Mutta sitä unelmistaan kauniinta ja armainta, jota hän vuosien halki oli povessaan vaalinut, ei hän sittenkään laskenut särkymään. Sen hän toteuttaa aikoi, riehuipa myrsky tai paistoi päivä. Ja kun hän nyt näki Ohdon venheen suvannon rannalta jo lähtöä tekevän, astui hän varmoin askelin hänen luokseen vesirajaan ja virkkoi:
— Sanani olen sisarellesi antanut, että tänä syksynä tulen hänet vaimokseni hakemaan, sen tiedät. Oli meidän miesten väli mikä tahansa, minä tulen Mikon messun aikaan Suur-Savoon.
Tarvaisen arpiotsainen Ohto luimisteli kotvasen Lauria kulmainsa alta eikä hetken aikaan mitään virkkanut. Harvakseen hän sitten vastasi:
— Taisi olla liian kiireinen se kauppa, en sinua enää puheilleni odottanut.
— Minä olen oppinut sanassani pysymään, virkahti Lauri. Ja hänen puheessaan oli uhkaa, että hän sen sanansa pitää kaikissa tapauksissa, hyvällä tai pahalla.
Toisen kerran luimautti häntä Tarvaisen mies nyt tukkansa alta. Hänellä näytti sisu käskevän purkamaan kaupat hämäläisen kanssa, mutta hän ei kehdannut sitä sentään omalta väeltään tehdä, olihan hän julkisesti suostumuksensa antanut julkiseen kosintaan. Sivulle kääntyen hän nyt senvuoksi vastasi:
— Sanassani pysyn minäkin, — itsepähän Anja ne kaupat hieroi, itse niistä vastatkoon!
— Me vastaamme niistä yhdessä.
Enempää ei puhuttu, — kylmä ja kankea oli sekin lyhyt keskustelu. Eivätkä vastaiset langokset toistensa kättäkään enää puristaneet, kun he siinä valkamassa erosivat. Ohto nousi jo vesille työnnetyn venheensä perään ja lähti viilettämään itäistä selkää kohti, ja Lauri astui synkkänä muodoltaan, mutta päättäväisin askelin, törmälle, josta hämäläisetkin jo eväitään kokoilivat. Siellä astui häntä vastaan Suopelto, joka oli tarkasti sivulta seurannut Viipurin-toverinsa kylmiä jäähyväisiä, ja jännityksellä hän nyt Laurilta kysyi:
— Milloin ovat häät Savilahdessa?
— Mikonpäivän aikaan, tule sinne, Sipi!
Suopelto oli jo pelännyt toisenlaista vastausta ja iloisiksi hänen leveät kasvonsa kävivät, kun hän Laurin lujan sanan kuuli.
— Oikein, Lauri, virkkoi hän, — yhtä kylmää ei pidä miehen säikähtää, eikä montakaan. Se on totta, että syvemmälle maahan täytyy riitavainajain luiden maatua, ennenkuin eheiksi ummistuvat nämä vanhain vihain jäljet; uuden polven täytyy sitä ennen kasvaa vanhojen haudoille. Mutta se uusi polvi on juuri luotava, ja siitä kasvaa uusia miehiä, ole siitä huoletta, Lauri!
Jo näkyi Olavi Niilonpojan johtajavenhe laskevan rannasta suvannolle, ja kiireesti kävivät nyt Hämeen miehetkin kantamaan konttejaan aluksiinsa, soutaakseen viimeisen vesitaipaleen kotikyliinsä päin. Jo Sysikorven venheitäkin rannasta työnnettiin, kun vielä mies hengästyneenä tulla torvesi lepikkojen välitse ja juoksi siihen lähdössä olevaa alusta kohti. Se oli Tuiran Vilppu, joka nyt läähättäen kertoi:
— Olinpa vähällä myöhästyä ja yksin jäädä jalkamieheksi —, en tiennyt teidän niin kiirehtivän.
— Missä olet sitten käynyt? kysyi Lauri kummissaan hiestyneeltä mieheltä.
— Kihoskoskella kävin, vanhaa pirtinpohjaani katsomassa, poikkimaisin tästä juoksin…
— Tuon ruostuneen kirveenkö sieltä vielä löysit?
— Vielä sieltä löysin paljon muutakin. Koivut löysin, joiden välille olin tehnyt kiikun, missä eukkoni ennen poikanen sylissään minua aina metsästä odotti … löysin rotkon, johon Ennin makaamaan jätimme, kun kiirehdimme vainolaiselle lapseni polttamista kostamaan… Rakas on minulle se paikka … siellä lohet vielä hyppivät koskessa, ja teirinpoikue kukersi sen halmeen laidassa, joka minulta silloin jäi puoleksi kaatamatta…
Lauri näki veitikan katseiden nyt vakavina olevan, onnen ajan muistot näiltä hiljaisilta saloilta hänen mielensä nähtävästi täyttivät. Ja hän virkkoi Vilpulle:
— Taidatpa jäädäkin tänne pirttiäsi taas pystyyn salvamaan?
— En … en nyt…
— Mielesi palaa vielä Viipuriin, huovien iloiseen elämään?
— Ei sinnekään, — teidän venheeseenne nyt pyrin, onko aironpaikkaa joutilasta?
— Mitä, kysyi Lauri hämmästyneenä, hylkäätkö Olavi-herrasi ja koko huovinurasi, Karmalaanko palaat?
— Enpähän ensi kertaa elämänuraani vaihtane. Karmalaan tulen ja jään.
Eroluvan sain jo Olavi-herralta, vapaa mies olen taas.
Ja siinä venheitä vesille viimeisteltäessä kertoi Vilppu jo taas kyllästyneensä soturinammattiin, — perheensä luo, Ennin ja poikansa luo, sinne hän halusi jo asettua. Ja olihan siihen hänen päätökseensä vielä muitakin syitä, viittaili veitikka Laurille veikeämmin. Siksi usein hän oli elämänsä taipaleilla joutunut ristiriitaan esivallan edustajain kanssa, että hän varoi siitä vielä kerran tilille joutuvansa, jos aina vain siellä näkyvillä pysyisi, — täällä korven laidassa hänelle kyllä marskin turvakirja riitti. Arpa oli nyt heitetty, tahallaan oli hän Olavi-ritarin venheestä pois jäänyt, niin kertoi Vilppu taas iloisena ja lisäsi:
— Nyt seuraan sinua, Lauri, Karmalaan ja sieltä häihisi Savoon. Ja iloisesti on nämä häät vietettävä kaikista kahnauksista huolimatta, sen minä takaan!
Lauri hymähti:
— Kun sinä sen takaat, niin uskoa kai täytyy. Mutta kuinka tahansa, tuosta saat airon, terve taas toveriksi salolle! Ja nyt kova soutu kotiin päin!
XVII. TUPAANTULIAISET.
Kellastunut oli lehti ja mustunut maa metsässä, jonka läpi hääjoukko saatteli Lauria ja Anjaa Savilahdelta heidän uudismökilleen Vahvajärven rannalle. Koivunlatvat olivat jo melkein alastomat, mutta haavat olivat vielä koreimmassa, punaisenruskeassa juhlapuvussaan, kimaltaen kirkkaina suontakaiselta rinteeltä tielle. Marjanvarsista oli lehti varissut, mutta punaisina, mehevinä hohtivat karpalot suolla ja kypsänpulleat puolukantertut aholla. Syksy oli tullut. Mutta se ei ollut sumuista, kosteata, masentavaa syksyä; raitis oli ilma metsässäkin, tuores ja terve, sen olivat yökylmät puhdistaneet ja pohjan vihurit tuulettaneet. Raitis oli myöskin hääjoukon mieli, iloinen ja kevyt. Enimmäkseen vain nuori väki olikin lähtenyt vastanaineita salopirttiin saattamaan, — matka kun oli vanhemmille liian pitkä —, ja leikkiä lyöden se taivalta teki ja kajautti lauluillaan kellastunutta saloa. Edellään se ajoi Anjan nimikkolehmää, parittain kantoivat saattajat korennoilla morsiustalosta tuotuja myötäjäisiä ja uuden talon tarpeita, mutta itse juhlapari käveli joutilaana, kunniaväkenä, joukon keskellä.
Kankeathan ne häät olivat olleet Suur-Savon Tarvaisessa. Ei ollut kyllä Ohto-isäntä säästänyt suuren talon varoja juhlia valmistaessaan: siinä oli saanut härkä jos lammaskin henkensä heittää, mahtavat lohet oli pöytiin kannettu ja vankkaa oli ollut kotihalmeen ohrista pantu olut. Ja paljon oli vieraita juhliin kertynytkin; oli tullut savolaisia laajan pitäjän joka kulmalta, ja miehissä olivat Sysikorven hämäläisetkin, syystyöt lopetettuaan, lähteneet johtajasukunsa perijän aviojuhlille salotaipaleen taa. Mutta vaikka häihin oli tultu ilman riidan mieltä, niinkuin vaati tapa vanha ja hyvä, ja vaikka Ohto-isäntäkin oli varonut liikahaarikkaa kallistamasta, niin jäykkää oli ollut eriheimoisten seurustelu näissä suurissa häissä. Ikävöiden olivat senvuoksi sekä vastavihityt että nuori väki molemmista heimoista odottaneet sitä hetkeä, jolloin häälahjat oli annettu ja itkuvirret veisattu morsiamelle jäähyväisiksi. Silloin päästiin kulkemaan salolle päin Laurin uuteen tupaan, — sillä taipaleella se vasta oli ilo ilolle tuntuva, sen he arvasivat.
Ja he olivat sen arvanneet oikein. Helpottavalta oli heti syksyiseen metsään tultua kaikista tuntunut; siellä lepoahoilla lyötiin mukana kannettavasta tynnyristä tappi auki, ja nyt vasta iltikseen kierteli viisvanteinen kippo häärahvaassa. Vasta nyt sai Vilppukin lupauksensa täytetyksi, että näistä häistä oli sittenkin tehtävä iloiset häät. Hän kiusaili siellä Heino-toveriansa, joka vaskitetussa kypärässä ja hirvennahkaisessa miekkavyössä kulki talonpoikaisen häärahvaan seurassa, hän nauratteli nuorta Enniä, joka nyt hänkin ensi kerran elämässään iloisena ja onnea säteillen iloisten joukossa ilkamoi, ja nuorelle avioväelle hän antoi iloisia neuvojaan, — Vilppu puhalsi nyt todellakin äänekkään riemun hereille koko tuossa korpea samoilevassa joukossa. Murahtaen pysähtyi kontio, joka vaaran rinteellä mustikoita mauskutti, tuota melua kuuntelemaan, kuopaisi sitten tyytymättömänä maata ja lonkkasi syvemmäs kankaalle, josta jäkälää jäystävä porolauma loikkasi suolle sellaista vinhaa, että kavionkilke tielle asti kajahti.
