— Nyt kanna kellarista esiin viinilekkerit vanhimmat ja parhaat, niitä ei sinun enää säästää tarvitse, sinä itara kellarikarhu!
— Vanhimmat reiniläisetkö nyt talonpoikaispitoihin? kuului mestari moittien ja vastustellen väittävän. Mutta marski taputti häntä olalle ja vakuutti:
— Sekä reiniläiset että espanjalaiset, — lyö vain tapit auki minun vastuullani. Nyt vietetään jymyjuhlat, kuuletko mestari, ehkä viimeisen kerran Viipurissa!
Hetken kuluttua hyökkäsikin jo valkopukuinen kyökkipäällikkö palvelijalaumoineen sisään kattamaan pöydät herroille vaakunasaliin ja talonpojille, kaupungin porvareille ja linnaväelle suureen asesaliin. Ja melkein kärsivän näköisenä kantoi kellarikarhu molempain huoneiden nurkkiin nuo juhlalliset, kauan säästetyt tynnyrit; hän olisi tahtonut säästää niitä vieläkin, mutta linnanherraa täytyi totella.
Surulla ei siten Kaarlo Knuutinpojan linnassa valmistauduttu kuninkaan kuolinviestiä viettämään. Jäykät olivat olleet koko ajan tuon vieraan, sanapattoisen kuninkaan, Kristoffer Baijerilaisen ja Kaarlo-marskin välit, joka viimemainittu oli hallinnut "Viipurilaista valtakuntaansa" tuosta Juutinmaalla majailevasta kuninkaasta aivan välittämättä. Suomen aatelisto, jopa kansakin, oli myös tiennyt mahdollisimman vähän nyt manalle menneestä hallitsijastaan, joka ei ollut koskaan Suomessa käynyt, ja jonka he vain tunsivat itaraksi herraksi, joka vaati itselleen hyvittäjäiset jokaisesta myöntämästään läänityksestä. Suomalaisille oli heidän suosittu marskinsa ollut varsinainen hallitusmies, — hänenhän olisi pitänyt olla kuninkaanakin!
Mielenkiinnolla keräytyivät maakäräjäin loputtua Suomen aateliset, jotka osaksi näiden käräjäin johdosta olivat Viipuriin saapuneet, osaksi siellä muutenkin asemiehinä majailivat, nyt marskin ympärille tarkempia valtakunnanuutisia kuulemaan. Kärkkäimpiä kyselemään oli hänen nuori orpanansa Tord Bonde, Raaseporin äkäisen herran uljasmielinen poika, ja hänen vävynsä Eerikki Eerikinpoika Gyllenstjerna, jonka häitä marskin tyttären kanssa oli pari vuotta sitten komeasti Bonden ruotsalaisilla tiloilla vietetty. Nämä molemmat ylhäiset ritarit pitivät asuntoa marskin hovissa ja tiesivät kohtalonsa riippuvan hänen kohtalostaan. Heille marski nyt kertoi, että Kristoffer-kuningas oli kuollut jo talvella, vaikka kelirikon vuoksi siitä sanoma Viipuriin nyt vasta keväällä kerkesi. Tanskalaisliiton ystävät Ruotsissa — nuo Kaarlolle vihamieliset ylimykset, jotka tämän liiton avulla itse tahtoivat maan ohjaksissa pysyä — olivat silloin talvella Jönköpingissä asettaneet väliaikaisen haalituksen Ruotsiin, s.o. he olivat itse tuon hallituksen muodostaneet.
— Siis Pentti ja Niilo Oxenstjerna? kysyi innoissaan marskin nuori orpana.
— Ja Juho Pentinpoika, äskenvalittu arkkipiispa, Krister Vaasan tyttärenpoika, kolmantena, tietäähän sen! Mutta he eivät nyt nähtävästi tunne maata lujaksi jalkojensa alla, muuten he eivät olisi minua Tukholmaan kutsuneet. Heillä ei ole kansan kannatusta.
— Jota heillä ei ole ollut koskaan, täydensi nuori Eerikki
Eerikinpoika. — He siis todella kutsuvat sinut nyt Ruotsiin?
— Lyhyesti, virallisesti kutsuvat valtaneuvoston kokoukseen, jossa maan hallituksesta päätetään. Nämä uniooniherrat tarvitsisivat tietysti taas ulkomaisen nimikuninkaan, saadakseen itse vallan loistossa kylpeä, mutta eivät ehkä nyt keksi sellaista eivätkä uskalla enää omin päin kauemmin hallita. Maa huojuu, kansa on levoton…
— Ja sinä lähdet heille nyt ulkomaista nimikuningasta ehdottamaan, veisteli Eerikki, joka tunsi appensa kiukun noita kavaloita herroja kohtaan ja myöskin tiesi, kuinka hartaasti maa jo kaipasi omaa, kotoista kuningasta.
Marski hymähti. Hän ei vielä aatelisherroille käynyt kertomaan sen toisen kirjeen sisällöstä, jonka hän oli saanut, eikä ilmaisemaan heille aikeitaan. Salassa täytyi toistaiseksi palaa sen kärsimättömyyden kipunan, jonka hänen vanhan asetoverinsa Eerikki Akselinpojan yksityiskirje, jossa tämä kutsui marskia äkkiliikkeellä ratkaisemaan vaappuvat kysymykset, oli hänessä ilmiliekkiin sytyttänyt! Mutta ne Suomen aatelisista, jotka olivat olojen kehitystä viime vuosina seuranneet, aavistivat kyllä, mihin suuntaan marskin mietteet kävivät, ja he tiesivät, että Ruotsin kruunu oli nyt kypsä kotimaisen, rohkean miehen päähänsä nostaa.
Mutta linnan loistopukuinen ovinihti leväytti jo vaakunasalin kaksoisovet auki ja julisti:
— Hänen pyhyytensä, dominikaanien guardiaani saapuu…
Kutsuvieraat kaupungista rupesivat nyt toinen toisensa perästä saapumaan marskin pitoihin: kaupungin pormestarit tummanpunaisissa, kalliista Englannin verasta valmistetuissa virkavaipoissaan, hengelliset herrat, mustat ja harmajat, kaupungin saksalaisten porvarien edustajat kiiltävissä damastipuvuissaan ja heidän naisensa pitkissä, ruumiinmukaisissa, selästä tiukkaan napitetuissa laahushameissa, joita jo juhlahuoneisiin kertyneet köyhemmät aatelisrouvat kateellisina katselivat. Saapuipa sieltä kaupungin mustakyntinen "muistikirjan pitäjäkin" ja nukkavieru koulumestari, — alivouti oli, isäntänsä mielialan älyten, tänään laittanut laajalle kutsut. Marski ja hänen ylhäinen rouvansa ottivat vaakunasalissa vieraat vastaan ja osoittivat heille kullekin paikkansa.
Kaarina-rouva, joka aikansa ankaroita ylimystapoja tarkalleen noudatti, oli näet paikat juhlapöydässä jo etukäteen määrännyt. Vaakunasaliin, jossa olivat paksuimmat pöytähopeat ja jykevimmät haarakynttiläjalustat, sijoitettiin aatelisherrat perheineen sukunsa iän ja arvon mukaan: Tavastit ja Djeknit ja Kurjet lähimmäs isännän korkeaselkäistä kultatuolia, alemmas Ronkaiset, Illet, Karpalaiset ja Bitzit. Mutta nuo aatelissuvut kilpailivat aina arvosta keskenään, ja sen vuoksi oli kekseliäs Kaarina-rouva sinne tänne pistänyt aatelisten väliin hengen miehen, kirkkoherran tai priorin, tai punaisen pormestarin. Syrjemmäs, samaan saliin, oli katettu pienempi pöytä nuorelle, naimattomalle väelle, asepalvelijoille ja aatelisneidoille, ja sinne oli hän isännäksi asettanut Tord-ritarin, — Kaarina-rouva tahtoi karvaan kokemuksen opettamana, pitää oman, nuoruutta ja kauneutta liiaksi ihannoivan miehensä niin kaukana kuin mahdollista tuosta nuorten neitosten kehästä. — Asesaliin olivat pöydät katetut porvariston edustajille, talonpojille ja linnaväelle. Ne pöydät olivat pitkät, ja vaikkeivät niissä maljakot olleetkaan samaa hopeaa kuin vaakunasalissa, eivätkä kannut yhtä hohtavat, niin samat olivat nyt sielläkin nuo runsaat ruoat ja yhtä vahvaa oli se vanha viini, jota marski tänään oli käskenyt säästämättä tynnyreistä laskea.
Hanakasti maljoihin käytiin, ja pian hellitti etelän mehu suomalaisenkin kankean kielenkannan. Ja se ajatus, joka nyt kuninkaan kuolinviestin saavuttua päiväkauden oli kaikkien mieliä jännittänyt, mutta joka ei vielä ollut kenenkään kielelle kerinnyt, sekin pääsi nyt sanoiksi pukeutumaan ja voimakkaasti ilmoille purkautumaan.
Marski oli aterian ajan istunut vaakunasalin pöydän päässä, iloisena isäntänä vierailleen seuraa pitäen. Mutta hän muisti toisetkin vieraansa, tempasi pöydältä hopeisen juomasarvensa ja meni juomaan asesalissakin aterioivain menestykseksi. Ja talonpoikain pöytään hän hetkeksi istahtikin ja Heino, joka tässä huoneessa isäntänä istui, kuuli hänen Pouta-Paavoa puhuttelevan ja kyselevän karjalaisista taikatavoista ja näki myöskin marskin kilistävän maljaa hänen kasvinveljensä, Juuritaipaleen Laurin kanssa, jota hän kutsui hämäläisten johtomiehenä Tukholman retkelle häntä seuraamaan. Silloin kuului yhtäkkiä talonpoikain pöydästä karkea ääni, joka huusi:
— Terve kuninkaaksemme, Kaarlo marski!
