Nuori marski tiesi hyvin, että hänen vastustajistaan kiihkein oli vanha valtiodrotsetti Krister Niilonpoika Vaasa, kunnianhimoinen ja sydämikkö mies, joka ei koskaan voinut unohtaa sitä, että hänen nuori sukulaisensa, tuo "Saksassa koulutettu hanhenpoika", kuten hänen oli tapana sanoa, oli hänen edellään kohonnut asteelta toiselle, valtaneuvokseksi, marskiksi, valtionhoitajaksi. Sen kiukkunsa kiihoittamana oli hän muiden ylhäisaatelisten — ennen kaikkia piispa Jöns Oxenstjernan — avulla pitkin matkaa vehkeillyt Kaarloa vastaan. Mutta hänen juonensa eivät olleet onnistuneet, kerran toisensa perästä oli Kaarlo ne ripeällä liikkeellä katkaissut, niinkuin silloin toissa jouluna, jolloin Krister-herra Ruotsissa valmisteli salaliittoa valtionhoitajaa vastaan. Kaarlo sai asiasta vihiä, pani huovinsa juuri Pyhän Nuutin päivänä vangitsemaan Kristerin hänen vuoteeltaan Refvelstan kartanosta ja sulki hänet tyrmään joulujuhlia lopettelemaan. Silloin oli Kristerin täytynyt nöyrtyä syvälle, luopua kaikista suurista läänityksistään ja vetäytyä Viipurin linnaan, jonka Kaarlo hänelle tyyssijaksi jätti, — mutta ainoastaan toistaiseksi senkin.
Sen jälkeen kun Kaarlo, valtionhoitajan virasta luovuttuaan, oli lähtenyt Suomeen, yritti Krister nyt lopullisesti hänet kukistaa, — siihen tähtäsi se toimenpide, jonka johdosta marski nyt oli vanhan ystävänsä, Maunu-piispan, neuvottelemaan kutsunut. Kaarlo oli uudelta kuninkaalta pidättänyt läänityksekseen koko Suomen, siinä joukossa Viipurin linnankin, joka vielä toistaiseksi oli Krister Niilonpojan hallussa. Ainoastaan sillä ehdolla oli hän vallan käsistään jättänyt ja kuningas oli sen lisäksi kirjallisesti ja valallisesti vakuuttanut, ettei uusi hallitus, s.o. Kaarlon viholliset siinä, enää jälestäkäsin saaneet vaatia valtionhoitajaa tilille hänen hallituksestaan. Nämä ehdot kuningas tinkimättä pitikin niin kauan kuin marski Tukholmassa viipyi ja kansansuosiollaan aina uhkasi hänen asemaansa. Mutta heti, kun marski oli etäämmällä, rupesi hänen vihollistensa vaikutus kuninkaaseen tuntumaan. Krister-äijä ei tahtonut luopua Viipurista. Kaarlo-marski kysyi kuninkaalta, miksi hänen läänityksensä viipyy. Vastaus tuli — se kirje oli marskilla juuri kädessään, — mutta se sisälsi Kaarlolle haasteen tulla vastaamaan erinäisiin syytöksiin, joita hänen hallitustaan vastaan nyt kuitenkin oli tehty. Ja sen sijaan, että kuningas lupauksensa mukaan olisi käskenyt Kristerin luovuttaa Kaarlolle Viipurin linnan, vaati hän nyt pelkäämäänsä marskia luopumaan sekä Viipurin että Turunkin linnoista. Kylläpä Kaarlo ne sormenjäljet tunsi!
Tämä valapattoinen menettely oli marskin mielen kuohuksiin nostanut, vaikka hän sen kuohun saattoi kätkeä kylmän kuoren alle. Mutta tuittupäinen Eerikki-ritari ei sitä voinut. Hän oli takertunut Kaarlon äskeisiin viimeisiin sanoihin ja pureskeli niitä kauan hampaissaan. Vihdoin hän virkahti:
— Taitavasti, sanot sinä, — minusta tuntuu, että sinä liialla taitavuudellasi herkeät pehmeäksi. Täällä sinä hiot pergamenttikääröä kourassasi ja odotat piispasi neuvoja, — hiiteen pergamentit, hiiteen piispat, ainoastaan rohkea, tarmokas toiminta tepsii noihin viekasteleviin herroihin ja heidän nukkekuninkaaseensa, senhän jo tiedät. Tässä ei tarvita korkeasanaisia vastauskirjelmiä ollenkaan, — kypärä päähäsi, laivoihin viisisataa miestä, niin meidän sopii ilmestyä vastaamaan pikku Kristofferille ja kysymään: Pidätkö valasi, saksalainen, vai nostatanko taas Ruotsin rahvaan aseisiin — Suomessa on jo asema selvä —!
Kaarlo Knuutinpoika naurahti, — se oli hänen itsensä rakentama tuo vastaussuunnitelma, johon Eerikki Akselinpoika nyt oli niin innostunut. Mutta hän vastasi:
— Kyllä tiedän, mikä tuohon juonijoukkoon pystyy. Kuningas ei tahdo asettaa takeita hengestäni, kun minut luokseen kutsuu, — ne takeet asetan siis itse. Mutta voimakeinoja on taidolla käytettävä, ne eivät kahdesti tehoo.
— Mitä epäilet? Kuninkaan haastekirjehän on ilmeinen nöyryytyksen uhkaus. Meillä ei ole niinollen muuta keinoa kuin näyttää, onko meillä kyntemme jäljellä. Jos on, niin herrat nöyrtyvät, jos ei, silloin tartu rukousnauhaasi! Mutta väkemme on valmis, se on hyvin harjoitettu, — jos minä tässä määräisin, olisin jo matkalla ajamaan petollisen baijerilaisen pois koko maasta!
— Ei niin kiirettä, Eerikki, aikamme ei ole vielä kypsä. Mutta siinä olet oikeassa: kyntemme täytyy taas baijerilaisen nähdä, muuten hän ei tottele! — Mutta katsopas tuonne salmen suuhun, eikö sieltä kolmihanka souda?
— Siinä tulee tietäjäsi, vastasi Eerikki-ritari, katsellen lähenevää venhettä, jonka keulan edessä vesi vaahtona kohisi. — Neuvottele nyt hänen kanssaan, mutta älä toimia unohda!
— Ole huoletta, veli, pahemmin kirvelee kuninkaan petollisuus minun rintaani kuin sinun, vaikkei minun ole tapana riehahtaa eikä toisaalta raskasmielisyyteenkään vaipua. — Tule, nyt laskeudumme linnan suojiin.
Jyrkkiä kiviportaita laskeutuivat miehet linnan asuinkerrokseen. Tornin alemmalle parvelle pysähtyivät he kuitenkin vielä tuokioksi katsomaan sitä vilkasta elämää, joka nyt Turun linnassa kuhisi. Muutamia linnan osia korjattiin, ja rakennustyöläisiä kiipeili siellä kuin muurahaisia keollaan, kantaen kiviä ja savea. Linnan pihalta helähti huovien ääniä, ja sieltä vilahteli töissään hääriväin naistenkin helakoita pukuja. Ja laskusillan palkit tömähtelivät alituiseen, kun siitä linnanportin läpi asemiehiä tuli ja meni.
Toisenlaista oli elämä nyt Turun linnassa kuin vanhan, itaran Hannu Kröpelinin aikaan, joka oli päästänyt linnan rappeutumaan, — toisenlaisessa kunnossa olivat jo sen asuinhuoneetkin, jotka marski omalla kustannuksellaan oli korjauttanut, peitättäen seinäverhoilla saviset muurit ja valkaisten nokiset katot ja holvikaaret. Laskeutuessaan asesaliin juttelikin Kaarlo leikkisästi toverilleen:
— Kerrotaan Hannu-ukon kuolleen siitä harmista, kun satakuntalaisten kapinan jälkeen piispan kehoituksesta kansalta liian raskaita veroja huojennettiin. Hannu keräsi itselleen verorahoja rautaiseen arkkuun, raskimatta käyttää äyriäkään linnan korjaamiseen ja kiduttaen linnuettaankin täällä puolinälässä. Sen arkkunsa hän aikoi viedä mukaansa Tanskaan, jonne vielä uhkasi palata. Mutta eipä ehtinyt … tänne kuoli ukko, tänne hänen arkkunsa jäi!
— Sinun hyväksesi!
— Minkä saita haalii, sitä piru vaanii. Mutta me emme leiviskäämme kätke arkkuihin, joiden aarteille vieraat nauravat. Mikä tulee, se saa mennä, iloisesti on taas elettävä Turun linnassa, elettävä niin, että täällä vieraatkin viihtyvät!
— Näkyypä se jo varustuksista, että täällä nyt rahoja pyörimään pannaan, virkahti Eerikki, viitaten asesalin koristekaarisiin kynttiläkruunuihin ja silkkipatjoilla peitettyihin penkkeihin.
— Enkä kuitenkaan pane Turun linnaa kuntoon muuta kuin väliaikaisesti, vastasi marski. — Sillä Viipurin linnaan minä asettua tahdon, siellä ovat nuoruuteni parhaat muistot, siellä suuren Novgorodin naapurissa on vaikutusalaa toimivalle miehelle, — sieltä täytyy Krister-äijän poikineen kauniisti siirtyä, jos ei hyvällä niin pakolla!
He kävelivät linnan huoneiden läpi, joissa vilisi palvelijoita, seuranaisia ja kirjureita, suureen ruokasaliin päin, johon marski oli käskenyt saapuvalle vieraalleen aamiaispöydän kattaa. Mutta sinne kävellessään poikkesi marski vielä makuuhuoneeseensa, jossa hänen korkea, kattopäällinen vuoteensa oli kuin omapäinen rakennus rakennuksen sisällä. Sen vieressä seinällä riippui miekka, ja tämän luo marski käveli, vetäen verkalleen terän huotrasta.
— Mikä tuo taikatemppusi on? kysäisi uteliaana Eerikki-ritari, — olen nähnyt sinun sen jo ennen tekevän.
— Niin, minä olenkin vähän taikauskoinen, vastasi marski hymähtäen. — Tämä miekkani on Tord Rörikinpojan perintöä, — muistat isoisäni, sotakarhun, — ja se osaa puhua.
— Miekkasi puhua — no, mitä se siis haastaa? kysäisi ritari ivallisesti.
— Se ei puhu aina, vaan joskus. Tahdotko kuulla sen tarinan, monelle sitä en ole kertonut.
— Anna tulla vain!
