— Näetkö lahdelta mitään, vai muisteletko näillä rannoilla taas viime kesänä käynyttä tappelun rysyä?
— Muistin vain piispan tästä Juuritaipaleesta kulkiessaan virkahtaneen, että tällä törmällä olisi talonpaikka mukava ja kaunis.
— Niin sanoi silloin piispa, ja tähän se uhkasikin uudistalon puuhata, jotta saataisiin majatalokin matkamiehille. Mutta unehtuneenpa näkyy ukolta se tuuma.
Niin nyt Sipikin muisteli. Mutta Laurin mieli oli kovasti kiintynyt siihen uudistalo-aatteeseen. Hän jatkoi hetken kuluttua:
— Vähällä tälle taipaleelle talonpaikan saisikin. Tuohon pirtti aukean laitaan, sauna tähän törmän alle, halme vesakkoon, mäen laitaan, — pehmyt siinä olisi multa pelloksikin muokata…
— Ja mäelle aitta emännän tarpeisiin, eikö niin?
Näin lisäsi leikkisästi Sipi, joka jo oli ruvennut ymmärtämään ystävänsä ajatusten juoksua. Ja hän jatkoi:
— Taidatpa jo itsellesi ja nuorikollesi ajatella sitä uutta saunaa ja naurishalmetta. Miksei, kyllähän talonpaikka on mainio, ja kalainen on järvi vieressä, mutta mitäpä varten sinä tänne salolle muuttaisit, onhan sinulla Mustanahon alla jo valmiit tuvat ja perkatut halmeet.
Mutta varsin tosissaan kääntyi nyt Lauri Sipiin päin:
— Ne eivät ole omia perkkaamiani ne halmeet, setäni ja Tuomas siinä ovat hikensä valaneet. Enkä ole koskaan itseäni oikein iloiseksi tuntenut siellä setäni ja tätini tulilla, eipä taitasi Anjakaan siellä viihtyä. Minua on luontoni aina vetänyt salolle, erämieheksi!
— Se oli isäsikin luonto ja ukkosi myös. Jos todella, Lauri, salolle aiot asuntosi rakentaa, niin etpä tätä taivalta sopivampaa talonpaikkaa löydä. Ehkä eivät sitten enää tulisi kalamiehetkään tänne rintamailta tappelemaan, jos täällä olisi talo ja asutus. Mutta yksinäistä ja autiota on salolla elämä, sen tiedät.
— En sitä säiky, uudispirttiin minä kaikissa tapauksissa elämiseni perustan, se on jo sovittu…
Aamiaisen haukattuaan kävelivät miehet vähän laajemmalti järven rantoja katselemassa. Mutta palattuaan takaisin nuotiotörmälle haki Lauri kontistaan kirveensä ja rupesi enempää miettimättä läheisestä männiköstä jykevää honkaa hirreksi kaatamaan, ja iloisesti kajahti kohta kirveen kalske erämaan metsästä ulos aukealle lahdelle. Hän oli päättänyt jo heti, ennenkuin matkaansa jatkoi, kyhätä siihen suviselle rinteelle, metsän laitaan, uuden pirtin kehän, salvoksen pohjan vain merkiksi, että hän siitä nyt itselleen on pirtinpaikan valinnut ja vallannut. Hetken kuluttua kilahti siellä jo Sipinkin kirves hänen vieressään kaukaisen sydänmaan männikössä, valkoiset lastut sinkoilivat pitkin keväisen kosteaa kanervikkoa, ja ryskyen kaatuivat suuret puut. Ja kun miehet illalla, päivän raadettuaan, auringon lähtiessä lounaiseen laskemaan, herkesivät työstään, silloin oli juuri sille paikalle, missä piispa kerran matka-alttarinsa ääressä piti aamumessuaan Vahvajärven rannalla, kohonnut hirsikerros hirsikerroksen päälle, ja tilavan tuvan kaunis kehä loisti jo puhtaana ja valkoisena vihannan kevätnurmikon laidassa, kuivalla, paisteisella kankaalla.
— Siinä nyt kuivukoon kehän pohja, virkkoi Lauri iloisena, taas yönuotiota sytytellessään. — Siitä käyn pian salvostani jatkamassa. Ennenkuin rajankäyntiin lähdetään saan kyllä tupani vesikaton alle, ja syksyllä pitää pirttini olla valmiina!
— Ja ensi talven siinä jo nuorikkosi kanssa elät, — virkkoi Sipi, — onneksesi olkoon! Sitten voi piispakin matkoillaan maata yönsä lämpöisessä tuvassa Vahvajärvellä.
Yön vielä levättyään uuden tuvan salvoksen ääressä läksivät pitkämatkaiset patikkamiehet vihdoin astumaan viimeistä päiväntaivaltaan Sysikorven kotoisiin kyliin. Ja kun puolenpäivän jälkeen metsässä rupesivat kuulumaan kotikarjan kellot, ja polut rupesivat hajaantumaan eri tahoille ja maat aukeammiksi käymään, silloin puristivat vuoden yhdessä vaeltaneet talonpojat, vanha ja nuori, toistensa kättä jäähyväisiksi, ja painuivat kumpikin omalle puolelleen Päijänteen lahtea kauan kaivattuja kotitalojaan kohden.
Peni haukahti Karmalan pihalla, tunsi tulijan askeleet ja vieri keränä veräjälle, jossa se kohona hyppeli kauan poissa viipynyttä isäntäänsä vastaan. Ja pihalla ja tanhualla tapasi Lauri kaikki niin entisellään, kuin jos hän sieltä eilen olisi kotikorpeen lintuansoilleen lähtenyt ja nyt yöpyynnin jälkeen kotiinsa palannut. Pirtistä maitoaittaan näkyi kulkevan pihan yli talon yksivakainen, surukatseinen emäntä, ehkä vielä entistään kalvakkaampana, mutta äänetönnä ja ilmeettömin kasvoin niinkuin aina. Mustanahon laidassa raatoivat molemmat Tuomaat, kumarassa niinkuin ennenkin, sieltä vilkkuivat vain valkoiset mekot, kun he kuokkaa heiluttivat. Mutta sisältä tuvasta kuului pirran läiske. Lauri arvasi, että siellä hänen nuori orpanansa kangaspuissa istuu, ja sinne hän ensiksi kiirehti ikävöityjä terveisiä viemään.
Siellä istuikin Enni aukinaisen juoksulaudan ääressä, vuoroin kädellään pirtaa piukahutti, vuoroin vieressään olevaa kehtoa keinutti. Kalvakka oli nyt hänenkin pehmeä poskensa, ja väsynyt surun piirre näytti jo kovettuneen hänen suunsa ympärille. Hän melkein säikähti, kun näki Laurin tupaan astuvan, ilostui hetkeksi, mutta taas vaipui katse alakuloiseksi. Hänen huulillaan pyöri kysymys, mutta hän ei näyttänyt uskaltavan sitä sanoiksi pukea, ei ilmaista kysymyksenä sitä sydämensä toivoa, jonka hän jo iäksi taittuneen luuli.
— Kysy pois, virkahti silloin Lauri, tajuten nuoren serkkunsa surun, — kyllä sinulle hyvät vastaukset annan, sen jo etukäteen lupaan.
— Mitä, oletko tavannut Vilpun … elääkö hän vielä … elääkö, missä…?
— Elääpä kyllä ja entistään ehompana, sinua muistelee ja lastaan, vielä tänä kesänä hän teitä tervehtimään tulee… Älä itke, Enni, älä.
Enni oli kangaspuilta kääntynyt kehtoon päin ja hyrskähti siihen nukkuvan lapsensa yli kuin pitkän, yhtäkkiä katkenneen tuskan jälkeen tyrskivänä itkemään, — hänen mielensä ei kestänyt tasallaan sitä äkillistä ilon uutista kuulla. Mutta siitä ilonitkunsa keskestä hän katkonaisesti puhui:
— Leskeksi luulin jo itseni, isättömänä syntyneeksi peipposeni pelkäsin… He vainosivat Vilppua kaikkialta, luulin heidän hänet jo tavanneen ja tappaneen… Viipyköön hän nyt vielä, jos hänen asiansa vaativat, kunhan hänen elävän tiedän ja omiaan muistavan. — Ja kirkkaina kohotti Enni kyyneleiset silmänsä kehdosta, nauroi itkunsa sekaan ja vaati:
— Mutta kerro, Lauri, kerro missä hänet tapasit, miten hän nyt elää, vieläkö hänen henkeään väijyy vaara!
Ja Lauri kertoi. Hän sivuutti lyhyempään Vilpun monivaiheiset vaaranretket, mutta jutteli laajemmin ja hilpeästi hänen pelastumisestaan Rääveliin ja hänen kunniakkaasta paluustaan Kaarlo Knuutinpojan asemiehenä Viipuriin, sekä sukulaismiesten iloisista yhtymisistä. Ja sitä mukaa kuin hän kertoi, löysivät taas kukkaiset veret tiensä Ennin äsken vielä niin kalpeille kasvoille, hänen silmiinsä tuli eloa, toivoa, riemua, — nyt hän ei enää kysellyt, kuunteli vain. Ja kun lapsi sillävälin kehdossaan heräili, nousi Enni kangaspuilta, laskeutui polvilleen kätkyen viereen ja puristeli pienokaistaan rintaansa vasten, hokien:
— Et ole isätön, sinä vesani pieni, et ole orvoksi maailmaan syntynyt, taattosi elää, luoksemme tulee. Vielä alkaa meillekin, Matti, onnen aika, ison onnen aika, kuuletko, Matti…!