Mutta kun sen hilpeän päivätaipaleen jälkeen saavuttiin Vahvajärven rannalle, niin jo vaihdettiinkin leikki työhön ja reippaasti kävi nuori väki, niin hyvin Hämeen kuin Savon heimo, käsiksi niihin taikoihin, jotka uudella tuvalla oli luvattu suorittaa, ennenkuin loppukarkeloihin saatiin käydä. Tupa oli jo Juuritaipaleessa valmis, sen oli Lauri itse veistänyt, veistänyt kuin hyväillen sileiksi karkeat petäjät, ja korkealle oli hän nostanut kurkihirren näkymään loitos yli rauhaisan lahden. Mutta rannassa oli sauna vielä kattoa ja kiuasta vailla, ja ometta oli kiireellä kyhättävä asunnoksi ammuvalle Helunalle, joka Karmalasta mullikkaa toverikseen odotti ja jolle jo kesällä korkea heinäsuova oli järven rantaan koottu. Ja aitta oli tehtävä mäelle, mihin ripustaa nuorikon huomenvaatteet ja kuivamaan pingoittaa kaadettavain karhujen taljat ja oravakiihtelykset.
Taas rytisi vavahdellen Vahvakorven metsä, kun hirsiksi kaatuivat suuret petäjät, ja niiden kupeilla kalskahtivat veistäjäin kirveet. Naiset vetivät miesten apuna hirsiä salvokseen, johon nopeasti kerros kerroksen päälle kohosi. Mutta kun pitkät rupeamat siten oli työtä tehty, iskettiin illalla kirveet hirsiin kiinni, ja silloin Laurin uuden pirtin paksut siltapalkit tömisivät karkeloivien poljennasta, ja iloinen nauru kajahti pimeälle lahdelle. Silloin viritti myös Juvan luiseva Pouta-Paavo, joka hänkin oli lähtenyt vankilatoveriaan uuteen tupaan saattamaan ja joka päivän rannassa oli nuorelle ystävälleen venhettä veistänyt, virsivipunsa ja lauloi illan ratoksi niitä laulujaan Ilmarisesta seposta ja Lieto pojasta Lemminkäisestä, joita hän kotoisilla Karjalan mailla oli oppinut. Jokena juoksi hänen laulunsa. Ja sitä jatkoi toisaalta Suopellon Sipi, laulaen hän niitä vereksempiä lauluja Kurjen Matista ja hänen pirkkalaistensa lapinretkistä, joita Hämeen puolella tunnettiin. Mutta toimekkaana puuhasi uuden, sähisevän uunin ääressä talon nuori Anja-emäntä, valmistaen talkooväelle illallista niistä metsän makeista antimista, joita erämiehet aina aamutuimaansa lehdosta hakivat, ja häntä Leena-muori auliisti auttoi ja opasti.
Talkootöitä lopetettiin eräänä iltana Juuritaipaleen pihalla, kun Penin ääni ärhentävänä kuului viereiseltä kankaalta, — vieraita se haukkui. Juostiin katsomaan: Jokohan sieltä saapuvat Karmalan vanhukset, jotka eivät olleet häihin jaksaneet tulla, mutta jotka Laurin uuteen tupaan olivat luvanneet tuoda hänen kotiperintönsä? — Ei ollut tulija Karmalan väkeä, mutta tuttu kulkija se silti oli. Hän saapui sieltä puettuna harmajaan munkinviittaan, joka vyötäreiltä oli nuoranpätkällä sidottu. Se oli Klemetti-isä, sydänmaalaisten suosittu ystävä, jonka Maunu-piispa muutamia vuosia sitten oli erämaan laitaan jättänyt savolaisten opettajaksi. Hän astui sieltä metsästä nytkin iloisena ja ystävällisenä häärahvaan keskelle, astui avopäin, virsut jalassa ja selässään oli hänellä se pieni pussi, jossa hän kantoi astian pyhää öljyä ja toisen pyhää hostiaa, antaakseen sairaille ja kuoleville lohdutuksen, missä sellaisia tapasi.
— Tule taas tervennä joukkoomme, isä, huusivat savolaiset ilostuneina. He tiesivät, että Klemetti-isä tänä kesänä oli käynyt Pyhän Henrikin haudalla Rantamäellä ja samalla Maunu-piispan puheilla Turussa, tekemässä tiliä toimestaan, ja he arvasivat hänen niiltä matkoiltaan nyt palaavan. Ja Laurikin häntä kädestä puristi, virkkaen:
— Terve uuteen talooni!
Mutta munkki viskasi ohkaisen pussinsa selästään, istahti talkootyöstä lepääväin keskelle ja puhui:
— Tiesin täällä talon löytäväni ja jopa arvasin Anjan ja Laurin siitä tapaavani, mutta enpä uskonut ehtiväni hääjuhlain rääpiäisiin. Sen parempi, kun kerkesin, minulla on tähän uudistaloon terveisetkin tuotavana. Mutta, Anja-emäntä, onko sinulla oluttilkka vielä jäljellä janoiselle kulkijalle?
— Vielä on tilkka häätalon tuomisia…
Juodessaan viskasi hän rohkaisevan sanan nuorelle emännälle ja puhutteli leikkisästi Savilahden kassapäitä, — kaikkien ystävä hän oli, ja varsinkin nuorten, joiden kehitystä hän oli koettanut lempeällä kädellä ohjata. Kiertävä harmaamunkki tiesi ja tunnusti, että puhdas uskonnollinen jälki hänen käännytystyöstään tämän salokansan keskuudessa ei ollut suuri. Mutta metsäkyliä kierrellen oli hän alituisesti tuon kansan keskessä seurustellut ja siten sen mieliin ja käsitykseen paljon vaikuttanut, — siten hän oli opettanut sitä kunnioittamaan sitä ristin oppia, jonka nimessä hän täällä kuljeskeli. Hän ei ollut leipäpappi, joka salokyläläisiä sakotteli laiminlyödystä kirkonkäynnistä taikka tihuntirästeistä, köyhänä tuli hän köyhään tupaan, söi talonpoikain pöydässä eikä hän opetustoimestaan mitään palkkaa vaatinut. Siksi kansa häneen luottikin enemmän kuin virkapappiinsa, häntä se mieluummin rippi-isänään käytti ja hänen neuvostaan se jo hätänsä hetkellä ristinmerkin teki, vaikka sydämessä asuikin vielä pakanallisen viisikannan kuva.
— Niin, Lauri, piispa muistaa vieläkin tämän Juuritaipaleen, — puhui munkki, annettuaan Anjalle haarikan takaisin, — hän se sinulle viestin laittoi!
— Mitä, piispako? kummasteli Lauri.
— Niin, piispa kyseli minulta näitä Hämeen ja Savon rintamaiden välejä, ja silloin hänelle mainitsin, että sinä juuri olet uudispirtin rakentanut tähän Vahvajärven rannalle, jossa hän kahdesti on yönsä taivasalla viettänyt. Hyvin hän tämän paikan muisti, kertoi itse tänne aikoneensa majatalon perustaa ja siksi tämä sinun uudispirttisi hänen mieltään ilahdutti. Ja ennenkuin Turusta lähdin, antoi hän minulle tämän kirjan sinulle, Lauri, tuotavaksi…
Munkki veti poveltaan suuren, sinetillä varustetun pergamentin, jonka hän Laurin kouraan pisti. Kummastellen sitä kaikki katsoivat ja ällistyneenä Lauri kysyi:
— Mikä kirja se on, isä … mitä siinä luetaan?
— Siinä lahjoittaa piispa sinulle kaikki nämä Vahvajärven maat, kun sinä vain matkamiehille yösijan majassasi annat…
— Sepä on sievä huomenlahja, virkahti Suopelto innostuneena.
— Kiitetty olkoon piispa, lausui Laurikin, vieläkin ihmeissään tästä odottamattomasta häälahjasta. Ja Anja kietaisi kiitollisena käsivartensa vanhan oppi-isänsä kaulaan.
Mutta munkki kertoi vielä tarkemmin piispan toivovan, että tällaisten uudisasutusten kautta Savon ja Hämeen kansojen kireät välit vähitellen korjautuvat ja että liikekin molempain heimojen välillä siten käy helpommaksi ja yleisemmäksi. Ja ainakin tästä nuorukaisjoukosta näytti, että sen toivon ei toki pitäisi olla mahdoton.
Iloisella, rohkealla mielellä taas tänä iltana karkeloihin käytiin. Jo olikin viimeinen karkelo-ilta. Kovalla työllä ja kiireellä oli talkooväki nyt lauantai-iltaan saanut Laurin uudistaloon tarpeelliset ulkorakennukset pystyyn; Heluna oli omettaansa viety, Anja sai ripustaa häälahjansa ja kotitalonsa tuomiset uuteen aittaansa, ja ensi löyly lyötiin talkooväelle tänä iltana Laurin uudessa saunassa. Huomenna, sunnuntaina, piti häärahvaan lähteä palaamaan Juuritaipaleen uudistalosta, toisten itään, Saimaan puolelle, toisten länteen, Päijänteen rannoille. Viimeiset iltakisat nyt kylvyn jälkeen pidettiin valkoseinäisessä tuvassa leikkiä lyöden ja iloiten.
Mutta toisten iloihin ei tänä iltana Tuiran Vilppu ottanutkaan osaa. Hän istui ääneti nurkassa tarkastellen Laurin rihmasia, lämsiä ja vasamakasaa, — ne oli pyyntimies ensiksi uuden pirttinsä seinälle ripustanut. Ihmetellen katseli Lauri tätä iloisen toverinsa outoa alakuloisuutta ja kysyi:
— Mitä mietit, Vilppu, kadutko jo kauppojasi, kun Viipurin ilot heitit?
— Katselen kateella tätä sinun uudistaloasi. Tällainen onnenpesähän se oli jo minullakin Kihoskosken rannalla … mutta ei ole enää.
