— Feodaalisen ylimysvallan liitokset ruskavat! — niin huudahti Olavi-maisteri, itsekin kertomuksistaan melkein tahtomattaan lämmeten, ja nousi kävelemään ikkunan luo, jonka läpi sadepilvien lomitse pilkistävä aurinko laskeutuessaan keväisen metsän taa, nyt heitti kelmeitä säteitään piispan avaraan työhuoneeseen. — Ja mikä on pahempi, hierarkisenkin vallan saranat vinkuvat, kun sen päämiehet, keskenään kiistellen, eivät jouda niitä hoitamaan.
— Niin, aika ei pysähtymään ehdi, sen kehitystä olisi vain oikeaan ohjattava, — vastasi vakavana vanha piispa, joka ehkä selvemmin kuin hänen taistelujen keskessä elänyt poikansa aavisti tulossa olevan murroksen. Mutta hän lisäsi hymähtäen: — Mutta täällä kaukaisessa pohjolassamme emme vielä näistä murtavista voimista mitään tiedä, ja meille se onkin onnellisinta. Meillä on vielä niin äärettömän paljon tehtävää istuttaessamme tähän nukkuvaan kansaan tiedon ensimmäisiä alkeita, alkuperäisimpiä käsitteitä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se tehtävä kysyy monen miehen työn ja iän, — sen hyväksi saat sinäkin, Olavi, vielä kirkon päämiehenä täällä laajan tietovarastosi käyttää, siihen työhön saat uhrata sekä syvän oppisi että nuortean tarmosi.
— Minäkö — eihän minusta kirkon päämieheksi ole! vastasi maisteri hiukan punastuen, viitaten siihen, että aviottomasti syntyneitä ei katolinen kirkko ylempiin papillisiin arvoihin laskenut.
— On kyllä, siitä on meillä jo paavin kirje, — jotakin olemme toki mekin täällä kaukana pohjan kulmilla puuhanneet.
Mutta oppineen maisterin katsetta ei se uusi uutinenkaan kirkastanut.
Hän virkkoi:
— Jos kelpaisinkin, oi, pientä on täällä kaikki, kuihtunutta, maahan matalaan painavaa, sovellunko tänne minä? Täällä te kiistelette siitä, kuka ylimyksistänne kulloinkin olisi korkeimpana kukkona linnan huipussa, — kiskaistaksenne hänet taas sieltä alas heti kun olette hänet sinne huippuun saaneet. Minä pelkään, että menehtyisin näissä ahtaissa, hengettömissä oloissa, minulla ei ole samaa kaivavaa sitkeyttä kuin sinulla.
— Se tulee, kun työhösi kiinnyt, vastasi vanha piispa, ikäänkuin omia kokemuksiaan kertoen. — Työ vetää mukaansa, ja varsinkin työ sellaisen kansan puolesta, jota omanaan rakastaa, — sen saat nähdä. Pientä on sinusta ehkä nyt perustella kirkkoja aution erämaan laitaan taikka puuhata uutta luostaria Pohjanlahden karulle kalliorannalle, mutta kun työhön tartut, niin se on sinusta tärkeää, suurta, elämäntehtäväksi arvokasta, — minä en unelmoi enää suurempaa. Kunpa riittäisi minulla ikää ja voimia saada päähän asti suunnittelemani mielityöt, silloin onnellisna hautaan laskeutuisin ja tyytyväisenä siellä lepäisin.
— Niin, minä tiedän, virkkoi Olavi-maisteri taas innostuneemmin, — sinä perustat tänne juuri uutta naisluostaria. Kuulin siitä jo Vadstenassa, jonka birgittalaissisarilta sinulle terveiset toin. Se on suuri työ, kaunis työ, sinulle arvokas, — niin, paljon olet sinä tehnyt Suomen kirkon hyväksi!
Heino ymmärsi, että kirkon miehet puhuivat siitä suuresta, uudesta luostarista, joka parastaikaa oli tekeillä Karinkylässä Maskun pitäjässä ja jonka asioissa rakennuttajat alituiseen näihin aikoihin juoksivat Kuusiston linnassa, — se oli vanhan piispan mielityö ja suurimman huolenpidon esine hänen elämänsä ehtoopuolella. Sen Heino hyvin tiesi, mutta paljon vaikeuksia se vanhukselle myös näytti tuottavan: rakennusvaroja oli vaikea saada kokoon, kansa kitui muutenkin jo suurten verojen alla. Ja huoahtaenpa vanha piispa nytkin virkkoi:
— Paljon on keskeneräistä, paljon tekemätöntä työtä. Mutta olkaamme uskollisia vähässä, ehkä vähitellen satoa kypsyy.
Ilta kävi jo myöhäksi, vanha piispa nousi, makuuhuoneeseensa kävelläkseen, ja rupesi Olaville hyvää yötä toivottamaan. Mutta samalla hän huomasi nuoren teinin, joka maisterin tarinan aikana oli siihen uuninkatveeseensa unehtunut. Piispa näki nyt, kuinka innostuneina säteilivät nuorukaisen silmät kaiken sen johdosta, mitä hän oli noiden oppineiden miesten keskusteluista kuullut, ja tälle hän nyt virkahti:
— Entä sinä, nuori mies, tekisikö sinunkin mielesi sinne suurille opinsijoille, koskapa noin palavat silmäsi? Niin, moni köyhä poika Suomesta siellä on ennenkin opiskellut, ja apua hän on siihen saanut, jos hän lahjoiltaan ja tarmoltaan sitä on ansainnut. Osoitapas sinäkin, mihin kykenet, — mutta siihen täytyy antautua ehyeltään, koko sielullaan!
Heino ei osannut mitään vastata. Hän tunsi mielessään voimakkaan laineen, samanlaisen kuin silloin kerran, kun piispavanhus oli häntä Savilahden rannalla puhutellut. Mutta se tuntui hänestä nyt vieläkin kaukaisemmalta, hän oli nyt jo kokenut enemmän kuin silloin…
Hiljaisena, uneen vaipuneena kohosi suuri piispanlinna, kun Heino päätalosta iltamyöhällä pihan yli kulki siihen matalampaan sivurakennukseen, jossa hänellä linnanpalvelijain joukossa oli makuusijansa. Hän viivähti vielä tuokion linnanpihalla, katsellen sen korkealta multavallilta selkien yli kevätyön kelmeätä taivaanrantaa. Siitä, mitä hän piispantuvassa oli kuullut, hauteli hän nyt mielessään monta muistoa. Mutta varsinkin oli Olavi-maisterin kuvaus siitä rappiotilasta, johon katolinen kirkko siellä suuressa maailmassa kuului olevan uppoamassa, häneen syvälle painunut. Ja sitä muistellessaan hän ajatteli, että olipa hän itsekin juuri täällä hurskaan piispan pyhitetyssä talossa joskus vaistomaisesti tehnyt hiljaisia havaintoja, jotka hänen maalaismieleensä olivat luoneet samanlaisia, joskin hämäriä mietteitä ja epäilyksiä, kuin ne, joihin oppinut maisteri viittasi. Seurustellessaan siellä nuorten pappien ja piispanapulaisten piireissä kotoisissa arkioloissa oli hän heidän ajatuskehänsä ja harrastuksensa huomannut paljoa vähemmän ihanteelliseksi, hurskaaksi ja pyhäksi, kuin miksi hän tuota kirkonmiesten elämää kaukaa syrjästä oli kuvitellut. He olivat ihmisiä hekin riitoineen ja intohimoineen, juonineen ja juoruineen, ihmisiä, joiden oli juhlahetkinä tarvis peittää heikkoutensa ja haprautensa loistavan pukukuoren ja ulkokullaisuuden alle, jotta heidän olemuksensa oppimattoman kansan silmissä näyttäisi edes vähänkään sopusointuiselta sen opin kanssa, jota he julistivat.
Kesäksi vaihtui kevät. Viileässä koulutuvassa, jonka holvatun katon alla olevista juoksulautaikkunoista tunkeutui sisään ainoastaan säästävästi valoa ja yhtä niukasti suven lämpöistä, kuivaa ilmaa, jatkoivat kalpeaposkiset kouluteinit yhä edelleen kankeita, latinankielisiä harjoituksiaan, ja opettaja takoi siellä patukan avulla heidän päähänsä munkkien silotettuja lauseita ja Donaton mutkikkaita sääntöjä. Mutta vapauden toivo elähdytti toki jo nuorten lukuorjainkin mieliä, ja he jakelivat nyt lukutuntien lomissa taas keskenään niitä pitäjiä, joihin kukin heti kesäloman alettua lähtee kiertelemään talonpoikain luo ja keräämään teiniapuja taas syksyisten lukuaikain varalle. Kukin teini valitsi mieluimmin kotoiset seutunsa kulkupitäjikseen, ja ne vanhemmat teinit, joilla jo ennen oli pitäjiä ollut, saivat ne nyt edelleenkin ominaan pitää. Siten hankkiutuivat ystävysteinit Pietari ja Paavali taas kiertämään kauas Hämeen pohjoisten rintamaiden harvaanasuttuja laitoja, — sieltä oli saalis ollut hyvä. Ja kun vihdoin eräänä päivänä teineille vapauden hetki löi ja he ryntäsivät ummehtuneesta koulutuvasta ulos, rientääkseen miltei suoraa päätä pussit selässä taipaleelle, silloin virkkoi Pietari nuorelle suojatilleen, Heinolle, joka ääneti ja vakaamielisenä kulki toveriensa myllertävässä laumassa:
— No, tuletko taas yhtä matkaa meidän kanssa Päijänteen rantoja kiertämään? Me lähdemme nyt heti ja kuljemme Sysikorpeen asti.