Kun Lauri taas tuokion kuluttua poistui tuvasta, niin läiski siellä taasen pirta, mutta nyt reippaasti, pirteästi. Iloa ja onnea kertoi sen jokainen isku, jota säesti hiljainen, mutta riemua täyteläänä raikuva kehtolaulu.
Pihalla, maito-aitan ovella, odotteli Lauria niinkuin monesti ennen talon surumielinen emäntä, joka oli tulijan nähnyt, mutta tahtoi hänet muista erillään tavata. Hänelläkin oli oma kysyttävänsä, sen Lauri tiesi, hänenkin välinpitämättömyyteen vaipunutta mieltään vaivasi toki eräs huoli … hänen maailmalle lähtenyt, hyljätty poikansa.
— Heinon olet tavannut, sen kasvoistasi näen, puhui emäntä. — Missä hän on, miten hän elää?
Mutta kun Lauri kävi kertomaan Heino-pojan seikkailuista ja monista vaiheista, keskeytti hänet emäntä, virkkaen:
— Niin, niin, hän on purjehtinut suurten merien yli ja punainen kalma on hänen kintereillään kulkenut. Paljon tuskaa olen hänen tähtensä tuntenut, ohkaiseksi on kulunut rukousnauhani, kun hänen henkensä puolesta täällä olen palunnut. Missä hän nyt on?
— Viipurissa, siellä on yhdessä Vilpun kanssa, terve hän on ja reipas, ja äidilleen laittoi terveiset.
— Mutta mitä hän aikoo … pappia ei hänestä siis enää tule?
— Ei, mutta hyvin hän näyttää silti menestyvän. Kenties tulee Heinokin syksyllä kotipuolessaan käymään.
Silloin emäntä melkein säpsähti:
— Tuleeko, mitä hän täältä hakee, miksei hän pysy siellä maailmalla, jonne kerran läksi. Miksi katkoo taas suuren uransa?
Ällistyneenä kuunteli Lauri tuota muuten harvapuheisen tätinsä sanatulvaa, — miksei äiti soisi poikansa kotiin palaavan, mitä taas emäntä oudoilla puheillaan tarkoittanee…! Tunsihan Lauri jo entuudestaan Marketta-emännän sairaalloiset mielikuvat, hänen hämärät aavistuksensa ja oudot ennustuksensa. Mutta entistä hehkuvampi kiilto näytti nyt olevan emännän syvälle painuneissa silmissä, entistä levottomammat olivat nyt hänen eleensä, katkonaista, hätäistä oli hänen puheensa. Ja rauhoittaakseen sairaalloista emäntää kävi Lauri taas hänelle kertomaan Heinon vaiheista, kertomaan reippaasti, iloisesti, niinkuin ne Heino itsekin oli kertonut. Rauhallisemmin sitä nyt emäntä aitan kynnyksellä istuen kuunteli. Mutta kun Lauri oli lopettanut kertomuksensa, istui Marketta vielä kauan äänetönnä, miettiväisnä, ikäänkuin jotakin omaa, syväpohjaista tuumaansa hautoen, ja puhui sitten harvakseen, melkein kuin itseksensä:
— Hänen levoton, vaihteleva verensä, se on vielä eräretkien perintöä, sitä yhä pelkään. Mutta minun on varjeltava häntä uudelleen uraltaan suistumasta; minun on se tehtävä, vaikkapa oman henkeni hinnalla…
Sitä ajatusten lentoa ei Lauri voinut seurata. Hän oivalsi tätinsä käyneen vielä entistään omituisemmaksi ja nousi hetken kuluttua aitan kulmakiveltä, jättäen tätinsä yksin noihin omiin, kaukaisiin mielikuviinsa.
Aholle päin käveli nyt Lauri, sinne, missä Tuomaat, isä ja poika, sivuilleen vilkumatta yhä raatoivat, vaikka jo lehdon koivut heittivät pitkät iltavarjot halmeen harmajalle pinnalle. Entisellään näyttivät miehet olevan. Mutta kun Lauri lähemmäs astui, niin hän pian näki, että olipa sentään jo pahasti harvennut sedän paksu takkutukka ja että nuo kapeat huulet, jotka ennen aina olivat työn aikana pysyneet niin tiukasti ja vihaisesti ummessa, nyt hiukan lerpattivat hänen raataessaan. Ja kun setä Laurin näki ja häntä kohden työstään kohottausi, niin eipä enää aivan suoraksi oiennutkaan tuo tanakka varsi. Itseään säälimättä oli Tuomas siinä ikänsä raatanut, ja se armoton työn kuri oli hänestä liian aikaisin vanhuksen tehnyt. Niin päätteli Lauri itsekseen. Mutta toisilta hän myöhemmin kuuli, että tuo toistalvinen hiihtomatka Vesilahdelle, se oli Karmalan karhun taittanut. Ei ollut kotitöihinsä tottunut raataja kestänyt sen retken mielenliikutuksia, ei vangin kahleita eikä odottamatonta vapautustaan, — sen talven jälkeen oli häneltä katkennut hammas ja lähtenyt hius.
Poika-Tuomaan työtä ei vieraan tulo keskeyttänyt, mutta setä vääntäysi toki Laurin viereen pientareelle, kyselemään, missä sitä näin pitkään oli viivytty. Ja Laurin kerrottua lyhimmittäin matkansa vaiheet, istui kumara isäntä vielä hetkisen ääneti hänen vieressään ja virkkoi sitten melkein surunvoittoisesti:
— Taidatpa nyt tulla ja ottaa isännyyden käsiisi tässä talossa, koskapa akottuakin aiot.
— En setä, en ole sitä aikonut, vastasi Lauri.
— Aio sinä vain minun puolestani, minä rupean jo vanhenemaan. — Vähän kammelsi nyt Tuomaan kieli, hän ei ollut tottunut pitempään puhumaan tällaisista hellemmistä asioista. Varsinkaan hän ei ollut Laurin kanssa koskaan tuttavallista tarinaa pitänyt. — Jätän jo mielelläni isännyyden, työn ja vastuun, nuoremmalle miehelle. Eipä silti, että aikoisin työstä herjetä … ei se minulta käy. Mutta ottakoon jo notkeampi, liikkuvampi mies talonasiat hoitaakseen —, nuorena ne piti minunkin ottaa, kun sinun isäsi ja setäsi kalajärville kaatuivat ja ukko eläkkeelle heittaysi. Nyt on minun aikani heittäytyä eläkkeelle. Se on minulle huolettomampaa, minä olen jo vanha!
Mutta kun Lauri nyt selitti sedälleen, että hänellä on aivan toiset aikeet, jotka hän jo osaksi on alullekin pannut, niin ei Karmalan isäntä sitäkään hämmästynyt.
— Sinä oletkin nuoresta asti ollut erämiehiä niinkuin oli ukkosi, virkkoi hän, — taitaa todella olla onnellisempaa sinulle, että korpeen asetut. Ja taitaa se olla kotitalollekin parempi. Sinä voit elää eristä, talon täytyy elää kovasta työstä. Saat perintösi Karmalasta, jos sen niinpäin tahdot, ja Tuomas rupeaa täällä silloin isännäksi, ottaa akan, antaa eläkkeen meille vanhoille…
Nyt isä-Tuomas koroitti äänensä, niin että kuokanvarressa heiluvan pojankin vihdoin täytyi kääntyä kuuntelemaan toisten puhetta. Ja hänelle nyt isä-Tuomas jatkoi:
— Niin, Tuomas, sellainen on nyt mieleni, että sinä rupeat ensi syksystä Karmalaan isännäksi ja minä jättäydyn syytingille. Sinä saat ajaa hevosta, minä tartun kuokkaan, sinä saat riidellä voutien kanssa ja kantaa kymmenykset pappilaan ja pitää talon pystyssä, minä kuuntelen vain syrjästä, havupölkyn luota…
Poika-Tuomas katsahti isäänsä kummastuneena ja epäillen, että laskiko tosiaan hänen isänsä leikkiä, — katsahti toisen kerran ja jo ymmärsi täyden toden olevan kysymyksessä. Hän seisoi siinä hetkisen tyhmistyneenä, ymmärtämättä mitään, sitten hän tarttui kuokkaansa, arvellen, että totta kai se niin pitää olla, koska sen isä sanoo … ja käveli työtään jatkamaan. Ja sillä se asia oli päätetty, ensi syksystä oli Tuomas Tuomaanpoika oleva Karmalan perintötalon isäntä.
Mutta Lauri huomautti vielä sedälleen, kun he olivat jääneet kahden pientareelle, että onhan tällä toinenkin poika… Synkäksi kävi siitä isän katse. Ei se leimunnut vihaa nyt, niinkuin kerran Vesilahden pappilassa, alakuloisuutta se kertoi, ja alakuloinen oli isän äänikin, kun hän vastasi:
— Se poika jätti kotitalonsa muiden raadettavaksi… Olisin ehkä minäkin vielä pyörtänyt kironi, jos hän olisi kotiin palannut … mutta ei ole hän tullut! Olkoon talo Tuomaan, niinkuin on puhuttu!
Sitä virkkaessaan oli vanhus ikäänkuin entistään pienemmäksi vaipunut, surua ja ehkä katumustakin kertoivat hänen kuihtuneet kasvonsa. Eikä enää entistä varmuutta eikä ankaruutta kuvastunut hänen liikkeistäänkään, kun hän hetken kuluttua nousi ja läksi taloon päin astumaan, käskien poikansakin jo lopettamaan työnsä. — Taltuttanutpa on maailman taival Karmalan isännänkin, arveli Lauri, kumarana kulkevan setänsä jälkiä lehdon halki pihaan astuessaan, — se oli siis kuitenkin kovempi kuin hän!
Jäykkänä, harvapuheisena, ikäänkuin elämään väsyneenä kävi Karmalan perhe illallispöytään, eikä monta sanaa aterian varrella vaihdettu. Oli tosin Laurin tulo tuonut talonväen mieliin ikäänkuin uuden, raikkaan tuulahduksen, joka heitä kutakin oli elähdyttänyt ja heidän mietteensä uusille urille kääntänyt. Mutta näkyville sitä mieltään ei kukaan laskenut, ja siksi vallitsi tuvassa se sama entinen kylmä äänettömyys ja jäykkyys, joka niin usein ennenkin oli ajanut Laurin jousineen ja koirineen yksin korpeen ja joka oli hänestä metsämiehen tehnyt. Yhtä puhumattomina vetäytyivät kaikki aterian jälkeen levolle: isäntä uunille ja poika-Tuomas hänen jalkopäähänsä, emäntä ja Enni peräseinän penkille. Laurille oli vuode tehty entiselle paikalleen uunin kupeelle, missä hän Heinon rinnalla lapsuusunensakin oli nukkunut, ja niinkuin ennen kiertäytyi Peni haukotellen hänen jalkojensa luo. Pitkästä ajasta makasi nyt Lauri taas kotipirttinsä permannolla, muistellen siinä elämiään harmaita vuosia ja rakennellen mielikuvituksessaan iloisemmaksi, valoisammaksi, elävämmäksi sen tuvan, jonka hän itselleen ja nuorikolleen aikoi perustaa, — siellä piti naurunkin saada helähtää, vaikkapa ei olisikaan aina huolta vailla huominen päivä.
Se oman, iloisen onnenkodin tunne hänen mieltään hiveli, ja suloisesti painoi jo uni hänen luomiaan. Mutta vielä kerran Lauri hymähti, ennenkuin nukkui. Hänen muistoonsa välähti näet yhtäkkiä isäntä-sedän aikeet, joista tämä äsken pientareella oli puhunut, eikä Lauri voinut olla kuvittelematta mielessään, minkälaiseksi elämä Karmalassa oli muodostuva, kun isä-Tuomas luopuu isännyydestä ja jättää sen pojalleen. Mitenkähän siitä serkku-Tuomas selviää, hän, joka on aina tottunut kulkemaan isänsä vaossa? Ei koskaan edellä, aina jäljessä, ei koskaan omassa vaossaan, aina isänsä. Näistä puolin siis tuo juureva poika painaa raskaan auran terää multaan ja ränstynyt isä kaivaa eläkeukkona vieressä ojaa. Ja kun he Mustanahon laidasta taloon murkinalle laskeutuvat, silloin kävelee kai poika-Tuomas edellä ja hänen perässään köpittää isä samassa tahdissa…
Mutta kerran putoo kai isä-Tuomas pois, ja hänen tilallaan rupeaa ahopellolla nykyisen poika-Tuomaan poika astumaan isänsä jälkiä, yhtä juurevana, yhtä luisevana ja tuumissaan yhtä lyhyenä. Ja tämä poika kasvaa hänkin kerran mieheksi, kasvaa vartevammaksi isäänsä, jolta taas häneltä vuorostaan kovassa työssä ovat sivut taittuneet ja haivenet harvenneet. Silloin kai taas näiden osat vaihtuvat, poika-Tuomas astelee ahopellolla isäntä edellä ja isä-Tuomas eläkeukkona perässä. Ja niin jatkuu sitä vuorottelua yhä edelleen, polvi polvelta, Tuomas Tuomaalta, kun siinä Mustanahon laidassa isien tapaan raadetaan kovassa työssä ja pidetään hiellä ja kurilla ja hartiavoimalla pystyssä Karmalan vanhaa perintötaloa.
XVI. RAJANKÄYNNISSÄ.
Kaarlo Knuutinpojan määräämä rajankäyntimatkue oli Olavi Niilonpojan johdolla lähtenyt Naulasaaresta liikkeelle heti juhannuksen jälkeen ja teki nyt kesäsydännä matkaa pohjoiseen päin Savon ja Hämeen rintamaiden välistä saloa pitkin ja siitä edelleen ylös Lapinkorpeen. Se oli suurenlainen retkikunta, joka näin Sisä-Suomen autioita matkasi selventämään kahden heimokansan välisiä, ikivanhoja, katkeroita riitoja. Olavi-ritari oli ottanut mukaansa, paitsi kirjuriaan, kuusi rotevaa huovia — Tuiran Vilppu oli niistä yksi — ja vähäksi hän sittenkin väliin seurueensa tunsi, milloin kalajärvistään kiistelevät sisämaalaiset oikein vihaisesti vastakkain kimmahtivat. Hänen suuressa johtajavenheessään, joka aina etumaisena souti, kulkivat myöskin Pohjanmaalta kutsutut lautamiehet, ja heistä vanhin, jota retkeläiset Halliparraksi sanoivat, istui enimmäkseen varmana perässä. Tätä suurta johtajavenhettä, jota kantamaan vetotaipaleiden yli tarvittiin kokonainen miesjoukko, seurasivat sitten pikkuvenheillään Savon ja Hämeen erämiehet, joita melkoinen joukko oli tähän rajankäyntiin lähtenyt. Oli näet sovittu molemmin puolin, että tänä kesänä ei etäämmille eräjärville kalaan yritetä, ennenkuin raja on käyty. Sen sijaan oli nyt joka pitäjästä miehiä lähtenyt rajamatkalle valvomaan heimonsa ja paikkakuntansa oikeuksia.
Siten oli retkellä mukana edustajia kaikista niistä Hämeen pitäjistä, jotka Lapinkorvessa eränkäyntiä harjoittivat — Sääksmäen ja Pälkäneen pitäjiä myöten etelään ja Saarion ja Kulsialan pitäjiä myöten länteen — ja joille tämä eränkulku oli vanhastaan totuttu ja välttämätön elinkeinonapu kotoisen maanviljelyksen lisäksi. Savon puolella, Saimaan vesistöjen varsilla, jossa vielä ei ollutkaan kuin kaksi pitäjää, Savilahti ja Juva, siellä harjoitti taas koko asutus eränkäyntiä ja tälle verrattain nuorelle asutukselle olivatkin takamaiden pyyntivedet vielä välttämättömämmät, — siksipä savolaiset juuri niin itsepäisesti pyrkivätkin työntymään yhä pohjoisemmas ja lännemmäs. Eri pitäjien takamaita ja kalavesiä oli hyvinkin sekaisin toistensa joukossa ja juuri senvuoksi niillä kaikilla olikin niin tärkeitä etuja tässä rajankäynnissä valvottavana, siksi ne olivat kaikki sinne edustajansa valinneet, heti kun Kaarlo Knuutinpojan julistus oli heidän kirkoissaan kuulutettu. Ja siksi syntyi myös tuossa kymmenkunnan venheen matkueessa monen kulmakunnan, monen kielimurteen välistä väittelyä ja riitaa melkein aina, kun Olavi Niilonpoika uutta pyykkikiveä pystyttämään kävi.
Kaikkien niiden pitäjäin eränkävijät, jotka tässä rajankäynnissä olivat edustetut, olivat eri aikoina ja eri määrin saaneet tuntea niitä haittoja, häiriöitä ja häviöitä, joita varman rajan puute takamailla miespolvien kuluessa oli aiheuttanut. Mutta kaikki eivät olleet niin tuhoisasti kärsineet noista alituisista erämaakahakoista kuin rintamaiden laitapitäjäin asukkaat, joita kova pakko vihdoin olikin ajanut rajankäyntiä anomaan. Näiden edustajat ne senvuoksi sekä väittelyissä että sovitteluissa nyt etumaisina kulkivat, nepä myöskin kovan kokemuksen opettamina koettivat aluksi ylläpitää sitä naapurisovintoa, joka molemmin puolin oli suotavaksi havaittu. Mutta kaikissa elivät vielä entisten vainoaikain mielialat tuoreina, ja epäluuloista, karttelevaa oli sen vuoksi eriheimoisten yhteistoiminta tässä rajankäynnissäkin. Koskaan eivät Savon ja Hämeen miehet samaan valkamaan venheitään laskeneet, kun yöksi nuotiotulille asetuttiin, vaan aina he jonkun lahden tai salmen väliinsä jättivät, ja selkiäkin soutaessaan jättivät he tavallisesti tarpeeksi vettä venheiden välille. Sillä herkkiä olivat vanhat intohimot liekkiin leimahtamaan aina kun jonkun riitarannan ohi soudettiin tai kun tunnettiin jonkun lahden pohjassa poltetun saunan rauniot. Koettivathan kyllä Pouta-Paavo yhtäältä ja Suopelto toisaalta tuota katkeruutta tasoitellakin, mutta surukseen täytyi heidän toisilleen virkkaa:
— Ei ole vielä pakko opettanut kaikkia uskomaan sitä, mitä se meille on neuvonut.