— Kerran oli Tord-ritari Viipurista sotaretkellä novgorodilaisia vastaan Laatokan takaisilla mailla. Hän joutui saarroksiin, eksyi joukostaan ja yöpyi haavoitettuna muutamaan karjalaiseen sysimajaan. Tord-herra oli taikojamies, ja niin oli sysimökin ukkokin; he vaihtoivat siinä ritarin lepäillessä taitojaan ja tietojaan ja heistä tuli hyvät tutut, — hyvin palkitsi isoisäni sydänmaan raution vierasvaraisuuden. Hän oli jättänyt katkenneen miekkansa raution mökkiin — näet, terä onkin tavallista lyhyempi, — ja kerran sitten toi seppä sen hänelle Viipuriin takaisin. Mutta hän oli sen silloin uudelleen pajassaan karaissut, takonut sen taikaluvuin, ja tähän miekan kamaraan hän oli piirtänyt nuo kummat kuviot…
— Näytä, siinä on kuin kuu ja tähdet…
— Mitä lienevät ne merkit, sitä ei Tord-isä minulle koskaan selittänyt. Mutta hän kertoi, että nuo tummaan teräkseen piirretyt hämärät merkit joskus itsekseen käyvät selväpiirteisiksi, ikäänkuin hohtamaan. Ja sen olen nähnyt minäkin, — silloin puhuu Tord Rörikinpojan miekka. Mutta se puhuu valitettavasti vain niin harvoin.
— Milloin se on sinulle puhunut?
— Silloin, kun on mielessäni kypsynyt joku rohkea päätös, silloin voin miekastani nähdä, onnistuuko se… Kun nuorena hurjapäisenä päätin yhtyä kapinoiviin talonpoikiin ja keräsin aseväkeä ympärilleni Eerikki Pommerilaista vastaan, silloin ensi kerran näin noiden juovain kirkastuvan. Ja kun minun täytyi nousta entistä asetoveriani Eerikki Pukea vastaan, joka kapinaa hieroi, ja kukistaa hänet, silloin näin, että niin oli tehtävä. Kunpa vain ymmärtäisin nuo salaperäiset merkit! Niissä on jokin ennustus, kertoi Tord-vanhus —, mutta kukaan ei ole osannut niitä selittää.
— Omien mielikuviesi hohteen olet tainnut innossasi nähdä tuosta teräksestä, kun jotakin tuumaa olet kauan hautonut, virkahti Eerikki Akselinpoika. — Minun miekkani puhuu myöskin, mutta se puhua välkähtää vain silloin, kun sen käsken, mutta silloin se puraiseekin puhuessaan.
— Purra voi silti tämäkin teräs, vastasi siihen Kaarlo, taas miekkansa seinään sovittaen. — Sen tiedät, mutta sitäkin varten on sen karaissut suomalainen rautio-noita. — Mutta kuka siellä?
Marski oli naulan luota kääntyessään nähnyt nuoren asemiehen seisovan ovella. Se oli piispan väkeä, Henrikki Tuomaanpoika, miehistyneenä, ruskettuneena, leuoiltaankin jo parroittuneena. Hän oli jo kotvan ajan seisonut ovella ritarien puhellessa, ja nyt hän syvälle kumartaen virkkoi:
— Hänen korkeutensa Turun piispa tervehtää ja käskee ilmoittaa saapumisestaan.
Marski silmäili terävästi kumartavaa nuorukaista, ikäänkuin tutkiakseen, oliko tämä asiaankuulumaton hänen perhesalaisuutensa perille päässyt. Mutta värähtämättömin ilmein seisoi Heino ovenpielessä, kun teräväkatseinen ylimys hänen ohitseen astui ja kutsui sisähuoneesta puolisoaan vierasta tervehtimään.
Kaarlo Knuutinpoika Bonde oli näihin aikoihin, vaikka oli mies vasta kolmenkymmenen korvissa, jo toista kertaa naimisissa. Ensimmäisen puolisonsa kuoltua oli hän Tukholmassa valtionhoitaja-aikoinaan nainut Kaarina Kaarlontytär Gumsehufvudin, joka nyt toimekkaana emäntänä Turun linnassa hyöri. Sydämellisen ystävällisesti tämä vastaanotti vanhan piispan, joka hengästyneenä holvirappusista nousi, ja saatteli hänet kunniasijalle nojatuoliin istumaan.
Mutta piispa kiinnitti tutkivasti, vaikka samalla miltei isällisen hellästi, katseensa marskiin, jonka kasvojen piirteistä hän koetti tämän mielialoja lukea. Hän oli marskin kehitystä tämän lapsuudesta asti opettajana ja neuvonantajana seurannut, tiesi hänen onnensa nyt laskeutuneen aallonpohjalle ja tunsi hänen vihamiestensä jatkuvat vehkeet ja juonet, ja hän koetti nyt tutkia, miten nuori ylimys nämä vastoinkäymisensä kesti. Maunu tunsi nuoren ystävänsä suuret lahjat, mutta myöskin hänen rajattoman kunnianhimonsa; itse hän oli marskia aikoinaan vallan huipulta väistymään neuvonut, jotta tämä sitä varmemmin taas kerran pääsisi harjalle nousemaan, ja häntä nyt vain huoletti se, ettei arvostaan arka ylimys ärsytettynä malttamatonta askelta astuisi.
— Noo, kysyi hän harvakseen, — tulevatko huonot uutiset tällä kertaa idästä, Viipurista, vaiko lännestä, Tukholmasta?
— Mistä tiedät, isä, uutiset huonoiksi?
— Ymmärsin sen viestistäsi, näen sen katseestasi.
— Niin, ehkä niitä voisi yhtähyvin sanoa hyviksikin uutisiksi, virkahti marski miettiväisenä. Mutta hänen sotaisa ystävänsä kiirehti lisäämään:
— Hyviä ne ovat, yksinomaan hyviä. Nyt saadaan taas pitkistä ajoista haarniskaan pukeutua ja hiukan heilauttaa pikku Kristofferin kultaista tuolia.
Mutta vanha piispa puisteli päätään:
— Sellaisia uutisia en sanoisi hyviksi. Mutta kertokaa, — viestit tulevat siis uudelta kuninkaalta?
— Niin, vaikka ehkä kylläkin välillisesti Viipurista.
Ja marski kertoi vanhukselle äsken saamansa kuninkaallisen haastekirjelmän sisällön ja siirtyi sitten siihen kysymykseen, miten hänen piti tuohon haasteeseen vastata. Pitikö hänen vastata kirjeellä, jossa hän selvin ja jyrkin sanoin osoittaa kuninkaan vaatimukset ristiriitaisiksi juhlallisesti solmitun sopimuksen kanssa, vai oliko hänen oltava mitään selitystä antamatta, nostettava laivaston ankkurit ja purjehdittava aseväellä haasteeseen vastaamaan.
Piispavanhus istui kauan suureen nojatuoliinsa vaipuneena. Sitten hän lausui:
— Eerikki-ritari tahtoisi heti nostaa purjeet ja huutaa: "quos ego!" — eikö niin? Mutta sinä itse, Kaarlo, mietit, olisiko edellinen vaihtopuoli ehkä viisaampi. Arvasinhan! Muistelepas, Eerikki, kaimaasi, pommerilaista kuningasta. Äidiltään hän peri kolme kruunua; mahtavampaa hallitsijaa ei ole pohjola tuntenut. Mutta hän luotti liiaksi ulkonaiseen mahtiinsa, hän ylvästyi — ja kaatui. Kaatui niin syvälle, että hän nyt Gotlannista käsin rosvoilee omain entisten alamaistensa kyliä, — hän uhmasi, ja hänet hylkäsi Jumala.
— Mutta kehuuhan hän, niinkuin koko vitalijoukko, olevansa Jumalan ystävä, joskin ihmisten vihollinen, viisasteli Tott-ritari.
— Se on herjausta, hän on juuri esimerkki siitä uhmasta, jonka Jumalakin hylkää, virkkoi vanha piispa ankarana. Sitten hän kääntyi taas marskin puoleen, puhuen: — Palatakseni sinun asiaasi, ovat minusta molemmat tuumat hyviä, mutta ei kumpainenkaan riitä yksin. Kirjoita ensin, purjehdi sitten. Rohkea rokan syö, se on totta, mutta vasta jos hän taitavasti sitä tapailee.
Marski ymmärsi piispan tarkoituksen: Kaikki muodollisuudet on täytettävä, mutta kun siten oikeutettu vaatimus on tehty, niin sitä on voimalla tuettava. Vanha piispa näkyi hetkeksi mietteisiinsä vaipuneen ja rupesi sitten verkalleen puhumaan:
— Mutta minusta tuntuu, ettei sinua pahin vastus sittenkään uhkaa sieltä, kuninkaan taholta…
— Vaan mistä?
— Juuret ovat toisaalla, eivätkä ne lakkaa alituiseen uusia juonenvesoja työntämästä. Vanha kettu Viipurissa tapailee lakkaamatta "hanhenpojan" kaulaa.
— Tiedätkö siitä taas jotakin uutta, isä? kysyi Kaarlo jännittyneenä.
— Juoniiko Krister vielä yhdessä Pommerilaisen kanssa?
— Se on typeryyttä, jos hän sen tekee. Mutta sinun kimppuusi hän pyrkii mitä tietä tahansa, sen varmasti tiedän. Minulla oli juuri äsken vieraita Viipurista, kun venheesi saapui, niiden vuoksi vähän viivästyinkin. Krister-herra koettaa nykyisin houkutella Suomen aatelisiakin vaatimaan, ettei tätä maata yhdelle miehelle — sinulle — läänitettäisi, koska siten näillä rajamailla muka hallituksen voima heikkenee valtakunnan vihollisia vastaan, ja että kuningas siis pidättäisi täällä linnat itselleen…
Marskin vilkkaasta silmästä välähti terävä salama, hän oivalsi tuossa tuokiossa koko juonen:
— Siis säestystä samaan virteen, joka jo herrojen haastekirjasta soi. Vai pitäisi Suomen aatelistenkin sotkeutua siihen vyyhteen, — kyllä tunnen kömpelöt sormet! Hän on siis kääntynyt sinunkin puoleesi, isä?
— Minä en sano mitään muuta, kuin että pidä silmällä vanhaa kettua, jos mielit täällä valtasi säilyttää. Krister kuvaa sinut villitsijäksi, joka tahtoo nostaa talonpojat isäntiään vastaan, — se on nykyisin Suomessa arka kysymys, varsinkin sen jälkeen kun sinun avullasi äsken veroja on alennettu ja pappienkin kymmenyksiä kavennettu…
— Ahaa, hän on siis todella kysynyt sinunkin kannatustasi pimeille hankkeilleen!
Jo olivat nousseet tummat veret nuoren ylimyksen lujapiirteisille kasvoille. Hänen oli vaikea suuttumustaan hillitä, ja kärsimätönnä hän odotti piispalta tarkempia tietoja. Mutta tämä vastasi vältellen:
— Älä kiivastu, kettua ei tapaa ärtyneen karhun käpälä. Krister-herran lähettiläitä on käynyt täälläkin Turussa, se on totta — ei, älä riemastu! — he ovat jo poissa, kehoitin heitä kiirehtimään, ennenkuin sinut suuttumaan saavat. Ja ymmärrä toki: ukko taistelee pro aris et focis. Viipuri on hänellekin rakas, hän on hallinnut siellä kohta kaksikymmentä vuotta. Neuvoni on: tarmolla, mutta kiivastelematta, tulee sinun katkaista hänen lankansa, niinkuin olet tehnyt ennenkin. Muista sekä itään että länteen: Fortiter in re, suaviter in modo!
Maunu käytti usein keskustellessaan marskin kanssa latinankieltä, jota viimemainittukin puhui kuin paras piispa, vaikka hänen uransa olikin toisaalle suuntautunut.
— Mutta kuinka pitkälle, quousque tandem, minulla pitää sitä malttia riittää!
Eerikki Akselinpoika mitteli jo siltaa sotaisin askelin ja murisi, että mitä tässä vitkastellaan, miksei jo satulaan nousta ja ajeta Viipuriin. Ja itsensä marskin oli yhä työläämpi hillitä mieltään. Hän oivalsi selvästi, kuinka arkaan paikkaan tuo vanha juonenpunoja nyt oli tahtonut iskunsa tähdätä. Suomen aatelistosta oli suurin ja vaikuttavin osa heimolaisuuden siteillä Maunu-piispaan kiinnitetty ja hänen neuvoistaan riippuvainen. Vielä eli piispan veljiä kolme, niiden joukossa vanha valtaneuvos ja Hauhon tuomari Niilo Tavast, jota Suomen aatelisto Nestorinaan kunnioitti, ja hänen pojistaan oli varsinkin Olavi Niilonpojalla, joka oli liukas ja liikkuva ritari, suuri vaikutus ympäristöönsä. Ristiinkäyvien naimisten kautta olivat tähän laajaan sukuun moninkertaisesti punoutuneet Djeknin, Särkilahden, Finken ja Illen suvut, vieläpä sattuivat Kirveen, Kurjen ja Svärdin suvutkin siihen etäämpää monella tavalla, ja Ståhlarmit ja Footangelit polveutuivat myös Tavastien vanhemmista haaroista. Kaikki nämä aateliset, jotka ylpeinä lukeutuivat piispan heimolaisiksi, tunnustivat hänen johtavan vaikutuksensa ja tottelivat hänen neuvojaan. Tämän vaikutuksen oli siis kavala Vaasa-herra koettanut kääntää Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan, masentaakseen hänet sitä varmemmin maata matalammas. Ukko oli tosin laskenut väärin, sen marski heti oivalsi, sillä piispa oli hänen vilpitön, isällinen ystävänsä. Mutta jo tuo katala yritys osoitti marskille, kuinka laajalta juonenlangat kulkevat.
— Tässä on isku iskettävä itse verkon virittäjään, lausui hän vieläkin kuohuksissaan.
— Niin, toimi tarmolla, mutta harkitse ensin…
Maunu-piispan terveet neuvot ne taas voitolle pääsivät, kun siinä jälleen rauhallisemmin keskusteltiin ensi tehtävistä. Paljastaakseen Kristerin hankkeet päätti Kaarlo lähettää Olavi Niilonpojan käymään Suomen aatelisten puheilla ja sitten Viipurissa asti, viemässä marskin terveiset, että ellei Krister mielisuosiolla ja enempää vikuroimatta luovuta Viipuria Kaarlolle, tulee viimemainittu aseväellä omansa ottamaan. Mutta Tukholmaan purjehtimaan päätti marski viipymättä, vielä samana päivänä, päästää vitjojaan jo repivän "Merikarhun", viemään kuninkaalle marskin kirjallisen vastauksen, jossa hän myöskin lupasi tulla mieskohtaisesti haasteeseen vastaamaan, joskin aikaa ja tapaa ilmaisematta. Mutta jo muutamia päiviä myöhemmin aikoi hän itse koko laivastollaan ja Turun linnan miehistö mukanaan seurata sananviejälaivaa Ruotsiin, — ajakseen asiansa sillä ponnella ja väellä, että herrat uskoivat hänellä kyntensä vielä tallessa olevan. Ja sillaikaa kun nyt juhla-ateria syötiin Turun linnassa, lennähtivät jo käskyt oikealle ja vasemmalle valmistamaan näiden päätösten toimeenpanoa.
Aamiaisen jälkeen oli marskin tavallinen aika ottaa vastaan anojia ja asiamiehiä, jotka heti sen jälkeen, kun hän oli Turkuun asettunut, olivat tottuneet hänen puoleensa kääntymään, — harvoin hän avutta tai hyvättä neuvotta asiamiehen luotaan laski. Siellä oli nytkin asesalissa useampia odottamassa, ja vaikka marskin mieli tällä hetkellä oli levottomana toisaalle kiintynyt, laski hän niitä nytkin puheilleen.
Sieltä tuli Porvoon saariston kalastajia valittamaan sitä hävitystä, minkä heille tekivät vitaliveljesten ryöstölaivat, joita lakkaamatta Suomenlahdella risteili ja jotka vielä saivat suojaa Raseporin linnassa. Tämän linnan herra, juro ja itsepäinen mies, joka ei mistään esivallasta välittänyt, vaan yhä mertarosvoilevaa Eerikki Pommerilaista kannatti, oli marskin setä, ja Kaarlo lupasi käyttää kaiken vaikutuksensa setäänsä, että tämä toki alustalaisiaan suojelisi. Toinen asiamiesryhmä oli lähetystö Rauman porvareita, jotka tulivat pyytämään kaupunginoikeuksia uudelle yhteiskunnalleen. Kaarlo tunsi jo ennakolta heidän asiansa, jonka hän oli harkinnut oikeaksi, ja hän myönsi Raumalle samat purjehdus- ja kauppaoikeudet kuin oli Turulla. Ja tyytyväisinä palasivat nämäkin asiamiehet kotipuoleensa kehumaan marskin hallintoa.
— Onko vieläkin asiamiehiä? kysyi marski näiden poistuttua vähän kärsimättömänä, sillä hänen mielensä paloi toisiin tehtäviin. Ovihuovi ilmoitti, että vielä pyrki eräs lähetystö Sisä-Suomesta marskin puheille. Silloin nousi Eerikki-ritari, joka tuskastuneena odotti marskia päättämään Tukholmaan otettavasta miehistöstä, ja huudahti:
— Nyt ei enää ole aikaa talonpoikain ruikutuksia kuunnella, tulkoot syksyllä!
Mutta vanha piispa oli käynyt uteliaaksi ja kyseli ovihuovilta talonpoikain asiaa. Ja kun tämä kertoi talonpoikain puhuneen joistakin takamaariidoista, niin huudahti piispa marskille:
— Ei, näitä asiamiehiä älä lähetä pois heitä kuulematta, heidän asiansa vaatii kaiken huomiosi. Minä olen heille itse luvannut, että juuri sinä tahdot ja voit korjata sen laajapohjaisen pahan, johon heidän valituksensa perustuu.
Marski tunsi jo osaksi entuudestaankin tämän erämaakysymyksen, josta piispa hänelle nyt lyhyesti kertoi. Jo lapsuudessaan Viipurissa oli hän noista korven kahakoista kuullut puhuttavan, ja valtionhoitajana hän oli käsitellyt talonpoikain valituksia samasta asiasta, vaikka se muitten huolien vuoksi sitten oli siellä siimekseen häipynyt. Heti hän nyt oivalsi, minkä suosion tämän kysymyksen selvittäminen taas saattoi hänelle talonpoikain keskuudessa tuottaa. Ja kun sydänmaan lähettiläät kohta hänen eteensä tuotiin, tervehti hän heitä sillä rohkaisevalla, ystävällisellä tavallaan, jolla hän aina heti talonpoikain sydämet ja luottamuksen voitti.
Heitä oli kolme miestä: Suopellon vakava Sipi, Karmalan nuori Lauri, joka kuuluisan eräsukunsa edustajana oli korvenlaitalaisten luottamusmieheksi nyt päässyt, ja kolmantena Sysikorven kirkkoherra, joka oli laatinut Hämeen talonpoikain valituskirjan ja sen vuoksi asiamieheksi oli valittu, vaikkei hän muuten kansan erityisessä suosiossa ollutkaan.
Turpeana kasvoiltaan astui kirkkoherra kiiltäväksi kuluneessa kauhtanassaan ensiksi talonpoikain asiata ylhäiselle ylimykselle selvittämään. Mutta hengen mies kompasteli ja tankkasi, ja vasta lähti jutusta selvä tulemaan, kun Suopelto ääneen kävi ja kertoi heimonsa kärsimyksistä sen vaikeassa taistelussa takamaittensa puolesta ja siitä taloudellisesta hädästä, johon erämaanriita oli rintamaat saattanut. Hän kertoi tarkemmin ne viimeiset taistelut, joihin miehiä oli paljo sortunut, lapsia uudispirtteihin poltettu ja kaikki pyyntineuvot menetetty, ja kuvasi, mikä etu siitä ruunullekin olisi, jos nuo laajat, riistarikkaat salot rauhallisesti asutetuiksi saataisiin, jos rajankäynnin kautta lopetettaisiin heimosota.
Marski, joka itse oli kuulu kaunopuhuja koko Pohjoismaissa, kuunteli ihaillen oppimattoman talonpojan korutonta, mutta voimakasta puhetta ja lämpeni sitä kuunnellessaan. Nyt hän vasta tuli oikein oivaltamaan tämän liian kauan laiminlyödyn erämaa-kysymyksen kantavuuden. Karkean talonpojan puhuessa hänelle selvisi, että se ei ollut elinasia ainoastaan laajalle Sisä-Suomelle, vaan että sillä asialla oli suurempi yleinen merkitys, kuin nuo kovia kärsineet talonpojat aavistivatkaan. Sillä kysymys siitä, mihin asti Ruotsin valtakunnan alue ulottui noilla Suomen asumattomilla erämailla, ja mihin asti noissa tuntemattomissa sydänmaissa novgorodilaisten vaikutus päättyi, oli varsin epäselväksi jäänyt. Avosilmäinen valtiomies aavisti, että sen kysymyksen lopullinen ratkaisu kerran tulisi riippumaan siitä, miltä taholta ja milloin nuo kaukaiset erämaat asutettiin. Ja kun Suopelto oli sanottavansa lopettanut ja ojensi marskille hämäläisten valituskirjan, tarttui ylhäinen herra ojennettuun talonpojan kouraan ja virkkoi:
— Tuossa on käteni, minä en jätä tätä teidän asiaanne, ennenkuin Lapinkorvessa on selvä raja käyty savolaisten ja hämäläisten erämaiden välille. Ja vaikka minun nyt juuri on lyhyeksi ajaksi lähdettävä matkalle Ruotsiin, niin panemme asian alulle jo heti.
Talonpojat kiittivät marskia hänen lupauksestaan ja kiitollisina he vilhuivat piispankin puoleen, jonka arvasivat heidän asiansa puolesta puhuneen. Mutta marskin mielessä näkyi äkkiä jokin uusi mielle syntyneen, ja hän kysäisi talonpojilta:
— Entä savolaiset, haluavatko hekin rajankäyntiä?
— He ovat vihollisiamme, emme heistä paljon tiedä, mutta ainakin toiset heistä sitä toivovat, vastasi Suopelto.
— Mutta he kuuluvat Viipurin linnalääniin, ja siellä on vielä linnanherrana Krister Niilonpoika. Hänellekin on teidän valitus tehtävä siitä, että hän sallii alustalaisensa tulla teidän alueellenne ryöstämään ja polttamaan, hänenkin on taholtaan ryhdyttävä tätä vyyhteä selvittämään. Hänen puheillaan on teidän ensiksi käytävä.
— Meidänkö lähdettävä Viipuriin asti? lausui pappi epäillen. —
Viipurin Kristeriä sanotaan vihaiseksi herraksi.
— Niinkö sanotaan? naureskeli marski. — Mutta minun vastuullani voitte sinne huoletta mennä, silloinpahan nähdään, puuttuuko hän asiaan vai onko meidän se hoidettava yksin. Mutta muistakaa, teillä on minun sanani, tulkaa vain luokseni, kääntykööt asiat miten hyvänsä. — Päivän, parin perästä saatte hakea täältä suojeluskirjan, ja sitten vain onnea matkalle Viipuriin.
Talonpoikain lähetystö läksi marskin luota hyvin toivein. Mutta moittien kysyi marskilta vanha piispa:
— Miksi lähetit miehet tuon tylyn pirttikarhun luo?
Kaarlo hymähti:
— Onhan se asian oikea meno. Mutta sitäpaitsi: minua huvittaa kuulla ukon kiukusta, kun hän minun lähettäminäni saa nämä valittajat niskaansa.
Mutta vanha piispa oli taas vakavaksi käynyt ja huoahti:
— Molemmilta puolin, maan kummaltakin kulmalta, siis aina vain ärsytystä, pistoksia, vahingoniloa, niin pikkuasioissa kuin suurissa, — viha liekitsee Viipurin ja Turun välillä! Kuinka kauan sitä on jatkuva?
Piispan näin puhuessa oli Kaarlokin vakavaksi käynyt. Hän oli seisonut hetkisen ikkunasyvennyksessä, seisonut mietteisiinsä vaipuneena, mutta nyt hän astui sieltä esiin tuimana kauniilta kasvoiltaan ja virkkoi lujasti:
— Niin kauan, isä, kunnes toinen meistä on masennettu, Krister Vaasa taikka minä! Siihen kärjistyy asema. Ja ehkä vielä pitempäänkin. Mutta, veli Eerikki, nyt on meidän juuri huolta pidettävä siitä, että tässä taistelussa emme masennu me!
Oli puolipäivämessun aika, ja piispa käveli tavoilleen uskollisena rukousta pitämään linnan kirkkoon, jonne toisetkin häntä seurasivat. Mutta astuessaan makuuhuoneensa ohitse ei marski malttanutkaan olla sinne sisään poikkeamatta; hänellä oli ikäänkuin aavistus, että nyt puhuu jo Tord Rörikinpojan miekka. Ja katso: eivätkö hohtaneetkin nyt selväpiirteisinä nuo salaperäiset viisikannat, jotka satavuotias karjalainen sata vuotta sitten oli siihen säilän lappeelle taikoen takonut… Ei, ei se voinut olla himmeän sarvi-ikkunan läpi kuumottava päivänsäde, joka nyt kirkasti tuota mustunutta rautaa, ei, se puhui taas, tuo pureva teräs…!
Säihkyvin mielin marski messuun riensi, vaikkei hän siellä nyt vanhan piispan leppeitä sanoja paljon kuulemaan joutanut. Hän kertasi siellä nyt itsekseen uhmailevin mielin noita karvaita sanoja kuninkaan kirjeestä… Vai niin, ettei "Turun eikä Viipurin linnoja voida enää ruunulta pois antaa" … vai ei voida! Vai ei voida nyt muuta kuin juonitella! Mutta sinun, hoikkaluisen baijerilaisen, olisi ehkä kuitenkin hyvä valojasi vähän pitempään muistella, sillä niiden purkaminen voi käydä sinulle liian kalliiksi! Sinä olet toki liian hento Kaarlo Knuutinpoikaa kukistamaan, vaikka nyt kruunua päässäsi kannatkin…!
Humajavan messun sävelistä oli Kaarlo Knuutinpoika taas kuulevinaan sen hurmaavan huudon kaikua, josta hänen toverinsa äsken oli tornissa muistuttanut ja joka kerran oli kajahtanut häntä vastaan Tukholman rantatorin väkijoukosta. Hän muisti sen hyvin, kovinkin hyvin. "Terve kuninkaaksemme, Kaarlo Knuutinpoika!", niin oli huutanut tuo hurmaantunut kansa. Ja hän muisti, kuinka vaikea hänen oli ollut hillitä mieltään, säilyäkseen alistumatta noiden huutojen houkutukseen. Mutta taas tällä hetkellä, piispan kirkkomessua kuunnellessaan, Kaarlo itsekseen rukoili ja hoki:
"Kuningas Kristoffer, älä liiaksi ärsytä minua, etkö näe, että sinä siten lietsot sitä vaarallista kipunaa, joka sydäntäni polttaa ja jota hillitsemään minun täytyy koko kylmäverisyyteni käyttää! Ole huoletta vielä, toistaiseksi se kipuna ei syttymään pääse! Juuri oman onneni, oman kunnianhimoni vuoksi minä en nyt puhalla liekkiin sitä kapinan soihtua, jonka kyllä puhaltaa voisin … siitä syttyisi ehkä omakin rovioni! Mutta muista, Kristoffer, ainoastaan toistaiseksi tuon kipunan kätken, eikä se sammumaan pääse. Kerran se leimahtaa, eikä sen voimaa silloin voi vastustaa kukaan, en itse eivätkä muut, ennenkuin koristaa näitä kiharoitani Ruotsin kruunu ja tämä kourani valtikkaa puristaa… Mutta ei vielä … taltu, tulinen polttoni, taltu vielä…!"
Sillä välin kuin Turun linnassa seuraavina päivinä suurella touhulla varustettiin laivastoa ja miehistöä vesille lähtemään, viipyivät Sisä-Hämeen lähettiläät Turussa toimitellen asioitaan ja katsellen Suomen pääkaupunkia. He olivat jo saaneet marskilta turvakirjeen Krister Vaasalle Viipuriin vietäväksi ja varustautuivat hekin taas taipaleelle lähtemään. Kaupungilla liikkuessaan olivat he kaikkialla huomanneet sitä heille vierasta kiihkoa, joka nyt ihmisten mielet täytti, jakaen heidät kannattamaan toista taikka toista niistä mahtavista ylimyksistä, jotka nyt Suomen eri kulmilla isännöivät ja vallasta taistelivat. Useimmat oli Kaarlo Knuutinpoika reippaalla, kansanomaisella käytöksellään puoleensa hurmannut, mutta olipa niitäkin, jotka hänen menestystään epäilivät ja tahtoivat ajoissa kallistua tarmostaan tunnetun Krister Niilonpojan puolelle. Marskin tähti oli nyt laskemassa, eikä ollut takeita, jaksoiko hän enää siitä kohota… Tuntui, kuin olisi alemmissakin porvaripiireissä käynyt kiihoitusta häntä vastaan, vaikkei se voinut särkeä hänen nauttimaansa suurta suosiota.
Sysikorven miesten toverina ja oppaana kulki näinä päivinä kaupungilla Heinokin, joka sitä varten oli Kuusistosta, piispalta, vapauden saanut. Hänellä oli vielä teiniaikansa ylemmässä katedraalikoulussa kesken, mutta kesäajat niinkuin muutkin loma-aikansa vietti hän nykyisin piispan asemiehenä Kuusistossa, kuuluen jo vakinaisesti piispanlinnan väkeen. Hän nyt korven miehille näytteli Turun merkillisyyksiä, sen kivikartanoita ja luostareita ja sen ulkomaan verkaan puettuja kauppasaksoja, joiden silkillä reunustettu viitta yksin maksoi kokonaisen nahkakiihtelyksen, jommoisen kokoon saadakseen erämies sai viikkokausia saloa polkea. Hän myös heille hetken valtiollisista kiistoista kertoi, ollen sydäntään myöten uljaan Kaarlo Knuutinpojan innokas kannattaja.
Eräänä päivänä opasti nuori asemies kaukaiset vieraansa pyhän Gertrudin kiltan kellariin, joka oli tuomiokirkon lähellä olevan kiltan kivitalon maakerroksessa, ja siellä hän korven miehille tarjosi haarikan vahvaa Lyypekin olutta, — haarikan ja toisen, itse vielä useamman kallistaen. Maailman taipaleella oli hän näet jo oluenkin maun oppinut ja omistanut kaikki kapakkatavat. Ja siellä kellarissa hän nyt maalaisystävilleen äänekkäästi kuvasi, kuinka hyvällä tolalla heidän erämaa-asiansa oli, kun sen mahtava marski oli käsiinsä ottanut.
— Häneltä onnistuu kaikki, mihin hän vain ryhtyy, niin kehui Heino tietäväisenä. — Vaikeudet hänen tieltään itsestään väistyvät, kuin kerran Punaisen meren aallot Mooseksen kansan edestä!
Lämmeten hänen kuvauksiaan kuuntelivat maalaiset, joiden karkean luonnon myös vähitellen sulatti väkevä juoma. Mutta sivulta, paksun kivipylvään kupeelta, kuului silloin, ikäänkuin vastauksena Heinon kehumiseen, ilkahtava ääni:
— Kun eivät vain ne aallot sittenkin pään yli valahtaisi!
— Hä?
Kiukustuneena Heino pystyyn kimmahti ja kääntyi, lyhyen asemiehen-miekkansa kahvaan tarttuen, siihen pöytään päin, josta tuo pilkallinen pistos tuli. Siinä istui, nenät vastakkain, kaksi rääveliläisten markkinasaksain pukimissa olevaa miestä; he istuivat siinä jo hyvässä hiprakassa, eivätkä näyttäneet Heinon liikettä huomaavankaan. Heino arveli heidän silloin omia juttujaan puhuneen ja istahti taas paikoilleen, huutaen paksunaamaista kapakoitsijaa tuomaan uutta juomaa.
Mutta hänen verensä oli jo kuohahtanut, luonto oli noussut, ja kun kapakan isäntä tuli miesten tinaisia oluttuoppeja täyttämään, huudahtikin Heino hänelle rehennellen:
— Vie pois kaljasi, äijä, tulisempaa juomaa nyt tarvitaan. Laske tynnyristäsi meille kuumaa Espanjan viiniä, että erämaan pojatkin kerran saavat maistaa polttavan marjan mehua!
Ensi kerran maistoivatkin nyt Sysikorven miehet etelän huumaavaa nestettä, mutta tarjoojan veret se kuitenkin ensiksi kuumensi. Hän kohotti maljansa korkealle ja huusi koko kellarin halki:
— Nyt juodaan ritareista jaloimman malja, Kaarlo Knuutinpojan, marskin ja valtionhoitajan!
Mutta taas kuului kivipatsaan kupeelta tuo pilkallisesti pureva ääni:
— Joka oli valtionhoitaja, mutta potkun sai…
— Kuka uskaltaa…!
Nyt oli nuori asemies jo juossut lattian poikki siihen pöytään, josta ivasanat tulivat, ja siellä hän hehkuvana haastoi:
— Kuka uskaltaa puheeseeni sekaantua, se vastatkoon omista puheistaan.
Puolihumalainen mies, joka nuo pistosanat oli lausunut, katsoi Heinoa, näki hänen olevan piispan väreissä ja vastasi:
— Olethan piispan väkeä, kenen urakalla siis kehut täällä sitä ritaria, jolta itse piispakin on siivet leikannut ja joka täällä nyt maanpaossa on?
— Marskiko… Suomi on hänen läänimaansa!
— Kauan ei taida hänellä olla täälläkään maita!
— No kenellä sitten?
— Sillä, jolle ne kuuluvat, Krister-herralla!
— Vakooja! — karjaisi Heino kiihkoissaan. — Kuulkaapa muutkin näitä Krister-herran urkkijoita, jotka täällä piiloilevat Räävelin saksain saroissa…
Yleisen huomion oli tämä kohtaus herättänyt hämärässä kellarissa, jossa porvareita ja asemiehiä eri pöydissä istui, ja pian kyllä kuultiin, kummalla herroista siellä kannatus oli.
— Jokeen juonenpunojan joukko!
— Vartiovuorelle vaasalaisen miehet!
Sellaisia huutoja jo kellarissa kuului, ja kiltan isäntä koetti kiireellä saatella nuo hänen kapakkarauhalleen vaaralliset saksat ulos. Mutta Heino oli saavuttamastaan kannatuksesta yhä kiihtynyt, hän ojenteli siinä nyt haarikkaansa suoralla käsivarrella ja huusi pakoon pyrkiville ilkkuen:
— Kaarlo Knuutinpojan malja, hänen, joka pian lähtee laivastollaan Viipuriin, pistämään Krister-herran pussiin kuin silmättömän kissanpojan, hukuttaakseen hänet lähimpään rapakkoon!
Kapakkaväki nauroi kurkun täydeltä. Mutta lähtevistä miehistä toinen löi ohi livistäessään nyrkillään Heinon haarikkaa, niin että se rämisten seinään lensi…
Hetkeäkään ei Heino silloin viipynyt, hän paljasti miekkansa ja juoksi salamoivin silmin ulos paenneen jälkeen, joka jo katua pitkin harppasi tuomiokirkkoon päin. Kapakasta juoksi väki kadulle, kauppiaiden myymälöistä pistäytyivät ostajat ulos katsomaan tappelua, — sellaista huvitusta kyllä Turussa useinkin tarjottiin. Pakenija huomasi pian, että nuoren asemiehen jalat olivat nopeammat ja hädissään hän silloin kirkkomäelle kiirehti, tuomiokirkosta suojaa hakemaan, — kirkon pyhyyden tuli toki jokaiselle suojaa suoda. Mutta sokea oli suuttumuksesta nyt takaa-ajava asemies; hän ei ajatellut paikan pyhyyttä, ei kirkon kynnyskään häntä pysäyttänyt, hän ryntäsi sinne sisälle solvaajansa jälkeen, miekka ojossa, kasvoilla hurja kiihko. Keskikäytävällä hän pakenijan tapasi ja siellä hän iski… Haavoittuneena kaatui mies kirkon kiviselle permannolle.
Ääretön hälinä syntyi nyt kirkossa ja kirkon edustalla. Tuomiokirkon kattoholvin alla oli verta vuodatettu, sen pyhyys oli häväisty…! Typertyneenä kävi kansanjoukko haavoittunutta ulos kantamaan ja vasta kotvasen kuluttua herättiin kysymään, mihin ilkityöntekijä oli joutunut? Hän oli hävinnyt, juossut ulos, huvennut väkijoukkoon…
Pyhän Gertrudin kiltan kellarin edustalla väänteli pulleanaamainen kapakoitsija käsiään, vaikerrellen sitä vahinkoa, mikä hänelle oli tullut, kun vieraat hälinässä maksamatta olivat menneet. Mutta Sysikorven miesten päästä oli humala äkkiä huvennut, hölmistyneinä he kävelivät katua pitkin ja kuuntelivat kuvauksia tuosta kauheasta tapauksesta, kirkon häpäisemisestä ja siitä ankarasta rangaistuksesta, joka nyt hurjaa asemiestä odotti. He pelkäsivät siihen juttuun itsekin sekaantuvansa ja vallan kalpeana virkkoi Sysikorven kirkkoherra Suopellon Sipille:
— Nyt viipymättä taipaleelle, täällä ei ole meidänkään enää hyvä olla.
— Haetaan kortteeripaikasta kontit ja papin hevonen, vastasi Sipi ja alkoi astua alas rantaan päin.
Päät kumarassa ja mielet matalina he astuivat, surren tuota verityötä, johon heidän hyvä tuttavansa oli etelän viinin hurjistamana eksynyt. Mutta rantakatua kävellessään he yhtäkkiä huomasivat, etteivät he päässeetkään siitä eteenpäin; suuri väkijoukko täytti koko laivasillan ja rantakadun Saksan kestien myymäläkojuihin asti, ja heidänkin täytyi pysähtyä siihen katsomaan samaa, mitä muut katselivat.
Ja katselemisen arvoista se todella olikin. Uljas laivasto oli lahdella nostetuin purjein ja laivojen kannet olivat aseväkeä mustanaan; vieri vieressään seisoi siellä kiiltäväkypäräisiä miehiä, joiden pitkät peitset muodostivat kuin tiheän vesakon vesille. Toisiin laivoihin vielä rantalaiturilta ratsuja talutettiin. Mutta muita korkeampana ja kookkaampana kellui laivaston keskellä marskin komea, valkoiseksi maalattu johtajalaiva, jonka keulaa koristi pyhän Nikolauksen, merimiesten suojeluspyhimyksen, puusta veistetty rintakuva. Siihen juuri ankkuria ylös vivuttiin ja sen peräkohokkeella seisoi Kaarlo Knuutinpoika itse hopealta hohtavassa haarniskassaan, päässään kullattuun kaareen huippeneva, avonainen kypärä. Hänen vieressään seisoi tummissa teräsvarusteissaan hänen sotaisa toverinsa Eerikki Akselinpoika, jonka kypärä kasvojen kohdalta muodosti koukeron kotkannenän, tehden hänet peloittavan hirviön näköiseksi. Tähän laivaan päin linnan naiset rannalta liinojaan heiluttivat, ja sitä kohden kajahtivat rantarahvaan onnentoivotushuudot. Siihen viitaten puhuivat porvarit rannalla:
— Siinä menee nyt Suomen marski vastaamaan kuninkaan haasteeseen.
— Sellaisella joukolla vastata kelpaakin!
Jo soljuivat ensimmäiset noista lyhyistä, leveistä, laattapohjaisista laivoista verkalleen hienossa maatuulessa merelle päin, ja vähitellen kävi katselijain muodostama ihmismuurikin rannalla höllemmäksi, joten Sysikorven miehet pääsivät soljumaan laiturin luo. Sen äärestä juuri viimeistä laivaa työnnettiin vesille. Silloin juoksee vielä rihkamasaksain myymäläkojujen lomitse alas laiturille asemies, jolla on viitta hartioillaan kuin matkalle-lähtevällä ja joka heiluttaa pergamenttikääröä kädessään, väläyttäen samalla näkyville piispan värejä. Väkijoukko antaa auliisti tilaa juoksijalle, laivaa seisotetaan keksin varassa silmänräpäys ja hengästynyt asemies, jonka hattu on silmille valahtanut, harppaa laiturin poikki ja loikkaa kaidepuun yli laivaan.
— Kerkesipähän vielä, virkkaa joku väkijoukosta jännityksellä, sillä samassa hetkessä jo laiva ulkonee laiturista ja tuuli täyttää sen purjeet, kiidättäen sen lahdelle toisten laivain perästä, jotka jo kuin joutsenparvi uivat Ruissalon lehteväin rantain ohi.
— Oliko se Heino, kysäisi silloin kuiskaten Suopellon Sipiltä Karmalan Lauri, kun he taas hajaantuvan väkijoukon välitse pääsivät kulkemaan kortteeripaikkaansa päin.
— Niin tuoko viimeinen viestintuoja? vastasi Sipi. — Heinon se oli näköinen, vaikka sillä oli hattu silmillä ja viitta pukunsa päällä.
— Mutta miten hän kolttosensa jälkeen pääsi juoksemaan tiheän väkijoukon lävitse, miten uskalsi hän hypätä huovien laivaan, surman suuhun…?
— En ymmärrä, — äläkä kysele. Me emme puhu kellekään koko asiasta, se olkoon meille aivan vieras juttu. Me haemme nyt vain kontit kortteeripaikasta ja luikimme yhtä painoa Hämeentullista ulos maantielle, — tästä Turun elämästä olemme jo tarpeeksemme saaneet.
Pian istui Sysikorven pappi jo hevosen selässä — hän näet selkähevosella taivalta teki, toiset lähettiläät jalan — ja hänen molemmilla puolin kävelivät talonpoikaiset miehet, laukut selässä, sauvat kädessä, aloittaen taas pitkän taipaleen. Ja kun he kaupunginmäeltä vielä silmäyksen taakseen heittivät, silloin näkivät he juuri Kaarlo Knuutinpojan uljaan laivaston viimeisten purjeiden vilahtavan saariston vihreäin, lehteväin nienten taa.
XI. VIIPURIIN.
Hidasta oli näin syyskesän aikana pääsy lautalla Kymijoen yli. Lautta oli pieni, lauttamies vanha, ja liikettä oli tällä Turun ja Viipurin välisellä valtatiellä paljon. Siinä oli törmällä ja majatalossa vuoroaan odottelevaa kulkijaa monenlaista. Oli kotoisia ja ulkomaan saksoja, jotka matkustivat markkinoille, joita kirkkojuhlain aikana eri pitäjissä pidettiin, oli talonpoikia, jotka rannikolta hakivat suoloja syyskalastukseensa, oli karjalaisia laukunkantajia ja aatelisherrain asemiehiä ja ennen kaikkea oli veronkantomiehiä, jotka palasivat kesäveroja kiskomasta. Kun näiden viimemainittujen aina täytyi ensiksi päästä joen yli, vaikka olisivat viimeksi tulleetkin, saivat talonpoikaiset kulkijat usein kiltisti odottaa.
Vuoroaan odottelivat erään kesäisen päivän Kymin läntisellä äyräällä Sysikorven lähetystön miehetkin. Sillaikaa kuin Sipi ja pappi majatalossa tekivät tuttavuutta toisten matkamiesten kanssa, jotka tien tomuja oluella huuhtelivat, istuskeli Lauri virran törmällä, katsellen kuinka asestetut ratsumiehet siellä kuormitettuja hevosiaan lautalle vetivät ja sitä tehdessään hoilasivat, niin että multaiset rinteet kajahtivat ja törmäpääskyset säikähtyneinä koloihinsa viilettivät. Hän oli tavannut siellä siivonnäköisen miekkamiehen, joka sanoi olevansa Viipurin linnan tallirenkejä ja jolta hän kyseli, mihin näitä tavaroita nyt niin tukuttain joen taakse vietiin.
— Viipuriin viedään, selitti tallirenki, Tapani. — Jos Viipuriin saakka kulkenet, saat nähdä näitä kuormia paljonkin, sillä kovasti sinne nyt kesäveroja joka taholta kerätään.
Lauri ihmetteli, kuinka niitä veroja täältä Kymin takaakin nyt Viipuriin kerättiin, hänelle oli kerrottu, että juuri Kymijoki oli Suomen läntisen ja itäisen käskynhaltijakunnan, Hämeen ja Karjalan, rajajoki. Mutta Tapani selitti, että kun herrat nyt ovat riidassa keskenään, niin he eivät paljon välitä, vaikka toistensakin alueilta veroja kantavat; varsinkin oli Viipurin isäntä, äkäinen Krister-herra, nyt oikein uhmalla pannut veroväkensä liikkeelle.
— On se Hämeen voutikin väkineen tuolla majatalossa, lisäsi Tapani. — Mutta heikompi kun on tällä kertaa voimiltaan, niin eipä kykene estämään meitä saaliitamme joen taakse viemästä, vaikka mielikin tekisi.
Ihmetellen Lauri tiedusteli, mikä sellaisesta kaksinkertaisesta verottamisesta lopuksi tulee. Siihen vastasi Tapani:
— Sen herrat selittäkööt, ne, jotka nyt kiistelevät, kumpi heistä on mahtavampi maassa. Jos kovin suuttuvat, iskevät ehkä pian sotaväkineen vastakkain… Kuules tuotakin mökää tuvasta, siellä ovat jo pikkuherrat tainneet keskenään suuttua…
Majatalosta kuuluva melu johtuikin todella siitä, että siellä jo Krister Niilonpojan verottajat olivat joutuneet riitaan Hollolan voudin ja hänen miestensä kanssa, jotka eivät lopultakaan olleet jaksaneet hillitä sappeaan nähdessään, miten viipurilainen heidän veromaansa puhtaaksi raastoi. Nyt saapuivat sieltä tuvasta melunpitäjät ulos pihalle, jossa he yhä toraansa jatkoivat. Mutta sen kestäessä hakivat Hämeen puolen veromiehet hevosensa rantaniityltä ja hankkiutuivat, heikommuutensa tuntien, vielä hyvän sään aikana lähtemään matkoihinsa riitapaikalta, — he tiesivät kyllä, kuinka väleen sellaisessa tilaisuudessa miekatkin saattoivat esiin välähtää. Mutta satulaan päästyään uskalsivat he jo viipurilaisille uhata:
— Nuo kuormat teiltä vielä takaisin peritään ja korkokin niistä kannetaan!
— Tulkaapas ottamaan! ilkkuivat Viipurin miehet.
— Pian tullaankin, — meidän marski ei olekaan niitä miehiä, joka kurittamatta antaa rosvojen nylkeä verotalonpoikiaan.
— Vai rosvoksi Krister-herraa sanot…!
Jo yrittivät Viipurin miehet karata lähdössä olevain kimppuun, mutta nämä väistivät viisaasti, ajoivat kujaa myöten metsänrintaan, toisten heidän pakoaan naureskellessa. Mutta vielä sieltä kujalta Hämeen herra huusi:
— Ilkkukaa sitten, kun marski on teistä käräjät pitänyt ja teidät herranne ympärille hirttänyt!
— Köyttä on Viipurissa sentään ensiksi teille ja maanpakolaiselle marskillenne…!
Niin uhmasivat eri herrain miehet vastakkain. Mutta kun hämäläiset veroherrat jo olivat hyvää vauhtia ajaneet pois kiistapaikalta, kääntyi Sysikorven kirkkoherra, joka hänkin oli säikähtyneenä ja oluen punottamana tuvasta tullut ulos pihatoraa kuuntelemaan, jälelle jääneitä puhuttelemaan. Jo alkumatkalla oli mukavuuteen tottunut kirkkoherra ollut tämän Viipurin-matkansa johdosta vähän levoton, sillä paljon liikkui nyt maakunnissa tuota ylimielistä, raakaa miekkajoukkoa, joka tietkin turvattomiksi teki, ja hän ajatteli kauhulla, rupeaako nyt matkan jatko olemaan tuota vielä pahempaa melua ja tappelua. Ja huolestuneena hän kysyi:
— Veroistako teillä tuli riita Hollolan voudin kanssa?
— Veroista ja muusta, vastasi karski huovipäällikkö. Mutta hän katsahti samalla hiukan epäluuloisesti pappia ja hänen tovereitaan ja lisäsi: — Entä te, jotka täällä sotkeudutte aseväen jalkoihin, kumman herran miehiä te olette?
— Emme kummankaan, vastasi Suopelto, — omia olemme vain miehiämme.
— Mistä?
— Päijänteen varrelta, Lapinkorven rajalta. Teidän linnanherrallenne olemme juuri viemässä hämäläisten valituksia.
Niin selitti Sipi, mutta silloin rämähtivät raa'at veromiehet nauramaan:
— Vai valituksia Krister-herralle, ja tietenkin veroista, — tuohesta teillä lienee pää! Tiedättekö, minkä hän viime kevännä teki Jääsken miehille, jotka niinikään veroista valittamaan tulivat? Hän käski heidän odottaa pikkuisen — sulki heidät tyrmäänsä — ja lähetti sillä välin uudet verottajat Jääskeen ottamaan talonpojilta uudet maarahat. Sitten hän näytti valittajille, mitä veromiehet taas olivat sieltä irti saaneet, ja ärjäisi: Valehtelittepahan, talonpojilla on mistä maksaa! Ja raippalöylyn hän linnan pihalla näille ruikuttajille annatti, — eivätkä he ole tulleet enää takaisin!
Silmät pullollaan kuunteli pappi näitä kuvauksia Viipurin ankarasta herrasta, jonka pakinoille hänetkin nyt oli lähetetty, ja yhä pahemmin rupesi häntä tuo matka huolettamaan. Muiden asioillahan hän liikkui, ajatteli hän, ja siitä saattoi kumminkin tulla hänen viimeinen retkensä! Ja aivan hätääntyneenä hän nyt verohuovilta kysyi:
— Ehkei ole hyvä meidän nyt Viipuriin matkustaakaan!
Toinen älysi papin pelkäävän ja rupesi sen vuoksi häntä yhä pahemmin peloittelemaan:
— Menkää, jos selkäänne syyhyttää. Mutta sen sanon jo etukäteen, ettet sinä, pappi, hevosen selässä perille asti aja; tällä taipaleella on matkamiestä monta, jotka hevosen tarvitsevat ja ottavat. Eikä ole tämän maantien kulkijoille mikään ihme ottaa henki aseettomalta, jos jonkin äyrin luulevat hänen massistaan löytävänsä. Tiepuoleen vain ruumiit viskataan, — sellaisia raatoja näkyi metsätaipaleilla monta, kun me tänne ajoimme! — Lähtekää vain taipaleelle, jos halunne on kova, — mutta minä varoitan, meidän herraa älkää suututtako, jos perillekin pääsette, silloin ei suojele sinua papin kauhtanakaan ukon vimmalta.
Kylmät väreet puistattivat pelästyneen papin ruumista, joka jo oli kipeytynyt hevosen selässä kiikkumisesta. Hän oli kuullut ennenkin sekä näistä Karjalan vaarallisista metsätaipaleista että Krister-herran vihoista, ja hänessä kypsyi tällä hetkellä päätös: minä palaan takaisin Hämeeseen! Ja tuota pikaa kävi kirkkoherra houkuttelemaan tovereitaankin keskeyttämään matkansa — turhahan se kuitenkin on!
— Olkoon mikä on, vastasi siihen Suopelto, asiamme me perille ajamme!
Samaa päättäväisyyttä kertoi nuoren Laurinkin katse. Mutta kirkkoherra kuunteli asemiesten hoilausta lautalla … ei, hän ei lähde ollenkaan tuon vuolaan virran ylitse! Ja juuri silloin, kun lähetystön vuoro vihdoin tuli lautalle päästä, satuloitsi hän kiireellä hevosensa, nousi sen selkään ja huusi lyhyet jäähyväiset tovereilleen. Äsken kuljettua taivalta hän lähti täyttä neliä takaisinpäin karauttamaan, niin että viitanhelmat hulmusivat. Ja vastaantulijat hyppäsivät säikähtyneinä tiepuoleen katsomaan, istuiko papin ratsun lautasilla itse punainen paholainen, koska hän noin hurjasti pakoon ajoi! Ei, pappi vain koetti kiirehtiä, tavatakseen ensi syöttöpaikassa vielä Hollolan veroväet ja päästäkseen sitten heidän matkueessaan Päijänteen kotoisille rannoille palaamaan.
Kahden jatkoivat matkaansa Sysikorven talonpojat autioiden seutujen halki, eivätkä he kertaakaan ajatelleet kesken taipaleelta kääntyä, vaikka kyllä levottomat olivat tiet ja joukkoa monenlaista oli liikkeellä. Ja eräänä iltana aukeni heidän eteensä Suomenvedenpohjan selkä ja sen saarelta kuumotti kuulakkaa iltataivasta vastaan jylhä, jykevä, särmikästorninen linna. Lahdenpohjan kierrettyään he saapuivat pian siihen kallioniemeen, jonka kärkeen Viipurin kaupunki oli rakennettu, ja astuivat Karjaportin kautta kaupunginmuurien sisäpuolelle. Jo matkan varrella oli heille majapaikaksi neuvottu eteläisen sataman varrella, suola-aittain luona, olevaa Hepolan tupaa. Sinne he nyt kallioiden ylitse mutkittelevaa Karjalankatua myöten kävelivät, kunnes Raatihuoneen mäellä kääntyivät Mustainveljesten luostariin päin. Sen vierestä he Hepolan löysivät ja auliisti antoi Hepo-Kaaperi yösijan tuvassaan Hämeen miehille, kaupoillaan kulkevain karjalaisten joukossa.
Lähtipä Kaaperi, suulas, iloinen mies, itse pitkämatkalaisten oppaaksi, kun nämä jo heti aamulla aikoivat linnaan pyrkiä, linnanherran puheille, — heillä oli se usko, että he täälläkin, niinkuin Turussa muutamassa päivässä asiansa ajaisivat. Kolmen kävelivät he niin rantakatua pitkin, joka kiersi kallioisen niemen alavaa äyrästä ja jonka varrella porvarien talot olivat sikin sokin, kävelivät siinä katsellen talonpäätyihin avatuille myymäläluukuille ladottua rihkamaa. Mutta rannan puolella katua olivat aitat, joissa Kaaperi kertoi Itämeren suurten hansakaupunkien, Lyypekin ja Räävelin, pitävän suuria varastojaan. Vilkas oli liike satamassa, toinen oli täällä hurina kuin Turussa, josta Hämeen miehet juuri tulivat. Laivoja oli sekä laiturin varrella että ankkurissa ulompana selällä, oli monenkokoisia ja näköisiä. Suurimmat olivat noita hansalaisten laivoja, jotka toivat suoloja, rautoja ja kankaita ja joiden raskaita lasteja sitten karjalaiset rahtimiehet Viipurista soutivat Vuoksen väyliä pitkin ja Laatokan yli Syvärinjokeen saakka. Itse oli näet Hansaliitto — niin kertoi Kaaperi sydänmaan miehille — katkaissut kauppansa pääväylän Novgorodiin, sulkenut Nevajoen, mutta tuon oman kieltonsa kiersivät yksityiset hansakauppiaat alituiseen tuomalla tavaroitaan Viipuriin ja niitä sieltä salaa sisäväyliä myöten soudattaen Novgorodin markkinoille. Siihen määrin kannattava oli tuo Itämaiden kauppa, ja siksi juuri oli Viipurista tullut noin vilkkaan liikkeen keskus. Sen rantakadulla kuhisi nytkin ulkomaista saksaa monenkinnäköistä: hansalaisia kapeissa, ihonmyötäisissä pukimissaan ja venäläisiä pitkissä, väljissä kauhtanoissaan, — siinä he suomalaisella rannalla kauppoja hieroivat ja posmittivat vieraita kieliään.
Niemen kärjessä oli kaupungin kirkko, ja sen sivuutettuaan saapuivat matkamiehet tiheään talorypäjäkseen, joka oli syntynyt mantereelle vastapäätä linnansaarta ja josta Karjaportilta ja harmaidenveljien luostarista tuleva pääkatu johti suoraan linnansillalle. Aamu oli jo pitkälle ehtinyt, mutta vielä oli pystyyn vivuttuna sillan linnanpuoleisessa päässä oleva laskusilta, ja matkamiesten täytyi senvuoksi pysähtyä siihen Suomenveden rannalle, pohjoisen sataman varrelle, vipusillan laskemista odottamaan. Siinä oli heidän edessään nyt korkeana ja juhlallisena Viipurin vanha linna, joka kuin harmaja möhkäle kohosi suviseltaan vihantarantaisten salmivesien keskeltä.
— Tuo korkea rakennus on Olavintorni, neuvoi Kaaperi, osoittaen jyrkkäseinäistä, neliskulmaista tornia, joka muodosti Torkelin perustaman linnan mahtavan pääosan. Alkujaan olikin tuo torni ollut linnan yksinomaisena varustuksena, mutta sittemmin oli saaren rannoille rakennettu paksu, kivinen muuri, joka nyt pystyjyrkkänä vyönä kiersi umpeen saaren kaikki rannat vesirajaa myöten. Ja tälle muurille oli uusia torneja rakennettu. Niistä oli kaupunkia vastapäätä, itäisellä rannalla, pyöreä vahtitorni, jonka alitse juuri kulki linnaan se pääportti, joka nyt vielä öiseltään oli suljettu. Mutta sieltä portin takaa ja Olavintornin edustaiselta linnanpihalta kuului hevosten hirnuntaa ja miesten huutoja salmen toiselle rannalle saakka.
— Onko siellä aina tuommoinen mölinä? kysyi Lauri ihmetellen
Hepo-Kaaperilta, kun he siinä hirsikasalla lepäilivät.
— Ei, siellä mahtaa olla nyt jotain erityistä tekeillä. — Mutta käykää itse katsomassa, nythän sieltä näkyvät jo nostosillan laskevan.
— Etkö sinä tulekaan linnaan mukaamme? kysyi Sipi, joka jo oli toivonut Kaaperista sinnekin saattajan saavansa.
— En, — ei sinne asiatta kukaan mene, eikä vähällä asiallakaan!
Kimakasti vinkuivat paksut rautavitjat, kun raskasta hirsisiltaa alas vivuttiin, ja ihmisiä näkyi jo kaupungista linnaan kävelevän. Sinne lähtivät nyt siis Hämeen miehetkin, ja portin sisäpuolelle he pääsivätkin. Mutta siihen sisämuurin kupeelle, linnan pihalle, he jäivät seisomaan kuin puristettuina ahtaaseen rakoon — edemmäs eivät päässeet. Sillä piha oli täynnä satuloituja hevosia ja rautapaitaisia ratsumiehiä, jotka siinä nyt kiireellä laukkujaan satuloihin sitoivat ja selkään istumaan jouduttausivat. Sydänmaan miehet eivät sitä menoa ymmärtäneet. Mutta tuokion kuluttua vaikeni yhtäkkiä melu: Olavintornin pääkäytävästä kuului kannusten kilinää, ja sieltä astui ulos lyhyenläntä, kumara ja kuiva ritari, kahden nuoremman kiiltohaarniskaisen ylimyksen seuraamana. Vielä ketterin askelin astui tuo vanha mies pihan poikki eikä hän paljon asepojan apua tarvinnut, kun hän satulaan kiepsahti, lähtien etumaisena ajamaan ulos portista sillalle, jonka paksut pohjapalkit kumeasti kajahtivat, kun koko ratsujoukko johtajaansa sinne seurasi.
Neuvottomina seisoivat hämäläiset autioksi jääneellä linnanpihalla katsellen poistuvaa ratsujoukkoa, — ei näkynyt siellä enää kuin pari tallirenkiä, jotka pihalta heinänjätteitä haravoivat. Mutta ilokseen tunsi Lauri näistä toisen samaksi hyvätuumaiseksi Tapaniksi, jota hän Kymin törmällä oli puhutellut, ja häneltä he nyt kävivät kysymään, miten linnanherran puheille mahtaisi päästä.
— Linnanherranko, hämmästeli Tapani, — tuossahan juuri näit hänen ajavan portista ulos poikineen.
— Sekö oli itse Krister-herra!
— Itse oli, itse lähti täältä talonpoikia kurittamaan.
— Kurittamaanko talonpoikia?
Niin, Tapani kertoi nyt tarkemmin tuon ratsastusmatkan aiheen. Kapinaan olivat nousseet Karjalan talonpojat, Jääsken miehet ja muut, olivat listineet linnan veroherroja kuin halmenauriita, ja niiden luo joukkoineen vierailemaan lähti nyt juuri linnastaan Krister Niilonpoika.
Näistä kertomuksista pääsivät pian Hämeen miehet ymmärtämään, että heillä olikin edessään pitkä odotusaika, jos mielivät Viipurin linnanherraa tavata, — ja tavata heidän häntä täytyi! Oli heillä nyt aikaa Viipuria katsella, sekä yksin että Kaaperin seurassa.
Vasta muutamia vuosikymmeniä oli Viipurilla ollut oikeat kaupunginoikeudet, mutta se oli iältään jo vanha kaupunki, kertoi Kaaperi. Se oli, tämä nykyisellä paikallaan noin sata vuotta sijainnut kaupunki, puristettu ahtaalle ranta-alueelle muuriensa sisäpuolelle, — täällä ei näet koskaan voitu elää ihan turvallisina idän levottomalta naapurilta, Suuren Novgorodin ruhtinasvallalta, jonka kanssa Ruotsin ritarit alituiseen olivat olleet sotakannalla. Nyt oli kuitenkin muutamia vuosikymmeniä rauha vallinnut näilläkin rajamailla, ja sen varassa oli kaupunki jo päässyt melkoisesti vaurastumaan.
Näitä kertoi Kaaperi pitkämatkaisille matkamiehille, heidän nyt viikkokausia hänen majassaan majaillessaan. Itse ei hän ollut kaupungin varsinaisia suurporvareita — ne olivatkin enimmäkseen noita hansalaisten laivoissa Viipuriin kulkeutuneita saksalaisia, — hän oli vain ajurinammatin pitäjä, joka venheillä ja hevosilla kuljetti hansalaivain lasteja, milloin vain maista laivoihin, milloin laivoista aina Laatokan vesille saakka. Mutta pitipä hänkin sentään ranta-aitassaan suolakauppaa niille maalaisille, jotka eivät vielä olleet isompain porvarien majamiehiä — kaikki viipurilaiset pitivät suolakauppaa, siitä oli kaupunki saanutkin "suolakaupungin" nimen. Ja hän oli valpas, virkeä mies, joka osasi sydänmaan talonpojille selittää monta asiaa, joita nämä eivät ennakolta tunteneet.
Eräänäkin iltana hän majatuvassaan oman valtiollisen ymmärryksensä mukaan selitti heille sen riitaisuuden ja kahnauksen syitä, jota erämaan miehet kaikkialla näillä vanhoilla rintamailla kulkiessaan olivat nähneet, mutta eivät vielä täysin ymmärtäneet. Kahta kukkoa ei sovi samalle rikkaläjälle, ne tappelevat siinä, kunnes toinen kaatuu, selitti Kaaperi. Kaksi mahtavaa miestä on nyt Suomessa, eivätkä he voi toisiaan suvaita edes maan vastakkaisimmissa äärissäkään. Ja molemmat heistä vaativat Viipuria linnaläänikseen. Kaarlo-marskia oli jo Viipuriin linnanherraksi odotettu, mutta ei tiedä nyt, miten käy. Aatelisetkin menevät aina sen matkaan, jonka luulevat vankimman olevan, ja nyt sanotaan Suomen herroista Kristerin olevan paremmalla puolella. Hän kävi keväällä laivoillaan Tukholmassa, ja sieltä palattuaan hän rupesi oikein uhmalla linnaansa muonittamaan ja varustamaan, ei kuulu aikovan siitä lähteä hyvällä eikä pahalla.
— Jo Kyminjoelta asti olemme kuulleet sellaista humua, että täällä sotaa varotaan, — ihanko sitä todella odotetaan? kysyi Lauri.
— Me porvarit emme siitä mitään tiedä, vastasi Kaaperi varovasti, — mutta kukapa tuntenee herrojen aikeet, tuskin ne suottakaan varustautuvat.
Sydänmaan talonpojat jäivät hetkeksi miettimään, miten heidänkin suuren rajankäyntiasiansa kävisi, jos täällä herrat vielä rupeaisivat keskenään sotimaan … kummastahan silloin lopultakin apu lähtisi. Ja Kaaperin puheista teki Sipi äkkiä kysyvän johtopäätöksen:
— Tuntuupa siltä, kuin Kaaperi-isäntäkin enemmän pitäisi sen marskin puolta, — taitaisipa hän olla teille mieluisampi herra?
Mutta majatalon isäntä aivan hätkähti, kun hänen selityksistään oli sellainen käsitys saatu, ja hän kiirehti melkein hätäisesti torjumaan:
— Pyhän Nikolain ja kaikkien pyhäin nimessä, enhän ole mitään sanonut, älkää hiidessä semmoista kenellekään puhuko. En sekaannu herrojen riitoihin, ajan rahtia ja myyn suoloja enkä välitä, kuka linnassa herrastaa. Taisihan kyllä sinä aikana, kun marskin suku Viipurissa isännöi, porvarikin usein saada myydyksi linnaan voisaavin taikka lohitynnyrin, — nyt et myy mitään, kaikki sinne kiskotaan talonpojilta. Mutta on se tämä Krister-herrakin porvarien puolta pitänyt, kun on riitoja sattunut Räävelin tai Novgorodin saksain kanssa, ja uusia kauppaetuja se on meille hansalaisilta hankkinut, — ei, minä en puhu mitään, vaikka joskus saisinkin vähän liiemman veron maksaa.
Tuli oli Hepo-Kaaperin tuvassa jo sinä iltana matalaksi laskeutunut näiden juttujen aikana, ja sekä matkamiehistä että talonväestä rupesi toinen toisensa perästä jo makuulleen hankkiutumaan. Silloin työntyi vielä ulkoa pimeästä syyssateesta tupaan uusi vieras, märkänä kuin uitettu kissa, tervehti ja vetäytyi uunin kupeelle, katveeseen, vaatteitaan kuivailemaan. Kaaperi kutsui oudon vieraan taloksi, käskipä lähemmäs tultakin käymään ja kyseli, mistä kaukaa vieras kulkee.
— Lastivenhettä olen Juustilasta soutanut, — myöhäksi kävi, ennenkuin kaupunkiin ehdittiin, vastaili vieras harvakseen, yhä katveessa pysyen. Mutta Laurista oli tuo ääni helähtänyt tutulta, hän siirrähti takkatulen luota vierasta lähemmältä katselemaan, ja häneltä oli samassa päästä hämmästyksen huudahdus… Sillä eikö se ollut hänen eräystävänsä, Tuiran Vilppu, tuo märkä, kalvakka olento, joka siinä uunin reunalla lymyili ja pyrki hatunreuhkalla silmiään peittämään. Mutta vieras tempasi hänet viereensä uuninkiukaalle istumaan ja kuiskasi:
— Nyt vaikene, Lauri … tässä ollaan nyt hiiden hinkalossa!
Vilppuhan se oli, vaikkei tuntunut olevan mies nyt omalla asiallaan. Huohottamalla hän vieläkin hengitti, ja hänen silmänsä pälyivät arasti ympärilleen, kun hän yhä kuiskaten jatkoi:
— Monesti olen merrassa ollut, mutta niin lähellä hirsipuuta kuin nyt en ole ollut koskaan, — siksi nyt liikutaan näin hyssyksittäin. Tuo eväitäsi tänne pala, minulla on taas kiire käpälämäkeen, kunhan kolon löytäisin…
— Vai ovat niin asiat, — linnan huovitko ovat kintereilläsi? kyseli
Lauri hämmästyneenä.
— Jos eivät jo ole, niin tulevat… Ellen tässä nyt pääse maailmalle livahtamaan, niin nuori leski on huomenna Karmalassa.
Lauri toi kontistaan tuttavalleen vähän eväitään, joita he Sipin kanssa olivat Kaaperilta ostaneet niillä harvoilla äyreillä, joita hämäläiset olivat heille matka-avuksi keränneet. Mutta ei ollut Vilpulla nyt malttia siinä kuin muutama suupala haukata. Ja pureskellessaan hän puhui:
— Nyt pitää saada venhe vaikka mistä, tästä on jouduttava vesille, muu ei auta.
— Lainataan isännältä, hänellä on venhe tuossa muurin takana aittarannassa.
— Jos venheen tiedät, tule, neuvo minut siihen, pyytämään vain ei ruveta.
— Mutta Kaaperi on rehti mies…
— Tunnen, mutta nahkojaan pelkäisi hänkin, jos asiani kuulisi… Tule!
Talonväki oli sillävälin jo makuulleen mennyt, viimeiset kekäleet vain enää liedessä kiiluivat. Kenenkään huomaamatta hiipi silloin Laurikin äsken tulleen jäljestä ulos, uteliaana kuulemaan, mihin kolttosiin hänen hilpeä ystävänsä taas oli joutunut, koska köysi jo noin läheltä tuntui niskaa puristavan. Lauri tunsi jo pimeässäkin Hepolan pihat ja portit, osasi opastaa toverinsa matalan muurin ylitse rantaan, löysi venheen, löysi airot ja ääneti he rannasta aallokkoon laskivat. Mutta siellä oli myrskyinen sadeyö pimeä kuin hauta, hän ei käsittänyt, mihin he siinä säässä osasivat soutaa. Mutta Vilppu hengitti vesille päästyään vapaammin, ja pian oli entisellään hänen äänensä, kun hän selälle päin soutaen virkkoi:
— Nyt ei enää hätä heiluttele, tästä pimeästä eivät Krister-herran koiratkaan enää miestä vainua. Nyt vain kysytään, mihin soudetaan, selkää on joka taholla, — saat sinäkin jo maihin jäädä, jos tahdot.
— Tulenpahan Kaaperin venhettä takaisin tuomaan, vastasi Lauri. Ja kun Vilppu kyseli jotakin lähdössä olevaa laivaa, johon hän vanhana meripoikana merimieheksi pyrkisi, muisti Lauri päivällä nähneensä erään rääveliläisen aluksen, joka luovi satamasta Uuraan salmelle ja jäi sinne selän taa yöksi ankkuriin.
— Siispä sitä kohden soudetaan, intoili Vilppu sitä rohkeampana, kuta väljemmältä oli pimeää vettä häntä rannasta erottamassa. — Kyllä laivan löydämme, ja Räävelissä olen taas herran kukkarossa, siellä on pakolainen paremmassa turvassa kuin luostarin suojassa.
— Oletko jo luostarissakin ollut? kyseli Lauri voimatta hillitä uteliaisuuttaan. Taistelutoveriaan ja sukulaistaan ei hän ollut tavannut sitten kuin viime talvena, jolloin tämä Sysikorvesta paetessaan Ennin Karmalaan itkemään jätti, ja nyt ilmestyi mies äkkiä kuin kuusta pudonneena hänen eteensä.
Vesilahdelta palattuaan oli Vilppu Laurin kanssa talvisydämen Sysikorvessa hirviä ajanut ja muutamia viikkoja huoletonta elämää viettänyt. Eikä hän ollut hätkähtänyt sitäkään, että häntä kirkoissa kuulutettiin, eipä häntä siellä kukaan ilmiantanut. Mutta keväämmällä oli sitten voutien huoveja ruvennut kylillä liikkumaan ja eräänä hankiaamuna oli Leena hiihtänyt Suopellosta tuomaan sanaa Karmalaan, että jo ovat hakijahuovit Vesilahden kapinanjohtajan jäljillä. Silloin loppuivat Vilpulta rauhan päivät, ja Lauri oli hänet itse silloin saattanut Juuritaipaleeseen, josta Vilppu läksi yksin hiihtämään Suursavon kautta itään päin, paetakseen kauas Karjalan maille. Sen jäljestä ei ollut hänestä Lauri mitään kuullut, ja siksi hänellä paloi halu tuntea noiden pakoaikojen vaiheet.
Mutta Vilppupa ei kiirehtinyt hänen äänellisiin eikä äänettömiin kysymyksiinsä vastaamaan. Hän vaikeni itsepäisesti, tarkaten vielä kerran vakavana ympäristöään, ja sillävälin hän vain souteli voimakkaasti ulapalle päin. Mutta kaukaiselta kajahti jo yövahdin ääni, kun tämä Viipurin muurien takana iltatuntien kulumista hiljaiselle kaupungille julisti, ja viimeiset tulet näkyivät jo sammuvan Raatihuoneen mäen ja Katanpään kallioiden taloista, — määrätuntia myöhempään ei näet kaupunginlaki sallinut taloissa tulia poltettavan. Ulkona syksyisellä selällä ei taas kuulunut muuta kuin sadetuulen tohinaa. Silloin vihdoin Vilppu avasi sanaisen lippaansa ja kävi toverilleen kertomaan ne uudet merkilliset seikkailunsa, jotka hänestä taas olivat pakolaisen tehneet ja hänet silmukan suulle saattaneet. Ja hän kertoikin ne leikkisästi, keveästi, ikäänkuin tuo kaikki ei olisi enää häntä koskenutkaan…
Vilppu kertoi Saimaan suuret selät poikki hiihdettyään avoveteen asti keväällä Viipurissa virnailleensa, — vähän oli työtä, vähän palkkaa! Mutta heti ensi sulalla rupesi hän soutumieheksi muutamaan karjalaiseen lastivenheeseen, joka saksain tavaroita Viipurista kuljetti sisäjokia myöten, Juustilan ja Yläveden väylää pitkin Tiurinlinnaan ja Käkisalmeen ja siitä aina edelleen Laatokan yli Syvärinjoelle ja Ilmajärvelle sekä Suureen Novgorodiin asti. Puolelle kesää oli hän ollut tällä monivaiheisella retkellä, jossa hauska oli ollut ja hyvä oli ollut ansio, eikä hän tästä ammatista aikonutkaan heti erota. Mutta kun hän sieltä turkislastilla oli taas kesällä palaamassa Käkisalmen kautta Viipuriin, uutta saksain varastoa Itämaille hakemaan, niin hän eräänä sunnuntaina joutui Jääsken kirkolle ja tarttuikin sinne.