Degen-vouti ja Juhana kiirehtivät linnanherraa tukemaan, että hengitys kulkemaan pääsisi, ja lähettivät heti ovinihdin suoneniskijää hakemaan, mutta se oli jo myöhäistä. Äkillinen yskänkohtaus, joka ei nyt ollutkaan päässyt rinnasta esille, sulki hengen… Ukko aukoi suutaan, koetti päätään kohottaa, mutta tuokion kuluttua hänen päänsä retkahtikin hervotonna alas nojatuolin reunapuuta vastaan.
Krister Niilonpoika oli kuollut. Neuvottomina, hätääntyneinä seisoivat hänen poikansa ja Degen-vouti jäykistyvän ruumiin vieressä, kun hetken kuluttua suoneniskijä ja Niilo Kristerinpoika ja muuta linnanväkeä vaakunasaliin riensi.
Krister Niilonpoika on kuollut, — se sanoma levisi samalla hetkellä yli koko linnan ja sen työmaiden, synnyttäen kaikkialla hämmästystä, säpsähdystä, huolta. Kysymyksiä se viesti viritti monenlaisia, mutta surua tai kaipausta ei missään, — helpotuksen huokaus vain pääsi kaikkien rinnasta. Vahti, joka kuuritornin portilla seisoi, katsoi sanantuojaa tutkivasti, iski sitten silmää ja vihelsi tuokion kuluttua hilpeän sävelen, jommoista ei vuosikausiin oltu Torkkelin linnassa kuultu. Ja hän kertoi sen uutisen ilosanomana kaikille, jotka portista kulkivat. Mielistä ikäänkuin laukesi pitkäaikainen jännitys ja putosi raskas painajainen. Mitä nyt oli tuleva, sitä ei kukaan kysynyt, sillä tulipa mitä tahansa, poissa oli kaikissa tapauksissa se synkkä varjo, jonka ärtyisän äijän olemus oli ympäristöönsä heittänyt!
Hetken kuluttua soivat kuolinkellot sekä linnan että kaupungin kirkoissa, ja alttarien ääressä luettiin yksivakaisia sielumessuja. Mutta kadunnurkissa ja tiskipöytäin ylitse puristivat porvarit toistensa kättä, virkkoen:
— Kuule, miten kilkkavat kellot!
— Eivät kilka kuin surunkellot. Mutta rauha hänen levottomalle hengelleen!
Ja kun maalaiset viimeisiä talvikelin jätteitä myöten ajoivat Karjaportista ulos, niin he tullin takana sivalsivat virkkuaan vitsalla ja hihkaisivat metsänrinnassa.
Mutta Viipurin linnan sisäpihalla, tallin luona, seisoivat lapiot kädessään Kristerin talonpoikaisvangit, luoden katvepaikoilta pois jääiljankoa, ja vain harvakseen, hiljaisella äänellä he sanan vaihtoivat. Mutta kun Tapani tuli tallista, asettui hän kahareisin lapiomiesten eteen seisoman ja sanoi:
— Jos linnanherra vielä näihin aikoihin eläisi, niin olisi teidän kaikkien niska muuatta tuumaa pitempi.
Tapani oli näet jo kuullut ovinihdiltä syyn vaakunasalissa tapahtuneeseen riitaan ja ukon kiihtymykseen, ja kertoi siitä nyt vangeille, joiden selkäpiitä kylmät väreet karmivat.
— Mutta tulipa toinen tuomari väliin, virkkoi vakavana Pouta-Paavo. Ja
Sipi lisäsi:
— Niin, se oli Jumalan tuomio!
Ja tämä Sipin sana kulki tallista tupaan ja tuvasta turulle ja kaikkien mielissä se uskovan vastakaiun löysi. Jumalanäiti se näin rankaisi julmurin syntisen aikeen; olihan Pyhä Neitsyt jo pääsiäisyönä Krister-herraa uhmailustaan varottanut, mutta tämä ei ollut sitä totellut. Ja Viipurin linnakirkon Maaria-neitsyen puisen veistokuvan ihmeitätekevään voimaan uskoi kansa siitä päivästä pitäen entistään kiinteämmin. —
Seuraavana aamuna — se päivä oli viimeinen huhtikuuta — keskustelivat Viipurin linnan pihalla Kristerin vangit työnsä lomassa siitä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä. Yhdessä oli vältetty kuoleman vaara, yhdessä he nyt aikoivat joko pakoon luikkia, — ja se olikin jo varsin helppoa, — tai odottaa Kaarlo Knuutinpojan tuloa Viipuriin. Kumpi oli tehtävä? Silloin ratsasti pihaan täyttä neliä eräs Kristerin huoveja ja huusi viskautuessaan alas vaahtoavan hevosensa selästä:
— Eerikki Akselinpojan joukot ovat neljän tunnin matkan päässä
Viipurista, ennen iltaa ne ovat täällä.
Ja hän kiirehti viemään sitä viestiä linnan huoneisiin, joissa Krister-vainajan pojat juuri voudin kanssa neuvottelua pitivät. Hetken kuluttua laskeusivat nämät ritarit kaikki kolme Olavintornista alas ja vanhan linnanvoudin Björn Degenin ratsua käytiin kiireesti satuloimaan, — viisi ratsumiestä komensi hän mukaansa. Hän aikoi — niin tiesi jo linnanväki — ratsastaa Eerikki Akselinpoikaa vastaan ilmoittamaan, että Krister Niilonpoika Vaasa on kuollut ja että hänen poikansa aikovat, kuninkaan määräystä totellen, pyhän Valpurin päivänä luovuttaa Viipurin linnan Kaarlo Knuutinpoika Bondelle.
— Huomiseen viipyköön Eerikki-ritari, silloin hän vastarinnatta saa linnan avaimet, silloin olemme me jo täältä poissa, — niin virkkoi lähtevälle voudille vakavana synkkämielinen Niilo Kristerinpoika.
— Se on siis varma päätöksenne, — isänne ei olisi siihen koskaan suostunut, muistutti melkein varoittaen Degen-herra, vaikka hän kyllä nähtävästi oli asiallisesti samaa mieltä.
— Sen tiedämme, — hänellä oli vanha valtakirja tähän linnaan, hän puolusti ikimuistoista oikeuttaan. Mutta meille ei ole tätä linnaa läänitetty, siksi emme tahdo uhmalla taisteluun käydä.
Niin virkahti hiukan alakuloisena Niilo-ritari, mutta hänen nuorempi veljensä lisäsi reippaasti ja päättäväisesti:
— Ja me lähdemmekin kaipauksetta tästä linnasta, Degen, nuoruutemme täällä ei ole ollut iloinen. Onneksi meille on meri näin aikaisin auennut, me purjehdimme pois iloisempiin maihin!
Sanaa puhumatta viskausi silloin vanha vouti satulaan, puristi sieltä vielä nuorukaisten kättä, ja ratsasti pois miehineen. Talonpoikaisvangit näkivät linnan huovien toisilleen iloisesti silmää iskevän, ja heillä itsellään oli samalla päätöksensä valmis: he odottavat Viipurissa vielä marskin tuloa, hän saapuu sinne kohta.
Kävellessään myöhemmin päivällä kuuriportin luo näkivät he Krister Niilonpojan suurta purjelaivaa kiinnitettävän kaupunkiin vievän sillan varrelle, portin luo. Ja samaan aikaan rupesivat linnan miehet siihen kantamaan Krister Niilonpojalle kuuluvia tavaroita, arkkuja, aseita, muonaa ja vaatteita. Sillalle ja salmen rannalle keräytyi tiheä joukko uteliaita kaupunkilaisia sitä lähtötouhua katsomaan ja linnan joutoväki seisoskeli vartiotornin jalustalla ja sen viereisellä muurilla ääneti seuraten tuota miehistön äänetöntä toimitusta.
Niin kului päivä iltaan ja yhä lastasivat linnan huovit laivaan Krister-vainajan tavaroita, — paljon niitä olikin kertynyt kahdenkymmenen vuoden aikana. Ilta oli harmaja ja hämärä, melkein syksyisen kolkko. Pilvinen taivas kuvastui tummaan veteen, jossa vielä mustuneita jäätelejä kuin aaveita uiskenteli ja jonka kylmiä laineita merituuli läikytti. Silloin kuului sillalle linnasta päin hienoista hyminää, ja kaikki muurilla olijat kääntyivät sinne pihalle katselemaan. Sieltä kannettiin itseään linnanherraa nyt pois Olavintornista, ja avopäin pysähtyivät pihallaolijat kaikki saattueen reunalle, kun se verkalleen laskeusi portille päin.
Etumaisena astui joukko harmaavelimunkkeja, vaipan huppu pään ja kasvojen yli vedettynä. He kävelivät hitaasti, kaksi miestä rivissä, kantaen käsissään pitkiä vahakynttilöitä, joiden liekit tuulessa lepattivat, ja surunvoittoista, yksitoikkoista, talttunutta hautavirttä he astuessaan hyräilivät. Heidän jäljessään kulkivat Kristerin vanhimmat vartijanihdit, kantaen hänen suurta, raskasta, tammista vaakunakilpeään, hänen ritarihaarniskaansa, kypäriänsä ja miekkaansa. Mutta linnanpappi, joka lähinnä arkkua kulki, heilutti suitsutusastiaansa verkalleen, surunvoittoisesti, ikäänkuin kaihoten ja kainostellen. Itse arkkua kantoivat huovit, jotka olivat miekkansa vyöltään riisuneet, ja arkun perässä astuivat sitten rinnakkain, paljainpäin, vainajan pojat, katseet maahan luotuina, sekä heidän huntupeittoiset naisensa, — useampia ei…
Kenenkään silmässä ei kyyneltä näkynyt eikä hiiskahdustakaan kuulunut monisataisesta ihmisjoukosta, kun arkkua pohjoisesta linnanportista ulos sillalle kannettiin. Vasta kun se oli laivaan nostettu ja huovit sen siellä hautaliinoilla laskivat syvään ruumaan, vasta silloin kuului hiljainen kuiske kansan joukosta. Siellä virkettiin:
— Siinä menee nyt mahtava Krister Niilonpoika, — päivän noustessa nostetaan jo purjeet!
— Hänet kuulutaan vietävän Vaasa-suvun hautakammioon Tukholmaan.
— Rauha hänen hengelleen!
Rauhaa vainajan levottomalle hengelle munkitkin vielä laivan kannella hiljaa hyräilivät, ja lepattava liekki heidän vahakynttilöistään kuvastui alas tummiin vesiin, jossa sitä aalto särki ja velloi. Mutta pian ruuman luukut suljettiin, tulet sammuivat, ja väkijoukko sillalta läksi verkalleen painumaan kaupunkiin päin.