Se oli Pouta-Paavo, joka niin lämmenneenä huusi. Mutta tähän yksinäiseen huutoon yhtyi kohta asesalin pöytäkunnasta monikymmenkertainen ääni:
— Terve kuninkaaksi sinä, talonpoikain ystävä!
— Kaarlo Knuutinpojan me kuninkaaksemme huudamme!
Ja se huuto siirtyi asesalista vaakunasaliinkin, kaikilta kulmilta se nyt kajahti. Aatelisetkin, jotka olivat kateellisia ja riitaisia keskenään, kunnioittivat kuitenkin kaikki Kaarlo Knuutinpoikaa itseään ylempänä, entisenä valtionhoitajana. Iltakauden he olivat tuosta toiveestaan keskenään supatelleet, vaikkei itse sanaa ollut kukaan huuliltaan ääneensä saanut. Kerrankin saattoivat sekä talonpojat että aateliset nyt yhteen ääneen innostua:
— Eläköön kuningas, Kaarlo kuningas!
Silmät paloivat nyt partasuumiehillä, jotka kauan olivat kaivanneet kotoista kuningasta maahan —ja kukapa se voisi olla, ellei Kaarlo Knuutinpoika! posket hehkuivat parrattomilla asemiehillä, jotka maljojaan korkealle kohottivat. Ja tuo huuto ja huumaus kiskaisi itsensä marskinkin hetkeksi huimaavaan pyörteeseensä, — hän kuuli noista äänekkäistä verkaviittain ja sarkatakkien riveistä, kuuli rumpujenräminän ja huilujensoiton keskeltä tuon yhden ainoan, kauan kaihoamansa huudon: "Eläköön kuningas!" Se oli hänestä onnen ja maineen ja tulevaisten voittojen huumausta, hänen teki mieli edes hetkeksi antautua hervotonna noiden suuruusunelmainsa ihanaan pyörteeseen.
Liikahtamatta hän lattialla seisoi, hopeasarvi kädessään, tuon melun keskellä. Vasta kun hänen vävynsä tuli häntä siihen kädestä onnittelemaan, vasta silloin hän ikäänkuin havahtui ja jyrkällä kädenliikkeellä vaati äänettömyyttä. Tuokion kuluttua hän puhui vakavasti, yleisen hiljaisuuden vallitessa:
— Te huudatte esille sydämienne vilpitöntä toivoa, hyvät herrat ja Suomen miehet, sen näen ja uskon, ja uskollisuuteenne aina luotan. Mutta täällä ei ole paikka huutaa kuningasta, se tapahtuu toisaalla ja tapahtuu sen mukaan, mitä maan onnen harkitaan vaativan. Siitä neuvosto Tukholmassa pian neuvottelee ja herrainpäivät valitsevat sitten kuninkaan ja siihen me kaikki alistumme. Meitäkin on nyt Suomesta kutsuttu maan pääkaupunkiin näistä vakavista asioista neuvottelemaan, — tulkaa sinne, Suomen ritarit ja talonpojat, siellä huutakaa…! Minä tunnen teidän mielenne laadun, ja tietäkää te, että sitä luottamusta, jonka minuun panette, sitä en petä; valmis olen leikkiin käymään, jos tarvitaan, ja teihin suomalaisiin silloin parhaan toivoni rakennan, sillä minä tiedän, että te olette sanoissanne sitkeitä ja uskossanne lujia. Yhteinen on nyt asiamme: me tahdomme Jumalan avulla karkoittaa vieraan ikeen valtakunnasta ja masentaa sen kätyrit, — jos tarvitaan, niin taistelkaamme sen suuren asiamme puolesta yhdessä! Ja sillä voimalla, minkä teidän kaikkien innostus meille antaa, on yrityksemme onnistuva. Mutta huutakaamme ajallamme, ensin toimikaamme.
Näin puhui marski ja hänen nuortea, mehevä, kirkas äänensä kantoi hänen sanansa laajojen salien joka soppeen. Sillä kaunopuheisuudellaan, josta hän oli kuulu, oli hän jo ennenkin monet voitot voittanut, ja hiiskahtamatta jäi Suomen rahvas nytkin hänen rohkaisevia neuvojaan tottelemaan. Mutta katkaistakseen sen liian juhlallisen tunnelman, jonka hänen sanansa olivat synnyttäneet, muutti hän taas äänensä leikkisäksi, kohotti hopeasarvensa ja lausui:
— Yhteisten ponnistustemme menestykseksi siis juokaamme! Nyt iloitaan tämä haihtuva keväinen yö, kiertäkööt tiheämmin maljat, tyhjentykööt useammin! Hei, huilut soimaan taas ja leikarit laulamaan. Huomenna käydään käsiksi vakaviin asioihin, ja me tiedämme silloin kaikki, että me toisiimme luottaen olemme lujia!
Taas täyttivät edeskäyvät maljat ja haarikat ja marskin käskyä totellen istuivat vieraat paikoilleen juhlia jatkamaan. Harppuniekat ammattilaulajat kutsuttiin sisään ja he lauloivat vuoroin sankaritarinan, vuoroin purevan pilkkapätkän, houkutellen kuulijain tunteet milloin kyyneleinä, milloin nauruna esille. Miehet humaltuivat, yleinen hurma soi valoisissa saleissa. Mutta huovien huoneessa vaati kuumennut liikavoima miehiä pian ottosille käymään, ja joskus temmelsi siellä koko tuvantäysi yhtenä humuna.
Vartia Olavintornissa löi puoltayötä, ja kohta sen jälkeen aukeni ovi asesaliin, ja siitä astui sisään kalpea mies. Juopottelijat säikähtivät; vanha taika näet tiesi, että puoliyön hetkellä usein vitsahousu ilmestyy juomaseuraan. Mutta ei se tulija ollut nyt manalan miehiä, se oli linnan pappi, joka saapui hämmästyneen näköisenä kertomaan, että linnan kirkossa olivat ihmeitä tekevän Jumalanäidin silmät yhtäkkiä käyneet vettymään. Sekä aateliset että aatelittomat hyökkäsivät linnankirkkoon sitä ihmettä näkemään, ja katso: kosteat olivat Pyhän Neitsyen silmät ja kasvot… Hän oli taas ihmeensä näyttänyt, merkkinsä antanut, niinkuin hän, linnan suojelushenki, sen suurten onnentapausten edellä oli ennenkin tehnyt. Eipä kukaan joutanut epäilemään, oliko ehkä liehakoiva linnanpappi itse tuohon kosteuteen syypää, ei — kyynel oli pyhimyksen kuvalta valahtanut! — ja innostuneet juhlavieraat kävivät, rintansa ristittyään, linnanherralle ääneensä onnea toivottamaan:
— Jumalanäitikin on puolellasi, marski!
— Hän tahtoo siunata retkesi!
Mutta kun oli kirkossa käyty, jatkettiin juominkeja taas ja perusteellisesti niitä jatkettiinkin totuttuun tapaan. Juoda piti, kunnes uuvuttiin, eikä ollut linnanpalvelijoille outoa, että he saivat kantaa kaatuneita sekä aatelisia että aatelittomia viereiseen huoneeseen, johon heitä kuin rankoja lattialle pinottiin. Pöydänisännän oli pysyttävä selvänä, ja hänen asiansa oli vain katsoa, että juotavata riitti, niin kauan kuin vielä viimeisiäkin pystyssä kesti pöytäin ääressä.
Mutta miesten juodessa ja juopuessa nousi Kaarlo Knuutinpoika hiljaa kunniatuolistaan ja käveli ulos juomahuoneista, joista naiset jo aikaisemmin olivat poistuneet. Hän nousi vilvoittelemaan kuumentunutta päätään Olavintornin laelle. Aamu sarasti silloin jo kelmeänä, valaisten verkalleen vielä hämärän peitossa olevia selkiä ja laidattomia metsiä. Sinne ulapalle päin marski taaskin katseensa loi. Mutta hänestä tuntui, että väyliä peittävä jää ei ollut enää yhtä valkoista kuin eilen, siellä etäällä salmien takana, siellä näytti hänestä jotakin liikkuvan, ikäänkuin olisi jääpeitto siellä hiljaa keinunut. Pyörryttikö kuuma espanjanviini noin hänen kokenutta päätään, vai … vai oliko todella ihme tapahtunut, oliko Pyhä Nikolaus, merenkulkijain suojelushenki, tosiaankin kuullut hänen kiihkeän rukouksensa ja käynyt murtamaan selkien jääpeitettä auki yhtenä yönä…?
Melkein vavisten kääntyi hän vartian puoleen ja kysyi:
— Mikä liikehtii tuolla etäällä Uuraan selällä, näetkö?
— Näenpä kyllä, jäät siellä liikkuvat. Eilisestä puoleltapäivin on puhaltanut navakka lounainen ja se näkyy jo saaneen rikki merijäät; se ahtaa niitä nyt kaakkoista rantaa kohti.
— Mutta siitähän pian meriliike aukenee?