Perheensä luo päästyään oli Vilppu yhä varmistunut päätöksessään jäädä pysyväisesti kotikulmalleen halmeenraatajaksi ja pyyntimieheksi. Mutta Karmalaa hän ei oikein kodikseen tuntenut, häntä painosti siellä samalla tavalla kuin Lauria ja niinkuin tämä olisi hänkin tahtonut taas salolle elämänsä perustaa. Siksi hän oli nyt alakuloiseksi käynyt, nähdessään näinä päivinä Laurin kotoista onnea uudessa uudistalossa. Sen Lauri hyvin oivalsi ja virkkoi:
— Mutta nostetaanpa sinunkin tupasi pystyyn taas Kihoskosken rannalle! Paremmin siellä nyt uskallat asua, kun raja on käyty; eikähän tästä meiltä ole sinne kuin päivän astunta saloa, — ihan naapureiksihan me jouduttaisiin!
— Kun sen taas jaksaisi pystyyn saada, huoahti Vilppu, — sinne mieleni tekisi. Mutta tuomet vesovat jo siellä vanhan kiukaani sijoilla.
Jo oli karkeloväkikin kertynyt tätä keskustelua kuuntelemaan, ja sille nyt Lauri kehoittaen huudahti:
— Toimitetaanko talkoot Kihoskosken rannallekin, rakennetaanko Vilpulle tupa sen poltetun tilalle, yhdessä molempain heimojen voimalla!
— Mukaan tullaan, tuuma on hyvä!
Auliina innostuivat kaikki sitä hanketta avustamaan. Ja sillä hetkellä se päätettiin, että ensi kevännä, kun kalajärville lähdetään, pysähdytään päiväksi pariksi Veneheittoon ja silloin rakennetaan miesvoimalla Vilpulle uusi tupa Kihoskosken äyräille, ja entistään ehompi. Kättä lyötiin päälle. Eikä ollut enää Vilppukaan kisoista syrjässä, ja iltakauden pälyi ilon kyynel Enninkin suruista sulaneessa silmässä. —
Kaipaavana valmistautui seuraavana päivänä tuo puolen viikkoa yhdessä viettänyt hääjoukko toisilleen jäähyväisiä sanomaan. Oli kirkas, lämmin, päivänpaisteinen sunnuntain aamupäivä, lauhkea "kesäinen" syksypäivä, ja hääjoukko oli ryhmittynyt sen sulosta nauttien istumaan siihen Vahvajärven kauniille nurmikentälle, joka ensimmäisenä olikin houkutellut Laurin tähän uudistaloa ajattelemaan ja johon keltarantaiset selät tyyninä siintivät. Siinä kuunneltiin vielä Pouta-Paavon soittoa, — hän oli näet ottanut kanteleen mukaansa näihin tupaantuliaisiin ja näppäili nyt hiljaa sen kieliä päiväpaisteisella rinteellä.
Mutta siinä kanneltaan sormiessaan innostui soittaja vähitellen itse omasta soitostaan. Hän rupesi pehmeillä sävelillään manaamaan esiin Vahvajärven hyvät haltijat tätä uudistaloa suojelemaan. Ja soittonsa säestämänä herahti hän laulamaankin, kutsuen lehdonhaltijat vaalimaan pientä perhettä erämaan kätkössä. Hän toivotti sille
Lehot laajat leipämaiksi, ahonvieret vehnämaiksi kukkamaiksi kummunvieret; salon hiekat hernemaiksi, salon mullat maltahiksi…
Mutta hänen kanteleensa kajahti myöskin erämaan yksinäistä ikävää, sen korven raskasta kohinaa autioina iltoina, jolloin eläjän mieli siellä
On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin on alli aallokossa uiessa vilua vettä…
Syvään, surunvoittoiseen erämaantunnelmaan vaipuneena kuunteli rinteellä istuva hääjoukko tätä Paavon sydämestä lähtevää laulua ja tunsi kaksinkerroin erohetkensä ikävän, ikävän jättää nuori pari yksin tänne korven kätköön. Ja sydämestään yhtyi se laulajan toivotuksiin, kun tämä lopuksi taas erämaan luontoa lauhkeaksi kehoitti uuden tuvan eläjille ja metsään päin kääntyen manasi:
Lepy lehto, kostu korpi, lempeä salo sininen! Anna rauha rahvahalle salon pirtille sovinto…!
Se oli korven kansan korkeinta jumalanpalvelusta, herkemmin se soitto ja laulu salon lasten sydämiä liikutti kuin kauneinkaan kuorivirsi tai mahtavin messu kirkossa. Sen tuo kansa nyt täyteläästi tunsi; kylmimmänkin kuoren alta löytyi nyt sydän, peitetyinkin tunne purkausi nyt ilmi ja kyynele kimalteli tänä sunnuntaiaamuna monen takamaataistelijan silmässä. Sen hartauden oivalsi myöskin munkkivanhus, joka avopäin istui hääjoukon keskessä kuunnellen, kuinka vanha laulaja pakanallisia haltijoita uuden talon suojelijoiksi manasi. Hän oli jo tottunut alistumaan tähän salon kansan piintyneeseen tapaan, että se hänen Jumalansa rinnalla yhä vanhoja haltijoitaan palveli, eikä hän voinut eikä tahtonut nytkään häiritä sen syvää, kaunista hartautta, — se oli hänestä jumalanpalvelusta sekin!
Laurin vieressä rinteellä istui Pouta-Paavon soittoa kuunnellen hänen orpanansa, Heino, ja tämänkin huijaripojan mielen nuo korven säveleet välittömästi ja syvästi vaikuttivat. Heti talkootaloon tultuaan oli hän riisunut pois sotilastakkinsa ja nostanut kypäränsä naulaan, johon hän leveän miekkavyönsäkin oli ripustanut; kirveeseen oli tarttunut hänkin, liehuen puolen viikkoa toisten rinnalla veistotöissä. Silloin jo oli hänen mielessään toisinaan herännyt kaipuu takaisin kotoiselle salolle, jota hän kirjavan maailmantaipaleensa varrella harvoin oli joutanut muistelemaankaan. Mutta kun hän nyt Laurin uudistalon pihalla kuunteli kotikanteleen hillitysti helähtäviä, surumielisiä säveliä, kasvoi se kaiho hänessä ylivoimaiseksi. Ja sen tunnelman vallassa kääntyi hän, kun Paavo oli lopettanut laulunsa, Laurin puoleen ja virkkoi, koettaen tehdä äänensä leikkisäksi:
— Sinä olet, nyt, Lauri tämän järven isäntä, mitähän jos minullekin sen jostakin lahdenpohjasta mökinpaikan antaisit.
— Sinulleko…? — Lauri katsoi pitkään orpanaansa, jonka muuten hiukan jo herrastavassa ja ylimielisessä käytöksessä hän oli huomannut joitakin epävarmuuden merkkejä. Heino oli ensiksi, kun Savilahdella tavattiin, kehahtaen hänelle kertonut, kuinka suuria tulevaisuudentoiveita hänellä oli sillä uudella uralla, johon sattuma niin äkkiä oli hänet lukutieltään nykäissyt. Kaarlo Knuutinpojan suosioon hän oli jo vajaassa vuodessa päässyt saman verran kuin ennen Maunu-piispan, olipa hän jo viime kesänä väliaikaisesti toiminut linnanvoutinakin. Hän oli hyvissä väleissä ja suosittu vieras Degen-ukon perheessä, jonka vanhempaa tytärtä — jalosukuista neitosta siis — hän uhkasi kosia, — sitä tietä oli hän aikonut yhä ylemmille virka-asteille kiivetä… Tosissaanko Heino nyt miettisi jättää nuo korkeat tulevaisuudentuumansa ja palata kaukaiselle salolle uudisasukkaaksi, — ei, pilaa hän puhuu, niin päätteli Lauri ja jatkoi:
— Taitavat toki asemiesten pidot ja linnanneitosten kisat Viipurissa sinulle makeammilta maistua kuin halmeenraadanta tai pyyntimiehen retket, — niitähän et kestänyt ennen nuorempanakaan.
Heino ei heti vastannut; oudot ristiriidat hänen mielessään risteilivät. Hän katseli tuota rinteellä hartaassa tunnelmassa lepäävää nuorukaisjoukkoa, ja hänestä tuntui, että onnellisempina nämä nuoret nauttivat noista kotoisista iloistaan kuin kiiltopukuiset linnanritarit ja neitoset juhlajuomingeistaan ja palkattujen leikarien soitosta. Se tunne oli hänessä tällä hetkellä voimakas ja syvä, ja vakavin katsein vastasi hän Laurille:
— En tiedä, salo tuntuu vetävän minuakin puoleensa. Ihmettelin ensiksi Vilppua, kun hän kypäränsä hylkäsi, nyt en ihmettele enää, — ei ole hauskaa olla aina muitten käskettävänäkään.
— Vai vetävät sinuakin lapsuutesi maat… Kyllähän täällä lahtia löytyy sinullekin, jos tahdot kotisaloon palata, mutta muistapas: kovaa on korvessa raataa…
Heino ei enää vastannut. Hän kummasteli itseäänkin: oliko metsän rauha ja kellastunut syksyluonto hänet lumonnut, vai loihtiko hänet Pouta-Paavon äskeinen laulu…?
Hän katseli, kuinka Peni ahon rinnassa tuvan kupeella surunvoittoisesti ulisi, pää pilviä kohti nostettuna. Mutta yhtäkkiä Peni siitä pystyyn karahti ja karkasi ärhentävästi haukkuen metsätielle päin, ilmeisesti vainuten uuden kulkijan. Pihanurmella istunut häärahvas nousi ylös ja siirtyi tuvan taa metsän rintaan katsomaan, ketä sieltä kulki. Jo kajahti tervehtivänä Laurin ääni, — tuttuja olivat tulijat, Karmalan väki sieltä vihdoinkin saapui. Isä-Tuomas asteli siinä edellä, mullikkaa nuorasta vetäen, ja poika-Tuomas käveli mullikan perässä, sitä vitsalla hosuen; molemmilla oli selässään korkeat jymykontit täynnä työkaluja ja talontarpeita, jotka heidät vielä entistä kumarammiksi painoivat. Innottomin kasvoin he pysähtyivät uuden tuvan eteen taakat selässään, — juuri sellaisina Heino isänsä ja veljensä lapsuutensa ajoilta asti muisti. Mutta viimeisenä jonossa ja jalkojaan väsyneesti laahaten saapui sieltä Heinon äiti, kalpeana ja kylmänä niinkuin ainakin. Kontti oli hänelle ilmeisesti liian raskas. Mutta hänen silmänsä pälyivät ympärilleen, kun hän pihalle astui, ikäänkuin hakien jotakin. Ja kun ne vihdoin Heinoon sattuivat, silloin nuo katseet jäykistyivät ja kävivät ankariksi.
