— Sinäpä sen sanoit, mitäpä piispan saarnat meidän asiaamme auttavat. Mutta nämä etelän viisaat tahtovat kai odottaa täällä rautaratsuja niskaansa. Tänään juuri oli aiottu lähteä hiihtämään Turkuun päin — ja olisihan meitä nyt kerran tässä joukkoa koolla asiaamme ajamaan! — mutta silloin tuli piispalta viesti, ja jäniksiksi herkesivät heti miehet. Siinä nyt jököttää joutilaana satapää uros!
Näin kertoi kuumaverinen johtomies survoen kiukussaan keihästään hankeen. Kummissaan sitä kuuntelivat korven miehet, suuttuneina heistä nuoremmat heti Vilpun puolelle asettuivat, ja Karmalan Tuomas, joka asiasta ymmärsi sen verran, ettei häntä aiottukaan laskea vihattujen voutien kimppuun, joita peittoamaan hän oli liikkeelle lähtenyt, jo karjaisi niin, että kajahti aukea kirkkomäki:
— Jääkööt tänne akkamiehet odottamaan, mutta nouse suksillesi sinä, vävypoika, tottapa täällä on niitäkin miehiä, jotka uskaltavat hiihtää voutien pakinoille!
Se jyrähtävä ääni kuului etäämpänäkin neuvotteleviin miesjoukkoihin, jotka nyt kääntyivät viimeksi tulleita katsomaan. Ja pystyyn karahtaen huusi niille nyt Tuiran Vilppu voitonvarmana:
— Täällä on miehiä, jotka uskaltavat lähteä asiansa perille asti ajamaan!
Mutta Suopellon Sipi oli sillävälin liikahtanut toisiin miesjoukkoihin, joissa hän nyt tuttavuutta teki, ja Laurikin siirtyi toisten miesten seurassa sinne hänen rinnalleen uutisia kuuntelemaan. Ja ne asiat, joita Sysikorven miehet näin kuulivat Vesilahdella kauemmin viipyneiltä partiojoukoilta, ne olivat toki vähän toisenlaiset kuin Vilpun suuttuneet sutkaukset.
Satakunnan miehet olivat jo pilanneet sen hyvän yrityksen, johon monen pitäjän talonpojat olivat päättäneet yhdessä ryhtyä hiihtääkseen Turkuun asti, — niin kertoivat miehet. Pyhän Nuutin päivänä oli aiottu liikkeelle lähteä, mutta juuri muutamia päiviä ennen olivat sattuneet käräjät Sastmolaan, ja sinne oli paljon rahvasta kertynyt. Eikä se rahvas siellä enää malttanutkaan toisia odottaa. Se oli jo käräjillä jyryämään käynyt, ajanut kiireellä käpälämäkeen sieltä tuomarit ja muut käräjäherrat ja lähtenyt omin päinsä aatelisten kartanoita ryöstämään ja Turkuun päin hiihtämään. Ei ollut Huovi-Taavettikaan malttanut sitä kärsimättömäin kiihkoa hillitä, hän oli hiihtänyt mukaan, ja sillä hän olikin päänsä mestannut, — nyt kuului olevan jo Turun linnassa, nuorissa, johtajamies. Herrat, joiden taloissa talonpojat mellastivat, olivat näet paenneet Turkuun, ja sieltä olivat linnan huovit pian vastaan hyökänneet talonpoikaisparvien kimppuun. Mutta huovien mukana oli tullut Turusta myöskin Suomen piispa — niin kerrottiin edelleen Vesilahden kirkolle kokoontuneiden hämäläisten joukossa, — ja hän kuului sovinnollisilla puheillaan saaneen sen aikaan, ettei tappelua syntynytkään huovien ja talonpoikain välillä. Hän oli kutsunut talonpojat puheilleen ja taivuttanut heidät palaamaan siivolla kotiinsa, luvaten hankkia heille veronhelpotusta. Ja niinkuin akanat tuuleen olivatkin Satakunnan talonpojat heti sen jälkeen hajaantuneet ympäri maakuntansa, ainoastaan heidän johtomiehensä olivat linnan herrat kiinni napanneet ja Turkuun vieneet.
Näin olivat Vesilähteen kokoontuneille hämäläisille kertoneet lännestäpäin poikkimaisin rientäneet hiihtäjät, ja siitä olivat heti hölmistyneet Pohjois-Hämeen miehet. Koko liike oli Satakunnassa siis jo loppunut, hämäläiset olivat omille nojilleen hylätyt, ja Turun linnanherra oli ratsuväkineen parastaikaa valtatietä kulkemassa Hämeeseen, — senkin olivat hiihtäjät kertoneet. Jopa olivat silloin nytkähtäneet Hämeen miehet, muutamat olivat aikoneet suoraa päätä pakosalle lähteä. Mutta sitten oli juuri edellisenä yönä saapunut heidän yhtymäpaikkaansa Vesilahdelle vielä uusi viesti, piispan airut. Tämä oli tuonut vanhalta Maunulta terveiset, että hämäläiset pysyisivät rauhallisina koolla, kunnes piispa heidän puheilleen ehtii, hän oli luvannut Vesilahdella heidän valituksiaan kuunnella ja oli rauhan miehille turvan taannut.
Nämä vakavat kuulumiset ne olivat epävarmuuden ja eripuraisuuden siemenen kylväneet keihäs kädessä ja intomielellä kokoontuneiden miesten parviin ja niistä Sysikorven myöhästynyt matkue sai vasta vähitellen täydet selvät. Niistä siellä yhä miehet neuvottelivat, eri parviin ryhmittyneinä. Mitä oli nyt tehtävä?
Miesjoukoissa kulkiessaan oli Lauri huomannut, että niissä liikkui kolmenkinlaista mieltä. Muutamat murjottivat synkkinä hioen sivakoitaan hankeen ja supattivat keskenään, että taitaa olla parasta lähteä tästä hiihtämään kotiin … pilassahan retki kuitenkin on, hitto jääköön tänne huovien surmaksi! Mutta terävästi ivailivat näitä akkamiehiä toiset, sydäntyneemmät, ja Lauri kuuli heidän katkerin sanoin pistelevän:
— Heitetään vain koko yritys näin miehuuttomasti kesken, kyllä siitä voudit yhä julmemmiksi yltyvät!
— Ja miksi tieltä pyörrettäisiin? Antaa piispan kulkea heitukkoineen valtateitä myöten, hiihdetään me poikkimaisin voutien kartanoihin ja Turkuun asti.
— Turkuun, Turkuun! — niin kuului vaativa huuto monelta taholta, ja kärsimättöminä nuoret miehet keihäitään pyörittelivät.
Mutta vanhemmat ilvesturkkiset isäntämiehet olivat kokoontuneet vielä eri parvena kirkon edustalle seisoskelemaan. Sinne yhä useampi epäilijä yhtyi, ja siinä joukossa se Suopeltokin näkyi parhaiten viihtyvän. Siellä puhuttiin:
— Turvassa voimme odottaa piispan tuloa, se ukko kyllä sanansa pitää. Hänelle saatamme vapaasti huolemme kertoa ja puhua suut puhtaiksi. — Vähäväkisiä olemme yksin linnan huoveja vastaan käymään. Mutta jos ei piispasta tuntuisi apua tulevan, niin onpa meillä vielä aika suksillekin nousta. — Onpa aika sitten, kun olemme täällä huovien satimessa! — niin pisteli Vilppu, sen joukon ohi astellessaan. — Silloin kyllä herrat tietävät, minkä meille tekevät.
— Ei ole meidän pakko mennä saarrokseen, pysytään loitommalla. Mutta katsotaan, — talonpoikain puolta se on piispa ennenkin pitänyt.
Se suuri kunnioitus, joka kansan kesken vallitsi vanhaa Maunu-piispaa kohtaan, ja luja luottamus hänen oikeamielisyyteensä näytti lopultakin tuovan ratkaisun kiisteleväin miesten parviin. Useimmat kallistuivat ilvesturkkisten tuumaa kannattamaan, ja jo saapui Suopelto sysikorpelaistenkin majataloon selittämään, että siinä on järjen tuuma, sitä on nyt toteltava. Mutta Vilppu ja toiset johtajamiehet olivat sillä välin, nähdessään joukkonsa taipuvan tuohon piispan temppuun ja siten aikovan uhrata herrojen vihoille heidät, niinkuin satakuntalaiset Taavettinsa, tämän varalta jo syrjemmässä keränneet hurjaluontoisimmat miehet ympärilleen ja hiihtivät nyt ylpeinä esiin kirkonmäen alle, julistaen ilkkuvina ja raudanrohkeina yhä neuvotteleville parville:
— Tässä lähtee miesjoukko tutkimaan herrain pesiä, niinkuin päätetty oli, tulkoon mukaan, kuka uskaltaa!