Tämän väkijoukon mukana kävelivät kaupunkiin nyt Krister-vainajan talonpoikaisvangitkin, jotka tuota hiljaista surutoimitusta olivat kuuritornin viereiseltä muurilta katselleet. Kukaan ei heitä enää pidättänyt, vahtisoturikin oli heille kättä pistänyt ja sanonut: menkää! He kävelivät Hepo-Kaaperin vieressä taas hänen tupaansa suola-aittain luo odottamaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jonka tiedettiin viikon perästä laivastollaan saapuvan Viipuriin. Ja siinä sillalla astellessaan virkahti Savon mies silloin vielä vakavana vakavalle Hämeen miehelle:
— Eipä tainnut ylväs Krister-herra koskaan uskoa, että hänelle tällä tavalla tulisi lähtö Viipurin linnasta.
— Eipä tainnut, vastasi hämäläinen. — Toista ukko tarkoitti uhmaillessaan, että elävänä hän ei lähde koskaan linnastaan ja ettei hän koskaan sitä toiselle jätä.
Vieressä kulkeva Kaaperi lisäsi:
— Se oli nyt Jumalan tuomio!
XIV. KAARLO KNUUTINPOIKA SAAPUU VIIPURIIN.
Olavintornissa vahtina kulkeva vartia oudosteli eräänä toukokuun aamuna omia silmiään, katsellessaan linnan alla ja ympärillä leveneviä selkiä ja hienosti vihannoivia metsämaita. Hänestä eivät nuo selät olleet koskaan olleet niin suuret kuin nyt, hänestä oli nyt tornista katsoen joka taholla entistään paljon enemmän, paljon laajemmalta metsiä ja mäkiä, — näkihän hän tuolta salojen takaa järvensilmiä ja kunnaita, joita hän ei ollut koskaan ennen huomannut. Mistä ne olivat sinne tulleet, sitä ei vartia ymmärtänyt, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että tuo raikas toukokuun aamu oli niin harvinaisen kirkas ja tuo keväinen ilma niin läpikuultava, että se kantoi katseen tavallista kauemmas.
— Hoi vartia, eikö sinulla ole jo asiaa puhaltaa torveesi? kuului
yhtäkkiä miehevä ääni kysyvän linnan alemmalta parvekkeelta.
— Ei, ei näy vielä mereltä purjeita, huusi vartia vastaan, merelle silmäillen.
Ne purjeet olisivat nyt kyllä kaukaakin näkyneet, jos niitä siellä vain olisi ollut. Vartialla oli näinä päivinä erityisenä tehtävänä tarkastaa, milloin marski Kaarlo Knuutinpojan laivasto, joka oli Turusta matkalla, saapuu Viipurin edustalle, jotta linnassa ja kaupungissa ajoissa tiedetään vastaanottajaiset valmistaa. Ja tuo mies, joka häneltä sitä taas kyseli, se oli ritari Eerikki Akselinpoika Tott, marskin ystävä ja hänen maaväkensä päällikkö, joka jo toista viikkoa oli Viipurin linnassa majaillut ja nyt kärsimätönnä sinne herraansa odotteli.
Pyhän Valpurin päivänä oli Tott, sopimuksen mukaisesti, marssinut joukkoineen Viipurin linnaan, jonka avaimet vanha Degen-vouti häntä vastaan sillalle toi, — täyspurjeinen laiva oli silloin juuri kuljettanut entistä linnanherra-vainajaa ulos Uuraan salmesta. Samana päivänä oli Eerikki-ritari kiinnittänyt Kaarlo Knuutinpojan vaakunan vahtitornin portin päälle ja kiirehtinyt panemaan linnaa auttavaan kuntoon isäntänsä ja hänen perheensä varalle.
Laivasto viipyi — tuulet olivat nyt keväällä huonot Suomenlahdella — ja siksi Olavintornin vartian niin monesti päivässä täytyi huutaa alas utelevalle ritarille: Ei näy vielä purjeita.
Mutta liian kauaksi unehtui Olavintornin vahti sittenkin tänä aamuna silmäilemään noita mantereen puoleiselta taivaanrannalta siintäviä kaukaisia, uusia vesiä, — kun hän sieltä vihdoin taas kääntyi merelle päin, niin jo tulikin hänelle kiire vaskitorveensa tarttua. Sillä siinäpä oli salmen suussa pullea, valkoinen raakapurje … oli toinen ja kolmas, ne kasvoivat siihen nopeasti ikäänkuin merestä…
Vilkkaan liikkeen synnytti se törähdys heti niin hyvin linnan pihoilla ja silloilla kuin sen viereisessä kaupungissakin. Eerikki-ritari oli samassa tuokiossa jalkeilla, jaellen joka taholle käskyjään, ja hetken perästä jo vallitorneihin ja muurinkulmauksiin juhlalippuja pystytettiin, tallipihalla suittiin kiiltäviksi ratsuja ja siltakaiteelle levitettiin punaisia raanuja. Ritari itse kiirehti jo kaupungin puolelle, jonne laivain piti laskea, mutta vielä sinne lähtiessään muistutti hän huoveilleen:
— Kun laivat laskevat satamaan, silloin te laukaiskaa peräkkäin kaikki nuo tuliluikut, jotka Krister-herra on linnaan Kaarlo Knuutinpojan vastaanottajaisiksi hankkinut, — juuri hänelle niiden pitääkin nyt komeasti soida!
Kaupungissakin olivat pormestarit ja raatiherrat kovassa puuhassa pukeakseen punaisilla veroilla ja vihreillä vesoilla juhla-asuun sen rantakadun, jota myöten uuden linnanherran tuli saareensa ajaa. Hansa-saksojen rannalla olevat rihkamakaupat suljettiin, ja kirjavissa, helakanvärisissä, ihonmukaisissa pukimissaan ja suippokärkisissä kengissään kerääntyivät porvarit perheineen rantalaiturille, saapuvia aluksia odottamaan. Siihen kertyivät vähitellen kaikki Viipurin asukkaat, ylhäiset ja alhaiset, saksalaiset ja suomalaiset, kertyivätpä sinne kaikki kaupungissa olevat majamiehetkin — koko ranta oli pian kirjavanaan uteliasta väkeä.
Jo paukahtivat Kristerin tykit linnan valleilta, ja ankkuriin laskeneista laivoista läksivät nopeat venheet rantaan soutamaan. Ensimmäisenä saapui korkeasta johtajalaivasta marski itse perheineen laiturille, jonka reunalla kaupungin vanha pormestari, tummanpunaiseen virkaviittaansa ja neliskulmaiseen laakalakkiinsa pukeutuneena, hänelle saksankielisen tervehdyspuheen saneli. Siellä kilpailivat molempain luostarien päälliköt, mustain pitkänkalvakka priori ja harmajain paksunpullea guardiaani, sorvaillessaan latinalaisia tervehdyssanoja uudelle linnanherralle, joka samalla kielellä ja yhtä sorvatulla kohteliaisuudella heille vastasi. Mutta sysäten syrjään hengen miehet tunkeusi pian laiturin reunalle vanha linnanvouti Björn Degen, joka oli liian hartaasti Krister Niilonpoikaa palvellut ja senvuoksi hiukan levotonna vanhan linnanväen puolesta riensi uudelta herralta suopeata suosiota anomaan.
— Vanhat unhotetaan ja uutta aikaa ajatellaan nyt eteenpäin Viipurin linnassa! vastasi marski voudille, häntä ystävällisesti taputtaen. Ja kun hän näki voutivanhuksen takana hänen nuoren, kukoistavan tyttären punastuneena ja lapsekkaan iloisena polviaan notkistavan, niin jo valtasi marskin vallaton hilpeys. Hän nosti tuossa tuokiossa voimakkailla käsivarsillaan koholle tuon hennon immen ja suuteli kaikkien nähden hänen kukkivia poskiaan, virkkaen vilpittömällä, sydämestä lähtevällä ilolla:
— Näin minä Viipuriani tervehdin!
Silloin kävi hurmaantunut huumaus koko väkijoukon läpi. Ja vaikka ehkä laiturin monet muut hienohelmat kadehtivat pienen Kaarinan onnea, niin yhtyivät hekin kaikki siihen yleiseen, iloiseen, välittömään riemuhuutoon, joka nyt koko rannalta marskia vastaan kajahti.
Jo ensi näkemällään oli komea, leikkisä marski siten kaikkien viipurilaisten sydämet valloittanut. Liian yksitoikkoisen harmajaa ja synkänvakavaa olikin ollut nyt päättynyt aika Viipurissa Krister Niilonpojan ankaran komennon alla. Sen ajan nuoriso ei varsinkaan ollut tiennyt mitään niistä iloista, jotka sen iälle luonnostaan kuuluvat, naisia linnassa tuskin oli huomattu ollenkaan, he olivat siellä saaneet kuin häkissä kalveta käsitöittensä ääressä. Sen raskaan lumouksen taittoi marski heti, ja siksi hehkui nyt toivokkaana, innokkaana häntä vastaanottamaan saapuneiden nuorten ritarien mieli, siksi kukki uuden toivon puna nyt nuorten neitosten poskilla.
Mutta ylempää rannasta, ratsujen luota, jossa Eerikki Akselinpoika turhaan oli odottanut marskia satulaan nousemaan, pujottelihe hän vihdoin malttamattomana porvarien ja aatelisten hääriväin joukkojen lävitse laiturille, iski ystäväänsä olalle ja huudahti:
— Terve, Kaarlo, karjalaiseen valtakuntaasi, sitä ei meidän edes valloittaakaan tarvinnut!
— Tiedän, Eerikki, sivuutimme Kristerin ruumisarkun merellä.
— Kerrankin ymmärsi ukko väistyä oikeaan aikaan ja lopullisesti. Ja sinun retkiäsi seuraa aina onni! Uusi linnasi odottaa sinua — tule, nouse satulaan!
Uljaan näköinen oli marski ratsastaessaan nyt kiiltokypäräisen seurueensa keskellä, päätään pitempänä kaikkia muita, linnaan päin. Merituuli ja kevätahava oli ruskeaksi paahtanut nuo hienopiirteiset kasvot, jotka hän yleisölle paljasti nostaessaan tervehdykseksi sulkareunaista hattuaan, — hän näytti tosiaankin nuoruuden ja miehevyyden perikuvalta. Mutta uljas oli hänen seurueensakin. Aivan hämmästyneinä katselivat etenkin sydänmaan talonpojat, jotka hekin olivat Hepo-Kaaperin tuvasta rientäneet ulos uutta linnanherraa tervehtimään, tuota moninaista komeutta: loistavia kilpiä ja värikkäitä viirinauhoja, liehuvia lippuja ja tuulessa heiluvia töyhtöjä.
He olivat, yhdessä kaikki Savon ja Hämeen talonpoikaislähettiläät, asettuneet juhlasaattuetta katsomaan sillan korvaan sille törmälle, josta Lauri ja Sipi ensi kerran olivat Viipurin linnaa ihmetelleet. Harvakseen he siinä sanasen vaihtoivat, torvien pauhu esti heitä pitempään puhumasta. Mutta kun saattueen pää soittajineen oli jo ehtinyt sillalle, jossa linnan rummut saapuvia tervehtivät ja jossa linnan pappi tarjosi Kaarlo Knuutinpojalle suolaa ja leipää, silloin viittasi yhtäkkiä Lauri sormellaan kahta saattueessa rinnakkain ajavaa ratsumiestä ja huudahti:
— Katso, Sipi, katso sinäkin, eikö ole tuo laitimmainen ratsumies minun kasvinveljeni, Karmalan entinen Heino? Ja hänen vieressään ajaja, katso…!
Vanha talonpoika varjosti silmiänsä kämmenellään, ja todeksi hän sen näki. Siinä ratsasti Karmalan hento Heino-poika remseänä rotevampain ratsumiesten joukossa, taputellen rauhoittavasti kämmenellään hevostaan, joka näytti hiukan arastelevan siltapalkkien pauketta.
— On kautta pyhän Yrjänän, ja hänen rinnallaan ajaja ei ole kukaan muu kuin Tuiran Vilppu, ilmielävänä kuin minä tässä. Katso, jo Vilppu meidät keksiikin, katso, jo suu hymyyn kääntyy … nyt hän Heinoa reidestä nykäisee…!
— Mutta pyöriipä, pyöriipä Heinon silmä, hän ei nähtävästi ymmärrä, miten me täällä olemme. Mutta Vilppu näkyy ymmärtävän, se hirtehinen arvaa meidän tänne kiikkiin jääneen, katsos, miten hän melkein ilkkuen meille silmää iskee, se veitikka!
Saattue kulki ohi, ja sanattomina jäivät nyt Sysikorven miehet siihen vastakkain ihmettelemään, miten nuo heidän molemmat seikkailevat tuttavansa, joiden kohtalosta he omain vastoinkäymistensä ohessa olivat usein huolestuneina keskustelleet, nyt tuossa ajoivat Kaarlo Knuutinpojan komeassa juhlasaattueessa, hänen asemiehinään. Missä he olivat toisensa löytäneet, mitä olikaan siellä maailman rannalla tapahtunut, sillaikaa kuin korven miehet talvikauden olivat raataneet Viipurin linnan varustustöissä? Olihan Heino-parkaa odottava kohtalo hänen malttamattoman kolttosensa jälkeen Turun tuomiokirkossa ollut hyvinkin uhkaava. Ja Vilpun oli Lauri itse yösateessa viime syksynä soutanut kurjassa tilassa vieraaseen laivaan, — miten olivat he pälkähästään pelastuneet ja taas kunnian kukkuloille kiivenneet?
Sitä kyselivät Sysikorven miehet turhaan toisiltaan ja juhlasaattueen painuttua linnaan päättivät, hekin sinne lähteä tuttaviaan tapaamaan. Mutta siellä linnanpihalla oli nyt sekava mylläkkä ja hälinä. Siellä miehet huutelivat, kiroilivat ja nauroivat, uudet tulokkaat kun eivät tienneet, mistä he tilaa saisivat itselleen ja ratsuilleen, — siinä melussa eivät talonpoikaiset miehet tuttaviaan tavanneet. Vasta iltasella he sillalta Heinon kohtasivat, kun tämä juuri oli lähdössä kaupungista kasvinveljeään hakemaan, ja yhdessä he nyt nousivat vallille katselemaan juhlakokkoja, joita kaupunkilaiset marskin saapumisen kunniaksi juuri rannoille ja kukkuloille sytyttivät.
Iloinen oli se yhtyminen, ja kysymyksiä sateli siellä niin ristikkäin, että tuskin toinen ennätti vastauksen saada, kun jo toinen sitä odotti. Pianhan Sipi ja Lauri saivat kertoneeksi lyhyen tarinansa, jonka Vilppu jo heti olikin arvannut. Mutta kirjavat olivat noiden kirjavapukuisten kannusniekkain vaiheet, vasta vähitellen ja lypsämällä korven miehet niiden perille pääsivät, kun he pitkään istuivat kevätiltana, tarinoiden Viipurin linnan ulkovallilla, johon salmen takaa hohtivat juhlatulet.
— Luulimme sinun suoraan loukkuun juoksevan, kun näimme sinun Turun rannassa sotamiesten laivaan loikkaavan, virkkoi Lauri orpanalleen, hänen vaiheitaan udellen.
— Olihan siinä kova ristikuulustelu ensiksi kestettävä, kun kaikki huovit utelemaan kävivät, mitä piispan asemies tekee marskin laivassa. Mutta pahasti en hätäillyt, kun olin kerran kirkonmiesten kynsistä päässyt. Koetin ensiksi keksiä kysyjille pikkuvalheita, mutta lopuksipa siinä ei auttanut muu, kuin tunnusta pois koko totuus!
— Entä laivamiehet, eivätkö sinua nuoriin panneet?
— Ei ne sotakarhut sitä kirkkojuttua niin pahana pitäneet, heillä on itsekullakin sellaisia pikkusyntejä sydämellään, — toiset heistä jo heti kahakalleni nauroivat ja minua kiittivätkin siitä, kun olin marskin puolta pitänyt. He olivat kaikki silloin rohkealla, reippaalla päällä marskin retkelle päästyään. Eikä minua kukaan ahdistellut, vaikka kuului juttuni kyllä tulleen marskinkin tietoon. Hänkin oli vain hymähtänyt sille kyydille, minkä Kristerin vakooja Turussa sai.
— Mutta mihin sinä siellä Tukholmassa jouduit, uteli Lauri edelleen, — ethän siellä ketään tuntenut?
— Oleskelinpa vain Turun huovien parissa ja odottelin heidän seurassaan, kun herrat linnassa neuvottelivat. Jos olisi siellä sota syttynyt, niinkuin jo puhuttiin, niin mukaan olisin lähtenyt minäkin. Kuningas kuuluu näet koettaneen peräytyä valoistaan. Eräänä aamuna päivän noustessa kutsui hän marskin puheilleen ja lupasi tälle silloin kaikki läänityksensä, mutta kolmea tuntia myöhemmin, kun neuvosto kokoontui, tahtoi hän riistää marskilta sekä Turun että Viipurin.
— Vai niin on epäluotettava kuningas, ihmetteli Sipi.
— Niin tuntuu olevan, mutta ei auttanut vikuroiminen sillä kertaa. Tästä Viipurin linnasta kuuluu olleen kovin tinka, kuningas kun oli sen jo Krister-herralle luvannut. Mutta marski ei siitä peräytynyt. Kerran oli siellä jo kiivastuttukin, niin kerrottiin. Joku valtaneuvos oli uhkaillut pistää Kaarlon vähän ahtaampaan paikkaan, mutta silloin oli tämä astunut ikkunan luo ja näyttänyt lahdella kelluvaa laivastoaan, — hänen ei tarvinnut kuin viitata, niin kohta olisi viisisataa miestä linnassa. Eikä me olisi vitkasteltukaan silloin maihin juosta… Silloin täytyi kuninkaan taas pyörtää sanansa … totta jumaliste, se oli ihanaa aikaa! Ja sitä juhlaa, kun marski taas palasi voittajana laivastoonsa, uusi sopimuskirja kourassaan … auta pyhä Egidius, kuinka siinä ryypättiin sakeinta, tulisinta espanjalaista…!
— Et toki silloin ketään vaivaista missään kirkossa pistänyt, veisteli
Lauri tuon juomakertomuksen johdosta, ja ääneensä toiset nauroivat,
Heino itse eniten. Mutta Sipi uteli yhä teinipojan tarinan jatkoa:
— Kauanko siellä Tukholmassa silloin mässäsit?
— Vierrettiin siellä monta viikkoa, kunnes laivasto taas eräänä päivänä teki matkaa takaisin Turkuun. Olisin ehkä silloin jo voinut marskin mieheksi päästä, mutta enpä uskaltanut näin verekseltään palata tuomioherrain näkyville. Jäin Tukholmaan. Mutta sielläkin tuntuivat jo liian monet juttuni tuntevan ja senvuoksi nousin muutamana päivänä erääseen Rääveliin menevään laivaan, — vaihdoin piispan aseviitan ja siihen kuuluvat helpeet muutamiin kolikkoihin. Räävelissä taas rupesin rikkaan saksalaisen kauppiaan rengiksi, — siellä ei entisiä vaiheitani kysytty ja siellä tulin suomenkielellä hyvin toimeen. Siellä elin kuin herran kukkarossa; kaikki teinilukuni ja pappisaikeeni olivat kerta kaikkiaan tuomiokirkon ristikäytävälle katkenneet, enkä niitä surrutkaan. Mutta siellä Räävelin satamassa tapasin sitten muutamana päivänä suolakuormaa tehdessäni — tämän Vilpun, joka seisoi siinä hajareisin suolavajan varassa, seisoi nukkavierun näköisenä ja pää riipuksissa, kuin olisi raajarikkoisten pyhimystä, herra Marttinusta avukseen huudellut.
— So, so…
Vilppu pyrki vastaan väittämään, mutta hilpeällä naurulla tervehtivät salon miehet tuota Heinon kuvausta karjalaisten kapinanjohtajan ulkonaisesta asusta, — jokseenkin samanlaisenahan hän oli ilmestynyt Hepo-Kaaperin tupaankin. Ja Lauri virkahti:
— Taisivat olla silloin kapeanlaiset kaatiosi, sinua kuulutettiin kiinniotettavaksi sekä idässä että lännessä.
Mutta Vilppu ei myöntänyt Räävelissä enää olleensa ollenkaan avuttomassa tilassa. Hän kertoi:
— Silloin yöllä, jolloin sinusta, Lauri, erosin, silloin teki kyllä vielä mieleni rukoilla sekä Marttia että Jaakoppia ja kaikkia pyhiä järjestään. Sillä enpä tiennyt, miten minua vieras laivuri aamulla kohtelisi, mereenkö minut viskaa vai Kristerin kouriin vie. Mutta kun aamulla olin kuullut ankkuria vivuttavan ja purjeita nostettavan, niin jopa rohkeampana kapusin kannelle ja kiroilin, että minut muka jo kaupungissa oli unhotettu laivaan nukkumaan… Ja kun parin päivän perästä Räävelin laiturilla seisoin, silloin jo ilovirttä veisasin, sillä Kristerin silmukasta olin silloin irti.
— Eikö sinua Krister-herra Räävelistäkin luovutettavaksi vaatinut, kyseli Sipi. — Hän kuuluu sinua kyllä kaikkialta kyselleen.
— Kyseli Räävelistäkin, lähettipä ankarat kirjeet sinne raadille, että "Filpus" on laitettava Viipuriin. Mutta vapaakaupungit ovat mahtavia puolestaan, ne eivät luovutakaan niin hevillä miestä, joka niistä on turvaa hakenut, kuin Viipurin luostarit. Ja kun Krister talvemmalla uudisti uhkauksensa, että hän Räävelille ihmeet näyttää, elleivät sen porvarit minua luovuta, silloin olin jo toisen herran miehiä, silloin oli minulla jo Kaarlo Knuutinpojan turvakirja povellani!
Mutta juuri sitäpä sisämaan miehet eniten kyselivätkin ja ihmettelivät, miten pakolaisten Räävelistä pitäin oli onnistunut päästä marskin miehiksi. Vilppu selitti senkin nyt varsin luonnollisena asiana. Kuullessaan Kristerin häntä Viipuriin vaativan oli Vilppu lähettänyt Kaarlo-marskille laajan valituskirjan, jossa hän oli selittänyt suurimman syntinsä olevan sen, että hän Kristerin kiskomisista ja jumalattomasta komennosta oli talonpoikain puolesta valituksen hallitukselle tehnyt. Hän tunsi Kristerin ja marskin välit! Ja vielä samana syksynä toi airut Turusta Räävelin raadille mahtavan kirjeen, jossa marski kielsi sitä miestä Viipuriin viemästä.
— Niin, siitä silmukasta toki helposti suoriusin, — jatkoi Vilppu —, ja olisin silloin mieluimmin palannut kotiin Päijänteelle, ellei marski olisi minua jo miehekseen pestannut. Mutta vaikeampi oli saada suojeluskirja Heino-pojalle, jonka nimi vielä roikkui Turun tuomiokirkon ovella.
— Taisipa siellä olla sinunkin nimesi, vastasi Heino.
— Jos olikin, niin tunnusta pois, että minä sinullekin armon hankin.
— Tunnustan, tunnustan, rehellisesti me olemme toisiamme auttaneet. Ja tässä nyt ollaan mahtavan herran mahtavina miehinä.
Reippaasti löi Heino kohtalotoveriaan olalle, nousten kävelemään vallille, johon vastapäisten rantain komeilta kokkotulilta nyt keväisen salmen takaa kuuluivat kisailevain nuorisojoukkojen laulut. Liikkeelle lähteäkseen nousivat jo talonpoikaisetkin miehet, sillä pian oli heidän aika linnasta poistua ennenkuin portit suljettiin. Mutta Lauri ei ollut vielä orpanansa vaiheista täysin selvillä ja siinä astellessa hän vielä uteli:
— Ilman muutako sinulle piispa leppyi ja armon soi?
— Eihän se ihan ilman muuta, — hän kuuluu lukeneen tuon kirkkorikokseni kaikkein pahimpain kuolemansyntien joukkoon. Mutta marski oli puolestani puhunut, — hän tarvitsi silloin paljon uskollista väkeä, hankkiutuessaan tälle Viipurin retkelle. Sen ehdon olivat kuitenkin tuomioherrat panneet, että minun pitää jonkinlainen katumuslahja Turun tuomiokirkolle maksaa.
Nauraen puuttui silloin Vilppu taas puheeseen:
— Siinäkin sinä minulta hyvän neuvon sait, kun kehoitin sinua tuomiokirkolle testamenttaamaan perintötalosi, jota sinulla ei olekaan.
— Niin, osuuteni Karmalaan, johon isä minut jo palaamasta kielsi.
Mutta kuulostihan se komealta lahjakirjassa: osuuteni perintötalooni…
Salon miehet eivät tienneet, tuliko heidän tosina vai ilveinä pitää kaikkia noita seikkailijain juttuja. Mutta uskoahan niitä lopultakin täytyi, kun miehet siinä heidän edessään marskin väreissä reippaina ja huolettomina tepastivat. He kertoivat vielä jään yli kevättalvella hiihtäneensä Räävelistä Porkkalaan ja sieltä Turkuun, jossa olivat saaneet aseet ja ratsut. Siksi myöhään keväällä he kuitenkin olivat Turkuun saapuneet, että sieltä Eerikki Akselinpojan maajoukko jo oli ehtinyt liikkeelle lähteä, ja sen vuoksi he olivat päässeet marskin laivoihin, joka olikin kahta komeampaa.
— Ja tänne nyt jäämmekin marskin miehiksi, kehui Vilppu vielä lopuksi, kun he vallilta linnanpihalle laskeusivat. — Tänne ei meihin ulotu vieraiden vihat eikä kirkkojenkaan kirot, — kertokaa niin kotiväellekin, kun salolle palaatte, kertokaa, että tallessa ovat iloiset pojat!
Niin rehenteli reippaana veikeä mies. Mutta kun hän samassa kävi hiljemmin kyselemään, milloin Sysikorven miehet kotipuoleen aikovat, näkyi sentään silmänluonnista, että sinne hänelläkin ikävä paloi, niinkuin heilläkin. Mutta Olavintornin vartia töräytti jo puolenyön hetkeä, ja kiireesti marskin asemiehet silloin saattoivat maalaisvieraansa vahtiportista sillalle. Linnan pihoilla ja käytävissä oli silloin jo tauonnut touhu ja hälinä, jota iltamyöhään oli jatkunut, ja Torkkelin vanha varustus lepäsi taas rauhallisena yöunessaan, ikäänkuin siinä ei mitään isännänmuutosta olisi tapahtunutkaan, ei riehunut vallanjanon intohimoja eikä niiden ajamina koskaan olisi varustauduttu veljestaisteluun.
Muutamia päiviä kului vielä, ennenkuin Hämeen ja Savon miehet, jotka nyt olivat päättäneet yhdessä ajaa takamaa-asiansa, marski Kaarlo Knuutinpojan luona, hänen puheilleen pääsivät.
Tämä oli näet nyt toimihaluisen luonteensa täydellä innostuksella ryhtynyt kokoomaan käsiinsä uuden lääninsä ohjaksia ja asettelemaan siellä asioita Krister Niilonpojan jäljiltä sille tolalle, mille hän ne tahtoi saada. Viipurin linna oli toisessa asemassa kuin Ruotsin kaikki muut läänitysalueet sikäli, että linnanherra isännöi siellä täysin itsevaltiaana, valtakunnan hallitusta kuuntelematta. Hän läksi sotaretkelle Suurta Novgorodia tai hansalaisia vastaan, kun sen tarpeelliseksi näki, ja solmi taas rauhan vihollisen kanssa aikana ja ehdoilla, jotka hän yksin arvosteli. Hän teki itsenäisiä kauppa- ja purjehdussopimuksia vieraiden ruhtinaiden kanssa, kielsi yhtenä vuonna kaupankulun Nevajoella — rangaistakseen itäistä naapuria — ja salli sen taas toisena — osottaakseen läntiselle suosiotaan. Hän kutsui Novgorodin tai Lyypekin edustajia Viipuriin tekemään sopimuksia merirosvouksen hillitsemisestä tai viipurilaisten kauppaoikeuksista, — ja sekä Ruotsin että vieraiden maiden hallitukset tunnustivat tämän Viipurin erikoisaseman. Se perustui näet siihen, että tämä linna oli niin etäällä valtakunnan hallituskeskustasta ja että sillä oli niin tärkeä raja-asema. Mutta Krister Niilonpoika oli tätä erikoisasemaansa usein väärinkin käyttänyt, joten hän lopulta oli kiristänyt välinsä sekä Novgorodin tasavallan että Hansaliiton kanssa, — ilmisotaakin oli viime aikoina pelätty, ja siitä oli, kuten porvarit nyt marskille valittivat, Viipurin kauppa pahasti kärsinyt.
Kaarlo Knuutinpoika ryhtyi heti ensi hallituspäivästään noita välejä selvittämään ja pani viipymättä alulle uudet neuvottelut naapurivaltain kanssa, rakentaakseen tuon ikävöidyn kaupparauhan pysyväiseksi ja samalla hankkiakseen, jos mahdollista, kotikaupunkinsa Viipurin porvareille pääsyoikeuden Novgorodin kauppakeskustan, Gotenhofin mainioille markkinoille sekä jäsenyyden Räävelin kauppakiltassa. Hänen lähettiläänsä lähtivät jo matkalle itään ja länteen, ja heillä oli edellytyksiä onnistumiseen, — olihan marski Kaarlo Knuutinpoika itse Itämerta isännöivän Kalparitarikunnan kunniajäsen, ja hänen nimellään oli Novgorodissakin komea kaiku.
— Saat nähdä, Degen, kuinka sulina hansalaiset nyt ehdotuksiimme vastaavat, ne samat, jotka Kristerille vain hampaitaan näyttivät. — Niin puhui marski eräänä päivänä, lähettiläät liikkeelle saatuaan, voudilleen Björn Degenille, joka linnan vaakunasalissa linnanherran apumiehenä toimi nyt niinkuin ennenkin, vaikka nyt toinen vaakunakilpi salin peräseinää konstikin.
— Niin, Krister pyrki kaivautumaan pikkuasioihin, oli turhan tarkka, mutta sillä hän vastustajansa ärsytti, vastasi Degen, joka mainitusta entisen herransa luonteenpiirteestä kylläkin usein oli saanut kärsiä.
— Ja ärsyttäminen on toki huonoa valtiotaitoa, lisäsi marski. — Tosiaan hän oli liian tarkka, — eihän täällä linnassa ole edes asumuksia miehistöllemme, se on taas huonoa säästäväisyyttä!
— Mutta onko aikomus pitää linnassa sekä sen vanha väki että Eerikki
Akselinpojan miehet? kysyi vouti kummissaan.
— Kaikki — meidän täytyy voida näyttää naapureillemme, että meillä on pohjaa, jolta puhumme.
— Mutta kustannukset kasvavat silloin kaksinkertaisiksi, ehkä kolmin…
— Ei kitsailla, kyllä tulevaisuus maksaa, jos eivät nykytulot riitä!
— Niinollen ei ole tosiaankaan täällä asumuksia talveksi puolellekaan…
— Niitä rakennetaan uusia, Degen, korkeampia, tilavampia. Revitään nuo vanhat röttelöt pois, — kutsu puheilleni huomiseksi savimestari! Täällä tarvitaan nyt linnassa muitakin uudistöitä, ennen kaikkea enemmän valoa, enemmän ilmaa!
Näin puhuen kääntyi marski innostuneena jalosukuisten seuralaistensa, Eerikki Akselinpojan ja Olavi Niilonpojan puoleen, jotka sivulla seisoivat tarinoiden öljytystä nahasta tehdyn ikkunan luona, joka laski huoneeseen kellervän valon. Heille hän nyt virkkoi:
— Niin, me tarvitsemme tänne enemmän valoa, väriä, elämää, täällä on vielä kaikki liian synkkää. Siksi valkaisemme sisältä nämä mustuneet seinät ja ulos istutamme puiston tuohon tornin edustaiselle kalliolle! Ja meidän pitää saada tänne linnaamme kootuksi nuoruutta, iloa, ritarielämää! Jo olenkin tilannut Laatokan puolelta oivalliset metsästyshaukat, joita heti opettamaan käydään, ja Lyypekistä palatessaan tuo lähettilääni kellarit täyteen reininviiniä.
— Suunnittelet pitoja ja metsästysretkiä, — ole huoletta, kyllä siten pian saat joutoväkeä ympärillesi enemmänkin kuin toivot. — Niin virkahti Eerikki-ritari hiukan pisteliäästi.
— En enempää, vastasi marski leväyttäen sylinsä auki, — kokoontukoon tänne vain ympärilleni vaikka koko Suomen aatelisto, kyllä sille täällä tilaa ja tointa löydämme! Miksi emme, Eerikki, hankkisi nuoruutta, kauneutta, ritaritapoja, soittajia ja leikareita linnaamme, — ei tämä maa niin kylmä ole, että täällä pakosta kaikkien hentojen tunteiden ja hilpeyden pitäisi kontettua ja jäätyä! Ei, Viipurin linnan pitää taas elää!
Kaarlo Knuutinpoika puhui noista aikeistaan aivan lämmenneenä, astellen hehkuvin poskin edestakaisin suuren vaakunasalin permannolla. Mutta hänen sotainen ystävänsä Eerikki katseli uteliaana ja epäillen tätä marskin kuumenemista … tuossa innostuksessa oli hänestä sittenkin jotain keinotekoista, pakotettua. Sillä Eerikki Akselinpoika vainusi, että Kaarlo ei ollut noihin uusiin tuumiinsa innostunut niiden itsensä vuoksi, vaan upottaakseen niihin sen jäytävän tulen, joka hänen poveaan yhtenään poltteli ja jota hän ei tahtonut liekkiin päästää. Eerikki ritari tiesi kyllä, mikä se kipuna oli ja kuinka se poltti, — hän oli äskeisellä Tukholmanmatkallakin nähnyt, kuinka kovaa taistelua marski sisässään kävi, painaakseen alas ne rohkeat unelmat, jotka houkuttelevina virvatulina hänen sielussaan liiankin usein leimahtelivat. He olivat sillä retkellä taas läheltä nähneet, kuinka heikkojen jalustain varassa oli se ulkonainen kuninkuus, jota maan harvat ylimykset itsekkäissä tarkoituksissa pönkittivät, — kevyt puhallus olisi kyennyt kaatamaan kumoon koko tuon täperän rakennuksen. Mutta marski ei ollut tahtonut sitä puhaltaa kumoon, hän tahtoi yhä säilyttää sen malttinsa, jota hänen vanha piispa-ystävänsä oli hänelle neuvonut, ja odottaa aikaansa. Mutta tuo sisällinen taistelu oli sitkeä ja kova, sen Eerikki-ritari oivalsi; ja kun marski nyt suunnitteli itselleen iloja ja viihdytyksiä Viipuriin, virkahti hän hiukan terävästi:
— Sinä aiot koettaa täällä nuorisoleikkeihin ja nais-iloihin upottaa ikäväsi ja veltostuttaa toimintasi tarmon!
Kaarlo Knuutinpoika tunsi ystävänsä piston, mutta hän oli jo itse ennakolta ajatuksissaan siltä kärjen taittanut. Jo silloin, kun hän viime syksynä oli viekoitusten huumaavain suitsutusten keskeltä Tukholman rannassa astunut alas viileään laivaansa palatakseen Suomeen, vilautettuaan vain vastustajilleen voimaansa, jo silloin hän oli voittanut itsensä ja siinä voitossaan hän aikoi johdonmukaisena pysyä. Ja hymähtäen hän nyt ystävälleen vastasi:
— Vaikkapa niinkin, Eerikki. Me keräämme ympärillemme intohimojen viihdykettä, me tahdomme laittaa elämämme niin siedettäväksi kuin suinkin, — eikö se ole järkevää?
Mutta tulinen ritari jatkoi vieläkin pistävästi:
— Ja annamme siten hyödyttömänä täällä karreksi palaa sen tulen, jolla voisimme maailmat mullistaa. Me pukeudumme velttoon valhenaamariin ja koteudumme siihen, sen sijaan että sen jo viskaisimme pois ja antaisimme veremme tositoimissa koskena kuohua ja kohista.
Hetkeksi kävivät marskin kauniit kasvot vakaviksi, hän tunsi hyökyaallon rinnassaan. Mutta hän tiesi sitä hallitsevansa ja vastasi lohduttavasti ritarille:
— Ei, Eerikki, sitä koskea on täällä niin paljon, että sitä riittää siihenkin aikaan, jolloin se valtoinaan kuohua saa, — sitä vain täällä taiten vaalikaamme! Mutta juuri siihen tarvitsemme ympärillämme elämää, tointa, liikettä. Lähdemmekö illalla, Eerikki, ratsastamaan, kaataaksemme aamulla kontion Suokorvesta, se on näinä päivinä riehunut siellä talonpoikain karjassa?
— Lähtekäämme vain, päiväksihän siitäkin on viihdytystä.
— Hyvä, karhunjahtiin siis jo tänään puolilta päivin. Ja kun siihen kyllästymme, purjehdimme Suomenlahdelle merirosvoja ahdistamaan. — Puolileikillä näin marski lohdutteli kuumaveristä ystäväänsä, joka pahemmin kuin hän itse pelkäsi pitkästyvänsä täällä erämaan rajalla. Mutta taas hän kääntyi vakavampana Degen-ukon puoleen: — Muuten meillä on täällä kyllä tositoimia kotosaliakin, jotka huolenpitoamme vaativat. Sinä mainitsit, että täällä on joku talonpoikaislähetystö kauan odotellut saadakseen jonkun asiansa ajetuksi?
— Niin, ainakin kahdeksan kuukautta.
Marski oli jo ruvennut riisumaan päältään väljähihaista samettista kotinuttuansa, pukeutuakseen ratsastuspukuunsa, — Eerikki-ritari oli näet jo heti lähtenyt karhunajo-retkeä valmistamaan. Nyt Kaarlo yhtäkkiä, ikäänkuin jonkun hämärän aavistuksen herättämänä, pysähtyi linnanvoudin eteen ja kysyi uteliaalla hämmästyksellä:
— Mitä tuhmia haastat, — kahdeksanko kuukautta!
— Niin, toiset noista erämaanmiehistä tulivat tänne jo viime syksynä.
— Erämaan…!
Haalistunut muisto, jonka muut huolet ja riennot taas olivat umpeen ajaneet, palasi nyt vähitellen marskin mieleen. Hänelle kävi yhtäkkiä selväksi, keitä nuo kauan odottaneet talonpojat ovat, ja samalla hän oivalsi senkin, että Krister-herra oli nähtävästi nuo erämaan asiamiehet talvikauden vankinaan pitänyt. Hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, mitä hän oli unhottanut ja laiminlyönyt, ja hän lähetti nyt kiireesti huovin hakemaan talonpoikaislähettiläät heti puheilleen. Sillä välin Degen-vouti marskille kertoi, miten salon vieraita oli linnassa kohdeltu ja kuinka lähellä hirsipuuta nuo viattomat talonpojat jo olivat olleet, kun Krister-herran hänen oma kiukkunsa oli korjannut pois. Sitä marski varsin vakavaksi käyneenä kuunteli, sillä hän muisti nyt taas, mikä merkitys sillä erämaakysymyksellä oli, jonka selvittämistä Lapinkorven asiamiehet kulkivat pyytämässä, ja hän päätti nyt rutosti ja ravakasti ajaa talonpoikain toivomukset perille. Jo ennenkuin nämä hänen puheilleen saapuivat, kääntyi marski senvuoksi Olavi Niilonpoika Tavastin puoleen, joka hänen seurueessaan oli Viipuriin tullut, ja virkkoi tälle:
— Sinä tunnet tietysti Hämeenlinnan voutina nuo talonpoikain erämaariidat ja heidän takamaataistelunsa. Niistä on meidän nyt tehtävä loppu, sinun on juuri tänä kesänä otettava se juttu selvitettäväksesi!
— Siis käytävä raja Hämeen ja Savon takamaiden välille, — sepä ei olekaan mikään pieni patikkamatka.
— Juuri niin, selvä ja varma raja on sinne käytävä. Ja laskenpa tunnonasiaksesi, että sen tehtävän huolellisesti ja ymmärtävästi loppuun asti ajat, — se on suurempi kysymys kuin me nyt ehkä luulemmekaan! Saat täällä jo tehdä tuttavuutta niiden talonpoikain kanssa, joiden pariin sitten kesällä joudut, ja linnueestani saat valita mieleisesi miehet matkallesi.
— Ehkäpä olisi Viipurissa ensi kesänä iloisempaa kuin salolla sääskisodassa, vastasi hilpeä ritari. — Mutta olkoon menneeksi, minä lähden!
Kädestä taas marski puristi talonpoikaisia miehiä, kun heidät nyt hänen eteensä saatettiin, ja avoimin, luottavin katsein he hänen puoleensa kääntyivät, — hän oli jo voittanut savolaisten sydämet yhtä ehyeltään kuin ennen hämäläisten. Ja vielä kerran kuunteli hän heidän erämaavalituksiaan, jotka nyt molemmilta puolin kohdistuivat siihen, että esivallan toimesta takamaille vihdoinkin raja käytäisiin.
— Se käydään tänä kesänä, vastasi marski heille päättäväisesti, — tämä jalo ritari Olavi Niilonpoika tulee sitä nyt teille käymään. Ja syksyllä sitten pidetään maakuntakäräjät Hollolan Lahdessa, jonne itse saavun ja jossa rajankäynti vahvistetaan.
Hetken kuluttua marski kertoi jo tarkemmin talonpojille sen menettelyn, jonka hän nopeasti oli mielessään suunnitellut. Sekä hämäläisten että savolaisten tulee nyt jo heti keväällä valita luotetut miehensä edustajikseen rajankäyntiin. Mutta sen lisäksi on puolueettomiksi lautamiehiksi kutsuttava neljä Pohjanmaan talonpoikaa, jotka Sisä-Suomen takamaat tuntevat. Juhannuksen aikaan tulee kaikkien näiden kokoontua Tähkäjärven Naulasaareen, joka rajan eteläpääksi jo tunnetaan ja tunnustetaan. Sinne saapuu silloin myöskin Olavi Niilonpoika miehineen, ja sieltä käydään raja sitten etelästä pohjoiseen, sitä mukaa kuin asianomaiset itse ja valitut lautamiehet siitä sopivat, ja rajapyykit merkitään rajakirjaan, joka sitten tuodaan maakuntakäräjille vahvistettavaksi. Ken sen jälkeen toisen heimon puolelle rajaa pyyntimatkoille lähtee, se rangaistaan kihlakunnanoikeudessa kuin varas ainakin.
— Ja siitä tulee silloin ikuinen raja ja ikuinen rauha, huudahti marski lopuksi itsekin innostuneena. Mutta sydänmaan miehet kuuntelivat sitä marskin puhetta kuin kaunista soittoa, — suunnittelihan hän heidän omien sydäntensä hartaimpia toivomuksia, joiden he nyt vihdoin toteutuvan toivoivat. Ja siksi he mielissään siunasivat talonpoikain ystävänä Viipurin uutta herraa, kun he hänen linnastaan hetken kuluttua palasivat. Mutta silloin paloikin jo Viipurissa pitkään viipyneiden talonpoikain mielissä ylivoimaisena ikävä päästä vihdoinkin taipaleelle, kotimatkalle. Nopeasti he nyt asiansa kaupungissa toimittivat, heittivät hyvästit Hepo-Kaaperin tupaan ja sitoivat jo samana päivänä kontinviilekkeet rinnalleen ristiin. Mutta ennenkuin he kääntyivät kaupungin portille, poikkesi Lauri vielä rantakadulle saksain rihkamakauppoihin, joissa myytiin noita monia kauniita kiiltokaluja, joita novgorodilaiset kauppiaat olivat kuljettaneet aina Persiasta ja Arapiasta asti ja Viipuriinkin kaupan tuoneet. Ja siellä hän kaivoi esille mekkonsa syvimmästä poimusta ne säästöhopeansa, joihin hän Turkuun tuomansa revonnahat oli vaihtanut. Nyt hän antoi niiden mennä, — osti saksalta hopeaiset vyöllisvitjat, sellaiset pitkät kiertovitjat, jommoisia hän oli nähnyt Karjalan naisten mieluisimpina koristeinaan käyttävän. Sipi katsoi suurin silmin sitä ystävänsä tuhlaavaisuutta, arvasi jonkun kotipuolen immen nyt nuoren miehen muistoissa asuvan, ja virkahti:
— Taidatpa kihlat ostaa?
— Varalta ostan, jos tarve sattuisi…
Karja-portilla odottivat heitä jo Savon miehet, joiden kanssa alkutaival oli päätetty yhdessä kulkea, — heidän oli vielä keskenään sovittava läheisen rajankäynnin valmistuksista ja siihen valittavista luottamusmiehistä. Sinne saapuivat myöskin Vilppu ja Heino kotiinlähteviä omaisiaan hyvästelemään, ja varsin vakavina linnan asemiehet nyt maantietä astuivatkin iloisten korvenmiesten rinnalla. Vilppu rupesi jo heti ensi sanoikseen kertomaan, että hän aikoo pyrkiä Olavi-ritarin mukana rajankäyntiin, päästäkseen samalla käymään Karmalassa, jossa häntä odotti vaimo ja lapsi, — jo oli näet talvella poika syntynyt sen poltetun sijaan, siitä oli hän viestin saanut, vaikkei hän ollut lastaan vielä nähnyt. Hän puhui, Ennille terveiset laittaen, pitkään ja lämmöllä niistä kotitoiveistaan. Mutta ääneti ja murjottavana kulki hänen vieressään Heino, puhumatta mitään kotiintulostaan taikka terveisistäkään. Hänelle senvuoksi Lauri virkkoi:
— Entä sinä Heino, etkö pyri mukaan sinäkin, kotipuoltasi näkemään taas pitkästä ajasta?
Heino ei nostanut silmiään tiepuolesta, jonka nuorta nurmennukkaa hän näytti hyvin tyystin tarkastavan, ja vastasi hiljaa:
— Eipä taida minun olla sinne tulemista … vihalla minut isäni kirosi, vihalla taitaisi taas Karmalasta ajaa.
Mutta Sipi näki nuoren miehen mielen ylen matalaksi vajonneen, ilmeisesti koti-ikävä häntäkin vaivasi, eivätkä hänen ahavoituneet, parroittuneet soturinkasvonsa sitä täysin voineet salata. Ja nuorta miestä rohkaistakseen kävi Sipi silloin iloisemmin puhumaan:
— Eipä tiedä niitä vihoja, luulenpa Tuomaan sisussa katumistakin nähneeni, kun hän arvasi sinun hänet Vesilahdelta auttaneen. Tule pois kotikulmille sinäkin, Heino, ehkä siellä pian hääjuhlatkin saadaan, — Lauri jo Viipurista kihlat osti!
Jo vilkastui Heinokin ja kysyi:
— Saadaanko, Lauri, häät, joko sinulla on siellä siippa tiedossa?
— Mistäpä minulla, joka maailman jaloista palaan. Mutta kuka tietää…?
Lauri ei ollut matkatovereilleen vielä sanaakaan hiiskunut sydämensä sarastavista toiveista, eipä hän ollut Tarvaisen pojalle uskaltanut vielä viitatakaan, että hän tämän sisaren tunsi ja juuri sitä impeä mielessään ajatteli. Mutta Vilppu, joka yksin niistä Laurin salaisista toiveista tiesi, iski nyt tovereilleen silmää ja kävi hilpeästi veistelemään:
— Ehkei se kana ole sentään niin aivan katsomatonkaan. Minä arvaan, että kun siellä korven laidassa nyt hääjuhlat syntyvät, niin niistä tulevatkin oikeat jymyhäät, — niissä tahdon minäkin olla mukana nuodemiehenä.
Ja reippaampana silloin jo Heinokin huudahti:
— Kun laittanet iloiset häät, Lauri, niin jo tulen kerran minäkin kotikylillä käymään ja äitivanhaa näkemään. Tuohon käteen!
Niillä puhein kääntyivät marskin asemiehet palaamaan takaisin tuohon harmajaan linnaan, joka korkeana ja vakavana maantielle asti näkyi ja joka näytti hallitsevan koko ympäröivää luontoa. Mutta talonpoikaiset miehet lisäsivät vauhtiaan ja riensivät kevein askelin kuusikkoa kohti, johon tie painui ja joka heitä kuin vanha, ikävöity tuttava tervehti pihkaisella tuoksullaan. Iltapäivän liikahtamaton, melkein painostava tyyneys vallitsi metsässä, kun he sinne ehtivät, aurinko paahteli lämpöisenä keväiseltään heräävää luontoa, ja äsken palanneet muuttolinnut heläyttelivät vielä kirkkaita, mutta talttuvia viserryksiään, ennenkuin oksilleen yölepoon heittäytyivät. Notkosta nousi ilmaan lämpöinen, leppoisa kosteus, sen tuores, suokorpea muistuttava tuoksu täytti oudoksestaan huumaavalla riemulla matkamiesten mielet, jotka tuota salon tuntua niin kauan olivat umpinaisessa linnassa ja likaisessa kaupungissa ikävöineet, ja he vetivät kuin ahmien keuhkonsa täyteen tuota kanervain ja vehkain lemua, josta niin kauan olivat olleet erossa.
Jäljelle jäi heistä nyt levottomasti hyörivä linna ja touhuissaan ärhentelevä, tomuinen kaupunki. Mutta vielä kuitenkin miesten jäljestä, kun he näin hilpeinä metsätietä astuivat, tuli sieltä humusta viimeinen tervehdys. Kuului takaa kavioiden kopsetta, keihäsniekka ratsujoukko pyrähti tietä myöten pilvenä talonpoikain ohi. Se oli marskin metsästysseura; hän ajoi siinä nyt Eerikki-herran ja muutamain muiden nuorten ritarien parissa karhua Suokorvesta kaatamaan. Nopeasti viiletti kepeä, kirjava ratsujoukko ohi, mutta marski ehti kuitenkin tuntea tuttavansa miehet ja huutaa heille vielä tienmutkasta kääntyessään:
— Terveiset salolle, salon miehet!
Kavioiden kopse loittoni ja loppui, ja tie kääntyi harjun taa, johon ei enää Olavintornin korkein huippukaan päässyt kuultamaan. Päivä laskeusi latvojen siimekseen; ja illan viileä rauha valtasi ehyeltään luonnon ja luonnonmiesten mielet.
XV. RAUHAN RETKILLÄ.
Tarvaisen törmänrinteellä Savilahden rannassa oli pitkän matkan miehille, omille ja vieraille, lämmitetty tulinen kyly. Sieltä suuresta, mustapintaisesta rantasaunasta kuului ylös mäelle asti tuoreiden kevätvastain hilpeä läiske ja sen keskeltä miesten äänekäs tarina, kun he lauteilla pitkästä ajasta verkalleen hautoivat hartioitaan ja kummissaan kuunteleville kotimiehille matkansa vaiheista kertoivat. Tuhka tiheään sähähtivät uunin tulikuumat kivet, ja aina kun joku helakanpunaisen alastomana astui ovesta saunan edustalle vilvoittelemaan, tulvahti hänen mukanaan uksesta ulos paksu, valkoinen höyry ja keväisen koivikon vehmas tuoksu.
Lauri oli jo ensimmäisenä kylpenyt ja pukeutunut saunarannassa, ja hän nousi nyt siihen mäelle leppeään iltatuuleen virvoittelemaan. Siitä hän katseli noita maisemia, jotka hän niin hyvin muisti ensimmäiseltä Savon-käynniltään. Tuolla oli kirkko, jossa piispa oli rauhan sanoja saarnata paukutellut, vaikkeivät hänen puheensa olleetkaan syvälle pystyneet, tuossa pihanlaidassa aitta, jonka rappusilla Hilpan soljesta oli riita syntynyt ja jossa Heino etuhampaansa menetti. Noilla vesikivillä oli Lauri huuhdellut kasvinveljensä turpuneita huulia, ja tässä rinteellä, juuri tässä, oli hän ensimmäisen ja ainoan kerran sen Savon immen kättä puristanut, jota hän nyt oli tapaamaan tullut, mutta jota hän ei vielä ollut nähnyt, vaikka jo puolilta päivin oli Savilahdessa viipynyt.