— Sinäkin tulit, äiti, vaikka heikoilta voimasi näyttävät, virkahti
Heino, nyt ensi kerran pitkien vuosien takaa emoaan tervehtien.
— Sinua juuri tapaamaan tulin, vastasi Marketta. Melkein viluinen oli hänen tervehdyksensä, mutta noissa levottomissa katseissa näytti sittenkin piilevän jotain syvää polttoa.
— Arvasit minun Laurin häihin tulleen, äiti?
— Arvasin ja tiesin, tiesin, että minua täällä tarvitset. Aiotko
Karmalaan?
— En ole aikonut, äiti…
Omituinen oli se yhtyminen. Äiti, hento nainen, pysyi kylmänä ja jäykkänä, poika sitävastoin, soturi ja maailmankiertäjä, suli pehmeäksi kuin vaha. Heino tunnusti nyt, että juuri äitiään tapaamaan hän oli näihin häihin lähtenytkin, mutta syliinsä ei häntä emo sulkenut, ei kotiinsa käymään kutsunut. Jonkunlainen arka, kankea mieliala laskeusi siitä äsken niin herkkämieliseen hääjoukkoon, ja melkein kiirehtien kaikki nyt kävivät viimeistä juhla-ateriaa syömään uudistuvassa, joutuakseen sitten taipaleelle. Vielä oli siinä nuori väki aikonut kaikkein viimeiset karkelot lyödä ennen eroaan, mutta niistä ei nyt tullut mitään. Ääneti istuttiin, kuiskaillen harva sana vaihdettiin, — viimeksi tulleiden ylen vakava, raskas mieli oli ilon karkoittanut.
Mutta äkkiä siirtyi pirtin perältä kumara isä-Tuomas ovelle, Heinon viereen. Hänellä näkyi olevan hyljätylle pojalleen jotain sanottavana, joka hänen mieltään painoi.
Oudostellen sitä katselivat sysikorpelaiset, jotka tunsivat Tuomaan heltymättömän mielen, ja vaikeaa näkyi vanhan miehen olevankin saada sanotuksi sitä, mikä hänen kielellään kammelsi. Vihdoin kuului hän kuiskaavan:
— Kuulin sinun äidillesi sanovan, että et ole aikonut Karmalassa käydä.
Isän äänessä oli nyt outo, katuva, melkein anteeksipyytävä sävy, joka
Heinon mielestä heti sulatti kaikki vanhat kaunat, ja hän vastasi:
— Enhän ole tuota varmasti päättänyt…
— Muistan minäkin ne Vesilahden käräjät, mielessäni olen jo ne silloiset sanani peruuttanut, — kiivas olin silloin, nyt olen vanha. Tullet kotitaloon, Heino, mahdut sinne Tuomaan rinnalle. Taikka jos tahtonet oman pirtin perustaa, kuten Lauri, niin on Karmalassa maita jakaakin…
Siihen heidän ympärilleen oli jo kertynyt kotikulman miehiä, jotka oikein läheltä tahtoivat kuulla, oliko Karmalan karhu todellakin pehmennyt, ja Lauri nyökkäsi heille iloisesti päätään, että näettehän sen… Mutta Heinon ohimoissa kohisivat veret kuumina, hänen äskeinen mielialansa sai hänet taas ehyeltään valtoihinsa, ja sulalla äänellä hän nyt isälleen puhui:
— Kaipuuta tunnen todellakin kotoisille mailleni, äsken vielä mieleni suri sitä, ettet sinä, isä, minua kotiin tahdo. Ehkäpä kääntyykin tästä nyt tieni Sysikorpeen päin…
Tämän puheen aikana oli Karmalan sairaalloinen emäntäkin pirtin perältä ovensuuhun astunut. Kaikki tiesivät, kuinka haikeasti hän oli kotoa paennutta nuorimpaansa ikävöinyt, ja he iloitsivat nyt siitä riemusta, jonka isän ja pojan sovinto mahtoi hänen mieleensä tuoda. Mutta sitä suurempi oli hääjoukon hämmästys, kun Marketta nyt aukinaisen oviaukon kynnykselle asettui ja miltei vihaisesti kähisevällä äänellä virkkoi:
— Ei tule mitään siitä sopimuksesta, Heino ei palaa Karmalaan!
Sanattomaksi vaikeni isä, ja miltei tyhmistyneenä kysyi Heino:
— Äiti, etkö sallisi minun syntymäkotiini palata, sinun luoksesi…?
— En, vastasi äiti kiihkeästi, — siitä ei sinulle onnea kasvaisi, sinun tiesi on pantu toisia uria kulkemaan. Vai siksikö sinua viikon pienenä vihkivedessä pesin, siksikö tuskalla olen askeleitasi maailmalla vaalinut, että sinä pehmeänä tieltäsi pyortäisit. Tuon jo sisässäni tunsin, juuri senvuoksi tänne tarvoin sinua varoittamaan, vaikka voimani vaivoin kestivät perille asti. Heino, vyötä vyöllesi miekka, jonka pois olet riisunut, ja palaa sinne, mistä olet tullut!
Aivan säikähtyneinä jähmettyivät nyt häävieraat tuota muuten harvapuheisen emännän outoa puhetta kuuntelemaan, — hän olikin, tuo laiha, vanhahko nainen, melkein kaamean näköinen, seisoessaan siinä vapisevana, mutta uhkaavan näköisenä uuden pirtin kynnyksellä. Hänen silmänsä, joita kiersivät mustat renkaat, paloivat kuumaa tulta, jota ei katsoa kestänyt. Melkein säikähtyneenä nyt Heinokin, äitiään rauhoitellen, hänen viereensä astui ja virkkoi:
— Miksi kiivastut äiti, mitä tarkoitat?
Mutta kalpea nainen ei häntä enää katsonutkaan, hänen hiilostavat silmänsä tähtäsivät ulos syksyiseen luontoon ja matalaksi painui nyt äsken riehuva ääni, kun hän outoa puhettaan jatkoi:
— Tuskalla sinut synnytin ja henkeni hädässä olen retkilläsi puolestasi taistellut, ettet poikkeaisi siltä radalta, jonka sinulle ja sinun suvullesi olen valinnut. Etkö näe noita tappelevia joukkoja, joita erottaa ääretön erämaa, — ken kerran on toiseen joukkoon käynyt, hän ei enää saa toiseen palata. Toisen tie käy poljettuja polkuja pitkin, ylhäällä päivänpaisteessa. Rosoinen ja kivikko on toisen tie, nälkää, kylmää ja kyyneleitä on sen raskaan raadannan varrella. Tätä on meidän talonpoikain kuljettava, mutta tuo paisteinen rinne, herrojen kuja, — etkö ymmärrä siellä pysyä, sinä ja sukusi! Mitä välität meidän matalain iloista, mitäpä meidän voimattomain vihoista, — ota miekkasi ja mene…!
Kimeäksi oli kiihoittunut heikon naisen ääni, se oli lopuksi kirmaisten kiljahdellut, ja nyt se yhtäkkiä katkesi niinkuin liiaksi pingoitettu kanteleen kieli, joka tuokion vielä valittaa, ennenkuin vaikenee. Vielä värähtivät Marketta-emännän verettömät huulet, kun hän kaatui kokoon kynnyksen eteen pihalle, jossa suonenvedon vavahdukset hänen jäseniään nykkivät.
Säikähtyneet häävieraat olivat loitommas vetäytyneet, ja siellä he nyt ristivät silmiään, sillaikaa kun Heino ja Klemetti-isä kävivät pyörtynyttä auttamaan. Ja kammoksuen he ikäänkuin taikoja luotaan hosuivat ja toisilleen kuiskailivat:
— Loveen lankesi taas Karmalan emäntä!
— Vitsahousun valtoihin vaipui! Se kuuluu loveen langenneen usein kotonaankin Mustanahon karsikossa.
— Siellähän se on oppinut nuo oudot taikansa, joista hän nytkin puhui, häijyjen henkien avulla!
— Auta Jeesus ja Maaria…!
Mutta hölmistynyttä hääjoukkoa rauhoittaen virkkoi vanha harmaaveli, nostaen kaatuneen emännän kynnyksen edestä:
— Hän on sairas, rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta!
Ja ääneensä latinaista rukousta sanellen kantoi hän tuon hennon naisen kuin lapsen käsivarsillaan mäelle Anjan uuteen aittaan, jonka lattialle Enni nahkaisista vuoteen laittoi, ja sinne jäi munkki yksin potilaan ääreen polvistumaan.
Ei tullut hääjoukolle lähtöä uudistalosta vielä sinä sunnuntaina. Päivä oli siinä hälinässä jo iltapuolelle kulunut, eivätkä hämäläiset voineet sairasta emäntää salolle jättää. Pelon valtaamina supattelivat nyt vieraat hiljaa pirtissä ja pihalla, kertoen toisilleen sekä Karmalan emännän että muiden ihmeellisistä loveenlankeemisista, kertoivat juttuja ukoista ja akoista, jotka olivat itsensä herjalle heittäneet ja kaukaisia asioita ennustelleet, sotia ja ruttoja, — juttuja toistaan kamalampia. Niillä he herkät mielensä vieläkin aremmiksi säikyttivät, niin että veret kasvoilta pakenivat.
Illan suussa palasi harmaavaippainen munkki aitasta häärahvaan luo kertomaan, että Marketta-emännän taudinkohtaus oli ohi, hän oli jo tuntoihinsa herännyt, rukouksiinsa heittäytynyt ja pyhää ehtoollista pyytänyt. Hän on hurskas nainen, herja henki ei hänen suunsa kautta puhunut, vaan Pyhä Neitsyt, jota hän ikänsä on palvellut. Niin vakuutti munkki ja kehoitti häärahvasta hiljaa makuulleen käymään.