Ja miehiä, joiden mielissä ylinnä loiski kiukku ja katkeruus, jotka kerrankin halusivat kiusata kiusaajiaan ja kostaa kärsimyksensä, niitä yhtyi useampiakin lähteväin joukkoon. Laurikin seisoi siinä suksillaan ja katseli tuota hurjistunutta parvea. Häntä toinen käsi kielsi siihen yhtymästä: Suopellon tuuman hän viisaimmaksi tunnusti ja hän ymmärsi sen surun, jonka näki vakavain miesten silmissä. Mutta toinen käsi häntä käski: hän oli nuori mies itsekin, kuumiksi olivat hänenkin verensä kiihtyneet… Hän näki tuossa juurevan setänsäkin seisovan innokkaimpana lähteväin joukossa, näki halveksivan moitteen Vilpun silmässä, — ja hän tyrkkäsi yhtäkkiä voimakkaalla sauvansysäyksellä suksensa soljumaan lähteväin ladulle ja laski jo seuraavassa tuokiossa sen mukana kirkkorinnettä alas Pyhäjärven jäälle.
Vilppu johti joukkonsa metsien poikki suoraan Pirkkalaan päin, jonka voudintalossa hän, miehiään innostaakseen, ensi yön aikoi vierailla. Laukon kartanon, josta Kurki-herra poikineen oli Turkuun paennut ja jonka jo talonpojat olivat ryöstäneet, hän jätti sivulle ja laski Pirunvuoren jyrkiltä rinteiltä alas Sotkan virralle ja siitä poikkimaisin Nokian koskea kohden, jonka niskassa vihatun voudin talo sijaitsi. Ei ajatellut tämä joukko, joka tammikuun pakkasessa pyrynä hiihti halki huurteisten metsäin ja poikki lumisten aavain, enää oikeuksiensa puolustamista eikä esivallan apua. Särkynyt oli yhteinen suunnitelma, pilattu retken alkuperäinen aie; mutta tuo joukko tahtoi kuitenkin tyydyttää pettyneet intohimonsa, kostaa, riehua, ryöstää…
Illalla keihäsniekat Nokialle ehtivät ja kävivät rymyllä taloksi. Vouti oli paennut, naisia oli enimmäkseen vain talossa ja heidät ajoivat hurjistuneet talonpojat kiireellä käskyjään täyttämään. Ruokia piti kantaa pöytään, mitä parasta talossa oli, siihen piti kantaa talon väkevintä olutta, tervastuli piti liedelle sytyttää, ja uhman ilo mielessään kävivät vero-orjat kerrankin verottajan varoja maistelemaan. Kopeina he komentelivat, ja tiheään kierteli haarikka janoisessa joukossa. Ja uhmaavana luisti siellä tarina.
— Liian usein ovatkin voudit meillä isäntinä, nyt ollaan kerran mekin isäntiä voudin talossa. Hei, akat, tuokaa koko tynnyri tupaan, — nyt ei olla enää köyhiä eikä kurjia! — Niin intoili ensimmäinen, jonka päässä kihahti voimakas humala! Ja Vilppu yhä rohkaisi joukkoaan:
— Eikä me köyhiksi enää ruvetakaan. Hiiteen me ajamme voudit ja herrat koko maakunnasta, pois huovit ja heitukat! Mihinkäs me niitä tarvitsemme, vouteja taikka veroja! Syömme itse, minkä saamme metsästä taikka maasta, syökööt herratkin omiaan!
Ja eräs vanha erämies puhui sydänmaan oloihin innostuneena:
— Ei ole meillä erämaissa vouteja eikä pappeja, ei piispoja eikä kuninkaitakaan, ja hyvin tullaan ilmankin toimeen; itse käräjämme käymme ja saaliit jaamme, — miksei tultaisi ilman niitä toimeen rintamaillakin. Mikä hyöty meillä on ruunun ja kirkon herroista, ei muuta kuin aina vain maksamista, veroa!
Jo herkesi Tuira naurusuulle ja virkkoi:
— Ja jos kuninkaan tarvitsemme, niin valitsemme sen itse.
Leikki pystyi hyvin huumautuneisiin miehiin. He jatkoivat:
— Itse valitsemme, ja sille jos veron maksamme, silloinpa tiedämme kelle se tulee. Mutta kenen me tästä nyt kuninkaaksemme panemme?
— Tuiran Vilpun, hän yhä johtajamme olkoon!
Mutta silloin taas Vilppu kävi vakavampana puhumaan:
— Olkoon sijansa pilallakin! Mutta sen sanon vakavissani, että kun me nyt päivää pari kolme olemme retkeä tehneet, silloin yhtyvät kyllä meihin nekin arat, jotka nyt Vesilahdella herrain huoveja odottavat, ja miehet tulevat mukaamme koko laajasta Hämeen maasta. Eikä ne ole Satakunnan miehetkään vielä vihojaan sulattaneet, vaikka jo kotiin hiihtivät, suksilleen pääsevät vielä hekin. Silloin ei ole Turun herroilla muu neuvona, kuin pakene pois takaisin Turunlinnan muurien turviin ja pysy siellä. Mutta talonpojat ovat silloin heistä irti ja irti me pysymmekin, omien keihäittemme varassa. — Akka, anna tappisi tiheämmin vuotaa!
Myöhään yöhön istuivat hämäläiset hiihtäjät voudin väljässä tuvassa, rohkeista tuumistaan tarinoiden. Vilkkaiksi kuumenivat verkkaiset veret, vetreiksi sulivat jäykät mielet. Muutamat vetäysivät vihdoin raheille nukkumaan, levätäkseen uusia retkiä varten. Mutta toiset jatkoivat juominkeja huolehtimatta huomisesta päivästä.
Silloin, puolenyön aikaan, rupesi kosken kohinan sekaan kuulumaan kavioiden kopsetta ulkoa jäätyneeltä tieltä. Siitä eivät ensiksi välittäneet huumautuneet talonpojat. Mutta jo erotti Vilppu naisten supatusta eteisestä, kuuli heidän kuiskivan, että "jo ratsumiehet tulevat". Silloin ponnahti hän kuin ammuttu vasama pystyyn pöydän äärestä ja juoksi kohona ulos, synkästi karjaisten:
— Joko ne herjat huoveille sanan veivät!
Ja kotvasen kuluttua ryntäsi hän takaisin tupaan, huutaen hengästyneenä joukolleen:
— Ylös, miehet, ja suksille! Huovit ajavat taloon…! Ulos, muuten ollaan merrassa!
— Huovit…!
Hölmistyneinä nousivat puolijuopuneet talonpojat olutpöydän äärestä ja toiset kömpivät unisina makuultaan pystyyn hakemaan turkkejaan ja tuuriaan, — he eivät tätä uutta hälinää heti ymmärtäneet ja valittelivat, että tyhjentämättä jäi viimeinen kipollinen. Mutta tuskin olivat he ulos ehtineet hakemaan suksiaan pimeältä kinokselta, kun jo parikymmentä ratsumiestä pihalle karahti ja huutaen talonpojilta tien sulki. Siinä oli ritari Jaakko Illen komentama osasto Hannu Kröpelinin linnanhuoveja, joka pääjoukon kulkiessa valtatietä Vesilähteen oli saanut sanan talonpoikaisjoukon yöpymisestä Nokialle. Ja tuo nuori, roteva ritari se nyt siinä kiroili ja komensi:
— Pysykää alallanne, moukat, muuten teiltä listimme päät. Nyt on asia
Vesilähteen takaisin!