Omituiselta tämä kaikki nyt Laurista tuntui, hänen seistessään siinä mietteissään vieraalla törmällä. Vielä Viipurista lähtiessään ei hän ollut tiennyt, pääsisikö hän ja milloin sen immen asuinmaille, jonka muistoa hän mielessään kantoi. He olivat Sipin kanssa aikoneet rantatietä kotiinsa palata. Mutta juuri siinä tiehaarassa, josta Saimaan-vartisten vanha kauppatie kääntyi Lappeelle, oli Tarvaisen Ohto pysähtynyt ja Hämeen miehille virkkanut: Lähtenette Savilahden kautta Sysikorpeenne palaamaan, niin saadaan me Tarvaisessa saunakin matkamiehille lämpiämään. Ja Pouta-Paavo oli siihen lämmöllä lisännyt: Yhteinenhän meillä on nyt asia, yhdessähän voimme rauhan miehinä nämä taipaleet kulkea ja siten rakentaa sovinnon heimojen kesken… Vilkkaasti oli Suopellon Sipi siihen sovinnon tarjoukseen tarttunut, ja he olivat siinä ikäänkuin hiljaisen sopimuksen tehneet, että nyt ne haudataan pois vanhat vihat ja vainoajan muistot. Ja rajusti oli Laurin rinta iloa sykähdellyt, kun taival siten kääntyi kulkemaan niitä rantoja kohti, joilla hänen mielitiettynsä asui. Yhdessä he olivatkin niin astuneet Lappeen loivalle rannalle, jossa oli Saimaan savolaisten markkinapaikka ja venhevalkama, ja siellä he olivat pian tavanneet Suursavon venheitä, joissa yhtenä edelleen olivat Savilahteen soutaneet. Nyt he olivat perillä ja vierasvaraisena isäntänä oli täällä Tarvaisen Ohto Hämeen miehet taloksi kutsunut ja ativoväkenään heitä kohdellut.
Mutta turhaan oli Laurin silmä tulohetkestä asti sitä kassapäätä pälynyt, jonka hän mietteissään oli omakseen valinnut. Ei hän ollut Anjaa kysellä osannut, mutta senverran hän oli sivulta kuullut, että joku talon naisia oli lähtenyt hakemaan metsästä kotiin lehmiä, jotka nyt ensi kertoja olivat laitumella ja vielä hidastelivat lypsylle joutuessaan. Ja kun Lauri nyt saunasta noustessaan kuuli aholta karjankellojen iloista kalketta, arveli hän sieltäpäin tyttönsä tapaavansa ja läksi talon kupeitse kulkemaan kellon ääntä kohden halmeen laitaa pitkin, missä äsken kylvettynä orasti helakanvihreä ohranlaiho.
Vesakon laitaan hän käveli ja pysähtyi veräjälle, mistä kuja vei lehmitarhaan, — siinä hän kuunteli rautakellon lähenemistä. Jopa vilahtikin punakylkistä karjaa leppien lomitse, ja hän kuuli notkosta helakan äänen kutsuvan myöhästyviä nautoja:
— Tui Tuirikki, tui Mairikki, osaatkos lypsylle Omena…!
Tuttu oli ääni. Ja tuossahan seisoi jo huutaja itse lehdossa, kellokasta kupeellaan iloisesti sarvesta työntäen. Paimen oli suota tarpoessaan sonnustanut hameensa ylös vyötäreilleen, joten paljaat, tukevat pohkeet polvia myöten valkoisilta välkkyivät, ja palmikosta auki valahtaneen tukkansa hän oli sitaissut solmuun päälaelle. Hän oli siten pitkän, rotevan, voimakkaan näköinen nainen, kun hän siinä mättäälle nousi ja metsäänpäin huhui:
— Hei Heluna, tui Tuirikki…
Oliko se sama immyt, jonka Lauri viimeksi oli eräjärven kallioniemellä nähnyt hentoisella kädellään silmiään varjostavan? Leveämpi oli tämä lanteiltaan ja poveltaan pyöreämpi kuin se solakka tyttö, jonka kuva oli Laurin muistoihin jäänyt. Mutta kun paimen kääntyi kujalle päin ja yhtäkkiä tunsi veräjään nojaavan nuoren miehen, silloin jo heti näki poskien helakasta punasta ja silmien iloisesta säteilystä, että sama on impi kuin silloin. Tytöltä katkesi lehmiä kutsuva ääni, mutta hämmästymättä, ujostelematta hän jäi Lauria silmiin katsomaan. Ja hän se ensiksi puheeseenkin ryhtyi:
— Tulitpa, Hämeen mies, sittenkin Savon maille.
— Tulin niinkuin lupasin. Mutta miksi et tullut sinä tuvan ovella kättä pistämään?
— Tulivathan muut … ja kylyn minä lämmitin, niinkuin lupasin, koskesta löylykivet kokosin.
— Muistat siis vielä vanhan sopimuksemme, — muistatko sen kokonaan?
Tyttö naurahti, laskeusi mättäältä, valautti vyötäreille sidotun hameensa suoraksi ja hosaisi kellokasta, joka oli silmät selällään jäänyt katsomaan, vierasta, — mikähän lie tuo, joka paimenen veräjälle pysäytti eikä karjaa kujalle laskenut!
— Niin senkö solkisopimuksen? virkahti tyttö, nyt vähän arasti.
— Sen … sovittiinhan, millä ehdoilla soljet takaisin vaihdetaan. Oletpahan sitä muistanut, koska sulhasiin et ole suostunut, vaikka niitä kilpaa kuuluu Savilahdessa käyneen!
— Mihinpä tästä lienee kiire ollut, hyvä on ollut kotonakin olla.
Mutta tytön katse, kun hän sen taas kohotti, kertoi jo avomielisesti, että Hämeen mies oli enemmänkin hänen mielessään ollut, kuin suu myöntää tahtoi. Lauri näki sen ilmeen tytön silmässä, hyppäsi veräjän yli ja astui jo rohkeammin tytön luo, puhuen:
— Nyt tulee loppu hämäläisten ja savolaisten riidoista, nyt voidaan naapurusten kesken ruveta sovinnossa elämään.
— Sinäpähän sitä sovintoa kuulut puuhanneen…
— Ja tiedätpä syynkin, miksi. Siksi, että sinulta kysymään pääsisin:
Kestääkö sopimuksemme, otatko kihlat Hämeen pojalta?
Tyttö ei väistänyt suoraa kysymystä, vaan kysyi vastaan:
— Oletko siitä asiasta Ohdolle puhunut?
— Puhun sinulle ensiksi. Tuletko emännäksi Sysikorven Karmalaan, vai tehdäänkö uusi tupa uudismaille?
— Oho, vai siitäkö vain pitäisi valita! — Neito asettui hetkeksi jäykän näköisenä ylpeään asentoon, kääntyi puolittain selin ja keikautti kenoon päänsä. Mutta tuokion hän vain niin seisoi, — heti herahti se ylpeys helakkaan nauruun ja hilpeänä hän jo taas jatkoi: — Mutta jos se valittava on, niin tehdään tupa uudismaille, siellä ei ole kyty kylmä eikä nato naljasilmä…
— Sen jo arvasin, siellä me myyrästetään omaa halmetta ja kuljetaan omilla katiskoilla…
Niin kuvaili Lauri jo innoissaan, ja naurusuuna neitonen samaa säveltä jatkoi:
— Ja sinne tuodaan Tuirikki Tarvaisesta omaan omettaansa ammumaan…
— Ja sille seuraksi hieho Sysimäeltä…
— Ja tui lehmiä tui! — tarhaan Heluna! Veräjä auki, nyt lypsylle, — sitten katsotaan, kelpaavatko kihlat!
Lehmät olivat ammottavin silmin, ikäänkuin hämmästyneinä, keräytyneet siihen keskustelevain ympärille ihmettelemään, miksi heidän saattajansa siihen veräjälle oli viivästynyt. Rotevasti tempasi nyt tyttö aidakset veräjästä ja ajoi karjansa lehmitarhaan, johon jo toisiakin naisia kiuluja kalistellen talosta saapui lehmitulia virittämään. Yksin jäi Lauri vesakon laitaan seisomaan ja omaa onneaan siinä ikäänkuin oudoksumaan. Onko tämä savolaisten mannerta, jota hän nyt polkee, onko hän todella sulhasmiehenä vainolaisheimon talossa, hänenkö on impensä tuo, joka iloisena lehmisavulla liehuu, — tosiako ovat siis vuosien kauniit unelmat?
Tosia!
Ja sen uhkuvan ilonsa innossa päätti Lauri vielä samana iltana selvittää tytön naittajalle sen juttunsa, josta hän tytön itsensä kanssa oli tuossa siunaamassa sopinut.
Taas hän käveli halmeen reunaa myöten pihalle, mutta nyt ravakasti, toimeliaana. Suopellon apuun oli hänen tässä oudossa asiassaan nyt turvauduttava, häntä hakemaan Lauri kiirehti. Siellä istuikin hirsikasalla Sipi pohteissaan löylyn jäljeltä, kuivaten vieläkin hikoavaa tukkaansa. Hänen luokseen Lauri suoraan käveli ja niin mahtoi nyt olla vakava ja tärkeä nuoren miehen kasvojen ilme, että Sipi häneltä heti huolestuneena kysyi:
— Mitä, onko taas jotakin tapahtunut?
— On! vastasi Lauri, — tarvitsen apuasi heti.
— Mitä olet tehnyt?
— Olen kosinut Tarvaisen tytärtä, — nyt on sinun puhemiehekseni ruvettava ja Ohdolta hänen sisartansa minulle pyydettävä.
Suu auki jäi punottava kylvynlepääjä katsomaan nuorta ystäväänsä ja pitkäaikaista kohtalotoveriaan, joka nyt vilkkain elein hänelle outoa asiataan selitti. Sipin leveät kasvot, joita matkalla isosti vaalennut poskiparta reunusti, venyivät pitkänlaisiksi hämmästyksestä, ja vasta pitkän ajan kuluttua hän sai virkahtaneeksi:
— Mitä puhut, poika? Täälläkö olet jo kosissa käynyt … savotarta mielit…! Mistä sen löysit?
Ei ollut Lauri koskaan heidän pitkän, yhteisen vaelluksensa varrella sydämensä salaisista toiveista Sipille sanallakaan maininnut, — eihän hän ollut itsekään uskonut niiden voivan toteutua. Nyt istahti hän Sipin viereen hirrelle ja kertoi hänelle lyhyesti lempensä lyhyen tarinan. Ja kun Sipi sitä melkein epäilevän näytti, lisäsi hän:
— Ei, ei se ole leikkiä, Sipi, tämän talon tytär on omakseni lupautunut, ja ennenkuin tästä talosta lähdemme, tahdon hänet jo morsiamekseni julistaa!
— Vai hänelle sinä ne vitjat ostit…! — Jo rupesi Sipi vähitellen yhtä ja toista ymmärtämään ja sitä myöten myöskin uskomaan. Hän hiveli harvakseen saunassa oiennutta partaansa ja puheli edelleen: — Vai siksi suostui Erä-ukon perijä hakemaan sovintoa savolaisten kanssa, tuota olenkin väliin kummastellut… Vai savottaren tuot sinä, Lauri, Karmalaan…
— Miksen savotarta naisekseni ottaisi, rakennammehan me nyt rauhan heimojen kesken!
— Ja lujennamme sen lankoussiteillä, — ei ole hullu se tuumasi, vaikka se oudolta tuntuu. Mutta mihin sinulla sellainen kiire on?
— Miksi vitkasteltaisiin, kun kerta mailla ollaan. Syksyllä, rajankäynnistä palattua, käydään hakemassa nuorikko täältä. Mitä epäilet, Sipi, etkö tahdo puolestani puhua?
— Puhun, puhun, kunhan tästä toivun… Ei, ei ole tuumasi huono, kun tarkemmin sitä ajattelen, — juuri niin ne onkin heimojen välit eheiksi rakennettava, juuri niin on voideltava vanhat, vihavoivat haavat! —
Tuvassa olivat emäntäväet sillävälin vieraiden kunniaksi juhla-aterian valmistaneet. Siellä oli jo uljaat, kaksikorvaiset, katajaiset haarikat kannettu pöytään, ja kylän väkeäkin oli jo kertynyt koko joukko kuulemaan pitkämatkaisten uutisia ja näkemään sitä ihmettä, kun Tarvaisen tuvassa Hämeen miehiä vieraina kestittiin. Eivät olleet savolaiset sitä ensiksi ymmärtäneet, epäillen ja vieroen he olivat aluksi nurkkain takaa kurkistelleet niitä miehiä, joita he ennen vain tappeluissa olivat tavanneet. Mutta kun Viipurista palanneet savolaiset olivat kertoneet, mitä he matkallaan olivat kokeneet ja oppineet, ja kun Ohto-isäntä itse, jonka hämäläisviha oli kiivaimmaksi tunnettu, kutsui vieraat väljään tupaansa juhla-iltaiselle, silloin astuivat jo kotimiehetkin hämäläisiä lähemmäs, ja jopa joku heistä näille kättäkin pisti, joskin arkaillen vielä. Mutta haarikat läksivät kiertämään tukevan honkapöydän ympärillä, ja vähitellen vetreytyi kankea kielenkanta ja suli epäilys ja arkuus karuista mielistä.
Mutta vakavana ja harvapuheisena istui alkuillasta outojen isäntämiesten keskellä, seinäpenkillä, Karmalan Lauri, odottaen jännityksellä, miten ja milloin Sipi ottaisi ajaakseen sen hänen suuren asiansa, jonka hän tänä iltana oli luvannut selvittää. Jo vihdoin näki hän Sipin heittävän lusikkansa purtiloon, nousevan paikoiltaan ja vievän Ohto-isännän ulos puheilleen. Silloin Lauri tiesi, mitä se puhe nyt koskee, ja sitä kuumempina hänen korvansa nyt kohisivat, kuta kauemmin miehet ulkona viipyivät. Mutta lopultakin sieltä miehet pirttiin palasivat, vakavina ja äänettöminä, ja varsinkin olivat Suopellon eleet niin juhlalliset, kun hän paikoilleen juhlapöytään astui, että kylmäksi karahti Laurin selkä. Aterioivain surisevan joukon huomiokin kiintyi heti häneen. Etäälle pöydän päähän Sipi istahti, Lauri ei päässyt häneltä viestejä kyselemään, eikä hän ymmärtänyt, mitä Sipi tarkoitti, hyvääkö vai pahaa, kun hän tuokion kuluttua äänensä koroitti ja puhumaan kävi.
Hän tuntui kiittävän kesteistä ja kutsuvan savolaisia puolestaan rauhan miehinä Hämeenkin puolella käymään… Sitäkö vain…! Laurin oli verensä kohinalta vaikea Sipin puhetta maltillisesti kuunnella. Mutta johan se Sipi muutakin puhuu: Rauhan kämmen on lyöty, sanoo, se uudella liitolla nyt vahvistettakoon… Hämeen poika on katsonut itselleen verevimmän immen Savon kassapäiden joukosta … tämän talon tytärtä nyt pyytää Karmalan perijä kainalonsa lämmittäjäksi… "Ohto, sinä olet naittajamies … ota kihlat, katso hinta, sinulta me vastausta odotamme…"
Höröllä korvin oli koko juhlaväki sitä puhetta kuunnellut, ja nyt kävi väljässä pirtissä kuin humahtava supatus karsinasta ovensuuhun ja eteiseen asti, missä naisväki tungeskeli, tuota outoa uutista udellen. Kaikkien silmät kääntyivät Lauriin päin, joka vakavana koetti seinän varassa istua, ja sitten hänestä taas Ohdon puolelle, jolta kaikki nyt vastausta odottivat. Ja hänelle nyt hämmästyneitä kysymyksiä sateli:
— Anjaako Hämeen puolelle pyydetään?
— Kosiinko tuli tänne Karmalan poika?
— Ottaako Ohto kihlat?
Mutta kaikkipa tiesivät, että kun puhemies noin julkisesti tyttöä kosii, silloin ovat kaupat jo ennakolta selvät, eikä kukaan enää ihmetellytkään, kun isäntä tuokion kuluttua Sipin kosintaan vastasi:
— Paljon pyydätte sovinnon lunnaiksi, Hämeen miehet. Mutta ne lunnaat kuuluvat jo luvatun, mikä siinä heimon auttaa muu kuin maksaa ne pois. Heläytä pöytään kihlasi, Suopellon Sipi, niin vielä täällä tämän iltamme iloksi kihlajaiset juotaneen.
Helpommin kulki taas Lauriltakin hengitys, kun hän nyt pöydän takaa nousi ja Sipin luo kihloja antamaan kiirehti. Mutta pirtintäyteinen väki hääri ja hulmusi; siinä ihmeteltiin, siinä tiedusteltiin, toiset huusivat kytyä, toiset natoa, ja morsianta itseään kysyivät useimmat. Vihdoin ryntäsivät kaikki ulos hakemaan talon tytärtä, joka noin yhtäkkiä, odottamatta oli vieraalle heimolle miehelään luvattu. Suostuuko hän itse sinne lähtemään, vai onko todella tyttö heimosovun lunnaiksi kysymättä luvattu?
— Missä on Anja, missä hän itkee?
Aitastaan löydettiin vihdoin tyttö, eikä itkemästä, vaan naurusuisena hän siellä keltaista tukkaansa suki. Siellä hän oli jo pannut valkeinta varrellensa ja helmoillensa hempeintä ja nyt hän sitoi vaskipannan päähänsä ja soljen rintaansa kiinnitti. Ja kun naapurintytöt häntä surkutellen läksivät pihalle saattamaan, silloin Anja itse juosten kartanolle kapsahti ja virkkoi uhmaten surkuttelijoille:
— Huonommat itkien miehelään menkööt, ilolla Tarvaisen tyttö valitultaan kihlat ottaa!
Ja reippaana hän kummissaan tähystävän pihayleisön halki astui tupaan veljensä viereen kihloja ottamaan. Koreana hän siinä nyt vieraiden edessä seisoi, päässä panta, helmoissa helpeet, ja se solki, jonka hän oli rintaansa pistänyt, oli suuri vaskisolki, jossa oli käärmeen kuva. Sen savolaiset heti Hilppa-vainajan soljeksi tunsivat … siksi he supattivat toisilleen:
— Morsiamelleen on kosijamies antanut voittosolkensa sovinnon merkiksi!
— Ja kas … nyt jo Anja kihlavitjat vyölleen sitoo! —
Näistä Savon ja Hämeen pääsukujen yhdistävistä kihlajaisista puhuttiin paljon molempain heimojen kesken, ja heimosovinnon liittona tätä juhlaa jo heti pidettiin. Ja näihin juhliin viitattiin vielä vastakin, milloin yrittivät särkymään naapuriheimojen välit. Sillä ne olivat iloiset kihlajaiset, joita kesti pääksytysten kaksi päivää ja joiden varrella miesten kesken sovittiin rajankäynnistä ja takamaiden jaosta. Ja taipaleelle asti uudet sukulaiset Sipin ja Laurin saattoivat, kun nämä vihdoin kolmantena aamuna läksivät astumaan laajan erämaan poikki kotoisia kyliään kohden. —
Vahvajärven Juuritaipaleeseen Sysikorven matkamiehet tavallisuuden mukaan yöpyivät. Mutta kun he kahden siinä nuotion ääressä olivat kesäisen yön viettäneet, niin eivätpä he heti aamulla lähteneetkään taivalta jatkamaan.
Lauri oli noussut aamukeittoon rannasta vettä hakemaan. Mutta rantaan mennessään hän pysähtyi hetkeksi törmälle tuota yöpymäpaikkaa katsomaan, pysähtyi samalle rinteelle, jossa hän kerran oli piispan hevosia paimennellut ja kuunnellut heimonsa vanhoja tarinoita. Tuntuipa niin houkuttelevan viehkeältä nyt taas tuo tyyni lahdenpohja salovaarojen välissä, niin herttainen, syvä rauha tuntui vaalivan tuota korpikuusien poimussa piilevää aamupaisteista nurmiaukeaa, että se ikäänkuin sitaisi mieheltä askeleet ja ajatukset. Aivan vieressä siellä kuului harjun takana kevätkäki kukahtelevan, mutta alempana rannassa seisoi kurki märän mättään nokassa katsellen kuin miettijämies lahden suulle, jossa pienet aallot toisiaan kepeästi ajelivat, niinkuin olisivat ne olleet kevätsulaa ihastelevaa Ahdin väkeä, — mikään ei siellä luonnon syvää hiljaisuutta häirinnyt. Siksi Lauri siihen melkein kuin lumoutui.
Mutta jopa laskeusi Sipikin nuotiolta siihen törmälle ja kysäisi
Laurilta: