— Miksi et ole rakentanut taloa tähän? — kysyi Inki.

— Minä olen metsämies, niinkuin isänikin oli, eikä metsän miehen sovi olla talon mies eikä akan mies. Nuorena Hämeessä ajattelin kerran minäkin emäntää itselleni, mutta ajateltuni meni kulkevan miehen mukaan, eikä metsä ole toista kertaa miestään päästänyt. Mutta sinä Inki saat tehdä tähän talosi, koska olet Lapin perijä. Elleivät metsänkäynnit parane, ei muuta neuvoa ole. Kun vartut, saat itse päättää.

Uusi asutus

— — "Ja koska me olemme kuulleet, että se erämaa on mahtava ja suuri metsä ja että siellä kyllä on varaa tehdä hyviä tiloja, joissa ihmiset voivat asua; — sentähden on meidän tahtomme ja käskymme, että te pidätte neuvoa, että joku osa rahvasta ryhtyisi raatamaan ja rakentamaan mainitulla erämaalla — —"

(Kuningas Kustaa Vaasan käskykirjeestä.)

Heikka palasi nuoren vaimonsa Maisan ja lehmän kanssa erämaahan keväällä tuon onnettoman palon jälkeen.

Koivas oli kytketty puuhun ja Maisa istui puolipalaneella hirrellä kasvot käsissään ja itki ääneensä. Heikka seisoi vieressä synkkänä ja kalpeana tuijottaen mustiin kekäleihin, joiden välistä uusi nurmi jo pisti esille päätänsä.

Äkkiä oli ilo muuttunut suruksi, toivo rauennut epätoivoksi. He olivat kiiruhtaneet matkaansa joutuakseen luonnon kukoistuksen ajaksi valmiiseen uuteen taloonsa. Mutta talosta ei ollut mitään jäljellä. Ei ollut pirttiä, ei riihtä, ei eloa, kaikki oli armoton tuli syönnyt, kaikki. Hirvikankaan aumakin oli tyysten ryöstetty.

— Tänne tultiin korpeen kuolemaan, — nyyhkytti vaimo itkunsa välissä.

Ne sanat leikkasivat Heikan sydäntä. Hän ei voinut mitään vastata. Hän näki, että hänen talossaan oli ollut pahempi kuin tuli, oli ollut vihamies. Vihan kekäleihin oli hän tuonut rakkautensa.

Pitkän aikaa istui siinä vielä nuori vaimo puolipalaneella hirrellä taistellen mieltään vastaan. Viimein hän nousi altistuneella mielellä. Hän taipui nöyrästi alkamaan elämäänsä uudestaan raunioiden alimmasta pohjasta asti.

— Lähden lehmälle katsomaan syöttämistä, — sanoi hän hiljaa. — Eihän tässä auta muu. Aljetaan alusta.

Heikka oli kiitollinen näistä sanoista. Hän sai niistä uutta voimaa, uutta tahtoa. Hän teki uuden valkean ensimmäiselle nuotiopaikalleen ja korjasi uudelleen pienen kalamajan katon.

Vaikeaa oli uuden elämisen alku. Erämaahan sai nuori vaimo tuosta ensi tapauksesta voittamattoman kammon, vaikka hän sen kesti, ja kaksinkerroin raskaammalta kuin ennen tuntui Heikastakin työ.

Mutta tapahtui kerran, että Koivas eräänä iltana ennen Juhannusta tuli kotia suussa ja sarvissa kourain rukiin olkia, joissa oli sekä tähkät että jyvät.

Tämä oli suuri ihme ja hyvin ällistyi Majalahden isäntä ja emäntä siitä. Lehmä tuo metsästä tuleentunutta ja leikattua viljaa Juhannusviikolla! Mutta läksivät Heikka ja Maisa viisaan lehmän perässä katsomaan sen halmeita. Koivas johti heidät metsään, tiheimpään näreikköön puron varrella, ja siellä seisoi ihmeellinen sammaltunut, harmaa rakennus tai kivi. Lahonneilla pökkelöillä se oli tuettu ja aivan viereen olivat suuret puut kasvaneet.

Heikka veti rakennuksen kyljestä ulos sammaltyvisen lyhteen ja lyhteen terästä karisivat kuivat, raskaat jyvät. Se oli ikivanha, sammaltunut auma, jonka monta kymmentä vuotta sitten joku erämaan kulkija oli unohtanut tai muuten jättänyt halmeellensa, minne sen metsä vähitellen oli peittänyt, kunnes puutteenalaisen talon lehmä sattumalta tuli sitä sarvimaan.

Määrätön oli Heikan ihastus. Jos jyvät osaksikaan olivat aumassa säilyneet, oli siinä kolmekymmentä pannia viljaa ja Majalahti oli varakas talo, vaikkei siinä vielä pirttiäkään ollut.

Vielä vaivasi Heikan päätä se mahdollisuus, että jyvät olisivat lumottuja, mutta kun hän oli saanut pienen myllyn käyntiin Majalahden puron syöksyyn ja oma emäntä Tapion jauhoista leiponut tuoksuvan lämpimäisen, hävisi kaikki epäilys Heikan mielestä ja hän söi.

* * * * *

Se vuosi, jolloin Heikka uudelleen alotti elämänsä Majalahdella, oli suuri asutusvuosi koko erämaalla.

Nyt oli viimeinkin hämäläisille tullut aika lähteä omistamaan haapiokappaleitansa erämaassa. Yksi ja toinen kulkemaan kyllästynyt kalamies palasi nyt pysyvästi eräpirtilleen kalaisen lahden kainaloon, antoi kirveen kaikata hirsikössä ja korjasi syksyllä halmeensa. Näin valmistettuna kävi hän pelotta ensimmäistä talveansa vastaan erämaassa. Seuraava kevät toi hänelle uutta saalista, uutta rohkeutta. Jokainen kuluva vuosi kiinnitti hänet yhä lujemmin siihen ahonvieremään, johon hän oli viljelyksensä raivannut ja peltoraunionsa koonnut.

Toisen tulokkaan lumosi metsä. Hän syksymmällä ja talvella ahkerasti metsästeli ja asetteli ansoja ja hiihti petojen jälkiä ja teki huhtia sinne tänne vuorien rintoihin. Turkiskuormalla palasi hän sitten etelään, mistä kuljetti korpeen lehmän ja lampaan, ja alotti sillä tavoin yksinäisen uutisasukkaan toivovaa elämää.

Mutta hämäläisten voima ei riittänyt koko suunnattoman erämaan kansoittamiseen. Enemmän väkeä tarvittiin halmeita ravitsemaan, useampia kirveitä rakennuksille, yritteliämpää, halukkaampaa rotua uutismaille. Vielä oli erämaa valloittamatta.

Silloin tulivat savolaiset idästä. Ketkäpä olisivatkaan paremmin sopineet erämaan valloittajiksi kuin savolaiset, jotka jo miespolvien aikoja olivat siirtolaisina etsineet asuinsijoja Savon kauneilla vesillä ja kukkuloilla ja jo sata vuosia taistelleet vihollisia ja rajakorpien kaikkia kauhuja vastaan?

Kirveellä ja tulella olivat he muinoin retkeilleet tervehtimässä hämäläisveljiä heimorajalla. Nyt tulivat he rauhan aseilla, suurena rauhallisena sotajoukkona. Ja nyt saatiin nähdä omituisin valloitusretki, mitä Suomessa on milloinkaan nähty. Lakikirja ja käskykirjeet kädessä kulkivat päälliköt, kirves olalla, siemenpussi ja tulukset kontissa marssivat perässä soturit. Se oli tuomarien ja uutisasukkaitten sotaretki, asutuksen ja viljelyksen rynnäkkö korpeen, rauhan retki rauhattomuutta vastaan. Muissa sodissa hävitetään viljamaat, tässä kansoitetaan korpi. Suomalaiset eivät ole koskaan tehneet loistavampaa urotyötä kuin sen, jolla he valloittivat isänmaalle sen suurimman voittomaan.

Reippaasti edistyi savolainen asutus erämaalla. Savolaisille sovitettiin tilaa, missä vain sopi. Missä eivät hämäläiset valvoneet oikeuksiansa, siihen istutettiin savolainen uutisasukas niinkuin pensaita istutetaan. Ehtimiseen saivat savolaiset lisäväkeä. Kymmenessä vuodessa oli valloitus pääasiassa ratkaistu. Jos ei hämäläinen väistynyt pahalla, väistyi hyvällä. Savolaisilla oli hopeariksit kontin pohjalla ja he osasivat tyttärienkin kautta tien hämäläisten talojen isännyyteen.

Hämäläiset ja savolaiset siten kansoittivat erämaan. Kumpikin rotu oli eriluontoinen ja sen mukaan tuli asutuskin. Savolaisen on helppo lähteä kodistaan, hän oli syntyänsä lähteväinen; suksimiehenä vain kauniina kevätaamuna lähti hiihtämään erämaahan ja teki tupansa siihen, missä sulan tapasi tai mihin kolmantena matkapäivänä pääsi. Hän alotti oman viljelyksensä aivan uudesta ja antoi talolleen oman sukunimensä.

Hämäläiselle taas oli koti rakas ja hänen oli vaikea luopua isiensä maalta. Hän sen vuoksi vain levitti isiensä viljelystä ja tuli siten askel askeleelta erämaahan. Vaan erämaahankin toi hän aina kotitalonsa nimen ja käytti sitä itsekin kaiken ikänsä. Hänen asutuksensa kulki hitaasti eikä ehtinyt kauas. Mutta mihin hän juurrutti työnsä, siitä ei häntä mikään voima maailmassa voinut irroittaa. Savolaisten siirtolaisten tulvassa pitivät hämäläiset pohjansa, niinkuin kivet koskessa.

Itäiselle suurelle erämaalle eivät hämäläiset olleet ehtineet lukuisasti asettua. Se siis kokonaan joutui savolaisten haltuun. Naapurit rupesivat muinaista Hämeen erämaata sanomaan Savoksi. Mutta sinne jäi Hämeen sakea veri ja sitkeä luonto. Tämän vereen ja luontoon yhtyi Savon kieli ja viljelyshalu, ja siten syntyi sinne oma erämaan rotu, kahden rodun voimainen.

Kauas retkeilivät rohkeat savolaiset. He tulivat maanselälle, ja näkivät uusia kauniita erämaita, aavoja tasaisia metsänselkiä, ruohoisia kalajärviä ja vuolaita virtoja, jotka keväisin tulvivat mahtavina kyminä. Siellä kalastelivat savolaiset ja kaatoivat hirviä, maksaen kustakin reiden veroksi. Pian oli sielläkin suuria savolaiskyliä. Pohjanlahden rannoilta läheni sillä aikaa vanhempi asutus ja niin asutettiin jokivarret molemmista päistä ja Pohjanmaan erämaat kansoittuivat.

Kun savolaiset ehtivät lännessä Satakunnan hämäläisten erämaalle eli Pirkkalanpohjaan, savusivat siellä jo hämäläisten sakeat savut. Savolaisten valloitus loppui siihen. Pirkkalanpohja jäi edelleenkin hämäläiseksi, mutta sielläkin saivat monet savolaiset uutisasukkaat sijan vakaitten hämäläisveljiensä joukossa.

* * * * *

Se kesä, jolloin Majalahden Heikka palasi erämaahan, oli ensimmäinen oikea asutuskesä sillä kulmalla. Taloja syntyi siellä yhden suvikauden kuluessa useampia kuin ennen kokonaisina sukupolvina. Lähimmiksi naapureikseen saivat Majalahtelaiset rakkaita sukulaisia. Maisan veli Sipi oli nainut Heikan sisaren Ursun ja tuli syksymmällä Heikan perässä. Heille luovutti Heikka maan omasta maastaan, kun he ottivat vastatakseen emäkylälle maksettavan kalaveron. Vanhan naapurinsa Savon Matin kanssa eli Majalahden Heikka parhaassa sovussa. Naapuruuteen yhtyi uusia naapureita ja kun sama selkävesi yhdisti kaikkia, rupesivat etäisemmät naapurit Metsätaipaleella sanomaan näitä Rantakunnaksi.

Uudet alottelevat etsivät usein apua ja neuvoa vanhemmilta erämaan olijoilta. Yksinään oli pari uutisasukasta ennen koettanut ponnistaa. Heidän asutuksensa hävisi ja ryöstetyt ja poltetut aumat ja asunnot olivat sen hedelmät. Nyt asutus syntyi uudestaan ja yhteisin voimin saavuttivat ihmiset ensimmäisen pysyvän voittonsa luonnon yli.

Uutisasukkaitten työ edistyi ihmeteltävästi. Suvisin nousi yhä useammalta mäeltä sakea savu kajaalle poutataivaalle. Joka talvi ilmestyi mäen seljille uusia raivioita ja uusia asuinpirttejä. Uutisasukkaitten elämä oli omituista ja alkuperäistä, sillä erämaassa täytyi olla erämaan tavalla. Naapurit hakkasivat yhdessä suunnattoman suuria kaskia. Kirveillä ei niitä jaksettu raivata, mutta annettiin luonnon myrskyjen sortaa pyälletyt hirsikot maahan ja puhurituulien polttaa kauheat kaskitulet. Sitten heitettiin kallis siemen mustaan paloon karren peittoon. Luoja antoi vuoden tulon ja syksyllä seisoi kymmenien sylien aumat halmeella. Siihen aikaan oli erämaalla omat viljalajinsa. Tuottoisin niistä oli "korpiruis", jota myös sanottiin "juurehiseksi" ja metsäläisrukiiksi. Se oli siitä merkillinen, että se kaskeen viskattuna kasvoi koko pensaan olkia yhdestä siemenestä ja tuotti summattomat määrät jyviä, vaikka tähkät olivat pieniä. Se oli oikea erämaan siunaus, vaikka se peltojen suuretessa ja kaskien vähetessä yhä hävisi eikä sen kirpelä olki lopuksi kelvannut edes lehmillekään.

Paljon pienemmästi alotettiin karjanhoito. Ensin oli lahdenperät hakattavat vesipajuista ja raivattava luhdiksi ja sinne saatava haasiapuut. Toisia niittyjä käytiin aitaamassa etäällä vanhoilla halmeilla. Siten aidattu niitty oli aitaajan oma ja siitä syntyivät pitkät niittymatkat, joita nuoremmat sukupolvet ovat valittaneet. Vasta kun näin oli varustauduttu, tuotiin lehmä tai pari autioille karjanmaille.

Jo eksyi niinkin merkillinen eläin kuin hevonen Rantakunnalle. Se oli
Savon Matilla, joka sen oli tuottanut Savosta. Hevonen eli talvisin
Matin pirtissä niinkuin rakas perheen jäsen ja haukkasi ateriakseen
havuneulasilppua. Lähellä ja kaukana puhuttiin Savon Matin hevosesta.

Niin karttui ja varttui ensi aikoina erämaan viljelys. Mutta sitten tulivat vitsaukset. Tulivat hallat, kylmivät kauniit kylvöt; suuret kulot, polttivat maat ja metsät; korven karhut, löivät karjan; peljätyt vesikesät, peittivät mustaan mutaan niityt ja laihot ja toivat nälkää elukoille ja ihmisille.

Mutta siitäkin huolimatta elettiin erämaalla.

Autio

Sinne tänne hajaantuvat vesijaksot olivat ensi aikoina ainoita erämaan kulkuteitä. Ajan pitkään ne kuitenkaan eivät yksin riittäneet kaikkea väliliikettä ylläpitämään, vaan kun asutus levisi, ruvettiin kulkemaan poikkimaisin yhdeltä selkävesistöltä toiselle. Toisia kulkuteitä syntyi, joiden uraa erämaan perimmäisillä pohjilla asuvat kulkivat rasittavilla vaelluksilla etelämpiin seutuihin, minne heillä oli kirkonkäynnit ja monet muut asiat. Nämä ensimmäiset valtatiet olivat vain pahaisia jalkapolkuja, jotka, missä suinkin mahdollista, seurasivat kuivaa kangasta ja harjua, niinkuin sian selkää, ja väliin veivät hetteisten nevain yli porrasta pitkin, jolla kulkija saattoi pysytellä ainoastaan haaraisen sauvan nojassa.

Yksi sellainen tie kulki Pirkkalanpohjan itäisiä metsäseutuja pohjoiseen päin. Sitä sanottiin Aution tieksi, sillä se kulki yksinäisiä autioita tienoita eikä sen varrella ollut ainoatakaan ihmis-asuntoa.

Olipa sentään. Sen varrella oli vanha, autioksi jätetty talo, jonka oli muudan uutisasukas aikoinaan raivannut pienen erämaan luoman varrelle; vaan asukas oli uupunut ja jättänyt työnsä kesken. Entiset halmeet talon ympärillä kasvoivat jo pitkää metsää. Rakennukset olivat jo puoleksi lahonneet ja sammaltuneet ja pelottivat tyhjyydellään ja autiudellaan.

Tähän autioon taloon poikkesi kuitenkin erämaan pitkämatkaisia kulkijoita, sillä se sopi hyvin matkan varteen Hämeestä ja Satakunnasta pyrittäessä pohjoisille suurille järville ja Kainuunlääniin, joksi tällä puolella sanottiin Pohjanmaata. Joskus näinä vuosina sattui Autioluomalle kirjava joukko kiertäjöitä, pakolaisia idästä, vihavenäläisten alta, kerjäläisiä, räämäkauppeja, kattilanpaikkaajia ja muita ammattimiehiä, kulkuakkoja ryysyineen ja lapsineen, muuttavia uutisasukkaita tavaroineen ja kantimineen. Mutta kukaan ei jäänyt autiota taloa asumaan, kukaan ei tehnyt heinää luomalta eikä korjannut lahoovia rakennuksia, vaan jokainen hävitti ja poltti, mitä vielä polttaa sopi. Levähdettyään kiiruhti matkamies pois tästä paikasta, joka oli kamalassa maineessa uutisasukkaitten kesken.

Harvoin näet puuttui Autiolla majailevasta seurasta pahantekijöitä ja rosvoja. Erämaahan, jonka eksyttäviin metsiin ei lain käsivarsi ulettunut, riensi kaikkialta niitä, jotka lakia pelkäsivät. Sinne kokoontui rikoksentekijöitä, murhamiehiä, varkaita, karkureita, irstaita seikkailijoita ja muuta samanlaista väkeä. He kulkivat ja samosivat yksin ja joukoin ristiin ja rastiin ryöstäen ja saastuttaen erämaata ja sen luontoa teoillansa ja rikoksillaan. Rauhaa oli rakennettu ja naapurisopua oli rakennettu erämaalla talojen ja heimojen välillä, mutta entiset levottomuudet olivat taasen puhjenneet eloon. Erotuksena oli vain, että murhaavain ja tappelevain rajanaapurien ja kalamiesten sijaan oli tullut kiertäviä rosvoja.

On kulunut jo kolmisen vuotta Majalahden pirtin poltosta, kun eräänä alkukesän iltana tapaamme vanhan Hartikan ja Ingin Aution tiellä. He ovat menossa katsomaan onko perää huhussa, että Autioon on tullut rosvojoukko pysyviksi asukkaiksi.

Siitä keskustelivat kulkijat hiljaisella metsätiellä. Kentiesi eivät ne olleetkaan niin pahoja ihmisiä kuin uutisasukkaat kertoivat, kentiesi olivat muitten tekemiä kaikki pahat, joista näitä suotta syytettiin. Joskus tuli erämaassa pahoistakin ihmisistä hyviä, muuttuivat karkurit ja pahantekijät rauhallisiksi uutisasukkaiksi. Suuri luonto taltutti, nöyryytti ja kesytti ihmismieltä. Salon ääretön hiljaisuus tauotti huutajat, hurjistelija tottui käyttämään voimaansa taistelussa luontoa vastaan ja yltiöpää tuli tuntemaan voimainsa pienuuden luonnon suuria voimia vastaan.

Hartikka kertoi, miten Puntanen lounaisella erämaalla joku aika sitten oli tullut asutetuksi.

Hämeessä oli kaksi veljestä, hurjia rosvoja ja murhamiehiä kumpikin. He pakenivat erämaahan, kun kuulivat, että se, joka seitsemän vuotta voi pysyä korvessa piilossa, saa rikoksensa anteeksi. He kulkivat etäälle, niin kauas ettei heistä kukaan muu ihminen tietänyt mitään. Huutava kuuksa opasti heidät kahden salojärven kannakselle ja siihen he tekivät talonsa. He elivät siellä vuotensa uhraten suurelle kuuselle ja kivelle ja, kun seitsemän vuotta oli kulunut, tulivat he ihmisten ilmoille ja heistä tuli parhaita erämaan asukkaita ja heidän talostaan niin mahtava, että sillä oli oma penkki Pirkkalan kirkossa ja oma rautarengas kirkon seinässä.

— Täksi yöksi emme pääse Autioluomalle, — sanoi hetken kuluttua Inki.

— Emme. Sinne on vielä hyvät matkoja. Vaan ei ole väliäkään. Teemme tulen tuonne ahteen alle lehto-onneen, jonne polku vie. Onhan lämmin ja kaunis ilta.

— Vaan jopa siellä on kulkijoita ennen meitä. Näetkö savua? — Kuule — sieltä kuuluu sopivaa ääntäkin, ihan niinkuin soittaisi.

He pysähtyivät. Todellakin. He kuulivat puutorven tai huilun soittoa alhaalta ja näkivät heikon savun nousevan puiden latvain yli. Ingistä tuntui niin tutulta ja viettelevältä tuo soitto ja hänessä heräsi uneksiva kaipaus päästä soittoa likemmäksi. Siinä oli jotain ihmeellistä ja rakasta. Ne eivät olleet rosvoja ja pahantekijöitä, jotka niin kauniisti soittelivat yksinäisessä metsälaaksossa.

Vähän erillään tiestä näkivät he norossa vanhan harmaan miehen, joka istui koivujen alla ja puhalsi torvihuilua. Vieressä maassa oli kaikenlaista kannettavaa ja nuori tyttö puuhasi polvillaan pienen tulen kanssa. Tytöllä oli yllään tavallista paremmasta sinivaatteesta tehty pujotettava takki, joka oli punertavasti paarrettu ja sopi kauniisti nuoreen vartaloon. Kultasuortuvainen tukka oli silitetty otsaseppeleen alle, jollaisia pantoja naimattomat tytöt pitivät päässään. Kun vieraat saapuivat paikalle, nosti hän kauniit sileät kasvonsa tulen paahteesta. Vanhuskin lakkasi soittamasta. Ystävällisesti vastasi hän vieraitten tervehdykseen ja nousi seisaalleen heitä tarkemmin katsellakseen.

Hartikkakin jäi soittajaa tarkasti katselemaan. Äkkiä sanoi hän:

— Leikari-Martti!

— Niin. Onko se Hartikka! — huudahti leikari vastaan.

— Siksi minua on sanottu.

Nyt he löivät kättä toisilleen. He olivat vanhat nuoruudenpäiväin ystävät. Yhdessä olivat he ennen kisailleet kyläjuhlissa ja yhdessä samoilleet erämaita ja iloinneet toisistaan kuin rakkaat veljekset — viimeksi leikarin häitä juotaessa. Mutta siitä oli jo aikaa kulunut ja kaikki oli aika muuttanut, paitse vanhan ystävyyden.

He istuivat maahan vastatusten rauhassa katsellakseen ja kuullakseen toisiaan. Pirja lähti lähteelle varustamaan ilta-ateriaa miehille.

Inki oli yksinänsä katsellut ystäväin kaunista kohtausta. Nyt teki hän lipin ja suuren tuohisen vesiastiaksi ja meni myöskin lähteelle.

Sadat kevään kukat vartioivat lähteen kaunista silmää. Niitä varoi Inki jaloin polkemasta. Hän ammensi lipillänsä vettä Pirjalle ja kun hän rikkoi lähteen tyynen kalvon, rikkui riite heidän nuorista mielistään ja Pirja rohkeni alottaa puhelun.

— Minä näin heti, ettette sinä ja sinun isäsi ole sellaisia pahoja ihmisiä, joita kulkee Autiolla.

— Mehän olemme teidän vanhoja ystäviänne. Minä muistan sinut ja isäsi
Pyhällön kevätjuhlasta, vaikka sinä olit silloin pieni tyttönen.

— Mitä varten te kuljette, eikö teillä ole kotia? — jatkoi tyttö.

Kummasti soi tytön ääni ja kysymys nuoressa Ingissä. Hän tunsi tällä hetkellä selvästi, kuinka sanomattoman suloinen olisi koti ja oma toveri siellä. Leikarin soitto ja ihanan tytön kysymys oli avannut hänelle tuntemattomia maailmoita. Tässä lähteen ja Pirjan lähellä asui hänestä ihmeellinen lempi ja uusia unelmia ilmeni hänen mieleensä. Hän sanoi, ettei hänellä vielä ollut kotia, mutta kertoi kaunein ja viettelevin sanoin, että hän aikoi rakentaa korkealle mäelle uutistalon, muita kauniimman ja näköisemmän, ja että sille paikalle oli vanha ennustus luvannut suurta onnea ja rikkautta.

— Se on suuri aikomus ja sopiva sinunlaisellesi miehelle — sanoi vihdoin Pirja. — Vaan minusta on meidän salojärvemme ja metsämajamme vielä kauniimpi. Meidän talossa ei halla vie halmetta eikä karhu karjaa. Järvellä iloiten soutelemme kesän, ja talveksi palaamme taas etelään. Kun isä kerran kuolee, jään minä yksin salojärvelle. Siellä on joutsen ja hanhi seuranani ja kaloja vaikka kuinka paljon.

Niin he haaveilivat kumpikin omiaan ja kuitenkin toisiaan. Inki kyseli, missä se salojärvi oli ja miten sinne osaisi, ja Pirja tahtoi tietää tulevasta talosta ja ennustuksesta. He lupasivat leikillä käydä toistensa taloja katsomassa, niin nähtäisiin kumman oli parempi. Ingistä tuntui siltä, että kun Pirja hänen taloonsa tulisi, Pirja myös sinne jäisi — ainaiseksi.

Siinä lähteen luona alkoi lemmen ensi voima epätasaisesti liikuttaa Ingin rintaa, niinkuin kevätaurinko sulattelee ja paisuttaa talven hortunutta maata. Ja lemmen ensi henkäykset tunsi Pirjakin sydämessään, tunsi ja tuskin tunsi.

Kun nuoret palasivat lähteeltä ja sen pinta taas tyyntyi, istuivat vanhat ukot vielä paikoillaan. Siinä olivat he rinnan erämaan kuningas ja erämaan soittaja. Hartikka, vaikka vanhempi, näytti paljon voimakkaammalta ja ryhdikkäämmältä kuin leikari, jonka kasvojen piirteet Hartikan uurteisiin kasvoihin verrattuna näyttivät pieniltä ja pehmeiltä.

— Nyt on kaunis aika — sanoi leikari. — Koivut saavat taas uudet lehdet, mutta sinä ja minä varisemme ajastaika ajastajalta.

— Niinpä niin — vastasi Hartikka —, mutta uudistuuhan sinun nuoruutesi lapsessasi, niinkuin koivun lehti uudistuu. Sinun tyttäresi on niinkuin äitinsä parhaassa kukoistuksessaan.

— Ja Inki on niinkuin sinä itse olit. Niinkuin oma poikasi ja perillisesi, niinhän sanoit itse. Hän on yhtä reipas kuin sinä, vaikka sinua mustaverisempi ja hartevampi.

— Me metsämiehet häviämme pois ja uusi polvi alkaa maita raivata hartiaväellä.

— Kauniin on kuitenkin oma nuoruutemme — sanoi leikari taas. — Jos tahdot, soitan sinulle laulun, jonka muistat nuoruudestasi.

Lehtonorossa kuuntelivat vanhat ja uudet ystävät leikarin huilun säveliä. Hartikka seurasi muistossaan laulun sanoja nuoresta immestä ja hänen surullisesta lemmestään. Se oli hänenkin menneen rakkautensa laulu.

Hän ajatteli Pirjan äitivainajaa, muisteli nuorta armastaan, joka oli mennyt kulkevan leikarin mukaan. Leikari oli palannut ja istui nyt hänen rinnallaan, mutta hänen armaansa ei palannut. Hänen sydäntänsä ahdisti suru. Mutta sitten hän uneksi, että kadonnut ystävä palasi hänen luokseen yhtä nuorena ja kauniina ja eli hänen kanssaan ikuisessa onnessa.

Erottuaan ystävistään jatkoivat Hartikka ja Inki matkaansa ja päätyivät Autiolle. Hyvin he viimein hämmästyivät, kun näkivät pirtin katon korjatuksi ja savun lakeisesta vilppaasti nousevan kirkkaaseen ilmaan. Pirtistä huomattiin heti vieraitten tulo. Repaleinen vaimoihminen perässään pari melkein alastonta lasta ilmestyi pirtin ovelle tähystämään. Nainen palasi kiireesti takaisin häätäen lapsia jaloista pois ja kun ihmettelevät vieraat astuivat pirttiin, oli vaimo siellä verkahameessa ja helmissä heitä vastaanottamassa ja istumaan vaatimassa.

Miehet katselivat syrjäsilmin suulasta vaimoa, joka kiemuili heidän edessään niinkuin käärme uudessa kedessään. He olivat kuulleet, että irstas vaimo kuljeksi Kurosen joukon kanssa, joka oli pahin rosvojoukko koko erämaalla, ja he epäilivät ensi hetkestä, että tämä oli se vaimo. Heidän epäluuloansa kartutti se, että he tullessaan olivat nähneet, miehen piiloutuvan pieneen saunaan pihamaan toisella puolella.

Hartikka alkoi ankarasti kuulustaa vaimoa ja kysellä häneltä talon isäntiä, joiden vaimo väitti olevan metsässä. Hartikkaa ihmetytti pirttikin, jossa he olivat. Se oli puoleksi aitta ja puoleksi asunto. Perällä oli puimatonta viljaa riitassa ja useampia pyöreitä jyväsäkkejä kasassa, pitkin seiniä ja penkkejä oli huiskin haiskin kaikenlaista muuta tavaraa, astioita ja aseita, kaikki selvästi vierasta tavaraa, sillä yksi kapine oli yhdenlainen, toinen toisenlainen, yksi idästä, toinen lännestä.

— Mistä — mistä olet tuon vakan saanut? — kysyi äkkiä Inki hämmästyen. Hän oli tuntenut joukosta Heikan kaunislyötteisen vakan, joka oli Majalahden palossa hävinnyt.

— Helkkaristako minä tiedän, mistä miehet vakkansa ovat saaneet. Se on
Vilmun vakka ja Hämeestä tuotu, jos pitää se tietääksesi.

— Pitkän Vilmun Pyhällöltä! Hänen kanssaan olenkin sinut ennen nähnyt.
Taitanet olla Kerttu koturi, ellen väärin muista.

— No kiesusta pilttiä, joko teitä taas on tullut Pyhällöltä Majalahteen! Ja olette saaneet tuollaisen vanhan naavaparrankin joukkoonne!

— Saatte sen täälläkin vielä joukkoonne! — hymähti Hartikka ja nousi.
— Hyvästi näkemiin saakka!

Pihalla seisoi synkän näköinen mies tahraisessa mekossa, lepuuttaen kirvestä kädessään. Mitään sanomatta katseli hän poislähteviä vieraita.

— Jos lienet Kuronen — huusi hänelle Hartikka — niin tiedä, että täällä pääsevät rosvot pian päätä kantamasta! Täällä tuomitaan vanhan säädyn jälkeen.

— Mene menemäs, lahopää; tuossa on tuomiosi! — vastasi synkkä mies nostaen kirveensä ylös ja hahattaen, että autio seutu pelästyi.

— Vielä minä tulenkin!

Kuun kierron päästä olivat Hartikalla juonet valmiit. Koston ja tuomion päivä oli tullut. Koko Rantakunta lähti miehissä matkalle Autiolle, jossa tiettiin rosvojen olevan koossa.

Paikka saarrettiin joka puolelta ja astuttiin rohkeasti talon tanhuille. Rosvot aavistivat pahaa ja sulkeutuivat pirttiinsä.

Sen ääressä syntyi nyt huutoa ja melua. Seinään lyötiin kirvespohjalla, niin että hirret tärisivät. Sisältä kuului kirouksia ja uhkauksia ja ulkoa huudettiin rosvoille kuolemaa. Täytyi panna pirtti palamaan ennenkuin rosvot yksitellen antautuivat. Ensinnä ilmestyi Kerttu lapsineen, sitten hyppäsi ulos Pitkä Vilmu, sitten vielä yksi mies ja viimein itse Kuronen. Kirveet väännettiin rosvoilta pois, ja heidät sidottiin lujasti kiini ja vietiin metsään.

Mitä sitten tapahtui, ei tiedä kukaan. Kerrottiin, ettei Kurosta myöhemmin nähty erämaassa eikä muualla pahoissa töissä — eikä hyvissä. Kellään ei ollut armoa rosvoa kohtaan, joka pitkän aikaa oli rikkonut erämaan rauhan.

Pitkä Vilmu, entinen kylän keikari, pääsi vähemmällä. Hänelle sanottiin, että katsokoon itseään, jos vielä tulee erämaahan. Jotta hänet silloin helpommin tunnettaisiin, pantiin lampaan merkki hänen korviinsa. Autio hävitettiin maan tasalle.

Karhutalvi

Hartikka ja Inki olivat palanneet jouluilta Majalahdesta, kun Lapinmäelle eräänä päivänä hiihti Sinervän Olli Metsätaipaleelta tuoden karhun arpaa. Koko puolikunnan puolesta hän pyysi Rantakunnan miehiä yhteiseen karhunajoon. Karhut olivat Metsätaipaleella viime sulan aikana hulluuntuneet ja tehneet vahinkoja kaikille uutisasukkaille. Kahden talon emännälle ei ollut jäänyt ainoatakaan sarvipäätä. Nyt oli yhteinen aije nousta karhuja vastaan ja Paukanmajan metsässä oli saatu kolme pesuuskuntaa kontioita kierretyksi.

— Ei ole minusta enää karhuntappajaksi — vastasi Hartikka sanantuojalle. — Minkä vanha vanheneepi, mieli myötähän menevi. Vaan kun siellä miehissä ollaan, niin ehkä vielä tämän kerran jaksaisin nuorempain joukossa. Hetikohta ei kuitenkaan ole hyvä lähteä karhun jäljille. Siinä pitää olla uusi keihäsvarsi. Viikon päästä olemme Paukanmajalla.

Hartikka ja Inki varustautuivat retkelle niinkuin juhlaan. Paistavissa näädännahkalakeissa, puhtaat hurstimekot vaatteitten yllä ja tiukat koipikengät jalassa he pakkas-aamuna nousivat suksille. Matkalla yhtyi heihin Savon Nikki ja Mikki. He olivat ensimmäisiä sovitulla yhtymäpaikalla.

Hartikka jätti nuoret miehet varustamaan tulta kylmään majaan ja hiihti itse sivulle päin iltasärvintä katsellakseen. Hän arveli valkoisessa koivikossa tapaavansa yöpyneen teeriparven tai pehkuille asettuneen jäniksen. Niissä mietteissään hän liikkui, kun vanha Kirmu äkkiä rupesi vihaisesti haukkumaan. Ukko kuunteli, olisiko se herättänyt ilveksen, vaan kun ei ollut, lähti lähemmäksi kieltämään koiraansa. Hän joutui parhaaseen hätään näkemään, miten suuri karhu yristen nousi avonaisesta pesästä. Arvelemiseen ei ollut aikaa, hätinä ehti hän pistää suksensa hankeen ja saada kirveensä maalle, niin jo karhu tuli yhtenä lumipyrynä häntä kohti. Tyyneesti väisti Hartikka pedon ja ennenkuin se ehti päätänsä kääntää, sai se vakavan kirvesiskun niskaansa. Vähän ajan kuluttua oli kontio temmellyspaikalla kylki maata vasten. Metsämiesten vanhalla omistustavalla laski Hartikka keihäänsä saaliin päälle, palasi sitten erämajalle ja leikkisästi lausui nuorille miehille:

— Käykääpä nuoremmaksenne noutamaan keihääni metsästä, se sinne unohtui. On sieltä iltakeittokin tuotavana.

— No minkä nyt on Hartikka saanut — ihmettelivät pojat ja joutuivat suin päin metsään, eivätkä olleet silmiänsä uskoa, kun näkivät tapauksen.

— Se on sama paha, joka meiltä hevosen vei. Pahoinpa on risu kylkesi kuluttanut ja ovatpa kyntesikin känsittyneet! Nouse nyt peijaispaarillesi — ilakoivat Savon Matin pojat ja asettelivat ahorassua koivutangoille.

Kun muita karhunajajia alkoi saapua salomajalle, oli heitä kynnyksellä vastassa suuri ukkokarhu. Se oli kaikille iloinen ällistys. Jokainen pisti sille kättä ja Metsätaipaleen miehet sanoivat sille terveisiä emänniltään.

— Sinä pannattava, hyvä oli ettes Patalan emäntää tavannut, jolta lehmät söit, olisit sinä toisenkin kierun saanut. Parasta onkin, ettäs pysyt miesten joukossa! — sellaista kuuli miesten laskettelevan.

Siitä tuli hupainen iltakunta. Sillä aikaa kuin pari miestä nylki karhua lepäilivät toiset majassa kotavalkean ympärillä. Pehmeällä havusijalla majan perällä istui Hartikka hopeankarvainen pää ryhdikkäästi pystyssä ja kaikki kuuntelivat häntä niinkuin kuningasta.

Kummia puhuttiin siellä karhujen toimista erämailla. Pedot olivat niin lisääntyneet, että niitä loiski soissa ja rapisi puissa. Ne tallasivat viljamaita ja olivat varsinkin pahoja kuoppimaan naurishalmeita, saadakseen jotain maistuvaa kielelleen. Pahemmasta ei niitä kuitenkaan voitu syyttää ennenkuin uutisasukkaat toivat erämaalle karjaa. Silloin tuli huolien ja murheitten aika. Kun karhu kerran oli saanut maistaa karjallista, muuttui se hirmuiseksi pedoksi. Se tappoi ja repi armotta joka elikon, minkä sai käpäliensä väliin, ja kaivoi säästöön, mitä ei kerralla jaksanut syödä suuhunsa. Metsän kuningas aikoi tehdä tyhjäksi uutisasukkaiden koko karjatalouden ja pitää salon yliherruuden edelleenkin omassa käpälässään.

Muut pedot olivat karhun rinnalla vähäpätöjä. Susi ei vielä ollut yleinen, eikä sen muutenkaan luultu tekevän suurta vahinkoa, koska sen hammaslihat Juhannuksen aikaan, s.o. parhaana karjankäynnin aikana, olivat kipeät, eikä se siis voinut purra. Sitä pahempi oli kamppi, joka erityisesti vainosi lampaita. Näitä petoja vastaan laitettiin menestyksellä hirsiloukkaita ja muita pyydyksiä ja varsinkin tapettiin paljon ilveksiä, joiden kauniita nahkoja kaikki metsämiehet himoitsivat.

— Kuka saa karhun sapen? — tulivat karhunkeittäjät kysymään.

Sillä oli monta ottajaa. Jos näet antoi koiran syödä karhun sappea nyljetyltä karhuntaljalta, nosti se koirassa verisen vihan karhua vastaan. Tällä kertaa määräsi Hartikka sapen annettavaksi Sinervän Ollin mustalle koiralle. Toiset koirat nostivat siitä rähäkän, mutta tyytyivät, kun saivat muita makupaloja. Ne olivat erämaan pieniä pystykorvaisia koiria, terhakoita ja teräväsilmäisiä ja kaikilla niillä oli kolme virkakarvaa leuvan alla, josta oikeat metsä- ja karhukoirat tunnettiin.

Pian pääsivät miehetkin lämpimälle karhunkeitolle.

Syödessä kysyi Hartikka Metsätaipaleisilta, oliko heillä karhunpyhitystä. Miehet vastasivat, että kulmalla oli vanha karhun honka pyhitetty, vaan ettei siihen oltu vielä uhrattu muuta kuin yksi ainoa kallo.

— No, minä lupaan tämän kallon ja vielä toisenkin — sanoi Hartikka.

— Ja minä yhden — ja minä kaksi — —

— Sopii luvata, kyllä niitä metsässä on, — nauroi Hartikka. — Mutta minä lupaan vain sillä ehdolla, että saan toisen karhun.

Miehet huomasivat pitäneensä liian suurta suuta.

Kaikki panivat keiton syötyään maata eräsaunan mustalle permannolle lämpöisten kiuvaskivien viereen.

Kun aamulla noustiin päivän puuhaan, kertoi Hartikka, että hänelle oli unessa itse metsän kultainen Tapio tarjonnut kultatuopista olutta ja se oli aina ollut hänelle varma merkki, että hän pian joisi karhunpeijaisia.

Siitä alkoivat Paukanmajalla myötäiset metsipäivät.

Oli salon ihanimpia talvi-aikoja. Koko metsä oli syvässä nietoksessa ja paksu lumitykkä katti puut ja mättäät. Aamut olivat tyyneitä ja hurttain haukunta karhunpesillä kaikui hiljaisuudessa kuin sotatorven ääni. Talviset sumupilvet makasivat liikkumattomina laaksoissa ja päivä vain sen verran punersi, että metsä unestaan juuri valveutui. Mutta samassa jo tuli ilta ja ehtoorusko hohti hetken niinkuin kuuma kupari, kuvaten verestä punottavat nietokset vielä punaisemmaksi, kunnes taivaanranta kylmeni hiilenmustaksi ja tähti tähden viereen ilmaantui tuikkimaan nukkuvan salon tummalle taivaalle.

Kaikki kolme pesuuskuntaa tapettiin näinä päivinä Paukanmajan erämaalla ja niiden lisäksi vielä pari muuta. Näinä päivinä tapahtui myöskin Ingin kummallinen karhunratsastus.

Inki oli joutunut koirien kanssa eri suunnalle muiden miesten katsellessa eväskonttejaan. Koirat ajoivat karhun pesästään ja karhu löi Ingin alleen ennenkuin poika sai otakeihästään suoraksi. Sulin käsin täytyi Ingin käydä vihollisensa takkuun ja muutaman pyörähdyksen jälkeen joutui hän karhun selkään. Karhu siitä juoksemaan niinkuin olisi tuli ollut karvoissa, riensi möristen metsään kuin tuisku niin ettei Inki nähnyt maata eikä taivasta. Tässä hiiden ajossa löysi hän kuitenkin neuvon: hän piteli toisella kädellään itseänsä kiini ja päästi toisella kirveen, jota hän aina piti vyöllään. Silloin kyyti loppui ja karhu sortui kuoliaaksi lumeen. Mutta Inkiinkin otti ajo niin, että hän vaipui tainnoksiin karhun viereen, josta toverit hänet vihdoin löysivät.

Ingin ruumiiseen jäi ikuisia muistoja karhutalvesta. Majalahden lapsille tuotiin muistoksi kaksi aljua karhunpoikasta, joista tuli heidän lystimmät leikkitoverinsa. Savon Matin pojat koristivat uuden hevosensa suitset ja valjaat karhunhampailla, merkiksi siitä, että karhujen ylivalta oli erämaalla voitettu.

II

Leppärukki

Muutamana keväänä olivat molemmat karhunpyytäjät Lapinmäen niskalla uusissa toimissa. Kohisevan haavan ja pienen eräsaunan lähellä seisoi jo uusi laaja pirtti malkokatossa ja nyt nostelivat miehet valkoisia hirsiä korkealle luhtirakennukselle. Siihen syntyi alle kammiot ja päälle tilava luhti ja hirrenpäät leikattiin puun ja silmän kauniimmalle luonnolle. Pian he katselivat tyytyväisinä töitänsä ja korkean luhtinsa seinää, jossa ei häränsilmää löytynyt.

Yhteisen rakennustyön päätyttyä alkoi kumpikin omia töitänsä näillä uusilla asunnoilla. Talonmiehenä käyskenteli Inki kotiaitain varsia katsellen tulevia karjanmaita ja kaskiansa. Ruskea parta alkoi jo tuuhistua hänen miehistyneillä leuvoillaan, ja kun hän näki uuden talonsa ja raivatut aukeat sen ympärillä, liikkuivat hänessä toisenlaiset tunteet kuin muinoin metsämiehen nuotioilla eläessään. Jo vihoitti oma vilja uusissa kotikaskissa. Hyvä olisi hänen tässä elää yhdellä paikalla maan ja veden yltäkylläisyyden keskessä. Olisi varsinkin hyvä, jos olisi vaimo talossa. Mitä muuta varten olisi hän taloa rakentanutkaan?

Niine mietteilleen astui hän kotipihalle ja nousi uuteen ylisluhtiin, jonne vanha Hartikka oli laatinut asuntonsa. Vanhus aikoi uskollisesti pysyä metsän miehenä ikänsä loppuun saakka. Uudessa pirtissä ei hän tahtonut asua, vaan jäi elämään luhdissa ja vanhassa eräsaunassa. Vasta kun voimat loppuisivat, ottaisi hänkin sijan Ingin pirtissä.

Hartikka arvasi Ingin ajatukset ja alkoi hänelle taasen kisailla uuden talon emännästä. "Kielsi vanha Väinämöinen kirveetöntä kylää ja emännätöntä taloa." Joutuisasti olisi nyt vaimo hankittava, ennenkuin metsän morsiamet veisivät isännän havulaan.

Inki istahti hänen viereensä luhdin kynnykselle. Hartikka kertoi hänelle tarinan leppärukista:

Kauniissa Hämeessä oli ennen talo, jossa asui alinomainen onni. Talon asukkaat tiesivät, että onni tuli heille suuresta lepästä, joka kasvoi talon vieressä, ja että onnea kestäisi niin kauan kuin leppä kasvaisi paikoillaan. Mutta kerran tuli ukkonen ja kaatoi suuren lepän. "Leppäniemen onni on loppunut" — sanoivat ihmiset. Vaan pyhästä lepästä teki isäntä nuorimmalle tyttärelleen rukin kehrän; leppä oli niin suuri, että kehrä tuli yhdestä kappaleesta. Lepän onni pysyi tässä rukissa ja kulki äidistä tyttäreen rukin mukana. Kun äiti on nauttinut onnea aikansa, antaa hän sen nuorimmalle tyttärelleen, joka tuo sen siihen taloon, mihin tulee emännäksi. Ja kaikki ne tyttäret, jotka saavat leppärukin, ovat kauniita ja onnekkaita.

— Sellaisen emännän soisin minä sinulle, — päätti ukko tarinansa. — Sinulla on talot valmiina ja jos olisi sinulla sellainen emäntä, niin loppumaton leipä kasvaisi huhdissa väellesi ja karjasi suojaantuisi pedoilta ja lisääntyisi monin verroin. Lähde etsimään itsellesi vaimoa.

Inki katseli tuulille taivaille eikä puhunut mitään.

Pian lämpesivät päivät ja pihka kiehui uusissa seinissä. Erämaalla alkoi liike ja elämä, kalanpyytäjät tulivat etelästä tuoden terveisiä vanhoilta kotimailta ja vereksiä voimia uutisasutuksille. Yli lehtimaitten ja metsänselkäin paistoi sinisille vesille Lapinmäen uusi talo. Soutajat kysyivät, kuka mahtava mies sinne oli linnansa rakentanut.

Lapinmäen talosta tähysteli nuori mies vesillä soutajia. Nyt oli jälleen luonto levitellyt kauniit kukkansa niityille ja lähteitten ympärille. Nyt kulki varmaan vanha leikari tyttönsä kanssa salojärvelle.

Hän ei voinut jäädä alalleen, hänen täytyi nyt lähteä.

Hän kulki ja kulki, muisteli leppärukkia ja Pirjaa. Aution tieltä poikkesi hän viimein itäänpäin. Lahden päästä jyrkän kallion alta löysi hän tänä keväänä korjatun veneen, niinkuin häntä varten kätkettynä. Veneellä souti hän puolen päivää mustia vesiä, tyhjiä pursurantoja. Hietavalkamaan syvän lahden perään veti hän vihdoin veneensä ja taivalsi taas järvettömiä asumattomia selkämaita, joihin ei jalka vielä ollut polkuja kuluttanut. Suuret kulot olivat kulkeneet omia teitään poikki hänen tiensä. Mistä olivat nekin tulleet ja minne menneet? Kulojen palaneet kivet, jotka paistoivat kuin valkoiset luut, olivat ihmisten ainoita merkkejä tässä erämaassa. Tyhjyydenkö hän tapaisi erämaan toisella puolella, vaiko asunnon ja sen rakkaan asujan? Jo tuli aho, jossa muinoin oli erämies oleskellut, ja alangossa heinivä ojan varsi, josta Pirja oli puhunut. Nyt joutui matka ja ennen tämän toisen päivän iltaa näki hän kaipionsa ja toivonsa järven.

Hänen tottunut silmänsä löysi pian järven rannalta erämajan, joka oli vanhain honkain juurella pienellä niemellä ruovistojen keskellä. Majan edustalla istui yksin vanha lempeä leikari nuottaansa paikaten. Kuumana poskiltaan astui Inki hänen eteensä.

— Terve sinulle leikari, terve majallesi. Tuon sinulle terveiset myös vanhalta Hartikalta.

— Jumal' antakoon. Kiitos terveisten tuojalle. Olet Inki, Hartikan toveri. Mikä on sinut tuonut pitkille matkoille tänne Kalajärvelle? Käyn huutamassa tänne Pirjaa, hän sinulle laittaa keiton.

— Pirjaa? Pirjaapa minä tulinkin tapaamaan.

Ukko luikkasi etäälle ja sieltä vastasi ääni. Vähän ajan perästä kahisi ruuhi ruovikossa.

Iloisesti tervehti Pirja Inkiä ja Inki sanoi nyt tulleensa katsomaan Kalajärven taloa lähteellä tehdyn sopimuksen mukaan ja vaatimaan vuoroonsa Pirjaa hänen uutta taloansa katsomaan.

Illan tullessa kysyi Inki Pirjalta, mistä hän saisi puhemiehen itselleen.

— Mistäs pitäisi naida?

— Kalajärveltä.

— Silloin on vaikeampi saada puhemies kuin itse morsian.

Päätökseksi tuli, että Pirja lähtisi viipymättä Ingin kanssa Lapinmäelle, missä juotaisiin häät. Talvikelillä sopisi heidän sitten yhdessä lähteä Pirkkalan papin luo, ellei jo kesällä sattuisi pappia erämaassa käymään, niinkuin oli kuultu kalamiesten kertovan.

— Pirjako hylkäisi tämän paikan niinkuin orava kuivan kuusen — puheli leikari, kuultuaan nuorten sopimuksen. Hataraksi ja harvaksi käy tämä minullekin, en minä jää tänne kylmään saunaan surujani soittelemaan, vaan lähden maailman kierrokselle soittoni kanssa, niinkuin ennenkin. Kun kyllästyn, tulen ehkä teitäkin katsomaan. Tuokoon Pirja onnea taloosi.

— En minä tuo, ellei leppärukki tuo, — sanoi Pirja.

— Mikä leppärukki? Onko Pirjalla leppärukki? — kysyi Inki ihmeissään.

— Oletko sinäkin kuullut siitä? Se on vanha perintökalu, jonka Pirja sai muoriltaan. Sen sanotaan tuovan onnea. Muori ei antanut sitä Pirjan äidille, jolle sen olisi pitänyt tulla, vaan piti sitä itse vanhuuteen saakka. Siksi ehkä Pirjan äiti kuolikin niin nuorena. Silloin vasta tuli muorille hätä ja hän antoi leppärukin Pirjalle. Vaan itse kuoli hän heti sen jälkeen ja nyt on rukki Pirjalla. — Muuta perintöä ei Pirjalla olekkaan — lisäsi leikari. — Kulkevaisen tavarat ovat kaikki kantimissa. Mutta pitäkää leppärukkia niin kauan kuin tahdotte elää.

Iltasavun ääressä he näin istuivat kolmisin ja leikari otti puuhuilunsa ja soitteli sillä suruisia ja iloisia säveliä. Kun hän soitteli surullisia, itketti Pirjaa, mutta kun huilu iloisesti hyppeli, muuttui itku nauruksi ja kisaksi. Ja kaakot soutelivat sammalrantaisella järvellä ja kuuntelivat onnellisten ihmisten soittoja kesäyönä.

Niin sai Inki emännän Lapinmäelle ja hänen talostaan paisui erämaan mahtavin talo.

Veroherrat

Yksin elivät erämaan asukkaat uusissa taloissaan täydellisessä vapaudessa. Heidän halmeistaan ja pyydysmaistaan ei riidellyt kukaan vieras ja kun he suurina juhlina syksyisin ja talvisin kokoontuivat vanhimpain pirtteihin, sovittiin naapurusriidat leppyrahoilla.

Mutta pian sekaantui vieras käsi näihin syrjäisiin oloihin. Kun erämaan miehet kävivät etelässä, vaadittiin heiltä sovintohaukia voudille. Nyt oli metsästyksetkin pilattu, kun oli ruvettu metsänajoa kieltämään — niinkuin ei metsämies aikojansa tietäisi. Erämiesten vapauteen oli tehty muitakin aitoja. Kun he joskus hyvällä hangella turkiskuormat kelkassaan hiihtivät etelään, saattoi tapahtua, että he palasivat sieltä tyhjinä ja köyhinä. Korkeimmilla hengen sakoilla oli heitä kielletty taritsemasta turkiksia ja nahkoja muille kuin kuninkaan miehille, jotka niistä maksoivat polkuhinnan. Mutta kauppiaat ja porvarit odottivat yhtä suurella himolla erämaan kaunista saalista kuin kuninkaan miehet, ja kirkkaat Räävelin rahat ja Unkarin kultaiset viettelivät usein erämiehiä kiertämään voutitaloja. Omilla maillaan vielä saivat erämiehet olla rauhassa, mutta he alkoivat kiusallisesti tuntea, että näkymättömät silmät vartioivat heitä ja että kruunun käsi puristui yhä tiukemmalle heidän ympärilleen.

Heidän kävi niinkuin lapsen, joka kotonansa kasvaa ja varttuu oman silmän näkemättä, mutta kun vieras tulee, hän ihmeeksi huomataankin jo täysikasvaneeksi.

Tuskin oli Inki saanut talonsa ja suuren luhtinsa valmiiksi ja vuoden siinä solakan emäntänsä kanssa asutuksi, kun jo tulivat vieraat veroherrat erämaahan.

Heistä oli jo huuto kulkenut edeltäpäin. Kruunu oli auttanut ja suojellut uutisasukkaita, nyt se tuli palkkaansa vaatimaan. Korkeasukuinen herra Hannus, jolla oli korppi vaakunassa, ja Ylisatakunnan vouti, hyväsukuinen Niilo Inginpoika, olivat määrätyt erämaata verottamaan. Kruunu oli ankara isäntä eikä se aikonut päästää paljailla sovintohauilla, vaan talojen ja kotaluvun mukaan vietäisiin rahaa, voita, kaloja, nahkoja ja muuta. — Koko erämaalla oli suuri liike ja maine veroherroista. Muutamat napisivat, mutta viisaammat kehottivat kauniisti sopimaan veroherrain kanssa, ettei kuningas alamaisiaan liiaksi rasittaisi.

Kirkkaana talvipäivänä ajoivat veroherrat Ingin päivärintaiseen taloon. Heitä oli mahtava matkue. Ensinnä ajoi takkuisen hevosen reessä se isäntä, jonka herrat olivat määränneet verojen kokoojaksi ja tienneuvojaksi. Hänen jälkeensä ajoi helisevällä hevosella itse korkeasukuinen herra Hannus. Hän istui leveästi ja mukavasti reen perässä, komeat turkit yllään ja töyhtöinen samettilakki ylpeästi päässä. Muutoin hän oli iloisen näköinen, pitkäpartainen, punottava mies. Ajajana hänellä oli kruunun huovi, jolla oli miekka kupeella ja pertuska vieressä. Korpin kuva oli neulottu rekiryijyyn. Perässä ajoi vielä kolmas reki, jossa hyväsukuinen vouti Niilo ja toinen knihti matkustivat. Vouti oli pieni talonpoikaisen näköinen mies, ja helposti huomasi, että hän arvoltaan ja asemaltaan oli Hannus herraa paljoa vähäpätöisempi.

Ingin talossa oli vieraita varten varustettu. Miehet riensivät täysien viljavakkain kanssa hevosia vastaan keskipihalle ja itse isäntä saatteli vieraita herroja uuteen eteistupaan ja aukaisi heille oven. Herrat tulivat heti hyvälle tuulelle, kun heitä näin otettiin vastaan. Hannus herra seisahti ennen sisälle käymistään oven eteen, sillä häntä viehätti laaja näköala tältä korkealta talonpaikalta. Puut kimmelsivät auringon valossa valkoisissa, toinen toistaan koreammissa härmäkukissa, ja kaukana piirittivät metsät sinisinä juovina tätä avaraa valkoista maisemaa. Mutta kauan ei Hannus herra malttanut kylmässä seistä, vaan astui sisään. Pirtti oli valmiiksi lämmitetty ja savu karkoitettu, olkia levitetty permannolle; ryijyjä ja taljoja asetettu penkeille ja lavitsoille ja paraaksi päätökseksi peräpöydälle laitettu uhkea ateria metsän ruokia ja oluthaarikoita.

— Sinullapa on kaunis talo erämaassa — sanoi korkeasukuinen Hannus herra Ingille — niin näköisä ja suuri ja oikein katetut penkit ja ruuat pöydällä. Onpa vahinko kruunulle ja hänen armollensa, jos pääset verotta, — lisäsi hän nauraen seuratessaan isäntää pöydän ääreen. Siinä herrat söivät ja joivat. Hannus herra istui pönkämahaisena penkillä selkä seinää vastaan. Vouti joi maljoja korkeasukuisen Hannus herran terveydeksi, josta Hannus herra hyvin ilostui ja joi maljoja voudin terveydeksi ja käski kehuen tuoda uutta olutta. Sitten korjattiin ruuat pois, mutta oluthaarikat jätettiin pöydälle. Huomattuaan isännän seisovan muun väen kanssa ovisopessa, kutsui Hannus herra häntä puheilleen.

— Olen kuullut, että täällä päin on suuria metsämiehiä ja metsätalo tämä totisesti onkin, sen olen minä itse nähnyt. Lienee teillä suuressa luhdissa jotain viime talvellista, jota olisi hauska nähdä.

— Ne ovat hengen sakon uhalla korkealle kruunulle tarjottavat eikä salattavat — ehätti vouti virka-intoisesti sanomaan.

— Ei nämä hyvät miehet sakkoja — kyllä heillä aina lienee varalla kruunulle kruunun nahat, — korjasi Hannus herra voudin lausetta.

Sillä välin tuotiin nahat esille. Kelpasi nähdä veroherrain ihastusta, kun Inki ne levitti heidän silmäinsä eteen. Siinä oli karhunnahkoja, ristikettuja, saukkoja ja ahmoja, pienemmästä turkistavarasta puhumattakaan. Herrat katselivat niitä hymysuin ja pää kallellaan, vaikka olivatkin tavaran tuntijoita.

Turkiksista erotettiin aika kimppu halvempia yhteen paikkaan.

— Nämä ovat talon verosta, — sanoi Hannus herra ja löi kädellään erotettua kimppua.

— Onko se kuninkaan tahto, että me rupeamme veroa maksamaan, — rohkeni Inki kysyä.

— Se on meidän mieli — selitteli Hannus herra. Nämä erämaat olemme me asuttaneet. Ennen kuin te tänne tulittekaan, oli kruunun silmä jo nähnyt nämä maat. Korpi ei ole kenenkään, mutta se on valtakuntaa ja sen vuoksi on korpi asutettu, että se toisi veron valtakunnalle. Nyt on erämaa täynnä ryssän rajaa myöten. Siellä on sota, mutta siellä on nyt miehet ja murrokset ja täällä kokoomme me hauskasti veroja kruunun parannukseksi ja avuksi.

Se oli uutta puhetta ja erämiehet kuuntelivat sitä kummissaan, mutta nyökkäsivät päätä, että hekin sen ymmärtävät.

Hannus herra oli jo toisissa toimissa.

— Tällaisia kauniita turkiksia saapi vain Suomen erämaassa nähdä, — lausui hän myhäillen.

Hän veti joukosta hyvin kauniin tummanruskean ja kiiltävän karhunnahkan polvelleen ja silitteli sitä siinä.

— Tämä kultakarva nahka sopisi ihan hänen armonsa omaan turkkiin, — puheli hän. — Se olisi vielä kauniimpi kuin se, jonka hän minulta sai. — Tai vielä paremmin itse Eerikka kuninkaan naimaturkkiin! — ja Hannus herra nauraa hohotti niin, että vatsa hytki ja nauru tarttui ovipuoleisiinkin. — — Eerikka parka ei varmaan olisi saanut niin monia rukkasia, jos olisi tullut kosimaan Suomen erämaan karhunturkissa! — Tiedättekö, nyt kootaan veroa kuninkaan naimaretkeä varten! — Hah-haa! — No, no — onhan hän kuninkaallinen majesteetti. — Vouti lakkasi nauramasta. — Mutta piru vieköön, minä olenkin hänen armonsa Juhana herttuan virkamies ja ystävä. Hänen armonsa terveydeksi, hyväsukuinen vouti!

Kultanenäinen karhunturkis oli yhä iloisen Hannus herran polvella ja Inki näki hänen lempeästä katseestaan, kenen turkkiin nahka paraiten sopi.

— Suvaitseeko korkeasukuinen herra ottaa karhunnahan lahjaksi halvalta talonpojalta — lausui hän kumartaen.

No, ottihan Hannus herra lahjan ja mieltyi siitä perinpohjin. Saatuaan uutta olutta joi hän hyvän talon kiitokseksi ja onneksi.

Pian sai voutikin turkkinsa ja joi hyvän talon onneksi. Kun nyt kaikki oli säännön ja tavan mukaisesti tapahtunut, antoi Hannus herra voudille kruunun kukkaron ja käski häntä ostamaan kruunulle, mitä sopi jäljellä olevista turkiksista, sillä välin kuin hän itse maistelisi talon olutta ja puhelisi väen kanssa.

Kaupat tehtyään kutsui Hannus herra isännän taas puheilleen.

— Tämä erämaan talo on kuin itse karhujen hovi — sanoi hän. — Se on kunniaksi talolle. Minä arvelen, että sinä saisit tehdä turkiksia ja nahkoja kaikesta vuosiverostasi kruunulle. Sinusta pitää tulla hänen armonsa ja kruunun eläinampuja erämaahan ja talvella pitää sinun viedä turkiksia Turun linnaan hänen armonsa omaan vaatekammioon. Talostasi tulee kuin rälssi, josta tehdään uskottua palvelusta kruunulle. — Mitä sanot? — tehdäänkö heti sinettikirjat, niin saat itse lähteä viemään turkiksia Turkuun ja saat sieltä armollisen lupakirjan. Minulla on hänen armonsa käsky katsoa hänelle ja kruunulle kuninkaallisia metsämiehiä erämaassa. Kuninkaallinen metsämies — se kelpaa! — Kuninkaallisen eläinampujan malja!

Inkiä huvitti korkeasyntyisen Hannus herran imarteleva puhe. Hän suostui mielellään kunniakkaaseen virkaan ja lupasi parhaansa mukaan tappaa metsänpetoja veronsa edestä. Hän lupasi myös vielä tänä talvena itse lähteä Turun kaupunkiin viemään ensimmäistä veroa ja saamaan hänen armonsa herttuan lupakirjat ja sinetit.

Hannus herra löi kättä asian päälle ja käski voudin kirjoittamaan korean kirjeen Juhana herttualle ja painamaan hänen korppisinettinsä kirjan alle.

Tapanin ajoilla Majalahdessa

Lapinmäen Ingistä tuli "kuninkaan eläinampuja" ja hänen esimerkkinsä yllytti toisia, niin että siellä pian oli kokonainen joukko kuninkaan kirjeillä vahvistettuja ampujia. He olivat erämaan reippaimpia miehiä, ja olivat kunniakkaasta verovapaudestaan ylpeitä niinkuin ylimykset ainakin.

Monet matkat teki Inki milloin yksin milloin toverien kanssa Turun linnaan, jopa joskus itse Tukholmaankin, kuninkaan omaan vaatekammioon saakka. Hiihdellessään taipaleitaan takaisin erämaalle vertaili hän toisinaan mielessään omia maitaan niihin maihin, joita oli nähnyt. Miten oli Pyhällön kyläkin, hänen muinainen kotikylänsä, puolessa polvikaudessa muuttunut! Kaikki oli siellä ratiolla ja entiset kylän tytöt pitivät olutkapakoita huoveille ja muille maankulkijoille. Isännät syyttivät köyhyydestään nälkävuosia, raskaita veroja ja sotia, jotka veivät kylät tyhjiksi miehistä. Halullapa muisteli Inki kukoistavaa vaimoaan ja kasvavia lapsiaan tukevassa erämaan talossa, ja otti uutta vauhtia yksijonoisilla järviselillä.

Mutta toipa hän matkoiltansa erämaahan muitakin mietteitä. Hän oli matkallaan kuullut kellojen soiton kirkoista ja oli poikennut temppeleihin kuulemaan Jumalan sanan saarnaa. Miltähän kuuluisi kellon kaiku erämaan hiljaisilla vesillä… Nyt vasta tuli hän pohjemmalta ajatelleeksi sitä asiaa; olihan uutisasukkaitten elämä tähän saakka ollut vaellusta pimeydessä. Maakunta oli vielä pakanamaata, ilman yhteistä Jumalan huonetta, yhteistä kirkkomaata, yhteistä järjestystä. Asukkaat siellä elivät sielunkin erämaassa, kun ei heillä ollut mitään siunausta tuovaa yhdyssidettä keskenään eikä Jumalan kanssa…

Varmaan ajattelivat monet muutkin samaa, sillä kun Inki ja Majalahden Heikka viimein eräänä syksynä olivat yhteisestä neuvosta panneet sanan kulkemaan, että kaikki isännät, jotka kirkon tekoa ajattelivat, tulisivat Tapanin ajolle Majalahteen, kuului jo viikkoja ennen, että isännillä oli vahva aikomus tulla.

Kun tuli Tapani, ajoi reki reen perästä Majalahden pihaan, hevoset kauniisti leikatuissa längissä ja useimmassa reessä katteena komeat karhunnahat. Hiihtäjiäkin tuli joukottain, vanhaa ja nuorta kansaa, läheltä ja kaukaa. Heikan umpeen rakennettu piha oli pian kuin paras kirkkomessu. Ihmiset olivat juhlapuvuissa, useimmat miehet pitkissä sarkamekoissa ja näädännahkalakeissa ja suurissa kintaissa, ja kaikkialta kuului puhetta ja touhua.

Nuoret miehet päästivät hevoset valjaista, nousivat hevosten selkään ja läksivät Tapanin ajolle. He ajoivat naapurien tanhuoille ja tupiin ja juottivat hevosiaan oluella — sillä nyt oli hevosten juhlapäivä. Heikan pirtin kynnyksellä tervehtivät vanhemmat miehet toisiaan. Heitä oli tuttuja ja tuntemattomia. Mutta kaikki tunsivat kuuluvansa yhteen yhteisen asian vuoksi. Naapurit, jotka olivat ennen vihanneet toisiansa, puhuivat nyt leikkisästi toisilleen ja unohtivat pienet asiat.

— No onhan täällä Metsäläntaivalkin — sanoi Savon Matti peränaapurilleen. Mutta mihinkä on Sinervän Olli jäänyt, onko karhu sen syönyt?

— Itse se on tarvinnut karhun syödä — vastasi naapuri. — Ei sille saanut tästä kokouksesta puhuakkaan. "Minä en häntä tarvinne", sanoi hän kirkosta ja uhkasi elää itsekseen.

Muutkin kirkonvastustajat olivat jääneet kokouksesta pois. Sitä yksimielisemmin saattoivat kokoukseen tulleet neuvotella yhteisestä asiasta.

Talon isäntä Heikka tuli kutsumaan vieraitaan pirttiin. Isännät astuivat juhlallisesti tupaan tehden syvän kumarruksen juhlahuoneelle sisäänastuessaan. Kun kaikki olivat kokoontuneet, alkoi Heikka puhua kauniisti tulevasta kirkonteosta.

— Itse isän Jumalan ja pojan ja pyhän hengen ja taivaan ruhtinattaren neitsyt Maarian ja kaikkein apostolein ja santtain nimessä olemme tänne kokoontuneet yhteisessä kirkon asiassa. Olisi se juhla täälläkin, jos veisaisimme jouluvirttä satain kynttiläin valossa kirkossa ja oma pappi messuaisi puolestamme taivaan isälle. Silloin pääsisimme mekin himmerikin joulujuhlaan ja lapsemme oppisivat uskon täällä maan päällä eikä heille kiirastulessa saarnattaisi.

— Niin oikein, — hymisivät kokoontuneet — onhan meitä jo miehiä kirkontekoon tälläkin perällä.

— Niin, niin.

— Mihinkäs se kirkko tehtäisiin?

Siihen kysymykseen ei enään sanottu "niin, niin". Moni näytti olevan omaa mieltä ja aikovan siitä puhua. Mutta ennen heitä ehti muuan hiljainen mies torjua vaaran.

— Ruoveden saareenhan se kirkko tulee. Ettekö muista ennustusta, että sillä paikalla vielä rautahärkä mylvii. Se tarkoittaa kirkonkelloa. Se on kaikkien vesijuottien ristissä ja kyläisellä paikalla. Johan sinne on siunattu ihmisiäkin. Jos kirkko viedään perikunnille, eivät toiset tule sinne.

Siihen kaikki suostuivatkin. Silloisilta erämaan ukoilta puuttui kokemusta kirkonpaikan riitelemisessä.

— Mitenkäs kirkko saadaan valmiiksi?

Se oli pahempi pulma. Totuuden nimessä täytyy tässä tunnustaa, että joukossa oli sellaisiakin, jotka eivät kuuna päivänä olleet kirkkoa nähneet, tai jos olivat lapsuudessaan nähneet, olivat sen jo kauvan erämaassa oltuaan unohtaneet. He odottivat jännityksellä viisaampien selitystä, sillä heidän käsityksensä kirkosta oli varsin hämärä, kirkko oli heistä jonkunmoinen suuren suuri ja korkea luhti, joissa oli monet mutkat ja monet kerrokset tikapuita noustava, tai muuta sellaista.

— Minä arvelen, että Tapinmäen Inki sopisi kirkon rakentajaksi — rupesi vanha savolainen puhumaan.

Hän on rakentanut kauniin luhdinkin ja hyvin ymmärtää kirkon työn. Lähteköön hän vielä tänä talvena hiihtämään etelään ja katsokoon kirkon laitoksen suunnat ja nurkat oikeista kivikirkoista. Hän käyköön Turussakin viemässä sanan ja tuokoon tullessaan esivallan ja piispan kirjat. Kaunis turkki talosta on annettava Ingille matkan kustannuksiksi ja viemisiksi. Me sillä aikaa vedämme hirret saarelle.

Savolaisen puheesta syntyi vilkasta porinaa. Inki ei puhunut mitään. Vasta kun kaikki rupesivat yhdestä suusta sanomaan, että Ingin on mentävä, otti hänkin suunvuoroa.

— Saattaisinhan matkan tehdä. On minulla muitakin asioita Turkukaupunkiin ja etelään. Nahkoja en heti tarvitse mukaani, voin panna omistani kirkon kalkkiin ja messuvaatteisiin.

— Kuulkaa, kuulkaa! — se panee omistaan kirkon kalkkiin ja messuvaatteisiin! — Suuresti ihmeteltiin Ingin rikkautta ja uhria.

Nyt laskettiin läsnäolevat isännät. Heitä oli lähes kolmekymmentä ja kun muutamia poissa olevia välttämättömästi oli tahtonut olla mukana, oli heitä täyteenkin kolmekymmentä. Keskuudestaan valitsivat he neljä kirkon "seksmannia", kullekin erämaan päähaaralle yhden, ja kukin seksmanni ynnä sen kulman isännät panivat puumerkkinsä kapulaan, jonka sitten antoivat kirkon rakentajalle. Hän lähettäisi kapulan, kun kunkin kulmakunnan olisi tultava kirkon rakennukseen.

Vielä pyysi Inki puhua kokoontuneille sanasen.

— Nyt kun kirkon päätös on valmis — sanoi hän — olisi myös papista puhuttava. Satakunnassa on Särkin talossa kasvanut poika, joka on joutunut opin teille ja nyt on täysi mies ja teini piispan koulussa Turussa. Olenpa kerran kulkenut hänen kanssaan Turun matkalla ja tiedän, että hän on hyvinymmärtävä herra. Viime talvena vein hänelle uudet ilvesturkikset siinä toivossa, että hänestä vielä kerran tulisi erämaan pappi. Hän siitä kiitteli kovin ja juotatti minulle iloiset viinat Turun kellarissa ja lupasi suven tullen käydä täällä meitä katsomassa …

— Tunnen kyllä Särkin Ollin minäkin — sanoi muuan toinen kuninkaanampuja. — Se on jo suuri mies, pää pyöreä ja koukkunenäinen niinkuin isänsäkin. Hyvä luonnoltaan ja opiltaan kuuluu olevan. Vieköön Inki hiihtomatkallaan sanan Särkin Ollille, että otamme hänet papiksemme.

Särkin Ollille eli herra Olaville päätettiin kaikkein puolesta lähettää se sanoma.

Sillä aikaa kuin isännät eteispirtissä istuivat tärkeässä kokouksessaan olivat vaimot ja nuori väki kokoontuneet Majalahden asuinpirttiin. Siellä oli ilo ylimmillään. Äsken juuri oli kaksi rekikuntaa ajanut pihaan kelloilla ja väsyneillä hevosilla ja reistä oli noussut nuori erämaan mies ja nuori kukoistava neito — tai nyt vaimo. Maisa emäntä oli liikutettuna rientänyt tulijoita vastaan — sillä se oli hänen oma tyttärensä, nuori Maisa, joka palasi Pirkkalan kirkolta vihkimämatkaltaan Savon Matin nuorimman pojan kanssa. Äidin perässä riensi koko hääkansa asuintuvasta kartanolle.

— Lasketaanko häät pirttiin? — kysyi Heikka isäntä eteistuvassa olevilta isänniltä, kun kirkon päätös oli tehty. — Jääkää kaikki tänne tyttäreni häitä juomaan, olemmehan jo niinkuin yhtä seurakuntaa.

Kartanolta alkoi kuulua huilutorven soittoa ja saattokansa rupesi monilla hauskoilla menoilla tulemaan juhlapirttiin.

Inki heristi korviaan. Hän tunsi soiton. Sen tunsi myöskin Ingin nuori emäntä Pirja, vaimojen joukossa, ja molemmat riensivät soittajaa vastaan.

— Isä, rakas isä!

Se oli vanha leikari, Pirjan isä. Hän oli kirkkoväen mukana tullut erämaalle tällä tavattomalla ajalla.

Vaan erämaa ei ollutkaan erämaa. Satoja taloja oli muinaisessa korvessa, väkeä ja viljelystä entisessä erämaassa. Vähemmässä kuin miespolvessa oli asumattomasta maasta tullut asuttu, erämajoista taloja, taloista kyliä. Erämaassa oli uusi polvi, joka piti erämaata syntymäseutunaan ja isiensä maana. Kasket olivat muuttuneet vainioiksi ja pellot olivat hyvässä matkassa menossa korpeen päin. Entisillä karhun vihellysmailla soitteli kulkeva leikari ihmisten iloissa.

Majalahdessa juotiin iloisia häitä ja riemuittiin uudesta kirkosta ja uusista ajoista.

Vanhat kirkottomat ajat jäivät entiselle erämaalle ainaisiksi tarina-aiheiksi, joilla jälkipolvet ovat itseänsä huvitelleet.

Kerran oli Pirkkalasta tullut pappi erämaahan ja sattui silloin taloon, jossa hänellä oli enemmänkin työtä yhdellä haavaa — kastettava, vihittävä, haudattava. Kun pappi kysyi kastettavaa, vastasi isäntä: "Tuolla se on härkämulleroita pitämässä." Vihittävä oli sama isäntä ja vanha vaimo, josta isäntä sanoi: "Vihitä tuo rymä minuun." Haudattavana oli isännän entinen vaimo, joka juuri silloin oli kuollut.

Harvoin tuli erämaan periltä käydyksi kirkossa ja tapa oli maksaa tynnöri viljaa talolta sille, joka otti vaivakseen käydä kaukaisessa kirkossa kuulutuksia tietämässä. Kirkkoretkeltä palaajat tiesivät kertoa kummia asioita. Kirkon seinissä oli läpikuultavat ikkunalaudat, penkin kaiteilla törrötti palavat päreet pystyssä ja seinälle naulatussa pöntössä saarnasi pappikulta "kauniin lapsen syntymisestä, joka oli lähetetty taivaasta meitä lunastamaan Jumalalle." Vanha seppä, joka jo kolmekin kertaa oli käynyt kirkossa, virkkoi siihen: "Vai on tuo vanha asia yhä vaan vieläkin jutussa: Justiin samaa saarnasivat papit siellä kolmattakymmentä vuotta sitte, kun liehtasin ristittäviä kirkolle."

Kirkkomessun aatto

— Katsooko Teidän kunnia-arvoisuutenne, että nyt olisi aika astua ulos Herran sapattia vastaanottamaan? — kysyi herra Olavi juhlallisesti piispalta, joka istui kunniaistuimella Särkin Ollin uudessa pappilassa erämaassa.

— Saatamme lähteä.

Kohta astui piispa kuistista uuden pappilan pihalle. Hän kantoi mustan kappansa helmoja kainalossaan ja suuri valkea rimsukaulus oli hänen niskansa ympäri. Provasti Olavi seisoi hänen rinnallaan, pyöreäpäisenä, koukkunenäisenä, tyytyvä hymy mehevillä huulillaan. Heidän takanaan seisoivat pappilan naiset ja muu väki ja erämaan seksmannit, jotka provasti oli kutsuttanut piispaa vastaanottamaan.

Lauvantai-ilta oli hiljainen ja tyyni. Luonto odotti suurta kukoistuksensa juhlaa. Oli juhla-aatto erämaan ihmisillekin, jotka odottivat ensimmäistä kirkkomessuansa, uuden kirkkonsa vihkimisjuhlaa.

Sileän salmen takana viheriäisellä saarella vesijaksojen haarapaikassa seisoi valmiina kirkko, erämaan lasten ensimmäinen yhteinen rakennus.

Se seisoi siinä niin pienenä ja niin vanhan mallikkaana, mutta kuitenkin uutena ja omituisena. Kivikirkon kaavan mukaan oli se rakennettu salon puista. Seinissä oli oikeat ikkunat ja sisällä penkki kullekin talolle, joka oli kirkkoa rakentanut. Parastaan olivat kaikki tehneet, kirvesmiehet, naulain ja rautain takojat, yksin tervankeittäjätkin. Nyt se seisoi valmiina ja tuotti kiitosta ja kunniaa tekijöilleen. Mainittiin Inginkin nimi, joka oli kaiken katsellut ja johtanut.

Mikä merkillinen laitos kuitenkin oli tuo paanukattoinen rakennus saarellansa? Kuuluihan sen piiriin koko suuri erämaa, hallitsihan se yhdestä keskustasta koko suunnatonta "Pirkkalanpohjaa". Pian oli se avaava ovensa kaikelle kansalle. Siunattu malmikello tornissa odotti lyödäksen ensimmäisen pyhän kumahduksen uusilla rauhan voittomailla.

— Sinulla on ollut paljon vaivaa, poikani, tästä työstä — sanoi piispa mietteissään provastille.

Olihan sitä ollut. Lähetyssaarnaajan tavoin oli hän soudellut erämaan vedet ristiin rastiin, puhutellut pakanoita ja hakannut maahan heidän uhripuitaan. Tuliparran puusta kertoi hän piispalle pitkät jutut. Vanha pakana oli ollut ynseä, mutta Jumalan tahdosta viimein voitettu. Mutta monet olivat ystävyydellä ottaneet vastaan papin ja nöyräselkäiset miehet olivat soutaneet hänen venettänsä.

Kesken piispan ja provastin puhetta kuului Maariankellojen kumahdus kirkolta ja sen pyhä ääni aaltoili joka taholle erämaahan ilmoille.

Papit panivat kätensä ristiin ja käänsivät kasvonsa taivaaseen päin. Kaikki laskeutuivat polvilleen paitse piispa, joka verkalleen kääntyi läsnäolijoihin päin ja lausui pyhät siunaussanat.

Vaiti kuuntelivat kaikki Maariankellojen kaikua. Ihanalta se kuului erämaalaisten korvissa. Uutta pyhää ne kellot soittivat näille kaukaisille maille.

Keihäslahdelle saakka ei kellojen soittoa kuultu. Mutta sielläkin valmistauduttiin juhlaan ja Lapinmäen alla reilattiin pitkää kirkkovenettä ensi matkalleen. Hälinää ja huutoja kuului valkamasta, jonne joka taholta oli rientänyt väkeä. Nelinrinnoin ahtautui kirjavaa kansaa punaiseksi tervatun satakaaren tuhdoille.

Varovasti ja kalisevin airoin teki vene alkuliikkeitään ahtailla kotisalmilla. Mutta pian aukeni vesi ja airot saivat täyden voimansa. Nokkakäkönen lensi veden yli nousten ja vaipuen. Kauniisti kaareutuvain asuntalaitain sivuilla kiehui vesi jauhopöllynä ja perässä aaltoili ja pyöri kuin koskessa. Soutu kuului ihmetteleviin salmiin ja lahtiin niinkuin jättiläisen huokaus.

Yksin katseli Hartikka vanhus kirkkoväen lähtöä. Hän seisoi Lapinmäen pihanurmella puhtaassa juhlamekossa hänkin. Toisin oli hän ennen, toisin nyt. Entinen salon patsas oli tutiseva vanhus, hyljätty kuin kuiva kuusi. Luhistunut oli muinainen pitkä vartalo ja kumaraksi oli käynyt entinen suora ryhti. Kelmeät ja jäytyneet olivat kasvot, hervottomana riippui leuka ja harhailevat olivat suuret ajattelevat silmät, jotka nyt koettivat seurata pilkuksi pienenevää kirkkovenettä kaukana hohtavalla selkävedellä. Väri oli ukon hapsista haihtunut, mutta parta peitti vielä hopealla rinnan ja pitkän kaulan ryhdistä näki vielä, ettei hengen voima ollut vanhukselta katkennut.