Hetkeksi talonpojat liikkumattomiksi pysähtyivät ja vastakkain seisoivat nyt huovit ja talonpojat ääneti pimeällä pihalla. Pakkanen oli yön kuluessa purevaksi kiihtynyt, se puistatti lämpöisestä tulleita miehiä, joiden päässä vielä oluthuurut kohisivat, eivätkä he tienneet, pitikö siinä totella vai tapella. Mutta Vilppu, joka muutamain miesten kanssa ensiksi oli suksilleen ehtinyt, lähti painumaan kosken rantaa ylöspäin, kehoittaen:
— Tänne päin, miehet, huonot huoveja totelkoot!
Mutta pitkälle ei sitä tietä paettu. Koski siinä mutkan viskaa, taas oli vastassa kuohuva vesi ja takana huovien parvi. Keihäineen kääntyivät silloin rysänpohjaan ajetut talonpojat huoveja vastaan ja siinä iljangolla, kohisevan veden partaalla, syntyi pian mökä ja melu. Kun Lauri, joka toisten jäljestä vasta pirtistä pääsi, ehti törmälle, näki hän siellä vedenrajassa huovihevosten kompastuvan jäätiköllä ja miesten suksiltaan kaatuvan. Mutta lyhyeen sitä tappelua kesti. Nopeasti tarttuivat huovit vielä vastusteleviin talonpoikiin, sitoivat heidät satuloihinsa kiinni ja lähtivät tuomaan pihalle, jonne talonpojista useimmat olivat jääneet, kahakkapaikalle ehtimättäkään.
— Joko nyt lähdette piispan pakinoille, ilkkui Ille-herra, lähtien edellä ratsastamaan Vesilahden tielle.
Siihen oli päättynyt Hämeen miesten lyhyt unelma voitokkaasta hiihtoretkestä herrojen Turkuun. Kuulakka oli pakkasyö, jonka keskessä nuo äsken vielä niin rohkeat miehet nyt huovien saattamina surullista taivalta tekivät. Kylmiä valoja välkkyi selkeiseltä taivaanlaelta, joka ikäänkuin tuntui laskeutuvan lähemmäs lumista maata. Jää vonkui kiristävän pakkasen pihdeissä, kun tuo äänetön saattue laskeusi järvelle, jonka rannat upposivat harmajaan hämärään. Kuin kuolleeksi kangistunut oli luonto, ainoastaan sukset vaikeroivat pakkaslumessa, ja teräviltä kaikuivat jäästä raudoitettujen kavioiden iskut.
Raskasta se taival oli nyt hiihtää Hämeen miesten, jotka päivällä kepeästi kuin lentäen olivat oikaisseet yli lumisten aavain. Eikä ainoastaan pakkaslumi suksissa hangotellut, eikä yksin yökylmä henkeä salvannut, — mieli oli miehillä sitäkin raskaampi, katkenneet olivat kaikki paranevan elämisen toiveet. Kankeana liikkui Laurinkin jalka mäystimessä, hänen hiihtäessään siinä nyt keihäättömäin talonpoikain keskellä. Tuolla asteli edellä kalvosimistaan huovin satulaan kytkettynä hänen hilpeä ystävänsä, Tuira, retken suosittu johtaja, siinä nyki hänen setänsä, Karmalan Tuomas, entistä kumarampana kahlettaan, siinä olivat nyt huovinkytkyessä myöskin Kangasalan ja Lempäälän rohkeimmat hiihtäjät. Muu joukko nuoritta hiihti, mutta huovien huurteiset hevoset teutaroivat heidän ympärillään, edessä ja takana, ja tallasivat heidän suksilleen.
Väsynyt välinpitämättömyys oli vallannut Laurin mielen. Ei hän aprikoinut, mikä oli oleva retkikunnan kohtalo tuon lyhyen hiihdon jälkeen, ei hän harkinnut, mitenkähän oli päättyvä se päivä, jonka ensimmäinen väre idän kaukaisesta hämärästä virisi, tuskin hän huomasikaan, kun tie jäältä taas mantereelle kääntyi ja kävi mutkittelemaan rinnettä myöten ylöspäin Vesilahden kirkolle, — hän muisti nyt selvästi vain setänsä katkeran vastauksen Suopellon Sipille, kun Päijännettä hiihdettiin: Yksi menneen kaikki!
Vasta kun kirkkomäeltä välähtivät esiin nuotiotulet, silloin hän ikäänkuin havahtui: hänestä näytti siellä nyt kaikki niin kokonaan toiselta kuin päivällä. Ei näkynyt nyt talonpoikain suksirivejä eikä keihäskasoja kinoksessa, vaan oudot hevoset siellä purra narskuttivat heinää kummallisten kuomurekien kupeella, ja hevosten luona liikkui outoja miehiä, miekat vyöllä ja kannukset saappaissa… Sitä pysähtyi Lauri ihmeissään katsomaan, sillävälin kuin sekä toiset hiihtäjät että ratsastavat vartijat hänen sivuitseen riensivät, — kaiketi tupiin kiirehtivät pakkasesta —, ja pian huomasi hän yksin seisovansa aamuhämärällä tiellä. Päivällä tänne Vesilahdelle jääneitä miehiä ei näkynyt missään, nuo oudot liikkujat olivat siis kaikki huoveja… Etäämpänä vesakon rinnassa näki hän parin hiihtäjän painuvan aika hujua metsään ja hän oli liikkeistä tuntevinaan heidät tovereikseen Nokian matkalta, — Lauri survaisi jo suksiaan seuratakseen noita pakenevia pois koko näiltä tulilta.
Mutta hän pysähtyi vielä. Hän näki yksinäisen jalkamiehen saapuvan tietä myöten, kulkeakseen hänen ohitseen pappilaan päin. Se oli kyllä vieraan pukimissa sekin, väljä kaulusvaippa hartiollaan, mutta Laurista tuntui, että tuota hinteloa miestä hän kyllä uskaltaa puhutella. Ja hän kysäisi ohikulkijalta:
— Minne ovat täältä Hämeen miehet lähteneet?
Vieras pysähtyi, ei vastannut, vaan katseli siinä aamuhämärässä Lauria pitkään, katseli ikäänkuin tunteakseen. Ja hän virkkoi:
— Etkö sinä ole Karmalan Lauri?
Ja samalla hän ojensi Laurille kätensä tervehdykseksi. Lauri tunsi äänen, katsoi vierasta kasvoihin ja huudahti:
— Miten olet täällä sinä, — Heino!
IX. PIISPA RAUHANTUOMARINA.
Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeästi johtanut jo yli kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksensä tieltä. Heti kun pakenevat virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun kertomaan siitä vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat olivat kohta joulun jäljestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja aatelisten kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon, neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin, oli tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla ajanut sen näin epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa, sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat tutkittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, — niin selitti herroille vanha piispa. Ja hänen mielessään oli heti, kun tuhoviestit olivat tulleet, syntynyt rohkea tuuma koettaa henkilökohtaisen arvonsa vaikutuksella, sanan voimalla ja ilman aseväen apua asettaa tuo korkealle kuohahtanut kansanlaine, joka ilmeisesti oli hyökyä siitä suuresta kansanliikkeestä, mikä äsken meren toisella puolen oli tapahtunut.
Maunu-piispa oli sen vuoksi ilmoittanut kostonjanoisille aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia ratsumiehiä hyökätäkseen niskoittelevain alustalaistensa kimppuun, että hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin ryhtymästä, ennenkuin hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen ja ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra, joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän, oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli Maunu-piispan arvo ja vaikutus kuitenkin aatelistenkin joukossa että he, vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, — piispa seurueineen lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia vastaan ja aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi häntä kuin saattoväki, totellen hänen käskyjään.
Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestä päin ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi pettää voinut, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset, herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä. Mutta Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa mahdilla hän oli jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta hiihtäjiltä eivätkä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, mutta olipa hän heti eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että rauhan sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen kylään odottamaan huomisaamua, joksi piispa oli sen puheilleen kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen olon.
Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutuulia odotteli Vesilahden pappilassa, Hän oli tapansa mukaan ani varhain noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkoitetussa nojatuolissa mietteisiinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin, kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas hallituskeskus… Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla, oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio, jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi käsi… Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta pohjoisesta piispanvaltakunnasta oli taittunut, särkynyt Nevajoen veriseen tappeluun jo puolitoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi tällä aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, voisi hänkin nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa niin, että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa tyytyväisemmäksi kuin nyt…
— Vanitas vanitatum…! — Näin huoahtaen keskeytti piispa ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:
— Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?
— Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.
— Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet yönsä viettäneet mäen takaisessa kylässä, vieläkö siellä on rauha mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.
Piispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehekseen ja kirjurikseen, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli mieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi tämä hänelle:
— Käy ilmoittamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka pitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän valituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän valjettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.
Mutta ennenkuin Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä ovelta, ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra, ja hänen perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri, joukkonsa edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt verekseltään piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä ryöstömatkasta ja kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut ajaa koskeen koko kapinajoukon, kehui hän, mutta piispan käskyä totellen oli hän tuonut sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki rangaistuksensa saatava. Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä talonpoikain ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden tarpeellisuutta, säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen kuuntelemaan, kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin, miekkaansa kalistellen kävi piispalle selittämään:
— Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo sovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he ovat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksiaan tässä taas ruvettaisiin kuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa ratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille neuvottelua kylliksi, ja siihen loppuu väleen kapina!
Ei ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä hajalla reisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipikallokkaissa. Mutta hän olisi silti tahtonut veriin masentaa nuo talonpojat, jotka kapinansa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa veronottoa, ja joiden puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi toisten aatelisherrain vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan. Polttaneet olivat talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan laamannilta Henrikki Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt kiihkomielisenä tämäkin muuten kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja sivistystä saanut mies. Maskun kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen oli täytynyt yösydännä lähteä pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän kantoi siitä nyt koston kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita Hannu Pietarinpojan, Lepaan herran, joka keikarimies tällä sotaisella retkelläkin komeili Flanderin verassa ja hohtavissa hopeasoljissa; samoin Hartikka Garpin, jonka pullealle varrelle miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja monien muiden. Mutta tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran kintereillä nuori 18-vuotias Klaus Kurki, joka oli pukeutunut rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä hänen hennolla vartalollaan väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan Jaakko Kurjen, kanssa oli hänen täytynyt suinpäin Laukon kartanosta paeta kymmeniä peninkulmia kuohumistilassa olevan maakunnan halki Turkuun, jonne isä nyt oli sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus oli palannut muka alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen iltamyöhällä ratsastanut Laukkoon, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona, ja hänen intohimoiset silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän Hannu-herran puheen rohkaisemana intoili:
— Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä vaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!
Ja rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen kääntyen:
— Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia polttaa ja ryöstää, muutoin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus esivaltaa kohtaan.
Mutta vanha piispa pysyi tyynenä tämän kannuksiaan kalistavan aatelisjoukon keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä rauhoitellen:
— Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. — Ja Jaakko-herran puoleen kääntyen kysyi piispa: — Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?
— Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria riittänyt, vastasi Ille.
— Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.
Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain säestämänä:
— Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, — niin tehtäköön nytkin!
Mutta piispavanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraa vaan linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja uudisti rauhallisesti:
— Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot sen myöskin tehdä. — Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. —
Tätä piispan viestiä viemästä palasi Heino mäentakaisesta kylästä sinä hämäränä aamuhetkenä, jolloin hän yhtäkkiä aavistamattaan tapasi Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä ja orpanansa, Laurin, jota hän ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja jota hän ei suinkaan ollut odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa Pyhäjärven vesistöjen varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella tantereella nuoret kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti vastakkain, hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys pakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan lammasnahkoihin, mutta sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta. Heinolle se asema kumminkin ensiksi rupesi selvenemään, hän virkkoi, orpanansa kysymykseen vastaamatta:
— Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, — sinä kuljet kai ukon matkassa?
— Ukonko, matki Lauri verkalleen, — etkö tiedä, ukko kaatui jo toissa kesänä kalajärvillä?
— Kaatuiko ukkokin, kuulin sinne miehiä jääneen. Entä äiti, vieläkö hän elää, kaipaako minua?
— Harvoin puhuu, enemmän itsekseen kaivannee. — Mutta Lauria vaivasi eniten se asia, josta hän jo äsken oli ensi kysymyksensä tehnyt, joka Heinolta oli vastaamatta jäänyt, — siihen hän taas palasi: — Me kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan linnan huovina, miekkaniekkana.
Nuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten lyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:
— En ole linnan väkeä, kuljen piispan seurueessa, hän minut mukaansa otti. Mutta entä sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?
— Yksin — en. Isäsi on täällä ja veljesi.
— Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?
— Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, — isääsikin löivät voudit hänen omalla pihallaan.
— Vai löivät…
Varsin outo oli todellakin Heinolle se ilmakehä, jossa Laurin ajatukset näkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi selvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustaen eri leirejä, toisilleen vihamielisiä joukkoja, vaikkei hän vielä voinut tarkemmin tajuta, miten tämä oli tapahtunut. Ja kun Lauri häneltä kärsimätönnä uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle tullut, mihin Hämeen miehet olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä, niin Heino hänelle lyhyesti vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa pyörivät aina vain siinä ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului joukkoon, jota vastaan hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja taas hän virkkoi:
— Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri kävin miehiä kutsumassa piispan puheille, — missä hän on?
Lauri vitkasteli tuokion vastatessaan:
— Isäsi on tuossa talossa. — Ja hän viittasi kädellään viereistä taloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kuljettaneet.
— Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule — mitä hän siellä?
Silloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken Pirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin kytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana seisoo autiolla tiellä…
Vakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan. Hän muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain kostonhaluisen kiukun ja piispan luvan, että syylliset ja johtajat rangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä vuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän ehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa roikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti puolittain itsekseen:
— Isäkin ryöstömatkalla tavattu!
Se huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokaisi:
— Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!
Siihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin lähti kasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat veljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä erottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen hämäläisten luo mäentakaiseen kylään, Heino tekemään piispalle tiliä käynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan, idän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat, ja kirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, — pian oli käräjäin aika alkaa.
Mutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa rauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan tottunut elämään omaa huoletonta elämäänsä erillään kotiväestään ja heidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei… Nyt viskasivat yhtäkkiä nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä, joiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja, joihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen verassa — ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa…! Heino pysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse, ja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oiustietä siihen taloon, jossa vangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi vartijana, ja hänelle Heino lausui:
— Minulla on viesti vangeille.
Huovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:
— Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota surisi tässä pakkasessa…
Heino potkaisi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan, jonka parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti — sinne olivat Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät vasta verkalleen, kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi isänsä ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monesti oli peläten karttanut, ja virkkoi hiljaa:
— Isä!
Miehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, mutta vastausta ei joukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi, kohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta, ja nyt Heino melkein säikähti hänet tarkemmin nähdessään. Verestävissä silmissä oli vihainen tuli, ja lianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino entuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä silmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti. Ja melkein arkana hän nyt kuiskasi:
— Pakene, isä, vielä pääset, ennenkuin sinut herrat hirttävät.
Mutta pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kiukustuneempana katsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt näin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:
— Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene herrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.
Ilkkuva nauru säesti soimesta sydämistyneen talonpojan sanoja, ja nolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräysi Heino pois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan hän poskillaan tunsi ja käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun kurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut — eikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, — että hänen jäljestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa puikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan Tuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli tuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti kuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. — —
Pappilan tupaan kertyi jo parhaillaan vakavanaamaisia talonpoikia, kun Heino sinne ehti ja kirjuripöydän luo hiipi. Epäilevin, harhailevin katsein he siinä seisoivat, pappien ja asemiesten hääriessä heidän ympärillään, mutta lujaa päättäväisyyttä ja heltiämätöntä tarmoa kertoivat heidän värähtämättömät kasvonsa. Tiheänä parvena he siinä seisoivat, mutta vielä sankempi parvi seisoi keihäittensä varassa ulkona. He olivat päättäneet, että asiataan perille ajamatta he eivät jättäydy noiden herrojen armoille, jotka heitä nyt luimistelivat vihaisin silmäyksin kypäräsuojustensa takaa, — piispan sanaan he luottivat, mutta lujina he olivat vannoneet asiansa puolesta seisovansa, tuli mikä tuli.