— Jos tätä tuulta kestää, voi väylä aueta muutamassa päivässä…
Olipa todellakin suopea Nikolaus hänen avukseen rientänyt, ajatteli marski kiitollisessa mielessään. Meri aukenee, laivasto pääsee kyntämään Suomenlahden ja Itämeren selkiä aina Tukholman linnan alle… Ja päivänruskoinen tulevaisuus kirkastuneissa silmissään laskeusi marski taas alas tuosta hänelle rakkaaksi käyneestä, uljaasta tornista, josta hän niin usein pitkinä iltoina oli erämaan luontoa katsellut. Hän kiirehti nyt makuuhuoneeseensa lepäämään huomisten töiden varalta.
Silloin oli vastaus lähetettävä sekä neuvostolle että Eerikki Akselinpojalle, sen kutsukirjeen kirjoittajalle, vastaus varma ja lyhyt:
— Minä tulen!
Eihän se Pyhä Nikolaus ihan yhtenä yönä eikä päivänä hävittänyt pois jäitä Viipurin väylältä, mutta ne päivät, jotka vielä kuluivat siihen, kunnes meriliike pääsi alkamaan, tarvittiin hyvinkin laivojen siistimiseen, miehistön varustamiseen, eväiden ja aseiden hankkimiseen. Kiire oli … voudit ajoivat kuin sukkulat linnan ja kaupungin väliä; kiire oli, yötä päivää istuivat vaatteenneulojat työpöydillään; kiire oli lähiseudun aatelisilla ja rälssimiehillä, jotka näinä päivinä riensivät Viipuriin marskin retkelle mukaan päästäkseen, kiire oli porvareillakin, jotka marskin sotajoukolle sen tarpeita hankkivat ja tiesivät tältä isännältä hyvän tilin saavansa. Ne suomalaiset talonpojat, jotka maakäräjiltä olivat Viipuriin jääneet, seuratakseen marskia hänen Tukholman-matkalleen, katselivat ihmetellen tätä joka taholla kiehuvaa toimeliaisuutta, ja milteipä jo matkakuume heihinkin tarttui. Kasvinveljeään ei Lauri näinä päivinä ehtinyt paljoa näkemäänkään; ainoastaan ohimennen Heino kerran portista ratsastaessaan hänelle suhkaisemaan ehti:
— Laivoilla tavataan ja sitten Tukholmassa!
— Tuletko mukaan sinäkin, — kuka linnanvoudiksi jää?
— Saa Degen-ukko palata kaupungista linnaan, minä tahdon olla kuninkaanvaalissa mukana minäkin.
Jopa joutui lähdön päiväkin; se oli toukokuun seitsemäs päivä. Jäät olivat pois väylältä, ainoastaan sirpaleisia telejä uiskenteli vielä satamassa, jossa laivat täydellä miehistöllä ankkurissa vain odottivat merkkiä nostaakseen purjeensa. Päivä paahtoi suvisen kuumasti, mutta suven tulosta ei rannoilla vielä paljoa tiedetty, sillä sateeton ja kuiva oli ollut kevät, routa piili vielä maassa, ja se oli kevään myöhästyttänyt. Siellä sataman rannalla oli aamusta asti liikuskellut uteliasta joukkoa, odotellen linnasta soivaa merkkiä ja Kaarlo Knuutinpojan lähtöä laivoihinsa. Puolenpäivän aikaan vihdoin jymähtikin sieltä Krister-vainajan järein tykki, purjeita ruvettiin nostamaan mastoihin, ja samassa marski uljaan ritariseurueen saattamana ratsastikin linnanportista ulos sillalle. Ritarit olivat pukeutuneet haarniskoihinsa ja kypäreihinsä ja kantoivat keihäitä pystyssä kuin sotaan lähteäkseen, — eivätpä he tienneetkään, ennenkuin matkan määrä oli saavutettu, päättyisikö se retki verettä.
Taas oli Viipurin rantakatu lehdeksillä ja lipuilla juhla-asuun puettu, taas olivat suljetut saksojen rihkamakojut, taas keräysivät porvarit naisineen ja lapsineen satamalaiturille, nyt suositulle linnanherralle jäähyväisiä huutamaan. Kannattipa heidän hänelle kiitokset lausuakin, sillä tuntuvasti oli kaupunki noina rauhan vuosina hänen hallintonsa johdolla kehittynyt, ja porvareilla oli ollut taattu tuki, keneen turvautua sekä ahnaasti kilpailevia hansalaisia että myöskin kotoisia, kiskovia herroja ja vouteja vastaan. Mutta he eivät sittenkään toivottaneet häntä takaisin tulevaksi, sillä he tiesivät, että hän nyt oli menossa suurempiin tehtäviin. Ja ne taajat joukot, jotka rantakadun täyttivät, huusivat senvuoksi hänelle, kun hän ohi ratsasti:
— Tervennä lähde!
— Lähde kuninkaaksi!
Ja kun pormestarit ja raatiherrat häntä laiturin reunalla kumarrellen hyvästelivät, lausuivat he:
— Onni matkoillesi, jalo marski, muista laupeudella Viipurin kaupunkia!
— Sitä muistan, vakuutti lähtevä ylimys, — luja on välillämme ystävyyden side.
Siunaten lausuivat Viipurin hengenmiehetkin lähtevälle marskille jäähyväiset. Sillä anteliaasti hän oli kirkkoa ja luostareitakin auttanut; nytkin, juuri ennen lähtöään, hän oli lahjoittanut omistamansa Naistenkaivon tilan Viipurin mustilleveljille, jotka siitä syystä saattokulussa olivat saapuneet rantaan häntä kiittämään.
— Pyhä Dominicus siunaa tiesi, — niin toivottivat he hänelle.
Kaipauksella hyvästelivät yksin kaupungin naisetkin Kaarlo Knuutinpoikaa: iloiset olivat ne vuodet olleet, joina hän oli Viipurissa hovia pitänyt ja heidän kaikkien lemmikkinsä ollut. Nytkin riitti häneltä heille leikkisä sana, kun hän laiturilla vielä viimeisiä jäähyväisiä heitti, sittenkun hänen puolisonsa ja perheensä jo olivat laivaan soutaneet. Mutta syrjemmässä toisista hienopukuisista naisista seisoi siellä kalpea immyt, jonka silmät kertoivat pohjatonta surua ja joka ujosti lähtevälle ojenteli pientä vuokkosvihkoa. Häneen sattuivat marskin katseet juuri, kun hän oli venheeseen nousemassa, — se oli sama impi, joka kukkivana punaposkena oli häntä tervehtinyt, kun hän kuusi vuotta sitten laivastaan tälle samalle laiturille astui, ja jonka hän silloin oli koholle nostanut, suudellakseen noita vereviä poskia… Värähtivätpä vähän uljaan ylimyksen kasvot, kun hän nuo silmät nyt noin surevina näki, hän oivalsi yhtäkkiä unhottaneensa jotakin, laiminlyöneensä ritarivelvollisuuden, — hän ritareista ensimmäinen! Ja hän astui vielä viime hetkessä kalpean neitosen luo, virkkoen:
— Kaarina, kukkasi anna…!
Neito ojensi hänelle ääneti vihkosensa.
— Ja kätesi jäähyväisiksi!
Kaikki laiturillaolijat tunsivat, että hellä lemmensuhde oli monet vuodet vallinnut tämän neitosen, Kaarina Degenin, ja marskin välillä, jotka, paitsi pidoissa ja tanssiaisissa, liiankin usein olivat toisensa tavanneet linnan voutirakennuksessa, Kaarinan sisaren luona, joka oli alivoudin, Henrikki Tuomaanpojan, puoliso. Useimmat myös tiesivät, ettei tämä lemmensuhde ollut seurauksittaan mennyt ja että kukoistavan immen kasvot olivat kalpeiksi käyneet siitä, että hän isänsä talossa Viipurissa oli salaa hoidellut Kaarlo Knuutinpojan lasta. Viime vuosina oli tämä väli marskin puolelta kylmennyt, — hän oli huikentelevainen lemmenasioissaan, — ja neitonen oli yhä kuihtunut siitä, että hän yksin unhotettuna oli suremaan jäänyt. Nyt sen marski muisti…
Hän tempasi surevan neidon käden ja seisoi siinä tuokion melkein neuvotonna. Neidon saattajana oli rantaan tullut hänen serkkunsa, Martti Degen-vainajan poika, nuori Euergisle, jonka Kaarlo tiesi kauniiseen orpanaansa syvästi mieltyneeksi. Hänen puoleensa marski nyt kääntyi ja virkkoi:
— Sinähän olet uneksinut saavasi puolisoksesi tämän kauniin immen … eikö totta? Tahdotko nyt pyyhkiä surun kyyneleet Kaarina-serkkusi silmästä?
Nuori mies, vasta poikavuosista päässyt, hämmästyi korkean herran kehoitusta ja sopersi hiljaa:
— Tahtoisin kernaasti, jos Kaarina tahtoo. Mutta me olemme orpanukset.
— Ei siitä hätää, vastasi marski reippaasti, — sen asian järjestän minä piispan avulla. — No, Kaarina?
Tyttö ei vastannut mitään, entistään kalpeampana hän siinä seisoi, katse kiinteästi maahan luotuna. Mutta marski jatkoi:
— Se on siis sovittu, ojentakaa toisillenne kätenne. Myötäjäisistänne minä pidän huolen ja ne tulevat olemaan hyvät. Se on sovittu, — onnea! Ja hyvästi!
Vuokkokimppu kädessään hyppäsi marski venheeseen ja souti laivaansa, jonka ankkurivitjoja samassa ruvettiin ylös kelaamaan. Mutta koko rantayleisö hurrasi hurmaantuneena, heilutti lakkejaan ja liinasiaan ja huusi:
— Tervennä lähde, onni retkillesi!
— Lähde kuninkaaksi, Kaarlo!
Aina vain sama lauhkea lounainen, joka oli puhdistanut Kaarlo Knuutinpojalle Viipurin väylät ja ajanut jäät Uuraan salmesta, teki yhä pyhän Nikolauksen puolesta palvelusta marskin kauniille laivastolle, kun tämä jännitetyin purjein luovi Suomenlahden aukeille, hukuttaen pian korkean Olavintorninkin peränsä taa hämärtyvälle rannikolle. Sama suojeluspyhä kuljetti edelleenkin taitavasti ja hellävaroen yli keväiseltään rauhallisesti aaltoilevan meren nuo paksukeulat laivat, joista kirkkaisiin kevätiltoihin kajahti rautarohkealla mielellä purjehtivan asejoukon reipas laulu.
Kun uljas laivasto viikkoa myöhemmin laski Tukholman ulkosaaristoon, oli sitä vastassa jo pääkaupungista laivoilla saapuneita ylimyksiä ja ritareita, Kaarlo Knuutinpojan kannattajia, jotka olivat rientäneet häntä kiirehtimään ja rohkaisemaan. He toivat hänelle viestit Kalmarin luostarin hurskaalta abbedissalta, joka jo ennen kuninkaan kuolemaa oli näyssä nähnyt Kaarlo Knuutinpojan kruunajaisten tapahtuvan ennen ensimmäisen vuosipuoliskon päättymistä. He kertoivat, millä jännityksellä Ruotsin kansa häntä nyt odotti maassa valitsevan, kiusallisen epävarmuuden tilan lopettajaksi. Mutta marski pysyi levollisena ja leikkisänä tämän touhun keskellä, eikä sitä janoa, joka hänen sydäntään poltti, kukaan nähnyt, — hän retkeili siinä kuin huvimatkalla taikka niinkuin se, joka on asiastaan varma. Ja niin laski laivasto eräänä päivänä Tukholman linnan edustaiselle selälle.
Oli juuri Pyhän Ruumiin juhlapäivä. Kansaa kuljeskeli ulkosalla rannoilla lepopäiväänsä viettäen. Koko kevään oli Ruotsissa niinkuin Suomessakin vallinnut tuskastuttava kuivuus, joka oli estänyt toukoja oraalle nousemasta ja hidastuttanut kaiken kasvullisuuden. Kirkoissakin oli sadetta rukoiltu, mutta sitä ei ollut tullut; routa pysyi vielä maassa täällä lännen lämpimämmillä rannikoillakin, vaikka pinnan jo poltti paahtava päivä. Koko luonto janosi sadetta. Ja nyt samalla hetkellä, jolloin Kaarlo marskin laivaston valkopurjeet vilahtivat Tukholman satamaan ja odottava kansa kiirehti sen tuloa tervehtimään, juuri nyt rupesivat taivaalle kertyneet pilvet pudottamaan maahan pehmeitä vesiään. Ja kun laivasto linnan alle laski, olivat nuo pisarat jo kasvaneet viehkeäksi lämpöiseksi, virkistäväksi sateeksi, joka kuin taikavoimalla nuorensi kuivuutta kärsivän luonnon, nosti pystyyn peltojen nuutuneet idut ja kuin kevätlehdon vastaksilla huuhteli puhtaaksi metsän, johon sitten yhtenä yönä puhkesi kirkkaanvihanta hiirenkorva.
Rantaäyräillä odottava väki antoi kesäsateen valella hartioitaan ja nautti siitä kaivatusta kasteesta. Se keräytyi sataman varrelle saapuneen laivaston komeutta ihailemaan, ja sieltä kajahtivat sen tervehdyshuudot:
— Maan isä on tullut, onnen tuo hän mukanaan. Kristofferin aikana oli meillä petäjäaika, nyt alkaa taas vilja-aika! Terve, Kaarlo, tuttavamme vanha!
Ja kun Pyhän Ruumiin kiltan jäsenet kulkivat saattokulussa Tukholman kaduilla, pysähtyivät hekin pyhimyslippaineen kevätsateessa rantalaiturille ja tervehtivät ankkuriin laskevaa laivastoa huutaen:
— Terve Jumalan valittu!
Kohta marskin Tukholmaan saavuttua kiirehtivät hänen ystävänsä panemaan alulle ne valtaneuvoston neuvottelut, joita häntä odotellen oli lykätty viikosta toiseen, ja lyhyiksi ne nyt supistuivatkin. Maaperä oli itsestään muokkautunut Suomesta tulevalle ylimykselle pehmeämmäksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan; hänen oli vain ojennettava kätensä ja siihen rohkeasti tempaistava heiluva valtikka. Tanskalaisliiton ystäville, marskia vastustavalle Oxenstjernan suvulle, oli näet asema käynyt aivan mahdottomaksi. Sen uskollisimpia kannattajiakin siirtyi nyt Kaarlo Knuutinpojan puolelle, niinpian kuin tämä oli ratsastanut Tukholman torille ja tervehtinyt hurraavaa kansaa. Oxenstjernat ymmärsivät vetäytyä syrjään luopuen ulkomaisista kuningasehdokkaistaan, ja valtiopäivät kutsuttiin viipymättä koolle kotimaista miestä kuninkaaksi valitsemaan. Se vaali oli näet herrainpäivillä tapahtuva, ja vaikka vielä oli niitäkin kadehtijoita, jotka epäilivät kenelle äänensä antaisivat niin jo tiesi jokainen mies ja nainen Ruotsissa, miten se vaali oli päättyvä.
Sen ajan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, jolloin valtiopäiviä valmisteltiin ja jolloin Kaarlo Knuutinpoika jo kävi käsiksi valtioasiain hoitoon, viipyi hänen uljas laivastonsa taistelukuntoisena Tukholman selällä, antamassa pontta asiain menolle, ja siinä laivastossa kuninkaan vaaliin saapuneet suomalaiset herrat ja talonpojat sijoitettiin kansalaistensa luo kaupunkiin. Olipa korven miehilläkin nyt aikaa katsella tätä valtakunnan sydäntä, josta Suomeakin hallittiin, sen kauniita kirkkoja, sen vilkasliikkeistä elämää ja ennen kaikkea tuota "Stockholman linnaa", jossa heille saapuneet sekä mieluiset että raskaat määräykset aina oli päivätty. Pitkäksi heille ehkä sittenkin olisi aika käynyt, ellei heitä suomalaisten aatelisten ohessa olisi kutsuttu Suomen talonpoikaista rahvasta näillä valtiopäivillä edustamaan, — muita edustajiahan sieltä ei ajan lyhyyden vuoksi ollut ehtinyt saapua, vaikka Suomen rahvaalla jo olikin nimenomainen oikeus kuninkaanvaaliin. Paljoa eivät umpisuomalaiset talonpojat keskusteluista ymmärtäneet, mutta sen he tiesivät ja sen he aina kotonakin ylpeinä saattoivat kertoa, että mukana olivat olleet hekin Suomen marskia valtakunnan hallitsijaksi huutamassa.
Vaali tapahtui eräänä kesäkuun poutapäivänä pyhän Gertrudin kiltan suuressa tuvassa, joka oli herroja täysi. Valitsijamiehiä oli valittu 70, mutta ainoastaan 9 heistä antoi äänensä unioonipuolueen edustajille, muut kaikki Kaarlo Knuutinpojalle ja nuo harvat vastaäänet hukkuivat siihen voimakkaaseen huutoon, jolla kansa Kaarlo Knuutinpojan kuninkaakseen kutsui. Riemulla se vaalin tulos vastaanotettiin ja iloisin toivein siirtyivät valtiopäivät heti vaalin jälkeen läheiseen Suurkirkkoon, jonne saattokulussa seurasivat sydänkorven talonpojatkin. Ja sydän heillä sykähti, kun he siellä näkivät, miten, heti sen jälkeen kuin "Te Deum laudamus" oli voimakkaasti laulettu, heidän nuorekas, suosittu marskinsa, jalona ja kauniit kasvot rauhallisina, astui valtiopäiväin eteen pääkuorin luo ja polvistui siihen ristiinnaulitun kuva kädessään. Eikä vavahtanut hänen voimakas äänensä, kun hän siinä Jumalan temppelissä varmana hallitsijavalansa saneli ja laskien Karjalassa taotun miekkansa ristin juurelle lupasi puolustaa oikeutta ja vainota vääryyttä ja suojella niitä, joita väkevämmät sortavat… Suomeksikin luki uusi kuningas Suomen talonpojille sen valansa, ja heistä tuntui, että näin ei voi elävän Jumalan edessä puhtain mielin vannoa kukaan muu kuin heidän oma marskinsa… Eivätkä he hartaudessaan uskoneet vilppiä olevan siinäkään, kun Suurkirkon täyteinen aatelisia ja aatelittomia sormet pystyssä yhtä pyhästi vannoi uskollisuutta uudelle hallitsijalleen ja lupasi häntä hengellään ja verellään puolustaa.
Vakavana astui sitten äsken valittu kuningas kirkosta ja käveli linnaan, torin laitaan, jossa odottava kansanmeri häntä riemulla tervehti. Kun Kaarlo Knuutinpoika seisoi siinä linnan rappusilla, josta Oxenstjernat juuri kuljettivat tavaroitaan pois, ja hänen ruskea tukkansa hulmusi tuulessa ja aurinko kirkasti hänen voimakaspiirteiset kasvonsa, silloin täytti Suomen talonpoikain mielen niin voimakas riemu, etteivät he uskoneet äsken valitun hallitsijankaan tuntevan sitä hetkeä suuremmaksi onnensa hetkeksi kuin miksi he tunsivat.
Vaali oli lopussa, kuningas oli vetäytynyt linnan suojiin, ja meluava kansa kapakkoihinsa juhlapäivää juhlajuomingeilla viettämään. Silloin tuntui suomalaisista erämaan talonpojista, että he olivat tehtävänsä täällä täyttäneet, ja heidät valtasi halu päästä jo palaamaan kotiin Suomeen, köyhille kaskiahoilleen, — kauan oli heitä sinne jo vetänyt ikävä ja viivästyneet kesätyöt. Eräs raumalainen laiva teki seuraavana aamuna lähtöä Turkuun, ja siihen he mukaan mielivät pyrkiä. Mutta heidän oli kuitenkin ensiksi saatava kalliit rajakirjansa allekirjoitettuina käsiinsä, ja he läksivät sitä varten hakemaan alivouti Henrikki Tuomaanpoikaa, jolla ne kirjat olivat ja jonka piti auttaa heitä pääsemään äskenvalitun maanisän puheille. Kauan kyseltyään löysivätkin he vihdoin Heinon linnan maakerroksesta, palvelijain puolipimeästä arkituvasta. Hän istui siellä vähän nyrpeän näköisenä toisista syrjässä katsellen, kuinka korupukuiset hovipalvelijat siellä keikailivat ja vain olantakaisesti kohtelivat Suomesta tuotua entisen marskin kirjuria. Hänelle he nyt kuuden miehen voimalla asiansa esittivät.
— Hä, nytkö jo rajakirjoja tahdotte? huudahti Heino. — Ettekö tiedä, että täältä vielä huomenna matkustetaan Mooran kedolle ja Upsalaan, jossa vasta kuninkaan kruunu nostetaan hallitsijaksi valitun päähän. Ettekö tule kruunajaisjuhliin?
— Jo riittää meille näitä juhlia, vastasi Lauri. — Kuningas on valittu, meidän tekee jo mielemme palata kotiin. Huomenna pääsisi laivalla lähtemään Suomeen.
— Pääsisikö huomenna…?
Miettiväksi jo Heinokin kävi. Viipurin linnan hilpeä ja toimekas vouti oli nyt huonolla tuulella. Siellä hän oli ollut marskin uskottu mies, toinen mies linnanherrasta, kuten hän itse oli kehunut, kaikkialla välttämätön. Mutta täällä! Täällä hän oli vain muiden suurempain jaloissa, joiden tieltä hänet oli linnanpalvelijain arvoluokkaan syrjäytetty, eikä täällä hänestä kukaan välittänyt. Pieni linnanvouti oli tässä uudessa kuninkuuden loistossa kokonaan unhotettu, toiset nyt hyörivät hänen isäntänsä ympärillä. Siitä oli synkistynyt Heinon mieli, joka oli kuvitellut itselleenkin jotain sirua herransa loistosta.
— Vai pääsisi huomenna, toisti hän verkalleen miettiväisenä. — Hyvä, koetetaan siis pyrkiä kuninkaan puheille, mahtaisikohan tuo vielä aueta tie.
— Olisikohan marski niin ylpistynyt, ettei meitä enää puheilleen laskisi, epäili Lauri.
— Siellä ovat nyt monet herrat vastassa, ennenkuin kuninkaan puheille päästään. Mutta tulkaa! —
Kaarlo Knuutinpoika oli juuri palannut työhuoneeseensa pitkästä neuvostonistunnosta, jossa samat ylimysherrat, jotka aamulla olivat hänelle uskollisuusvalan vannoneet, nyt jo iltapäivällä olivat rakennelleet vaikeuksia uudelle hallitsijalle, asetelleet ehtoja uskollisuudelleen ja tinkineet itselleen yksityishyvityksiä siitä, että he vertaisensa miehen kuninkaakseen tunnustivat. Sapekas arkkipiispa, joka oli koettanut saada kuninkaan vaalin toistaiseksi lykätyksi, oli uhmaillen ja uhkaillen ratsastanut koko Tukholmasta pois piispanlinnaansa. Se oli ollut kaikki taas sitä vanhaa juonittelua, ja Kaarlon katseessa oli nyt, riemupäivänsä huumauksen hetkellä, jolloin kansan ilonhuudot vielä kadulta hänen korviinsa kaikuivat, surumielinen pettymyksen ilme. Hän katseli liikahtamatta pöydällä edessään olevia vallan ulkonaisia merkkejä, kruunua, valtikkaa ja valtaomenaa, jotka huomenna kruunajaisissa oli hänelle annettava, ja hän virkahti hiljaa:
— Ehkä olisi minun ollut viisainta hyljätä nämä korut.
— Sitä mietin paljon tänne Turusta purjehtiessani, virkkoi siihen hänen vieressään istuva vanha Maunu-piispa, joka hänkin marskin kutsusta oli näihin juhliin saapunut nuorta ystäväänsä hänen kunnianhetkellään tukemaan. — Mutta minä tiesin, että tuon kultapäähineen loistoa on mahdoton vastustaa sen, joka sen päähänsä nostaa voi. Ja ehkä on sittenkin parempi näin, ajattelin, ehkä taittuu nopeammin kateen kärki, kun kerran kansa on itselleen kuninkaan huutanut ja valtikan hänen käteensä antanut.
Turun vanha piispa oli jo näinä päivinä saanut nähdä, kuinka karvas oli ylimysherroissa kateensappi. Vielä muutamia päiviä sitten olivat nuo herrat rakennelleet salaliittoakin Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan, tarkoituksena vielä viime hetkellä raivata heidän vihaamansa ylimys syrjään … olivatpa koettaneet houkutella vanhaa piispaakin vehkeihinsä mukaan. Mutta Maunu oli marskille heidän aikeensa paljastanut, ja Kaarlo oli taas kerran heidän verkkonsa repäissyt rikki. Mutta siitäkin oli vanha piispa tajunnut, kuinka tosiaankin kateenmujeilla sekoitettu oli vastavalitun kuninkaan ilonmalja, ja hän jatkoi melkein säälien:
— Niin, Kaarlo, vallan kukka ei ole vailla okaitaan, sen tiedät jo ennestään. Tarvitset tarkoin kaiken sen voiman, maltin ja tarmon, minkä olet näinä välivuosina Suomessa koonnut ja säästänyt, säilyäksesi ehyenä noiden juonien keskellä. Ylvästelemättä kanna kruunuasi, muista, että Tarpeian kallio oli lähellä Kapitoliumia!
Kaarlo ei vastannut. Mutta ikkunan luota, meluavan kansan iloja ihailemasta, astui nyt esiin toinen Kaarlo Knuutinpojan luotettu nuoruudenystävä, Eerikki Akselinpoika Tott, jonka tuima katse näinä välivuosina oli vielä entisestään terästynyt. Hän huudahti.
— Ylvästelemättä, mutta lujuudella! Rautakouria tarvitsevat nämä juonittelevat herrat, niiden puristamina he kiltisti rivissä astuvat. Mutta jos heille hetkeksikään pehmeäksi herkeät, silloin viskautuvat he sinun ylitsesi. Voimaa ennen kaikkea!
— Voimaa kyllä, matki piispa, — mutta myös kylmää harkintaa. Fortiter in re, suaviter in modo!
Vastavalittu hallitsija heilautti syrjään väljän, purppuranvärisen vaippansa, johon hän jo kuninkuutensa merkiksi oli pukeutunut, nousi pöydän äärestä ja lausui:
— Kansalle olen luvannut sen eturintaan käydä, luvannut sen sekä Suomessa että täällä, sitä en pettää voi; minun on astuttava eteenpäin, oli tiellä okaita tai kukkia! Ja eteenpäin astunkin varmasti, — onhan minulla tukenani sekä voimaa että malttia, kun te, ystäväni, rinnallani pysytte: sinä, Eerikki, asettani hoitaen, ja sinä Maunu-piispa järkeäni jäähdyttäen.
Karski soturi taputti hyväksyvästi ystäväänsä olalle. Mutta vanha piispa vastasi surumielisesti:
— Minusta ei ole enää kauan neuvonantajaksesi. Kuninkaanvaalissasi tahdoin olla mukana, sen ilon tarvitsi vanha sydämeni, mutta siihen toimeni päättyvätkin. Minä olen jo vanha. Nyt palaan Suomeen ja jätän sielläkin pian tehtäväni ja hiippani nuorempiin käsiin, itse vetäydyn pieneen Tuskulumiini, jonka Naantalin lempiluostarini rinnalle olen rakentanut, siellä on jo aikani päästä lepoon.
Mutta vastavalittu kuningas kävi innokkaasti tätä vanhan piispan päätöstä järkyttämään.
— Ainakin yhdeksi talveksi lupaa minulle vielä neuvojasi ja apuasi, pyysi hän, — nyt niitä juuri tarvitsen tässä mettiäispesässä!
Ja piispa taipui nöyrästi, hän oli tottunut ystävänsä hyväksi itsensä uhraamaan.
— Yksi talvi menköön, jos voin täällä parhaalla tavalla hyödyksesi olla. Mutta muista, monta talvea ei minulla enää olekaan jäljellä!
Tällainen oli mieliala uuden kuninkaan työhuoneessa, kun Suomen talonpojat hänen puheilleen laskettiin. Tuttavana ja ystävänä heitä kuningas tervehti, virkahti leikkisästi Pouta-Paavolle, että "toden sinä miekastani luit", veisteli toisille, että tällaisiin pitoihin hän tahtoi heitä Tukholmaan tuoda, sekä kyseli, eivätkö miehet enää halunneet seurata häntä Upsalaan, kruunajaisiin. Mutta pian hän jo viittasi Heinon tuomaan esille rajakirjat allekirjoitettaviksi, lausuen vakavana:
— Niin, oikeassa olette, työhönsä, toimeensa, palatkoon jokainen, juhlain humu on ohimenevää, työn jälki se vain jäljelle jää!
Mutta piirrettyään nimensä rajakirjan alle ja nimensä alle lyhyen sanan "Rex", vilautti hän taas veitikan silmäkulmastaan, virkahtaen talonpojille:
— Siksi pidätin rajakirjanne allekirjoittamatta tänne asti, että voisin ne allekirjoittaa Ruotsin kuninkaana. Nyt se raja kestää paremmin. Nyt voitte taas lähteä erämaillenne isienne elinkeinoja jatkamaan, takamaitanne talokunnittain viljelemään ja niistä valtakunnalle uusia rintamaita valloittamaan. Se tehtävänne on hyödyllinen ja tärkeä.
Mutta Kaarlon näin talonpojille heidän rajakirjojaan antaessa oli vanha piispa käynyt puheisiin Laurin kanssa, jonka hän nyt sai tietää siksi talonpojaksi, joka oli hänen mielituumansa toteuttanut ja perustanut uudisasutuksen Savon ja Hämeen väliselle metsäkannakselle. Ja hän kääntyi nyt Kaarlon puoleen, lausuen:
— Yksi pyyntö vielä kuninkaalle. Tälle talonpojalle, joka Sysikorven salotaipaleella majataloa pitää, olen luvannut verovapauden hänen tilastaan. Vahvista, kuningas, tämä lupaukseni!
Kaarlo tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti heti omakätisesti verovapausluvan Lauri Viljonpojalle Juuritaipaleen tilasta. Ja hän lausui, antaessaan vapauskirjan Laurille:
— Sen teen mielelläni. Minäkin tunnen sinut rajarauhan innokkaimmaksi ajajaksi. Puolusta vastakin siellä erämaan laidassa hyvää sopua kotikansani molempain heimojen kesken, jotka minulle ovat yhtä rakkaat.
Jo kumarsivat talonpojat lähteäkseen poistumaan kuninkaan luota. Mutta Viipurin alivouti, Heino, viivähti vielä ovella, ikäänkuin epäillen, voisiko hänkin tällä sovinnon hetkellä tuoda esille sen asiansa, joka häntä oli painanut siitä asti, kun hän nyt Maunu-piispan eteen oli astunut. Vanhaa piispaa hän ei näet ollut tavannut senjälkeen, kun hän kerran tämän hyväntekijänsä luota Turusta rikollisena pakeni. Nyt hän yhtäkkiä, sanaa puhumatta, notkisti polvensa piispavanhuksen edessä, katseet maahan luotuina.
Lempeä piispa ymmärsi heti, mitä hänen entisen suosikkinsa mielessä liikkui, ja virkkoi lohduttaen:
— Oivallan, mitä tahdot sanoa ja anoa. Nouse, Henrikki Tuomaanpoika, mene rauhassa, olen sinullekin anteeksi antanut, — olen oppinut anteeksi antamaan paljon inhimillistä heikkoutta!
Liikutettuna suuteli Heino piispavanhuksen kättä. Mutta Kaarlo Knuutinpoika naurahti tuon kohtauksen nähdessään. Hänen muistiinsa palasivat sen alkusyyt, Krister-ukon vehkeet ja suomalaisen teinin kuumaintoinen uskollisuus, joka tämän lahjakkaan nuorukaisen sitten hänen palvelukseensa oli tuonutkin. Ja hän lausui Heinolle tuttavallisen ystävällisesti:
— Se syntisihän sinut toi minun miehekseni. Ja mehän pysytään edelleen yhdessä, eikö niin?
Mutta kun Heino ääneti ja miettiväisenä seisoi paikoillaan, jatkoi kuningas:
— Mitä, etkö aiokaan jäädä asemiehekseni Tukholman linnaan, vai haluatko mieluummin takaisin Viipuriin?
Silloin purki Heino avonaisesti isännälleen ne mielensä hiljaiset mietteet, joita hän täällä Tukholmassa oli kantanut ja hautonut:
— Vieraaksi tunnen itseni täällä, seikkailuvuotenikin ovat jo takanapäin. Mutta ei ole minulla myöskään enää halua jäädä Viipuriin, kun et sinä, kuningas ole siellä.
— Mitä sitten aiot, ilmaise toivosi suoraan!
— Olen marskia uskollisesti palvellut, anna, kuningas minulle voudinvirka Hämeessä, sinne kotipuoleeni ikävöin, — pohjoisen Hämeen voudinpaikka on vapaa.
Tuokion katsoi marski pitkään nyt alakuloista, muuten aina hilpeää, apumiestään ja virkkoi:
— Pyyntösi on kohtuullinen, sen tahdon täyttää. Sinä ikävöit takaisin Suomeen, niin tekisin kai minäkin sinun sijassasi. Milloin haluat matkustaa?
— Huomenna, yhtä matkaa talonpoikain kanssa.
— Saat aamulla valtakirjasi hovikansleriltani, — hän antaa sinulle myöskin muutamia Reinin kultaisia matka-avuksi. En tahtoisi sinusta luopua, mutta en voi sinua myöskään pidättää, — tämän linnan voutia en voi sinusta tehdä.
Ja miesten poistuessa lisäsi kuningas vielä:
— Onni matkoillenne, Suomen miehet. Kuka tietää, ehkä tarvitsemme vielä toisiamme, ehkä tapaammekin vielä toisemme Suomessa, — jos taas tummuu miekkani teräs…
Nämä viimeiset sanat lausui nuori kuningas puolittain itsekseen, puolittain Heinolle, joka viimeisenä ovelta poistui. Heino kuuli ne sanat ja ymmärsi sen ajatuksen, jonka ne kätkivät, — hetkeksi osuivat entisen linnanherran ja hänen voutinsa katseet tuttavallisina, ymmärtävinä vastakkain. He hymähtivät toisilleen. Mutta poistuessaan huudahti Heino vielä:
— Terve kuningas! Suomesta aina ystäväsi löydät.
Ovi sulkeutui, ja Ruotsin äskenvalittu hallitsija seisahtui tuokioksi pöytänsä luo. Olipa kuin pieni kaihon oka olisi pistänyt siellä purppuraviitan alla, — hänessä välähti elävänä tunne, että tuossa menivät ne, jotka sittenkin muodostivat hänen valtansa uskollisimman tuen. Vanha piispa ymmärsi hänen viivähtävän katseensa ja virkkoi:
— Niin, Suomen talonpojissa on jokin voima, joka heihin sitoo sen miehen, joka tuon karun kuoren alle on päässyt pilkistämään.
— Sen kuoren alla on sydäntä, ehkä on siinä se voima!
Mutta ainoastaan tuokion kuningas niin viivähti. Sitten istahti hän taas työpöytänsä ääreen ja kutsui sisään kanslerinsa, suorittaakseen hänen ja molempain neuvonantajainsa kanssa yhdessä ne kiireellisimmät hallitusasiat, jotka vaativat ratkaisuaan jo ennenkuin kuningas ehti matkalleen Upsalaan, kruunajaisiinsa.
Vielä näkivät Suomen talonpojat seuraavana aamuna, laivarantaan kävellessään, kuinka suuri ja loistava se saattoseurue oli, joka linnan edustalle kokoontui äskenvalittua kuningasta odottamaan ja ryhmittyi häntä saattamaan Mooran kedolle, missä kansan, vanhan tavan mukaan, piti valittu kuningas kuninkaaksi huutaa. Kesäaamun raikkaassa valaistuksessa välähtelivät linnanrinteeltä alas satamaan asti ritarien kirkkaat haarniskapuvut ja korkeat töyhtökypärät. Kookkaat ratsut, jotka olivat päätään myöten verhotut kirjaviin, hopealla kirjailtuihin verkaloimiin, polkivat siellä levottomina kivitettyä tannerta, ratsastajain vaakunakuvaiset kilvet kimaltelivat, kun he tungeskelivat korkeiden tankojen nenään nostettujen lippujen ympärillä tai piirittivät korkeapyöräisiä vaunuja, joissa kuningattaren ja hovinaisten piti kruunajaisjuhliin ajaa. Siinä oli taas kerran koko Ruotsin ja Suomen aatelisto koolla kunnioittamassa kotimaista kuningasta, — jota vallan huipulta alasrepiäkseen nuo ylimykset kenties jo samalla hetkellä vehkeilivät.
Näkivät Suomen talonpojat laivan kannelle noustessaan vielä senkin, kuinka Kaarlo Knuutinpoika linnastaan laskeusi tuota loistavaa seuruetta ja sitä ympäröivää kansanjoukkoa tervehtimään, ja korkeasulkaista hattuaan heiluttaen ratsasti odottavain valta-aatelisten keskellä. He näkivät, kuinka tuo kiiltävä kulkue hänen perässään läksi solumaan punakankaalla verhotun sillan poikki ja loittonemaan ihmisaaltojen välitse virran pohjoiselle rannalle.
Sinne se saattue hupeni, eikä sen loisto enää erämaan miehiä lämmittänytkään. Siinä oli heistä jotain levotonta, liiaksi suurentelevaa, ja noista kiiltokylkisten hurraahuudoista kajahti heidän mielestään joku kirkuva sävel, joka heidän umpisuomalaisissa korvissaan yhtä hyvin saattoi merkitä "ristiinnaulitse" kuin "terve kuningas!" Ja kun heidän raumalainen laivansa hetkeä myöhemmin lipui saaristoväylää myöten merelle päin, kotimaansa rantaa kohden, katselivat he kaipauksetta, kuinka etäisyyteen häipyivät hurraatahuutavaa kansaa täynnä olevat mäet ja Tukholman linnan liputetut tornit.
KARMALAN LÄHTEELLÄ.
Karmalan vanhoille halmeaukeille, Mustanahon rinteelle, astelivat eräänä pilvipoutaisena heinäkuun päivänä rannasta päin tässä talossa rinnakkain ylenneet orpanukset ja kasvinveljet, Heino ja Lauri, taikka täydellisemmin sanoen Hämeen pohjoisen kihlakunnan vouti Henrikki Tuomaanpoika ja Juuritaipaleen majatalon omistaja Vahvajärven salolta, Lauri Viljonpoika. He olivat yhdessä palanneet Tukholmasta, kuninkaanvaalista, Turun ja Hämeenlinnan kautta syntymäpitäjäänsä, Lauri kiirehtiäkseen vihdoinkin pitkiltä valtuusretkiltään kotoisille riistamailleen, ikävällä odottavan perheensä luo, Heino hankkiakseen itselleen asunnon uudessa voutikunnassaan. Nyt heidän oli erottava toisistaan ja vanhasta kotitalostaan, ja he kävelivät halmeelle sanomaan jäähyväisiä siellä kyntötöissä puskevalle Tuomasisännälle, jonka valkoinen piikkomekko sieltä vilahteli leppien lomitse.
Pari päivää olivat näet orpanukset nyt viipyneet Karmalassa, jossa isän kuoleman jälkeen pesäkin oli ollut selvitettävä, ja nyt veti toisen tie salotaipaleen poikki itään ja toisen, Heinon, venheellä etelään, Hollolan Lahteen, missä hänen oli vastaanotettava uusi virkansa.
— Noustaan aholle, sillaikaa kuin soutajani murkinoivat, minun tekee vielä mieleni nähdä äitivainajani vanha karsikko, virkkoi Heino. — Harvoinpa tänne taidan vasta kulkeutua, vaikka naapuriksi jäänenkin.
— Miksi harvoin? kysäisi Lauri, joka orpanansa jäljessä halmeen ohi ahonrinnettä ylöspäin astui.
— Kylmääpä tuntuu olevan kohtelu täällä kotitalossakin. Ei ole minulle veli-Tuomas monta sanaa virkkanut ja hänen emäntänsäkin on umpisuinen ja raskasmielinen. Näet, tuolla pihalla hän pää kumarassa kulkee tuvan ja maitoaitan välillä aivan kuin äitivainaja, — kuuluneeko se oikein Karmalan komentoon!
— Kova työ pään kumaraan painaa ja mielenkin raskaaksi tekee.
— Niin taitaa. Mutta kylmää ja tylyä täällä on kansa joka taholla, — toisenlaiseksi olin sen lapsuuteni muistoilta kuvitellut.
Heino oli uudeksi kodikseen ja virka-asunnokseen nyt tällä matkalla ostanut talon vanhasta kotipitäjästään, Suopellon Sipi-vainajan vanhan talon, josta perilliset pesäjaon jälkeen olivat lähteneet eräjärvien rannoille uudismaita viljelemään. Isännän kuoltua olivat siellä näet vävyt keskenään riitautuneet, eikä ollut Leena-muorikaan jaksanut heitä enää koossa pitää, — silloin he olivat päättäneet myödä kantatilan ja rakentaa itselleen uudismökit takamaille, — niin kauas toisistaan, ettei akkojen tora salojen yli kuulu! Heino oli parahiksi kotipitäjäänsä ehtinyt ostamaan tuon vauraan talon, ja hän oli ensin mielessään iloinnut siitä ajatuksesta, että hän loppuiäkseen, nuoruusintoilujensa jälkeen, pääsisi asettumaan vanhalle kotikulmalleen, jossa hänellä oli lapsuudentuttavansa ja jossa häntä, Sysikorven poikaa, virkamiehenäkin ystävyydellä ja luottamuksella kohdeltaisiin.
Mutta niissä toiveissaan hän oli jo tällä lyhyellä käynnillään pettynyt. Epäluuloa oli häntä vastaan huokunut, missä hän kulkikaan. Kun hän saapui talonpoikaistaloon, entisiin naapureihinsa, olivat vanhat lapsuudentuttavat kartelleet häntä, ja jäykästi olivat isäntämiehet häntä vieraana tervehtineet. Hän oli koettanut heittäytyä tuttavalliseksi, oli kertonut heille nuoruudenmuistojaan Karmalasta ja iloisia juttuja vaelluksiltaan, mutta eipä ollut hän saanut hymyä nousemaan ukkosten kasvoille; loitommas olivat hänestä lapsetkin vetäytyneet, kun hän oli tupaan astunut. Ja hän oli kuullut talonväkien syrjässä, nurkan takana, tylyllä äänellä toisilleen supattavan: "Karmalan poikia sanoo olevansa tämä uusi vouti, mikä lieneekin…" Ja toinen oli vastannut: "Niitähän se on, mutta herraksipa herkesi, heimostaan luopui…"
Masentavalta se oli Heinosta tuntunut, ja hiukan katumapäällä hän jo ajatteli asettumistaan tänne kotipitäjäänsä. Syvältä tuntui juopa hänen ja kotiväenkin välillä, — omanaan he eivät häntä enää pitäneet.
— Ethän tuota voine kummeksiakaan, vastasi hänelle Lauri, kun Heino ahon rinnettä noustaessa tuota tylyyttä valitti, — eihän täällä ole totuttu herroilta mitään hyvää kokemaan, eikä varsinkaan voudeilta. Sinä olet nyt herra ja vouti, — täällä astut ulkomaan verassa ja kapeissa kaatioissa, ei sinua korven pojaksi tunneta.
— Mutta saman tuvan lapsiahan silti olen, miksi minua vieraana ja epäillen kohdellaan vain siitä syystä, että olen vähän koulua käynyt ja kuningasta uskollisesti palvellut ja häneltä viran saanut?
— Sinä olet siirtynyt toiseen säätyyn, vastasi Lauri harvakseen, mutta varmasti, — sinun eivät ole enää meidän raskaat työhuolemme eikä kärsimyksemme, sinä elät meidän työstämme, — siksi et kuulu enää meihin, siksi olet vieras. Ja eikö meillä ole syytä vouteja vihata? Tuossa riihen edessä pieksätti muutamia vuosia sitten Hollolan vouti — sinun edeltäjäsi — oman isäsi niin, ettei hän siitä enää koskaan oikein kostunut. Silloin raskivat isäsi luut, — kenen luita pehmittänet sinä voutina, sitä ei vielä kukaan tiedä!
Heino ei enää vastannut, tuo esimerkki selvitti hänelle paljon kansan ja virkamiesten välistä vastakohtaa; hän oivalsi nyt paremmin sen syvän juovan, jonka hän oli joka askeleellaan tuntenut lapsuuden tuttavainsa ja itsensä välillä. Mutta Lauri oli päässyt sananpäästä kiinni ja jatkoi:
— Meillä on leipä lujassa, kovaa on, kun sen silloin vielä vieras vie, elääkseen sillä ylellisyydessä ja humussa. Näinpä marskin juhlassa Viipurissa heitukkain kantavan juomahuoneeseen nassakoita, joista jokainen kuului maksaneen saman verran kuin pikkutalo erämaan laidassa, ja yöllä näin heidän kantavan juhlahuoneesta ulos saksanhaljakkoihin puettuja ritareita, joiden humala oli tullut maksamaan enemmän, kuin erämies koko talvipyynnin nahkasistaan saa. Tähän herrasjoukkoon kuulut jo sinä, et meihin…
Mutta Heino kiirehti jo edellä, ikäänkuin orpanansa puheita paeten, ahon laelle, missä ennen oli ollut tuo vanha, lapsia kammottava karsikko, jossa Heinon äitivainaja oli käynyt kumartamassa pihlajaan kiinnitettyä pyhimyskuvaansa ja jossa hän öisin, muiden maatessa, oli kummia näkyjään nähnyt. Poissa oli nyt jo ristin kuva vanhan pihlajan kupeelta, ja karsikon alalaidan oli Tuomas jo kaskekseen viertänyt ja vääntänyt aitakiviksi vanhat käräjäkivet, joiden ääressä metsämiehet ennen olivat pyyntiluvuillaan Tapiota lepytelleet. Mutta vielä löytyi kivenkolosta viipale jotakin emäntävainajan sinne kantamaa alttarikankaan palasta. Sitä orpanukset katselivat ja Lauri virkkoi:
— Äitisi oli tietäjäsukua.
— Paljon hän taisi tietääkin, vastasi Heino muistelmiinsa vaipuneena. — Perää näkyi olleen siinäkin äitivainajani ennustuksessa, että minun urani tulisi kulkemaan toisia maita kuin teidän. En sitä tiennyt silloin, kun kerran näiltä mailta pakoon karkasin!
Mutta hän näkyi tahtovan katkaista nuo muistonsa, jotka hänen mielensä nyt alakuloiseksi painoivat, ja lisäsi:
— Mutta jopa lienevät soutajani suurustaneet, astutaan jo halmeelle ja taloon.
Siellä halmeella ajoi veli-Tuomas avopäin ja mekonrinnus auki laiskaa juhtaansa, painaen hartiavoimalla raskasta kyntövehjettään kovaan rinteeseen, ja hänen vieressään, ojan partaalla, nosteli hänen paitasillaan leikkivä poikansa, viisivuotias ahavan ruskeaksi polttama jukura, jykevää kuokkaa, jota hän ei vielä paljon koholleen saanut. Mutta pojan hajareitisessä asennossa oli jo raatajan ryhtiä, kun hän siinä savimöhkälettä jyysti, — siitä ja leveäluisista kasvoista ja tukan valkoisista harjaksista sen jo näki, että siinä oli isänsä pienoiskuva, vastainen halmeenraataja.
Tuomas ei joutanut vieraita huomaamaankaan, kun nämä veräjälle saapuivat, hän oli niin kumaraan auransa kurkeen painunut, niin huohottavana kohosi hänen rinnastaan joka henkäisemällä työnpainon raskas hengitys. Orpanukset pysähtyivät veräjälle, antaen miehen rauhassa vakonsa päähän kyntää, ja Heino kysäisi serkultaan:
— Tähän halmeelleko se isä kuolikin?
— Tästä ne hänet olivat keväällä eräänä päivänä löytäneet. Oli tullut tänne aitaa korjaamaan ja tuossa aidan vieressä, kirves kädessään, hän oli maannut, kun emäntä oli sattumalta ohi kulkenut, — siihen oli vanhus työnsä ääreen väsähtänyt. Vielä oli ollut miehessä henkeä vähäisen, kun hänet täältä tupaan ja vuoteeseen kannettiin, mutta sinne saavuttuaan hän jo oli kohta sanaa puhumatta kuollut.
— Eihän se isävainaja voinut vuoteessa eikä työtönnä kauan elää!
Jo oli Tuomas vakonsa päähän kyntänyt, pysähtyi auraansa kääntämään ja näki vihdoin vieraat. Mutta työstään hän ei silti silloinkaan herjennyt, hän vain pyyhkäisi hikikarpalon otsaltaan ja rupesi uutta vakoa ajamaan.
— Hyvästi nyt, Tuomas, huusi hänelle silloin Heino veräjältä, — me teemme jo lähtöä talosta!
— Hyvästi, murahti kyntömies kumarasta asennostaan, hevostaan seisauttamatta, suoraksi ojentumatta. Hän maiskautti suullaan, kiirehtien laiskankankeaa vetäjää, ja taas hänen hengityksensä rupesi kohisemaan yksitoikkoisena, raskaana raatajan hengityksenä.
Päivä oli hiottavan helteinen, vaikka aurinko piiloilikin ehkäisten pilvien takana, luoden sieltä harmahtavan, painostavan valaistuksen luontoon. Lämmennyt oli jo Heinokin astellessaan, ja kun nyt orpanukset halmeenveräjältä läksivät vesakon läpi rantaan päin painumaan, virkahti hän:
— Tuossa on lippi lähteen partaalla, odota, juonpa siitä kulauksen.
Hän laskeusi polvilleen lähteen reunalle, niinkuin hän ennen poikanakin oli juodessaan tehnyt, kauhasi tuohella raikasta ruostevettä ja joi. Joi uudelleen, eikä malttanutkaan nousta siitä heti edelleen rantaan kävelemään. Tuohon samaan vedenkalvoon muisti hän nähneensä kuvastuneina nuorukaisen iloiset kasvot, kirkkaat silmät, ja hän ikäänkuin ihmetteli, kun ei niitä sieltä enää löytynyt. Lapsuudenmuistot tempasivat hänet mukaansa, hän istahti kerran vielä siihen koivun alle, mättäälle ja siihen hän jäi.
Lauri oli pysähtynyt pensaikkoon, oli sen alta jalallaan potkaissut esiin vanhan, vioittuneen jousenselän, jossa oli vielä palanen hirvensuonesta punottua jännettäkin jäljellä. Hän katseli tuota ruostunutta rautaa … taisipa olla se hänen vanhoja jousiaan niiltä ajoilta, jolloin hän poikasena Erä-ukon seurassa näistä kotikuusikoista ammuskeli oravia ja koppeloita. Metsään oli häntä luonto aina poikavuosista vetänyt, sinne hän usein halmeeltakin maatöistä hiipi, sepä hänestä oli erämiehen tehnytkin…
Mutta hän viskasi ruostuneen raudan takaisin pensaaseen, hyppäsi puron yli ja virkkoi orpanalleen:
— Joko lähdetään?
Heino ei vastannut. Hän istui kuin kiinnikasvaneena mättäällä, tuijottaen lähteen yli viereiseen vesakkoon, — hän näytti tuijottavan muutamaan nuoreen koivuun, jonka varsi oli omituiseksi umpikääkäksi kasvanut, eikä hän siitä silmiään siirtänyt. Tuo koivu oli hänelle tuttu; monet rientävät muistot ja toistensa kintereillä viilettävät mielikuvat se nyt hänen mieleensä nosti. Juuri tuon koivun luonahan oli kerran hänen elämänuransa taittunut ja luiskahtanut siltä raiteelta, jolla talonpojan elämä on säädetty kulkemaan polvesta polveen, uusille, oudoille radoille, jotka hänet olivat kotiaholtaan kauas vieneet ja vieroittaneet hänet kotiheimostaan… Tuossa viidakossahan hän oli seisonut hammasta purren silloin, kun ankara isä oli häntä kohden vitsasta heiluttanut ja häväisten ajanut hänet takaisin helteeseen raatamaan, ja siinä hän oli nuoressa sydämessään vannonut, että hänen piti päästä näistä ahtaista pihdeistä pois avarampaan maailmaan… Juuri tuossa oli hän kihisevässä vihassaan tarttunut koivun vesaan ja sen kiukussaan solmuun kiskaissut… Siinä oli koivu, siinä sen umpikääkkä! Piispanretkeläiset ja kuljeksivat teinithän ne sitten hänet maailmalle houkuttelivat, mutta tässä lähteellä oli tuo itsetiedoton ikävä ensiksi syntynyt, tässä olivat jo alkujaan särkyneet hänen ja hänen kotoisen heimonsa välit…
— Tuota koivuako katselet? kysyi Lauri melkein ivallisena, kun hän serkultaan turhaan vastausta odotti.
— Sitä! — Jo laukesi Heinosta se lumous, johon solmukoivu hänet hetkeksi oli kietaissut, mutta vieläkin oli hänen vaikea irtautua noista muistoistaan. Ja hän lisäsi selittäen Laurille: — Tuon koivun vedin vihoissani solmuun silloin poikasena kerran, kun isäni minut karahkalla tästä lähteen vierestä nukkumasta herätti.
Lauri purskahti ääneensä nauramaan:
— Muistanpa minäkin sen ripityksen, — setä ei suvainnut unta työn aikana! Se oli sama päivä, jona ukko minut ensi kerran erämaille lupasi, siitä alkoivat eränkäyntini.
— Ja alkoivat minunkin retkeni. Minkähänlaiseksi olisikaan elämäni kääntynyt, jos isä minutkin silloin olisi laskenut erämatkalle, jonne halusin, enkä olisi teinejä tavannut enkä heidän jälkeensä karannut?
— Olisit kai tapellut kalajärvillä niinkuin me muut, ehkä olisit sinne kaatunut, niinkuin monet, tai sinne uudismökkiin asettunut, niinkuin Vilppu.
Mutta Heinokin kimpaisihe nyt pystyyn mättäältä, heilautti ohimennessään käppyrää koivua ja virkkoi:
— Siinä kasva minun muistokseni! — enpä kadu sitä uraani, johon minut viskasit; siinä jatkan, minä ja sukuni. Jos ei täällä sovita hyvin yhteen kotiheimon kanssa, niin sovitaanpa sitten huonosti; mitellään voimia, katsellaan karsaasti toisiamme, — nähdäänpä, kumman kateet ne syvemmäs sattuvat, kumman selkä ensiksi sujuu! Tule!
He astuivat vesakon läpi sille samalle törmälle, josta Erä-ukko eräänä kesäpäivänä otsa poimuissa oli katsellut piispanvenheiden tuloa. Siihen näkyi vasemmalta talo viljelyksineen, mutta suoraan edessä oli saunaranta ja venhevalkama… Sinne Lauri pysähtyi ja lausui orpanalleen hyvästit.
— Tässä tiemme eroavat. Soutajasi ovat jo venheessä, näet, sinua viittovat. Minä haen konttini tuvasta ja sitten saloa kohti!
Ja Lauri läksi metsämiehen nopein, äänettömin askelin painumaan taloon. Mutta Heino laskeusi loivaa rinnettä verkalleen alaspäin ja astui vesirajassa kasvavan pajupehkon ohi venheelleen. Sinne saapuessaan loi hän vielä katseen kotoiselle törmälle, — niin oli hän tehnyt silloinkin kerran, kun hän tuosta pehkon takaa potkaisi irti haapionsa ja hyppäsi siihen, yksin soutamaan avaraan maailmaan.