaan valo, tunnon rauhattomuus, ristin pahennus."
"Niin — niin — niinhän se on", myönnytteli Paavo, niinkuin olisi kysynyt sitä, minkä itsekin tiesi, ja niinkuin sen olisi saanut jättää kysymättäkin.
"Kun on nyt kerran sellainen laki, niin on, eikä sille kukaan mitään mahda. Vaan tässä olisi keksittävä keino, millä niitä hillitä, etteivät enää vetäisi vanhoja lakejaan Herran tielle, Herraa vastaan. Ei lie esivallan tarkoitus semmoinen, että tahtoisi estää herätyksiä ja uutta, parempaa elämää, totista, oikeaa jumalanpelkoa", puuttui Niskanen puheeseen.
"Ei luulisi — ei saisi olla. Vaan pienet herrat tekevät sitä, mistä eivät suuret mitään tiedä", sanoi Paavo. "Tässä pitäisi päästä suurten puheille, vaikka itsensä keisarin. Saivat keisarilta nilsiäläiset papin, Brofeldtin, tämän nykyisen rovastin, kun kävivät Alapitkässä pyytämässä. Ei kysytty konsistorilta eikä piispalta. Saatiin jo samassa mies leivälle oikopäätä ja hyvä saatiinkin."
"Vaikkapa ei keisariinkaan asti, niin keisaria likelle. Pietarissa on ollut herätyksiä pitkin vuosia. Suuret ja ylhäiset kuuluvat niitä suosivan aina keisarista lähtien. Siellä on sekin englantilainen pappi, joka tänne pipliaseuran perusti, sellaisen raamattujen levittämisseuran. Se niistä kuuluu kirjoittaneen Renqvistille, Liperin papille."
"Vai se — vai on sitä sielläkin — vai liikkuu Herra vieraissakin — oikein isoissa ja ylhäisissä", ihmetteli Paavo ja katsoi kummissaan Berghiä.
"Oikein. Samoja kirjoja lukevat, vaikka eri kielillä."
Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän jäi sitä miettimään pitkäksi aikaa kuuntelematta enää, mitä Bergh puhui Pietarin herätyksestä ja Patersonista, englantilaisesta papista.
Olisikohan se sielläkin samaa, saman henkistä ja mielistä, olisikohan niilläkin sama, salattu viisaus, jota on täällä? Olisivatko isot ja ylhäiset heränneet siellä ja lähteneet ristin tielle ja riisuneet korkeutensa ja kunniansa? Mistä se olisi sinne tullut? Vaan miksei se olisi samaa, jos se kerran on Herran hengen työtä, ja jos ovat samat kirjat. Se puhaltaa kuin tuuli, mistä milloinkin tahtoo.
Hän havahtui ajatuksistaan siihen, että Niskanen kääntyi häntä kohti ja puhui totisena:
"Sinne pitää mennä ja siellä puhua näistä vainoista niille. Jos on, Paavo, sinussa lähtijää, niin vaikka tänä päivänä, vaikka tästä paikasta. Tämä on semmoinen asia, että tässä pitää liikkua. Ei saa heittää Herran työtä maailman jalkoihin. Seuroja me tarvitsemme — seuroja sinä tarvitset, Paavo."
"Menkää, puhukaa, kiivetkää niin korkealle kuin pääsette! Ottakaa joku tulkiksi mukaanne!" kiihoitti Bergh innostuneena. "On tämä asia sellainen, että sen takia kannattaa valvoa ja vaivaa nähdä."
"On", sanoi Niskanen väliin.
"Nääntyvät pian heränneet ja kuolevat, jollette saa seuroja pitää", jatkoi Bergh samaan jaksoon.
"Nääntyvät ja kuolevat — seisalleen kuolevat", lisäsi Niskanen.
Mutta Paavo oli taasen painunut omiin ajatuksiinsa ja istui rauhallisen näköisenä eteensä tuijottaen.
"Piti kerran kulkea Pietariin ja vielä sen taaksekin, vaan pystyyn nousi tieni, pystyyn nousee nytkin", sanoi hän vihdoin. "Jos on puuhamme ihmispuuhaa, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Sitä minä tässä olen ajatellut."
"Vaan ihmispuuhaa se on Iisalmen herrainkin puuha. Pannaan puuha puuhaa vastaan", sanoi Niskanen. "Se on vain ero, että niiden on puuha Herraa vastaan, meidän Herran puolesta."
"Se on ero", toisti Bergh Niskasen sanoja.
Oltiin hetken ääneti, istuttiin, odotettiin, mitä Paavo sanoisi, harhailtiin katsein seiniä, kirjoja kaapissa, vilkaistiin ulos kadulle. Paavo vain mietti yhä, mitä lie miettinyt.
Sitä mietti, että sinne pitää sittenkin lähteä, vaikka on vaikeaa lähtö, että heränneet eksyvät ja Herran työ taukoo, ellei lähdetä, että siellä on samaa henkeä ja mieltä, että täytyy kaikki koettaa, kun on tällainen aika.
"Kun niin lie, kun se kolmisin tässä päätetään, niin täytynee tähänkin taipua. Vaan omaa järkeäni ja luontoani vastaan lähden, silmät ummessa, taito tukittuna, Herran varassa ja hänen vanhurskautensa suojassa. Jos Herra lähtee mukaan, jos hän antaa onnea ja siunausta, niin tulen takaisin ja kaikki kääntyy parhaaksi."
"Niin tekee. Lähtekää siinä mielessä!" sanoi Bergh.
"Siinä mielessä", vakuutti Niskanen.
VII.
Oli oltu Pietarissa ja tultu takaisin. Oli viikkokausia ajettu, oli yövytty milloin yksinäisiin taloihin taipaleilla, milloin suuriin kyliin ja kartanoihin. Oli kulettu kuin satujen maailmassa, kuultu paljon, nähty vielä enemmän. Miten oli oikein kulettu ja miten päästy perille ja miten periltä takaisin, ketä oli puhuteltu ja keneltä kysytty neuvoja, se kaikki oli nyt perästäpäin hämäränä, epäselvänä muistona. Kaikki ne tuntemattomat, oudot ihmiset, ylhäiset ja alhaiset, olivat kuin harmaan savun seassa, josta tarkemmin erottautui vain laitimmaiset ja likinnä olevat.
Kaiken menomatkan oli Paavo ollut alakuloinen. Hän oli lähtenyt vastenmielisesti kotoaan. Tiet ja talot taipalella olivat häntä lakkaamatta muistuttaneet entisestä, onnettomasta Puolan matkasta. Hän oli kertonut siitä Niskaselle, kuvannut sen kurjuutta. Joku talo, joku torppa oli aina tuonut muistoja mieleen siitä, miten oli yövytty sairaan lapsen kanssa, jääty päiväksi, pariksi paikalle ja odotettu kuolemaa, miten oli nähty nälkää ja kärsitty kurjuutta. Ei hän ollut koskaan ennen siitä sillä tavalla puhunut eikä niin sen vaivoja yhdellekään ennen paljastanut.
Mutta Wiipurista lähdettyä oli Paavon mieliala muuttunut ja perillä Pietarissa oli hän saanut taasen takaisin entisen hilpeän, iloisen olonsa. Oli ollut onni matkassa, olivat aina auenneet ovet, oli ollut lämmin vastaanotto siellä, minne olivat menneet. Olivat saaneet puhutella itseänsä piispaa, Pietarin suomalaisten piispaa, olleet piispan luona pitkän päivän, kertoneet Herran töistä Savossa ja Karjalassa, olivat syöneet, juoneet, saaneet lupauksia ja lohdutusta ja uutta intoa taasen asiansa puolesta.
"Pitäkää te vain seurojanne! Puhukaa te Jumalan sanaa ja rukoilkaa Herralta herätystä kansalle! Ei ole täällä teille esteitä, ja kun ei ole täällä, niin ei saa olla sielläkään", oli piispa sanonut ja puhunut pitkälti Pietarin uusista ihmeistä, miten siellä olivat korkeat herrat heränneet, miten hakeneet köyhiä ja alhaisia ihmisiä koteihinsa siellä rukoilemaan ja Jumalan sanaa viljelemään, miten oli yritetty ehkäistä niiden harjoituksia, mutta miten oli aina tullut ylempää lupa.
"Saat, Martikainen, sakkorahasi takasin, saat pitää, mikä on omaasi. Saatte avata uudestaan ovenne ystäville, likisille niinkuin kaukaisillekin. Ei ole Herran sana sidottu enää, eivät saa enää vihamiehet vaivata sielujanne sillä murheella, millä yrittivät. Ylempänä ovat meidän ystävämme kuin heidän", puheli Paavo ystävilleen.
Pidettiin suuria seuroja Nilsiässä ja Iisalmella, käytiin Kuopiossa ja Kiuruvedellä, kerrottiin kuulumisia, samoja asioita, samoja puheita samoilla sanoilla. Ystävät seisoivat äänettöminä heidän ympärillään pirtissä ja pihamaalla, missä vain Paavo ja Niskanen puhuivat matkastaan — kuuntelijat tekivät tungoksen, toistivat laitimmaisille, mitä likempänä kuulivat, hymähtivät, liikahtivat jokaisesta hyvästä sanasta ja sukkeluudesta, jolla Paavo väliin höysti puhettaan.
"On meillä sellainen Paavo, joka asiat hoitaa", sanoi joku joukosta.
"Hoitaa ja hakee oikeuden ja totuuden ja turvan turvattomille", lisäsi toinen.
"Vaikka keisarista asti", jatkoi kolmas samaa arvostelua.
Riitti puhetta Paavosta ja Niskasesta, Paavosta varsinkin. Se lisääntyi, höystyi, kasvoi, kaunistui. Paavo oli heidän johtajansa, joka oli saanut Herralta hengen ja voiman, suuremman kuin muut, ja suuremmat lahjat. Ei ollut sitä asiaa, jota hän ei ymmärtänyt, ei vaikeutta, jota ei voittanut. Menit sinne sen luo sielun hädässä, niin jo keksi kaukaa asiasi, näki läpitsesi, katsoi kuin lasin takaa ja tunki silmillään salaisiin sokkeloihin. Kävit kysymässä neuvoa mitä tahansa, aina palasit neuvottuna, aina oli tiesi tasaisempi ja päiväsi kirkkaampi. Mitä lie ollut ja mistä lie saanut sen taidon, mutta aina tiesi ennakolta, milloin tulivat Karjalasta Tahkomäkeen, ja lähetti venheen valmiiksi Syvärin rannalle. Ja tiesi senkin, että vainot tulevat, että maailma nousee heränneitä vastaan, vaan itse varasi omansa, hoiti joukkonsa, maksatti Martikaisen sakot, päästi sanan siteistä.
"Kävi niinkuin pitikin, niinkuin toivottiin ja odotettiin", sanoi Bergh
Paavolle, kun he tapasivat toisensa Kuopiossa.
"Niinkuin käskettiin", vastasi Paavo. "Tiet tasattiin, ovet avattiin, sakot takaisin maksettiin. Suuret herrat ovat parempia kuin pienet. Niiden ei ole tarvis talonpoikia kiusata, tuntevat ja saavat herruutensa ilmankin."
Berghiä nauratti "Niin — niin — onhan se niinkin."
"On — ja on vielä muutenkin, on niinkin, että pienet herrat täällä pysyvät suruttomina, kun suuret siellä heräävät. Näille herroille täällä ovat heränneet häpeäksi ja pilkaksi, siellä niille kunniaksi. Onko sitä milloinkaan kuultu, että Suomen herrat olisivat heränneet synnin unesta ja lähteneet elämän tielle? Ovatko kulkeneet milloinkaan kansan edellä ja olleet esimerkkinä alhaisille?"
"Heräsi niitäkin aikanaan — ison vihan aikana. Korkeat upseerit ja aatelismiehet alkoivat kysellä pelastuksen ja rauhan tietä Venäjän vankeudessa ja sieltä toivat siunauksen ja valon tullessaan omiin koteihinsa", selitteli Bergh.
"Niin, niin — vaan entä vallesmannit, voudit ja viskaalit?"
"Ja papit?" jatkoi Bergh naurussa suin.
"Saako papeistakin puhua papin kuullen?" kysyi Paavo leikkisästi.
"Kun et vain pahaa puhu", vastasi Bergh samaan sävyyn.
"Kuule, Paavo!" sanoi hän samassa ja kävi vakavaksi. "Miten sinä saisit sovituksi sen Renqvistin kansa. Sitä minä olen monesti ajatellut ja siitä riidasta sielussani kärsinyt. Minulle oli Renqvist isänä ja ystävänä aikanaan. Avasin sille sydämeni ja sain siltä valoa pimeään sieluuni Pälkjärven erämaassa. Te olette molemmat heränneitä ja Herran miehiä, joita tarvitaan kumpaakin tänä aikana. Samahan se on, miten rukoilee, kun vain rukoilee."
"Ei ole sama. Ei sitä saa samana pitää, ei elämän Herrakaan pitänyt. Pitää rukoilla hengessä ja totuudessa eikä siinä henki kestä, missä lakkaamatta rukoillaan ja polvillaan ollaan. Uskosi sen määrää, et saa siitä määrästä sivu mennä. Sinä olet heikko vielä ja horjut sinne tänne. Tämä on tarkka ja arka paikka, tässä monet pettyvät."
"Mutta jos olet liian jyrkkä ja vaativa, jos sinä, Paavo, siinä panet liikoja vaatimuksia, kun sanot, että pitää olla sisällistä Herran tuntemista ja elävää uskoa sillä, joka rukoilee."
"Pitää — pitää olla, muutoin siitä tulee paljasta huutoa ja hengen hukkaa. Uskossa pitää rukoilla epäilemättä ja hengessä. Hengen pitää rukoilla sisäisesti, minkä suu ja sanat ulkonaisesti. Jos henki on laannut rukoilemasta, jää syntinen luonnon voimain varaan."
"Jospa niillä onkin henki, jospa ne rukoilevatkin hengessä", sanoi
Bergh, vaikka hänen äänessään oli jo voitetun ja antautuneen väri.
"On, kenellä on, vaan ei kaikilla, ei puolillakaan. Mistä niillä on, jotka eivät vielä ole heränneetkään? Ja jos on joku saanut silmänsä auki, niin ei se siinä paikassa ole sovelias pyhien harjoituksiin. Ei niihin saa komentaa eikä käskeä eikä niitä kenellekään pakoksi panna. Siitä syntyy ulkokullattua harjoitusta. Tutki itse! Lue itse!"
"Minä vain rauhan vuoksi", sanoi Bergh, niinkuin olisi tahtonut lopettaa ja mennä muihin asioihin.
"Rauha on hyvä, vaan totuus ja oikea oppi parempi. Minun täytyy vanhasta Kristuksen opista kiinni pitää, maksoi mitä maksoi", sanoi Paavo.
Bergh ei enää jatkanut, vaan liikkui ajatuksissaan pöydän ympärillä ja siirteli kirjojaan ja papereitaan.
Hän oli aina hautonut mielessään ajatusta siitä, miten sovittaisi Paavon ja Renqvistin ja saisi lopetetuksi riidat ja erimielet. Ne olivat kumpikin hänen ystäviään. Hän oli kummaltakin saanut sielunhoitoa ja valoa ja uuden elämän ymmärrystä. Oli ollut monesti vaikea ratkaista, kummanko miehiä hän oikeastaan oli, Renqvistinkö, joka rukoili ja teki uskollisesti, ahkerasti työtään kysymättä kiitosta ja pelkäämättä moitetta, vai Paavonko, joka oli astunut esille erämaasta kuin Elia muinen ja tunkenut sanoillaan syvälle sielun sisimpään, vangiten mielet hengellään ja suurilla lahjoillaan.
Seuraväkeä tuli saliin ja kamariin, miehiä ja naisia, joukossa joitakuita nuoria herroja.
"Tämä tässä on apteekin herroja ja tämä kaupungin kultaseppä", esitteli
Bergh Paavolle Antti Malmgrenia ja Jaakko Lundströmiä, "ja tämä on
Pietari Väänänen, kirjakauppias. Ovat nämä ennenkin olleet mukana."
"Näitäkö sinä syksyllä kesyttelit ja näille tuolejasi kannoit?" kysyi
Paavo nauraen.
"Näille. Näistä on Herra antanut uusia ystäviä. Nuorista näkyy alkavan", vastasi Bergh.
"Apteekkareista ei raamatussa puhuta mitään, vaan kultasepistä on kirjoitettu. Mikä se olikaan sen nimi, joka teki epäjumalia Efesossa? Kultaseppiä sekin oli."
"Oli, mutta ei tämä seppä niitä tee", sanoi Bergh nauraen ja ikäänkuin anteeksi pyytäen Paavon rohkeutta.
Nuoret miehet istuivat hämillään, katselivat väliin toisiaan, väliin
Berghiä, väliin taasen avatun oven läpi liikkuvaa seuraväkeä saliin.
"Teillä, nuoret miehet, on tie lyhempi kuin minulla. Minun piti pitkältä kulkea, Sutelasta Jyväskylään asti, ennenkun sai sielu rauhan. Ei ollut lepoa likempänä. Te täällä pääsette papin luo omassa kylässä, oman papin, jonka Herra on hengellään voidellut. Vaan tie on itse kulettava, elämän tie, ristin tie", puheli Paavo.
"Nämä ovat jo ennen etsineet ja löytäneet ja tielle tulleet, nämä herrat", sanoi Bergh.
"Vai jo ennen. Ei se entinen enää kelpaa, ei sillä sielu elä", jatkoi Paavo. "Pitää saada uudet eväät, alkaa uudestaan alusta, pitää tulla uudestaan jumalattomaksi Jumalan edessä."
"Paavo tarkoittaa jokapäiväistä katumusta ja parannusta, sielun sisällistä ikävää, jokapäiväistä kilvoitusta turmeluksen käsissä", sanoi Bergh kuin selitykseksi ja kääntyi vieraisiinsa päin.
"Sitä — jos Herra on nämä kerran herättänyt ja tielle tuonut, eivätkä ole itse tulleet ja käskemättä ottaneet — sitä, ettei saa jäädä löytönsä päälle lepäämään. Joka siihen jää joutilaana, se ensin penseytyy ja sitten eksyy elävästä uskosta kuolleeseen. Vaan ne jo veisaavat. Mennään, puhutaan siellä siitä asiasta, puhu sinä, joka olet paimeneksi pantu!"
"Paavo myöskin", sanoi Bergh ja nousi lähteäkseen.
"Minä, salon mies, puhun savupirteissä salon eläjille, minkä sinä salissasi näille", lisäsi Paavo, kulki vikkelästi salin perälle ja istahti ovensuuhun.
Vaan puhui hän taas, niin kuin oli ennenkin puhunut. Hän alkoi alhaalta, vaatimattomasti ja harvakseen, kohosi siitä, paisutti, kasvatti puhettaan ja lopetti sitten siihen, missä mielet alkoivat liikkua ja kuulijain huomio oli korkeimmillaan.
"Sinä, Paavo, sen aina parhaiten selität, miten syntinen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä", sanoi Bergh seurain perästä kamarissa. "Missä sinä sen olet oppinut?"
"Akatemiassa — petäjävapriikissa", tokaisi Paavo kuin olisi vastaus jo edeltäpäin ollut valmiina. "Ei ole sillä hyvä, että olen sen kerran oppinut, vaan minun täytyy sitä joka päivä uudestaan opetella."