Nuori mies ei vastannut, mutta hänen rävähtämättömät silmänsä kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään, — niinpä tekisi hänen sijassaan joka mies.
Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Noin se juuri viha ja kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun, — milloin se talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruuden ajoilta asti olleet nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain naapuruksina eläväin heimojen välillä ja piispanaikanaan hän oli usein surren ja huolestuneena siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän oivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa hidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden laidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten kesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujaimiin alituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi pitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli juuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä tarkoituksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten hänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli ajatelleeksi, että jos saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta tänne molempain heimojen välimaille ja siten entisten riistariitojen sijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se epäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja tasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä erämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän virkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:
— Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus, sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen välille.
Lauri katsoi piispaa kummastellen. Hänellekö se tuota kaikkea jutteli. Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päiväntaival tänään on pitempikin kuin eilen.
— Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt, katkaisten äskeiset haaveensa. Samassa hän näki Heinon, joka siinä syrjästä oli kuunnellut piispan Laurille lausumia sanoja ja jonka silmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: — Ja sinä poika, käy herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas … etkö ole sinäkin Karmalasta, oletteko veljekset?
— Emme, vaan veljesten lapset.
— Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aiotko sinäkin kalajärville kostamaan?
— E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.
— Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä saattoväki aamumessuun!
Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs itään.
Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä ja metsästä rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua, muistellen niitä iskuja, joita ennen oli antanut tai saanut. Savolaiskylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä loppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat kaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona kylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta, — harvoinpa näille kaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui. Ihmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota saattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen perästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli vilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä puheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi tapaamalla, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelynhuudahdusten ohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.
— Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!
— Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme kokemaan?
— Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!
Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat miehet kuitenkin yölläkin pitivät, että nukkuessaankin toisella silmällä valvoivat, sillä savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät luottaneet.
Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunta vuotta sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Novgorodin venäläisten pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja siellä olivat siten sekä uudet yhteiskunta-olot että kirkolliset käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa. Ennen oli Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan katsottu kulkeneen juuri niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten ja hämäläisten, asuma-alat. Mutta senjälkeen kun Savon kihlakunta oli lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa, lohkaistuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään. Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Novgorodin, puolelle rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi, oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan kummallakin puolella rajasaloa.
Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaiseva tehtävä. Mutta murheekseen piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin vähäinen. Hän antoi sen vuoksi jo heti ensimmäisenä aamuna Suur-Savoon tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden pitäjän ja Juvan kappelin papeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden pappilaan. Näitä asioita hän aikoi saarnoissaan selitellä sille savolaiselle kansallekin, jota oli sangen lukuisasti piispankäräjille kokoontunut, kehoittaakseen sitä naapuruussovintoon, rauhaan ja veljesrakkauteen.
Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuen seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta "yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa ja että siellä ilmikahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten välillä.
— Muuan mies on jo lyöty veriin ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee siellä miesten käsissä, — kuulkaa noita huutoja!
Säikähtynyt pappi repäisi oven auki, ja aivan oikein, sieltä naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.
— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa tempaisten.
— En sitä ymmärrä, vastasi pappi. — Pientä kahnausta oli aluksi ja yhtäkkiä se leimahti…
— Tulkaa, käykäämme tuon kiihoittuneen kansan luo!
Ja piispa lähti kiireisin askelin, mutta juhlallisen vakavana astumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätientakaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta naisia ja lapsia ulisten juoksi pakoon. Papit ja munkit seurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. —
Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä viettäneet?
Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin niin paljon, että vanha piispa näki, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli, jota hän oli aikonut juurruttaa mieliin, kuinka herkkä kiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan nytkin, vaikka hän itse oli saapuvilla.
Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet. He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.
Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.
Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, — lyhyenläntä jurrikka, pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä, — ihan siihen aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta tutkimaan.
Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen kuvan. Vihdoin jo kysäisikin:
— Mistä sinulla tuo solki on?
Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle ja hän vastasi vähän tiukasti:
— Sitäkö himoitsisit, — omanipahan se on!
Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja uteliain, jonka hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse ärtyen ja ärsyttäen:
— Omahan se on ryöstettykin tavara, — tuttu on tuo vaski tässä talossa!
Ja toiset säestivät:
— Vai sillä soljella tulit Savoon rehentelemään!
Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli soljen saanut lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta ukko ei ollut hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän soljen oli saanut, oli vain käskenyt Laurin sitä tarkoin säilyttää. Varmaankin solki oli sodasta saatu, varmaankin nyt savolaiset sen tunsivat jonkun kaatuneen heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kuin se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin silmäin kiukun. Toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:
— Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.
Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:
— Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.
Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena karahti silloin nuori hämäläinen pystyyn, viskasi ärhentäjän luotaan, niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:
— Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia kopeloi!
Se oli kahakan alku. Pystyyn olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva, päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo, — siitä ja miehen ryhdistä saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:
— Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.
Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan leiskautti uuteen tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten virkahti savolaisista yksi:
— Niitä penikoita on vähän nokitettava!
Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä kiukkuaan, hän huudahti:
— Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin ukkokin, jonka hampaat tunnutte tuntevan!
— Purepas, maitohammas, karjaisi siihen tuo lähinnä seisova riidan aloittaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että veri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.
— Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. — Ja tulkaapa vielä kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!
Toisetkin savolaiset kävivät kiihoittuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta jo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet ja Suopellon Sipi astui esiin halkoa heilutellen ja virkkoi:
— Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon miehiä siihen, mihin meitä yksi!
Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä kirveitään, — kaikki huusivat ja melusivat.
Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan nähnyt ja kiiruhtanut siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillä välin kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin, verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen, joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu vallitsi taloissa ja kylätiellä.
Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden ja hänen voimakas ääneni jyrähti yli metelin:
— Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!
Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittaen, jäivät kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:
— Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne miehet, polvillenne pyhän ristin eteen!
Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen puhui:
— Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin juurella käytte tappelemaan toistenne verta vuodattamaan! Veljinä teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että pyhä Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!
Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin; kaikki tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa alla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo tuokion kuluttua tuo juurikään niin meluisa joukko, miehet, naiset ja lapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten. Hämäläisetkin astuivat sinne toisten jäljestä kiinteässä ryhmässä, sillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian kajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen kylän aina metsään ja järvelle saakka.
Mutta jo piispan puheen aikana oli Lauri nostanut nurmelta nuoren orpanansa, jonka verinen pää hervottomana retkotti, ja kantanut hänet rantaan, jossa hän Heinoa valellen virotti ja pesi hänen paksuiksi turvonneita huuliaan. Pian siellä poika virkosikin, ja syljeskeli vain ja sadatteli, kun olivat häneltä kurkkuun asti etuhampaan iskeneet.
Mutta hetken kuluttua astui orpanusten luo siihen venhevalkamalle ääneti ja varpaillaan nuori tyttö, joka toi saunasta liinasen, millä Heinon kasvoja kuivata. Se oli solakka ja hento tyttö, lapselta hän vielä etäämpää katsoen näytti, mutta kun hän siitä oikaisihe ja silmille valahtaneen keltaisen tukkansa päälaelle sitoi, niin jo näki, että siinä oli tyttö naisen ikään ehtimässä. Pehmeät olivat hänen hienosti ahavoituneet poskensa, ja säälivä veitikkamaisuus näytti väikkyvän tytön silmässä, kun hän vieraan virkoamista katseli. Hän oli hänkin ikäänkuin säikähdyksistään tointunut ja iloitsi siitä itse.
Sanaakaan siinä ei puhuttu. Vasta kun tyttö, liinansa kivelle jätettyään, lähti astumaan poispäin rannasta, virkahti hänelle Lauri, jonka mieli jo äskeisestä kahakasta oli aika lailla rauhoittunut:
— Oletko tämän talon väkeä, tyttö?
— Olenpa kyllä, miksi niin?
— Et kohtele meitä samalla tavalla kuin muu kotiväkesi, — kuin veljesi äsken.
Tyttö katsahti vierasta vähän arasti, ikäänkuin epäillen, sopisiko tuon vainoheimoisen kanssa tarinoihin ryhtyä, vai pitäisikö siitä enempää puhumatta palata. Mutta eipä näyttänyt olevan pelkoon aihetta, tyttö pysähtyi ja vastasi:
— Oma syysi se oli, miksi panit uhmalla rintaasi Hilppa-vainajan soljen, kun meidän taloon tulit. Ärsytit sillä Ohto-veljeni, joka muutenkin on kärkäs tappeluun.
Kummastellen katseli Lauri tuota outoa impeä, joka häntä siinä hiljakseen nuhteli. Ja ikäänkuin itseään puolustaakseen hän vastasi:
— En tiennyt solkeni olevan tästä talosta peräisin, olen sen saanut lahjaksi.
— Mutta täällä tuo käärmevaski heti tunnettiin, minäkin säpsähdin aamulla, kun sen rinnassasi näin, — anna minulle se solki!