Jo astuikin piispa papin sisähuoneesta tupaan ja tervehti vakavana tuota kovapiirteistä rahvasta. Hänen äänensä soi tyynenä mutta samalla ankarana, kun hän aluksi kävi talonpojille osoittamaan, kuinka suuren rikoksen he olivat tehneet sekä maallista että hengellistä esivaltaa vastaan, nostaessaan kätensä korkeata ruunua ja sen edustajia kohtaan. Esivalta on Jumalasta, huusi hän, ken miekkaan ryhtyy, se on tuomittu miekkaan hukkumaan. Mutta taas hän lauhkeammalla äänellä käski talonpoikain kertoa, mikä heidät oli eksyttänyt, mitä he valittavat.
Silloin purkausi esiin vakavasta parvesta valitusten tuikea tulva. Täysi oli talonpoikain sydän, kauan he olivat kaivanneet tilaisuutta esittää ruunun edustajille kärsimyksiään ja katkeruuttaan. Vuorotellen puhuivat nyt eri pitäjäin vanhimmat luottamusmiehet, peittelemättä he kuvasivat voutien kaikki omavaltaisuudet, liiat verot ja luvattomat kannot. Joka kulmalta olivat valitukset ylimalkaan samat: kansa nääntyy verotaakan alle, kato ja tulvat eivät jätä mistä elää, millä sitten lapsesi ruokit, millä kylvät kaskesi, millä tyydytät täyttymättömät voudit…
Piispa antoi talonpoikain vapaasti puhua ja hillitsi aatelisherrain kärsimättömän kiukun, kun nämä olkapäitään kohautellen yrittivät katkaista nuo pitkät ruikutukset. Hän tunsi ankaran totuuden huokuvan kiusautuneiden talonpoikain sanoista, ja kun viimeisen pitäjän puhemies oli vaiennut, lupasi hän vakavasti käyttää kaiken vaikutuksensa, hankkiakseen hallitukselta talonpojille siedettävämmät vero-olot. Mutta silloin ei enää Turun kiukkuinen linnanherra voinut sappeaan salata:
— Hyvä on, karjaisi hän, — mutta lienee näillä käräjillä toki toinenkin asia. Kuka maksaa Laukon ryöstön, kuka Pirkkalan voudin rosvotut tavarat, missä ovat näiden ruikuttajain joukossa ne, jotka taloja ovat polttaneet — tutkittakoonpa sekin asia!
Talonpojat vaikenivat, mutta ääneensä kävivät nyt aatelisherrat kuvailemaan talonpoikain väkivallantöitä. Ja ennen kaikkea he kävivät kapinan johtajia tiukkaamaan, heidät he ainakin tahtoivat saada käsiinsä, joskin piispa pyrki talonpoikaisjoukot liialla lempeydellään vapauttamaan. He tiesivät jo voudeiltaan, että varsinkin eräs Vilppu-niminen mies Jämsänjoelta oli Hämeen talonpoikia kapinaan yllyttänyt, ja hänet he nimenomaan tahtoivat rangaistavakseen, muille peloitukseksi. Eivätkä talonpojatkaan voineet kieltää Vilpun heidän johtajanaan olleen.
— Siis tuotakoot vangit saapuville, virkahti piispa käskevällä äänellä. — Mitä väkivaltaisuutta yksityiset talonpojat ovat tehneet, se tutkittakoon sitten kevätkäräjillä, kiihoittajat kuulustellaan nyt heti.
Syntyi vilkasta liikettä käräjätuvassa. Talonpojat kävivät levottomiksi, neuvotellen, saattoivatko he näinikään etumiehensä uhrata. Mutta aateliset odottivat uteliaina saadakseen nähdä kapinanjohtajan ja hänen apumiehensä.
Hetkisen kuluttua toivatkin jo huovit neljä miestä, käsistään köysiin kytkettyinä, piispan eteen, joka virkkoi:
— Filippus Tuira Jämsästä, astu ensimmäisenä esiin!
Vangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan toisiaan, mutta kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi, että Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen joukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja talonpoikia ja Hannu herra kysyi jo pisteliäästi piispalta, vieläkö hän nytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa. Vihdoin selvisi, että Vilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies oli vankien luona käynyt.
— Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.
Kalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja puhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.
Herrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka piispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin, kysyen:
— Yksin kävit vankien luona, — mitä varten? Selitä!
Ääneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä. Helppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa talonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa näiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin aamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka silmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa. Mutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.
— Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.
— Isääsi? matki piispa hämmästyneenä. — Isäsi on siis noiden vangittujen joukossa?
Heino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:
— Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!
Aroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä paloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt halveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten talonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan naurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:
— Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?
Ääni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta karjaisemalla hänestä sanat lähtivät:
— Minun lienee siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää ole. Kotoaan karkasi, työtä pakoon lähti, hulttio, herrain penikaksi heittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee…
Piispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan puheen nuhtelevalla äänellä:
— Ei ole poikasi pilassa silti, jos hän on oppia saanut, siksi et häntä hylkiä saa.
Mutta kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:
— Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna. Ei riitä herroille se, että talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät, — vielä lapsenikin vetivät herraksi laumaansa. Mutta sillä pojalla ei ole enää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka pesässäni kasvoi…
Vakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaiennut oli aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän kuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat, että leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha piispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka noin armotta verisiteetkin katkoi.
— Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten alakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä syytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja Vilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä tavataan.
Heino oli sillä välin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja hetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä kohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista välejään heimonsa kanssa, mutta muut ne katkaisivat… Hyvä, siis katketkoot! — Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa, ja kun hän hetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä luki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja sydän kivettyneenä hän orpanalleen virkkoi:
— Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!
— Etkö aio siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.
— Isähän sen kielsi, — täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi ruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen herraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin…
Ja hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien taakse.
Pappilan tuvassa jatkuivat sillä välin yhä piispankäräjät. Vielä viimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle esittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti: erämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa talonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa siitä, ettei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään puuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ettei hän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin, Pohjois-Suomen laamanni, ivaten talonpoikia neuvoi:
— Ajakaa tunkeilijat pois jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä itse, — muuta neuvoa en tiedä!
Mutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän kertoi, kuinka monesti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia puolustettu, kuinka paljon miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa, hän huusi ylvästeleville herroille:
— Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja kuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä suojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä, vaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietäneen.
Herrat karahtivat kiukuissaan pystyyn, ja moni talonpoikakin jo ajatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei moittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä pöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen:
— Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista. Ja jos te hallinnon edustajat ette siihen pysty, niin otan minä kirkon ja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. — Ja talonpoikain puoleen kääntyen hän jatkoi: — Kotiinne palatkaa rauhan miehinä korpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut erämaantuntijat ajamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka sekä tahtoo että kykenee teitä avustamaan, — kääntykää suoraan marski Kaarlo Knuutinpojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on lempeä ja viisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha erämaillekin.
Tämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän sovinnontunnon talonpoikain raskaisiin mieliin. Kapinan jatkamista ei ajatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehoituksesta olivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili siunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin kiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan rauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui vanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja linnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas rauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden palveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi veljessodan ja verenvuodatuksen.
Mutta jo ennen kuin piispa rekeensä istui, olivat hämäläisten talonpoikaisjoukot pieninä parvina hajaantuneet Vesilahden kirkolta ja lähteneet leppoisin mielin hiihtämään kukin taholleen niihin Pohjois-Hämeen pitäjiin, — Kangasalle, Lempäälään, Pirkkalaan ja Päijänteen varsille —, joista he viikko sitten viha ja kosto mielessään olivat nousseet sotaisille suksille.
Pitkänä jonona hiihtivät taas Sysikorven miehetkin kaukaista kotiaan kohden, hiihtivät vitkaan mäkisiä maita, taivaan peittyessä sakeisiin pilviin ja tuulen tupruttaessa heidän ympärilleen kuivaa lunta. Tuuli kiihtyi pyryksi, se kiersi järvipaikoilla hiihtäjät yhtenäiseen huumaavaan, sakeaan pyörteeseen, niin että mies tuskin edeltäjäänsä näki, vaikka hänen suksenkärkensä toisen kannoilla kalisivat. Mutta sakeampi oli mielikin näillä hiihtäjillä kuin muilla. Sinne olivat heidän joukostaan jääneet parhaat miehet: suosittu johtaja oli huvennut, ei kukaan tiennyt minne, ja Karmalan nuori Tuomas hiihti siinä miesjoukossa nyt epävarmana ja orpona. Hän oli aina tottunut kulkemaan isänsä latua, eikä hän ymmärtänyt oloaan, kun isä nyt oli poissa, — poissa, kulkemassa toisaalle, ehkä viimeistä retkeään…
Harvaan puhuttiin, pitkään taivalta tehtiin. Vasta kun saavuttiin siihen yksinäiseen uudismajaan Päijänteen läntisellä rannalla, jossa tulomatkallakin oli yö vietetty, ja siinä puolisen päivää levättiin, ennenkuin aamulla painuttiin Päijänteen aukeille, vasta silloin aukeni herkemmäksi tarinavarasto hiihtäjäin joukossa. Uudistalon väki tiesi näet kertoa, että jo edellisenä päivänä oli siitä yksi Vesilahdelta palaavia miehiä hiihtänyt ohi ja laskeutunut suoraan pyryiselle Päijänteelle, ja se mies oli ollut Tuiran Vilppu Jämsänjoelta, — hän tunnettiin.
— Pelastipahan nahkansa vikkelä mies, intoili silloin Suopelto iloissaan, vaikka hän Vesilahdella olikin toista tuumaa ajanut kuin Tuira.
— Ja kyllä sille nyt nahka edelleenkin säilytetään, puheli Lauri taas mieleltään reippaampana. — Kuuluttakoot häntä kirkoissa kuinka paljon tahtovat, saamme me sukkelan miehen huoveilta säilymään Sysikorven laidassa. Jos hakija sinnekin tulee, silloin hiihdetään hirvenajoon erämaille, sieltä ei vouti suksimiestä ota, sen takaan!
— Taikka saatetaan mies taipaleiden taa Karjalan maille, — on siellä maailmaa piillä vainotun miehen.
Se viesti toi taas uuden toivon ja innon alakuloisena palaavaan miesjoukkoon, ja nyt ruvettiin siinä jo vaihtamaan ajatuksia tehdyn retken tapahtumista ja merkityksestä ja elämän uusista toiveista. Siellä kerrottiin nyt lepäiltäessä talonväelle ja toisilleen juomaretkestä Pirkkalaan ja kahakasta kosken partaalla, käräjistä pappilassa, herrojen kiukusta ja piispan veronhuojennuslupauksesta. Siihen lupaukseen kansa luotti, juhlallisesti oli sen vanha kirkon päämies antanut suurelle, kokoontuneelle rahvaalle, — hän oli sanansa pitänyt talonpojille turvan luvatessaan, ehkä pitää hän tässäkin. Onnellisesti oli retki lopultakin päättynyt, niin päätteli Suopellon Sipi, hyviä uutisia on retkeläisillä kotiin vietävänä. Ja miehet rupesivat jo suunnittelemaan, miten he nyt keväämmällä piispan kehoituksen mukaan käyvät vanhoilta eräntuntijoilta keräämään tietoja entisistä rajapyykeistä erämailla ja todistuksia hämäläisten ikiaikuisista takamaaoikeuksista ja sitten valitsevat luotetut miehet lähtemään sen lempeän Kaarlo-marskin luo eräasiataan ajamaan ja rajankäyntiä pyytämään … sitkeät miehet, jotka eivät kesken palaakaan, kun kerran asialle lähtevät.
Rohkealla mielellä ja hyvin toivein miehet niitä vastaisia hankkeitaan suunnittelivat. Laurikin otti innostuneena osaa näihin vanhempain miesten suunnitelmiin, kuvaillen muita vilkkaamminkin, kuinka siitä eläminen taas varmenee, kun saadaan rajat takamaille ja rauha naapuriheimon kanssa. Eivätpä sitä muut arvanneet, ja tuskin tajusi Lauri selvästi itsekään, että hänellä siihen intoonsa oli omat erityisetkin virikkeensä, toivo saada kerran rauhan miehenä käydä savolaisten luo, kysymään sinihelmaista neitosta, jonka kuva niin kotoisissa askareissa kuin pitkillä pyyntiretkillä yhä vain usein hänen mielessään asui… Mutta toiset ihailivat sitä Laurin intoa ja virkkoivat:
— Siinä taitaa olla yksi mies marskin puheille lähtemään … no, hänpä onkin jo nuoresta asti erämies ollut ja on Erä-ukon innon perijä…
Eheäksi iloksi olisi toivehikas mieli sulanut Sysikorven miehiltä, ellei olisi ollut se yksi huoli ja suru, joka vielä kaikkia painoi, mutta jota he mainita välttivät. Siinähän jökötti pirtin nurkassa toisten tarinoidessa murheen murtamana ääneti Karmalan poika-Tuomas, pyyhkäisten aina toisinaan hihallaan verestävää silmäänsä. Tallella olivat siinä muitten talojen isännät, reippaina he kulkivat taas kotisalojaan kohti… Karmalan isäntä se vain toisaalle kulki…
— Liian synkästi se Tuomas Heino-poikansa kirosi, virkkoi illan suussa Suopelto kuitenkin pakinan sekaan. — Käräjillä kerrottiin, että poika olisi laskenut isänsä huovien ometasta pakosalle, mutta Tuomas oli vain kiukkuaan kähissyt eikä lähtenyt.
— Se ei herroja suvussaan suvaitse, vastasi Pilvenperä, — eikä niitä taidettaisi meilläkään kärsiä.
— En heitä rakasta minäkään, myönsi Sipi, — mutta sydäntä tuntui Heinolla vielä olevan, ei ollut hän hylännyt isäänsä, niinkuin isä poikansa.
He eivät osanneet mitään hyvää isä-Tuomaan kohtalosta toivoa, kovin olivat olleet kostonjanoisia herrat, ja piispankin hän oli suututtanut. Ja vaikka miehet koettivat surevaa poikaa vielä lohduttaa, kuvaillen, että eihän se Tuomas toki mitään kuolemansyntiä ollut tehnyt, ehkä se sieltä vielä pelastuu, niin he eivät uskoneet niihin lohdutuksiinsa itsekään, ja tämä oka se yksin jäi karmimaan heidän mieltänsä ja pani heidät masentuneina ajattelemaan kotikyliinsä palaamista.
Mutta kun miehet siinä uudismökissä päivän tuiskusta levättyään ja illallisen syötyään makuulleen hankkiusivat lämpöisen pirtin permannolle, silloin kuului yhtäkkiä rymyä pihalta; vielä yksi mies kuului sauvansa kinokseen iskevän ja kolisten pimeässä eteisessä oven kääkkää hakevan. Mikähän lie matkamies…? Tuli oli liedestä jo sammunut, ainoastaan päre paloi seinänraossa, valuttaen pitkää karstaansa ja valaisten hämärästi nokisen tuvan. Jo työntyi pirttiin lumenpeittoinen mies, seisoi siinä ovella karistellen jääpuikkoja harvasta parrastaan ja turkinkauluksestaan… Makaavat miehet katsoivat tunteakseen tuota kumaraa kulkijaa mutta katveesta, uunin kupeelta, ponnahti kuin ammuttuna makuusijaltaan pikku-Tuomas ja syöksyi tulijaa vastaan:
— Isä, te pääsitte pakoon!
Silloin tunsivat toisetkin Karmalan juron raatajan, joka verkalleen kehitteli villavyötään lumisen turkkinsa ympäriltä ja siristi tuohuksen valoa. He huudahtivat:
— Ilmi elävänä siinä on huovien vanki. Millä ihmeellä pääsit heidän kynsistään, miten Turun hirsinuorilta säästyit?
Mutta Tuomaalla ei ollut kiirettä vastata noihin moniin, pirtin eri seinämiltä sateleviin kysymyksiin. Vasta harvakseen ja melkein vältellen hän puhui:
— Huimasti hiihdin tavatakseni teidät vielä tältä puolen Päijänteen, — tapasinpahan!
— Mutta miten sinä hiihtämään pääsit?
— Eivät näkyneet huovit huolivan minusta. Mukaansa kyllä jo ottivat, mutta ensi syöttöpaikassa he köydet ranteestani hellittivät ja sanoivat: mene!
— Etkä sinä vitkastellut! Mutta sanoivatko huovit, kenen käskystä he sinut irti laskivat?
— Piispan käskystä, sanoivat. — Oli kuin Tuomas-äijä tuon kysymyksen takaa olisi vainunnut muutakin ajatusta, kuin minkä se sisälsi, jotakin epäilystä, jota hän itsekin oli hiihtäessään hautonut. Hän katsoi terävästi kysyjää ja virkkoi: — Miksi niin?
— Ilman vain. Ehkäpä jo ennättivät huomata, että et sinä Tuomas mikään johtomies ollutkaan etkä tuumain keksijä!
Hilpeään nauruun hellitti se pila makaavat matkamiehet, eikä Tuomaskaan näkynyt sitä pistosta pahakseen panevan. Ja Suopellon Sipi virkkoi taas kotvasen kuluttua:
— Eiköhän lie sittenkin Heino-poikasi ansiota tämä vapautesi, vaikka hänet niin kylmästi kirosit. Se poika näkyi olevan hyvissä väleissä piispan kanssa.
Suuttumusta, miltei kauhua näkyi se sana yhtäkkiä ajavan Tuomaan luiseville kasvoille, hänen silmänsä seisahtuivat ikäänkuin tuijottamaan, eikä hän kotvaan aikaan mitään virkkanut. Käheästi hän sitten lausui:
— Niinkö luulet, Sipi…? Olisiko sittenkin se vekara puolestani puhunut…? Oma poikanihan tuo on … synkästi hänet kirosin … kovin kuohahti silloin sappeni, kun hänet huovien joukossa näin…
Eikä Tuomas näyttänyt siitä mietteestään pääsevänkään irti, vaikka toiset jo sen puheen jättivät. Oli kuin jokin jäytävä vaiva olisi hänen mieltään kalvanut, jokin pistävä tunne, jota hän ei kuitenkaan katumiseksi myöntänyt. Ja kauan aikaa päreen karstaa katseltuaan virkkoi hän vielä itsekseen:
— Heimostaan pois herkesi poika … suotta hän sinne Mustanahon maille enää pyrkiköön, siellä on talonpojan työpaikka, ei herran! Kestäköön kironi!
Toiset eivät hänen tuumiinsa enää puuttuneet, he nukkuivat jo mies toisensa perästä turkkipeittojensa alle. Ja niillä puheilla kävi Karmalan Tuomas jäätyneitä eväitään aukomaan. Mutta tuo jäytävä tunne ei palaa pureskellessakaan hänestä poistunut, ja vielä makuulleen laskeuduttuaan uunin kupeelle, onnellisen Tuomas-poikansa viereen, ja katsellessaan, kuinka päretulen sammuttua vielä viimeinen karsta kuin tuskissaan kiemurrellen hiillosti, hän itsekseen huoahtaen hoki:
— Olisiko sittenkin se vekara…? Poikanihan se on, oman perheeni peruja!
X. MARSKI KAARLO KNUUTINPOIKA TURUSSA.
Turun linnan korkeimman tornin laella seisoi eräänä kirkkaana kesäisenä aamuna kaksi nuorta aatelisherraa katsellen Ruissalon vihantain lehtirantain ohitse merelle päin, jossa tasainen suvituuli keinutti loivia laineita. He tähystivät Kuusiston väylältä tulevia venheitä. Venheitä sieltä saapuikin, purjeessa ja soutaen, mutta sitä alusta, jota he odottivat, ei kuulunut.
Jo siirtyikin toinen herroista sataman puolelle, katselemaan sitä uljasta laivastoa, joka siellä ankkurissa kellui: toistakymmentä pyöreäkaarista, pyhimyskeulaista alusta, joiden mastonnokkiin nostetuista viireistä kuulti keltainen ruuhi, — Bonde-suvun vaakuna. Rannassa, laivojen kohdalla, kuhisi vilkasta liikettä: sieltä kajahti korkeilta telakkapuilta kirveiden kalke vastapäiselle rannalle, häiriten aamukäen kukuntaa; siellä soutelivat merimiehet edestakaisin laivain ja laiturin väliä, ja kimakkaääniset kaupustelijat tyrkyttivät heille rannalta tavaroitaan. Yhteen laivaan oli jo alempi raakapurje nostettu, se odotti vain lupaa nostaa ankkurinsa, pyyhkäistäkseen väljille vesille.
— Kärsimätönnä nykkii "Merikarhu" vitjojaan, virkkoi nuorista miehistä toinen, joka hajalla säärin seisoi tornin keskeltä kohoavaan viiritankoon nojautuneena ja kalisteli leveästä hopeavyöstään riippuvaa miekanhuotraansa kiviseen permantoon. Hän oli karski soturi, ei aivan roteva varreltaan, mutta katseiltaan tuima ja liikkeiltään terävä. Ruskea parta törrötti hänen leuoiltaan karkeana kuin sänki pellosta, ja kädellään hän sitä vielä usein levitteli, joten se hänen muotonsa hurjaksi teki. — Hänen tietäväisyytensä näkyy käyneen verkkaiseksi liikkeiltään. Johan hänen olisi pitänyt moneen kertaan Kuusistosta tänne ehtiä.
— Hänen tietäväisyydellään on monet raudat tulessa, eikä hän aavista, kuinka hauskat uutiset häntä täällä odottavat. — Niin vastasi taas toinen herra, rintavarustuksen reunalla seisova kookas uros, heilutellen kädessään olevaa pergamenttikääröä, jonka hän aina toisinaan kehitti auki, silmäillen siinä olevia rivejä. Nuori hän vielä oli, ryhti oli jalo, jäsenet kauniin sopusuhtaiset, mutta hänen sileiksi ajetuilla, lempeänavonaisilla kasvoillaan, jotka hän puhuessaan käänsi toverinsa puoleen, näkyivät jo pitkän kokemuksen tarmojuovat, ja silmistä loisti terävä äly. Upeasti oli hän puettu: väljän, pitkän verkalevätin liepeet, jotka olivat nahkasilla reunustetut, hulmusivat tuulessa, ja levätin alta pilkistävästä silkkikuteisesta, sinervästä ihotakista hohtelivat hopeaiset nyplät; yksin kengistäkin kimaltelivat hopeasoljet hänen kävellessään. Päässä oli hänellä leveävanteinen lierihattu, jonka valkoinen sulka korkealla liehui ja joka puoleksi varjosti nuo vilkaspiirteiset kasvot, joiden ilmeet mielialojen mukaan nopeasti vaihtelivat.
Se mies oli Kaarlo Knuutinpoika Bonde, Ruotsin marski ja äskeinen valtionhoitaja, sen ylimyksistä ylin ja sen kansan suosikki. Äsken oli hänet kohtalon vallaton laine syössyt pois siitä suuresta vallasta ja vaikutuksesta, joka hänellä nuoruudestaan huolimatta jo vuosikausia oli maassaan ollut. Hän oli nyt melkein kuin maanpakoon karkoitettu syntymäseutunsa, Suomen, syrjäiselle rannalle, muiden jakaessa sen vallan ja arvot, jotka vielä äsken olivat hänellä olleet. Mutta eipä ollut mies silti masennuksissaan, rohkeana säteili nytkin hänen kirkas katseensa, kun hän tuokion kuluttua lisäsi:
— Mutta saisi hän jo tulla. Viipymättä pitäisi pikkuisen Kristoffer-kuomani saada se vastaus kirjeeseensä, jonka hän ansaitsee, — hän ja hänen juonivat apurinsa.
Mutta hänen toverinsa liikahti levottomasti viiripatsaan varassa ja tuuhensi taas kämmenellään tuimia viiksiään. Tämä sotainen ritari oli Kaarlomarskin ystävä ja toveri Tukholman loistoajoilta, Eerikki Akselinpoika Tott, ylhäistä aatelisperua, joka kerran Eerikki-kuninkaan hovipoikana oli kotimaastaan, Tanskasta, Ruotsiin tullut, mutta herransa kukistuttua olikin jäänyt sinne kansallisen valtionhoitajan ystäväksi ja intohimoiseksi kannattajaksi. Hän oli nyt, marskin menetettyä valtansa, seurannut tätä Suomeenkin, uskollisena toverina ja hänen sotaväkensä päällikkönä. Tämä intohimoinen mies se nyt, ilmipurkaen pitkän kärsimättömyytensä, puhumaan kävi:
— Minua kiukuttaa tämä asemamme naurettavaisuus, sillä itse olemme siihen syypäät. Itse sinä talutit tuon pienen saksalaisen, jolle kansa vihelsi ja nauroi, alttarin eteen kruunattavaksi, sinä hänelle kuninkaan vaalissa äänesi annoit ja hänestä kuninkaan teit. Ja nyt…! Ei, se oli tuhmuutta! Jos olisimme viime kesänä päättävällä liikkeellä silpaisseet vehjeherrain verkot poikki ja pistäneet lukkojen taa sekä Krister-enot että Jöns-piispat, niin me emme nyt olisi tällä kolkolla rannalla, vaan katselisimme rauhallisesti Tukholman linnasta Mälarinjärven hymyileviä vesiä. Me olisimme puhtaasti voineet luottaa sotaväkeemme, ja kansa olisi sinua tervehtinyt yhtä suurella kiitollisuudella, kuin se Kristofferia tervehti ivalla ja vihalla. Näethän, kuinka nämä jäykät suomalaisetkin innostuneina uskollisuudessaan sinua kannattavat, — niiden avulla voimme vieläkin tehdä jotakin tehokkaampaa kuin kirjoittaa purevan kirjeen!
— Mitä esimerkiksi? kysäisi marski.
— Esimerkiksi ajaa petollisen Kristofferin sinne, mistä hän on tullut. Muistatko, kuinka kerran, herrain pahimmoilleen juoniessa vastaasi, lähdimme ratsastamaan Tukholman rantatorille? Monta ei ollut ratsumiestä mukanamme, mutta kun sinä kypärän päästäsi nostit ja kansaa tervehdit, niin yhtenä äänekkäänä merenä huusi koko tori, koko kaupunki, koko maa … muistatko, mitä se huusi?
Hehkumaan olivat käyneet nuoren marskin kasvot ystävän puhuessa, hän näytti hyvinkin hyvästi nuo tervehdyshuudot muistavan. Mutta hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja kylmäksi ja vastasi:
— Ei, Eerikki, kansan huudoissa ei ole vielä kaikki, niitä ei ollut meidän lupa liian paljon kuunnella. Luulen kyllä, että viime kesänä olisimme voineet lyödä rikki hääriväin herrain juonet, ehkäpä vielä tähänkin kesään mennessä, mutta ajan oloon emme. Liian suuri on tuo kadehtivain ylimysten joukko, joka ei suvaitse, että sen vertaisista yksi kohoo paljon ylemmäs muita. Olin jo kauan oivaltanut, että tämä keikahdus oli välttämätön, ja vanha ystäväni Maunu Tavast sen minulle sitovasti selitti, — siksi talutin itse pienen Kristofferin Upsalan tuomiokirkkoon. Enkä sitä kadu, — jousta en tahtonut jännittää liiaksi, en virittää itseni vuoksi uutta kansalaissotaa, joka varmasti olisi syttynyt.
— Et sitä voi välttää kuitenkaan, jos et aikone kokonaan heittäytyä kateellisten vihollistesi armoille, virkahti Eerikki-ritari melkein halveksuen.
— En, sitä en aio, mutta minä voin odottaa hetkeäni. Katsastetaan, kuinka pitkälle vehkeilijät saavat ohjatuksi uuden kuninkaan valapattouden tiellä, kuinka kiusaavaksi he ajavat taas muukalaisvallan. Jos silloin kansan tahto ja maan etu vaatii, että minä taas ohjaksiin tartun, niin en arkaile levittää leveää rintaani taas kaikkien sala-ampujain juonille. Silloin voimme iskeäkin ja syvälle, jos tarvitaan. Mutta nyt pidetään vain pihdeissä herrojen peukaloita. Ja sillä välin lepään mielelläni tässä maassa, jossa olen syntynyt ja kasvanut ja jossa parhaat ystäväni ovat. Sinusta tämä maa voi olla kolkko ja karu, minulle se on rakas. Hyvin täällä viihdyn.
— Vaikkapa uneliaassa toimettomuudessakin!
— Ei, tehtävää meillä on täällä kyllin; ehkä saat sinäkin taas pian pienen seikkailun, niin tyynnyt ja tyydyt!
Vasta muutamia kuukausia oli Kaarlo Knuutinpoika nyt viipynyt Turun linnassa, jonka hän entuudestaan hyvin tunsi. Siellä oli näet hänen isänsä, valtioneuvos Knut Bonde, ollut linnanherrana silloin — vuonna 1409 — kun Kaarlo syntyi. Siellä oli häneltä isä kuollutkin, — hänen vasta viisivuotiaana ollessa, mutta äiti, joka oli ylhäistä Sparren sukua, oli uusiin naimisiin mentyään muuttanut Ruotsiin. Nuori Kaarlo oli senjälkeen elänyt monet lapsuuden vuodet isoisänsä jäykän, sotaisen Tord Bonden ankaran kurin alla Viipurissa ja silloin perinpohjin tutustunut ja mieltynyt tähän maahan, jonne hän nyt taas vallasta syöstynä oli joutunut. Tällä väliajalla oli nuoren Kaarlon ura ollut loistava. Tuskin oli hän hilpeänä nuorukaisena palannut Ruotsiin monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan, jonka varrella hän oli opiskellut ritaritapoja ylimysten hoveissa ja tieteitä Leipzigin yliopistossa, kun hän siellä joutui niiden valtiollisten tapausten pyörteeseen, jotka siihen aikaan maata velloivat, ja sai pian osalleen tehtäviä ja velvollisuuksia, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet paljon kypsemmälle iälle kuin hänen silloisille vuosilleen. Hän oli nähnyt kansansa epätoivoisena kärsivän Eerikki Pommerilaisen taitamattoman hallinnon ja tanskalaisten voutien kynsissä ja hän oli silloin, ylhäisen sukunsa edustajana, liittynyt siihen kansalliseen vapausliikkeeseen, jonka johtajaksi Taalainmaan talonpojat olivat saaneet jalon ritarin, Engelbrekt Engelbrektinpojan.
Kaivaten muisteli nyt Kaarlo Knuutinpoika noita ensi innostuksensa ja saavutustensa kauniita aikoja, jolloin tanskalaiset maasta karkoitettiin. Mutta ajan virran nopeat laineet viskasivat pian nuoren ritarin erilleen entisistä kapinaliittolaisistaan. Jo Eerikki-kuninkaan hallituksen aikana tuli hänestä valtakunnan marski, ja Eerikin kruunun suistuttua oli hänet 28-vuotiaana valittu valtionhoitajaksi, hallituksen esimieheksi, — kuninkaan nimi vain puuttui. Mutta sitä mukaa kuin kansan suosio marskia kohtaan kasvoi, kasvoi myös toisten ylimysten kateus ja viha. Ja taas oli laine läikähtänyt. — Kaarlo oli nyt maanpakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli läänityksekseen pidättänyt. Eikä hän ollut vielä monta kuukautta tuon vallan juurelta ollut poissa, kun Ruotsista jo tuli sanomia, että kateen ja koston käsi pyrki riistämään häneltä nekin vallan tähteet, jotka hän itselleen oli syrjäytyessään säilyttänyt.
— Selvästi tuntuvat kiukkuisen Krister-enosi likaiset sormet noiden uusien juonien takaa, virkkoi hetkisen vaitiolon jälkeen Eerikki-ritari, jonka mietteet olivat seuranneet ystävän ajatuksenjuoksua, sillä niin hyvin he toistensa tuumat tunsivat. — Se ukko kantaa kostoa sinua vastaan hautaansa asti aina siitä päivästä saakka, jolloin me hänen joulunviettonsa keskeytimme, — hän punoo vehkeitään Viipurista, ja taitava hän onkin punomaan.
— Sen tiedän, vastasi marski. — Hän on sukulaiseni, isäkseni häntä olen sanonut ja hän minua pojakseen, mutta pahempaa verivihollista minulla ei ole. Hän on jo tänä kevännä, heti senjälkeen kuin me Tukholmasta lähdimme, käynyt laivoillaan Viipurista pienen baijerilaisen puheilla, houkutellakseen kuninkaan rikkomaan sanansa, — sen tiedän. Ja siinä on ukko onnistunut ja luulee kai minut jo lopen masentaneensa. Mutta maltapas, enorähjä, ehkä käymme me pian Viipurissa tervehtimässä sinun vihaisuuttasi, jahka ensin olemme opettaneet kuninkaan sanassaan pysymään! Mutta taitavasti, — taidokkaasti hekin verkkonsa kutovat!