Mutta Heinon silmää uni karttoi. Isä Klemetin jäljessä käveli hän nyt aittaan sairaan äitinsä luo. Hän olisi tahtonut tarkemmin kysyä, mitä äiti, jonka pohjattoman hellyyden poikaansa kohtaan hän tunsi, oikein oli noilla oudoilla sanoillaan tarkoittanut.
— Äiti, mitä olet hiljaisissa mielikuvissasi minusta nähnyt? kysyi hän kuiskaten vuoteen ääreen astuttuaan.
— Älä kysele, kielteli Klemetti-isä, — äidilläsi on jo rauha.
Tyyni ja nöyrä niinkuin ennen vanhaan olikin nyt Marketan katse, ja kädet olivat hänellä kuin rukouksessa rinnalla. Hän näytti siinä vain hartaasti kuuntelevan, kuinka munkki hänen viereensä polvistuneena luki rukouksen toisensa perästä ja sitä tehdessään hiljaa kalisti rukousnauhaansa. Mutta raskaasti kohoili jo riutunut rinta, ja se rauha, joka hänen kasvoilleen oli laskeutunut, näytti niitä jo jäykistävän. Pilveen laskevan auringon rusko loi läntiselle taivaanrannalle vain kapean, hohtavan viivan, ja sitä kohden oli sairaan sammuva katse aitan oviaukon läpi kiintynyt Ja sinne se vähitellen ikäänkuin hämärtyi, raukeni ja sammui. Vihkiöljyllään voiteli munkki kuolevan kasvot, ja kun hän sen oli tehnyt ja vuoteen äärestä siirtyi, silloin Heino näki, että siinä nahkasilla makasikin hänen äitinsä jo vainajana, — Heino oli häneltä vielä ikäänkuin odottanut kysymykseensä vastausta! Mutta munkki painoi vainajan pitkäripsiset luomet syviin kuoppiinsa sammuneille silmille, teki ristinmerkin otsalle ja rinnalle, tarttui Heinon käteen ja talutti hänet, aitanoven suljettuaan, mäeltä alas pirttiin, elävien joukkoon.
Aamun ensi valkeamalla hankkiutui vihdoinkin Laurin tuvalla kauan vieraillut häärahvas lähtemään Juuritaipaleesta, jossa kalma käynnillään lopulta oli katkaissut pitkän ilonpidon. Vakavana ja paljain päin seisoi se keltaisen vesakon laidassa katsellen, kuinka männikkömäeltä vainajan ruumista alas kannettiin, kuinka se nostettiin vitsaksista kiireellä kyhätyille paareille ja siihen valkealla palttinalla peitettiin. Kotikirkolle, siunattuun maahan, oli näet Karmalan emäntä haudattavaksi vietävä, ja paareja kantamaan kävivät nyt nuo vakaiset Tuomaat, isä ja poika, — heidän osansa oli aina kuormia kantaa, missä vain kulkivatkin. Mutta saattueen etupäähän asettui kulkemaan avopäinen munkki, joka ristiä korkealla kädessään kantoi, — hän palasi nyt Sysikorpeen vainajaa hautaan saattamaan.
Pirtin kulmalla lausuivat jäljellejäävät näin hautasaattueena poistuvalle hämäläisjoukolle jäähyväisensä. Siinä seisoi nyt Heinokin peitettyjä paareja katsellen, ja tuokion kimalteli kostea pisara hänen silmäkulmassaan. Mutta tuokion vain. Isänsä käsiäkään hän ei nyt jäähyväisiksi puristanut, ne olivat paareissa kiinni, kylmästi he vain toisilleen päätään nyökkäsivät, ikäänkuin molemmat ymmärtäen, että ne eiliset puheet olivat olleet vain hetken mielialan puheita. Ja kun surusaatto oli länteen päin varjoisalle notkotielle painunut, silloin juoksi Heino kiireellä tupaan ja sitaisi taas leveän miekkavyönsä uumenilleen ja nosti vaskitetun kypärän päähänsä.
Varreltaan ylväänä ja kannussaappaitaan kilautellen astui Heino siten taas Kaarlo Knuutinpojan asemiehenä pihalle ja kävi reippaasti kasvinveljelleen jäähyväisiä sanomaan.
— Et tainnut tosissasi ajatellakaan sitä pirtinpaikkaa näiden järvien lahdilta, virkkoi hänelle Lauri hiukan pisteliäästi.
— Leikkiä laskin, eihän olisi minusta tänne myyrästäjäksi. — Niin Heino nyt orpanalleen vastasi. Eilen se hänelle ei ollut leikkiä ollut. Mutta se eilinen metsän lumous ja kotikorven ikävä, jonka kanteleen säveleet hänessä olivat melkein ylivoimaiseksi virittäneet, oli nyt katkennut, katkennut samana hetkenä, jona äiti velhopuheensa lopettaen pihalle kaatui, ja nyt aamunraikkaassa valaistuksessa hänestä koko tuo eilinen mieliala näytti miltei naurettavalta. Miksi jäisi hän tänne salolle talonpoikain pikkuhuoliin uppoamaan, toisaallahan oli hänen maailmansa, ja sen houkutukset häntä taas kutsuvat! Ja hän lisäsi Laurille:
— Pois kuoli äitikin, jonka vuoksi tänne ikävöin, taitaa olla minulle tarpeeksi pirtinpaikkaa Viipurin linnassa!
— Sinne siis menet ja jäät?
— Sinne. Muokkaa sinä täällä korven rantaa, minä muokkaan siellä maailman rantaa, johon kerta olen viskattu.
— Äitisi neuvoako tottelet? kysäisi vielä Lauri, siihen eiliseen ennustukseen viitaten.
— Houreissaanhan puhui muoriparka, — vastasi Heino vähän punastuen — sairashan tuo oli jo tullessaankin. Mutta siellä kaukana on nyt kuitenkin minun kaskeni, — ja kasurini on tässä!
Hän heilautti hyvästiksi kepeästi miekkansa huotraa ja harppasi samalla kankaalle, jonne savolaisten joukko jo edeltä oli astunut ja jossa se juuri hupeni louhisen harjun taa.
Tuokion seisoi Lauri vielä pirttinsä kulmalla kuunnellen viimeisten vieraittensa askeleiden kopajavan kankaalla ja häviävän sammaleiseen notkoon. Sitten astui hän tupaan, jossa Anja vieraiden jäljiltä asetteli uuden kotinsa harvoja tavaroita paikoilleen. Pöydän luo oli pysähtynyt nuori emäntä, — siihen oli Juvan Poutaselta jäänyt kantele, jolla hän eilen oli koko hääjoukon mieleen niin syvän korven tunnon soittanut, ja sitä nyt Anja katseli.
— Unehtuikohan kantele ukolta, virkahti Anja Laurille, kun tämä tupaan astui, — pitäisiköhän se vielä hänelle jäljestä juoksuttaa?
— Taisipa hän tahallaan sen jättää meille kotoiseksi soitoksi, vastasi
Lauri mietteissään.
Ja Anja antoi sen jäädä siihen pöydän kulmalle. Hän näppäili hiljaa sen kieliä, kosketteli niitä ikäänkuin arasti kerran ja toisen, tavoitellen sitä surumielistä, humajavaa, valittavaa, mutta samalla lohduttavaa säveltä, jota Pouta-Paavo eilen soitteli, uudelleen ja uudelleen toistaen samaa lyhyttä säejaksoa, samaa surua ja samaa lohdutusta. Ja sitä näppäillessään hyräili hän itsekseen:
Lepy lehto, kostu korpi… anna rauha rahvahalle, salon pirtille sovinto.
Mutta Lauri laski silloin pehmoisesti kämmenensä kanteleen kielille, tarttui Anjan käteen ja virkkoi:
— Nyt työhön, arki on alkanut. Soiton me säästämme tänne pirttiimme, sen pyhäiseksi iloksi.
— Niinpä kyllä, tuossa kirveesi, minä otan kassaran!
Ja he kävelivät rinnakkain ahon laitaan, kaatamaan sinne syksyn ruskeankeltaista vesakkoa uudistalonsa ensimmäiseksi kaskeksi, ensi kevännä sen siinä viertääkseen ja raivatakseen siitä ensimmäisen viljelyksen Vahvajärven rannalle.
XVIII. TERVE, KUNINGAS!
Viipurin linnassa pidettiin huhtikuun loppupäivänä 1448 maakuntakäräjät, joissa taas kerran sovitettiin ja ratkaistiin Hämeen ja Savon väestön välisiä riitoja erämaista ja uudelleen vahvistettiin noiden Sisä-Suomen molempain heimojen takamaiden rajat. Sen vuoksi liikuskeli nyt Torkkelin vanhassa linnassa lukuisasti talonpoikia sekä Hämeen että Savon puolelta, sitä varten oli sinne aatelisia ja rälssimiehiä joukoittain saapunut vierailemaan Kaarlo Knuutinpojan iloisessa hovissa, sitä varten piti linnan uuteen loistoon somistetussa asesalissa nyt kaksitoistamiehinen lautakunta, johon kuului puoleksi talonpoikia, puoleksi rälssimiehiä, juhlallista istuntoaan suuren tammipöydän ympärillä, muun rahvaan sitä seinänvierustoilta kuunnellessa.
Pöydän päässä istui Kaarlo-marski itse puheenjohtajana ja ratkaisi, molemminpuoliset väitteet kuunneltuaan, lautakunnan avulla kaikki yksityiskohdat varmasti ja selvästi. Jo olikin tuo pitkä rajakirja kohta kohdaltaan tarkastettu, ja marski kysyi nyt juhlallisesti kokoontuneelta rahvaalta:
— Onko kaikilla nyt tieto siitä, miten tämän rajan tulee kulkea?
— On, vastasi yksiäänisesti koko huoneentäyteinen väkeä.
— Esittäköön valituksensa nyt vielä se, kenellä valittamista on, sittemmin se on myöhää.
Ei kuulunut ääntäkään suuressa huoneessa. Ja marski kääntyi nyt hänen kirjurinaan toimivan linnan alavoudin puoleen, virkahtaen:
— Henrikki Tuomaanpoika, lue vielä kertaan rahvaalle tämä rajakirja, nyt siihen ei enää saa jäädä mitään epäselvää eikä hataraa.
Hataraksi oli näet monin paikoin vielä jäänyt sen edellisen rajankäynnin tulos, jota Olavi Niilonpoika Tavast oli johtanut, se oli nyt lähes kuuden vuoden perästä ollut parsittava ja korjattava. Jo tuolta kesäiseltä rajankäyntiretkeltä olivat sekä savolaiset että hämäläiset tyytymättöminä palanneet, ja kun sitten maakäräjät oli pidetty Hollolassa rajakirjan vahvistamista varten, väittivät molempain heimojen edustajat käytyä rajaa vääräksi, — se ei ollut tarkka, eikä sitä kesäretkellä tarkaksi saakaan, sanoivat he. Ja käytäntö oli pian todistanut, että näissä väitteissä oli perää. Jo ensimmäisinä kesinä, kun molemmilta puolin oli sulassa sovinnossa uudella vauhdilla takamaille pyyntiin riennetty, oli heti riitoja syntynyt pyyntimiesten välillä. Ja niiden kesken, jotka nyt asettuivat vakinaisiksi uudisasukkaiksi takamaille, kesti noita riitoja ja rettelöitä, suuttumusta ja katkeruutta, alituiseen. Kumman olivat apajat ja kaskirinteet selillä ja saloilla, joissa pyykkipatsaita oli harvassa? Siitä tingattiin, ja itse patsaista väitti milloin hämäläinen, että se oli tuotu hänen oravimailleen, milloin taas savolainen, että se häneltä vei kalaisen kosken. Koetettiinhan siinä sovitellakin, mutta jo syntyi eräänä syksynä muutamassa riitasalmessa verinen kahakka, — vanhoihin tappelutemppuihin oli siten ollut lopulta turvauduttava, suru ja sydäntyminen oli suuri molemmin puolin.
Mutta silloin oli hiihtänyt miehiä sekä Sysikorvesta että Savilahdesta Vahvajärvelle, Laurin uudispirtille, huolestuneina neuvottelemaan, miten tuo tuho olisi korjattava. Auliisti oli Lauri katkaissut talviset loukkuretkensä ja hirvenajonsa ja ruvennut riiteleväin heimojen sovintomieheksi. Hän oli parin erämiehen seuraamana taas käynyt Kaarlo Knuutinpojan pakinoilla, joka oli määrännyt uuden rajantarkastuksen talvella, suksikelillä, tapahtuvaksi. Ja kuusi Pohjanmaan miestä oli sen johdosta uudelleen hiihtänyt tuon pitkän korpitaipaleen ja oikaissut ja tarkemmaksi määrännyt rajan. Tämän rajantarkastuksen tulokset ne olivat nyt vahvistettavina niillä maakuntakäräjillä, jotka marski huhtikuun lopulle 1448 oli kutsunut kokoon Viipuriin ja joita linnan asesalissa nyt parhaillaan pidettiin.
Linnan alivouti Henrikki Tuomaanpoika — Karmalan Heino — luki nyt harvakseen äsken lopullisesti valmistuneen, uuden rajakirjan, ja hänen vaijettuaan virkkoi taas marski:
— Tämä raja siis nyt kestää ikuisiksi ajoiksi. Nyt sen lautamiehet allekirjoittavat, ja silloin onkin tämä tärkeä toimitus päättynyt.
Kirjuri levitti pöydälle kankeat pergamenttilaatat, ja lautakunnan jäsenet kävivät nyt toinen toisensa perästä siihen piirustamaan puumerkkinsä. Eivätpä näet rälssimiehistäkään monet osanneet nimeään kirjoittaa, ja talonpoikaiset miehet raaputtivat kankeasti niitä samoja merkkejään, joita he kotona puukolla viilsivät poronvasainsa korviin ja verkkopulikkoihinsa. Marski Kaarlo Knuutinpojan piti viimeisenä kirjoittaa nimensä molemmille heimoille annettaviin rajakirjakappaleisiin, — toimituksen jälkeen oli hän sitten vieraanvaraisena isäntänä kutsunut sekä lautakunnan että yleisen rahvaan juhla-aterialle linnaansa.
Mutta se toimitus ei päässytkään vielä päättymään. Juuri kun Juuritaipaleen Lauri seisoi orpanansa vieressä pöydän luona piirtääkseen puumerkkinsä rajakirjaan, lennähti asesalin ulko-ovi auki, ja sisään työntyi rymyllä ja huohottaen matkapuvussa oleva, kovasta ratsastamisesta hiestynyt airut, joka kiirehti suoraan pöydän päähän marskin eteen, teki syvän kumarruksen ja lausui:
— Jalosukuiselle marskille ja valtaneuvokselle, Viipurin linnanherralle Kaarlo Knuutinpoika Bondelle viestejä valtaneuvostolta Tukholmasta.
Niin sanoen kaivoi hän syvältä poveltaan suuren, nelitaitteisen kirjeen, joka oli rihmasilla lujasti sidottu, — rihmain päät oli vahvoilla vahasineteillä lukittu.
— Tulet suoraan Turusta, niinkö? — kysyi marski, aavistaen heti tämän viestin tuovan tapahtumille uuden käänteen.
— Niin, ja Turkuun olen tullut Tukholmasta vuoroin jäitse, vuoroin venheellä. Minulla oli käsky kiirehtiä minkä voin, mutta kelirikko on minua paljon viivyttänyt.
— Hyvä, tule sisään kertomaan suulliset tietosi. Odottakoon lautakunta täällä, palaan kun joudun.
Niin sanoen kiirehti marski yksityishuoneistoonsa linnan ylempään kerrokseen, joka Olavintornissa nyt oli aivan uuteen asuun laitettu ja asuinhuoneiksi komeasti sisustettu.
Lautakunta ja käräjärahvas jäi ällistyneenä suureen asesaliin, jossa toimitus näin yhtäkkiä oli keskeytynyt.
Siellä nyt juttusille käytiin. Lauri, "Vahvajärven lautamies", joka nykyisin oli hämäläisten ensimmäinen luottamusmies, jäi puumerkkinsä piirustettuaan pöydän päähän tarinoimaan Heinon kanssa, — vähän olivatkin orpanukset ehtineet näinä toimituspäivinä toisiaan tavata: Heino kyseli kotipuolen kuulumisia ja Lauri kertoi. Hän oli jo kertonut, että hänellä jo kolme poikaa pallerehti Juuritaipaleen pirtin permannolla Anjan valppaassa hoidossa. Mutta halmemaat eivät yhtä nopeasti ottaneet lisääntyäkseen uudistalon ympärille, isäntää pyrki luonto edelleen enemmän vetämään pyydysmaille kuin kaskelle. Sama oli juttu Kihosvirran partaalla, missä Tuiran Vilpulla nyt oli uusi, uljas pirttinsä, jota eivät enää savolaisetkaan ahdistelleet, he kun itse olivat sitä rakentamassakin olleet. Vilpusta oli tullut kova lohimies, kertoi Lauri, Kihoskosken antimia hän sekä söi että möi, mutta usein he Laurin kanssa myöskin erissä toisensa tapasivat ja ajoivat yhdessä päivän, pari ilvestä tai hirveä tai kiersivät talvella kontion pesäänsä.
— Entäpä Karmalassa, miten siellä eletään? — niin uteli Heino syntymäkotinsa oloja.
— Ennallaan, yksitoikkoisesti, vakavasti. Tuomas-veljesi otti heti äitisi kuoltua taloon emännän, ja pieniä Tuomaita olen jo nähnyt siellä pyllerehtävän. Setä raataa yhä itseään säästämättä pitkät rupeamat, mutta ränstymään hän on käynyt siitä pitäen, kun isännyyden käsistään heitti.
Heino kyseli yhä lisiä kuulumisia.
— Muistakinko? Pappi juo ennallaan kuumaa olutta, jota hän sanoo terveytensä vaativan, mutta yhä miedompana sitä nyt jo hänelle hänen emännöitsijänsä antaa. Ilvesmäki haastoi toissa syksynä savolaisten kanssa tappelua takamailla ja menetti toisen silmänsä. Ja Suopellossa, niin, siellä vietettiin viime jouluna suuret hautajaiset, Sipi sieltä maahan kannettiin.
— Vai jo kannettiin, mikä tappoi terhakan miehen?
— Tervennä hän vielä viime kesänä Leenansa kanssa takamailla kävi, mutta sieltä palattuaan rupesi hän potemaan. Sanovat kannuskäden lappalaisen, jonka hän oli erissä tavannut, häneen noidannuolen ampuneen.
— Ja nyt olet sinä siellä yksin Hämeen pohjoisten erämiesten johtaja, virkahti Heino hiukan ivallisesti kasvinveljelleen.
— En tiedä, mikä olen, — minullehan nuo asioitaan ovat ajettaviksi uskoneet, siksipä tännekin nyt tulin. Mutta parempi on, että minuun savolaisetkin luottavat; pikkuriitoja olen siellä siten usein saanut sovitetuksi.
— Niin, sinullahan on savakko emäntänä. Mutta hänen arpiotsa veljensä, joka minulta kerran hampaan katkaisi, malttaako hänkin sovinnossa pysyä?
— Pysyy, kun ei riitaa haasteta. Eikä ole Ohto tullut itsekään sitä haastamaan, Anjan vuoksipa ei iljenne. Mutta harvoin me langokset olemme yhteen yhtyneet, hirvenajossakin teen kierroksen välttääkseni hänen riistamaitaan, sillä vanha luontonsa Ohdolla yhä on.
— Ja sinusta tuli siis sovinnontekijä, virkkoi Heino lopuksi naureskellen, nousten istuimeltaan ja heittäen hanhensulkansa pöydälle. — Ukko sinusta aina ennusti sodan urosta.
— Olen minä sotinutkin, mutta hänpä itse minut rauhan teille neuvoi.
— Taisi se sittenkin olla enemmän Anjan ansiota, hän vei sinulta sotaluonnon silloin kerran, kun rantakivillä minun ikeniäni kuivattiin, kyllä sen muistan… Mutta tule, käydään marskia odotellessa linnaa katselemaan, tämähän on sinullekin vanha tuttu talo!
— Vietinhän minä yhden talvikauden täällä Krister Niilonpojan vieraana. Siitä on nyt ummelleen kuusi vuotta siitä keväästä, jolloin me Sipin kanssa vihdoin pääsimme täältä salolle palaamaan.
— Kuusi vuotta, niin on siitä, kun Kaarlo-marski Viipuriin tuli. Mutta etpä tunne enää linnaa entisekseen niiltä ajoilta, sen takaan!
He kävelivät, sydänkorven talonpoika ja hieno linnanherra, rinnan ulos asesalista ja laskeusivat linnanpihalle.
Kuusi vuotta oli kulunut, — se näkyikin Laurista; hän oli niiltä ajoilta paljon miehistynyt jos metsistynytkin. Sakeana peitti nyt vaaleanpunainen parta hänen leukansa ja kasvonsa aina ahavan ruskeiksi polttamia poskipäitä myöten, hänen jäsenensä olivat patvineet ja kovettuneet korven kovassa työssä, ja silloisen nuorukaisen hakeva katse oli muuttunut vakavaksi ja tutkivaksi — se oli metsämiehen katse, joka terävänä tunkee läpi lehdikkojen ja kuloheinän, osatakseen vasaman varmasti otukseen. Mutta solakka hän oli vielä pitkältä varreltaan niinkuin nuorempanakin, ja päänsä hän pystyssä kantoi kuin suku-uros ainakin, — hänessä oli nyt vielä entistä enemmän ukkovainajansa vartta ja näköä. Pieneltä ja hintelolta hänen rinnallaan Heino näytti, ojennellessaan siinä istumisesta uupuneita, hentoja jäseniään, joita Flanderin verasta neulotut ruumiinmukaiset ihokkaat kuin valettuina peittivät. Ehkä olivat hänen kasvonsa sentään entistään kalvakammat, hän kun linnan alivoutina oleskeli enimmäkseen siellä muurien sisällä ja väisti kevätahavan, ehkä hän tuntui käytökseltäänkin entistään hiotummalta, — vanhat ratsusaappaansakin hän oli näet vaihtanut polvihousuihin ja solkikenkiin, ja vanhan huovinmiekan sijalla heilui nyt hänen helmikoristeiselta vyöltään lyhyt tikari.
Heino näytti pihalle, Olavintornin kupeelle, rakennettua suurta, uutta kivirakennusta.
— Siinä on nyt tilaa useammille sadoille linnanmiehille kuin ennen Kristerin aikuisissa, ahtaissa puupirteissä. Mutta tuossa pienemmässä talossa ovat meidän, voutien ja kirjurien, perheasunnot.
— Niin, perhettähän sitä on jo sinullakin, virkahti siihen Lauri, — vaikka en ole vielä eukkoasi nähnytkään.
— Tänään näet hänet marskin pidoissa, miesten neuvotteluissa ei ole tapa linnanrouvain liikkua.
Heino pani pienen painon "rouva" sanaan, sillä eipä hän olisi suonut, että Lauri muitten kuullen olisi jalosukuisen herra Björn Degenin tytärtä hänen "eukokseen" maininnut. Mutta sitä eroa ei salon mies oivaltanut, joskin hän tiesi, että hänen kasvinveljensä tuon naimiskaupan kautta oli siirtynyt paljon ylemmäs niihin herraspiireihin, joihin hän jo viraltaankin kuului. Kaikestahan näkyi, että Heino jo oli täällä linnassa mahtimies ja marskin erityisessä suosiossa, — siihen viitaten Lauri heidän edelleen astellessaan virkahti:
— Etpä taitaisi enää vaihtaa tätä taloa mökinpaikkaan Vahvajärven rannalta?
— En enää…
Olavintornin suvenpuoleisella seinämällä, jossa Kristerin aikaan oli ollut rykelmä puisia huoneröttelöitä, muokkasivat linnanrengit parastaikaa maata marskin uudessa linnanpuistossa, irroittaen talvipeitteitä niiden ulkomaisten puiden ja pensaiden ympäriltä, joita Kaarlo oli puistikkoonsa tuottanut ja istuttanut. Mutta keskellä puutarhaa oli kiviseinämillä ympäröity lammikko, jossa uiskenteli punaselkäisiä kaloja, jommoisia Lauri ei ollut koskaan verkoillaan Suomen järvistä saanut.
— Taitaapa olla tekemällä siihen lampi tehty ja kalatkin…
— Ei ne ole tekemällä tehtyjä, ne ovat ulkomaan rotua, oikaisi Heino naurahtaen.
— Paljon täällä on ulkomaanrotuista, elävää jos elotontakin, vastasi Lauri, katsellen kytkyessä vinkuvia hoikkajalkaisia metsäkoiria ja puistoon pystytettyjä koristepatsaita. — Eikä ne huvit vähiä maksa!
— Meidän marski ei varoja säästä. Katsopas tuotakin laivastoa, ja yhä uusia rakennetaan! — Hän viittasi sisäsatamaan, josta kohosi kokonainen mastometsä. Siihen oli Kaarlo Knuutinpojan laivasto, hänen ilonsa ja ylpeytensä, talveksi koottu. Se oli siinä vielä vahvasti jäätyneenä, mutta jo kiipeili siellä miehiä aluksia tervaamassa ja köysiä korjaamassa pian alkavaa purjehduskautta varten.
Ulkomuurin reunaa he nyt astuivat ja Lauri näytti Heinolle sekä sen äyrään, josta Vilppu kerran aaltoihin loikkasi, että sen portinpielen, mistä he savolaisten kanssa yhdessä olivat katselleet Krister-äijän lähtöä viimeiselle merimatkalleen. Mutta kun he siitä taas pihalle laskeusivat, tapasivat orpanukset siellä Juvan Poutasen, Laurin toverin vankila-ajoilta, joka muuatta muurinkolkkaa tyystin tarkasteli.
— Haen tästä sitä entistä asuntoamme, virkkoi Paavo saapuville serkuksille, — eikö täällä Viipurissa enää tyrmiä tarvitakaan?
— Ne ovat nyt Olavintornin pohjalla, kertoi Heino, — mutta autioina ne ovat enimmäkseen marskin aikana olleet.
Linnanpihalla löivät aatelisten vieraiden asepalvelijat painia. Pihan reunamille oli nyt rakennettu oikeat katsomot, joista marskin vieraineen talvisin oli tapana katsella huovien hurjia asetansseja ja hyppyjä palavain nuotioiden yli taikka nuorten ritaripoikain esteratsastuksia.
Painijain ohi nousivat nyt kävelijät kolmisin takaisin Olavintorniin, sen vaakunasaliin, mistä Krister-herra ennen tulikuuman, nokisen takkansa äärestä tiuski asiamiehilleen. Mutta eivät todella tunteneet erämiehet sitä enää entisekseen, — tuo kolakka huone oli heistä nyt niin valoisa ja suuri. Kirkas lasi oli näet nyt noiden korkealla katonrajassa olevain ikkuna-aukkojen peittona, joita ennen peitti vain juoksulauta tai öljytty kangas, ja valtoinaan pääsi nyt keväinen päivä valaisemaan noita kuvallisilla kangasverhoilla peitettyjä seiniä.
— Onpas siinä komeutta, virkahti Lauri, viitaten siihen peräseinään, josta kerran Krister-vainajan vaakunakilpi oli Pääsiäisyönä pudota romahtanut. Sukukuvien kupeille oli äsken näet marskin varuspuvut ja asekokoelmat ryhmitetty ja riippui siinä asenaulassa marskin miekkakin, jota linnanherra ei näinä rauhaisina aikoina vyöllään kantanut.
Siinä heidän katsellessaan juolahti äkkiä Heinon muistoon tarinan katkelma, jonka hän kerran Turun linnassa oli sattumalta kuullut … tarina marskin miekan taiasta. Hän paljasti sen huotrasta. Mutta myöskin talonpojat olivat marskin miekkaa katselemaan lähestyneet ja Savon miehen silmä oli heti terävästi tarttunut niihin merkkeihin, jotka miekan kamaraan oli taottu. Ja yhtäkkiä hän innostuen virkkoi:
— Siinä ovat kamarassa karjalaisen velhon merkit!
Hämmästyneenä katsahti häneen Heino ja lausui:
— Niin, se on karjalaisen raution takoma. Mutta mistä sen sinä tiesit?
— Minussa on sepänvikaa minussakin, rautio oli isänikin ja hän oli Karjalasta kotoisin. Noita merkkejä olen paljon nähnyt, sellaisilla oli seppien siellä ennen tapana takomansa loihtia ja karaista.
— Ja mitä nuo koukerot tuossa sitten merkitsevät? kysyi Heino, vaivoin hilliten uteliaisuuttaan.
— Siinä on vain yksi merkki, vastasi Paavo, tarkalleen kamaraa katsellen. — Se on suku-urhon merkki, päällikön…
— Kuninkaan! Onko tämä siis ollut jonkun ruhtinaan miekka?
— Jos lie vain siksi aiottu. Miksi niin? — Huvikseni vain kyselen…
Heino jäi pitkäksi kotvaksi siihen paikkaan seisomaan, marskin puoleksi paljastettu miekka kädessään. Hänen teki mielensä rientää suoraa päätä marskille kertomaan tuosta sydänmaanmiehen selityksestä, mutta samassa täytyi hänen kiireesti ripustaa miekka naulaan takaisin. Asehuoneesta näet kuului juoksua ja hälinää, ja nuori asepalvelija ilmestyi ovelle ilmoittamaan:
— Marski kutsuu voutia puheilleen.
Miehet siirtyivät asesaliin, missä niin aateliset kuin talonpojatkin nyt pienissä parvissa supattelivat. Tärkeitä uutisia oli airut tuonut mukanaan, se jo tunnettiin, mutta mitä nuo hänen tuomansa suuret kirjeet olivat sisältäneet, sitä ei vielä kukaan tiennyt. Pitkin harppauksin kiirehti Heino yläkerrokseen linnanherran kutsua noudattamaan ja kuulemaan noita kaukaisia viestejä.
Korkeaselkäiseen nojatuoliinsa vaipuneena istui siellä Kaarlo Knuutinpoika yksin, suuri sinettikirje edessään pöydällä, toinen pienempi kirje levällään polvella. Hän näytti siinä liikkumatta lepäävän niinkuin puolinukuksissaan. Mutta hänen kasvonsa eivät olleet nukkujan kasvot, ne väreilivät päinvastoin erinomaista eloisuutta, kuvastaen miehen sisässä vaihtelevia mielialoja, ja hänen katseissaan, jotka ikäänkuin hyväillen hivelivät polvella olevaa kirjettä, oli oudon terävä loiste. Heinon astuttua huoneeseen kohahti marski nojatuolistaan ja virkkoi vilkkaasti:
— Onko mitattu jäitten paksuutta? Milloin voimme laivoilla merelle päästä?
Heino oli luullut asian koskevan aivan toisia kysymyksiä ja vastasi melkein pettyneenä:
— Lujat ovat vielä jäät, ei ole tullut sadetta koko kevännä, ja talvi oli kova. Kuluu ainakin viikko, toista, ennenkuin laivaliike aukenee Viipuriin.
— Viikko, toista! Se on kokonainen iankaikkisuus hetkellä, jolloin meidän pitäisi heti, tuossa paikassa, päästä aukeille vesille! — Maltitonna käveli marski lattian poikki, nousi ikkunakohokkeelle ja silmäili ulos päivänpaisteiselle lahdelle, joka vielä valkoisena kimalteli tiukassa lumi- ja jääpeitteessään. Ja kuin itsekseen hän siinä puhui: — Ensi kerranpa tunnen nyt tämän Viipurin linnan vankilakseni, karkoituspaikakseni, johon mies on sidottu käsistään ja jaloistaan — jääkahleilla!
Heino kuunteli ääneti tuota marskille outoa kärsimättömyydenpurkausta, jonka hän arvasi johtuvan äsken saapuneista kirjeistä, mutta hän ei uskaltanut tyydyttää uteliaisuuttaan kysymällä, mitä viestejä airut oli tuonut. Mutta tuokion kuluttua kääntyi marski voutinsa puoleen virkahtaen tyynesti:
— Lähetä heti kaikki, jotka linnasta joutavat, korjaamaan koko laivasto purjehduskuntoon. Mutta malta… Se ei riitä sellaisenaan, meidän täytyy saada mukaamme tuhat miestä ja hevosta.
— Kyllä Viipurista laivoja saamme, virkahti Heino rohkaisevasti.
— Niin, välimme ovat hyvät porvariston kanssa. Käske appesi, pormestarin, hankkia meille pari kaunista laivaa lisäksi, — vaakunani on perään maalattava. Tykit sijoitetaan laivoihin.
— Entä miehistö, saako se uudet asepuvut, — purjehditaanko itään vai länteen?
Näin koetti Heino kautta rantain päästä marskin aikeiden perille. Joka kevät oli Kaarlo Knuutinpojan tapana tehdä laivastollaan retki Suomenlahdelle, milloin kurittamaan Eerikki Pommerilaisen merirosvoja, milloin Inkerin rannalle jäähdyttämään Novgorodin härnäävää esiintymistä, milloin taas Rääveliin tervehtimään kalparitarien suurmestaria tai Raaseporiin vierailemaan juron setänsä luo. Kun itään purjehdittiin, silloin kelpasi miehistölle kotoinen arkipuku, mutta läntisille retkille pukeuduttiin komeaan juhla-asuun.
— Uudet, uljaat puvut, huudahti marski vastaukseksi. — Parhaat aseet, kiiltävimmät varustukset! Sillä länteen nyt purjehditaan, kauas sinne suureen, kaivattuun länteen, jossa on miehen toiminnan ja maineen paikka, — siellä nyt miehen kuntoa kysytään!
Heinokin sävähti innostuksiinsa isännän lauseista, vaikkei hän vielä matkan varsinaista aihetta tarkemmin tuntenutkaan, ja hän kääntyi jo lähteäkseen toimittamaan hänelle annettuja tehtäviä. Mutta marski pidätti hänet:
— Vielä asia. Valmista nopein ratsumies viemään vastaviestiä Tukholmaan. Hänen tulee matkustaa Turun kautta ja viedä kirje myöskin sinne, piispalle. Ja nyt lautakunnan luo, minä seuraan mukana.
He laskeusivat kapeita kiertoportaita marskin työhuoneesta suoraan vaakunasaliin, sieltä asehalliin mennäkseen. Mutta kun marski kulki salin poikki kiinnitti hän nyt silmänsä miekkaansa, — se oli hänestä vähän oudossa asennossa. Ja hän pysähtyi äkkiä, otti sen kiireisellä liikkeellä naulasta ja kiinnitti sen vyölleen. Sen tehtyään paljasti hän miekkansa puolitiehen, aivan niinkuin Heino äsken oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ikkunaan katsomaan, oliko se sieltä tuleva päivänsäde, joka nyt noin kirkasti tummuneen teräkseen, vai läksikö se hohde itse kylmästä raudasta … puhuiko taas Tord Rörikinpojan miekka…?
Mutta Heinolla sykähti sydän samanverran kuin hänen isännälläänkin. Hän ei voinut enää olla marskille kertomatta sitä miekan salamerkkien selitystä, jonka hän äsken oli Savon mieheltä kuullut. Hän lausui hiukan arasti:
— Äsken kertoi minulle eräs sydänmaan talonpoika noiden merkkien merkityksen.
Ja kun marski loi häneen kysyvän, ankaran katseen, lisäsi Heino:
— He tahtoivat katsella linnanherran aseita, silloin hän nuo merkit näki.
Edelleen pysyi marskin katse läpitunkevana. Mutta hänen sydämessään piilevän taikauskon idättämä uteliaisuus voitti pian moittivan ankaruuden, ja hän astui askeleen lähemmäs voutiaan kysyen:
— Mitä luuli salon mies noiden koristeiden merkitsevän?
— Se on vanha karjalaispäällikköjen merkki, sanoi hän…
— Ja se tietää mitä?
— Kuningasta!
Taas loi marski terävän silmäyksen voutiinsa, ikäänkuin tutkiakseen, mikä oli totta hänen sanoissaan, mikä palvelijasielun imartelua. Mutta hän ei löytänyt vilppiä Heinon avonaisesta katseesta.
Marski seisoi vielä hetkisen puoleksi paljastettua miekkaansa katsellen. Oli kuin olisi rohkeata riemua kaikuva sävel soinut hänen sydämessään ja hän puheli hiljaa:
— Ehkäpä. Mutta omituista… Tord Rörikinpojan miekka on juuri Suomen sydänkorvessa karaistu!
Mutta samassa hän ikäänkuin väkinäisellä liikkeellä katkaisi sen lumouksen, johon päivän säde ja salomiehen ennustus olivat tuokioksi hänen mielensä vaivuttaneet, pudotti aseen huotraansa, kiinnitti soljen tiukempaan ja virkkoi:
— Ase kelpaa siihen, mihin sitä käyttävä käsi kykenee, niin sen tulkitsi Eerikki-ystäväni. Nyt pian nähdään, mihin se kykenee. Tule!
Kylmänä ja rauhallisen näköisenä astui marski asesaliin, istahti selkätuoliinsa pöydän päähän ja silmäili tyynesti tuota kokoontunutta rahvasta, joka niin syvässä äänettömyydessä odotti vastausta kysymyksiinsä: "Mitä on tapahtunut, mitä on tulossa?" ettei hiiskahdustakaan kuulunut suuressa holvatussa huoneessa. Yksin marskin ääni siellä kajahti, kun hän taas puhumaan kävi:
— Olemme nyt lopettaneet maakuntakäräjäin tärkeimmän asian; toiset, pienemmät kysymykset lykätäänkin toisiin aikoihin. Meitä vaativat valtakunnan asiat nyt matkalle Ruotsiin.
Ja saman hiljaisuuden vallitessa jatkoi hän vähän terävämmällä äänensävyllä:
— Maasta on kuningas kuollut, siitä kertoi äsken saapunut viesti.
Se sana laukaisi tuon odottavan jännityksen, se sai aatelisherrat hypähtämään istuimiltaan, ja talonpoikain joukosta kuului kohta hillittyjä huudahduksia:
— Kuningas kuollut!
— Maa on siis hallitsijatta!
Mutta marski jatkoi — kylmänä, tyynenä, talttuneena — puhettaan:
— Valtaneuvokset kokoontuvat pian Tukholmassa maan hallituksesta päättämään, ja meitä on kutsuttu niihin neuvotteluihin. Siksi saatte te nyt palata kotiinne. Joko on lautakunta allekirjoittanut erämaan rajakirjan?
Heino kiirehti vastaamaan:
— Jo. Puuttuu vain teidän nimikirjoituksenne, marski.
— Siispä sen piirrän.
Ja hän veti pergamentit luokseen ja tarttui hanhensulkaan. Mutta äkkiä hän pysäytti kätensä, uusi mielijohde oli hänen aivoihinsa iskenyt. Hän lausui:
— En allekirjoita rajakirjaa täällä, teen sen vasta Tukholmassa, — se tehoo siten paremmin.
Lautakunta ei ymmärtänyt, miksi marski tämän suurella vaivalla laaditun rajakirjan vahvistamisen lykkäsi näin epämääräiseen tulevaisuuteen, ja aatelisetkin arvelivat tuota hänen päätöstään joksikin oikuksi. Mutta marski lisäsi:
— Sekä Savon että Hämeen miehet valitsevat nyt edustajansa, kolme kukin, jotka seuraavat meitä Tukholmaan ja sieltä palatessaan tuovat rajakirjat mukanaan. Siellä ehkä nyt Suomen talonpoikiakin tarvitaan. — Ja Heinon puoleen kääntyen käski hän: — Ota rajakirjat mukaasi Tukholmaan, vouti, vaadin ne sinulta siellä sillä hetkellä, jonka sopivaksi näen.
Eikä ollut suuressa asesalissa kuin yksi mies, joka Kaarlo Knuutinpojan ajatusten lentoa tällä hetkellä saattoi seurata ja joka arvasi hänen tällä lykkäyksellä tarkoittavan: "Viipurin linnanherrana en enää näitä asiakirjoja allekirjoita, sen teen pian kuninkaana, — silloin ne tehoovat paremmin!" Sillä värettäkään siitä, mitä hänen sydämessään liikkui ja liekitsi, ei marski näkyville laskenut, ei pikaisinkaan kasvojenilme eikä käden malttamaton liike ilmaissut sitä intohimon ja kunnianjanon polttoa, joka häntä kalvoi, kun hän siinä toimituksen päätyttyä rauhallisesti tarinoi aatelisherrain kanssa. Heino yksin juoksujensa lomitse syrjäsilmällä seurasi marskin askeleita, kun tämä tuon tuostakin astui asesalin ikkunasta silmäilemään ulos jäisille selille taikka kun hän kutsutti saksalaisen kyökkimestarinsa puheilleen ja hänelle komensi: