— Mitä sinä siellä? kysyi Lauri, joka jo matkansa varrella ennen muisti tuon pitäjän nimen kuulleensa.
— No siellä olivat asiat taas sellaiset, että ne minut viipymään viehättivät. Siellä oli rahvas kirkkomäellä koolla, kovin kiihtyneessä mielentilassa näkyivät olevan pitkähihaiset karjalaiset, kirjamiestä kyselivät. Heitä kuohuttivat ne uudet ja moninkertaiset verot, joita heiltä Viipurin linnanherra kiskotti, — kahdet kesäverot se oli jo ottanut samana kesänä ja miehiltä oli loppunut luonto. Minä kuuntelin niitä heidän valituksiaan ja jopa heille kirjamieheksi rupesinkin. Sillä synkkää oli se komento, jonka alle he olivat joutuneet, — jos olivat julmat Hannu-herran voudit Hämeessä, niin vielä sydämettömämmin liikkuivat Kristerin verohuovit Karjalassa … itse näin, kuinka he lehmän laitumelta iskivät ja aitasta kantoivat pois naisten pyhähameetkin.
— Sinä kirjoitit siis heidän valituskirjansa, ja siitä Krister-äijä suuttui? kyseli Lauri malttamattomana.
— Suuttui siitä, että valitettiin hänestä kuninkaalle Ruotsiin, — suuttui ja lähetti taas uudet verottajat talonpoikain taloihin. Silloin minä sanoin Jääsken miehille: Tätä menoa ei meidän puolessa kärsitty, siellä käytiin kengittämään keihäitä.
— Niin, taisitpa sanoa vielä vähän muutakin, — ja jääskeläiset tottelivat neuvojasi?
— Minua kesäkauden kestinään pitivät, ja kävin minä sieltä päin nostattamassa aseisiin naapuripitäjäinkin miehiä. Eikä verohuoveilla ollut sinne viikkokausiin asiaa, verissä päin sieltä palasivat ne, jotka pakoon pääsivät. Mutta nyt syyspuoleen tuli linnanherra itse sinne koko huovijoukkoineen kysymään, mihin hänen veronsa ja verottajansa ovat joutuneet. Vakava tuuma miesten kesken oli ollut lähteä tuurin ja keihäin herrain väkeä vastaan ja pienellä miesjoukolla heitä siis odottelin. Mutta kun metsästä välähtivät huovien haarniskat, niin jopa suli pehmeäksi luonto Karjalan miehiltä… Kävivät herralle polvea notkistamaan ja itkivät: "Tuo Hämeen mieshän se meitä usutti, hän se valituskirjatkin laati…"
— Olihan se vähän samanlaista jo Vesilahdella!
— Mutta Jääskessä he minut suoraan päänsä päästimeksi linnankarhulle luovuttivat, ja Krister-äijä oli niin äkäinen, että siinä paikassa oli minulta miekallaan pääkallon halkaista. Ja huovihevosen jäljestä sain kytkyessä juosta Viipuriin asti, — henki oli mennä siinäkin kyydissä, ennenkuin toisyönä linnaan ehdittiin.
Tästä taas Lauri vilkastui ja kysyi:
— Onko linnanherra siis jo palannut?
— On, osan väkeään hän vain jätti Karjalan miehiä masentamaan ja uutta rangaistusveroa ottamaan. Minut tuotiin linnaan hirtettäväksi … jo näytettiin minulle sen ilon paikkakin, odotettiin vain paria karjalaista tovereikseni. Siksi aikaa oli minut tietysti tyrmään pistettävä. Mutta siinä veroinnossaan olivat linnan heitukat sysänneet verotavaroita siihenkin hinkaloon, jossa minua oli säilytettävä, ja ne oli ensiksi siirrettävä muualle.
— Ja sitä et sinä ruvennut odottamaan?
— En kauan. Kädet minulla olivat tiukkaan sidotut, mutta jalat olivat vapaat. Kun niin seisoin holviaukon suulla, huovien ympärilläni touhutessa, katselin kupeilleni… Muurin reunalle ei ollut kovin pitkä harppaus, sen päälle jaksoin loikata, ja muurin alla, huimaavan syvällä, tiesin rannan ja vesirajan olevan. Yksipä on, kuolenko köyteen vai rantakiviin, ajattelin itsekseni, hyppäsin muurin laelle, juoksin sen yli ja viskausin päistikkaa pimeään syvänteeseen… Kiire jo olikin, huovi oli perässäni muurille loikannut ja tapaili sitä kahlenuoraa, joka sidotuista käsistäni roikkui.
— Etkä iskenyt päätäsi mäsäksi?
— Sitä itsekin ihmettelin … sattui siihen kohtaan syvä vesi. Siellä pimeässä aallokossa kuppelehdin kädet köysissä … mutta tuokion kuluttua tunsin ajauneeni muurin juurelle kivikkoon. Siinä makasin ja kihnutin terävään kivensärmään köyttä poikki, sillaikaa kuin huovit ylempänä muurilla hoilasivat ja toisilleen minun jo hukkuneen vakuuttivat. Mutta kun käteni olivat irti, uin siikana salmen yli kaupungin rantaan ja pakenin Mustain veljien luostariin, jonka raskasta portinläppää kolkutin väsyneenä ja märkänä.
— Mutta sinne päästyäsihän olit turvassa!
— Siinä luulossa minäkin siellä levolle kävin, — mutta mitä vielä! Vihainen linnanherra kuuli heti aamulla minun luostariin paenneen, kutsui mustain päämiehen puheilleen ja uhkauksilla oli hän vaatinut vanhaa munkkia luovuttamaan minut pois luostarinsa turvasta, — niin sydämikkö on äijä! Kovin kuului päämunkki sitä vaatimusta vastustelleen, luostareissa kun pitäisi vainotuillakin tyyssija olla, mutta taipua hänen oli täytynyt.
Vilppu hymähti katkerasti, muistellen, kuinka hän siellä nukkui kuin pyhimys vahvassa turvassa, ja sillävälin oli sopimus tehty siitä, että hänet seuraavana aamuna luostarista linnaan luovutetaan, — ritari oli siinä kirkkoakin mahtavampi! Mutta taas hän hilpeästi jatkoi kertomustaan:
— Onni on, että nuo joutilaspäiväiset munkit ovat löyhäsuisia lärppiä. Kun päivällä heräsin, juorusi yksi heistä heti minulle koko jutun. Siinä siis pelastukseni! ajattelin, nyt ei Krister-herra kaulani venytystä enää toistaiseksi lykännekään! Hän oli jo pannut huovinsa luostarinportille minua vartioimaan, — siellä kai ne seisovat vieläkin sateessa, sääli miehiä! Mutta minä kävin sairaaksi.
— Tosissasiko?
— Tosissanikin, luitani vilusti, pyysin rohtoa ja nukuin. Mutta nukuin vain sen verran, että näin jo munkkien levolle lähtevän, — en tiedä, tokko he vahtivatkaan minua niin ylen tarkasti. Siinä rakennetaan nyt, kuten lienet nähnyt, uutta kivistä taloa vanhan puuluostarin viereen, ja minut oli pistetty kiviseen koppiin. Niihin tehdään ikkunatkin … se oli kyllä kapea rako vain siinä minun kopissani, mutta leveäkös minä olen mieskään, varsinkaan näin syömättömänä. Ryömin telineille, sieltä pudottausin Hepolan talon katolle, joka on luostarinmuurin vieressä, — portilla vahtivat huovit eivät tietenkään sinne sateiselle taivaalle tähystelleet…
Vilppu vaikeni ja jopa siitä Lauri ymmärsikin, miksi seikkailijalla oli sellainen hätä käpälämäkeen ollut. Mutta tuokion kuluttua heläytti Vilppu niin iloisen naurun, että se kajahti kuin vesihiisien joi'unta pimeillä selillä.
— Mitäs naurat? kysyi Lauri kummissaan.
— Sitä melua, joka nyt aamulla syntyy Mustassaluostarissa, kun minua ruvetaan hakemaan ja huutamaan, kun linnan huovit koviksi käyvät ja kiroilevat hurskaille miehille, — sen melun jo arvaan! Varo sinä vain, Lauri, että et joudu siihen sekaantumaan etkä vastaamaan öisestä soudustasi!
— Kukapa minut täällä tuntee ja soutuni tietää!
— Hyvä olisi. Mutta siirrypäs airoihin sinä, nyt minulta tuntuu jo eväs paremmin luistavan kuin äsken Kaaperin tuvassa.
Ääneti soutivat nyt toverukset tuokion pimeää selkää. Sitten rupesi Vilppu vuorostaan suupalojensa lomaan kyselemään Laurin matkoja ja hämäläisten eräasian enteitä. Hän kertoi Sysikorvesta paetessaan viipyneensä muutamia päiviä Suur-Savon kylillä ja siellä savolaisia puhutelleensa, — eivät he olleet häntä kalajärviltä tunteneet, vaan auliisti olivat hänelle avun ja evään antaneet, kun kuulivat miehen ruunun huoveja pakenevan. Ne ovat tuuman miehiä Savon miehetkin, kun heidän kanssaan noinikään sovinnossa juttelee, selitti Vilppu, — ei uskoisi heitä samoiksi tappelijoiksi, kuin ovat kalajärvillä.
— Eikö sinua siellä kukaan tuntenut? kysyi Lauri hiukan aralla ja epävarmalla äänellä.
Sen arkuuden Vilppu heti oivalsi … vieläpähän on miehellä se kallioniemen impitarina muistissaan, — ja hymähtäen hän vastasi:
— Tunsi yksi, — hänelle sinulta viestit vein, vaikket noita muistanut mukaani pannakaan. Ja hyvämuistiseen mieleen ne tuntuivat siellä joutuvan. Ei ole Tarvaisen tytär vielä sulhasiin suostunut, mutta pidä kiirettä, Lauri, jos häntä omaksesi mielit, pian se voidaan sieltä siepatakin.
— Puhuiko hän sellaista sinulle? kysyi Lauri vilkastuen.
— Eiväthän ne miehettömiksi heittäydy isojen talojen koreat kassapäät. Mutta jotain se puhuikin, kun hänelle kerroin sinun muiden erämiesten kanssa nyt rajankäyntiä ja rauhaa puuhaavan.
— No mitä virkkoi?
— Kun tullee rauhan miehenä, sanoi, niin voin hänelle saunan lämmittää — mutta tulkoon ajoissa! Eikä se ollut leikkiäkään kaikki, sen näin.
Lauri souti nyt sanaa puhumatta, hänen mietteensä olivat yhtäkkiä ruvenneet kulkemaan omia uriaan, jotka jo olivat kaukana hänen levottoman toverinsa seikkailuista. Mutta Vilppu tarkkasi sillä välin tyystin tyyntyvää selkää, jonka pimeästä, sateen vähän tauottua, hämärät rannat vähitellen rupesivat häämöttämään. Hän oli näkevinään jotakin korkeaa siellä sivulla keulan edessä ja kääntäen venheen sitä kohti virkkoi hän yhtäkkiä vilkkaasti:
— Onkohan se tuo, se sinun rääveliläinen laivasi? Tuolta kuultavat mastot taivasta vastaan.
Siinä se oli, vaikka Laurin silmän oli sitä vaikeampi erottaa kuin Vilpun, joka ennenkin oli meren aavoja tottunut tarkkaamaan. Ja laivaa kohden kulki nyt venhe hyvää vauhtia.
— Aiotko herättää laivamiehet? kyseli Lauri, kun lähestyttiin tummaa alusta.
— Eikä hiidessä, — me liikumme pehmeästi kuin peltohiiret, emme herätä ketään. Kas näin! — sano Ennille terveiset, että mies on tallessa!
Venhe laski laivan luo, ja Vilppu huopasi sen keulan viereen, kopeloi siinä hetkisen, löysi ankkurivitjan ja kiipesi sitä myöten kuin vanha laivuri ainakin pimeälle kannelle. Lauri, joka airoissa istui, näki hänen sieltä vain kättä hyvästiksi viittovan, ja sitten hävisi hiipivä hahmo, ikäänkuin hupeni sen mustan rungon sisään.
— Taisipa mies ruumaan pudottautua, tuumi Lauri, laivasta poispäin soutaen —, jokohan nahkansa pelasti taaskin veitikka!
Mutta itsellään oli hänellä nyt kova työpaikka edessä kiskoessaan yksin voimainsa takaa venhettään vastalaitaiseen, joutuakseen ennen päivännousua kaupunkiin takaisin. Mutta siinä kiskoessaan ei hän noita ponnistuksiaan muistamaan joutanut. Vilppu oli kirjavia juttujaan kertoessaan hipaissut hänen mieleensä jo puoleksi maatuneita muistoja, jotka nyt taas kirkkaiksi välähtivät ja jotka syyssateessakin hänen verensä kuumenemaan saivat. Ja hän loi siinä nyt eteensä kirkkaita tulevaisuuden kuvia, miten hän pian, ruunun miesten avulla selvitettyään Lapinkorven riidat, solmii sovun vanhojen vihaheimojen välille, miten hän eräänä päivänä saapuu savolaisten vieraiksi, astuu Tarvaisen taloon, eteiseen keihäänsä jättää, ja virkkaa: "No nyt tulen rauhan miehenä rauhan miesten luo"… Mutta rannassa lämpiää silloin tuttu sauna, ja vastaksia taittaa lehdosta tuttava käsi…
Ne kiertelivät edestakaisin, nuo mieluisat mielikuvat, karkasivat virvatulina ja palasivat taas. Eikä Lauri niissä mietteissä soutaessaan huomannutkaan, kuinka vähitellen yön pimeä vesiltä väistyi ja hallavana valkeni pilvinen taivas, — siinä oli pian kaupunki hänen edessään, ja aamu oli jo alkanut, kun hän venheensä aittarantaan laski. Silloin hän harkitsi parhaaksi olla yrittämättäkään enää muurin ylitse pihaan ja tupaan, jossa kai jo väki oli liikkeellä. Sen sijaan hän haki aitan kupeelta onkensa, jolla hän joutopäivinään oli rannasta särkiä narraillut, ja rupesi ongelle, ikäänkuin sitä varten olisikin aikaisiin tuvasta noussut. Tuuli hajoitteli juuri harmaita pilviä ja päästi päivänkin pilkistämään märkään luontoon, ja särjet söivät nälkäisinä, joten niitä oli ilo rannalle nykkiä. Mutta niitä nykkiessään silmäili Lauri usein selän taakse, jossa juuri rääveliläiseen laivaan märkiä purjeita nostettiin, — nyt se pyyhkäisikin jo salmen lävitse aukealle merelle päin!
Vahingoniloa tunsi onkimies mielessään, kun hän vähän myöhemmin kuuli kavionkapsetta muurin kupeiselta tieltä ja näki huoviparven linnasta päin karauttavan. Niillä on jo tieto luostarivangin karkaamisesta … päätteli Lauri itsekseen … kas noin, hätäpä tuntuu olevan hakijoilla… Yksi huoveista ajoi Laurinkin luo rantaan kysyen, eikö ollut hän nähnyt luostarista päin pakenevaa miestä.
— Mistä minä … tässä olen hetken vain särkiä aamusyönniltä nykkinyt.
Kyselijä oli tyytymätön ja kiukkuaan purkaen rupesi hän Laurille tiukkaamaan:
— Mikä teidät tietää … yön olet sateessa ollut, näet, mekkosi on märkä, vaikka lienet sinä karkurin pakoon auttanut.
Jopa läplätti vähän Laurin sydän, mutta silmiään siimasta kääntämättä hän vastasi:
— Vähän satoi vielä kun Kaaperin tuvasta rantaan tulin, — ketä te sitten haette?
Kiire ajoi huovin edelleen ratsastamaan, mutta vähän epäillen hän vielä taakseenkin Lauria katseli. Mutta aivan levollinen ei ollut enää Laurinkaan mieli, ja tuokion kuluttua hän jo saaliineen astui tupaan ja rupesi siellä liedellä kalakeittoa murkinakseen keittämään. Ei näkynyt Sipiäkään, kaupungille kuului menneen. Syötyään lähti Laurikin taas jaloittelemaan, katselemaan, mitä sinne kaupungille nyt oikein kuului.
Raatihuoneentorilla seisoskeli harvinaisen sakea miesjoukko keskustellen siitä viimeöisestä tapauksesta, joka uhkasi turmiota koko kaupungille. Krister-herra kuului näet heti aamulla äissään uhanneen, että ellei pakolaista kiinni saada, niin hän kiskoo kovan sakkoveron porvareiltakin, joita hän kapinanjohtajan auttajiksi epäili. Siellä sisällä raatihuoneessa kuuluivat nyt pormestarit ja raatiherrat siitä huolestuneina neuvottelevan ja kirjuri luki juuri portailta julistusta, että karkuri on kiinni otettava, missä vain tavataan, ja auttaja myös, jos sellaista on.
— Minkähän nuo tuolle tekisivät, jos kiinni saisivat, kysäisi Lauri vieressään seisovalta sepältä.
— Nahan nylkisivät ja hirressä kuivaisivat…
Puistattipa vähän korven poikaa, kun hän tuota kuria ajatteli, ja hän jo melkein säpsähti, kun hetken kuluttua joku häntä kylkeen töyttäsi. Se oli toki vain Suopelto, joka aamukauden sanoi Lauria kaupungilta hakeneensa.
— Etkö ole kuullut, että linnanherra jo on palannut retkeltään. Meidän on aika joutua asiaamme ajamaan, että sitten jo pääsemme taipaleellekin.
Lauri olisi ehkä vielä antanut suuttuneen linnanherran jonkun päivän rauhoittua, mutta eipä huolinut hän ruveta Sipille epäilyksiään kertomaan, virkahti vain:
— Vai jo on palannut herra. No, mennään siis linnaan.
XII. KRISTER NIILONPOIKA VAASA.
Paksuun villavaippaan kääriytyneenä istui tervaksista roimuavan pystytulen ääressä Viipurin linnan vaakunasalissa linnanherra Krister Niilonpoika Vaasa, potkiskellen aina väliin raskaalla hirvennahkasaappaallaan halkoja edemmäs takkaan, niin että kannus joka kerralta vihaisesti kilahti. Hän istui syvällä nahkaisilla reunustetussa nojatuolissaan ja syviin tyytymättömyyden mietteisiin vaipuneena. Hänen kuivanluisevilla kasvoillaan ei ilmettä liikahtanut; hänen pienet, vaalearipsiset silmänsä olivat puoliummessa, ja joskus vain hän kädellään harasi harvaa, harmajaa tukkaansa. Herra oli viluinen nyt pitkän syysratsastuksensa jälkeen, ja siksi oli hän noin villaisiin kääriytynyt; mutta lämmintä hän yleensäkin rakasti, hirsituli paloi hänen takassaan miltei yhtämittaa talvet ja kesät, ja sen ääressä hän enimmäkseen murjotti kotosalla ollessaan.
Loitompana pöydän luona, ikäänkuin liikaa kuumuutta paenneena, istui Viipurin linnanvouti, Björn Degen, Kristerin vanha asetoveri ja uskottu mies, tyyni ja tasainen herra. Äsken oli Krister-herra maininnut häntä aasiksi ja käskenyt hänen mennä hiiteen, mutta Björn odotti lähempiä ohjeita. Hän sai näet aina vastaanottaa tuittuisen isäntänsä tiheäin suuttumusten ensi puuskat, mutta hän oli niihin jo tottunut eikä niitä enää säikähtänyt. Hänen kanssaan kahden kesken oli Krister-herralla tapana istuskella pitkät illat shakkilaudan ääressä, — he nököttivät siten ääneti nenät vastakkain ja siirsivät kumpikin nappulan tunnissa, miettien taas toisen tunnin uutta siirtoa. Mutta jos onni lopulta oli voudille suosiollinen ja hän herrastaan matin teki, niin silloin saattoi Krister polkien ja karjuen ajaa ystävänsä ulos, ikipäiviksi pois koko linnasta! — komentaakseen hänet seuraavassa tuokiossa takaisin sisälle uutta ottelua koettamaan. Siihen oli Björn-herra tottunut. Ja tottunut hän oli siihenkin, että hänen kiivasverinen isäntänsä, kiukustuneena jostakin vastoinkäymisestä, ajoi ensimmäiset, pahimmat vihansa häneen, kunnes sai oikean asianomaisen höyhentääkseen. Harvoin oli linnanvouti kuitenkaan sellaista ryöppyä niskaansa saanut kuin juuri tänä aamuna, jolloin tieto tuli kapinanjohtajan paosta mustain veljien luostarista, — sitä kiukkua oli kestänyt kauan.
Mutta Björn Degen ei ollut sen alle luhistunut, ja varsin rauhallisena hän nytkin, herransa taas hetkisen äänettömänä lepäillessä takan ääressä, istui häneen selin, katsellen peräseinän vaakunakoristeita ja odotellen uutta ryöppyä. Se vaakunasali oli suuri, holvattu huone Olavintornin keskiosassa, harmaja, iloton ja hämärä. Kivisiä seiniä peittivät siellä täällä karhuntaljat ja villaiset loimet, joita öisin peittoina käytettiin, mutta peräseinällä, uunia vastapäätä, oli Vaasan-suvun kookas, komea vaakunakilpi, raudoitetusta tammesta rakennettu. Ja sen toisella puolella riippui Kristerin teräksinen haarniskapuku ja vaskinen kypärä, mutta toisella puolella pitkä, kullalla kirjailtu ja nahoilla reunustettu vaippa, jossa uumenien kohdalla oli leveä vyö, jonka soljesta jalokivi hohti. Se oli Kristerin drotsettiviitta, hänen juhlapukunsa niiltä suuruuden ajoilta, jolloin hän oli Tukholman linnassa maan ylimpiä hallitusmiehiä, — se kirottu "hanhenpoika" vain aina häntä ylempänä.
Degen-herra katseli, kuinka vyösoljen jalokivi takkatulen lieskasta säteili, ja hän ihmetteli, kauanko isäntä nyt malttoi noin ääneti istua. Hänen luonaan oli näet äsken käynyt mustainveljien luostarin priori, jota hiljaista hengenmiestä linnanherra oli ankarasti sättinyt siitä, että tämä luostaristaan oli laskenut vapaaksi linnasta karanneen vangin, jota Krister oli käskenyt tarkasti vartioida. Tuon ärsyttävän tapauksen seutuvilla ne takan ääressä istuvan vanhuksen vihaiset mietteet vieläkin liikkuivat, sen vouti hyvin oivalsi, ja aivan oikein, jopa äijä sieltä hetken kuluttua taas ärähtikin:
— Degen, laadi kirjallinen julistus siitä, mitä äsken jo suusanallisesti ilmoitin herrankoirain kavalalle preesekselle.
— Mitenkä siis?
— Niin, että minä peruutan luostarilta ne niityt ja maatilat, jotka olen sille lahjoittanut, peruutan rangaistukseksi siitä, että priori on vastoin lupaustaan tahallaan laskenut vapaaksi vaarallisen kapinamiehen…
— Tahallaan, — mutta jos hän valittaa päällikölleen? — sellaisen epäilyksen julkilausui Degen.
— Valittakoon vaikka paaville! Jos hänellä onkin oikeus pakolaista suojella, niin ei ole oikeutta laskea menemään. Ja lisää vielä: esivallalle petollisessa tarkoituksessa! — Ukko liikahteli jo uudelleen ärtyen villaistensa sisällä ja jatkoi: — Huolimattomille vartioille annetaan kullekin kaksikymmentä paria raippoja, ja katso, että he ne rehellisesti saavat!
Sisään huoneeseen astui nyt keski-ikäinen mies, ritaripuvussa, mutta hanhensulka kädessään. Hän oli ryhdiltään ja vähän kumaralta varreltaan melkoisesti Kristerin näköinen, ja siltä näytti, että hänen silmissäänkin pälyi linnanherran synkkää katsetta. Se olikin linnanherran vanhempi elossa oleva poika, Niilo Kristerinpoika, joka isänsä komennon alla otti osaa linnan ja läänin hoitoon, mutta josta isän ankara kuri oli itsenäisyyden vähiin kuivetuttanut. Niilo-ritari oli nyt linnan asesalissa ollut puhuttelemassa erinäisiä linnanherran puheille tulleita asiamiehiä, joita Kristerin matkoilla-olon aikana olikin kertynyt koko joukko, ja hän kertoi nyt isälleen, mitä asioita niillä milläkin oli.
Siellä oli pari lyypekkiläistä kauppiasta, joiden lastialukset Hansa-liiton vartiolaivat olivat saaneet kiinni Suomenlahdella ja ottaneet takavarikkoon, koska laiva oli kuljettanut Viipurin kautta tuodun luvattoman kauppalastin Novgorodista. Nyt he pyrkivät Krister-herran miehiksi ja palvelijoiksi, saadakseen sillä nimellä häneltä suojeluskirjan, jonka avulla riitelisivät lastinsa takaisin. Viipurin linnanherran alustalaisten laivoja ei näet uskaltanut Hansa-liittokaan takavarikossa pitää. Sellainen temppu oli hyvin tavallinen, ja siihen kauppaan oli ahnas Krister-herra varsin hanakka, mutta runsaat hyvittäjäiset hän siitä hätääntyneiltä vaati.
— Puolen lastin hinta meille, sehän on vanha taksa, — niin hän nytkin pojalleen neuvoi.
Sitten siellä oli Viipurin pormestari ja kaksi raatimiestä pyrkimässä Krister-herran puheille ja Niilo-ritari kysyi, saisiko heidät laskea sisään. He olivat tulleet sen viimeöisen tapauksen johdosta selittämään, että Viipurin porvaristo oli siihen aivan viaton, ja pyytämään, että porvareita ei tämän asian vuoksi toki rangaistaisi.
— Ei, heitä en nyt ota puheilleni, murisi vanha herra takkatulensa äärestä, — olkoot vielä toistaiseksi tarpeellisessa pelossa, se heille hyvää tekee. Kutsun heidät jonkun päivän perästä puheilleni ja ilmoitan samalla, paljonko heidän nyt on hankittava viljaa ja suoloja linnaan, — niitä tarvitaan täällä tänä talvena tavallista runsaammin.
Viipurin pormestarina oli Antti Degen, Björnin veli, ja tuntuipa tämä tyly vastaus vanhasta voudista sangen nöyryyttävältä, mutta hän oli tottunut ääneti nielemään pahemmatkin nöyryytykset.
Vielä oli, kertoi ritari, asesalissa odottamassa rääveliläinen rihkamasaksa, joka oli tavattu maaseudulla kaupustelemassa ja tuotu linnaan tuomittavaksi. Hänen maksettavakseen määräsi Krister kohtuullisen sakon, — mies voi kiittää suojeluspyhimystään, kun sillä nahkansa ostaa! — Ja lopuksi oli siellä vain pari hämäläistä talonpoikaa, jotka sanovat jo kauan Viipurissa odottaneensa.
— Hämäläistä, sanot, mitä ne meihin kuuluvat? ärähti Krister äkeissään, mutta samalla vähän hämmästyneeksi ja uteliaaksi käyneenä.
Ja kun ritari kertoi heidän tulleen puhumaan jostakin rajankäynnistä ja viimeksi Turusta saapuvan, heristi vanhus yhä tarkempaan korviaan, vainuten heti jotakin juonta näiden outojen kaukamatkaisten asiasta. Hän käski ovella seisovan heitukan saattaa hämäläiset eteensä. Kotvan olivatkin jo Sipi ja Lauri odottaneet linnan kolkosti kumajavassa etuhuoneessa, asesalissa, jonka kivipermannolla kannusniekat ratsumiehet ja sarkapukuiset jousimiehet kolisten kävelivät ja jonka mustuneilla seinillä pitkistä puunauloista ja monihaaraisista hirvensarvista riippui rautaselkäisiä jousia ja pitkävartisia tapparoita. Niiden välissä oli vanhoja ruostuneita kilpiä ja särkyneitä vaskikoristeita, osoittaen, että oli siinä suuressa asesalissa ennen ollut enemmänkin loistoa, — nyt vallitsi siellä harmaja vakavuus ja painostava kolkkous. Sieltä kutsuttiin nyt yhtäkkiä Hämeen miehet sisälle ankaraksi kuvatun linnanherran eteen, joka puolittain selin oveen istui eikä sanaakaan vieraille tervehdykseksi lausunut. Värähtipä senvuoksi Sipinkin ääni nyt vähän pahemmin kuin Turussa, kun hän tälle jurottajalle kävi talonpoikain takamaajuttuja selittämään ja valittamaan Savon-puolisten väkivallantöistä.
Nuo valitukset ja talonpoikain vaatimus, että Kristerin olisi ryhdyttävä suojelemaan hämäläisten oikeuksia, ne suututtivat nähtävästi alunpitäen entisestään ärtyisellä päällä olevan vanhuksen, sillä jo Sipin puhuessa viskeli hän villaisiaan vähemmäksi päältään ja niiden alta ilmestyi pieni äijä, jonka eleet olivat kiukkuiset ja terävät. Vielä ei ollut Sipi sanottavaansa lopettanut, kun Krister kääntyi oveen päin nojatuolissaan ja iski katseensa talonpoikiin, virkkaen:
— Mikä tuhma bundte geschihte teillä on juteltavananne! Sano lyhyesti: kuka olet ja kuka sinut tänne lähetti?
Sen hän lausui huonolla suomenkielellä, sillä Krister Niilonpoika Vaasa ei ollut pitkän oleskelunsa aikana Viipurissa kansan kieltä edes auttavasti oppinut ja hän sekoitti aina puheeseensa viipurilaiseen malliin kaikki ne kolme kieltä, ruotsin, saksan ja suomen, joita siellä rinnakkain viljeltiin. Hämmästynyt talonpoika, joka luuli kylläkin selvästi puhuneensa, ojensi Kristerille valituskirjansa, ilmoittaen, että he olivat Hämeen talonpoikain asialla.
Mutta Krister-herra ei välittänytkään heidän asiastaan tarkempaa selkoa ottaa. Hän rupesi puhumaan:
— Te talonpojat olette kaikki yhtä uppiniskaista joukkoa, das ist dasselbe, oletteko hämäläisiä vaiko karjalaisia. Ette tahdo verojanne maksaa, vaan tappelette milloin ruunua vastaan, milloin keskenänne, ja sitten te tulette valittamaan, — minä olen jo kyllästynyt tähän katzenjammeriin!
Sipi luuli ukon sittenkin ymmärtäneen heidän asiansa väärin ja virkkoi:
— Emmehän nyt veroista valita, emme pyydä muuta, kuin että saisimme saloillamme rauhassa elinkeinoamme harjoittaa ja että takamaiden rajat selviksi määrättäisiin.
— Hä — kivahti ukko — pitäisikö minun tästä lähteä teidän sumpmarkeille rajoja käymään sen vuoksi, että ette voi siellä sovinnossa elää! Ja mitä rajoja siellä tarvitaan! Erämaat ovat ruunun omia, kiittäkää onneanne, että saatte siellä kalastella, te niinkuin savolaisetkin. Jos ette osaa siellä siivolla liikkua, niin tapelkaa, ryöstäkää ja polttakaa, se on, djeflar i mej, yhdentekevää meille!
Hän kääntyi jo selin Hämeen miehiin, ikäänkuin siten heille ilmoittaakseen, että sillä vastauksella heidän on lähdettävä. Mutta pitkän matkan kulkeneet miehet, jotka niin kauan olivat odottaneet pääsöä linnanherran puheille, eivät niin vähään tyytyneet. Sipi virkkoi rauhallisesti:
— Savolaiset, jotka ovat maillemme hyökänneet, kuuluvat tähän käskynhaltijakuntaan, siksi odotamme täältä apua.
— Hä, odotatte, napisette… Kyllä minä teille avun tiedän!
Näin puhuen viittasi Krister-herra ovella seisovalle heitukalleen, että tämä ajaisi talonpojat ulos. Mutta keihäsniekka ei ollut vielä ehtinyt liikahtaakaan, kun jo Lauri, joka oli ääneti kuunnellut linnanherran vihoja, astui askeleen eteenpäin ja kuumenneena virkkoi:
— Jos ei täältä raja-asiaamme apua tule, niin tulee sitä toisaalta.
Silloin pyörähti Krister-äijä kuin neulan pistämänä ympäri, keikahti kuin kärppä Laurin eteen ja tiuski hänen nenänsä alla:
— Mitä mukisee der Bube? Mistä muualta se apu tulee, vastaa! Hä?
Lauri totteli käskyä ja vastasi rohkeasti:
— Kaarlo-herralta Turusta. Hän ymmärtää talonpoikainkin tarpeet, ja häneen me luotamme.
Uhkaavasti leimahtivat silloin Krister-herran pienet, vilkkaat silmät, ja käheänä hän sähähti:
— Vai Kaarlo-herran luo aiotte mennä, vai hän suosii talonpoikia, — kyllä tunnen sen kapinavirren! Entäpä jos minä pidän huolen, että ette sinne menekään!
Hänen äänensä vapisi kiukkua, hän ärtyi yhä enemmän, ja sulina tulivat jo hänen suustaan puhtaat suomalaiset sanat, kun hän jatkoi:
— Vai oletteko te vehkeilijät jo marskin luona olleet, hänen asioillaanko te kuljettekin, ahaa, niinkö?
Sipi koetti selittämällä korjata Laurin tekemän varomattomuuden. Mutta hän ei ehtinyt ääneen päästä, ennenkuin Krister-herra yhä yltyvän vihansa kuumentamana jatkoi kuumaa puhettaan:
— Teissä härkäpäisissä suomalaisissa talonpojissa asuu niskoitteleva henki, mutta kautta Maarian, kyllä minä sen teistä kitken. Täällä te juoksette marskin asioilla vakoilemassa ja sitten vehkeilette verotalonpoikain kesken minua vastaan. Mutta minä teen solmun sekä vehkeistänne että ruikutuksistanne, siksi lujia tyrmiä on toki Torkkelin vanhassa linnassa, — niissä saatte miettiä, miten Kaarlo-herra teitä auttaa mahtaa!
Mutta se uhkaus nosti kuohuun jo Sipinkin luonnon. Hän veti esille
Turun marskilta saamansa turvakirjan ja lausui tyynesti:
— Ei meitä niinkään tyrmään suljeta, me olemme Kaarlo-herran suojeluksessa.
Mutta se ilmoitus ei suinkaan taltuttanut suuttunutta herraa, se päinvastoin häntä vieläkin ärsytti.
— Juuri sitä arvasin, juuri tuo kirjasi todistaa teidän väärällä nimellä linnaani tunkeutuneen.
Ja taas hän viittasi heitukalleen, mutta nyt rajusti:
— Tyrmään, hetipaikalla, siellä saavat moukat mädätä, kunnes heidän herransa on tästä maasta ajettu.
Ukon viimeisen purkauksen aikana oli nuori, uljas, vaaleaverinen ritari astunut huoneeseen ja pysähtynyt sanatulvaa kuulemaan. Se oli hänen nuorempi poikansa, Juhana Kristerinpoika, vielä nuoruuden vuosissa oleva, uljasotsainen, vapaakatseinen mies. Hän nyt kummissaan kysyi:
— Mitä ovat talonpojat tehneet, kun sinut noin suuttumaan saivat, isä?
— Bonden kätyreitä he ovat, samaa joukkoa kuin Olavi Tavast, jonka eilen sinun kehoituksestasi, pehmeästi kyllä, laskin menemään, — tuossa näet heidän mainekirjansa! Välemmin, huovi, vie miehet tyrmään, ja vastaa hengelläsi, etteivät karkuun pääse, niinkuin se äskeinen kapinamies!
Nuori ritari vaihtoi kysyvän katseen Degen-voudin kanssa, joka hänkin melkein säälien, mutta tapansa mukaan vaieten, katseli, kuinka siinä huolistaan valittamaan tulleita talonpoikia tyrmään raastettiin. Mutta Krister seurasi itse huoveja rappusille asti valvoakseen, että nuo ylpeät Hämeen miehet todellakin tyrmään vietiin, ja sieltäkin hänen käheäksi käynyt äänensä vielä jyrisi poistuvain jälkeen.
Mutta kun ukko sieltä palasi takkatulensa luo, tapasi hänet ankara yskänkohtaus, — hän oli liiaksi ärtynyt, hengästynyt, ja silloin se kohtaus hänelle helposti tuli. Vieläkin yritti hän vihojaan puhumaan, mutta sanat tarttuivat kurkkuun, hän oli läkähtyä ja vaipui kasvot sinervinä, silmät verestävinä, hervotonna nojatuoliinsa. Se ei ollut hänen pojilleen eikä Degen-ukolle mitään outoa, se oli heille tuttu suuttumuksen huippupiste, ja silloin oli heidän aina kutsuttava saapuville suoneniskijä, joka laski vanhuksesta pois liikoja vihaisia veriä, ja peitettävä rykijä turkiksiin, hikoilemaan ja rauhoittumaan. Niin he nytkin tekivät.
Ja koko linnan läpi lehahti silloin ikäänkuin hetkisen helpotuksen henkäys, — ankara isäntä oli taas ainakin pariksi päiväksi ankkuriin saatu! Hänen tuittupäinen kiivautensa rasitti näet aina kuin uhkaava painajainen linnan koko väestöä, josta se oli karkoittanut kaiken naurun ja elämänilon, luoden vain kylmän pelokkuuden koko ympäristöön. Nyt on herra taas saanut kohtauksensa, nyt hän on vuoteessa! — niin kulki salailoinen supatus linnassa suusta suuhun.
Siellä Krister Niilonpoika nyt makasikin hämärässä vuodehuoneessaan sänkyuudinten takana sävyisämpänä ja kesyttyneenä, makasi monien patjojen alla ja joi verta tyynnyttävää rohtokeitosta. Eipä kumma, että se kohtaus taas oli tullut, sillä kovin paljon olikin nyt kuumaveriselle vanhukselle kasaantunut yhtaikaa suuttumuksen ja mielenliikutuksen syitä. Niitä hän nyt tyyntyneempänäkin siellä muistoissaan hautoi.
Ensin se jääskeläisten verokapina. Ja sitä kurittamasta palattuaan oli häntä vastassa linnassa ollut monta tuskastuttavaa viestiä. Pahin niistä, Tukholmasta tullut, oli tiennyt kertoa, että hallitus siellä taas oli — marskin käynnin jälkeen — asettunut uudelle kannalle hänen viipurilaiseen läänitykseensä nähden, jonka kuningas hänelle jo keväällä oli luvannut; nyt se on taas kaikki hyvin epämääräistä. Ja joskin Krister oli kaikissa tapauksissa, vaikkapa aseväellä, päättänyt pitää linnansa, niin tuo kuninkaan horjuvaisuus häntä kuitenkin ärsytti. Mutta vielä enemmän oli häntä kiukuttanut se viesti, jonka jalosukuinen ritari Olavi Tavast oli samaan aikaan tuonut Turusta hänen veriviholliseltaan marskilta: Kaarlo Knuutinpoika tulee muka vain omansa ottamaan, hyvällä tai pahalla! Tulkoonpa se mahtaileva nulikka, koettakoonpa täällä komennella! — olisi sen asiamies kumminkin pitänyt salpojen taa sulkea, vaikka liekin piispan veljenpoika! Mutta olipa hän toki vastauksenkin saanut: "Niin kauan kuin veri suonissani virtaa, ei Kaarlo Knuutinpoika Viipurin linnaan astu, sen vannon kautta sieluni autuuden", niin oli Krister vastannut lähettiläänä käyneelle nuorelle Tavastille hänet linnastaan lähettäessään.
Näiden harmien lisäksi oli sitten tullut talonpoikain johtajan kaksinkertainen pako, joka Kristeriä sitä pahemmin harmitti, kun hän vainusi pakolaisen saneen salaista apua, eikä hän tiennyt keltä. Ja nyt kaiken kukkuraksi tuli tuo hämäläinen poikanulikka julistamaan hänelle, Krister Niilonpojalle, vasten kasvoja, että kansa luottaa enemmän hänen katkerimpaan vihamieheensä, kuin häneen, Kristeriin, itseensä, jota ei siis pidettäisikään mahtavimpana herrana Suomessa, — johan sitä vähemmästäkin saattoi verensalpakohtauksen saada!
Mutta eipä edes vuoteessaankaan, nahkasten välissä vanha toimenmies malttanut kokonaan lepuuttaa väsymätöntä tarmoaan eikä hillitä levottoman mielensä lentoa. Makuukammioonsakin hän kutsui poikansa ja linnanvoudin, jaellakseen heille, joskin nyt heikolla ja talttuneella äänellä, käskyjään:
— Degen, puhui hän, — vie sana veljellesi, pormestarille, että suolaporvarit nyt heti lähtevät syysretkelleen Danzigiin, jottei vain talvi tapaa, ennenkuin linna tarpeensa saa. Sillä kuka takaa, ettei "hanhenpoika" yritä lentää tänne jo talvikelillä, — kun hän minun kutsuni kuulee!
Mutta tämän asian yhteydessä vaivasi eräs aivan uusi tuuma vielä vanhan Kristerin väsymättömiä aivoja. Hän viittasi nuorimman poikansa luokseen ja kuiskasi:
— Ei siitä päästä vähemmällä, kuin että sinä, Juhana, matkustat Antti-herran laivassa Danzigiin, ostamaan muutamia niitä tuliputkia, joilla ne siellä ulkomaiden sodissa nyt ampuvat leveidenkin salmien yli. Viime kesänä näytteli minulle eräs Lyypekin kauppias sellaista kirnua laivassaan ja Viipurin muureilla se olisi piirityksen aikana hyvä kapine.
— Mutta kuka täällä osaa sellaista käyttää?
— Sinun se juuri täytyy oppia. Matkusta Flanderiin asti, jos et lähempää saa, ja tuo tullessasi tarpeeksi sitäkin tulihiekkaa, jota putkessa poltetaan. Parempi vielä, jos putkisepän mukaasi saat. Niillä lähetämme Kaarlo-keikarin toiseen maailmaan jo ennen kuin hän on Viipuria lähellekään ehtinyt.
Nuoren ritarin ei ollut vastenmielistä lähteä isänsä ilottomasta linnasta asioimaan hauskoihin hansakaupunkeihin, ja tällä kertaa pojat ihailivat isänsä sisua, joka pani hänet hankkimaan linnaansa noita uuden ajan merkillisiä keksintökoneita. He lupasivat tarkoin täyttää hänen käskynsä ja tahtoivat jo jättää isänsä yksin hikoilemaan ja tyyntymään. Mutta vielä viittasi vanhus heidät jäämään ja kysyi tuokion kuluttua:
— Mihin luulette "Filpuksen" paenneen, kaupungissa hän ei ole ja maakylät olen tarkoin haettanut? — Ja kun pojat eivät osanneet siitä mitään arvella, jatkoi vanhus: — Hän on ehkä paennut merelle päin, johonkin laivaan… Niilo poikani, kirjoita Lyypekin ja Räävelin porvareille, että jos sellainen "Filpus" sinne ilmestyy, niin on hän pantava kiinni ja lähetettävä Viipuriin. Ja hänen auttajansa, — kuule, ovatko hämäläiset varmassa tallessa?
— Ovat, mutta ethän heitä epäile, isä?
— Säilytä heitä tarkoin. Sillä pojalla oli viekas katse … ja suoneniskijä kertoi, että hänet aamulla oli tavattu märkänä rannassa… He ovat kaikissa tapauksissa Bonden väkeä, ja tahdonpa näyttää heille, kumpi meistä kahdesta lopultakin on mahtavampi Suomessa!
Niin kiukkuili vanhus, vaikka makasi heikkona vällyjensä välissä. Ja kaiken hänen kiukkunsa takana ja kaikkien toimiensa kannustimena oli se yksi ainoa suuri viha, jonka hänen mielensä täytti, — viha tuota Suomen toisessa laidassa elävää sukulaisylimystä kohtaan.
Mutta silläaikaa kuin linnanherra lämpimässä vuoteessaan vähitellen rauhoittui kuuman verensä vihoista, tekivät talonpoikaislähettiläät tuttavuutta sen uuden asunnon kanssa, jonka Krister oli heille antanut vastaukseksi Hämeen kansan haikeihin valituksiin. Se oli linnan pohjakerroksessa, kellarien ja halkovajain välissä, — Lauri arvasi heti, että se oli sama lokero, joka Vilppua varten toissayönä oli tyhjennetty, mutta jonka kohtalon oikku nyt yhtäkkiä oli Vilpun soutajan talvisuojaksi kääntänyt.
Siellä he istuivat kostealla permannolla eikä varsinkaan hyväuskoisen, sovintoa rakastavan Sipin mieli ottanut kuohumasta asettuakseen. Heillä oli oikea asia, vakava asia, jota ajaakseen he esivallan puoleen kääntyivät, ja sen vuoksi — tyrmään! Synkkänä hän puhui:
— Vaivainen näkyy olevan se, joka herrojen apuun turvautuu. Koetettiin kurjuutta väistää, takamaiden tappeluita ja miesten surmaa, mutta yhtä hyväpä olisi meidän tainnut olla tapparain varassa ajaa asiamme Lapinkorvessa ja vaikka kaatua tasapäässä tappelussa, kuin mädätä tällaiseen lokeroon!
Sipi potkaisi raudoitettua ovea, — se ei hievahtanutkaan, — vankoilla lukoilla oli se salvattu. Pieni kolo oli vain oven päällä ilma-aukkona ja lakeisena, mistä tunkeusi sisään hämärä valo.
— Linnanhäkissä ollaan, eivätkä tiedä lähettäjät, kunne katosivat asiamiehet.
Niin puhui katkerana sydänmaan vakava ja vapaa talonpoika. Mutta ääneti viskausi Lauri olkivuoteelle ja hänen mietteensä kiertelivät linnanherran huudoista ja tyrmän pimennosta pois aamuisiin unelmiinsa, jotka nyt kuin ilkkuvina irvinaamoina hänelle nauroivat. Mikä olikin ajanut hänet, metsänkävijän, kotoisilta hirvimailtaan kiertämään herrojen rappusissa, linnoissa ja tyrmissä? Olihan se ukko-vainajan perintö vakavana laskettu hänen nuorille hartioilleen, olihan hämäläisten yhteinen asia hänenkin asiansa. Mutta eipä sittenkään se ollut häntä taipaleelle lykännyt, — sen hän nyt siinä hiljaisissa käräjissään myönsi —, ei takamaiden pyynti eikä rajojen varmuus, ei… Toinen toivo oli näiden vaikutinten alla kytenyt syvemmällä hänen sydämessään, vaikka hän sitä monivaiheisella matkallaan harvoin oli muistamaan joutanut, toinen, oma asia hänet oli kannustanut hankkimaan rauhaa ja sopua savolaisten ja hämäläisten väleihin… Vielä aamulla oli se unelma häntä lämmittänyt…
— Tähän taisi päättyä unelma, — niin hän nyt huoahti, — tässä on nyt niiden retkien tulos!
Ja Lauri hymähti katkerasti, katsellessaan, kuinka Suopelto turhaan potki raudoitettua petäjätä. Mutta rauenneinakin nuo mieluisat mietteet häntä vielä lämmittivät ja rauhoittivat, ja kourassaan puristaen pientä, hopeaista mekonsolkea nukahti hän pian olkipahnoilleen, — hänellähän olivatkin vielä rästinä edellisen yön unet.
XIII. JUMALAN TUOMIO.
Meni syksy, tuli talvi. Pakkanen löi jäähän Viipuria ympäröivät lahdet, panipa riitteeseen virtavat salmetkin ja peitti lumillaan linnan jykeät muurit. Linnan pihalla sytytettiin hirsitulet lämmittämään ja valaisemaan töissään häärivää linnanväkeä, ja paksuissa susiturkeissa polkivat Olavintornin vartiat jäätynyttä tornin lakea, etsien turhaan rintavarustuksen takaa suojaa merituulen viimoilta. Mutta teinipojat saapuivat kaupungista linnaankin vääntämään Betlehemin tähteään, ja yksin tyrmässä tirppovat vangitkin kuulivat joskus tallirenkien tuvasta heidän helakoita joululaulujaan.
Siellä ne näet yhä istuivat linnan tyrmässä Sysikorven miehet, eivätkä he tienneet vapauteen pääsemisestään mitään. Linnanherra oli näet yhtaikaa tuomari ja toimeenpaneva valta, ja hän oli vain käskenyt tallentaa tarkoin marskin miehet.
Mutta eräänä päivänä heti joulun jäljestä leväytti se vartiahuovi, joka heille oli ruokaa tuonut ja joskus halkojakin tyrmän lämmittämiseksi, oven auki ja käski miehet ulos, — työhön! Niin oli linnanherra nyt käskenyt; kaikki väki, mitä linnassa oli, yksin naiset ja vangitkin, piti komennettaman työhön, jäitä sahaamaan ja uusia rintavarustuksia rakentamaan. Kaupunkilaiset olivat saaneet käskyn lujittaa kaupunkia kiertävän muurin, ja salmen vastapäisellekin rannalle, missä oli linnan latokartano, oli ruvettu varustuksia rakentamaan. Linnanherra, joka syystalven oli murjottanut takkatulensa ääressä kuin karhu pesässään, oli taas ponnahtanut tuhattulimmaiseen toimintaan ja pannut koko linnansa liehumaan.
Tyrmässä istuneille vangeille oli tämä työkäsky mieluinen vaihtelu, he vain ihmeissään vartialtaan kyselivät, mistä tämä yhtäkkinen muutos nyt johtui. Eikä ollut vartiakaan salaperäinen kertomaan sitä vähää, minkä hän tiesi. Airut oli äsken tuonut linnaan useita kirjeitä, ja niistä tämä hälinä johtui, — linnanherra oli niistä suuttunut niin, että oli ollut silmät repiä viattomalta viestintuojalta. Ja nyt linnassa kerrottiin, että kuningas oli tainnut sittenkin lopullisesti määrätä tämän Viipurin linnan marski Kaarlo Knuutinpojalle. Tämä oli viime syksynä saapunut suurella laivastollaan Tukholman linnan alle, ja siitä olivat herrat siellä niin säikähtäneet, että olivat tinkimättä suostuneet marskin kaikkiin vaatimuksiin.
— Sen laivaston me syyskesällä lähtevän näimme, kehui Lauri innoissaan. — Mutta Krister-ukko ei taida aikoa sittenkään linnastaan luopua?
— Ei hinnalla millään, vakuutti vartia. — Mutta marski kuuluu aikovan tulla aseväellä linnan ottamaan. Hänen apumiehensä, ritari Eerikki Akselinpoika, värväilee parastaikaa lisää väkeä koko Länsi-Suomesta ja Viron puolelta, saapuakseen tänne suurella sotajoukolla Viipuria piirittämään. Niin ovat kertoneet airuet ja siksi täällä nyt sellaisella kiireellä talvisydännä varustuksia lisäillään ja uutta väkeä harjoitetaan, — näettehän, kuinka siellä komennetaan nahkapoikia linnanpihalla.
— Ja siksi meidätkin nyt sillantekoon laskettiin. Eipä hullummaksi, ahdasta olikin yöt päivät siellä yhdessä kolossa elää!
Niin iloitsi Sipi. Heidät pantiin näet muiden vankien kanssa rakentamaan siltaa linnansaarelta salmen yli Tervaniemen latokartanoon. Ja Hämeen miehet mursivat mielitöikseen kiviä rantakallioista ja vetivät niitä kivikelkalla silta-arkkuihin, sillä nythän he, vaikka vartioituinakin, saivat toki olla ihmisten ilmoilla, keskustella toisten vankien ja veropäiväläisten kanssa ja kuulla, mitä maailmassa tapahtui. Mutta linnan oma väki oli tyytymätöntä tähän uuteen touhuun ja murisi usein salaa työnsä sekaan. Liian pingoitettua oli sen mielestä tämä pakotettu toimeliaisuus, koskaan mies ei jaksanut tyydyttää kaikkea, mitä ankara isäntä häneltä vaati. Miehistössä oli vain pelkoa isäntäänsä kohtaan, suosiota ei.
Niin kului sydäntalvi ja aurinko rupesi jo korkeammas taivaalle kohoamaan, lämmittäen lumisia maita. Eräänä kevättalven päivänä näkivät Hämeen miehet, vetäessään tapansa mukaan kelkalla kiviä silta-arkkuihin, että sinne samaan työhön oli taas ilmestynyt kaksi uutta vankia, — Krister-herra piti tänä talvena hyvää huolta, etteivät hänen tyrmänsä tyhjinä olleet. He katsoivat ensiksi kaukaa noita uusia tulokkaita: talonpoikaisia miehiä olivat hekin, ja tutuilta he tuntuivat liikkeiltään, vaikkei turkinkaulusten alta kasvoja näkynyt. Illalla he kyselivät vartialtaan, mitä vieraita nämä uudet olivat, ja saivat tietää heidän olevan Savon puolen talonpoikia, — lienevät valittaneet Kristerin uudesta ylimääräisestä sotaverosta, ja sellaiset vieraat ankara herra tyrmään pisti ja työhönsä pani. Seuraavana päivänä katsoivat hämäläiset työtovereitaan vielä tarkemmin.
— Mutta onhan tuo leveänaamainen punaparta Pouta-Paavo, virkkoi Sipi, joka Sotasaaren neuvotteluista sovinnon-savolaisen hyvin muisti.
— Se on, myönsi Lauri. Mutta hän puolestaan tähysteli tarkempaan tuota toista, lyhyttä, hartevaa jässäkkää, ja virkkoi hetken kuluttua:
— Eikö ole arpi tuon tanakamman miehen otsassa, lakkiturvelon alta sitä vähän näkyy?
— Arpi on — tuttujapa ovat Savon miehiä! Se on Tarvaisen poikia tuo, sama mies, joka kerran Savilahdella rinnukseesi kiinni kävi.
Yhä uteliaampina katselivat nyt Hämeen miehet uusia kohtalotovereitaan, jotka omaa kivikelkkaansa kiskoen aina väliin heidät jäällä sivuuttivat. Ja he näkivät pian, että jo savolaisetkin heidät tunsivat vanhoiksi vastustajikseen kalajärviltä, sillä supattavan kuuluivat hekin keskenään. Mikä vallaton salliman oikku oli nämä erämaiden taistelijat viskannut vastakkain yhteiseen vankityöhön, sitä he molemmin puolin ihmettelivät, mutta sanaakaan eivät nämä vihollisheimojen edustajat vielä toisilleen puhuneet, eivät hyvää eikä pahaa. Ja ikäänkuin toisistaan tietämättä he iltahämärässä vartijainsa saattamina kumpikin eri koppeihinsa painuivat.
Mutta muutamana päivänä pantiin heidät kaikki yhdessä suurta kuormaa kohottamaan, joka oli kinokseen kaatunut ja tarttunut, ja silloin ei oudoksi jääminen enää vedellyt. Puolittain leikkisästi virkahti siinä ensimmäisnä Suopellon Sipi:
— Näkyivät pudonneen Savon miehetkin tänne yhteiseen loukkuun.
Ja yhtä leikkisästi vastasi Poutasen mies:
— Ei näy katsovan sudenkuoppa, minkä metsän eläviä se pohjalleen ottaa. Te kuulutte jo kauan tässä kolossa olleen?
— Syksystä asti, vastasi Sipi. — Mutta mikä ajoi savolaiset nyt sydäntalvella tänne Viipuriin herroja vihoittamaan?
— Luultavasti sama asia mikä teidätkin.
— Joko on siis Savon puolessakin kyllästytty takamaiden taisteluihin, sillä niistä me lähdimme valittamaan ja rajankäyntiä anomaan.
— Niinpähän ovat vähän asiat meilläkin.
Tähän keskusteluun ottivat aluksi osaa ainoastaan Poutanen ja Suopelto. Nuoremmat miehet väänsivät ääneti koivukangilla kiveä rekeen, kumpikin puoleltaan, mutta toisiinsa paljon katsomattakaan. Mutta kun he vihdoin olivat kelkan kohdalleen saaneet, niin jo virkahti Tarvaisen Ohtokin vähän terävästi:
— Eipä ole kumma, jos kyllästytään, kun eivät hämäläisille enää takamaat riitä, vaan he jo tulevat kyliä polttamaan.
Hämeen miehet katselivat kysyvinä puhujaa, mutta enempää hän ei selittänyt. Vasta kun he hetken kuluttua vaivaloisesti kiskoivat raskasta kuormaa kinoksesta tielle ja sitä myöten sillalle päin, kävi Poutanen verkalleen tekemään selkoa heidän matkansa lähimmistä aiheista.
Viime syksynä oli tapahtunut yhteentörmäys savolaisten ja hämäläisten välillä aivan molempain rintamaiden laidassa, Vahvajärvillä, jonne kummaltakin taholta oli lähdetty syyskalan pyyntiin, kun ei kauemmas erämaihin uskallettu. Hämäläisten oli täytynyt peräytyä ja he olivat niin suuttuneet siitä, kun eivät kotimetsän laidassakaan saaneet talvikalaa pyydetyksi, että olivat heti uhanneet kostaa. Samaan aikaan kuului Sysikorven pappi palanneen kotiinsa kertoen, että turhiin oli rauennut hämäläisten lähettilästen matka herroihin, ja vähän myöhemmin oli tullut salokyliin sanoma, että toiset lähettiläät ovat vangitut, ehkäpä jo hirtetytkin.
— Siellä sai silloin epätoivo vallan, sen jo arvaan, lausui Suopelto, hyvin oivaltaen odottavan kotiväkensä tunteet ja tuumat.
— Niin lienee saanut, jatkoi Paavo,— sillä heti ensi talvikelillä hiihti odottamatta, aavistamatta, joukko Hämeen nuoria miehiä Savilahden laitakyliin, polttivat talot ja ajoivat eläjät talvipakkaseen…
Katkeralla äänellä sitä muuten sovinnollinen Savon mies kertoi, ja Tarvaisen Ohto lisäsi heti uhmaillen, että heillä oli samassa ollut aie hiihtää polttamaan koko Sysikorven asutus. Mutta siinä oli kuitenkin tuumattu tarkempaan miesten kesken ja silloin oli nähty, että kovin olivat jo savolaisistakin enimmät suivautuneet noihin alituisiin ryöstöretkiin. Päätettiin panna miehet verekseltään valittamaan esivallan edustajille tuosta hämäläisten väkivallanteosta ja pyytämään takamaihin rajoja. Ja sillä asialla he nyt olivat.
— Niin, köyhyyttä ja hätää ne erämaantaistelut ovat meidänkin kyliin tuoneet, lisäsi Paavo vielä. — Verottaja vie, minkä kotoinen kaski antaa, eläminen olisi saatava salolta, mutta sinne ei kyetä, — siitä täytyy tehdä selvä!
— Sen me olemme jo kauan älynneet, virkahti Sipi. — Mutta mikä selvyys hänestä syntynee, kun ei esivallalta tämän parempaa apua lähde.
Näitä kertoessaan ja keskustellessaan olivat miehet jo saaneet rekensä sillan luo ja istahtaneet kiville vakavina miettimään sitä kovaa kohtaloa, jonka heidän molempain rauhallinen sovinnon-yritys nyt oli osakseen saanut. Krister-herra oli ollut savolaisille melkein yhtä tyly kuin hämäläisille, eikä hän ollut luvannut heille mitään apua. Mutta kun Savon miehet onnettomuudekseen vielä olivat ruvenneet valittamaan siitä, että Säämingin salon savolaisia olivat äsken Laatokan puoleiset karjalaiset käyneet ryöstämässä, joten rahvas silläkin kulmalla tuskassa elää eikä jaksa veroja maksaa, niin oli heti Krister-ukolla hahmo muuttunut. Ja tuota pikaa hän oli määrännyt valittajat linnaan pakkotyöhön, muka verorästejään lyhentämään, — siellä raatakaa yhdessä hämäläisten ruikuttajain kanssa, niin oli hän ilkkuen kiljunut!
Ja siinä he nyt yhdessä raatoivat. Vartia tuli heidän kuormaansa kiirehtimään ja taas he koivukangilla väänsivät raskaita kiviä silta-arkkuun ja miettivät ääneti avutonta kohtaloaan.
Mutta sen kevätpäivän perästä, jolloin he ensi kerran olivat näin puheikkain joutuneet, yhtyivät Savon ja Hämeen miehet usein linnan töissä ja niistä lepäillessään ja keskustelivat rauhan miehinä yhteisistä asioistaan. Molempia kohdannut tyly sydämettömyys, yhteinen ikävä ja yhteiset huolet lähensivät tällä vankinaolon ajalla toisiinsa noita vihamielisten heimojen edustajia, jotka ennen vain katkerina vainolaisina olivat toisiaan ase kädessä erämaissa tavanneet. Vielä he tosin kauan toisiaan jonkunlaisella epäluulolla ikäänkuin etäältä puhuttelivat, ja varsinkin luimistelivat Savilahden Ohto ja Karmalan Lauri, vierekkäin sattuessaan, karsaasti kulmainsa alta toisiaan. Nämät nuoret miehet olivat juuri heimojensa johtajasukujen pitkän, katkeran vihan ja karmivain surumuistojen edustajia, eivätkä he toisiaan nähdessään voineet olla alituiseen ajattelematta kahakkaa Savilahden rannalla ja Sotisaaren veristä tappelua … heidän sydämensä eivät tahtoneet sulaa sovintoon edes yhteisessä vankityrmässä.
Mutta eräänä päivänä, kun he kahdessa kiveä arkkuun kiskoivat ja Tarvainen sitä tehdessään paljasti päänsä hikeä pyyhkäistäkseen, virkahti jo Lauri seivästoverilleen:
— Taitaapa olla tuo otsasi arpi minun iskemäni oman jousesi selällä.
Savon mies luimahutti silmänsä kerran epäluuloisena Lauria kohti, mutta eipä hän ilkkumista hämäläisen katseessa havainnut. Ja hetken kuluttua hän naurahtaen vastasi:
— Onhan niitä arpia saatu jos annettukin. Taistelussa täytyy iskeä, olen iskenyt minäkin.
— Olet, olet, — ollaanko kuittina?
— Ollaanpa vain, vastasi Savon mies verkalleen ja melkein kuin häveten, — hän varmaankin muisti, että hän oli tuon vieläkin punottavan, suuren arpensa saanut avonaisessa taistelussa, mutta itse oli hän piilosta Laurin ukon ja hämäläisten johtajan ampunut. Ja ikäänkuin johtaakseen muistot siitä laukauksesta loitommas hän jatkoi: — Jalkani lipesi siinä vesikivillä, muuten olisi ehkä tämä arpi sinun otsassasi. Mutta huimasti sinä löit nuoreksi mieheksi, paljon kului aikaa, ennenkuin pääkoppani umpeen kasvoi.
Lauri oli hyvillään, kun oli saanut sen ensi kankeuden katkaistuksi, ja jatkoi jo rohkeammin:
— Kasvavathan ne haavat umpeen, ja missä arpi on, siitä kohden on luu lujempaa. Sinne jäivät erämaille sinä kesänä molempain heimojen johtajamiehet ja siitä päivästä asti tästä rajan käynnistä ruvettiin puhumaan, — paljon sinne erämaihin on miehiä menetettykin!
Se lyhyt keskustelu työn lomassa liennytti paljon sydänten katkeraa kaunaa, ja iloisemmin, avonaisemmin katsein jo nuoret miehet työtään jatkoivat, keskustellen yhteisestä kohtalostaan. Ja Lauri siunasi jo hiljaisissa mietteissään sitä salliman oikkua, joka heidät oli tänne yhteen ahtaiden linnan muurien sisään sulkenut, sillä hän toivoi siitä vielä lujemmankin sovun kasvavan. Mutta kun Suopellon Sipi saapui arkulle kivikelkkaansa vetäen ja näki nuorten miesten siinä kahden sovinnonsanoja vaihtavan, niin hän silmänsä suuriksi leväytti, heitti jukon olaltaan hankeen ja astui kolmanneksi arkun luo tarinoimaan:
— Se on oikein, pojat, parempi laihakin sopu kuin paksu kauna, — varsinkin täällä herrain pihdeissä. Antaa harmien kuivettua, ja ajatelkaamme tosissamme eteenpäin niitä asioita, joista voi onnea ja elämistä molemmille heimoille kasvaa. Jos täällä me sovinnot sidomme, niin ne kestävät kyllä kotonakin, ja silloin on takamaan rauhakin taattu.
— Ja silloin me voimme koreasti kiittää Krister-äijää, joka meidät tänne linnaansa kiviä vääntämään jätti, — niin huudahti Pouta-Paavo, joka jo hänkin oli arkulle ehtinyt ja tuumien kulun tajunnut.
Iloisiksi olivat käyneet nuo vanhemmat miehet, jotka jo kauan olivat hautoneet heimorauhan ajatusta. Nuoret miehet eivät enää puhuneet mitään, mutta heidän kasvoistaan ja eleistään nähtiin kyllä, että sovintoon ovat jo hekin kypsät. Ja he yhtyivät jo ääneensäkin Sipin sanoihin, kun tämä vielä lopuksi virkkoi:
— Joku ratkaisu tässä linnassa pian pakostakin tapahtuu, sen sanovat kaikki, ja silloin se ratkee meidänkin asia. Niinpä arvelevat linnan miehetkin, että jymyherra meitä täällä vain työjuhtinaan pitää, mutta totta tuo kerran meidät irtikin laskee, kun herrat ovat välinsä selvittäneet. Ja jos ei laske, niin paetaan. Mutta silloin palataankin yhdessä kotipuoleen ja sanotaan: nyt kahakat pois, nyt ruvetaan sovinnolla erissä kulkemaan, sen me olemme päättäneet Viipurin linnassa!
Näitä keskusteluja Hämeen ja Savon miehet sen päivän perästä usein jatkoivat, istuen iltojakin yhdessä siinä suuremmassa, valoisammassa vankikopissa, johonka he nuoren Juhana-herran suosiosta olivat päässeet yhteen muuttamaan. Juhana-ritari oli näet usein talonpoikaisvankien kanssa tarinoinut ja huomannut heidät kunnon miehiksi, joita suotta tyrmässä rääkättiin, ja hän oli heille suonut monta helpotusta. Siellä he nyt, kuin kotoisessa pirtissä, iltaisin lämpimän lieden ääressä puutöitä nakertelivat ja suunnittelivat, miten he omasta aloitteestaan, jos ei ruunulta apua tule, koettavat takamaarajoistaan sopia, ja he kertoivat toisilleen kukin oman puolensa muistoja ja kokemuksia. Sinne oli Pouta-Paavo saanut Talli-Tapanilta vanhan kanteleenkin, ja sillä hän usein iltain kuluksi soitteli kotisalonsa surumielisiä säveliä, virittäen miesten mieliin uuden, voimakkaan koti-ikävän, mutta samalla rauhalliset, sovinnolliset tunteet. Ja monena iltana oli kasaantunut kiviselle permannolle pieni pino palaneiden päreiden tynkiä, ennenkuin miehet jutuistaan malttoivat makuulleen erota. —
Linnan suuressa asesalissa, huovipihalla ja tallituvassa, kehittyi sillä välin pingoittunut mieliala sitä kireämmäksi, kuta kauemmas kevät ehti. Toukokuun ensimmäisen päivän, pyhän Valpurin päivän, tiesivät jo kaikki siksi taitepäiväksi, jolloin linnassa joku ratkaisu oli tapahtuva. Siihen päivään asti, niin oli kuningas luvannut, sai Krister Niilonpoika pitää hallussaan Viipurin linnan, mutta silloin se olisi, kesällä tehdyn uuden sopimuksen mukaan, Kaarlo Knuutinpojalle luovutettava. Siihen päivään asti oli marskikin luvannut linnaansa odottaa, silloin hän oli uhannut tulla ottamaan sen hyvällä taikka pahalla, ja sitä varten hän oli nyt talvella vankan miehistön Turkuun koonnut. Mutta Krister-herra vannoi yhä synkempänä, että Viipuria hän ei ikinä marskille heitä. Jännittyneinä siis kaikki niin kaupungissa kuin linnassa tuota taitepäivää odottivat, rehkien siinä rajussa toimeliaisuudessa, jonka linnanherra tämän uhkaavan ajan varalta oli vireille pannut.
Mutta siitä työn nurinasta, joka nyt Viipurissa kaikkialla kohisi, puuttui intoa ja iloa. Porvarit murisivat, kun heidän täytyi ranta-aitoistaan jäätä myöten linnaan kuljettaa pitkiä kuormia viljaa ja särvintä. He tiesivät, että Krister-herra on ovela kaupoissaan; suuretkin tavaravarastot hän usein kuittaa porvariston pieneen tottelemattomuuteen… Mutta he murisivat hiljaa salmen takana, ja ankaran herran edessä he varpaillaan seisoivat. Pahempaa murinaa kuului näihin aikoihin itse linnan pihoilla. Linnan miehet rakentelivat siellä muureille heittokoneita, joilla vastustaa piiritysjoukkoa, he löivät jään läpi paaluja väylävesiin, estääkseen marskin laivastoa lähelle pääsemästä, mutta he supattivat sitä tehdessään keskenään, että olisi se parempi, jos tulisi linnaan isännänmuutos…
Vanhalle linnanherralle ei siitä mielialasta uskaltanut kukaan kertoa, mutta hän näkyi sen vaistomaisesti tuntevan, hän vainusi ilmassa peitettyä kapinanhenkeä. Ja siksi hän yhä pahemmin kiukutteli, kuljeskellessaan suurissa hirvennahkasaappaissaan ja tuuheissa ilvesturkeissaan tarkastamassa tekeillä olevia varustuksia, — häntä melkein harmitti, ettei kukaan hänelle ääneensä käynyt liikatyöstä valittamassa, ja hän takoi rautapääsauvaansa kevätiljankoon, haukkuen, että työ sujuu laiskasti, innotta. Eikä hän suinkaan myöntänyt, että hän itsekin tunsi syvemmällä mielessään jotain epävarmuutta. Onhan Torkkelin linna kovemmatkin kestänyt, hoki hän itselleen, onhan hän itse tuimemmassakin tulessa ollut, kaikkihan on nyt hyvin varustettua, — tulkoon marski äärille, kyntensä hän poltta…! Mutta näin kehuessaan luki Krister samaan aikaan miestensä kasvoista jotain kylmää aavistusta ja tunsi sitä omassa povessaankin.
Kaiken lisäksi tuli sitten pieni harmin sattuma.
Pääsiäisyönä vietettiin Kristuksen ruumiin juhlaa linnan kirkossa, johon koko linnanväki, vapaat ja vangitkin, oli keräytynyt. Linnanherra oli täydessä ritariloistossaan, poikineen ja naisineen, saapunut yömessuun. Hän oli polvistunut Neitsyt Maarian seinäkaapin eteen, jossa pyhä kuva säilytettiin, mutta jonka puuleikkauksilla ja maalauksilla rikkaasti koristetut ovet vielä olivat suljetut. Tuolla kuvalla oli ihmeitätekevä voima: sen kerrottiin linnan ratkaisevina hetkinä valauttavan silmästään kirkkaan kyyneleen linnan ja sen haltijan onnen puolesta. Sydänyön hetkellä piti nyt linnanpapin avata nuo kauniit ovet ja paljastaa kallis kuva koko kirkkorahvaan nähtäväksi, ja sitä hetkeä kirkossa äänettömänä odotettiin, miehet oikealla, naiset vasemmalla. Valahtaako kyynel jumalanäidin silmästä, lentääkö pyhä henki kyyhkysenä läpi kirkon…? Messun sävelet olivat juuri kuorosta vaienneet, eikä kuulunut yön hiljaisuudessa muuta kuin etäinen läppäys harmaidenveljien luostarista, kaukaa kaupungin takaa.
Silloin äkkiä katkaisi kumea rymähdys äänettömyyden. Se kuului viereisestä linnansalista, vaakunasalista, josta Krister äsken oli kirkkoon astunut. Moninkertaisena uusiutui kaiku tyhjissä, pimeissä holvihuoneissa, jopa itse kirkossakin vahakynttilät vavahtivat. Pappi kaikkosi peljästyneenä pyhänkuvan luota, ja polvistuneet hyppäsivät seisoalleen keskellä rukoustaan, — kaikkien katseet kääntyivät kauhuissaan sille ovelle päin, joka johti suureen vaakunasaliin.
Vasta tuokion kuluttua uskalsivat huovit tuohukset kädessä mennä katsomaan, mikä siellä oli kolissut linnanherran autiossa salissa. Ensiksi he eivät mitään nähneet, mutta sitten he huomasivat liehuvain tulien valossa, että peräseinän lattialla oli outo kasa: siellä makasi Krister Niilonpojan vaakunakilpi hänen kultakirjaillun drotsetin-pukunsa puoleksi peittämänä; vanha haarniska oli auki lattialla ja kypärä oli vierinyt nurkkaan. Irtautunut oli seinästä se rautainen väkinaula, josta tuo raskas vaakunakilpi oli riippunut, se oli romahtanut maahan ja silpaissut mennessään Kristerin juhla-asunkin, — siitä se jyrinä, joka kalpean pelon oli ajanut kirkkoyleisöön.
Krister-herra kiirehti vielä samana yönä naulauttamaan kilpensä paikoilleen, ja syyksi jykeän väkinastan irtautumiseen selittivät herroista toiset sen, että vaakunasalin muurit olivat kovasta lämmityksestä liiaksi kuivuneet, toiset taas arvelivat, että joku oli varmaankin pimeänpäässä kilpeen koskenut. Mutta niitä selityksiä ei kukaan uskonut. Tämä roiskaus käsitettiin enteeksi ja varoitukseksi, huonoksi enteeksi linnanherralle, jonka kilven ei enää kauan uskottu Viipurin vaakunasalissa riippuvan. Tieto tuosta Neitsyt Maarian oudosta ilmestyksestä levisi salaman nopeudella kaupunkiin ja kyliin ja kaikkialla ihmiset ristivät silmänsä ja sanoivat:
— Viipurin linnan antaa jumalanäiti nyt toisiin käsiin.
— Hän on hylännyt Vaasan suvun!
Eikä Krister-herra kaikella ankaruudellaan saanut sitä käsitystä taikauskoisen rahvaan mielestä lähtemään.
Ja ikäänkuin vastauksena tuohon enteeseen rupesi Viipuriin heti pääsiäisen jälkeen saapumaan hälyyttävä viesti toisensa perästä. Huhtikuun puolivälissä tuli tieto, että Eerikki Akselinpoika oli jo talvikelillä lähtenyt suuren sotajoukon kanssa kulkemaan itäänpäin Turusta, jossa marski itse kuului vain avovettä odottavan laivoihinsa noustakseen. Ja Suomenlahdelta, jossa jäät usein pysyivät kauas toukokuulle, olivat pitkät suvituulet jo huhtikuun lopulla ajaneet meren auki. Ratkaisun hetki läheni.
Krister-herra jakeli vinhasti määräyksiään takkatulensa äärestä — alas pihalle hän ei enää laskeutunut — ja sieltä piteli hän terästahtonsa voimalla edelleen kaikkia alustalaisiaan kovan kurin ja työn pihdeissä. Pikipatoja oli jo kannettava muurin laelle, siellä tarvittaessa kuumennettaviksi hyökkääjäin varalle. Saksasta tuodut tuliluikut oli pystytettävä tornien aukkoihin, kaikki oli valmistettava pitkänkin piirityksen varalta.
Jo saapuikin sanoma, että Eerikki Akselinpoika sotaväkineen majaili Virolahdella. Saapui toinen, että hän sieltäkin oli jo liikkeelle lähtenyt, — saattoi ehkä päivän parin perästä ehtiä linnan alle ja majoittua latokartanon rakennuksiin.
— Ne rakennukset on poltettava sieltä pois, siellä jäivät varustukset liian heikoiksi, — niin komensi Krister pojalleen Juhanalle, joka hänelle tämän viimeisen pikaviestin toi.
Ja ukon ennestään kiihtynyt toiminta-into leimahti nyt kuumimpaan liekkiinsä. Hän kutsutti heti linnanvoudin puheilleen ja kysyi tältä:
— Kuinka pitkäksi ajaksi on meillä nyt muonaa linnassa, jos vihollinen estää laivojamme linnaan pääsemästä?
— On hyvin kolmeksi kuukaudeksi, jos linnassa on sen nykyinen väki, vastasi Degen.
— Mutta linnassa ei saa olla nykyistä määrää väkeä, urahti ukko kipakasti. — Linnan täytyy kestää kuusi kuukautta, seitsemän, uuteen jääntuloon asti, ja siksi on naiset ja lapset vietävä linnasta pois juuri tällä hetkellä!
Linnanvouti pudisteli päätään, lähtiessään tätä käskyä viemään linnueelle, jonka mieltä hän tiesi sen taas kovasti sapettavan. Sillä huoveista olivat useimmat naineita miehiä, ja kuka elätti heidän turvattomat perheensä, kun ne linnasta pois lähetettiin.
Mutta Kristerin käsky oli ehdoton. Hän seisoi hetkisen hirsituleen tuijottaen ja pyörähti sitten äkkiä poikansa puoleen, käyden tätä tarkasti silmiin katsomaan… Kuusi kuukautta oli hän sanonut, seitsemän, mutta hän epäili sitä itsekin, ja hän tahtoi tutkia, epäilikö poikakin… Niin, epäilystä oli nuoren Juhanankin silmässä, ja siitä ukko taas tuliseksi ärtyi.
— Epäilykselle ei saa antaa tilaa, huusi hän, rautaisina meidän täytyy seistä… Ei, Kaarlo kuomaseni, tähän Viipurin linnaan sinun kompastua täytyy! Luulet korkeallekin lentäväsi, mutta muista, Tarpeian kallio oli ennenkin aivan lähellä Kapitooliumia, — ja se kallio olen nyt minä!
Degen palasi annettua käskyä toimittamasta, ja hänelle nyt linnanherra kumealla äänellä puhui:
— Mitä muita tarpeettomia suita meillä vielä on linnassa, niistä kaikista on eroon päästävä!
— On linnassa kahdeksan vankia, vastasi vouti, — mutta niitä voimme piirityksen aikanakin työhön käyttää.
— Ei, niihin ei ole piiritysaikana luottamista, ne on poistettava.
— Laskemmeko heidät siis menemään! kysyi vouti.
— Menemään! — viipottaako päätäsi, vouti, vangitko menemään, suoraan vihollisten puolelle!
— Mitenkä siis?
— Mitenkä, — onhan meillä hirsipuu!
Kavahtaen vetäytyi jäykkä linnanvouti, jolla kumminkin oli kansan kesken "kovasydämen" nimi, hän kun arkailematta aina täytti herransa kovimmatkin käskyt, nyt askeleen taapäin. Eikä hän kotvaan aikaan mitään puhunut. Krister näki hänenkin epäilevän ja kivahti:
— No, mitä viivyt?
Vakavana astui silloin tasatuumainen vouti herransa eteen ja virkkoi:
— Vankien joukossa on karanneita huoveja ja rääveliläisiä pettureita, — heidät hirtettäköön! Mutta siellä on neljä sydänmaan talonpoikaa, jotka ovat vain tulleet valittamaan taloudellisista huolistaan…
Krister katkaisi kiivaasti voudin sanat:
— He ovat Bonden kätyreitä, heillä on kyllä hyvä halu karata marskin luo, mutta he eivät pääse… — Ja kun vanha vouti yhä seisoi liikahtamatta paikoillaan, jatkoi Krister, hilliten vielä sen kiukun, joka hänen silmästään jo leimahti, kääntyneenä Juhana-poikansa puoleen:
— Vanhuuttaan rupesi Björn-Karhu meltomieliseksi, käy sinä Juhana ja toimita tuo asia!
Mutta nuori ritari, joka allapäin oli isänsä käskyä kuunnellut, nosti nyt surumielisenä päänsä ja vastasi:
— En voi, isä. Tunnen talonpojat, he eivät ole hirsipuuta ansainneet.
— Mitä tämä on…?
Hetkisen muljottivat Krister Niilonpojan silmät liikkumattomina, ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, että hänen, Krister Niilonpojan, käskyjä vastustettiin Viipurin linnassa. Mutta vähitellen kohosivat veret hänen päähänsä, ne tuntuivat puristavan umpeen hänen kurkkunsa, joten häneltä melkein karjahtamalla lähti ääni:
— Tottelemattomuutta, kapinanhenkeäkö tällä hetkellä linnanherraa vastaan! Vai niin, sanojani ei enää totella, eikö minulla ole enää käskijävaltaa Viipurin linnassa…? Mutta minä näytän että on, — heitukka, kutsu teloittaja tänne!
Mutta ovella seisovan soturin kääntyessä verkalleen ja haluttomasti saamaansa käskyä viemään astui nuori Juhana isänsä luo ja vielä pysähtyi ovinihtikin kuulemaan, kun ritari puhui:
— Isä, älä jännitä jousta liiaksi, älä anna käskyä, joka ehkä vastaasi nostaa sen tyytymättömyyden hengen, jota jo on linnassa olemassa…
— Uhkailetko?
Ankara herra tunsi, että hänen poikansa puhui totta, että tyytymättömyyden kipinä minä hetkenä tahansa saattoi linnassa liekkiin leimahtaa. Mutta hän julmistui nyt pojalleen juuri sitä enemmän, kun hän ei tuota tahtonut todeksi myöntää. Hän vaati, niinkuin aina ennenkin, että häntä, ja yksin häntä, oli toteltava, käskipä hän mitä tahansa. Ituunsa hän nyt senvuoksi tahtoi uppiniskaisuuden tappaa ja osoittaa linnalle, ettei hän armahda omaa poikaansakaan, jos tämä häntä vastustaa…
Vanha ritari sivalsi miekan huotrastaan ja kohotti kiiltävän aseensa, sen niskoittelevaan poikaansa survaistakseen. Jo hän oli iskemäisillään, kun hän vielä kerran katsahti nuoren Juhanan kasvoihin: niistä olivat poistuneet heleät veret, ne olivat kalpeat, surumieliset, mutta ne eivät anteeksi pyytäneet. Silloin katkesi hänen oma katseensa, jännittynyt käsivarsi hervahti … hän tapaili henkeä, veri oli taas tunkeutunut päähän. Ja yhtäkkiä tapasi ukon taas hänen vanha kohtauksensa, koristen rupesi rinta rykimään, vanhus peräytyi ja lutistui kuin vyyhti takaisin nojatuoliinsa, miekan pudotessa kilajavalla valituksella alas permantoon.