Lauri katsahti uudelleen tyttöä, nyt tarkemmin ja kauemmin. Ja hän jäikin siihen äänettömäksi katsomaan. Olipa niin herttainen ja valoisa tuo immyt siinä hänen edessään, leppoisa oli äänensointu ja nuo kirkkaat silmät, iloa niissä oli, mutta ne tuntuivat sen lisäksi puhuvan jotakin muutakin, vaikkei hän älynnyt, mitä ne puhuivat.
— No, annatko? — Tyttö näytti melkein loukkautuvan tuosta Laurin viivyttelystä, näytti ihmettelevän, että mies todellakin epäröi hänelle soikea antaessaan.
Nyt Laurikin jo naurahti ystävällisesti:
— Veljesi olisi solkeni väkisin vienyt, mutta väkisin sitä ei tuosta ota kukaan, jos minussa henki lie. Mutta sinä, tyttö, sinä sitä pyydät — ota!
Ja hän rupesi solkea kauluksestaan irroittamaan. Mutta hän ei sitä vielä irroittanutkaan, vaan virkkoi:
— Entä sinä, mitä annat minulle sijaan, jos sinulle solkeni jätän?
Miksipä sen palkkiotta sinulle antaisin!
Punaiseksi karahti nyt tyttö. Hän mietti taas pakoon juosta — eipä tiedä, vaikka tuo mies hänet syliinsä koppaisi! Mutta hän ei kuitenkaan juossut pakoon, paikoiltaan vain vastasi:
— Saat toisen soljen sijaan…
Ja tyttö pistihe saunaan ja tuli sieltä tuokion kuluttua pieni valkoinen solki kädessään.
— Vaihdatko?
— Näytäs, virkkoi Lauri viivytellen. — Minun solkeni on sodasta tuotu…
— Mutta tämä on hopeainen, eikä siitä tappelua synny.
— Vaikka se on saatukin savottarelta! Oli menneeksi, kädestä käteen, noin!
Se oli silmänräpäyksen kädenvaihto, mutta Laurista tuntui, kuin se pikainen hipaus olisi sytyttänyt tuleen hänen verensä, niinkuin taulaan hipasemalla tuluksesta kipuna lentää. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua tuohon pehmeään kämmeneen … mutta seuraavassa tuokiossapa juoksi jo tyttö ahdetta ylös taloa kohti. Siellä törmällä hän pysähtyi kumminkin vielä hetkeksi ja virkkoi ilkkua äänessään:
— Nyt luullaan Karmalan poikaa pelkuriksi, kun hän uhattuna heitti pois voittosolkensa.
Hetkeksi Lauri säpsähti, hänen mieleensä vilahti ajatus, että oliko tuolla velholla todellakin petos mielessä… Ei, hän naurahti jo samassa omalle epäilykselleen, katsellessaan törmällä seisovaa tyttöä. Velho hän on, onpa totta tosiaankin, mutta hänellä on toinen mahti, ei viekkauden. Ja hän vastasi:
— Onpa minulla toinen voittosolki sijassa, näytänpä sen soimaajille.
Ja jos sittenkin viekastat, tulen hakemaan omani pois.
Silloin törmällä seisova impi ojentautui suoraksi, miltei ylpeäksi, ja uhmaa oli hänen äänessään, kun hän huudahti:
— Tule, mutta väkisin ei Hilpan solki enää täältäkään lähde.
— Entä pyytämällä, lähteekö?
— Koeta!
Sulaksi oli taas heltynyt tytön ääni, kun hän sen viimeisen sanansa virkkoi, mutta samassa hän juoksikin jo törmältä pois ja hävisi asumusten taa. Nuorukainen seisoi yhä rannalla, pieni hopeasolki kouransilmässään ja katseli ylös ahteelle, jonne tuo kirkas ilmestys oli kadonnut. Se oli poissa, mutta hänen oli vaikeata siirtää silmiään siltä paikalta, josta äsken oli kajahtanut tuo heleä ääni: "Koeta!"
Tuokion vain oli se kohtaus kestänyt, vaikka se jätti pitkät muistot nuoren hämäläisen mieleen. Sillävälin oli Heino, vesikivellä yhä istuen, hautonut turvonneita poskiaan ja kuivaillut ikenistään tippuvia veriä. Vähitellen tukki kylmä vesi verenvuodon, ja hän oli jo kohta ihmisen näköinen, kun kääntyi Laurin puoleen ja kysyi:
— Joko se tyttö meni? Ja mitä se nauroi?
— Niin kuka?
— Tuo tyttö, joka liinan toi, — tuohon kivelle sen heitän. Kuulinhan minä, kun se nauroi.
— Nauroiko, — lienee sinun leuoillesi nauranut. Tule, mennään jo taloon. Vieläkö ikeniä kirvelee?
— Vielä ikeniä ja sisuakin. Eiköhän me sitä iskijää vähän tärähdytetä, ennenkuin täältä lähdetään.
— Kovasti kielsi piispa tappelemasta, eikä sinussa tärähdyttäjää olekaan; anna siis kirvellä vain ja kärsi.
He olivat jo saapuneet Tarvaisen pihalle, missä tuo äänekäs rähäkkä äsken oli soinut. Nyt oli piha äänetön ja tyhjä. Mutta Laurin katseet harhailivat joka soppeen, hän näytti etsivän jotakin, jonka hän olisi vielä kerran tahtonut nähdä, ennenkuin hämäläiset saattomiehet lähtivät Savilahdesta palaamaan salolle. Mutta ei kuulunut ketään, ei pihalla, ei kujalla, ei ovien takana.
— Ketä sinä haet? kysyi Heino kummissaan.
— Haenko — en ketään. Kirkkoon näkyy kaikki väki menneen, mennään mekin.
Nuorukaisten kirkkorinnettä noustessaan kajahti heitä vastaan vanhan piispan voimakas ääni, kun tämä siellä hirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja siellä kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja vakaa tapa vaati.
Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, — sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja saadut nuhteet kalpenevat mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen luonnon, niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille raiteilleen, kun vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat…
Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämet sulamaan, — niin kyseli piispa itseltään. Äsken juuri, hautausmaata siunaamasta palatessaan, oli hän omin silmin nähnyt näyn, joka hänet vielä murheellisemmaksi painoi kuin aamuinen kahakka. Muutaman saunan ohi kävellessään hän kuuli sieltä kovaäänistä posmitusta; hän avasi oven ja näki siellä taikurin loitsuluvuilla ja veren sanoilla koettavan tyrehdyttää verenjuoksua sen miehen niskasta, joka Tarvaisen pihatappelussa oli siihen haavan saanut. Väki seisoi pakanallisessa hartaudessa taikurin ympärillä, — sama väki, joka äsken kirkossa niin nöyränä oli polvistunut ristin edessä ja kuunnellut, kuinka sitä varotettiin noitatemppuihin turvautumasta. Mitä auttoi, että hän ajoi poppamiehen ulos ja nuhteillaan taikuutta kuritti? Huomenna se väki on taas loitsujensa uskossa, niin, ehkä jo tänään… Se on toivotonta…
Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta, päätteli vanha piispa, nousten kuistille kävelemään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta!
Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli mukaansa ottanut, isä Klemetin, — hänet hän tiesi sekä kansan elämään ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään oli valinnut siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi havaitsi.
Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti kumartaen piispan eteen, joka virkkoi hänelle juhlallisesti:
— Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan tyydytystä?
— Mitä käskette, piispa?
— Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristinopin käsitteitä ja tarkoituksia, vihamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä, — tahdotko jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?
— Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä on kirkkovenheitä rannassa.
Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen tehtävään, jonka kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja yhden miehen voima on vähäinen…!
Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kapsetta ja hetken kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Siinä hänen hämäläiset saattomiehensä nyt lähtivät paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.
Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:
— Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?
— Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. — Hevoset ovat jo levänneet.
— Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?
Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen kysymykseen ja virkkoi sitten:
— Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempaa maata yömme salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei tervehdittykään.
Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta, aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat vihan juuret, syvältä ne olisi kitkettävä! Huoahtaen hän vastasi:
— Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! — Mutta huomatessaan Heinon siinä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen saattajanaan oli runnelluksi tullut:
— Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajankaan. Mikä olikaan nimesi?
— Heino.
— Heino, — ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin nimeksi, eikö niin?
Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa huomasi hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:
— Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa, kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.
Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet ja piispakin hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas heille jäähyväisiksi lausui:
— Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!
Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka äärillä he eivät tunteneet matkaansa turvalliseksi. Niin, syvällä, syvällä asuu heimoviha! —
Vasta pitkän matkaa saloa ratsastettuaan asettuivat hämäläiset saattomiehet illan hämärässä käyden peräkkäin ajamaan metsän kapeita karjapolkuja pitkin.
Viimeisenä joukossa ratsasti tällä kertaa Karmalan miehevä Lauri. Matalat olivat toisten ratsastajain mielet ja ilottomat heidän mietteensä, — hänen mielessään sitävastoin vain risteilivät tällä erämaantaipaleella valoisat kuvat, jotka karkoittivat kaikki kaunan ja tappelun muistot. Ja niistä liehuvista mietteistä muodostui pian yksi ainoa kirkas kuva, joka painui sitä selväpiirteisemmäksi hänen mieleensä, kuta kauemmin hän sitä muistoissaan hiveli. Se oli kuva keltatukkaisen immen, joka seisoi törmällä ja helakasti nauroi. Ratsastaessaan siinä varjoisia metsäpolkuja pitkin pujotti hän nyt mekkonsa rinnukseen sen pienen hopeasoljen, jota hän siihen asti oli kouransa silmässä pitänyt, eikä hän luullut kenenkään sitä huomaavan. Mutta hänen edellään ratsastava toveri älysikin hänen mekostaan hopeasoljen ja kysäisi:
— Vaihdoitko savolaisilta itsellesi uuden soljen?
— Vaihdoin.
— Katsoppas vain, taitaa olla hopeainen. Annoitko mitä väliä?
— En, kädestä käteen vain, vastasi Lauri verkalleen.
Mutta itsekseen hänen teki mielensä lisätä: Eipä tiedä, ehkä annoin, ehkä otinkin jotakin väliä.
IV. KALAJÄRVILLE.
Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan asti, vilvoittaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä kuusten lomitse nopeasti astuivat. Mutta laaksoissa ei latvakaan heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.
Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse näihin esteisiin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä auttanut jonon viimeistenkään jäljemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt jalka taikka raskaalta tuntunut taakka hartioilla; ei varsinkaan tällä louhisella Matokankaalla, jossa kerrottiin kolmen tangon pituisen erämaan käärmeen nielaisevan kitaansa yksinäisen erämiehen kuin itikan, vieläpä suksineen, sompineenkin. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli lepytetty erämaan haltia.
Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti könttinsä viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle kalliolle; toiset, sitä mukaa kuin perille joutuivat, tekivät samoin. He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa. Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa sidottuina oli useammilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät, että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat; ja nahkaiset olivat heillä kapeat kaatiotkin, jotka ruojukenkäin pulteilla olivat tiukasti pohkeille sidotut. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.
Tämä hämäläisten erämatkue oli nyt kulussa kalajärville suuremmalla joukolla kuin moniin vuosiin. Se oli jo näinikään saloa astunut muutaman päivätaipaleen ja läheni nyt vanhojen takamaittensa ensimmäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.
Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin — siksi riippui miehen vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio — ja naiset kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu, nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti tuossa monipäisessä joukossa.
— Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Venheheittoon, niin virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä taipaleet kulkenut.
— Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.
Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet. Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut. Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin kesät erissä viipyä.
— Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään, iloitsi Leena-muori edelleen.
Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä kesänä jäädäkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti, missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kuljettu. Ja Pilvenperän vanha, vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:
— Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!
— Niin, no mitä vitkasteltaisiin?
Taas miehet toisiinsa katsoivat. Oli kai nyt jo parasta ilmaista koko eräjoukolle se kotona keväällä tehty, mutta miesten kesken salassa pidetty päätös, jolla oli omat tarkoituksensa, — niin arveli Karmalan kookas Erä-ukko, jonon johtomies, joka siinä padan ääressä ääneti linnunluuta nakersi. Ja hän virkahti nyt rauhallisesti:
— Ei, akat, ei tänä kesänä Venheheitossa verkkoja kastella, sieltä on meillä vielä pitkä soutu edessä.
Äänettömästi se tieto erämatkueessa vastaanotettiin. Taisipa siitä useimmilla jo ollakin aavistus, mutta nuorten miesten mielissä se ilmoitus sittenkin riemua herätti. He nyt vain ikäänkuin odottivat lähempiä tietoja niistä aikeista, joiden pääsisällön ukko näin oli ilmaissut. Mutta levotonna kysyi Leena:
— Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan. Lienevätköhän siellä apajat sen antavampia?
Ukko rykäisi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä kitkettävä. Siksi hän rykäisi ja vastasi:
— Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä pohjoisemmilla haukivesillä.
Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:
— Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut suotuisampi kuin näillä lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä — muukaan onni.
Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimmahtaen hän vastasi:
— Kyllä täällä kalaonnesta vastataan ja juuri nyt on meidän huolta pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. — Hän viskasi jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi: — Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset riistasta välitä, kun se on haettava, vasta silloin, kun sitä ei enää aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä majavia sieltä — eikä pian lähempääkään!
Ukon puhetta kuunteli innostuneena koko miehinen joukko, joka sen ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi, kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin selitti nyt päättäväisenä:
— Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät, vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätä riittäisikin. Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja suojeltava heidänkin oikeuttaan.
Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautunein iloisin mielin:
— Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, että
Maanselkä vastaan töksähtää!
Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:
— Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa tappelemaan käydä.
Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle, kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut. Tyttö virkahti sen ikäänkuin ilkamoiden, mutta tuntuipa vähän värähtävää levottomuuttakin hänen äänestään, — kuvaukset Savilahden kirkolla tapahtuneesta tappelusta olivat häntä niinkuin monta muutakin taas säikähdyttäneet. Ja ehkäpä värähti nuoren neidon äänessä pelkoa siitäkin, että tuo kaukainen retki voisi tuottaa vaaran jollekin, joka oli hänen mielelleen erikoisesti rakas.
Mutta heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi ääneensä Tiuran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:
— Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste tule.
— Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen nyt, veriset apajat se nyt Nilakasta vetää! — Niin säesti Ilvesmäen sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. — Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella saadaan!
Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä ja tanakkavartinen
Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:
— Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.
Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin pudistelemaan päätään.
— Ei ne pysy, siihen älä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.
Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti hän vain:
— Siellä perilläpähän se nähtäneen, ovatko savimiehet siellä, vai eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin siellä olla!
Se oli kuin päätöslauselma ja siihen katkesi keskustelu Jumalanmäellä. Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen tukahdutettu huokaus, kertoen siitä tuskasta ja niistä kärsimyksistä, joita äidit ja puolisot niin usein ja niin syvästi olivat saaneet tuntea noiden miehiä syöväin erämaakahakkain johdosta.
— Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!
Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:
— Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa se vielä kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat on loppuun saatava. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt, kun savolaiset näkevät, että me emme omastamme hellitä…
Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin entiset Lapinkorven riidat, siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja kysäisi:
— Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne ovat meidän?
— Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut, innostui hän pian kertomaan: — Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Missä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme, ja nöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty… Kerran sitten osui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, — mikä heidät lieneekin tänne opastanut! Ja sen kerran perästä ne ovat tänne useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset ovat arkailleet ja veltostuneet.
— Sinä muistat siis, ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi kerran takamaillemme tulivat?
— Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat! Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, — luulimme näet tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä … niin, silloin me nähtiin ensi kerran savolaiset.
— Hyökkäsivätkö yöllä?
— Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet, ja kun oli menty maata, syöksyivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia, haavoitettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, — suurta matkuetta ei meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme polttivat…
— Entä te?
— Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen rintamaa. Emme älynneet aluksi, mistä niitä sellaisia raatelevia eläjiä oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille — ja jo loimusivat tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!
Sen kiitoksensa ukko singautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä lisäsi:
— Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta nuo ensi tiensä he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takana, yksinäistä jousimiestä metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet — siihen ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä tavanneet. Toisilta ovat he silponeet jäsenet ja syöttäneet ne koirillaan, — raaka, raaka on niillä luonto!
Siihen ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja vihasta pingoittuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:
— Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin meidän talon väki sinne järville jäi?
Mutta Karmalan ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:
— Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja — taipaleelle!
Mielellään olisivat miehet siinä syönnin päälle vielä hetkisen levänneet, kernaasti olisivat ukon kertomuksiakin kuunnelleet. Mutta ei auttanut, kankein jäsenin siitä täytyi pystyyn kavuta ja taas taakkain alle paneutua; pitkiä ettoneita ei ukko koskaan suonut eräjoukolleen. Tuokion kuluttua tuo pitkä jono olikin taas liikkeellä, uutta laaksoa myöten kiemurtelemassa uudelle kankaalle ja siitä alas suonlaitaan, aina vain kauemmas pohjoiseen. Pian oli leiripaikka tyhjä, tulet sammutetut ja ainoastaan koirat siellä vielä hetkisen jyrsivät niille heitettyjä luita ja lähtivät sitten nekin kiireen vilkkaa oikaisemaan miesten jäljille kostean notkon läpi. Sieltä eräkulkueelle tuontuostakin haukuntaa kuului, kun pystykorvat juostessaan olivat yhyttäneet jäniksen taikka hongan latvassa kyyhöttävän mustan metson, jolle ohimennessään äkäisesti ärähtivät.
Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta kun oli pari kangasta kuljettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taempana nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella, matalalla äänellä:
— Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi — isäsi, setäsi ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä paljon muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on näinä vuosina lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on näet mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun.
Ukko käveli hetken ääneti, tarkkasi vanhoja tiemerkkejä ja survoi keihäänvarrellaan suosammalta. Sitä tehdessään vilkaisi hän tuontuostakin pojanpoikaansa, joka leveärintaisena ja rotevana hänen jäljessään astui, vilkaisi hellin ja samalla ylpein mielin. Tästä pojasta oli hän kasvattanut seuralaistaan erämiehenä, hänessä hän toivoi hämäläisten vanhojen sukumuistojen elävän ja elpyvän, tuohon voimakkaaseen vesaan hän tahtoi valaa vanhan tammen mehua, istuttaa miehuutensa avut, rohkeuden ja raudan ja sukunsa perinnäisen koston.
Verkalleen alkoi hän kertoa, aluksi katkonaisesti, joskus pysähtyen muistoissaan, mutta sitten taas pian vilkastuen, kiihtyen, ääntään koventaen, niin että Laurin jäljestä kulkijatkin toistensa kintereille kiirehtivät ukon tarinaa paremmin kuullakseen, vaikka hän luuli yksin pojanpojalleen puhuvansa.
— Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kuljettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, — ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.
Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäisi synkästi, ennenkuin jatkoi:
— Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme karkoitettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti. Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen hylkäsivät…
— Hänkö vainolaiset saunallenne toi ja yölläkö taas? — kysyi Lauri jännittyneenä.
— Ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken havaitsivat otolliseksi ryöstölleen; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin varkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat ja selkäänsä sälyttivät, — aikoivat kai niine hyvineen livistää tiehensä. Mutta eivät ehtineet, — kunpa olisivat ehtineetkin!
— Miksi niin?
— Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän ilveksenajajat palasivat salolta, — heitä oli puolikymmentä miestä, isäsi ja setäsi niiden joukossa, — kun törmällä yhdyttivät oudolla asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa, eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat keihäisiinsä ja tappelu syntyi… Me kalamiehet kuulimme majarannasta tuohitorven töräyksen, — se oli sovittu hätämerkki — ja arvasimme, että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista lähti, avuksi koetimme ehättää, ja ensimmäisenä meidän venhe lahden suulle saapuikin.
Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään korpikuusia kohti, ikäänkuin osoittaakseen, miten hän venheensä perästä suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.
— Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhunkeihäs oli sedälläsi kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti…
Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:
— Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen mennä saaliinensa tiehensä, mutta heidät näkyi vallanneen petomainen murhainto. Miesjoukolla he keräytyivät setäsi ja isäsi ympärille, kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan piteli, vaikka hän nähtävästi jo haavoitettu olikin. Muistat isäsi, mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän horjahti…
Ukon ääni, joka taas oli sitä mukaa kovemmaksi paisunut, kuta enemmän hän kertoessaan innostui, sortui nyt käheäksi. Hänen kasvojensa lihakset olivat jähmettyneet koviksi jäntereiksi, hän puri leveitä leukojaan vastakkain, niin että narskuivat vanhat hampaat, hän oli kamala nähdä, kun hän hetkeksi taapäin seuralaisiinsa kääntyi. Mutta olipa taas entistä enemmän terästä hänen äänessään, kun hän tuokion kuluttua kertomustaan jatkoi:
— Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta kapsahtanut minua ennen veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdimme, survasi vihamies keihäänsä haavoitetun rintaan — ja kääntyi samalla pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkaisi ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään… Minä tempasin aseen jonkun kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat jo kupeillani ja miehiä viittasin perästäni rientämään…
Melkein juoksuun oli ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka taas rämähti särkyneeltä. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen olivat ehtineet:
— Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jäljen se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli nostettu. Mutta kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, — miehen mukana asekin kuopattiin.
Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysäistäkseen:
— Entä äitini … niinhän olette kertonut, että hän joutui samaan hautaan?
— Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta jatkamaan. — Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi ja aamulla hän oli vainaja. Lieneekö vainolainen häntä niin pahasti potkassut, vai sattuiko tuo kamala näky ja puolison kuolema häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, — ei! Kaikki kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun, joka iältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, — ei se ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi haavoitettua rintaa … ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut ehtiä apuun…
Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt ukko salotietä eteenpäin. Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.
Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykki hänen suonensa ja koston muikeat myrkyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.
— Ukko, sanokaa — niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, — sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä ajoitte takaa?
Hiljaisella äänellä ukkokin vastasi:
— Tapasimmehan osan heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa haavoittuneet ja haavat viivyttivät heidän pakoaan. Pari heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta…
— Mutta?
— Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, — niin en olisi minä koskaan tehnyt.
Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:
— Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?
Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:
— Oli.
— Sama, joka isäni kuoliaaksi survaisi?
— Sama.
— Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?
— Niin lienee ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen soljen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?
Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:
— Tallessa on.
— Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, — nyt sen ymmärrät jo sinäkin, että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun, jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt on meille uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee siitä suvulle vastata. — Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä, kuinka raskas se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.
Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin ukko, olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä suuren tehtävän.
Mutta Laurin niissä mietteissä luoviessa puhui ukko vielä, ikäänkuin noita koston mietteitä yhä säestäen:
— Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti kuljettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta. Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat, joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljonkin verta ja miesten surmaa.
Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa mielessä jo syttyneen tiesi.
Mutta tuo kipuna, jonka Erä-ukko näin sytytti kasvattipoikansa mieleen, viritti tulta monen muunkin nuoren miehen rintaan, niiden, jotka olivat ehdättäneet jonon päähän Erä-ukon kertomuksia kuulemaan. He polkivat tunnin tuntinsa perästä aavoja suomaita, jotka kävivät sitä vetisemmiksi, kuta kauemmas pohjoiseen ehdittiin, ja heidän mielessään kävi vähitellen kirkkaaksi tajunta siitä, että he eivät kulkeneetkaan nyt vain pyyntiretkelle, mutta myöskin kostoretkelle. Ja kun miehet vihdoin illan suussa väsyneinä retkahtivat kosteille havuille yönuotion ääreen, silloin tunsi Lauri, jonka silmästä sakeat mietteet karkoittivat unen, käden, joka hänen kouraansa puristi. Hän kohosi ryntäilleen konttinsa päälle, joka hänellä päänalaisenaan oli, katsoi vierustoveriaan: Se oli Tuira, Jämsän erämiesten verevä veitikka, joka hänkin posket pohteissa istualleen nousi ja hiljaa kuiskasi:
— Lauri, me kostamme isäsi! Leimuamaan oli näet ukon taipaletarina saanut Tuiran Vilpunkin herkästi syttyvän sydämen ja hänellä oli tarve jo tuoreeltaan ilmaista se intonsa toverilleen, jonka rinnassa hän tiesi saman tulen palavan. Ja hän lisäsi:
— Tuntea saakoon vielä tänä suvena Tarvaisen joukko, jos se eriin tulee, että viha elää Hämeen miehissä. Tuohon käteen!
— Niin, Tuira, me kostamme.
Herkkämielinen toveri nukahti samassa siihen päätökseensä. Mutta Laurin mielessä risteilivät kirjavat kuvat, jotka nopeina toisiaan ajoivat. Ja yhtäkkiä välähti silloin muita kirkkaammaksi uusi kuva, joka, mistä lieneekin mieleen tullut, hetkiseksi karkoitti siimekseen kaikki Laurin suuret aikeet ja suunnitelmat. Se oli törmällä seisova tyttö, joka punanauhaa kutriinsa sitoi…
Lauri säpsähti. Kuinka pääsi tuo melto muisto juuri nyt himmentämään hänen mieheviä mietteitään…? Tarvaisen tyttö, verivihollisen sikiö, joka hänet hetkeksi oli hempeillä silmillään lumonnut, — pois mokoma muisto! Tuo tytön isähän se juuri teurasti haavoitetun miehen ja aseettoman naisenkin surmasi, äidin armaan, ja syöksi koko suvun pitkään suruun, — juuri siihen mieheen, siihen sukuun, oli Laurin koottava vihansa armottomin kosto! Kosto hänelle, kosto koko heimolle, — ei armon ajatusta kenellekään!
Niin päätteli nuotion luona lepäävä nuorukainen ja se päätös oli luja ja pyhä. Mutta vielä ennenkuin pehmeäsiipinen unetar oli ehtinyt hänen luomensa kokonaan ummistaa, loihti se hänen hallavalle taivaalle tähystäväin silmiensä eteen taaskin uusia, liiteleviä, nopeasti vaihtuvia kuvia: Mustapintaisia miehiä, jotka ikenet irvissä puremaan työntyivät ja joita hän henkensä hinnalla luotaan hosui, niinkuin kerran hosui kontiota, joka Mustanahon laidassa oli talon hiehoa ahdistellut. Mutta näitäkin mielikuvia ylempänä liiteli yhä, kaikista kielloista huolimatta, ilkamoiva immyt, joka kädellään viittoi ja kuiski:
— Tule, koeta!
Ja siihen mielikuvaan hän lopultakin nukahti.
Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaisiin peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille ja niihin nyt pyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.