Nuoret miehet katselivat toisiinsa kysyvinä ja kummastellen.
"Salolla tukkii tuisku tiet talvella joka päivä. Niitä täytyy siellä itse ajamalla aukaista", jatkoi Paavo. "Itse on pitänyt minun puhkoa ummet suossa, polkea pohjat, kiertää kivet ja ajaa retuuttaa rekeni rikki. Ovat särkyneet savirikot ja rahkeet rikkoontuneet, vaan aina on perille päästy ja uudestaan aukaistu se, minkä talven sää on tukkinut. Siinä täytyy oppia kärsivällisesti ja hätäilemättä kulkemaan."
He istuivat ääneti, ajattelivat ja tutkivat mielessään ja arvailivat sitä, mitä Paavo oli puhunut ja mitä puheellaan tarkoittanut.
"Missä kulkenen, niin synnin säässä on aina kulkeminen enkä ole milloinkaan saanut pitkältä säätä pitää", jatkoi Paavo puhettaan. "Siinä tapaa helposti kärsimättömyys ja nurja mieli, mutta en ole enää lähtenyt epäuskoiselta sydämeltäni neuvoa kysymään, saanko ja tohdinko Kristusta puhutella huonossa, hätäisessä tilassani."
Paavo puhui yhä itsestään, omasta elämästään ja uskostaan ja kaikesta, niinkuin hän tahtoisi paljastaa sisimpänsä, panna kaikkensa näkyville siihen heidän eteensä, hyvänsä, huononsa, uskonsa, uskottomuutensa, voittonsa ja tappionsa, ja niinkuin hän tahtoisi hävittää heidän hyvät luulonsa ja suuret ajatuksensa omasta itsestään. Mitä hän sanoi ja puhui, se oli erilaista kuin muiden sanat ja puheet. Siinä ei ollut mitään tehtyä eikä tavoiteltua, ei hurskasta väriä eikä korkeaa juhlallisuutta. Se oli niin vapaata ja luonnollista, niin avomielistä ja lapsellisen nöyrää, että he kuuntelivat ahmien ja mielessään ihastellen ja istuivat totisina tuoleillaan.
"Katuja olette saaneet vielä kulkea, nuoret miehet, vaan korpeen kuletetaan teitäkin. Se on korven tietä, kristityn tie. Hyvä, että tulitte, että vastakin tulette, tulee niitä vielä teidän mukaanne muitakin. Tämä on sellaista tautia, joka tarttuu", puheli Paavo lopuksi.
Kun nuoret miehet tekivät lähtöään, sanoi hän jokaiselle vielä jotain kehoitukseksi ja ohjeeksi ja pani omia sukkeluuksiaan höystöksi.
"Sinulla ovat siellä ruumiin rohdot ja voiteet hyllylläsi, mutta sielun lääke on Herran takana. Sitä et sieltä itse ota, se annetaan sille, joka anoo ja uskossa odottaa. Tekopyhät ottavat itse, mutta Jumalan lapsille annetaan", sanoi hän Malmgrenille, joka oli istunut likinnä ja näyttänyt olevan toisia tarkkaavampi.
"Tässä olet muita ohjannut, Paavo, ja muille antanut hyviä neuvoja, mutta minut jättänyt ilman", sanoi Bergh Paavolle, kun vieraat olivat menneet.
"Sinulle sitä, että karta Renqvistin tekopyhyyttä ja rukoile sen verran kuin uskosi kestää!"
"Mutta kun olen taas tänä iltana tuntenut sellaista köyhyyttä ja tyhjyyttä, että itseäni kauhistaa. Minä aina väliin joudun ahtaalle oman huonouteni käsissä täällä niinkuin Perkjärvelläkin. Muille saarnaan ja muita opetan ja itse tunnen olevani osaton."
Paavo puristi silmänsä umpeen ja istui hetken vielä ääneti, kun Bergh jo oli lopettanut.
"On niitä rikkaita pappeja, saa olla joku köyhäkin joukossa", sanoi Paavo. "Köyhän on puhe nöyrempää. Ja köyhänähän se elämän Herrakin tuli köyhille saarnaamaan. Mieti sinä sitä! Rikasten puhe on rikkaita varten, köyhän köyhiä."
"Niin — mutta vaikea vain on tuntea oma tyhjyytensä ja köyhyytensä ja kykenemättömyytensä."
"On, vaan siinä pätsissä sinusta tulee saarnamies. Siinä se on oikea akatemia. Siinä et puhu omiasi, vaan Herran puheita. Kun käyt köyhänä puhumaan, köyhyyden hengessä, niin panee Herra salaa sanoihisi voimaa, ja syntiset alkavat herätä saarnatuolisi ympärillä. Siinä se on salaisuus. Älä vain tee omasta köyhyydestäsi ja sisällisestä murheestasi itsellesi epäuskoa! Luonto pyrkii rikkauteen, niin hengelliseen kuin maalliseenkin, vaan Herran työ ja vaikutus on luontoa vastaan."
He puhuivat puoliyöhön kahden kamarissa nyt niinkuin ennenkin. Kun Paavo oli mennyt, jäi Bergh vielä istumaan ja miettimään sitä, mitä oli kuullut.
Niin se asia sittenkin on, kuin Paavo sen opettaa. Minä aina välillä horjun, mutta selviän ja vakaannun taasen, kun se tulee ja puhuu ja kirkastaa kristityn tien. Mitä enemmän sitä oppii tuntemaan, sitä enemmän siihen kiintyy. Sekin, mitä se puhui köyhyydestä ja köyhyyden hengestä, tuntui niin ihmeelliseltä ja samalla kuitenkin ihanalta. "Kun käyt köyhänä köyhyyden hengessä puhumaan, panee Herra salaa sanoihisi voimaa." Niin — niin se on. Herra on sille avannut armonsa salaisuudet ja antanut viisautensa hengen. Kun eivät vain tukkisi sen suuta eivätkä estäisi sitä liikkumasta. Sillä on monta vihamiestä papeissa niinkuin maallikoissakin, ajatteli Bergh myöhään maata mennessään.
Niin niitä olikin. Niitä oli omassa pitäjässä ja ulompana, herroissa ja talonpojissa. Ei saanut Paavo kauan sitä hyväänsä pitää, mistä oli yhdessä Niskasen ja muiden ystäväinsä kanssa iloinnut. Eivät loppuneet ahdistelut eivätkä uhkaukset. Ei oltu maksettu Martikaisen sakkoja, vaikka oli luvattu eikä ollut Sirelius lopettanut vihamielisiä mielenpurkauksiaan, vaan käynyt yhä kiukkuisemmaksi. Ja nyt oli piispa itse lähtenyt liikkeelle Porvoosta, oli pitänyt tutkimuksiaan ja tarkastuksiaan Iisalmessa ja oli jo tulossa Nilsiään.
"Hukkaan meni sekin matka — ei ollut Herrasta", sanoi Paavo Niskaselle kotonaan Tahkomäessä. "Ei saa paeta ristiä eikä karttaa kärsimyksiä, jolla on kerran oikea asia. Minä sitä jo alunpitäen aavistin, minusta tuntui aina siltä, ettei Herra lähde sille tielle. Nyt ollaan samassa suossa, saman mutkan takana. Vaan seisotaan siinä ja odotetaan ja otetaan Herralta, mitä Herra antaa. — Mitä se sanoi siellä, piispa?"
"Sanoi sitä, mitä papit ovat ennen sanoneet. Pappeja myöten ne ovat piispan puheet semmoisissa paikoissa. Minkä ne syöttävät piispalle, sen piispa takaisin seurakunnalle."
"Vaan meillä on toki toisenlainen rovasti", sanoi Paavo. "On käynyt joskus seuroissakin."
"Toisenlainen, vaan saa nähdä, kestääkö sekään ystävyys koetuksissa.
Heikko on ollut hillitsemään kappalaisensa kiukkua."
"On se koittanut, on se kovistanut sitä siitä ruoti-Juhanan rääkkäämisestäkin, mutta minkä se pakanalle mahtaa. Pakanaakin on parempi hillitä."
"Siitä pitää puhua piispalle täällä, niinkuin muustakin, millä se on heränneitä vaivannut", sanoi Niskanen äkkiä ihastuneena.
"Älä — älä! Anna ristin olla ristinä, anna ruoti-Juhanan kantaa ristinsä, kannetaan mekin omamme! Herra ne asiat saa selvittää. Ihmispuuhilla väsytämme vain itsemme emmekä niillä kumminkaan mitään mahda. Odotetaan Herran aikaa."
"Saa sitä odottaa, vaikka sanookin sen, mikä on oikeaa ja totta. Sanottiin mekin, pantiin paperille ja jätettiin paperi piispalle pappilassa."
"Minnekäs risti?" kysyi Paavo, tarkkasi Niskasta ja jatkoi hetken päästä: "Miten sinä sen selität, että elämän Herra vaikeni ja oli ääneti niinkuin karitsa keritsijänsä edessä, ei syyttänyt ketään eikä puolustanut itseään eikä pannut mitään paperille eikä käynyt piispoissa."
Niskanen näytti miettivän, nousi ylös, kulki poikki lattian ja palasi taasen takaisin.
"Siten minä sen selitän, että minkä Herra silloin jätti tekemättä omasta puolestaan, se pitää meidän nyt tehdä Herran puolesta", sanoi Niskanen vihdoin. "Tämä on Herran asia eikä meidän omamme. Sanokaa se, mikä on tarpeellista sanoa ja minkä kaikki todeksi tietävät! Tehköön piispa, mitä tahtoo, jääköön päätös piispan asiaksi. Minkä tekee ja määrää ja päättää, se otetaan sitten Herralta."
"Hyvä on sinulla, Lauri, suun käynti ja selvä järjen juoksu. Kun et vain olisi omalla asiallasi täällä niinkuin sielläkin, vaikka olet Herran asiaa ajavinasi. Järki ja luonto sekoittavat ne asiat toisiinsa. Jos ovat vainot Herrasta, niin niiden pitää vainota, mutta meidän olla alallamme ja kärsiä."
"Eivät ole Herrasta", väitti Niskanen, "saatanasta ovat ja saatanan töitä täytyy vastustaa minkä jaksaa. Tee mitä tahdot ja minkä parhaaksi näet ja minkä luulet tulevan heränneelle kansalle hyväksi! Sitä minä vain, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."
Paavo istui rauennein, välinpitämättömin katsein paikallaan ja antoi Niskasen puhua ja lopettaa ja taasen alkaa. Ja Niskanen lopetti ja alkoi, selitti syyt ja vastasyyt, toi esille todistuksensa, mitä löysi raamatusta, valaisi, kirkasti kantaansa, kiersi väitteillään Paavon ja vangitsi vähitellen hänen mielensä.
"Kirjoita sitten sinä, joka osaat ja olet ennenkin kirjoittanut!" sanoi Paavo hetken päästä. "Sinusta ei sen vähemmällä näy pääsevän. Minä tässä olen istunut ja ihmetellyt sinun tietoasi ja taitoasi. Mistä sinulla, Lauri, on viisautesi?"
"Sieltä, mistä mieskin. Vanhaa sukuperää se on Niskasten viisaus", vastasi Niskanen nauraen ja liikkui hyvillä mielin lattialla.
Seuraavana aamuna oli valituskirja jo valmis. Niskanen oli kirjoittanut sitä kaiken yötä ja luki sen noustuaan Paavolle.
"Olisit saanut jättää sen ruoti-Juhanan jutun pois", sanoi Paavo.
"Puhukoon Juhana omasta puolestaan."
"Antaa sen olla. Ei ole Juhanasta puhujaksi eikä puolustajaksi. Heikkoin ja huonoin ja sorrettujen asia on Herran asia. Tässä tämä on", sanoi Niskanen ja ojensi paperin Paavolle. "Siihen pitää saada Kalliolahden Heikin nimi vielä alle ja parin muun ystävän, kenen tahansa."
Kun he sunnuntai-aamuna saapuivat kirkolle, oli kirkko jo kansaa täynnä. Heränneet istuivat omissa penkeissään itäisessä ristissä aran näköisinä ja odottavina, jotkut vilkaisten tuontuostakin oveen päin ja puhellen hiljaa toisilleen. Mutta kun Paavo ja Niskanen tulivat sisälle ja kävelivät käytävää pitkin paikoilleen, liikahtivat kaikki kuin helpotuksesta ja kaikkien kasvoista kuvastui turvallisen olon ja hyvän mielen ilme.
Papit istuivat kuorissa totisina, juhlallisina, piispa keskellä, kookas, komea mies, rinnalla risti, joka liikahti jokaisesta liikkeestä, kimalteli ja välähteli valoa vastaan. Oli siellä Berghkin, lyhyenläntä, tanakkahartiainen pappi. Näkyi tähystelevän lasiensa takaa kirkkoon ja hakevan silmillään jotain joukosta. Takimmaisissa penkeissä nousi aina joku tuontuostakin seisalleen, katseli kuoriin suu auki, silmät ihmetyksissä ja istahti taasen varoen ja arastellen paikalleen.
Jumalanpalveluksen perästä astui piispa alttarille. Koko kirkko kuhahti, perällä syntyi ensin liikettä, sitten hiljaisuutta, ja jännitys laukesi pian piispan ensimäisiin sanoihin. Se oli hiljaista, vaivaloista, ruotsinvoittoista puhetta, joka tuskin kuului kauemma perälle. Papit näkyivät istuvan tarkkaavina tuoleillaan, mutta muiden mielet ja ajatukset olivat ryöstäytyneet omille teilleen. Vasta kun piispa pääsi omaan asiaansa ja alkoi puhua häiriöistä, joita oli syntynyt muutamissa Savon seurakunnissa, kasvoi jännitys uudelleen entiseksi hiljaisuudeksi.
"Minä olen tullut luoksenne niiden eriseuraisuuksien tähden, joita viime aikoina on ilmaantunut tässäkin seurakunnassa ja joista minulle ja korkealle esivallalle on annettu tieto. Niinkuin minä itsekin olen näillä matkoilla tullut huomaamaan, ovat muutamat eksyneet siitä järjestyksestä, joka meidän kirkollamme on olemassa ja jonka mukaan papit ovat kansan opettajia ja kirkot sen jumalanpalveluspaikkoja. Tietämättömyydessään ja toisten viisaampain vietteleminä ovat he alkaneet pitää omia kokouksiaan ja niissä tuomita muita, jotka eivät heidän oppiaan seuraa, vaan kuuntelevat laillisia, esivallan säätämiä opettajiaan. Ja tästä järjestyksen hengestä on sitten syntynyt intoilemista ja liiallisia kristillisyyden harjoituksia, joidenka seurauksina ovat eripuraisuus kotona ja kylässä, joutilaana olo ja työn hukka ja ympäri kyliä ja pitäjiä juokseminen. Näitä tällaisia häiriöitä vastaan täytyy kirkon ja esivallan asettua, että kansa saisi levossa ja rauhassa asua ja seurakunnan opettajat häiritsemättä ja rauhallisesti virkaansa hoitaa."
Jotkut heränneistä olivat lähteneet ulos, mutta Paavo ja Niskanen istuivat paikoillaan loppuun asti, Paavo pää pystyssä, etukumarassa, silmissä säälivä, surullinen katse.
"Menkää te Tahkomäkeen, minä jään tänne!" sanoi Paavo Niskaselle vakavana ja käskevästi kirkkopihalla, "Käyn syömässä ja sitten pappilaan", lisäsi hän hetken päästä kuin uhmaten ja kiirehti kortteeriinsa.
Pappilassa oli jo syöty päivällinen, kun Paavo tuli. Kansliassa liikkui nuoria pappeja, ryhmittyen, poltellen ja vilkkaasti keskustellen. Paavo kulki suoraan pääovesta sisälle, ja hänen pitkä, solakka ruumiinsa täytti samassa jo kamarin oven. Rovasti meni vastaan, tervehti ystävällisesti, toi tuolin viereen ja pyysi istumaan, mutta Iisalmen papit katselivat ivallisesti toisiinsa ja hymähtivät. Joku nuorista papeista kuului kiireesti, hätäisesti kuiskivan toisille jotain, ja samassa työntyi lauma pappeja ovelle pitkät piiput roikkuen hampaissa.
"Yksinkö Paavo —? kysyi rovasti.
"Yksin. Toiset menivät Tahkomäkeen. Piti lähteä piispan puheille.
Piispoissa pitää nyt kulkea Pietaria myöten."
"Vaan piispa mahtoi mennä ruokalevolle", sanoi rovasti ja kulki saliin. "Tulee heti. Paavo on hyvä ja istuu!" lisäsi hän samassa salista palattuaan.
Sirelius näytti käyneen levottomaksi ja käveli yksin edestakaisin kanslian puolella.
"Piispa on täällä ja odottaa", huomautti rovasti Paavoa.
Papit seisoivat ja istuivat äänettöminä ja seurasivat hämmästynein katsein Paavon menoa.
"Sirelius siellä nyt saa salissa, mitä äsken körttiläiset kirkossa", kuului joku sanovan kamarin ovella.
Paavo kumarsi syvään, kaivoi paperin taskustaan ja ojensi sen sitten piispalle.
"Emme tahtoneet häiritä herra piispaa emmekä juhlamenoja kirkossa, vaan kirjoitimme tämän niistä asioista, joita varten herra piispa kuuluu tänne tulleen."
Piispa näkyi kuuntelevan vain puoleksi Paavon puhetta ja luki paperia.
"Tekö se olette se Ruotsalainen?"
"Minä", vastasi Paavo ja suoristi pitkän vartalonsa.
"Tämä näkyy olevan samanlainen kuin niillä siellä Iisalmessakin."
"Mitä lie niillä ollut, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että tämä on totta ja oikeaa", sanoi Paavo.
"Te kuulutte kulkeneen Pietarissa asti. Mitä te siellä teitte?" kysyi piispa ja tarkkasi terävästi Paavoa.
"Kuultiin, että on Herran henki ruvennut Pietarissa työtään tekemään, niin lähdettiin. Ja kun ovat ruvenneet vainoamaan täällä herännyttä kansaa ja sakottamaan —"
"Porvoo on likempänä kuin Pietari", sanoi piispa kärsimättömästi ja keskeytti Paavon. "Mitä te sitten tahdotte, mikä teillä on oikein asiana?"
"Sitä, että saamme rauhassa viljellä Jumalan sanaa, ettei meitä ahdisteta eikä vainota eikä sakoteta sen harjoittamisesta, mihin Herra on meitä käskenyt ja mitä herännyt tunto vaatii. Sitä minä — sitä me kaikki tahdomme."
"Mutta kun se on lakia vastaan, kun laki ja esivalta kieltävät semmoiset kokoukset", sanoi piispa jo rauhallisempana.
"Sen olemme nyt saaneet kuulla, että on olemassa sellainen laki, vaan jos onkin, niin liekö se meitä varten laadittu vanha laki."
"On — on se — teitä varten se on laadittu, kaikkia varten, jotka hartauskokouksia pitävät — sellaisia kokouksia, joissa ei ole pappi mukana. Niitä varten se on."
"Sitten ei sille mitään mahda, jos sitä kerran tahdotaan meihin sovittaa", sanoi Paavo hiljempaa, surullisesti. "Emme me pappeja halveksi emmekä esivaltaa. Ei siinä ole mitään perää, että olisi oltu laiskoja ja jätetty työt tekemättä, eikä siinäkään, että olisi toisia tuomittu. Suruttomuus ja synti ja tekopyhyys on tuomittu."
"Onko kappalainen Sirelius siellä saapuvilla?" sanoi piispa samassa ja tarkkasi ovelle päin.
Kuului ääniä ja liikettä kamarista, ja Sirelius tuli kiireesti ja hätäisenä saliin.
"Teitä syyttävät siitä, että olette saarnoissanne ja kinkeripuheissanne parjanneet näitä ja pahoinpidelleet erästä ruotivaivaista — mikä se nyt olikaan? — Juhana Martikaista. Mitä te siitä sanotte?"
"Herra piispa! Minä olen sanonut ja saarnannut sitä, mikä on totta. Mutta näille ei saa totuutta puhua, kun luulevat itse totuuden tietävänsä."
"Tiedetään kyllä totuus ja osataan eroittaa vääryydestä ja parjauksesta", sanoi Paavo väliin. "Vaan jos pappi tekee parannuksen puheistaan ja antaa meidän istua rauhassa kirkossa niinkuin muidenkin, niin peruutetaan syytökset. Ei ole tahdottu vainota eikä sortaa eikä viran päälle käydä."
"Sopikaa — tehkää sovinto ja rauha, niin on parempi ja pääsee konsistori helpommalla!"
Sirelius näkyi vielä odottavan jotain, seisoi ja mietti ja taisteli itsensä kanssa, mutta tarttui vihdoin Paavon ojennettuun käteen.
"Papin vihoista näkyy pääsevän, vaan pirun vihoista ei ennenkuin kuolemassa", kuului Paavo mennessään sanovan rovastille, joka saatteli häntä portaille saakka ja hymyili hyvää tuulta mennen tullen.
Tahkomäessä olivat seurat paraillaan, kun Paavo palasi, Hän kuuli jo kaukaa veisuuta, seisahtui, kulki taasen kappaleen ja taasen seisahtui. Hän eroitti jo sanat selvästi:
"Niin vihdoin nostaa hänen
Jumala tomusta
Ja tekee suuren ihmeen,
Korottaa loasta.
Näin moni köyhä mies,
Mi vaivasta vain ties',
Joutuupi kunniahan,
Ylhäisten ystäväks'."
Hän seisahtui vielä kerran ja kuunteli, laskeutui sitten polvilleen näkymättömään paikkaan ja rukoili kauan, kiitti ja rukoili. Kiitti siitä, että Herra oli aina auttanut läpi vaivojen ja ahtauksien ja antanut hänelle ystäviä, rukoili sitä, että saisi Herran tiellä vaeltaa, vaikka ristin alla, ja pääsisi kerran perille. Kun hän tuli sisälle, kävi hän suoraan paikalleen pöydän päähän ja alkoi veisuun tauottua puhua.
Hän puhui kristityn rististä ja ristin armosta, siitä, miten on ihanaa sen osa, joka täällä saa Herran ristiä kantaa. Hänen puheessaan oli jotain erityistä ja ihmeellistä ja salattua voimaa, niin että ystävät ensin katselivat kummastellen, mutta murtuivat sitten ja painoivat päänsä alas.
Kun Paavo oli lopettanut, kuului joku puhuvan kielillä. Se oli Kaisa Kajanus, herännyt vaimo, joka oli joskus ennenkin saanut samanlaisia kohtauksia.
"Mitä se puhuu?" kysyi Paavo naisilta, jotka istuivat Kaisan ympärillä.
"Puhuu siitä, miten ovat väkevät Paavon viholliset, mutta miten on voimallinen suojelija Paavolla", sanoi joku joukosta.
"Sanoiko se taas jotain?" kysyi Paavo uudelleen uteliaana, kun kuuli
Kaisan jatkavan.
"Sanoi sitä, että enkeli on Paavoa varjelemassa, väkevä sankari, jolla on miekka ojossa, joka odottaa Herran käskyä."
Koko pirtti kävi hiljaiseksi, mutta Paavo heltyi ja itki.
"Voi toki — en minä ole mahdollinen. Minä olen tänäkin päivänä tehnyt syntiä, niinkuin kaikkina muinakin päivinä", sanoi Paavo ja painoi päänsä käsiensä kätköön.
"Vaan se sanoo, että Herra on armollinen ja laupias, että Herra on antanut kaikki anteeksi Kristuksen tähden", kuului Kaisa sanovan selvästi ja kuuluvasti.
VIII.
Iltasella oli Juhana pannut jyväkuorman valmiiksi lähteäkseen
aikaisin aamulla Palonurmen myllylle, ja äiti valmistanut eväät.
Paavo oli päättänyt lyöttäytyä samaan kyytiin, kulkea poikansa kanssa
Palonurmelle ja sieltä sitten jatkaa matkaansa Karjalaan saakka.
Siitä oli jo kulunut pitkä aika, kun hän viimeksi kulki Pielisen rannoilla. Eikä hän ollut liikkunut muuallakaan, ei siitä saakka, kun se kielto oli luettu kirkoissa, ettei saa pitää seuroja eikä kokouksia. Muitakin kaikkia hän oli kieltänyt kokouksista, oli kirjoittanut Niskaselle ja Härköselle, että aika on vaarallinen, että heränneitä tulee hillitä ja estää seurojen pidosta, että Herra voi hiljaisuudessakin auttaa ja yksinäisyydessä työtänsä tehdä, ettei saa syöksyä hengellisessä röyhkeydessä kiusauksiin.
Mutta nyt oli hän saanut vastustamattoman halun lähteä. Yksinäisinä hetkinä, harmaan, yksitoikkoisen jokapäiväisen elämänsä keskellä oli hän yhä useammin muistellut Karjalan ystäviä ja nuoruutensa matkoja poikki vaarojen ja vesien. Joku sisällinen pakko oli ollut pakoittamassa, joku outo voima vetämässä, joku outo ääni kuiskimassa ja kiihoittamassa hänen sielussaan. Ja hän unohti kaikki kiellot ja kuulutukset, omat päätöksensä ja muille antamansa käskyt ja kehoitukset.
Oli raikas, kirkas maaliskuun aamu, kun he ajoivat Palonurmelle päin, Juhana istuen keulalla jalat riipuksissa, Paavo maaten säkkien päällä puoleksi suullaan, puoleksi kyljellään ja toisella kädellään kontin viilekkeestä pidellen.
Juhana oli aina ollut hiljainen ja ujo, varsinkin isänsä seurassa. Ei ollut Paavo saanut milloinkaan selkoa siitä, mitä se mietti ja millainen sen sielun tila oikeastaan oli. Oliko sillä Herrasta osa vai oliko käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi kotona, missä joutui aina olemaan ja ainoana työmiehenä raatamaan aamusta iltaan? Hän tunsi tunnon nuhteita siitä, eitti sittenkään ollut useammin ottanut Juhanaa mukaansa seuramatkoille. Ovat kasvaneet äidin käsissä, kuulleet äidin kiukkuja, imeneet äidin mieltä itseensä, Juhana niinkuin tytötkin. Ja hänestä tuntui siltä, että hänen täytyi Juhanalle jotain puhua.
Noustiin jyrkkää mäkeä, käveltiin, astuttiin pitkälti hevosen perässä ja istuttiin taasen samoille sijoille.
"Millainen lie, lapsirukka, sinun sielusi tila?" kysyi Paavo, kun oli päästy pitkän mäen alle tasaiselle tielle.
"Miksi isä sitä kysyy?" sanoi Juhana taakseen katsomatta, arkana ja hiljaa.
"Siksi, että sitä pitää sinulta kysyä, mitä on muiltakin kysytty. Minä olen sinun asiaasi murehtinut ja heikkoudessani Herralle kantanut. Et saisi olla suruton, kun olet niin paljon kuullut."
Juhana ei puhunut mitään, hoputti vain hevostaan.
"Tien tiedät, osaat eroittaa oikean väärästä, vaan tie on itsesi kulettava ja elämä oikein elettävä, ettei katumoiksi kävisi. Heränneiden lapset paatuvat paljosta kuulosta, elleivät parannusta tee ja valvo. Sitä minä olen siitä asti pelännyt, kun sinä olet isommaksi tullut."
Paavo tunsi pelkoa ja levottomuutta sielussaan siitä, mitä sanoisi ja miten sanoisi ja miten pääsisi poikansa sydämeen.
"Nuorena otti minut Herra kiinni, poikasena jo piti käsissään, vaikka en tuntenut omaa auttajaani. Siitä lähtien olen sitä tietä koettanut vaeltaa, joka elämään vie, usein eksynyt, vaan uudestaan taasen tien löytänyt. Huonoa on ollut harjoitukseni, vähän hedelmiä, paljon syntiä ja puutoksia. Vähän on tullut sinullekin puhutuksi, lapsirukka."
Juhana kääntyi syrjittäin isäänsä, painoi päänsä alas ja kääri suitsen ohjia.
"On isä puhunut — olen minä kuullut — on ollut Herra minuakin likellä. Oma on syyni, jos hukun, itseäni saan syyttää ja syytänkin joka päivä, vaikka ette te siitä mitään tiedä. Minun on aina sellaista vaikeaa ja raskasta elämäni, pimeää ja päivätöntä nuoruuteni. Kun joskus yritän, niin yksin yritän ja raukean taasen omaan voimattomuuteeni. Jo olen monesti aikonut tulla teiltä kysymään neuvoja, vaan en ole jaksanut, ei ole päästetty puhumaan."
Ja Juhanan tapasi liikutus, voimakas, hillitön tunteenpurkaus, ja hän kääntyi samassa selin ja alkoi hoputtaa hevostaan. Mutta Paavon tuntui mieli niin hyvältä ja sydän keventyneeltä, että hän nousi istumaan, käänteli, sijoitteli itseään säkkien päällä ja tuijotti kauan äänetönnä etäisyyteen. Siellä kaukana Syvärin toisella puolen siinsi metsän sini ja aamun puna, ja korkea Pisa tervehti samana, iäisenä ja äänettömänä uutta päivää.
"Niin — lapsirukka, niin se on — siitä se valkenee päiväksi, missä oma pimeys on synkintä. Siinä alkaa Herran armo, missä ovat omat voimat loppuneet. Luulin sinua suruttomaksi ja Jumalan armosta osattomaksi, vaan nyt on kiitosta kulkuni Karjalaan ja uutta päivää taasen elämäni. Olen rukoillut, taistellut, uskonut asiasi Herralle ja se näkyy olleenkin Herran takana. Kun en ole itse jaksanut puhua, niin on Herra puhunut ja painanut salaa sanansa sieluusi. Pidä, lapsirukka, tallella, mitä sait, purista käsiisi, hoida, vaali hyvänäsi ja omana onnenasi Herran tavaroita!"
"Puhukaa te, isä, minulle useammin näistä asioista!" pyysi Juhana.
"Puhun, minkä jaksan ja minkä Herra antaa. Saatana on siellä kotona likempänä kuin kylässä ja tukkii suun. Sitä ei itse auki saa."
"Mitä isä sillä tarkoittaa, että on kotona likempänä?" kysyi Juhana.
"Kotona ovat omat viat aina näkösällä, kiivaus ja kärsimättömyys ja muut luonnon heikkoudet. Niitä se sitten siellä näyttelee pitkin päivää, niillä ahdistaa ja alas painaa ja raskauttaa, niin ettei jaksa sanoa mitään eikä puhua, vaikka henki on halullinen. Sitä minä sillä", vastasi Paavo.
"Vaan älä sinä, lapsirukka, sitä muistele, mikä siellä kotona on milloinkin mieltäsi loukannut ja Herran töitä häirinnyt minussa ja muissa", jatkoi hän hetken perästä.
He erkanivat toisistaan Palonurmen tien haarassa, Juhana myllytielle poiketen, Paavo omalleen. Juhana seisotti kauan hevostaan ja katseli isänsä jälkeen, joka kontti selässä painautui salolle, katosi mutkan taakse ja tuli taasen nousupaikassa näkösälle.
Isä oli Juhanasta tuntunut toisenlaiselta tänään kuin milloinkaan ennen, likisemmältä, hellemmältä. Ennen oli aina ollut heidän välillään pitkä matka, niin ettei hän ollut päässyt isän luo eikä isä hänen. Se oli nyt lyhennyt, hän oli nyt saanut avatuksi sydämensä isälle ja isä hänelle. Ei ollut nyt enää pelkoa eikä orjuutta eikä arkuutta semmoista kuin aina ennen oli ollut. Ja hänelle alkoi samassa selvitä isän matkat ja menot ja heränneen kansan ahdistettu tila.
Sitä samaa ajatteli Paavo myöskin, sitä, että Juhana oli muuttunut, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja avannut itselleen tien Juhanan sydämeen, että he olivat nyt samanmielisiä, molemmat, heränneitä, Herran ystäviä, Herran teillä vaeltavia. Ja hän tunsi sellaista kevennystä ja helpotusta ja hyvää mieltä, että täytyi pistää juoksuksi pitkillä oikosilla.
Miten ne olivat komeita nämä Karjalan vaarat, joiden lumiset rinteet kiertelivät valkoisina vöinä ympäri näköpiiriä, tummenivat toisaalla, toisaalla valkenivat ja valoivat kirkkauttaan synkkiin saloihin ja pimeihin, mustiin korpiin vaarojen välissä! Hän muisteli ensimäistä matkaansa Kuosmasen kanssa, kuinka oli kulettu innostuneina, mieli hehkuen Herran asiasta ja saatu ensimäiset ystävät Pielisen rannalla. Lienevätkö jaksaneet pysyä tiellä ja valvoa asiaansa näinä vainon aikoina, jolloin ei oltu saatu kokoontua eikä seuroja pitää?
* * * * *
Paavo saapui kuin salaa, tietämättä, odottamatta, hämmästytti ja ihastutti ystäviään äkkinäisellä tulollaan.
"Ihan käy suruttomaksi mieli siitä ilosta", sanoi Nevalainen Nälkömäessä. "Meillä pidetään seurat Marianpäivänä, sanokoot ja tehkööt mitä tahansa, viekööt linnaan, kulettakoot Kuopioon."
Paavoa huvitti Nevalaisen into ja ihastus.
"Täällä tuntuu tuli palavan aina samassa liekissä, Nilsiässä on ruvennut kytemään, vaan tulta se on sekin, mikä kytemällä palaa. Missä ja miten te olette sitä kohentaneet?"
"Ka — missä milloinkin, saarissa ja metsissä ja vaarojen takana kaukana ja lammasnavetoissa", vastasi Nevalainen. "On niitä seurapaikkoja, kun on vain seurain pitäjiä, on Pielisessä saaria sadottain. Talvella ovat lampaat antaneet asuntonsa seuratuvaksi. Saavat niitä sakoittaa, jos tahtovat."
He kulkivat taasen yhdessä, niinkuin monesti ennenkin, kiersivät kyliä, ajoivat keväimessä hankikelissä yli vaarojen ja selkien suuri joukko heränneitä häntänä perässä. Minne tulivat, siellä alkoi aina uusi harjoitus ja kaikui sama surunvoittoinen sävel. Mistä lähtivät, sieltä lähti talonväki samaan matkaan lisäten ja jatkaen jonoa.
Ovat taas körttiläiset kulussaan, piispa edellä pappineen, lyövät, juovat talot tyhjiksi, puhdistavat paikat, niin ettei jää jälelle kuin jyrsityt luut. Kulkevat suurissa parvissa, kiertävät pitkin pitäjiä ja jättävät talonsa autioiksi. Eivät niille enää kirkot kelpaa eivätkä omat papit opettajiksi. Niiden jos annetaan vai töineen liikkua ja menoansa pitää, niin vievät viimeisiltäkin järjen valon. Mikä se lie se Ruotsalainenkin, niiden pääprofeetta? — viinan juoja, rasvan syöjä, tupakkasuu.
Ja ovat kaikkein rauhaa häiritsemässä ja kaikkia tuomitsemassa, niinkuin niillä itsellään olisi helvetin avaimet taskussaan, ettei muuta kuin lykätä ja vääntää ja vetäistä. Yöt veisaavat, päivät pitojaan pitävät, kermat, rasvat syövät ja ytimet ja lampaan lavat.
Mitä lie mikin sanonut ja puhunut, mutta paljon oli puhetta Paavosta ja hänen matkoistaan ja heränneiden harjoituksista. Kujilla ja pihamailla seisoivat suruttomat suu hymyssä, silmät ivassa, tähystelivät tielle, katselivat körttiläisten kulkua ja työntyivät taasen takaisin pirttiin nauraen ja ääneensä ilakoiden.
Paavo laski joukkoineen jäälle, ajoi salmen yli, nousi korskealle vaaralle vanhaa taloa kohti, jossa olivat aitat eloa täynnä, orret riistaa ja molemmissa päissä pirtit omaa rahvasta.
Ukko Ullgren, vanha valtiopäivämies, seisoi pihalla, viittoili tuleville ja ajaville, tervehti, pyöriskeli paikallaan ja työnsi Paavoa pirttiin.
"Kuuluu olevan kerjäläisten käymäpaikka tämä talo, kuuluu olevan antamistakin", puheli Paavo. "Vaan tässä sinun uskosi tänä päivänä koetellaan, tässä vielä tiukataan miestä, mitä on oppinut, onko tie oikeaa ja usko elävää vai muutoinko vain on järjen viisas ja luonnon hyvä."
Ukko vain hymyili ja hääräsi väkijoukossa ja otti leikin leikistä.
"Kuule sinä, Heikki, herrastuomari!" huusi Paavo, niin että kaikki kuulivat ja levitteli käsiään keskellä lattiaa, "ruoki nämä, syötä nämä nälkäiset, pane eteen mitä lie parasta talossa, hoida hevoset, kanna kaurat, heinät kujaan! Vaan onko sinulla uskoa?"
"Mitä lie? Mistä sitä minulla on", sanoi ukko hiukan hätääntyneenä.
"Eivätkö papit olekaan antaneet sinulle uskoa?"
"Ka — kun ei niillä sitä ole itselläänkään, vaikka siitä muille saarnaavat", sanoi ukko jo rohkaistuneena.
"Ja sinä niille kappasi kannat. Kuivia kuusen havuja minä sellaisille papeille kapoiksi kantaisin."
Paavo nauroi ja muut nauroivat mukana arkaa, pidätettyä nauruaan.
"Anna sinä, Paavo, jolla on!" kehoitti ukko.
"Minä — mistä minä? Minä Lieksat, Nurmekset kulkenut ja pitkin tietä tavaroitani jakanut — ei minulla mitään antamista."
"Se on toimen mies, tämä herrastuomari", puheli Paavo, "talo tämmöinen täällä Lukanvaaralla, ettei toista Nurmeksessa, tiet yksin teettää, salot sulaksi pelloksi perkkaa, köyhät ja nälkäiset elättää."
"On tämä sellainen, että tätä jos ei olisi, kuolisivat täällä köyhät eläjät puutoksiinsa", vakuuttivat miehet.
"Vaan tämä vävymies sitä on heränneihin kesyttänyt, tämä Kokkonen", jatkoi Paavo puhettaan. "Ne ne kestävät, jotka kesyttämällä tulevat eivätkä ryykäämällä. Miten sinä, Kokkonen, pääsit tämmöisessä talossa heräämään?"
"Pääsin, kun päästettiin. Akka aina hoki: mennään mekin seuroihin, niin täytyi viimein lähteä, vaikka olikin vastahakoista."
"Vai akka sen alkuun pani", sanoi Paavo nauraen.
"Peloittivat, että se tarttuu, kuin mikäkin rutto, jos vain kerrankin niiden seuroissa käy, ja tarttuvanhan tuo näkyykin. Täällä on monta, joihin on tarttunut. Mutta oli siinä Herran voimaa teidän puheessanne, Paavo, silloin siellä Nälkömässsä. Minä ihan kaksin käsin pitelin kiinni pihtipielistä ja vapisin ja pelkäsin, kun ne itkivät ja kaatuivat ja puhuivat oudolla äänellä."
"Mitä lie ollut? Ne täällä aina huutavat ja meluaan pitävät, kun milloin ovat vähänkin liikutettuja. Saiko sinuun ammutuksi sinä iltana?"
"Sai — sai haavoitetuksi ja vei rauhan. Kesään asti kulin tunnossani. Aina pakotti povessa, aina oli mieli raskas ja kuolema silmäin edessä. Kesällä sitten kerran makasin heinäniityllä ja nukahdin, niin näin ihmeellisen unen. Kulin saloja ja tiettömiä taipaleita, harhailin eksyksissä öitä ja päiviä, niin tuli virta vastaan, leveä, tyyni suvantopaikka, minkä toisella puolen kohosi kirkas vaara ja vaaran laella yhä kirkkaampi kaupunki. Minä siinä huutamaan ja viittomaan venettä, mutta kurkkua kuristi ja henkeä salpasi, niin etten ollut ääntä saada. Tuli sieltä vihdoin vene pitkän odotuksen perästä ja veneessä valkoinen mies ja miehellä mela kädessä. Vaan kun oli likelle rantaa päässyt, seisautti siihen veneensä ja katsoi kauan äänetönnä ja epäilevänä. Näin, kuinka mies kohoitti kättään sinne, missä oli vaara ja kaupunki ja kuulin sen sanovan: Tämä on vanhurskasten maa ja tuo tuolla autuaitten asunto. Siihen minä heräsin ja siitä saakka olen koittanut pyrkiä parempaan elämään."
Paavo oli istunut vakavana, samoinkuin muutkin kaikki pirtissä, ja kuunnellut Kokkosen kertomusta. Joku vaimoista aloitti virren, ja samalla paljastuivat kaikkien päät kuin käskystä, niinkuin joku näkymätön käsi olisi ne pyyhkäissyt alas pitkin penkkejä, ja mustat, pitkät virsikirjat sukelsivat esille takkien taskuista ja sinisten, ruudukkaiden huivien kätköistä.
"Sinä, Kokkonen, olet tullut hunajalla ja mesileivällä tielle otetuksi ja tiellä vielä pitkälti pidetyksi, vaan sinulle tulee vielä terva ja pikiöljy ruuaksesi", aloitti Paavo puheensa, kun virsi oli loppunut. "Se on Herran tapa sellainen, että ensin syöttää ja juottaa ja panee parasta pöytään, hoitaa ja hellii ja polvelleen ottaa ja sylissään kantaa. Vaan siitä ne alkavat sitten vähitellen työt talossa, halon hakkuut ja kasken kaatamiset, ja muuttuvat ruuat sitä mukaa kuin sisukset kestävät. Syntinen jos tuleekin siinä tilassa autuaaksi, missä se ensimäisen armon maussa kieltänsä lipoo ja huuliansa nuolee, niin ei se sitä autuuttaan kestäisi pitkän päälle, ja sen vuoksi vaihtaa Herran ruokia ja alkaa antaa väkevää ja karvaista makean sijasta. Se pitää kaikki tulla murheen ja ristin alla koetelluksi, mikä meissä on elämän Herran osallisuutta, uskoa ja rakkautta ja hengen halua. Ja siksi otetaan meiltä pois hyvät päivät ja makeat ruuat ja armon suloiset tuntemiset eikä jätetä jälelle muuta kuin ikävä ja kaipuu kiusauksien ja murheitten alle, pieni reikä vain pimeään huoneeseen, että osaa valoa kaivata ja kirkasta Jumalan päivää ikävällä odottaa. Sen on syntisen tien Herra tukkinut orjantappuroilla ja ohdakkeilla, kun ei se muutoin pelastuisi eikä perille pääsisi kirkastettuun vanhurskasten maahan, vaan sortuisi hekumaan, maalliseen, kun on mieli maallinen, hengelliseen, kun on leuto elämä armon ja autuuden maussa. Mutta ei saa säikähtää eikä riehua pimeinä päivinä ja raskaina aikoina, vaan uskossa vaeltaa korven tietä Kaanaaseen."
Seurain päätyttyä oli Paavo taasen sama, leikkisä, iloinen, vapaa, vilkas, heitti sanan sinne, toisen tänne, sinkautteli sukkeluuksia, liikkui ketteränä, kepein askelin ryhmästä toiseen ja puheli isolla äänellä. Oli kuin olisi tahtonut pudistaa itsestään ja muista kaiken jumalisen ja hartaan ja teennäisen, kaiken hetken synnyttämän tunnelman ja tahallaan esiintyä sinä, minä esiintyi.
"Jäi vielä kysymättä ja kuulematta, miten sinä, Kokkonen, oikein sen ukon kesytit, niin että nyt antaa taloonsa tulla ja hoitaa herännyttä kansaa pirtittäin", sanoi Paavo, kun ukko Ullgren oli mennyt ulos.
"On palveltu ukko valmiiksi", vastasi Kokkonen. "On vangittu hyvyydellä ja hellyydellä, on kierretty, kaarrettu, varpailla kulettu ja kaukaa kesytetty. Oli se alussa äksy, kärtyili aina, kun oli seuroista tultu, kielsi ja uhkaili ja kiukutteli. Riitta, tämä tässä, on parastaan pannut, on itkenyt monet itkut ja Herralta rukoillut voimaa ja kärsivällisyyden armoa. Ja siltä on saatu, enemmänkin olisi saatu, kun olisi osattu pyytää, vaan ei ole osattu. Siitä se on sitten ukon mieli liestynyt, niin että on jo jonkun kerran pyytänyt seuroja kotiin. Näkyy olevan hyvillään tästäkin."
"Vai Riitta se ukon kesytti, vai on sinulla sellainen vaimo, joka on miehen kunnia ja kiitos, vai on niitä sellaisiakin Riittoja! Lakia ja hiljainen henki on Herralle otollinen ja kärsivällinen mieli. Kun vain jaksanette pitkittää, ja Herra saa salata lahjansa puutoksienne alle, niin perille viette ukon, rentonaan kannatte jumalanvaltakuntaan."
Muut lähtivät vasta sitten kun Paavo oli lähtenyt. Ukko Ullgren seisoi pihalla, peitteli Paavoa, tukki nahkasia reslan laitaan, hymähti, naurahti Paavon sukkeluuksille ja sanoi väliin jotain Kokkoselle, joka seisoi sivulla suitset kädessä ja odotti. "Olet päässyt, Heikki, sinäkin siihen säätyyn, jossa sielusi pelastat. Hiipimällä olet tullut, itse huomaamattasi, salaa ovat varastaneet sydämesi Herralle nämä tässä, tyttäresi ja vävysi."
"Hyviä ovat olleet vanhalle miehelle molemmat", sanoi ukko. "Kiitos vain sinulle, Paavo, että tulit. Minä jo ikäloppu hoipun hautani partaalla."
"Niin — niin — vaan muista jumalattomana kuolla Jumalan edessä!" sanoi
Paavo vakavana ja lähti ajamaan vaaran rinnettä alas.
Kun Paavo Marianpäivänä saapui Nälkömäkeen, oli pirtti jo väkeä täynnä. Sitä oli tullut pitkissä resloissa kaiken päivää Nurmeksesta, Lieksasta ja Juuasta, ajanut pitkänä, mustana jonona pitkin Pielistä, tippunut kuorma kerrallaan kaukaa salolta, hiihtänyt, astunut jo aamusta päivin. Kuului tiukujen kilinää kujasta, reslan rätinää ja hevosten hirnuntaa, näkyi tummaa, totista väkeä — naisia muodottomina myttyinä, miehiä rauhallisina, juhlallisina pirttiin pyrkimässä. Kädet työntyivät sinne tänne hiljaiseen, sanattomaan tervehdykseen, koukistuivat uudestaan ja ojentuivat uusia ystäviä kohti. Ne liikkuivat kaikki hiljaa ja arastellen, vetäytyivät ensin soppeen ja näkymättömille paikoille, niinkuin niillä kullakin olisi oma salaisuutensa kätkettynä jossain ja niinkuin ne jokainen tahtoisivat omaa halpuuttaan paeta. Pirtti hajahti havulta, musta lakeinen kiilsi iltapäivän hämärässä tuttua väriänsä, suuri kiuvas seisoi nurkassa omissa aatoksissaan hehkuen lämpöään ja tarjoten kotoista kauneuttaan.
Pirtin perällä pöydän päässä istuivat Karjalan johtomiehet, Härkönen, vanhempi mies, Piironen ja Peti Tolvanen, nuoremmat, puhelivat hiljaa keskenään, väliin vaieten ja odotellen ja oveen päin tähystellen. Paavon pitkä vartalo ilmestyi samassa ovelle, katosi hetkeksi tungokseen, siirtyi sitten soukkaa, ahdasta kujaa myöten hiljalleen eteenpäin.
"Ka — Paavo! — Mitä Paavolle?" sanoivat miehet yhtaikaa perällä ja tervehtivät.
"Sitä Paavolle, että kuuset ovat jo alkaneet kumarrella teiden varsilla tämmöistä herraa", vastasi Paavo ja riisui vikkelästi turkkiaan.
"Huonompiakin ovat kumarrelleet", sanoi joku joukosta.
"Sitä minäkin. Minä tässä taas Lieksat, Nurmekset kulkenut, itseäni isännillä, emännillä passuuttanut, parhaat palat syönyt, kyydittänyt ja kuskauttanut ja taivaaseen toimittanut, niin jo alkaa pää kasvaa ja arvelee itsekin herra olevansa."
"Eikö noita liene painajia, jos on nostajiakin", sanoi Härkönen.
"On yksi vähempi. Ovat kesyttäneet Lukanvaaran Heikin, herrastuomarin, joka ennen tämän pitäjän rovastin kanssa pöytäkirjojaan kirjoitti heränneitä vastaan. Sillä on nyt tie auki taivaanvaltakuntaan, ettei kun menee vain vanha mies. Teillä täällä on rauha?"
"Ka — rauha, kun on itse rauhaa pidetty, metsissä piileskelty ja
Pielisen saarissa kesäsin, lammasnavetoissa talvisin", sanoi Piironen.
"Vaan sisällä sielussa on sotaa ja meteliä itsekullakin heränneellä.
Sitä pitää sinun, Paavo, tyynnyttää tänä iltana ja asettaa."
"Minun —? Mitäs teille sitten jää tehtäväksi, jotka täällä pöydän päässä istutte? Minulla valmista teetätte, ettei muuta kuin väri päälle", sanoi Paavo.
"Jää meille vielä, ei ole vielä Karjalan kansa hereillä. Rantamailla on vähän räävitty, vaan salot ovat vielä koskematta. Saataisiin lupa, kulettaisiin niinkuin on ennenkin kulettu, kierrettäisiin kyliä, sytytettäisiin kuivat roviot palamaan", sanoi nuori Peti Tolvanen innostuneena.
"Kuulkaa Petiä, kirjamiestä! Lukee ulkoa yhtä hyvin kuin sisältäkin, laittaa, latelee kaikki valmiiksi, sytyttää tulet, herättää syntiset, kaikki jumalattomat jukuripäät tielle taluttaa Juuassa ja Nurmeksessa. Vaan sitä lupaa ei sinulle anneta eikä meille muillekaan. Piilossa pidetään, karkuun ajetaan, kaikki omat keinot lopetetaan."
"Niin näytään tehtävän, vaan saisi tämä jo loppua. Tässä on jo tarpeeksi piileskelty. Sakoittakoot!" sanoi Peti.
"Sakoittakoot! — maksetaan, kärsitään!" kuului vieressä useammasta suusta.
"Korvaan on kuiskuteltu kammioissa, se pitää nyt julistettaman katoilta", jatkoi Peti ja siirteli itseään kärsimättömänä paikallaan.
"Mitä tehtäneekin ja minne mentänee, aina tulee risti vastaan", puheli Paavo. "Ristiä sisällä ja ulkona, Herran panemaa, maailman antamaa, itse hankkimaa, mitä milloinkin. Se on ristin tie valtatie taivaaseen, Teki mieleni taas tänne Karjalaan, mikä lie pakko tullut semmoinen, että täytyi lähteä."
"Herra toi nyt, niinkuin on ennenkin tuonut. Toit hääherkkuja tullessasi, juhlaruokia köyhille ja nälkäisille. Näetkö näitä?" sanoi Härkönen ja nyökäytti pirttiin päin, jossa päät aaltoilivat tungoksesta ja uusista tulijoista.
Kun ei Paavo enää puuttunut puheeseen, vaikenivat toisetkin, ja samassa levisi hiljaisuus pirttiin lähtien perältä ja päätyen oven suuhun ja synnyttäen mennessään jännittynyttä, juhlallista odotusta.
"Alkakaa — veisatkaa!" kuului Paavon kehoitus kuuluvana ja kantavana yli pirtin.
Kaunis, valittava, vapiseva naisääni alkoi kuulua jostain etempää raivaten tietä itselleen läpi sakean ilman ja tiheän tungoksen ja muuttaen äskeistä juhlallisuutta syväksi hartaudeksi ja pyhäksi tunnelmaksi. Vähitellen tuli toisia avuksi, miehiä ja naisia, ja viimein hukkuivat äänet toisiinsa, paisuivat, peittivät toisiaan, ryntäsivät vasten seiniä ja ovia, lakeista ja ikkunaluukkuja ja pyyhkivät tieltään kaiken arkimielen, kaikki pienet kiusat, kaiken alhaisen ja matalan ja pahan mielistä.
Paavo istui mietteissään, väliin oikaisten ruumistaan ja pyyhkien pitkää tukkaansa korvalliselle, väliin painuen polviensa varaan pitkät ajat pitäen silmiään umpeen puristettuina.
"Piti puhuakseni pyhien kärsimyksistä ja rististä", alkoi hän virren loputtua, "vaan lie ollut itselläni liian vähän oikeaa ristin osallisuutta. Mitä on ollut, omaa hankimaa on ollut, omien syntien ja oman taitamattomuuden tuomaa, jota sitten aina olen kärsimättömänä kantanut, eikä Herran antamaa. Ristin päivät ovat vielä edessäpäin, vaan tiellä ovat tulossa ja joka päivä lähenemässä minua ja meitä kaikkia, joille Herra on tavaransa avannut ja autuutensa makua antanut. Ja siksi pitää meidän sitä ahkerammin pyhien kärsimyksiä muistella, kuinka ovat olleet vainottuja ja pilkattuja, verille lyötyjä ja surmille talutettuja. Vaan vaikka ovat olleet verille lyötyjä ja surmille talutettuja, ovat iloinneet ja kiittäneet ja kärsivällisesti ristinsä kantaneet, ristiänsä suudellen ja sitä ylimpänä ystävänään hoidellen. Sitä pitää meidän silloin muistaa, kun risti päällemme lankee, ettemme oudoksuisi, niinkuin jotain uutta meille tapahtuisi emmekä pakoon lähtisi ja kalleimpia tavaroitamme kadottaisi."
Hän oli jo pääsemässä puheensa loppuun, kun yhtäkkiä syntyi liikettä ovensuussa, puhalsi huuruista ilmaa pirtin ovesta, ja luminen, turkkiniekkamies näkyi työntyvän perälle päin.
"Heikki? Kalliolahden Heikki? Mitä sinä? — mistä sinä tulet? — mitä on tapahtunut?" kysyi Paavo hätääntyneen avuttomalla äänellä ja katkaisi puheensa.
"Sitä on tapahtunut, mitä on annettu tapahtua, minkä on Herra sallinut.
Juhana…"
"Juhana? — Sano! — Juhana kuollut? — murhattu?" sanoi Paavo kiireesti ja nousi seisalleen, mutta vaipui samassa taasen alas penkille katsellen tuskaisena toisiin, Härköseen ja muihin ikäänkuin apua rukoillen.
"Niin on, murhattu on. Saatana on saanut vallan", lausui Heikki hiljaa, tuskin kuuluvasti.
Syntyi hälinää ja hämminkiä pöydän ympärillä, kuului hiljaisia kuiskeita ja puoleksi ääneen lausuttuja sanoja perempää oven puolelta, sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista.
"Se on nyt siinä, se on nyt käsissä ja kannettavana ja minulle ensin annettuna, mistä muille puhuin. Voi toki lapsiraukkaa, ainoaa poikaani!"
Ja hän oli taasen kauan aikaa äänetönnä, käänteli ja asetteli itseään rauhattomana penkillä, käveli, tuli takaisin ja istui samalle polttavalle paikalleen.
Ovensuussa olijat kulkivat varpaillaan, katselivat toisiaan vakavina, säikähtynein katsein, hyvästelivät hätäisesti, äänettömästi ja hiipivät ulos toinen toisensa perästä.
"Tulin tänne sen kanssa samaa matkaa Palonurmelle asti, näin ja puhuin viime kerran. Se oli niin hellä ja likinen Herralle ja minulle — isälleen, että itkin ilosta, kulin hyvästä mielestä kuin unissani pitkät taipalet", sanoi Paavo taasen hetken päästä, kun oli hiukan rauhaantunut.
Hän ei jaksanut kysyä enempää, ei tiedustella mitään eikä ottaa selkoa siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Sisällä sielussa poltti, ja koko olentoa raasti ja repi ja puistatti armottoman iskun suuri haava.
"Se on sääskiniemeläisten työtä, vaan ei sille pahasti käynyt. Minä sitä neuvoin tiellä, ja se otti vastaan kaikki. Eväiksi otti, kun eväitä tarvitsi."
Ja hän koetti etsiä lohdutusta, tarttua kiinni johonkin, mihin vain, vaikka vähäksi aikaa, pitää kiinni kaksin käsin jokaisesta lohdutuksen rippeestä, joka kohosi pinnalle hänen sielunsa myrskyissä.
"Sitä — sitä se merkitsi, siksi sen piti tulla sanotuksi sille siellä kuorman päällä, mitä ei kotona sanottu. Vaan mitä lie Herra tarkoittanut tällä ristillä?"
"Painot ovat sitä mukaa kuin ovat viisaritkin", sanoi vihdoin Härkönen arastellen ja peläten kuin rikkoisi jotain, kuin koskisi johonkin, joka on arkaa ja pyhää. "Sinut on, Paavo, pantu muille osoittajaksi ja oppaaksi oikealle tielle, niin pitää olla raskaat painot. Sitä minä tässä olen ajatellut. Lienenkö oikeassa vai väärässä?"
"Sitä se Herra sillä tarkoittaa", yhtyi Piironen Härkösen puheeseen.
"Sitä", säesti Tolvanen joukkoon.
"Tyhmiä me olemme Herran tarkoituksien edessä. Tässä on Joopin kärsimystä, vaan ei Joopin hurskautta ja viattomuutta. Saatte varoa, ettette ole Joopin taitamattomia ystäviä."
"Niin — niinhän se on. Saamme painaa kaikki kätemme suumme eteen ja vaieta, silloin kun Herra puhuu", sanoi Härkönen. "Vaan kun sinä kysyit."
"Kysyn lakkaamatta itseltänikin ja lakkaamatta vastaan, vaikka ette kuule mitään."
Kun muut jo olivat menneet maata, valvoi Paavo yhä Heikin kanssa, kyseli vähän kerrallaan, sen verran kuin kärsi ja jaksoi kuulla, Kaiken yötä käveli hän sitten kamarin lattialla ja taisteli kärsimyksensä käsissä lukien väliin, väliin laskeutuen polvilleen ja koettaen etsiä kevennystä sielulleen.
Voi Herra! Mitä minä olen tehnyt sinulle, millä taaskin vihoittanut sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas? Miksi löit niin lujasti? Miksi löit? Miksi aina lyöt ja kasaat uusia kärsimyksiä entisten lisäksi?
Se oli sellaista kyselemistä se hänen rukouksensa kaiken yötä, ensin tuskallista, rajua ja riuhtovaa, sitten hiljaista ja hillittyä, viimein väsynyttä, sanatonta lepäämistä Herran jaloissa ja siinä odottamista.
Hän koetti etsiä syitä ja selittää itselleen suuren kärsimisensä salaisuutta.
Hän oli ollut ylpeä ja itserakas, luullut paremmin tietävänsä tien kuin muut. Hän oli ollut monesti tyly ja armoton, jättänyt Riitan ja lapset puutoksiin ja itse lähtenyt pitkille matkoille. Hän oli ollut kärsimätön kärsimyksiensä alla, neuvotellut itseään niiden käsistä omin keinoin ja käyttänyt lihan käsivartta aseenaan. Hän oli jo kiinnittänyt sydäntänsä maailmaan ja alkanut ahnehtia sen tavaroita. Mitä kaikkea hän tunsikaan tehneensä ja olleensa, kun hän siinä tuskansa keskellä ja Jumalan edessä tarkasteli itseään ja omaa elämäänsä. Ei ollut olemassa syntiä, johon ei hän löytänyt itseään vikapääksi, ei palastakaan hänen elämästään, jota ei olisi pitänyt paremmin elää. Ja hän tunsi olevansa kuin vankikopissa, kuin pimeässä, ahtaassa huoneessa, jonka ovet olivat suljetut ja valot sammutetut.
"Vaikea on lähteä, vaikeampi olla lähtemättä", sanoi hän aamulla ystävilleen ja teki Heikin kanssa lähtöä. "Tässä on täytynyt kaiken yötä valvoa ja vavista Herran vihan edessä, kysellä, kuulostaa Herran mieltä ja tarkoitusta, vaan ei vastaa, ei avaa suutaan, en saa mitään irti."
"Siellä se on takana sittenkin", sanoi Härkönen, "sieltä vielä antaa ilmi itsensä."
"On ennen antanut, kun olen jaksanut odottaa ja ikävöidä. Vaan nyt ovat kaikki voimat lopussa."
"Herralla on voimia", sanoi Härkönen taasen.
"On ollut", lisäsi Paavo haikealla äänellä kuin väkisten ja kulki hartiat kumarassa raskain, laahaavin askelin ulos.
He ajoivat hiljaa, äänettöminä pitkät matkat, Paavo omissa surullisissa ajatuksissaan, Heikki hevostaan hoputtaen, joskus vain jotain sanoen kuin oman mielensä kevennykseksi.
Miten olikaan Paavon paluu toisenlaista kuin lähtö ja kulku Karjalaan. Tiet ja taipaleet ja vaarat ja tummat talot vaaroilla ja laajat lakeudet vaarojen välissä tuntuivat toisilta, synkiltä, surullisilta. Ei ollut Pisakaan sama pitkine kuusineen kuin ennen eikä Kinahmin harjanne, joka kaukana häipyi näköpiirin taakse, mutta likellä edessä tervehti tulijoita ja hautoi omia, salaisia, ikuisia aatoksiaan ihmisten iloista ja suruista.
"Miten se lie oikein tapahtunut?" kysyi Paavo, kun hevonen oli laskeutunut jäälle ja juoksi tasaista hölkkäjuoksuaan.
"Ei tietty, miten on tapahtunut", vastasi Heikki. "Se vain nähtiin ja tiettiin, että hevonen tuli yksin omine valtoineen kotiin ja että vainajan ruumis laahasi perässä suitsiperät toisesta päästä kaulaan sidottuina, toisesta reen perään."
Hän ei ollut uskaltanut sitä ennen kysyä eikä ollut Heikkikään sitä sen tarkemmin tahtonut kertoa, oli vain varoin vastannut siihen, mitä Paavo oli tiedustellut.
"Viattoman surmasivat, jumalattomat. Toista tarkoittivat, toisen ottivat uhrikseen", puheli Paavo Syvärin jäällä. "Minua ne ovat vihanneet siitä saakka, kun Tahkomäkeen tultiin, vaan Juhanaa uhrikseen etsineet. Kerran varjeli Herra, vaan nyt veti kätensä pois. Mitä lie sillä tarkoittanut?"
"Mitä lie?" sanoi Heikki hiljaa ja ujona, kun kerran piti jotain sanoa.
"Sitä minä vain, etteivät saaneet sielua hukatuksi surman henget. Tässä näin, tällä samalla taipalella, puhuttiin Juhanan kanssa parannuksen asiasta. Se avasi sydämensä isälle, itki ja otti vastaan kaikki ja oli nöyrempi kuin milloinkaan ennen. Ei tietty, ei osattu aavistaa mitään. Seinän takana ne ovat syntisen surut ja ilot."
Paavo puheli väliin, väliin istui pitkät ajat äänetönnä miettien ja hautoen suurta suruaan. Vaan mitä likemmä tultiin Tahkomäkeä sitä enemmän tuntui hän keventyvän mieleltään, rauhoittuvan ja vilkastuvan. Ja kun oli pihaan päästy, näytti hän jälleen samalta reippaalta, voimakkaalta ja varmalta, miltä ennenkin, kulki suorana pirttiin, tuli taasen vikkelänä takaisin, hoiti ja hommasi Heikin kanssa hevosta kujaan.
Riitta, joka oli sairastunut kohta Juhanan murhan jälkeen, makasi heikkona oljilla. Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, kun isä tuli pirttiin, kätkivät kasvonsa käsiin ja kääntyivät poispäin.
"Otetaan Herralta, mitä antaa, niin on helpompi!" sanoi Paavo varmalla, luottavalla, hellällä äänellä. "Herra on tämänkin takana — Herra vielä ilmoittaa itsensä."
Tyttöjen itku kiihtyi hillittömäksi huudoksi, mutta lauhtui taasen samassa ja muuttui katkonaiseksi nyyhkytykseksi.
"Juhana sai eväät matkalleen kuorman päällä. Kruunu sillä on, elämän kruunu sillä on — marttyyrien kruunu. Oli niin hellä ja herkkä ja nöyrä Herran edessä, etten ollut sitä ennen sellaisena nähnyt. Kärsitään, kestetään, kannetaan risti, minkä Herra antaa!"
Ja hän koetti lohduttaa toisia, Riittaa ja tyttöjä, vaikka tunsi itse olevansa lohdutuksen tarpeessa ja puhuvansa yli oman uskonsa ja tuntemisensa ja lujuutensa.
Vasta myöhään illalla meni hän riiheen, missä Juhanan ruumis makasi laudalla. Sohvi valaisi päreellä vieressä, itki ja vaikeroi. Vainajan kasvot olivat vääntyneet tuskalliseen ilmeeseen, ja kaulassa oli musta, verinen vanne. Paavo seisoi kauan äänetönnä, lakittomin päin poikansa ruumiin ääressä, ja hänen pitkä, kookas vartalonsa vapisi…
IX.
Niin oli Tahkomäki käynyt kolkoksi, ettei siinä enää tehnyt mieli elää eikä asua. Ei ollut oikeaa työhalua kenelläkään, ei mitään iloa eikä yhtään rauhallista päivää. Mitä teki ja minne meni, aina tulivat vastaan surulliset muistot, ja aina painoi mieltä raskas paino ja joku kaamea pelko ja aavistus. Kuulustelut ja pitkäveteinen käräjänkäynti olivat repineet arpeutuvia haavoja auki, ja sääskiniemeläisten läheisyys loi aina salaista turvattomuutta Tahkomäen elämään. Oli niin synkkää ja surullista ja vaikeaa, että Paavon täytyi tuontuostakin lähteä ystäviin, milloin likemmä, milloin edemmä, Kuopioon ja Iisalmeen asti, ja etsiä itselleen uutta virkistystä. Vaan matkoilla oli hän yhtä rauhaton kuin kotonakin ja palasi aina parin kolmen päivän päästä takaisin.
Riitta oli käynyt sairaloiseksi, yski ja kitui ja virui puolet aikaansa vuoteen omana. Paljon oli raukka saanut kärsiä elämässään. Oli ollut köyhyyttä ja puutetta kymmeniä vuosia, sairautta ja itkeviä, nälkäisiä lapsia ympärillä, pelkoa ja vavistusta, surmaa ja kuolemaa. Juhanan murha oli vienyt viimeisenkin terveyden. Hän liikkui kuin haamu, milloin liikkui ja katseli harhaillen, arastellen ympärilleen sairaan surullisilla silmillä. Vaan kiukku ja katkeruus oli kadonnut ja kiivas luonne talttunut, ja hänen olentoonsa oli tullut jotain uutta ja miellyttävää.
"Kun lukisit, Paavo, jotain — kun laulaisitte, tytöt", sanoi hän eräänä iltana, kun liesi oli sammutettu ja lakeinen sulettu.
Se oli niin outoa Paavosta ja tytöistä, että he katselivat varastellen toisiinsa puolipimeässä pirtissä.
"Luetaan — lauletaan", vastasi Paavo ja nosti kirjakopan pöydälle.
"Täällä on. Ottakaa täältä, tytöt! Tässä on pikku Riitalle."
Ja Paavon oli yhtäkkiä niin hyvä ja hupainen olo, että tuskin oli milloinkaan ollut kotona sellaista, Hän liikkui nopein askelin lattialla, pisti päreen pihtiin ja alkoi lukea "Hunajan pisaroista", ja hänen äänessään oli iloinen, lämmin sointu.
"Tämä on tuttu paikka. Tämän seppä luki minulle Jyväskylässä ennen. Tästä tätä osaan sivuttain ulkoa", sanoi hän luettuaan ja puristi kaksin käsin mustaa, savuttunutta kirjaansa.
"Tälle tulee hyvä ääni, tälle pikku Riitalle. Tämä vielä virret alkaa seuroissa", jatkoi hän puhettaan ja pyyhki nuorimman tyttärensä pellavaista tukkaa.
Toiset hymyilivät ja naurahtelivat ja kurkistivat kirjojensa takaa vuoroin pikku Riittaa, vuoroin isää ja äitiä.
"Lapsi kun kulkee Herran teitä, säästyy synnin vaivalta ja kovilta kurituksilta, joita meidän muiden täytyy kantaa. Mieli kasvaa salaa kiinni Herran mieleen ja tottuu siinä sitten aina elämään."
"Niin — niin — kun ne lapsiraukat sen aikanaan ymmärtäisivät, vaan kun ei ole ymmärtänyt äitikään, että olisi oikein osannut kasvattaa", kuului Riitta sanovan surullisella äänellä. Oli pitkän aikaa aivan hiljaista pirtissä. Oli sellaista, ettei kukaan liikahtanut eikä katsonut toisiinsa. Se oli niin outoa ja ihmeellistä äidin puheeksi, ettei sitä oltu osattu odottaa.
Näytti siltä kuin joku liikutuksen väre olisi pistäytynyt Paavon kasvoille. Hän nousi ylös, teki asiaa oven suuhun, palasi taas takaisin pöydän luo ja asetteli kirjoja koppaan.
"Teki mitä tahansa, eli ja oli miten hyvänsä, aina on katumista sillä, joka taakseen katsoo ja saa Herralta valoa vanhaan elämäänsä", sanoi hän ystävällisesti.
"Niin — vaan minun on syntini suurempi kuin muiden. Minä olen kuullut ja nähnyt ja kokenut kuritusta ja kuitenkin kymmeniä vuosia vastustanut, Kun on tällainen kiukkuinen ja kiivas luonto ja kärsimätön mieli, niin tulee tehdyksi niin paljon syntiä, että siihen sitten hukkuu, kun sen näkee. Ja tässä vielä, tällaisen tulen ja valkeuden keskellä —"
Riitan puhe oli muuttunut itkunsekaiseksi, katkonaiseksi valitteluksi ja synnyttänyt liikutusta ja nyyhkytystä lapsissa pöydän takana.
"Juhanan kuolemalla lyötiin, kauhealla kuolemalla — minun tähteni."
Hän vaipui kokoon käsiensä varaan liikutuksesta ja heikkoudesta, ja tytöt alkoivat ääneensä itkeä.
"Lyöty on, vaan kaikkia on lyöty, kaikki siitä ovat osansa saaneet ja ottaneet, minä niinkuin sinäkin", sanoi Paavo. "Vaan siinä se on Herra sitomassa haavoja, missä on niitä tekemässäkin."
"Tässä vielä aloitetaan elämä uudestaan", alkoi hän hetken päästä.
"Jätetään tähän Tahkomäki, myödään pois ja ostetaan Saari sijaan."
"Hauta on likempänä kuin Saari", sanoi Riitta hiljaa ja haikeasti.
"Likempänä tai edempänä, miten Herra tahtoo ja määrän panee. Ne ovat Herran asioita. Minä sitä, että on rauhallisempaa siellä sinulle kuin täällä ja muille myöskin."
Riitta ei puhunut mitään, istui vain ja yski kuivaa yskäänsä ja harhaili katseellaan pimentyvässä pirtissä.
"Se on ollut sellaista tämä meidän elämämme tähän asti", sanoi hän vihdoin yskimisestä hengästyneenä, "että kun on milloin muutettu ja paikkaa vaihdettu, niin on ollut ensin helpompaa, vaan sitten taas sitä kovempaa ja raskaampaa."
"Vaan jospa jo lopettaa ja lievää, jospa jo olikin tämä isku viimeinen. Ei ole ennen nöyrrytty, ei ole ollut sinunkaan puheesi ennen tällaista kuin tänä iltana."
"Kun sen tietäisi, mikä on parasta", sanoi Riitta surullisesti. "Ei tiedetä eikä ole tarvis tietääkään. Minusta vain on ruvennut tuntumaan siltä, että tämän iskun alta löytyy vielä aarteita."
"Minä en mitään enää mistään maallisista aarteista. Aikani odotin ja toivoin ja tuskittelin, kun ei milloinkaan päästy köyhyyden alta. Nyt jo saavat minulta olla missä tahansa."
"Jollei maallisiakaan, niin taivaallisia", sanoi Paavo ja tunsi samassa hiljaista katumusta siitä, mitä oli sanonut.
Vaan ei hän päässyt irti siitä mielestä, minkä oli saanut, että myö Tahkomäen ja ostaa Aholansaaren sijaan. Mitä enemmän hän sitä ajatteli ja hautoi, sitä syvemmä tunki mieliteko juuriaan. Kevättalvella kierteli hän suksessa saarta, hiihteli pitkin Rahasmäen kuvetta, katseli, ihaili kaunista näköalaa, suunnitteli ja rakensi mielessään pitkää rakennusta pirtteineen ja kamarineen salmen rannalle.
"En siitä pääse, ei ole rauhaa enää tässä talossa, en saa mitään tehdyksi. Puhuin jo Putkoselle, sille pieksämäkeläiselle, ja tarjosin Tahkomäkeä", sanoi hän taasen eräänä päivänä Riitalle.
Riitta huokaili ja istui äänettömänä. Hän oli käynyt yhä hiljaisemmaksi viime aikoina. Teki töitään ja liikkui ja askarteli aamupäiväsin, minkä jaksoi, mutta makasi muulloin ja istuskeli ja jätti työt tyttöjen varaan.
"Täällä on semmoista, että jostain täytyy saada mielen virkistystä", jatkoi Paavo puhettaan. "Aina tulevat samat surulliset muistot vastaan, menit minne tahansa. Ei ole heränneistäkään enää huvitusta. Kylmenevät, kangistuvat ja läkähtyvät omaan ahneuteensa ja maalliseen mieleensä.
"Vaan jos käy meille samoin Saaressa", sanoi Riitta. "Saadaan hyviä päiviä, niin väsytään omassa mielessä ja lakataan. Minä en kyllä niitä päiviä enää näe enkä ikävöikään."
Oli Paavon mielestä niin sattuvaa ja outoa se, mitä Riitta sanoi. Ja hän unohtui miettimään omia aikomuksiaan. Oli hän toivonut sitäkin, että saataisiin vielä parempi toimeentulo, helpompi ja huolettomampi elämä, oli tuntenut tavaran himoa ja maailman rakkautta ja tavoitellut mielessään leudompaa ja mukavampaa elämää Aholansaaressa. Vaan hänestä tuntui niin oudolta ja omituiselta, että siitä piti nyt Riitan häntä huomauttaa.
"On käsketty valvoa", sanoi hän vihdoin ja havahtui omista ajatuksistaan. "Hyvät päivät kestetään Herran kanssa niinkuin pahatkin, vaan Herratta ei mitään. Jätetään sen varaan, joka ottaa ja antaa, omansa hoitaa ja kantaa."
"Tee mitä tahdot. Sinä ymmärrät paremmin ne asiat kuin minä. Sinä tarvitset vielä taloa, kun minä jo olen poissa", sanoi Riitta alistuvasti ja nöyrästi.
Kerran keväällä ennen muuttoa kävivät he yhdessä Aholansaaressa. Riitta oli toipunut ja virkistynyt ja käynyt iloisemmaksi. He kiertelivät saarta, istuivat väliin ja levähtivät ja puhelivat ja heistä tuntui elämä taasen kuin uudelta. Paavo haki pirtin paikkaa pohjoispuolelta, asteli ja mitteli askelillaan, tähysteli salmelle päin, seisoskeli kauan yksinään ja mietiskeli.
"Tähän näin se tehdään", huusi hän Riitalle, joka istui alempana. "Tästä kun kasketaan alaspäin, näkyvät Syväri ja Pisa sen takaa, Salmen puolella saa metsä kasvaa suojaksi. Aukko vain, pieni aukko tänne, niin että saadaan Rahasmäkeä vähän näkyviin."
Riitta nousi seisomaan siellä alempana ja koetti katseillaan ja kasvoinsa ilmeillä ottaa osaa Paavon innostukseen ja suunnitelmaan.
"Ovat panneet aidan tänne pellon taa metsän laitaan. Se pitää siirtää ulomma tuonne, tiheimpään kuusikkoon, ettei ahdista tästä tätä näköalaa eikä rumenna, mitä Herra on kaunistanut."
"Oikein korkean", sanoi Riitta kuin sanoakseen.
"Kalavesi kahden puolen. Selän puolella mujetta ja muuta kalaa, salmen siikaa, matikkaa, mitä vain. Saadaan talvikalat omasta taasta."
He kiertelivät yhä, kulkivat itäpuolelle, vanhoille, tutuille paikoille, Paavo vähän edellä pystynä, pitkänä, Riitta jälessä kalpeana, kumarana, väliin seisatellen ja raskaasti hengittäen.
Siinä se oli Pieni Soukkakin saaren itäpuolella. Vanha, pahanen mökkirähjä seisoi vielä paikallaan. Savutorvi oli kaatunut katolla ja ikkunaluukut vedetty paikoiltaan. Sitä oli käytetty heinälatona ja kerppusuojuksena, minä milloinkin.
He istuivat hetken äänettöminä ja katselivat vanhaa, tuttua tupaansa, köyhän ja onnettoman ajan ränsistyvää muistomerkkiä, Riitta vähän edempänä huojuttaen heikkoa ruumistaan, Paavo omissa, pitkissä mietteissään.
"Oli tuo toki vähän parempi silloin, kun Viipurista tultiin", sanoi Paavo vihdoin. "Vanhaksi ja surkeaksi on käynyt vanhakoti, maahan vajonnut, lahonnut, sammaltunut. Miten lie siinäkin aikanaan eletty?"
Riitta hymähti surullisesta, niinkuin olisi sillä tahtonut tulkita kaikki ne kärsimykset, mitä oli siinä saanut pitkinä vuosinaan kärsiä ja niinkuin ei niistä enää jaksaisi mitään puhua.
"Sinä sen paremmin tiedät, joka olit aina kotona. Karjalassa silloin heräsivät kylittäin. Minun piti aina olla liikkeellä, kesät talvet", jatkoi Paavo.
"Tiedän kyllä, vaan parempi on, kun ei niistä puhu eikä niitä aikoja enää muistele", sanoi Riitta.
"Se oli sellaista aikaa, ettei joutanut omasta joukostaan paljon huolta pitämään, kun joka puolella syttyi ja paloi, savusi ja ratisi Herran tuli ja aina piti olla hädässä, milloin oikeaa kohentamassa ja viertämässä, milloin väärää sammuttamassa. Vaan vaivana se on ollut minulle, minkä silloin laiminlöin. Nyt on usein muistunut mieleen Juhanan kuoleman jälkeen."
"Sehän se repii ja raastaa ja ajaa aina pelkoon", sanoi Riitta ja pyyhki huivin nurkalla silmiään. "Ennen niistä kärsimyksistäni puhuin, vaan puhuin vihassa ja katkeruudessa ja kiukussa, niin ettet sinä niistä silloin selkoa saanut. Nyt en enää tahtoisi puhua kenellekään. Hyviä ne kaikki ovat olleet, vaikka paaduin niiden alla aikanaan ja niitä pahana pidin."
Paavo käänsihe, katseli kauas järvelle päin ja harhaili silmillään kuin jotain etsien.
"Kerrankin talvella oltiin viikko leivättä lasten kanssa. Lehmällisellä elettiin ja vanhoilla jäkälän jätteillä, joita koetin survoa ja maidossa vähän kastella. Lapset itkivät leipää kaiket päivät ja makailivat nälästä sairaina. Minä niitä oikein pakoilin sydän kourassa, tein asiaa milloin lähteelle, milloin kujaan ja navettaan, etten tarvitsisi nähdä niiden surkeutta, vaan sitä raskaampaa oli sitten taas pirttiin paluu. Itkin salassa pitkin päivää, vaikka koetinkin olla tyyni ja levollinen. Nämä koivut tässä ovat kuulleet monta äänellistä itkua."
Kevättuuli suhahti vanhoissa jättiläiskoivuissa kuin vakuudeksi siihen, mitä Riitta oli sanonut.
"Miksen saattanut silloin nöyrtyä niiden kärsimyksien alla, niin olisivat uudet ja kovemmat tulleet vältetyiksi?" jatkoi Riitta puhettaan. "Vaan en — sinua syytin, enkä itseäni milloinkaan, heränneitä vihasin, puolella korvalla kuuntelin, mitä te puhuitte illoin pirtissä, pakoilin, piilottelin ja vedin peitteitä päälleni."