— Ei, nuo eivät vielä oivalla, mitä maksaa riita ja mitä sovinto!
Mutta kun etäisempäin pitäjäin miehet näkivät Sipin ja Paavon näin keskenään tuttavallisesti keskustelevan, niin he sekä ihmetellen että pisteliäästi toisilleen kuiskivat:
— Vai kelpaa jo sysikorpelaiselle vainon mies tarinatoveriksi!
— Kelpaa kai siksi, kunnes savolainen taas häneltä nuotan vie ja saunan polttaa!
Ja tämä jälkimmäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin yleisimmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin vetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin, ilmeistä toraa syttynyt. Kuljettiin suoraan pohjoiseen, vedettiin raja Vahvajärveä pitkin ja sovinnossa jätettiin Juuritaipale, jossa Karmalan Laurilla oli uudispirttinsä jo kattopäällisenä, Hämeen puolelle. Mutta kun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta valkamasta, oli soudettava eteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten myöskin oli viime vuosina ollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat vaikeudet. Molemmilta puolin näytettiin, millä rannalla heimolla kulloinkin oli ollut kalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot kävivät tietysti heti ristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät. Mutta pohjalaiset lautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli ovela ja varma mies, auttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin löytämään keskitien, johon riitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät. He rakensivat silloin kiireellä pyykkipatsaan jonkun selkäsaaren kunnaalle tai kallioniemen kärkeen ja soutivat siitä salmia ja virtoja ylöspäin, oikaisten korpeen ja kankaille silloin, kun vesistöt mutkittelivat. Molempain heimojen erämiehet soutivat johtajavenheen perässä, kappaleen matkan päässä toisistaan, mutta soutivat päätään pudistellen, sillä he jo epäilivät, mitenkähän siitä vastainen pyyntimies tuon rajan tuntenee…
Päästiin näin Hankavetten ohi ja soudettiin Kylmäjärven selkiä pitkin, jotka nyt heinäkuun paisteessa lämpöisinä helottivat. Iloisena ohjasi siellä Olavi Niilonpoika itse johtajavenhettään noita pitkulaisia, lehtevärantaisia selkiä ja mutkittelevia salmia pitkin, aikoen ne tapansa mukaan jakaa kahtia kilpailevain heimojen kesken. Mutta silloin rupesi kuulumaan hänen perästään äänekästä mökää, ja kun hän muutamassa salmessa kääntyi taaksepäin seuralaisiaan katsomaan, niin istuivat nämä airot pystyssä venheissään ja huusivat:
— Tästä me emme eteenpäin souda, nämä ovat hämäläisten ikivanhoja vesiä!
— Meidän takamaitamme ei saa halkaista!
Oli taas laskettava saaren rantaan kuuntelemaan molempain riitapuolien väitteitä. Mutta tällä kertaapa ei neuvotteluissa päästy yli eikä ympäri. Savolaisetkaan eivät tahtoneet hellittää näistä kalaisista vesistä, näitä virtoja myöten oli heidän välttämätön kulkea suuremmille pyyntijärvilleen. Ja kun lautamiehet tunnustivat hämäläisten oikeudet vanhemmiksi, niin uhkasivat savolaiset päistikkaa soutaa kotiinsa ja palata takaisin toisilla vehkeillä pyyntipaikkojaan puolustamaan…!
Neuvottomina seisoivat rajankävijät saaren korkeimmalla harjulla, katsellen ympäröiviä maisemia, ja he koettivat turhaan saada kiisteleviä sopimaan. Siinä tingittiin päivä iltaan asti, mutta yhtä hellitämättömiä olivat molemmat heimot; äänekäs tora kaikui vain yli aution selän, eivätkä sovinnon puhujat saaneet enää sananvuoroakaan. Silloin, illan suussa, suuttui vihdoin Olavi-ritarikin, joka muutoin aina oli milloin leikkisällä, milloin vakavalla sanalla saanut sekasolmun avatuksi, suuttui ja huusi kuumenneille kiistelijöille:
— Tämä tora jo minulle riittää. Olen parhaani koettanut teille rajaa saadakseni, — nyt palaan minä tästä paikasta takaisin ja jätän rajankäynnin sikseen. Sopikaa sitten miten tahdotte! Aamulla käännetään meidän venhe tästä Ilottomasta salmesta etelään päin, jääkää tänne sitten vaikka tappelemaan!
Mutta eipä edes se uhka saanut kiihtyneitä erämiehiä peräytymään.
Savolaisten puolelta vastattiin heti suuttuneelle ritarille:
— Kääntyvät tästä vedet itäänkin, sinne soudamme me!
Mutta hämäläiset heille ilkkuivat:
— Menkää! — me pidämme eräjärvemme omin väkimme, niin me olemme pitäneet ne ennenkin! — Ja kiihkoisimmat heistä jo intoilivat, että annetaankos savolaisille vähän kyydin apuakin sinne itään päin…
Olavi-ritari oli mennyt telttaansa, joka oli pystytetty saaren etelärannalle, ja äkämystyneinä, synkkähahmoisina seisoivat eri heimojen erämiehet parvittain pienen lahden äyräällä, jonka eri puolille he olivat venheensä vetäneet, heitellen vastakkain vihaisia katseita kapean veden yli. He tunsivat kyllä kaikki mielessään, että hullusti nyt kävi, hukkaan meni kesä, hukkaan hyvä yritys, mutta kovettunut luonto ei sittenkään peräytymään taipunut. Päivä laskeusi pilviin, kylmiltä kuultivat taas nuo äsken vielä kirkkaat vedet, ja korkeat, metsäiset rannat loivat niihin kolakan varjon, kertoen, mistä tämä järvi oli Kylmän nimensä saanut.
Karmalan Lauri, joka ääneti istui ylempänä törmällä, vihojaan purkavain heimolaistensa sivulla, näki silloin Tuiran Vilpun toimekkaana astuvan ritarin teltan luota hämäläisten valkamaan. Turhaan oli Lauri koettanut käyttää vaikutustaan rauhoittaakseen kiihtyneitä miehiä. Ennen ne toki olivat häntäkin kuunnelleet, ja raja-asiamiehenä ja johtajasuvun perijänä olikin hänellä ollut heimolaisiinsa melkoinen vaikutus, mutta nyt olivat liiaksi kiihtyneinä miehet, niihin ei vaikuta nyt kukaan, sen hän tiesi. Ja siksi hän huusi Vilpullekin tämän ohi astuessa:
— Älä yritäkään taivuttaa Hämeen miehiä peräytymään, he siitä vain ärtyvät!
Vilppu pysähtyi Laurin eteen ja katsoi häntä pitkään, melkein moittivasti:
— Entä sinä — tiedätkö, mitä tämä rajankäynnin raukeaminen merkitsee? Tietysti rupeavat eri heimojen erämiehet nyt entistä vihaisemmin taas takamailla kahakoimaan, anastaakseen väkisin ne vedet, joita ei jaetuiksi saatu. Naapurisovusta ei välitä kukaan, ennenkuin taas kaikki kalasaunat molemmilta puolin on poltettu ja tappeluissa kaatuneet pyyntimiehet kuopattu. Sitä se merkitsee! Entä sinunkin kihlasi…?
— Mitäpä minusta, kun on tässä kysymys heimon vanhoista oikeuksista…
Lauri oli kyllä selvillä siitä, että hänenkin oma onnensa oli katketa rapsahtava siihen toraan, joka taas oli syttymään päässyt. Hän oli tätä rajankäyntiä ilolla odottanut, sen päätyttyä hän oli vasta pääsevä siihen kotoiseen rauhaansa, jota hän niin hartaasti ikävöi. Reippaalla, toivokkaalla mielellä oli hän pirttinsä Juuritaipaleessa valmiiksi salvanut, mutta paljon oli siellä vielä keskeneräistä ja aloittamatontakin, ja siksi oli hän niin haikeasti odotellut sitä päivää, jolloin rajankäynti päähän asti saataisiin ja hän pääsisi Tarvaisen tyttären uuden pirttinsä lämmittäjäksi hakemaan. Ja nyt… Tarvaisen tyttären! Kaikki näytti lohkeavan pirstaleiksi!
Ne Laurin alakuloiset mietteet oivalsi Vilppu hyvin, vaikkei tämä niistä mitään virkkanut, ja häntä säälitti jo ystävänsä kova onni.
— Olen minäkin … ja näet, tuossa Sipi juuri vielä haastattaa oman kylänsä järkevimpiä isäntiä; siinä on Rapala ja Olkkola ja Nuolenmaa … näet, kuinka ne hänelle vain nauravat! Se on turhaa, he lähtevät aamulla rajankäynnistä pois!
Vilppu katseli rannassa pohteissaan hääriviä miehiä ja oivalsi pian Laurin oikeassa olevan. Mutta hänen levoton mielikuvituksensa teki sittenkin ankaraa työtä. Hän oli ennen ollut eräretkilläkin innokkaimpia tappelumiehiä, vieras oli hänelle sovinnonhierojan virka, mutta nyt hän tahtoi kuitenkin koettaa, eikö hän voisi sittenkin tehdä kotikansalleen sitä palvelusta, jolle se ei tällä hetkellä itse osannut arvoa antaa, — ja samalla nimenomaan vanhalle erätoverilleen. Tuokion kuluttua hän jo virkahti Laurille, kääntyen takaisin telttaan päin:
— Annahan olla, eiköhän tästä sittenkin saada retkeä eteenpäin solumaan!
Hän meni Olavi-herran puheille. Tämä oli jo todella lopen suuttuneena talonpoikain riitoihin antanut miehilleen käskyn aamulla kääntää keulan etelään päin, mutta hän kuunteli nyt kuitenkin vielä, mitä tuolla iloisella asemiehellä, johon hän matkan varrella oli oppinut mieltymään, oli hänelle ehdotettavana. Ja Vilpun ehdotus huvitti heti hilpeää ritaria: hän muutti kuin muuttikin äskeisen päätöksensä. Ratkaisevimmin lie siihen kuitenkin vaikuttanut asian tyynempi harkinta, — Olavi-ritari muisti, kuinka tärkeänä tehtävänä Kaarlo Knuutinpoika hänelle tämän rajankäynnin oli uskonut. Mutta sukkelan asemiehen suunnitelman mukaan hän päätti yllättää kiistankuumat talonpojat.
Aikaisin olivat kaikki venekunnat aamulla jalkeilla, lähteäkseen kotimatkalle keskenjääneeltä rajankäynniltä. Mutta muita ennen oli tänä aamuna kuitenkin johtajavenhe vesillä; siinä istui jo Olavi-herra matkavalmiina, kun Savon ja Hämeen miehet vasta nouseskelivat sammuneiden nuotioittensa äärestä. Aamu oli pilvinen, taivaalta oli maata vasten laskeutunut tahmea talma, ja sumun läpi näkivät talonpojat, miten johtajavenhe vesille laski. Mutta sieltä selältä, sumun keskeltä, kuului Olavi-ritari maissa vielä viipyville venhekunnille julistavan:
— Me jatkamme rajankäyntiä, koska sen hallitus on tehtäväksemme antanut. Seuratkoon meitä kuka tahtoo, palatkoon ken haluaa. Mutta tuossa näette tämän saaren harjulla rajapatsaan, ja siitä kulkee raja edelleen keskeltä selkää pohjoiseen, jonne nyt lähdetään uutta patsasta pystyttämään. Hän seisoi venheensä perässä ja viittasi kädellään korkeaan kivikumpuun, joka sumun läpi saaren harjulta kuulsi, — sen olivat nihdit Vilpun johdolla siihen yöllä rakentaneet. Varmalla äänellä ritari sitten komensi:
— Eteenpäin!
Ja johtajavenhe läksi soljumaan sumukkoon. Ällistyneinä katselivat talonpojat, niin savolaiset kuin hämäläiset, sen loittonemista, katselivat tuota valmista, korkeaa kivikumpua ja katselivat taas toisiaan. Mutta vain hetken he niin ääneti seisoivat. Venhekunta toisensa perästä rupesi jo vesille joutumaan, kiirehtiäkseen johtajavenheen perään, ja jo laski niistä viimeinenkin Ilottomasta salmesta selälle. Synkästi kiroillen varsinkin hämäläiset tätä taivalta soutivat, ja päätään punoen he katselivat jäljelle jäävää kivikumpua, jonka he käsittivät omalle, vanhalle takamaalleen pystytetyksi. Mutta se asia oli jo ratkaistu, eivätkä he uskaltaneet rajankäynnistä poiskaan jäädä, sillä he pelkäsivät etujensa ja oikeuksiensa silloin vielä pahemmin joutuvan kärsimään.
Onnistunut oli Vilpun yllätysneuvo. Ja kun päivä oli salmivesiä taas pohjoiseen päin soudettu ja kun illalla yövyttiin vesistön ylempään päähän, johon nihdit kävivät uutta rajakiveä pystyttämään, silloin ei kukaan enää riitaa haastanut, — se oli silloin jo myöhää!
Kankaita katkaisten ja virtoja sauvoen saavuttiin siitä Iisveden laajoille selille. Siinä oli vettä jakaa niin Hämeen kuin Savonkin puolelle, ja riittävästi jäi riistamaita ja kalahautoja kuitenkin molemmille, — siksi sujui siellä soutu nopeammin. Mutta myrtyneitä olivat yhä erämiesten mielet, ja kun ehdittiin kalaisen Nilakan niskaan, niin jo rupesi taas sekä vanha viha että veres ärtymys ilmoille pursuamaan. Nämä olivat juuri niitä kaukaisia kala-apajoita, joista enimmät erämaankahakat olivat aiheutuneet ja jonne useimmat urhokkaat erätaistelijat olivat heimovihan uhreina uupuneet. Raskaat muistot nousivat siellä soutajia vastaan, katkerat vainon muistot, jotka valoivat uutta sappea jo ruvettuneisiin haavoihin ja taas jäähdyttivät sovinnon mielen ja rauhanhalun.
Karvasta polttoa tunsi Laurikin rinnassaan, kun hän oikean hangan puolella soutaessaan katseli noita sivulle jääviä, karuilta näyttäviä Nilakan rantoja. Nehän olivat hänellekin niin suruntutut nuo rannat, että hänestä melkein tuntui, kuin olisivat tänne kaatuneiden erämiesten haamut viittoilleet hänelle sieltä etäältä ruskahtavain rantaleppäin takaa ja ankarapiirteisin kasvoin nuhdelleet häntä siitä, että pojasta oli polvi pehmennyt. Nuo vainajathan olivat ensimmäisen Lapinkiertäjän oikeudella omikseen ottaneet nämä järvet ja rannat ja jättäneet ne perinnöksi pojilleen ja poikainsa pojille. Ja nämä pojat ne nyt täällä soutivat savolaisten rinnalla, tinkien näille pois niitä apajoita ja hirvisaloja, joita puolustaen isät olivat kaatuneet!
Tuosta kallioniemen takaa aukeni se lahti — selvästi sen Lauri vielä tunsi —, jonka ahteella hänen isänsä oli yksin ja haavoittuneena, kalasaunan seinään nojaten, taistellut tunnottoman vainolaisen murhanhimoa vastaan ja jonne hän lopulta oli kaatunut. Tuossa juuri näkyi se ryteikköranta, jota hänen äitivainajansa oli sydämensä äärettömässä tuskassa kahlannut, turhaan koettaen miehelleen avuksi kerjetä. Ja kun siitä edelleen puolen rupeamaa tuttuja vesiä soudettiin, silloin jo kuumotti luoteen kaukaisesta hämärästä sekin rannikko, jonka eräässä poukamassa hän itse oli hämäläisten erämatkueen mukana kärsinyt kaiken sen tuskan ja surun, jonka savolaiset heille olivat tuottaneet, ja jonne ukko-vainaja, hämäläisten kuulu johtaja, oli petollisen savolaisnuolen sortamana turpeen alle kuopattu. Siitä ohi soutaessaan näki Lauri kuin ilmielävänä edessään ukkonsa tarmoa, voimaa ja oikeutettua vihaa uhkuvat kasvot, näki ne säkenöivinä ja punoittavina kuin silloin, jolloin Erä-ukko Sotasaaren rannalla kohotti kirveensä ja huusi: "Hei, Hämeen pojat, tällaista rauhaako te suvaitsette?"… Siinä oli voimaa, siinä isäin vihassa, se ei tuntenut sääliä, ei armoa, ei tinkimistä! Ja nyt…!
Lauri koetti muistella ukkoaan toisenlaisenakin, sellaisena, jommoisena hän lehtivuoteella kuumeessaan makasi ja kehoitti vihansa perijää hakemaan rauhaa vainolaisten kanssa… Sitähän neuvoa oli Lauri totellut. Mutta tuo edellinen mielikuva oli voimakkaampi, se himmensi jälkimmäisen ja tuntui nuhtelevan: "Olinko sellainen voimani päivinä, tahallaan minut väärin ymmärsit, Lauri. Käskinhän sinun ennen kaikkea puolustamaan hämäläisten oikeutta, luovuttamatta pois mitään siitä, minkä omaksemme tiedämme. Mutta sinä; … vainolaisen suosiota olet hakenut, hänen ativoihinsa olet nöyränä pyrkinyt … savottaren silmäkulmain koreutta vain olet ajatellut, et heimosi oikeutta…"
Noiden muistorannan autereisesta hämärästä lähteväin, nopeasti vaihtuvain mielialojensa vallassa ja viskelemänä souteli Lauri tunnin toisensa perästä. Väliin kuumensi häpeän puna hänen poskensa, väliin hän alakuloiseen välinpitämättömyyteen vaipui; joskus täytyi toisten soutajain häntä soimata, kun hän liikoja kiirehtien venäjäksi veteli, joskus taas hänen käsivartensa melkein hervottomina liikahtelivat. Oliko hän siis todella lemmenunelmainsa takia uhrannut miehen tehtävät ja isien luottamuksen, eikö se asia ollutkaan yhteinen, jonka vuoksi hän oli herroja kumartamassa kulkenut? — siitä hän sydämessään nyt hiljaisia käräjiä kävi. Mutta miten hän siinä käräjöikin ja vastakkain punnitsi vanhain vainovesien synnyttämiä mielikuviaan, jäljelle jäivät vallanpaikasta taistelemaan aina vain hänen ukkonsa loistavat silmät, kun tämä Hämeen miehiä taisteluun kehoitti, ja Anjan iloinen hymy, kun tyttö kallioniemen kärjeltä katseli haapiossa soutavia tuttaviansa…
Menneitä sotamuistoja koski tällä taipaleella keskustelu Laurin venheessä niinkuin kaikissa muissakin venheissä, jotka nyt Nilakan selkiä soutivat. Nämä vedet oli Erä-ukko nimenomaan Hämeen omiksi julistanut, niiden puolustamiseksi oli paljon verta vuodatettu, — nyt halkaistiin nämäkin kalaiset vedet kahtia. Siitä kasvoi taas katkeruus, vanha viha iskostui mieliin. Ja kun lautamiehet laskivat Hengenmäen alle tai Armosaaren rantaan, johon Olavin nihdit kävivät rajapatsasta rakentamaan, eivät erämiehet enää viitsineet maihin noustakaan riitelemään, venheistään he vain karsain silmin muljottivat sitä toimitusta sekä toisiaan. Kumealla äänellä kuultiin silloin tanakan Pilvenperänkin venheestään virkahtavan:
— Nurin käy tämä rajankäynti, meiltä menevät ikivanhat takamaat!
— Tässä tingittiin alusta liiaksi, parempi olisi ollut Ilottomasta palata ja vaikka tapella, niin vakuutti Ilvesmäkikin kiukuissaan.
Lauri tunsi ne moitteet syytöksiksi häntäkin vastaan ja verestetyt muistot virittivät hänessäkin nyt heimoushengen taas uuteen voimaan, — hänkin olisi taas tällä hetkellä ollut valmis tappelemaan heimonsa oikeuksien puolesta.
Näissä mietteissä edelleen soudettiin tuttuja selkiä. Muutaman salmen suussa kiintyivät Laurin silmät hirvipariin, joka niemen kärjestä oli lähtenyt laajanlaisen selän yli uimaan. Rauhallisesti huopaili emähirvi edellä, poikahirvi sen vanavedessä pulikoi. Mutta kun ne yhtäkkiä huomasivat sivulta tulevat venheet, toisen toisensa perästä, silloin taittui nopeasti pystypäiltä matkan suunta; emä läksi uimaan lähintä rantaa kohden sellaista vauhtia, että aalto kahtia halkesi sen rinnan edestä, ja poikanen ponnisti hurjasti perästä, toisinaan aivan koholleen vedestä kimmahtaen.
Sitä katsellen ja selin keulaan soutaen ei Lauri tullut huomanneeksi, että nyt olikin ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät läksivät johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Sivulleen katsahtaen hän nyt yhtäkkiä tunsi saaret ja salmet, muisti ne ilmikirkkaasti. Hän nousi koholleen katsomaan: Siinä oli keulan edessä Sotisaari, jonka hiekkarannalla oli riehunut se lyhyt mutta verinen taistelu, joka molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi Tavastin venhe oli jo laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka mukaan siis tuo hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle jäänyt. Yhtenä jonona välähtivät silloin Laurin mieleen sotasyksyn kirjavat muistot … juuri tuo apajahan oli syynä ollut väittelyyn ja toraan, oliko hämäläisten nyt sekin uhrattava…? Voimakkaalla äänellä hän yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:
— Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.
Hyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli savolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt karkea ääni:
— Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän luut lepäävät.
— Mutta mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä, mutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. — Kalliin hinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.
Mutta Savon mies — se oli Tarvaisen Ohto — ei salannut enää kiukkuaan, kipakasti hän ärjäisi:
— Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren laelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole…!
Tämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä, jotka olivat olleet mukana Sotasaaren taistelussa, paljon sitä Karmalan ukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä samassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, — ja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia. Käskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut riidan syytä, mutta joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea maihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.
— Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä halkaistaan kahtia tämäkin toran saari! — niin virkkoi hän leikkisästi.
Mutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta sähähti heti kiivas vastaväite:
— Ei, sitä saarta ei jaeta!
— Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!
Ja aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin silmin nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä toisistaan, mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta valkamasta toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin singahtelemaan, ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät toisiaan ärsytellen, — se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta kiukkua.
— Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta lähteä, — miten lähtenevät nyt!
— Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, — nyt ollaankin taas tasaväkisiä!
— Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.
— Mistä?
Tuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian kipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja jolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän nyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä uudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:
— Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla vieläkin otsassasi poikenluoma…
Nyt riehui Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi tantereella ja huusi:
— Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun kamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä tantereeseen jääköön.
Lauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto taisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana vaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion … ja loi kysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.
Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:
— Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot…
Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan —, yleinen rysy molempain heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran samalla sotasaarella.
Mutta silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä — siitä, mihin Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu — jyrähtävä ääni, joka käskevästi huusi:
— Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette. Asettukaa, nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!
Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies, joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten keskelle ja virkkoi lauhkeammin:
— Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, — vaikkei ole siellä rajoistakaan tietoa.
Ikäänkuin helpotuksen tuntein äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille, ja jo kohta Sipi kysäisi:
— Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi? — Täällä on sovinto hidas syntymään!
Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti tyyntynyt, mutta jonka keskeltä hän yhä vieläkin vihaisia katseita näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden tulistuneiden eriheimoisten ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin ja tasaisemmille tanterille.
— Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.
— Kertokaa, kertokaa, kehoittivat sekä savolaiset että hämäläiset, joista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja he istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.
Tämä seisoi vielä tuokion miettiväisenä, katsellen salmelle, jossa suvituuli kepeästi laineita keinutti —, vielähän oli iltaa kappale jäljellä! Muutamat erämiehistä olivat lähteneet kaislikon rintaan verkkoja laskemaan iltakeittoa varten ja palailivat sieltä nyt rantaan. Halliparta odotti, kunnes miehet olivat rantaan meloneet, ja virkkoi sitten:
— Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, mutta kerronpahan siitä tässä illan kuluksi vähän, sillaikaa kuin varraskalat verkkoihin kertyvät…
Hän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi silmiin pyrkivät mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten savutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:
— Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen laskevat, — siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran maaksi. Ylempänä virtojen latvoilla ovat meidän takamaamme ja haukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä sydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä ja nuottarannoista, — niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki takamaaolonne paljon onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne riitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa. Meidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras — ja vie kaikki!
— Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan, eikö se Pohjanmaa olekaan tätä meidän samaa maata?
— Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Novgorodin ruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille, ja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo ruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään kalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan karjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla murteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat muka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä lähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin, ryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja lapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa…
Halliparta-vanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei ollut aikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin asejoukoin Pohjanmaan rantakyliin, ainoastaan heidän jokavuotisista temmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta koko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen ympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas Halliparta jatkoikin:
— Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjää, kuten kai olette kuulleet, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän kupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen vuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus vähän myöhemmin keväillä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä aina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme. Riitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia myöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan, — siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä syntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä, iiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi kiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille haukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja rakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.
Pari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme Maanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen heitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme, mutta pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on rauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella… Jatkoimme siis pyyntiä. Silloin jo aavistimme, että parasta olisi tainnut olla pysyä iiläisten kanssa sovinnossa, mutta pilaile olivat nyt särkyneet välit. Ja itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei se nyt meidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia iiläisiä se nyt ahdistamaan rupeaa…
Mutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta jäljestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi iiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän saaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, — mutta eivätpä iiläiset, vihoissaan kun olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat, sikäli kun eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten korpeen ja sinne kätkeytyneet…
Mutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet, — he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli palmusunnuntaiaamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas kevätaamu se oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja kokemassa, mutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin hyökkää korven laidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina, kirveet vyöllä, — samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari viikkoa sitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet. Eihän siinä vastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään, rauhallisesti koetettiin vain vieraita puhutella. Mutta karjalaiset nyt mahtailivat, että nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka ottavat he nyt veroinaan meidän saaliit … ja ottamaan kävivät. Sitä ei tietenkään meidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseisiin mekin. Mutta vähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle heitti.
Ja silloin se juhla alkoi —, pintaani karmii vieläkin, kun sitä muistan. Sillaikaa kuin toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät, kiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan petäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, — elävältä siten meikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Mutta jos kuka ei siitä kidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he köyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja kiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä…! Se oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet vatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he hänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies vihdoin kuolleena hangelle kepertyi…
Teitä puistattaa se meno, näen sen, — mitäs sitten minua, jonka täytyi sitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa vuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he riisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja siinä heitä pieksivät … toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia raastoivat mukanaan, orjikseen… Mutta lapset, joita niitäkin eräillä perheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin, löivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, — sitä täytyi meidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai ikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi ilkkuva partaniekka keihäillään hänet sinne takaisin, palavaan pirttiin…
— Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa; heitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. — Kuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.
— Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään saattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin karkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme poikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen taisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin heille kuin tuo kidutuskuolema, — kaatoivathan he toki vainolaisiakin mennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea myöten saloon, jossa saimme varoitetuksi niitäkin pyyntimiehiämme, jotka juuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen parikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä korvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin lymyilevät iiläiset ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä autiossa, keväisessä metsässä, siellä tehtiin se liitto ja vannottiin se sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme enää koskaan tappele, vaan yhdessä kuljemme kalajärville ja yhtä puolta pidämme yhteistä vainolaista vastaan.
Sen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme keväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä saunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soi, niin väleen sinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä, niin meidän täytyy siellä pyyntiä harjoittaa, eikä vartiatta nukuta yhtään yötä. Mutta missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen saa liminkalainenkin…
Kertoja vaikeni.
Kului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa katkaisi. Mutta vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet tahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan halu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä keskenäistä ärtymystään, ja heistä juuri muuan vielä vanhalta pohjolaiselta kysyi:
— Entä sen vainokevään jälkeen, oletteko saaneet olla rauhassa?
— Rauhassa emme tiedä olevamme koskaan, emme pyyntimaillamme emmekä kotikylissämme, — vainolainen voi hyökätä minä yönä tahansa. Ja on se taas hyökännytkin, tapellut, tappanut, polttanut, ryöstänyt. Joka talvi tavataan heidän suksenjälkiään laitakylillämme, mutta he tietävät jo, että me pidämme varamme ja autamme toisiamme, tietävät, että me kostaakin osaamme… Ääni vaimeni vanhukselta. Mutta tuokion kuluttua hän reippaammin virkkoi:
— Mutta kyllin tarinaa täksi illaksi. Johan on aika kalamiesten kokea verkkonsa, — sytyttäkää te nuoret miehet hirsituli, kas, päivä jo laskee, on jo yönuotion aika!
Näin puhuen nousi tarinamies kanervamättäältä sääskisavun äärestä ja läksi rantaan päin kävelemään, luoden muistoista surumielisiksi käyneet katseensa tyyntyneille salmivesille, jotka olivat iltahohteeseen rauhallisina nukahtaneet, — hän ei sinä iltana tahtonut kertoa enempää.
Eikä Halliparran savutulen luota, jonka ympärille miesjoukko vielä jäi istumaan, kotvaan aikaan ääntäkään kuulunut. Maahan olivat miehet katseensa luoneet, he muistelivat ehkä äskeistä, pikkupistosten johdosta syntynyttä kahakkaansa, — kovempi tosi on toki niillä miehillä, joiden tuolla kaukana pohjoisen rannikon lakeudella on alituiseen taisteltava kotiensa, lapsiensa, olemassa olonsa puolesta.
Illan vilpastuessa oli teltastaan saaren laelta Olavi-ritarikin astunut alas rantaan ja hämmästyneenä pysähtynyt hartaana ja oudoksestaan hyvässä sovussa istuvan miesjoukon keskelle, jääden siten Halliparran tarinaa kuuntelemaan hänkin. Ja pian oli se kertomus tempaissut hänetkin mukaansa, ääneti seisoi hänkin siinä vielä koivun kylkeen nojautuen. Oli kuin jonkinlainen lumous olisi hetkeksi vallannut Sotisaaren suvisen rinteen, kuin olisivat täällä turpeen alla lepäävät entiset erämiehet Halliparran tarinan kautta kehoittaneet jälkeläisiään veljessopuun.
Sen lumouksen katkaisi ensiksi Halliparta itse, kun hän rannasta palasi sammalsavulle ja virkkoi:
— Paistetaanko yhteisessä hiilloksessa tänä iltana rantakala koko rajajoukolle, — vai vieläkö kukaan riitaa haastaa?
— Ei haasta, kuului hiljainen vastaus miesjoukon toiselta jos toiseltakin laidalta, ja nuorimmat miehet nousivat samassa yhteistä nuotiota rakentamaan.
Olavi-ritari katseli ihmetellen tuota sovinnon mielialaa, joka nyt vallitsi äsken vielä niin kuumankiihkoisessa eräväessä. Ne ovat luonnon ihmisiä, nämä sydänmaan asukkaat, ajatteli ritari, suuria lapsia vielä, jotka hetken tunnelma sytyttää tai rauhoittaa, miten sopii, ja joiden herkän mielen pistävä kompasana yhtä pian ajaa malttamattomiin tekoihin, kuin kaunis pyhimystaru tai sääliä herättävä kertomus taivuttaa sovintoon ja sydämellisyyteen. Eikä hän huomannut, tuo erämiehiä paljon oppineempi ritari, että hän noissa mietelmissään kuvasi koko aikakautensa herkän luonteen, oma "ylempi" säätynsäkin siihen mukaan luettuna. Nytkin oli itse karski ritarikin herkäksi käynyt, hän istahti talonpoikain keskelle, söi heidän kanssaan vartaassa paistettua rantakalaa ja iloitsi siitä yhteisestä ateriasta yhtä paljon kuin he. Mutta aterian aikana hän sentään miesjoukolle virkahti:
— Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo unhotettujen riitain mailla?
Kylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen oli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen saari? — Kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut tehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä mielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla tempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon keskelle ja virkkoi vilkkaasti:
— Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule kuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, — jätetään näiden salmien apajat rauhoitetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme, onhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.
Kysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu sukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, — he eivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja Tavast-ritarikin murahti:
— Miten rajojen väliin? Sinä höpiset!
— En, vakuutti Vilppu. — Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen taakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle, — totta tämä saari salmineen silloin välille jää! —
— Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden silmukkeen Sotisaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen nihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. — Silloin jää todellakin tämä saari väliin vainajille.
— Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä rihmojaan viritä, — tuuma on hyvä!
Niin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli se voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä soutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle Sotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo kaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat, että niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä häiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja poikia. —
Aamulla jatkettiin rajankäyntiä taas rauhanmiehinä Pielaveden avaroille ulapoille. Niiden latvavesille venheet jätettiin ja jalan lähdettiin siitä painumaan saloa myöten edelleen Maanselän kylkiä kohden. Näillä vesillä ja suomailla ei enää riitaa rajoista syntynyt, sillä ne seudut tunsivat Pohjanmaan lautamiehet paremmin kuin Savon ja Hämeen eränkävijät,— he olivat siellä usein talvisin hiihdelleet peuranajossa ja lappalaisia verottamassa. Ja jakaessaan näitä kaukaisia saloja savolaisille ja hämäläisille, ilmoittivat he samalla, että sinne ne tulevat talvisin Pohjanmaankin pyyntimiehet, joilla näissä metsissä, niinkuin ylempänä Oulunjärven rannoilla, on verolappalaisiaan, — eivätkä etelän miehet siitä riitaa nostaneet.
Sillä synkät heistä olivat jo nämä kaukaiset salot, kovin vetelät olivat nevat ja karut olivat kalliokankaat. Ja kun he venheistä lähdettyä parin päivän kuluttua saapuivat Maanselän rinteelle, jonka mahtavia kallioraunioita sanottiin hiisien läjäämiksi linnoiksi, niin jopa ruvettiinkin siihen suurta laakakiveä rajannavaksi pystyyn nostamaan, — päähän asti oli tultu eikä edemmäs pyritty! Mutta juuri kun miesjoukko siinä hiisien tarhassa iloisin mielin ja hilpeästi hoilaten rajanpäätä rakensi, kuului alempaa notkosta napsahdus, kuin jos säikähtynyt peura yhtäkkiä olisi juoksustaan pysähtynyt ja etujalkainsa varaan töksähtänyt. Rajanpanijat juoksivat rinteelle katsomaan.
— Ei se ole peura, huudahti ensimmäinen, joka notkon laitaan ehti — muu se on elävä.
— Kaksin jaloin juokseva, — se on lappalainen akkoineen!
Pieni, matalajalkainen lappalainen siellä todella säikähtyneenä juosta lyntysti henkensä edestä pakoon suonlaitaa pitkin, päässään neliskulmainen punakairalakki, yllään leveä poronnahkapeski ja kädessään käppyrä katajajousi, — juoksi vesakkoa kohti sellaista himppua, että poronkoipiset töppöset vain vilkkuivat pensaiden välissä. Ja hänen vielä pienempi ja latuskaisempi nuolenhakija-akkansa polki hänen perässään pehmyttä suota vielä tuskaisemmassa hädässä, niin että vesi rinnoille roiski.
Naureskellen sitä erämiehet vuoren rinteeltä katselivat. He tunsivat kyllä vanhastaan lappalaiset, joita hämäläisetkin viime aikoihin asti olivat erämaillaan verotelleet. Mutta vähitellen olivat lappalaiset vetäytyneet ja kätkeytyneet yhä pohjoisempiin saloihin suurten soitten taa, joten heidän vaivaisia kotiaan ei ollut enää maksanut etsiskellä; lappalaisten verotus oli heiltä siten jo siirtynyt Pohjanmaan ja Kainuun pirkkalaisten asiaksi. Siksi erämiehet nytkin vain välinpitämättöminä ja naureskellen katselivat pakoon viilettäviä metsäläisiä, kuvitellen, missä tuskassa nuo pienet ihmiset mahtoivat juosta, kun kai luulivat koko tämän miesjoukon saapuvan heidän vähiä nahkasäästöjään veroinaan jakamaan. Mutta Pohjanmaan vanha lautamies virkahti vilkastuneena:
— Siinä näette, tästä alkavat jo meidän liminkalaisten veromaat, noilta löntöstäjiltä me talvella hiihdämme oravannahkamme hakemassa.
Ja Olavi-ritarikin siihen lisäsi:
— Niin, tästä joudamme me palaamaan, täällä näkyvät jo olevan oudot eläjät.
Rauhassa saivat lappalaiset juosta kodalleen. Rajankäyntiretkikunta kääntyi Maanselältä eteläänpäin laskeutumaan ja samosi nopeasti soiden ja salojen yli venheilleen takaisin. Mutta vielä kun se venheille ehti ja lehtipurje myötäisellä keulaan nostettiin, vielä silloin muisti Suopellon Sipi pakoonjuosseen metsäläisen ja virkkoi kuin manaten:
— Helpolla pääsit, lappalainen, laske nyt palkaksi hihastasi auki tuulen solmu, että se meidät väleen selän yli lennättää, laske ensimmäinen solmu ja toinen solmu, mutta kolmatta, myrskynsolmua, sitä älä avaa…
Nopeasti sujuikin nyt paluumatka alaspäin myötäisiä virtoja; kosket hujautettiin alas, niin että rannat vain ohi vilistivät, ja viivähtämättä nyt selätkin soudettiin. Sillä eipä tarvinnut nyt pyykkisaarista tinkiä, tarkastettiin vain menomatkalla käydyn rajan suunta, ja ainoastaan joskus, milloin se kovin epäselvältä näytti, lisättiin uusi paasi. Tyytyväisiähän erämiehet eivät siihen käytyyn rajaan olleet kummaltakaan puolen, mutta myöhäistä siitä nyt oli napista, vaikka usein olisi mielikin tehnyt.
Ja takaisinpäin näin rajavesiä soudettaessa ja yöpaikoissa levättäessä katseli jo yksi ja toinen erämies, — muistellen kotikulmansa köyhyyttä ja sen raskaita veroja, — mihin salmeen tai pohjukkaan hänen olisi sopivinta rakentaa kalapirtti, ruvetakseen siellä läpi vuoden uudishalmeen viljelijänä ja erämiehenä elämään. Näihin asti oli vainolaisten pelko estänyt halullisia takamaille asettumasta, — nyt ehkä uskalsi sinne paremmin muuttaa. Suurin joukoin oli viime aikoina erämailla ollut käytävä milloin käytiin, siksipä olivatkin maat tällä kulmalla jääneet kyläin yhteismaiksi. Nyt rajankäynnin jälkeen saattoi kai ken tahtoi kalarannan tai halmelehdon omakseen vallata, niin miehet päättelivät.
— Tuo olkoon minun nimikkoni, Lohikoski, koska siitä menomatkalla lohen sain. Sen rannalle kerran saunani rakennan, noiden havuhonkain väliin ja kaadan kaskeni tuohon kosken rinteelle.
Niin kehaisi jokunen Hämeen mies, eikä hänen oikeuttaan siihen rantaan kukaan käynyt riitelemään. Sillä saipa toinen vapaasti tehdä toisessa paikassa samanlaisen julistuksen.
— Tähän salmeen minä ensi kesänä katiskani isken, siinä lahna kutee!
Ja siinä ovat vieressä myöskin mainiot oravimaat!
— Olkoon se vain sinun Oravisalmesi!
Oli tilaa kaikille vielä erämailla, vaikkapa takamaa näin miehenosuuksiin olisi jaettu, — kunhan vain siellä päästiin rauhassa pyytämään ja viljelystä alulle panemaan. Nyt toivottiin päästävän. Ja kun salolle muuttaja pitkiksi ajoiksi tiesi ruunun maarahoista vapaaksi pääsevänsä, niin edisti tämä rajankäynti jo heti ja voimakkaasti näiden Sisä-Suomen erämaiden asuttamista. —
Nopeasti taivalta alaspäin tehtiin, mutta syyspuoli kesää alkoi silti jo olla käsissä, kun retkikunta ehti takaisin Möhökosken alle, missä hämäläisten ja savolaisten vedet ja väylät erosivat, ja mistä vain kapea selkä oli soutaa Veneheittoon, hämäläisten jalkataipaleen suulle. Kosken alle, suvannon rannalle, kirkaspintaiseen, lehtorantaiseen poukamaan, laski eräänä pilvisenä elokuun aamuna Halliparta johtajavenheen ja siihen kerääntyivät sen ympärille nyt loivalle nurmirannalle erämiesten pikkuvenheet, sitä mukaa kuin virrasta alas soluivat. Siihen oli näet Olavi-ritari käskenyt kaikkien vielä kokoontua, ennenkuin rajankäynnistä eri suunnille erottiin. Siinä hänen kirjurinsa vielä laatimastaan rajakirjasta luki Savon ja Hämeen edustajille niiden saarien ja niemien, virtojen ja vaarojen nimet, joihin nyt oli pyykkipatsaat nostettu ja joita myöten uuden rajan piti kulkea. Ja siinä Olavi Niilonpoika itse vielä muistutti molempain heimojen edustajia saapumaan syksyllä Hollolan maakuntakäräjille, joita marski Kaarlo Knuutinpoika itse oli luvannut tulla pitämään ja joilla raja lopullisesti ja "ikuisiksi ajoiksi" oli vahvistettava.
Kylminä, äänettöminä, innottomina kuuntelivat erämiesten edustajat tuota virallista toimitusta. Vastaan he eivät puhuneet, mutta tyytyväisiä he myöskään eivät olleet. Liian paljon oli heidän mielestään tätä rajaa varten täytynyt uhrata vanhoja oikeuksiaan; varsinkin hämäläiset käsittivät, että tämä rajankäynti oli heidän heimoltaan vienyt kovin paljon heidän isiensä valtaamia takamaita. Eivätkä he olleet tällä rajamatkalla hyvään naapurisovintoonkaan päässeet paljon luottamaan, useinhan oli tälläkin ruunun retkellä heimojenvälinen katkera riita puhjennut ilmiliekkiin ja osoittanut, kuinka syvällä ja syttyvänä vielä vanha viha kyti. Joskushan oli kyllä sovinnon sävel kauniina kaikunut mielissä, niinkuin silloin Sotasaaren rannalla, jolloin kuunneltiin Halliparran kertomusta ja paistettiin yhteinen varraskala. Mutta monesti olivat rajamiehet senkin jälkeen tunteneet, että pieni pisto jo olisi taas riittävä särkemään kaiken ulkonaisenkin sovinnon. Niin herkässä piili ikivanha heimokauna, sen he nytkin eron hetkellä tunsivat.
Suvannon rannassa, Möhökosken alla, irroittivat nyt savolaiset varppeita venheittensä laidoista ja valmistausivat itäiselle reitille, kotikylään kohden soutamaan. Lauri lepäili ylempänä rinteellä Hämeen miesten joukossa ja katseli siitä lähteväin touhua. Hän tunsi pettymystä mielessään hänkin. Särkyneet olivat hänen toiveensa luoda eheitä, sovinnollisia välejä riitaisten heimojen keskuuteen, huvenneet olivat tällä retkellä monet hänen kauniit unelmansa. Tarvaisen Ohtoa, jonka kanssa hän jo Viipurissa oli kättä puristanut ja jonka tuvassa hän oli iloiset kihlajaiset juonut, ei hän nyt Sotasaaren sanakiistan jälkeen ollut kertaakaan puhutellut. Ohto oli välttänyt häntä ja hän Ohtoa, mutta arpiotsaisen savolaisen katseissa oli Lauri taas monesti nähnyt sen ilkeän kiillon, jonka hän niin hyvin muisti heidän ensi yhtymisestään, — ei, kestäviä, hyviä sukulaissuhteita hän ei tuon syväsappisen miehen kanssa saa koskaan rakennetuksi!