Mutta Heino pudisteli ääneti ja surumielisesti päätään. Ihmeissään toinen kysyi:
— Etkö tule sinne, kotipuoleesi, omaisiasi tapaamaan? Missä on sinulla sitten teinipitäjäsi?
— Toisaalla, — Hämeen ja Satakunnan rajoilla.
— Miksi niin?
Mutta jo oli Paavalikin sitä keskustelua kuulemaan saapunut, ja hän ymmärsi välemmin Heinon asiat ja mietteet.
— Mielesi taitaisi tehdä meidän matkaan, mutta et uskalla, niinkö? — virkkoi hän nuorukaiselle, joka oli katseensa maahan luonut. — Pelkäät luisevan isäsi kyhmyistä karahkaa, kun karkaamalla kotoasi läksit. Mutta johan sen synnin olet pyhältä Henrikiltä anteeksi saanut!
Heino ei vastannut. Hän ei kehdannut ilmaista toisille sitä ikävää, joka nyt hänen mieltänsä jäyti, kun hän näki kaikkien toveriensa riemuiten kotiinsa hankkiutuvan, mutta ei hän voinut tänään myöskään tapansa mukaan vallattomaksi heittäytyä, — sydän ei siihen taipunut. Pietarikin jo näki, että tosiapea oli nyt veitikan mieli, ja kävi häntä rohkaisemaan:
— Oikeassa olet, älä tosiaankaan kumartaen kotiisi palaa, älä almujen anojana, täyttyyhän pussisi muualtakin. Palaa sinne kotikorpeesi vasta kerran, kun olet pappi tai muu virkamies, ja silloin astu kumartelematta kotiorren alle ja lausu: Tässä on nyt se poika, joka karkasi! Kyllä sinut silloin karahkattakin vastaanotetaan.
Heinon silmä välähti, toveri oli sanoiksi tulkinnut juuri ne uhmaavat mietteet, jotka hänen omassa mielessään liikkuivat, ja siitä vahvistui yhä hänen päätöksensä, että juuri niin hän tekee! Mutta kun toverit tuokion kuluttua haarapussit selässä ja sauvat kädessä astuivat kaupungin pahaltahaisevia, kuivuuttaan pölyäviä kujasia myöten Hämeentulliin päin, niin saatteli Heino heitä kappaleen matkaa kaupunginojan toiselle puolelle, siihen tiehaaran asti, mihin Maunu-piispan toimesta spitaalitautisten sairaala oli rakennettu. Siellä he hyvästelivät. Mutta ennenkuin he erosivat, tempasi Heino vielä Pietari-toverinsa syrjään ja virkkoi tälle hätäisesti:
— Kuule, jos Karmalaan asti kuljette, niin vie äidille tuo pieni käärö. — Ja hän antoi toverilleen tuohikäärön, jossa oli pieni vaskiristi, lisäten: — Se on ostettu pyhän Henrikin kappelista, sano niin äidille…
— Sen hänelle annan, ole siitä varma. Ja mitäpä muuta viestiksi virkan?
Hiukan karhenti nyt nuorukaisen kurkkua ja lyhyeen hän lähtevälle vastasi:
— Terveiset vain, — sano, että usein häntä muistan…
Hän pisti jo kättään poistuville jäähyväisiksi. Mutta vielä tuokion hän viivähdytti toverin kämmentä ja lisäsi:
— Mutta muista: isältä salaa … aivan salaa!
Heinon piti itsensä jonkun päivän perästä lähteä muutamassa Ulvilan venheessä, joka oli tuonut maalaistavaroita Turkuun, purjehtimaan pohjoiseen, ja jatkaa sieltä jalan omiin teinipitäjiinsä, ja hän palasi nyt yksin verkalleen helteistä maantietä myöten kaupunkiin takaisin. Sillan yli astuttuaan kankurin ilotonta mökkiä kohti näki hän siinä sillan korvassa, törmällä, ryhmän mustapintaisia, vanuketukkaisia miehiä ja naisia liassa loikovan. Kaupungin joutokansaa oli siihen ryhmittynyt katsomaan noita outoja, vierasrotuisia, kiertäviä ihmisiä, joita nyt ensi kerran Suomessa nähtiin ja joilla oli siinä hyvät markkinat, kun he temppujaan tehden taikauskoisten ihmisten käsiin katsoivat ja heille heidän vastaisia kohtaloitaan ennustelivat. Uteliaana astui Heinokin lähemmäs ja jo livahdutti hänkin äyrisen mustalaisakan massiin ja ojensi kätensä noidan tutkittavaksi.
— Kiemurainen kulku, — niin taikuri hoki — monta mutkaa matkassa. Itse onnesi mestaat — itse sen sepitätkin ja itse suvullesi uran avaat — pitkän radan, jyrkän radan…
Heino käveli edelleen, hymähdellen itsekseen akan ennustuksille. Itse hän kyllä onnensa sepittää, sen hän oli jo alulle pannut, mutta miksipä hän sen itse mestaisi! Ei, loruja laverti akka; piispan suosiossa pysyen aikoi hän sitä onneaan aina vain sepittää ja yhä ylemmäs kiivetä alkamallaan taipaleella. Ei hän aikonutkaan jäädä maalaispapiksi erämaan laitaan, niinkuin piispa kerran oli kuvaillut — ei, edemmäs ja ylemmäs hän aikoi pyrkiä, pyrkiä niitä samoja teitä myöten, joita Olavi-maisteri oli kulkenut ja joista hän niin houkuttelevasti oli kertonut. Sen tien ovat muutkin kulkeneet, miksei hänkin! — Niin hän siinä yksin kävellessään rohkeana suunnitteli, ja innostuen niistä mietteistään hän huiskaisi kädellään ja huudahti:
— Sinne, kauas ja korkealle!
VII. KOVASSA ON KORVEN LEIPÄ.
Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla hänen muokatessaan Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan säälimättä hän oli kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta oli säästetyiksi saanut. Mutta kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle laihasta maasta, ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä syksynä, jolloin ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, elleivät erämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä vihantia teriä, ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa ylemmillekin rinteille. Siksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppeineen Mustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikkei se vielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimmäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin. Kahden he vain siellä raatoivat, vähiin oli näet viime vuonna supistunut työväki Karmalasta. Poissa oli Erä-ukko lehtoja kiertämästä, poissa Enni-tyttö viljapellolla visertämästä, poissa Heino-heittiö, — hänen nimeään ei suvainnut Tuomas-isäntä mainittavankaan Karmalan pihoilla eikä halmeilla. Ja äsken oli Laurikin lähtenyt pitkille pyyntimatkoille, lähtenyt viemään lehmää Vilpun uudismökkiin Kihoskosken rannalle ja samalla parin, kolmen toverin kanssa keräämään salolta syysnahkoja ja särvintä. Yksin liikkui surumielinen emäntä pirtissä ja pihalla taloustöissään, kahden raatoivat Tuomaat ulkotöissä, äänettöminä ja vakavina niinkuin ainakin.
Mutta jo seisahdutti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäisi:
— Mitä kuuntelet — askeleitako?
— Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei kuulu enää mitään.
— Ettei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta hiehon repi.
— Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan…
Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista lauluaan, ja yksinäinen leppälintu piipitti orpona norossa. Taas painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäisi taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja, joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet. Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon pystyssä pitää… Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki vilua vastaan tapella kuin savolaisia … eivätpähän ole erämiehetkään tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi viime kesänä sinne liian monta… Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin armon antaa … siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se olisi taas talven leipä tiedossa, vaikkei kylvö suurta ollut, — olisi … kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!
Vihaisesti puraisi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen, jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen, pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja ilkkui sitten pois soutaessaan… Niiden määriä ei tiedä kukaan, lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti; voudit taitavat ottaa, minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä… Monet niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi, — mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen vouti hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja panee sille minkä hinnan ilkeää, — ja punnita herra kyllä ilkeää, kun saa punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt, naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin ottamaan rupee, ja minkäs teet, — katsele vain, kun se talven varasi tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan… Tämä oli se katkera muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään lähteneet: raada, raada, muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän siitä selviää metsän kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen, mutta verokarhusta et selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu, silloin on tullut tuho. Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän nytkähti, aina kun hän näki poikansa, jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan jäävän. Sillä jos ahon rinteeltä, kylänpolulta, askeleita kuului, niin silloin sen tiesi, että vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras tervetullut Karmalaan, sillä tavallisestipa se oli joku kantomies, jos ei itse Hollolan vouti, niin joku hänen rästimiehiään, taikka papin kymmenysten perijä tai tuomarinkappain kantaja, — aina se kavensi talon laihoja varoja. Mutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.
— Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten lähenevää töminää.
— Kun olisi saatu yksikin riihi puiduksi, niin olisi siemenviljan vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. — Nyt taas pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko halme on leikattu ja puitu.
— Mutta jospa eivät olekaan tulijat vouteja?
— Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.
Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät, kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle, — eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Mutta apeina he ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.
Jo kuului vieras tervehtivän … ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen isä-Tuomas heti tunsi. Vieras oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan väljä herrasviitta. Pian jo vieraista toinen kysyi:
— Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?
Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, — kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Mutta mikä ihme … eipä ollutkaan niillä nyt vanhoja tapojansa! Mahtoivat olla uusia miehiä, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:
— Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi talven varalta?
Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lienee nyt oikein mielessä, eikä hän vastannut mitään. Mutta vieraista taas toinen jatkoi:
— Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?
Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:
— Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!
Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:
— Halla vei viime vuoden sadon.
— Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. — Minkä jättänee nytkään!
Mutta vieras veräjältä puhui sävyisästi:
— Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti enää liikoja ottaa…
Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta, hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään, ja vasta kotvasen kuluttua sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:
— Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?
Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään, eivätkä pellolla olijat huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:
— Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä voudit ovat liikoja perineet.
Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:
— Keitä te sitten olette?
— Me ollaan tarkastusmiehiä… Vähän pyörähteli leuka viittaniekalla nyt hänen puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon äkkikysymykseen vastata. — Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus on talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja huojennettaviksi, ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. — Ja ikäänkuin vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän pergamentin, jossa oli paljon kirjoitusta. — Tässä näette ruunun sinetin…
Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta hän ei mitään ymmärtänyt. Mutta hän tunsi taas verensä sulavan, ja hän rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin sentään oikeutta ja armoa. Ja viittaniekka virkkoi rohkaisevana:
— Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, — enempää ei saa vouti enää periä.
— Niin, käykää taloksi! — Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä Tuomaasta. Vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset, kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle Päijänteen talonpoikainkin puolesta, — ne ovat siis tehonneet … onpa se toki herrallakin herra, turvattomallakin Jumala!
Siitä päivästi tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitassa oli, vieläpä pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin. Ja iloisena teki tuo muuten raskasmielinen emäntä työtä käskettyä, häneltäkin näkyi nyt kerran luonto vähän lauhkeammaksi sulaneen. Ei tiennyt isäntä, että tuo luvattu verohelpotus ei ollut sitä keventymistä aiheuttanut, eipä aavistanut, ettei hänen emäntänsä uskonut vieraittensa olevan ihan niitä, joiksi he itsensä sanoivat. Toinen vieraista oli vain ometan ovella salaa emännän kouraan pistänyt pienen tuohikäärön ja suihkaissut hänen korvaansa lyhyet terveiset, ja niistä se oli ilo nyt tullut umpimielisen naisen raskaaseen katseeseen, niiden palkaksi hän nyt piirakkaat paistoi ja vieraille vierrettä kantoi.
Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu mieli, hän raatoi nyt iloisesti ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään, — ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan; ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle antaneet kirjan, jota on voudinkin toteltava… Ei uskonut naapurin isäntä, Suopellon Sipi, silmiään, kun hän nyt eräänä päivänä Karmalaan tuli ja näki siellä vilkkaat miehet, jotka puheliaina vastaan astuivat. Hän oli huolet mielessään tullut puhumaan siitä taloudellisesta hädästä, johon tuo viimeinen halla taas oli koko seutukunnan painanut, tullut neuvottelemaan, että vieläköhän olisi lähdettävä syyspyyntiin kalajärville, sillä hän ei ymmärtänyt, miten nyt muuten talven yli päästään. Mutta siitä hädästä ei Karmalan Tuomas tiennyt mitään, reippaana hän naapuriaankin rohkaisi, kertoen hänelle vieraittensa käynnistä ja veronhuojennuksesta.
— Ihmeellisiä taikureita ne vieraat ovat olleet! tuumaili Suopelto, nähdessään emännänkin nyt entistä ketterämpänä sillalla liikkuvan. Mutta hän ei ruotumiehenä tahtonut paljastaa tietämättömyyttään eikä ruvennut senvuoksi epäilemäänkään. Mutta Tuomas pirteänä tiukkasi:
— Mitä taikureita, oikeahan heillä oli asia, onhan se toki vielä maassa hallitus! —
Viikkokausi, toista, niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin, leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo ensimmäiset aumat riiheen. Paljoahan siitä ei tullut puhdasta viljaa, mutta tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet, ja poika ajoi juuri halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivumaan, sillaikaa kuin isä tuon edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville, jotta jo illaksi valmistuisi makea uudispuuro, — pitkään olikin näet kalaruoilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:
— Voudin venhe laski rantaan!
— Kenen, kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.
— Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.
Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet, sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja läksivät suoraan suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Mutta Tuomaspa ei hätääntynyt.
— Nytpä tulkoot, virkkoi hän. — Nytpä tiedämme, minkä verran heille veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.
Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui ja tapansa mukaan ärjymään kävi:
— Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.
— Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jota hän povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin vaatimasta.
— Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, mörähti vouti. — Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto, sen tiennet.
Mutta Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:
— Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.
— Meilläkö oikeus ottaa…?
— Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, älä yritäkään meitä säikyttää. — Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja voudinrengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään, hän tiukemmin virkkoi: — Älä koske siihen hevoseen, ne eivät enää olekaan teidän retusteltavinanne!
— Hä, eivätkö ole…!
Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäisi luokin längistä ja viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:
— Niskoittelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!
Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:
— Älä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin! Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, mutta emme kahmaloakaan enempää kuin kulttikirjassa sanotaan.
Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:
— Missä kirjassa?
— Tässä! — Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen paloiksi repäistessään ja karjaisi nyt täydeltä kurkulta:
— Siinä kuittisi — kulkurien kujeita! Suori aitalle kaivamaan esiin jyväsi ja voisi, mutta niskoittelemisestasi saatkin nyt maksaa kaksinkertaisen veron, jotta vastakin muistat, mitä meillä on oikeus ottaa. — Ja rengeilleen hän virkkoi: — Siinähän on täysi jyväsäkki, kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!
Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhoilta muistoiltaan ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin kalliiseen säkkiinsä, jossa oli perheen ensimmäinen uudisvilja, sen ainoa puhdas leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:
— Sitä säkkiä ei liikuteta. Revit ruununmiesten verokuitin, siitä vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä talosta, niinkuin ennen, siitä minä…
Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevän talonpojan hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen riihimekko. Ja sillä välin pauhasi kiukustunut veronkantaja:
— Irti minä pölytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka, niin ruumeniksi survokaa sen luut! — Ja nyt aitalle nahkoja ja haukia hakemaan ja mitan täytyy tulla täyteen!
Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän katseli vain tylsästi, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan, oli hänellä vain yksi tunne: hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa… Hänen sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo poika-Tuomastakin peloitti.
— Ne pieksivät minut omalla pihallani, — niin puhui hän harvakseen, — se löyly ei minusta enää lähde!
Eikä se uusi lieska kyrmyniskaisen Tuomaan silmästä enää sammunutkaan. Hänen raskas luontonsa oli nyt heilahtanut saranoiltaan pois, eikä hän tahtomallakaan sitä enää tasapainoon saanut. Monta kertaa hän tapasi nyt tämän päivän jälkeen itsensä työnsä äärestä joutilaana seisomasta ja uhman mietteitä hautomasta, — hän, joka ei ennen koskaan sallinut poikainsakaan työn keskestä miettimään jäädä! Ja kun Suopellon Sipi ja muut miehet, joilta vouti niinikään taas armottomasti oli veroja ryöstänyt, hänelle kertoivat, että nuo veronhelpottajat olivat todella olleetkin kujeilevia teinejä, jotka jostakin aatelistalosta olivat saaneet vaateapuna vanhan ritariviitan ja sulkahatun ja jotka talonpoikain mieliksi olivat syrjäkylillä monessa paikassa sen saman juttunsa jutelleet, niin ei hän heitä ollenkaan uskonut. Hän piti siitä asiasta oman päänsä eikä siitä ensinkään keskustelemaan antautunut. Mutta kun miesten kesken muuten väiteltiin liioista veroista, jotka Turun itara linnanherra Hannu Kröpelin oli moninkertaisiksi nostanut, ja joita vouti vielä tunnottomasti lisäili, niin silloin ei Karmalan Tuomaskaan enää niinkuin ennen tuppisuuna miesten piirissä istunut, vaan laski kiihkeänä ilmoille koko patoutuneen katkeruutensa ja puhui harvakseen, mutta voimakkaasti:
— Mikä tulee tästä lopuksi? Pusket kivikkoahoa koko miehuutesi voimalla, raadat kuin henkesi kaupalla kesät ja talvet ja tappelet hallan ja kontion kanssa. Mutta sittenkin: tyhjä on aittasi, syö perheinesi petäjätä, vouti vie kaikki! Kenelle raadat, kenen puolesta pusket!
Ja kylän miehet myönsivät hänen ilmeisiä tosia vaikeroivan. Jo nyt syksystä olivat petäjähuhmaret käynnissä kaikissa taloissa, eikä kukaan tiennyt, miten talven yli päästään. Tuskamielellä säesti Suopellon Sipikin Tuomaan valitusta, virkkaen:
— Kuolema on edessä täällä rintamailla, nälkä tuo taudit mukanaan, ruttokin on ruvennut taas liikkumaan. Mutta minkäs teet? Valitat, ei sinua kukaan kuuntele, väistät verottajaa, se perii verosi toisilta, ja kaikilla on sama hätä! Ei ole armoa missään…
Tällainen oli mieliala hallaöiden ja voudinretkien jälkeen pitkin koko Hämeen pohjoisen rintamaan asutusta. Eivätpä tienneet ne nuoret teinit, jotka kujeillessaan olivat sydänmaan talonpojille väläytelleet toiveita veronhelpotuksesta, kuinka äärettömän tulenarkaan kohtaan he olivat koskeneet, eivät tienneet, minkä pohjattoman pettymyksen he olivat korven raatajain rintoihin ajaneet, kun nämä taas havaitsivat perättömiksi tuon kauniin unelman. Eivätkä he tienneet, että se kipuna, jonka he vallattomuuksissaan olivat epätoivoisiin mieliin heittäneet, sinne jäikin kytemään ja että sillä kipunalla oli ääretön syttymisvoima ja sytyttämiskyky. —
Karmalan tuvassa oli toivottu, että kun Lauri palaa pitkältä pyyntimatkaltaan, niin hän tuo taas niinkuin viime syksynä sieltä erämailta runsaan elämisen avun, jonka varassa toki talvi kestetään, — isä-Tuomaskin sitä miltei häveten ajatteli. Lauri palasikin eristä jo pikemmin kuin oli odotettukaan huolten painamaan kotiinsa, mutta laiha oli tällä kertaa hänen laukkunsa, eikä kuulunut nyt saaliita saloonkaan kasatun. Eikä hän palannut erämaista yksin. Enni ja Vilppu astuivat hänen perässään Karmalan veräjästä pihalle, astuivat vakavina, harvapuheisina, kuin surun murtamina vanhuksina. Poissa oli veitikka-hymy nuoren Ennin pehmeiltä tytönkasvoilta ja tuvan penkille ehdittyään hän ilmi itkuun herahti. Poissa olivat veret Vilpunkin poskilta ja hilpeys vilkkaasta silmästä. Ääneti hän nyt jousensa naulaan ripusti ja oven suuhun istui, päätään kumarassa kiikuttaen. Ja kun talonväki kysymään kävi, miksi he olivat saunansa jättäneet, vastasi hän vain enempää selittämättä:
— Savolaiset polttivat saunan!
Kotiväen oli senvuoksi ensiksi tulokkaille omat masentavat kuulumisensa kerrottava. Ääneti, neuvottomina istuivat erämiehet, kuullessaan, miten huutava hätä täälläkin oli joka talon ovella. Mutta kun puolenpäivän tienoissa Suopellon vanhukset saapuivat Karmalaan eräuutisia kuulemaan ja ryhtyivät kyselemään tarkempia tietoja siitä savolaisten käynnistä, silloin hypähti äkkiä Vilppu suoraksi rahiltaan, astui Ennin luo ja virkkoi:
— Ei ole minulla nyt mielen rauhaa jäädä tänne tupaan loikomaan, köyhyys on täällä ja suru niinkuin meilläkin. Soudan jo heti Päijänteen yli Jämsän joelle, entisille asuintiloilleni, katsomaan, olisiko siellä elämisestä parempaa tietoa. Jää sinä tänne, täältä sinut haen!
Hän pyysi isännältä pikkuvenheen lainaksi ja läksi niin enemmittä puheitta yksin soutamaan syksyiselle selälle. Yksin jäi Enni törmälle poistuvaa venhettä katsomaan, ja kun se oli huvennut saarten taa, notkahti hän sateiselle törmälle istumaan, ja taas sulivat itkuun turvonneet silmät.
Mutta sisällä tuvassa tiedusteli Suopellon Sipi sillä välin yhä tiukemmin Laurilta noita erämaan kuulumisia, savolaisten vierailua, korven kahakkaa, — kaikki näet arvasivat siellä taas kahakan tapahtuneen. Ja kotvasen kuluttua kävikin Lauri kertomaan:
— Iloisina elivät vielä Tuiran väet siellä piilopirtissään Kihoskosken poimukassa, kun meitä neljä pyyntimiestä sinne saapui; sitä iloisempana meitä Ennikin tervehti, kun me hänelle lehmän toimme. Sen tarpeessa hän juuri olikin, kun oli kevätkesällä lapsen saanut…
— Lapsen, missä se nyt on? kysyivät uteliaina kuuntelijat.
— Kuollut on, kolmikuisena… Siitä pojastaanhan niillä silloin iso oli ilo, siitä nyt suru on suuri. Onni tuntui tuvassa asuvan. Tuiralla oli hyvät pyyntimaat ja lohivedet siinä ihan pirttinsä äärellä, sievoisen kaskenkin hän oli sinne kaatanut, ei ollut hätää mitään. Ja joukolla me nyt siellä eränpyynnissä kuljettiin, runsaasti saalista joka päivä tuotiin tupaan.
— Ettekä savolaisista tienneet mitään?
— Emme mitään, aina siihen asti, kun tässä viime viikolla eräänä päivänä arvasimme vieraan maillemme tulleen. Koirat tapasivat kontion siellä Perkuvaaran kaltaalla, ja viiden miehen voimalla painuimme kauas salolle metsän kuningasta ajamaan. Iltaan asti ajoimme, — silloin iski Ilvesmäen nuoli sen lapaan, ja keihäillä me siihen noroon vihdoin karhun kellistimme. Siinä olivat silloin koiratkin kaikki ääressä, Vilpun Halli vain oli poissa. Arvelimme kontion käpälällään sen runnelleen, mutta jo silloin Vilppu vainusi pahaa, siksi taitavaksi hän toverinsa tunsi… Saaliin nyljettyämme läksimme illan suussa astumaan kotiin päin, yöpyäksemme ylemmälle kankaalle muutaman lahden perukkaan. Mutta juuri kun siihen kankaalle saavuimme, niin siinä olikin sammalaukealla Halli — vainajana. Ei ollut sitä surmannut kontion käpälä, nuolen sen rinnasta löysimme.
— Vainolaisen arvasitte ääressä olevan?
— Johan sen tiesimmekin, savolaisen oli nuoli. Yö oli jo käsissä silloin, ja väsyneet olivat miehet, mutta ei malttanut Vilppu siihen enää yöksi jäädä, kotiinsa, pirtilleen, piti hänen viipymättä päästä. Läpi pimeän korven, poikki märkien soiden siitä yötä myöten painuttiin Kihoskoskelle päin… Hidasta oli astua pimeää metsää, aamu jo idästä sarasti, kun vihdoin kosken kohinan kuulimme. Mutta lounaasta kajasti samalla toinen valo … siellä paloi Tuiran pirtti.
— Vainolainen oli sinne jo ehtinyt?
— Meitä hän lienee syrjästä väijynyt ja meidän jälkiämme sitten Kihoskoskelle kulkenut, kaiketi saaliita ryöstämään. Ne ryösti ja pirtin poltti.
— Entä Enni — hän oli kai kotosalla?
— Lehmää kuuluu olleen juuri savulla lypsämässä, kun kuuli pirtiltä outoja ääniä. Siihen oli kiulunsa heittänyt ja pirtille katsomaan juossut, — lapsi näet siellä vasussaan nukkui… Mutta ovella oli vastassa outoja miehiä, ne olivat ilkkuen käsiksi käyneet avuttomaan naiseen… Mukaansa lienevät aikoneet hänet ryöstää, koska jo rantaan päin, kosken alle, Vilpun venheen luo, olivat häntä lähteneet raastamaan. Ennin oli siinä täytynyt nähdä, kuinka vainon mies lehmitulelta toi palavan kekäleen ja sen pirttiin viskasi, missä lapsi äitiään itki … nähdä, miten tuprahti tuleen tupa…
— Siihen lapsen polttivat, katalat! No nyt sen jo ymmärtää Ennin surun!
Itkuun oli jo herahtanut Suopellon Leena ja kostea oli silmä yksin Karmalan kylmämielisen emännänkin, kun hän tuvasta ulos hiipi törmälle, paljon kärsinyttä lastaan lohduttamaan. Vihaa liekehtivät miesten silmät, ja kumealla äänellä kyseli jo isä-Tuomaskin:
— Miten pelastui Enni petojen kynsistä, etteivät häntäkin tappaneet?
— Sitä ei Enni-raukka itsekään tiedä, tainnoksiin oli hän raastajainsa käsiin vaipunut, tapellessaan hurjasti päästäkseen lastaan pelastamaan. Lienevätkö puristajat hänen tukehtuneen luulleet vai säikähtäneetkö lienevät jotakin risahdusta metsästä, en tiedä. Tuntuu vain siltä, kuin olisivat kiireellä paenneet pillomuspaikaltaan, koska eivät enää venheelle asti malttaneet mennä, vaan jalan läksivät saaliineen salolle luikkimaan.
— Talo paloi siis vielä, kun te kotiin ehditte, kyseli Sipi, — vainolaiset olivat kai vasta lähteneet?
— Pohjiaan myöten se oli jo palanut, raunioissa vielä liekehti lieska. Valittavana voihki Vilpun rinta, kun hän niitä palavia raunioita kaiveli ja Enniä nimeltään huusi, niin että raikui synkkä korpi. Sinne vuoteelleen hän näet luuli vaimonsakin palaneen. Mutta hetken perästä kuului hiljainen valitus rannasta, — sieltä me Ennin löysimme, silloin vasta hän tainnoksistaan virkosi ja samalla lastaan huutamaan kävi… Ne olivat kirmakat ne huudot siinä kytevän hiiloksen partaalla, jota nyt molemmat vanhemmat sauvoilla kaivoivat, hakien palanutta lastaan … vieläkin ne äänet sisuani vihlovat. Tekipä mielemme huutaa meidänkin, sivullisten, miehisten miesten…
— Mutta ettekö lähteneet vainolaisten jäljille, kysyi kärsimätönnä Sipi, joka henkeään pidellen oli Laurin tarinaa kuunnellut. — Eihän ne olleet kovin kauas voineet ehtiä.
— Lähdimme tietysti, sepä olikin ensi työmme. Hurjana Vilppukin yhtäkkiä hiiloksen äärestä hyppäsi ja kostoa karjumaan kävi. Ennille teimme rotkoon taljoista vuoteen, sinne hänelle eväät jätimme ja itse lähdimme soutamaan, yön valvoneet miehet. Arvailimme näet savolaisten majailevan sen lahden seutuvilla, jonka viereisellä kankaalla olivat Hallin ampuneet. Siellä olikin heidän yötulensa; mutta aamu oli sinne joutuessamme jo pitkälle ehtinyt, pystyssä olivat siellä miehet — heitä oli kolme miestä ja yksi poikanen —, he näkivät jo kaukaa meidän tulomme ja kerkesivät muuatta saarta kiertäen pakosalle soutamaan.
— Mutta saavutitte kai katalat? uteli Sipi.
— Yksihankainen oli Vilpun haapio, edeltä ehtivät savolaiset suurelle selälle. Mutta sen yli mekin heidän vanavedessään viiletimme. Väsyneet olivat nukkumattomat miehet, vuorotellen siinä venheen pohjalla vähän unta otettiin, mutta aina oli veres mies airoissa, toinen perässä, emmekä me vainolaisia näkyvistämme päästäneet, vaikka he koettivat meitä eksytelläkin selän takaisiin salmivesiin. Ja kun he vihdoin itäiseen mantereeseen laskivat, niin sinne laskettiin mekin… Menoa oli se edellisen päivän karhunajo, mutta vielä hurjempi metsänajo siinä nyt alkoi … koirat edellä, miehet perässä, emmekä me otusta kuuluvistamme päästäneet. Savolaiset painuivat suoraan kotikyliään kohden, mutta sitä me emme säikkyneet, perästä vain laskimme yli soiden ja kankaiden. Henkensä edestä he pakenivat, sen he kyllä tiesivät, mutta koston sisu ajoi taas meitä…
— Seurasitteko heitä aina kylään asti?
— Sinne asti, — se savolaisten metsäkylä ei olekaan kuin vajaan päivämatkan päässä meidän kalajärviltä. Iltamyöhällä aukenivat maat ja vilahti taloja järven rannalta, jossa myrskytuuli ulvoi. Huutaen pakenijat sinne kyläänsä karkasivat, herättääkseen nukkuvat eläjät, ja liikkumaan siellä rupesi törmä, kun me vaaran rinnettä alaspäin laskeusimme. Säpsähdimme silloin, että jokohan mertaan juostiin, pysähdyimme hetkiseksi halmeiden taa. Mutta yli ohransängen viiletti Vilppu, enkä minäkään häntä yksin jättänyt. Akkoja siellä juoksi avokintuin tuulessa, hulmuavin hurstein, hiukset hajallaan … tuvistaan pakenivat miehetkin, me vain jäljestä kylän keskelle asti…
— Ja tappeluko syntyi vihdoin?
— Ei ollut aikaa tappeluun, keihäsjoukko jo rannalta meitä kohti kulki, ja ylen uupuneet olivat meidän miehet. Mutta nuotiot me tehtiin savolaisten taloista, ja kun taas vaaran laelle palasimme, niin näimme, että korkealle puhalsi siellä syysmyrsky loimuavia liekkejä…
— Eivätkä joutaneet savolaiset teitä enää ahdistelemaan?
— Ei heitä kuulunut. Pimeäksi oli jo käynyt yö, ja tuokion saloa takaisinpäin tarvottuamme retkahdimme me muutamaan ryteikköön huoahtamaan … ja nukuimmekin aamuyöhön asti. Emme tienneet, lienevätkö viholliset meitä yöllä hakeneet. Mutta venheemme me seuraavana iltana löysimme siitä, mihin olimme sen jättäneet, ja soudimme sillä Kihoskosken rannalta Enniä hakemaan. Siellä se yhä itki, eikä ole sen jälkeenkään paljoa itkemästä laannut.
Kauan vallitsi äänettömyys Karmalan tuvassa, kun Lauri oli kertomuksensa lopettanut. Ensimmäisenä sen katkaisi Tuomas-isäntä, joka verkalleen virkkoi:
— Ei ole elämisestä sielläkään takamailla. Johan se on koettu. Olen tässä epätoivossani tänä syksynä sitäkin miettinyt, olisiko jättää autioksi talo ja kaataa kaski niin kauas saloon, ettei sinne vouti osaisi. Mutta surkeus näkyy olevan sielläkin, ei armoa missään!
— Ei armoa missään, toisteli Suopellon Sipikin. — Kovassa on korven leipä! Täällä halla ja vouti, siellä verikoura savolainen. Mistä lopulta elät?
Pystyyn karahti silloin Karmalan ankara isäntä. Hän oli ikäänkuin saanut uuden puhdin siitä päivästä asti, jolloin hänet vouti pieksätti, usein hänellä sen jälkeen loiskahti loukattu luonto, ja nytkin hän melkein karjaisi:
— Sitä on meidän hallitusherroilta kysyttävä! Onhan se esivalta maassa, kysytään siltä, pitääkö meidän kuolla nälkään vaiko toisemme salolla tappaa? Sama on surkeus joka talossa. Eikö miehiä saada liikkeelle sitä kysymään?
Mutta Suopelto ei kohonnut kumarasta asennostaan; siitä polviensa välistä hän vain vastasi:
— Niin esivallaltako? On siltä kysytty ennenkin, on valitettu äskenkin, — mikä on ollut apu? Missä lienee koko esivalta enää… Kysytään vain, kysytään kerran vielä, mutta kylmäksi taitaa se meille jäädä.
Kylmää tuntui huokuvan aukinaisesta juoksulautaikkunasta tupaankin, jossa masentuneiden miesten keskustelu vähitellen talttui ja vaimeni. Ulkoa, tihkuvasta syyssateesta, saatteli emäntä sisään tyttärensä, joka yhä itki poltettua lastaan ja särjettyä onneaan, vaikka lapselta vielä itsekin näytti, — saatteli hänet vuoteelle ja siihen loimella pehmoisesti peitti. Ääneti hän äänettömässä tuvassa liikkui, sulki juoksulaudan, puhalsi tulen hiilokseen, sytytti päreen ja viritti liedelle valkean. Ja hahlaimesta riippuvaan perhepataan kaatoi hän tuohisesta jauhoja, joihin oli sekoitettu puoleksi hallan imellyttämää eloa, toiseksi jauhettua petäjänkuorta.
VIII. KAUKAISTEN KUOHUJEN LAINE.
Oli kekrin aatto. Jo aamusta päivin oli Enni lämmittänyt saunan Karmalan rannassa, hautonut vastat ja lyönyt löylyn, ja hän sulki nyt sievästi saunan oven ja sipsutti hiljaisin askelin törmälle. Henkiä ei saanut häiritä, kun ne saapuvat kekrisaunaan kotoiselle kylylle, niin oli ukko-vainaja aina opettanut, ja siksi Enni nyt vain varpaisillaan ja vähän arasti törmälle hiipi. Sillä talon vainajille oli se ensimmäinen löyly nyt lyöty, heille oli haudottu uudet vastat ja levitetty lauteille puhtaat oljet, — se oli tapa vanha ja varma vainajain päivänä.
Törmälle pysähtyi nuori nainen tuokioksi, loi kaipaavan katseen sumuiselle selälle, — sinne hän silmäillä muisti sekä selvällä että sumulla. Mutta ei näkynyt venhettä lahdelle soutavan, poissa viipyi aina se kaivattu alus.
Tyhjänä oli juhlaksi puhdistettu talo, kun hän sinne ehti, ja Enni astui suoraan omettaan, jossa hän arvasi äidin elukoille kekrirehuihin vierrettä sekoittavan, että ne talven taudeilta säilyisivät. Sieltä kävelivät he yhdessä Mustanahon kalmistoon, äidillä tuohisessaan kauhallinen kalakeittoa, Ennillä tuopponen olutta, jota oli kesäisestä panoksesta tilkka kekriin säästetty. Ääneti he kulkivat, hiljaa laskivat kantamansa henkien eväät syksyn kosteille sammalille, ja hiljaa he myös rinnettä alaspäin laskeusivat, risuja rasauttelematta, kivikoissa kolajamatta.
Silloin olivat jo miehetkin työstään palanneet, ja Tuomas-isäntä puhui tuvassa työvaatteita riisuessaan:
— Taitaa olla jo eläväinkin aika saunaan mennä, vaikkei olekaan nyt juhla-aterioille kiirettä. Ennen oli kekrinä kystä pöydässä, niin että notkuivat laudat, — nyt on särjen tintti herkkuna ja rasvana kuorerokka.
— Ihme juttu, kun kaikkosivat riistatkin lehdosta, valitteli Lauri, joka erätönnä oli metsältä palannut. — Lienevätkö lentäneet linnutkin ruttoa pakoon, niin arveli ainakin Pilvenperän Aapo, jolta syöjäsurma eilen äidin vei.
— Monta niitä haudataan taas huomenna syöjän surmaamaa, syöjän tai nälän…
Näissä synkissä tarinoissa perhe käveli alas kekrisaunaan, jossa henkien arveltiin jo kyllältään kylpeneen. Siellä löi nyt isäntä itse vihaisen löylyn, ikäänkuin sillä harmejaan ja vaivojaan hautoakseen, — hädintuskin muu perhe sitä juhlahellettä kestikään lauteilla, jotka kuin pilvenä peitti kirmakka höyry.
Mutta juhlavastain vinkuessa lennähti yhtäkkiä saunan ovi auki, ja sieltä kuului sakean huurun keskeltä reipas ääni, joka huudahti.
— Ennätinpähän kekrisaunaan, kun parhaani panin, — onko sijaa lauteilla soutaneen miehen?
Jo äänestä kaikki tulijan tunsivat, ja ilon huuto pääsi nyt taas kerran Enninkin umpinaisiksi painuneilta huulilta. Se tulija oli Vilppu, ja taas oli veitikka verevä ja sula, ja hänestä tarttui pian rohkeampi mieli matalamietteisenä kylpevään talonväkeenkin. Kiirehtiessään löylyn makeaan lämpöön puhui hän nyt laupein ja rohkaisevin sanoin nuorikolleen, joka hänen kengänkautojaan availi:
— Nyt heitetään surut taas hoikemmille, Enni, nyt tästä alkaa taas elämä uusi. Pojan meiltä polttivat katalat, mutta Enni, syntyypä uusi. Ja vähät me metsäpirtistä enää välitämme, toiset pirtit tässä pian saataneen ja niissä sileä elämä, — kehno ikänsä köyhänä raatakoon!
— Joko sinulla ovat uudet tuvat tiedossa? kyseli Lauri, ystävänsä iloa ihmetellen.
— Tuvista ei tietoa ole, mutta elämän me silti ehommille urille nyt työnnämme, ja silloin kyllä tuvatkin löytyvät. Sellaiset ovat nyt viestit läntisistä pitäjistä. Siellä eivät aio talonpojat enää heittäytyä huolissaan huokaamaan eikä nälkään kuolemaan, eivät aio antaa enää voutien iltikseen nylkeä raatajan kettä, siellä ovat tuumat jo lukossa, että tästä viheliäisyydestä tehdään tiukka loppu. Kärsinevätkö tätä nykyistä kurjuutta enää Sysikorvenkaan miehet, kun kuulevat muiden paremmille päiville pyrkivän, — sekin pian kuullaan.
— Minkähän aikovat niiden länsipitäjäin miehet tehdä, kun tulee vouti veronottoon, ihmetteli edelleen Lauri. Mutta Vilppu vain suloisesti vihmoi vastallaan selkäänsä, vihelsi ja virkkoi:
— Tule huomenna kirkolle, siellä sen kuulla saat. Huomennahan on kaikkien kirkkopyhimysten päivä, tokihan sinne silloin rahvasta karttuu, otetaanpa siellä männikössä ne asiat puheeksi.
— Niin mitkä asiat? kysäisi jo isä-Tuomaskin, hiukan hellittäen vihaisesta vastoittamistyöstään.
— Ne, että ajetaanko voudit ja herrat hiiteen, vai annetaanko heidän edelleen kansaa kiskoa ja kiduttaa.
Ja siinä vitsottaessa pitkään suloisessa kekrikylyssä kertoi Tuiran Vilppu nyt Karmalan väelle tarkempaan, mitä hän tällä kuukauden kestäneellä matkallaan oli kokenut ja kuullut. Köyhyys oli ollut sama Jämsänjoella kuin Sysikorvessa. Ei tarjoutunut siellä pakolaiselle sen onnellisempia elämänoloja. Mutta jo siellä vanhoissa naapureissaan liikkuessaan oli Vilppu tuntenut sitä uhkaavaa ja uhmaavaa humua, joka monessa pitäjässä nyt täytti kadon ja verottajain epätoivoisiksi ärsyttämäin talonpoikain mielet. Siellä oli jo hänelle kerrottu eräästä Huovi-Taavetiksi sanotusta Satakunnan miehestä, joka oli liikkunut myöskin pohjoisen Hämeen läntisissä pitäjissä ja kiusautuneilta talonpojilta kysynyt, aikoivatko he kauankin tätä kitumista kestää. Se Taavetti oli monet vuodet seurannut Eerikki Puke nimistä ritaria hänen miehenään Ruotsissa ja ollut hänen kanssaan mukana Ruotsin kansan vapaudentaistelussa sortavia herroja ja vieraita vouteja vastaan. Sieltä olivat talonpojat ajaneet herrat käpälämäkeen ja hankkineet itselleen siedettävät olot. Mutta kotipuoleensa palattuaan oli Taavetti nähnyt kotoisten talonpoikain samalla tavalla huokailevan verokuormain alla ja herrojen kynsissä, ja hän oli naapureilleen ihmetellyt, että kestättekö te sitä, mitä eivät Ruotsin rahvaat kärsi. Uuden toivon oli hän siten sytyttänyt kiusautuneisiin mieliin, ja siitä oli sanoma lentänyt kylästä kylään ja pitäjästä pitäjään…
Sitä humua oli Tuiran Vilppukin kuullut ja kuulustellut; hänen mielensä oli herkkä syttymään, ja hän oli, liikkuva mies, lähtenyt kulkemaan sinne läntisempiin pitäjiin, Lempäälään ja Vesilahdelle asti, ja siellä oli hän Taavetin tavannutkin. Asiat oli puhuttu siellä miesten kesken pitkin ja poikki, ja palavana miehenä oli sieltä nyt Vilppu palannut. Huovi-Taavetin yksinkertainen neuvo oli se, että kansan pitäisi jo vihdoin itsensä nousta kysymään, mitä myöten oli annettava voutien ja aatelisherrain raastaa talonpoikain aittoja, nousta miehissä joka pitäjästä ja hiihtää talvikelillä niin kauas, kunnes vastaus löytyisi. Kansa oli siellä jo valmis nousemaan, sen oli Vilppu nähnyt, ja hän oli itse nyt kuljeskellut Hämeen itäisemmät pitäjät vieden niihin Taavetin viestit…
Hänen näitä kertoessaan Karmalan saunan lauteilla rupesivat vähitellen Tuomas-isännän silmät kiiltelemään, — Vilpun sanat olivat sattuneet kyrmyniskaisen miehen rinnassa vielä verestäviin säikeisiin, ne olivat ikäänkuin palkeina puhaltaneet kytevää hiilosta. Ja kun taas tuli puhe siitä, että täälläkin Sysikorvessa olisi miehet nyt saatava jalkeille tuota yhteistä asiaa ajamaan, niin jopa loikkasi Tuomas kohona alas lauteilta ja huudahti puhtaan valkoisiin pyhävaatteisiin pukeutuessaan:
— Johan sen sanoin, itsensä ukko-ruunun puheille meidän on päästävä ja joukolla sinne onkin lähdettävä, ei tule apua, jos mies tai kaksi valittamassa käy. Kokoon ne saadaan kyllä Sysikorven miehetkin, itse käyn vielä tänä iltana naapureihin sanan viemässä, ja huomenna puhutaan kirkkomäellä vielä muistakin asioista kuin kirkon pyhistä. — Ja kaimapojalleen hän huudahti: — Vedä välemmin kaatiot koipiisi, Tuomas, joudu sanaa viemään kylille sinäkin, tässä on nyt totuus asiana kerrankin!
Lauri kyseli Vilpulta vielä tarkempaan läntisten miesten aikeista. Mutta isä-Tuomas oli jo mielestään tarpeeksi kuullut. Saunasta rientäessään puhui hän vielä itsekseen:
— Ne löivät minua, herjat, omalla pihallani; käydäänpä koettamassa, minkä kestävät heidän hartiansa! Ja jos ei muuten apua tule, niin tapellaan! Isän into tarttui välittömästi hänen poikaansakin, ja kotiväkensä ihmeeksi poika-Tuomaskin nyt kuin kekrihumalassa tantereella teutaroi ja hihkaisi:
— Tässä vielä tapellaan ja isketään kuin kivikkoahoa vuotien selkää!
Ilokseen näki Sysikorven kirkkoherra pyhäinmiestenpäivänä tavattoman runsaasti laskevan venheitä kirkkorantaan ja miehiä mustanaan kasaantuvan kirkkomäelle, missä eri kulmalaisten oli tapana kuulumisia kysellä ja missä kuljeksivat rihkamasaksat pientä, luvatonta kauppaansa pitivät. Mutta kauan ei se väki messussa viihtynyt, kylmäksi se jäi pyhäin miesten muistoille, joita pappi koetti parhaansa mukaan selitellä. Tuo väki ei juuri rakastanut pappiaan eikä koko kirkollista komentoa. Kirkko oli sen mielestä sitä samaa verottajajoukkoa, jota voutikin; raskasta oli maksaa kymmenykset kaikesta mitä saatiin, ja pappi vaati kuitenkin noina köyhinä vuosina kymmenykset siitäkin, mitä ei oltu saatukaan, — sitä paitsi vielä alituiseen "ruokalisänsä" ja muut pikkusaatavansa. Messussa kansa pistäysi, koska niin oli säädetty, mutta toiset mietteet sen mielissä kuohuivat. Sen älysi pian pappikin, kun näki seurakuntansa keräytyvän männikkömäelle, missä nyt pitkään pohdittiin niitä terveisiä, joita Vilppu oli läntisistä pitäjistä tuonut.
Kaikissa taloissa oli köyhyys ja hätä nyt se ainoa asia, joka mielet täytti, ja siksi herätti Vilpun viesti kohta kirkkomäellä vilkasta vastakaikua. Nälän mukana kulki ruttokin, kauhea spitaalitauti; noita onnettomia potilaita, joilta lohkeilivat jäsenet pois ja jotka hajullaan tekivät elämisen yhteisissä tuvissa terveillekin sietämättömäksi, niitä oli taas tänä nälkäsyksynä ilmestynyt useaan taloon. — Epätoivo jo kietoili kansan valtoihinsa. Jotakin on yritettävä elämisen puolesta, siitä oli tuo kokoontunut kirkkorahvas innostuneesti yksimielinen, ja se kuunteli kuin vapautussanaa Taavetin lähettämiä terveisiä.
— Onko tässä hankkeessa mitään kohtuutonta tai väärää? kyseli Vilppu, väen intoihinsa lietsottuaan. Ja kirkkoväki huuteli vastaan:
— Ei ole, täytyyhän olla herroillakin raja ja talonpojallakin elämä!
Oli kuitenkin jokunen sataisessa miesjoukossa, joka tuota etäälle tehtävää retkeä ja siitä tulevaa apua epäilikin, ja näiden puolesta virkahti siellä miettiväisenä Suopellon Sipi:
— Ehkä vähän korjautuisi elämä täälläkin korven laidassa, kun saataisiin verot alenemaan ja voudit ihmisiksi liikkumaan. Mutta meillä on vielä toinen kipu pahempi. Täällä et elä sittenkään ilman takamaiden apua, kalajärviltä olisi saatava talven särvin ja veronahka, muuten pysyy kurjuus rintamailla aina, onhan se jo nähty. Ei olisi hätää nytkään, jos olisi suvella erämaille kyetty. Mutta siellä ovat savolaiset väijymässä meidän vanhoilla pyyntimailla, sieltä ei tule enää elämisen apua. Tuiran Vilppu, sinäpä sen erämaan elämisen vereksimmältä tunnet! Hanki meille takamaamme takaisin, silloin sinua seuraamme, kuinka kauas tahdot!
Tämä puhe iski syvälle sydänkorven miehiin, he tunsivat kaikki, että siinä on sittenkin heidän hätänsä arin paikka. Erämaa jäi mahoksi; ken sinne yritti, se sai henkensä kaupalla siellä tapella ja sittenkin tyhjänä palata. Epäilevinä äsken jo innostuneet miehet taas Tuiran ympärille ryhmittyivät. Hetkeksi painuikin noloksi Vilpun vilkas naama, mutta taas se kirkastui, ja hän viskasi yhtäkkiä epäilijöille kysymyksen:
— Kenen on syy, että meiltä takamaat häviävät? Minulta polttivat tänä syksynä savolaiset salolta pirtin, pojan polttivat, lehmän tappoivat, tavarat kaikki puhtaiksi ryöstivät, niin olen tyhjä nyt tässä edessänne kuin nuo kaksi kämmentäni. Kyllä minä sen eräkurjuuden muistan. Mutta kenen on vika? Kenen olisi valvottava, että saisimme vanhoilla pyyntimaillamme rauhassa liikkua ja perheinemme elää ja eräriistaa kerätä — kenen?
Ällistyipä jo Sipikin sitä tuiman miehen kipakkaa kysymystä.
— Kenen valvottava, vastaili hän harvakseen, — kenenpä se olisi valvottava muun kuin ruunun, esivallan. Mutta eipä se siitä välitä!
Mutta tiukkana miehenä jatkoi nyt Vilppu:
— Niin, juuri ruunun. Mutta jos ruunu ei välitä siitä, saako talonpoika omansa pitää, vai ryöstääkö sen murhamies, niin mitäs sitten? Ja nämä herrat, jotka antavat savolaisten iltikseen meidän takamaita rosvota ja apajamme anastaa, ne ovat samoja herroja, jotka täältä rintamailta kuitenkin verona ovat viimeisen vakkasi vieneet. Mutta niiltä herroilta meidän juuri on kysyttävä, antavatko he meidän pitää omamme, antavatko he meidän elää.
Se sattui, — ruunun herrojen tehtävähän se takamaiden puolustaminenkin olisi, sen kansa selvästi tunsi. Mutta Suopelto vielä kyseli Vilpulta:
— Mitä tarkoitat, — onhan täältä niistä takamaista ruunun miehille jo monesti valitettu.
— On valitettu, mutta vähät ne valittajista välittävät, kun sinne sinä tulet tai minä. Mutta mennäänpä miesjoukolla … vaaditaanpa sataisella voimalla, — eiköhän tule apu!
— Ja jos ei tule hyvällä, niin tulee pahalla!
Karkea ääni miesjoukon perältä näin murahti. Kaikki kääntyivät sitä uhmaajaa katsomaan, — se oli Karmalan kumarahartiainen Tuomas, joka oli tunnettu hiljaiseksi raatajamieheksi, harvoin hän miesjoukossa suunsa avasi. Nyt avasi, ja kaikki tunsivat, että jo on nyt asia vakava, kun noin on suuttunut Karmalan karhukin. Mutta tämä jatkoi vieläkin:
— Hiihtämään lähtevät ainakin Mustanahon miehet, kun kapula saapuu, eikä siihen enää pitempiä puheita tarvita!
— Tulee mukaan muitakin, säesti muuten pitkämielinen Pilvenperä, jonka taloon nälkä ja tauti nyt oli tuonut täyden kurjuuden.
Ja kun iltahämärässä erottiin kirkonmäellä, oli päätös jo tehty, että ensi kelillä odottavat Sysikorven miehet lähtövalmiina lännestä tulevaa kapulakäskyä, hiihtääkseen aseissa sovittuun yhtymäpaikkaan Vesilahdelle. Tuiran Vilpun piti taas heti järven jäädyttyä lähteä läntisiin pitäjiin Taavetin kanssa yhdessä yhteistä retkeä lopullisesti valmistamaan, ja pian hän, nuorikkonsa kanssa pappilassa käytyään, taas tämän Karmalaan suremaan jätti. Mutta niin hän oli nyt korpimiesten suosion voittanut, että hänelle yhteisellä kustannuksella hevonen matkalle hankittiin ja eväät rekeen laitettiin, — Tuira nyt tunnustettiin retken johtajaksi.
Mutta kotoisissa pajoissa kengitettiin tämän syksyä keihäitä ja hiottiin tukevia tuuria ja jalkaviksi sukset painettiin ja paahdettiin. Ja kun voutirengit joulun alla tulivat Sysikorvesta rästejä perimään ja uutistaloja verolle panemaan, niin he kohtasivat kansan puolelta jäätävää, ivallista kylmyyttä ja ynseää ylimielisyyttä. Tyhjin toimin he saivat useimmista taloista palata, kiittäen onneaan, että selkänahkansa säilyttivät Turhaan he akoiltakin utelivat, mitä nyt pajoissa taotaan, mille retkille tuuria hiotaan. Heille vastattiin vain:
— Taitaa lähteä miesjoukko nyt emäkarhun kaadantaan, kontion kuuluisan pesille!
Joulu meni, kapula tuli, ja eräänä harmajana talvi-aamuna hiihti sankka miesjoukko Suuren Päijänteen lumisia aukeita kuin sopuliparvi suoraan päivänlaskua kohden. Kirveet olivat miesten vyöllä ja sauvain nenissä kimaltelivat vastalasketut keihään kärjet. Se oli kuin talvisille erille lähtevä matkue, vaikka se tällä kertaa painui päin rintamaita ja vankkenevaa asutusta. Elämistään etsimään tämäkin eräjoukko hiihti, vaikkei nyt salojen riistaa hakemaan, vaan valloilta kysymään elämisensä oikeutta.
Jonon etumaisena tyrkki rautapäistä sauvaansa harvaan mutta hartaasti Karmalan harteva Tuomas, joka aina vakavana asiaansa antautui, oli työ mitä laatua tahansa. Hänen ladussaan lasketti Suopellon Sipi, katsellen, kuinka pontevasti juron maamyyrän jalka nyt potki sotaista sivakkaa, eikä hän malttanut olla puoleksi leikillä virkahtamatta:
— Et sinä Tuomas ennen usein kotoasi hiihtämään lähtenyt, et hirven ajoon etkä kontiota kiertämään.
— En, mutta voudin ajoon hiihdän, ne löivät minua kerran…
— Ja siitä on yhä myrtynyt mielesi. Entäpä jos löisivät nytkin ja raudalla löisivät…?
— Yksi menneen kaikki! Kysyn vain, saanko talossani elää ja jos en sitä saa, niin sillä mitalla heiltä mittaan, millä he minulta, — meni puuhun tai petäjään!
Samaa katkeruutta ja uhmaa kytivät toistenkin hiihtäjäin mielet. He eivät olleet niin aivan selvillä siitä, mikä kantavuus tällä heidän retkellään oikein oli oleva, harvat heistä käsittivät, että se kansanliike, johon he nyt olivat liittyneet, oli omavaltainen liike esivaltaa vastaan, oli kapina. He luulivat hiihtävänsä juuri esivallalta suojaa saamaan ilkivaltaisia vouteja ja kiskovia lääninherroja vastaan. Mutta sapettuneissa sydämissään he samalla tunsivat, että nyt kerran liikkeelle lähdettyään he vuorostaan eivät sortajiaan säästä eivätkä kärsimyksiään kostamatta jätä. Eikä se joukko siinä mielentilassaan arkaillut taivalten pituutta eikä talviyön pimeää. Nuotion ääressä havuvuoteilla sydänyön nukuttuaan nousi se jo samaan pimeään taas aloittamaan uutta pitkää rupeamaa, oppaanaan otava ja lämmittäjänään sydämien pitkä kärsimys.
Ja kun tuo Päijänteen takainen miesjoukko eräänä aamuna vihdoin pitkältä hiihdoltaan saapui Pyhäjärven rantaan ja nousi sen loivaa rinnettä sille harjulle, jolta Vesilahden pieni, harmaja kivikirkko törötti metsän keskellä, kuin erakko saaressa, silloin se näki, että sama tuli jo oli ajanut talvipakkasessa koolle monen pitäjän miehet. Mustanaan kuhisi siellä lumisilla teillä ja talojen pihoilla keihäsmiehiä, koko seutukunta oli jo talonpoikaisen kapinaväen hallussa ja pois olivat sieltä kauhuissaan karanneet sekä ruunun edustajat että ne aateliset, joilla näissä pitäjissä kartanoita oli. Mutta kuhisijain joukossa näkyi siellä asua ja pukua monenlaista: ylämaalaiset olivat hiihtäneet lappalaisten tapaan neulotuissa umpipeskeissä ja poronnahkakallokkaissa, etelämpää tulleet lyhyissä lammasnahkaturkeissa ja kapeissa kaatioissa; metsäkyläläisten suksien vieressä oli kinoksessa karhunkeihäs, lännen miehillä oli tanakka tappara. Eri joukoissa ne siellä nyt näkyivät vilkkaasti tarinoivan, niin että kuului yhtenäinen porina pitkin talvista kenttää.
Myöhään olivat Sysikorven miehet kapulan saaneet, muita myöhemmin he sen vuoksi nyt olivat perillekin ehtineet. Eivätkä he heti päässeet ymmärtämään, mistä siinä oikein poristiin tuossa sataisessa parvessa, sen vain näkivät, että kiihtyneitä olivat mielet ja riitaisia miehet. Viimeksi tullutta joukkoa ei siinä hälinässä paljon huomattukaan, ja varsin kummissaan nuo pitkän matkan kulkeneet miehet hiihtivät kärtyisästi kuhisevan joukon ohi kylän laitaan ja rupesivat eväskonttejaan taloihin kantamaan.
— Kas, kun mököttävät miehet siinä kuin lautapäät härät, virkkoi
Laurille suksiltaan Suopelto.
— Mitä mukisevat, — malta, tuolla on Vilppu…
Lauri oli nähnyt pyyntitoverinsa siellä muutamassa miesjoukossa käsillään huitovan ja kävi häntä nyt puheilleen viittomaan. Sieltä tulikin verevä mies, mutta mustana hahmoltaan ja muikein verin. Hän näkyi olevan aivan palavissaan, pakkasesta huolimatta hän nyt viskasi turkkinsa auki ja tervehti kotikulmansa miehiä ikenet irvissä:
— Kunhan ette olisi turhaan hiihtäneet pitkää matkaa, Sysikorven miehet!
— Miksi turhaan, uteli Lauri kummissaan, kaikkien kertyessä majatalon edustalle.
Vilppu istahti kynnykselle, kohautti hartioitaan, ikäänkuin halveksien koko juttua ja vastasi:
— Semmoinen virsipä täällä nyt vierii sataisessa miesjoukossa, että istutaan tässä näinikään mitään yrittämättä, jäädään tähän kiinni kuin juuristaan suopetäjät!
Vielä eivät korven miehet ymmärtäneet tuttavansa sapekkaita sanoja.
— Mitäs tässä siis odotettaisiin? kysyivät he.
— Piispaa muka ja hänen pappisjoukkoansa ja linnan huoveja, ne ovat tulossa tänne sovintoa saarnaamaan, — tiedetään se herrojen sovinto!
— Mitä se piispa tähän kuuluu, mehän olemme tulleet voutiherroilta oikeuttamme kysymään, murisi Karmalan Tuomas. Ja siitä taas Vilppukin, jolta mieli jo oli matalaksi painunut, innostui: